Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Rautasiivellä 1: Merivangit

    BKS Hildemar

    Miltei kaikki olivat nousseet kannelle. Ainoastaan Troopperi Matoralaiset Sadje, Lignok ja Merkel olivat Hildemarin sisätiloissa. Tunnelma oli kireä ja kaikki olivat hiljaa. Summerganonin koura puristui huotrassaan lepäävän miekan ympärille, kun hän katsoi horisonttiin. Muutkin tuijottivat samaa, pohjoisesta lähestyvää rakennelmaa.
    ”Onko se-” Hai aloitti epäuskoisena, mutta sai vastauksen kesken lauseen.
    ”On”, Matoro totesi, ja hengitti raskaasti. ”Muistakaa, ei sanaakaan Nimdasta. Ei minkään painostuksen alaisena.”
    ”Emmekö voi vain, tiedättekö, viilettää pakoon. Hildemar on aika ärhäkkä peli?” miehistöön kuuluva Le-Matoran Olkar elätteli toivoa.
    Killjoy loi pieneen hahmoon täysin ilmeettömän katseen. ”Emme.”

    Matoro loi katseen koko joukkioon. ”Ei sanaakaan Nimdasta. Ei missään olosuhteissa.”

    Muut hyväksyivät Matoron sanat hiljaisina, ja katsoivat, kun SS Rautasiipi lipui horisontista kohti Hildemaria.

    –

    Amiraali 002 katsoi panssaroidun ikkunan läpi sinisen ja hopean kaikissa eri sävyissä välkehtivää merta. Suuren veden keskellä oli yksi kiinteä piste. Se oli laiva. Ja vaikka se näkyi vielä pienenä, olivat SS Rautasiiven ammattitaitoiset tutkankäyttäjätorakat jo tunnistaneet aluksen. Se oli BKS Hildemar.

    Ja jos me näemme tuon purtilon, täytyy heidän nähdä tämä sotalaiva, Amiraali ajatteli. Sitten hän kääntyi kohti komentosillan torakkamiehistöä.
    ”Valmistelkaa laivanvaltausosasto.”

    –

    Bloszar laski kätensä Positronien akvaarion päälle, ja katsoi vihaisesti alati lähestyvää Nazorakein lippulaivaa. Koko hänen olemuksensa viesti puolustustahtoa. Kukaan ei koskisi hänen ystäväkalaansa. Sinisen akvaarion asukki itse näytti hämmentävän tyytyväiseltä, kun otti huomioon että lähimerien suurin sotilasasia tulla körötteli sangen sutjakkaa kyytiä kohti heidän sijaintiaan, eivätkä hei oikein voisi paetakaan, Rautasiiven tykit kantaisivat helposti tänne asti.

    Hai katsoi Bloszaria, ja pudisti pienieleisesti päätään. Nazorakein sotalaiva voisi räjäyttää heidät sekunneissa ilmaan, jos klaanilaiset tekisivät yhdenkin väärän liikkeen.

    Kun Rautasiipi oli enää sadan metrin päässä ja peitti suuren osan taivaasta, oli Ko-Matoran Korekin pakko ottaa rauhoittavasti Rukia kädestä. Sinisen Toan hengitys ei kuitenkaan tasaantunut, vaan tämä katseli pelokkain silmin lähestyvän aluksen valtavia tykkejä ja sen kannen laidoilta katselevia satoja aseistautuneita Nazorakeja.

    Lopulta valtava sotalaiva lopetti etenemisensä ja pysähtyi. Klaanilaiset Hildemarin kannella katselivat täysin vaitonaisina SS Rautasiipeä. Nazorakein laivaston ylpeys oli auringon kimalluksessa komea, mutta uhkaava näky. Se ei ollut ainoastaan pitkä kuin mikä, vaan myös korkea ja sen komentosilta näyttikin ulottuvan alhaalta, Hildemarin kannelta katseltuna siniseen taivaaseen asti. Sotalaivan kyljissä oli metallisia kotka-rahin siipiä muistuttavat koristeet, mutta muuten valtavan aluksen koristukset muistuttivat sen torakka-arkitehdeistä: Keulan Nazorakinhampaat, komentotornin tuntosarvet ja koko laivan perän peittävä, metallinen torakka-kuori eivät varmastikaan jättäneet kenellekään epäselväksi, keiden veren voimin oli merellinen sotilasmahti rakennettu. Kaiken kaikkiaan alus oli suurempi kuin useimmat lähisaarten kaupungeista, ja nyt se tuntui meren tahdissa hitaasti keinuessaan hengittävän raskaasti kuin valtava merihirviö.

    Klaanilaisten katseissa oli silti uhmaa, ja he asettautuivat riviksi Hildemarin kannelle.
    ”Muistakaa,” Summerganon mutisi vieressä seisovilleen. ”Nuo ovat vain ötököitä. Allekirjoittanut itse on listinyt niitä enemmän kuin jaksaa muistaa, eikä tilanne ennenkään ole ollut erityisen reilu. Joten antaa tulla rääpäleet, toveri Sugamustus on ihan Karzahnin valmis, älkää suotta odotuttako!”

    Hetken oli aaltojen liplatusta lukuun ottamatta täysin hiljaista, ja sitten se tapahtui. Valtava silta työntyi Rautasiiven kyljestä ja rysähti BKS Hildemarin kannelle. Samassa pienen höyrylaivan kansi olikin täynnä aseistautuneita torakoita, jotka osoittelivat klaanilaisia aseillaan. Kukaan sankareista ei tehnyt elettäkään estääkseen invaasiota, sillä monet Rautasiiven heihin kohdistetuista tykeistä olivat isompia kuin Hildemar itsessään ja rauhoittivat tilannetta tehokkaasti.

    Matoro katseli, kun hänen aseveljensä ja ystävänsä riisuttiin aseista. Hänen olisi tehnyt harvaa asiaa niin kovasti mieli kuin tarttua miekkaansa ja sivaltaa lähimmiltä torakoilta päät kahtia ja jatkaa hommaa muutamalla jääsirpillä, mutta nyt taistelu ei tullut kysymykseen. Siitä aiheutuisi vain kasa kuolleita klaanilaisia ja yksi Nimdan siru meren pohjassa, tai vielä pahempaa, Allianssin kynsissä. Nyt hän tyytyi vain katsomaan vihamielisesti kypäräpäistä Nazorakia, joka tarttui hänen säiläänsä ja veti sen pois hänen hyppysistään. Torakka näytti hieman pelokkaalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna niihin hyönteissotureihin, jotka riisuivat Killjoyta aseista. Ensinnäkään ne eivät tienneet, kuinka poistaa kyborgiselta punahaarniskalta tämän piilotettua arsenaalia, ja toisekseen klaanilaisen tuijotus sai muutaman Nazorakin kirjaimellisesti tärisemään pelosta.

    Siihen Matoron havainnot sitten hetkeksi katkesivatkin, kun hän tunsi piston selässään ja pian toisen ja kolmannenkin. Näkökenttä mustui sekunneiksi, kunnes palasi huminan saattelemana. Seuraavaksi hän tunsi kahleen kaulassaan, ja sitten..

    Voimattomuus. Mitä tapahtuu? On niin kovin heikko olo.

    Mustahaarniskainen jään Toa katseli ympärilleen. Myös Summerganonin, Hain, Killjoyn, Rukin ja Bloszarin selkiin iskettiin sarja johdollisia piikkejä, ja heti perään valoin varustellut kahleet kiinnitettiin heidän kauloihinsa. Laitteista kulki johdot suureen pyörillä kuljetettavaan laitteeseen, joka hurisi kovaan ääneen. Matoro katsoi kauhuissaan, kun hänen kumppaneidensa sydänvalot hohtivat vain pienellä teholla. Myös heidän koko olemuksensa tuntuivat astetta harmaammilta.

    ”Elementaalivoimat”, Ruki henkäisi. ”En tunne niitä enää. En tunne… Merta.”

    Eräs Nazorak kuitenkin vaiensi veden Toan hutkaisten tätä metallisen Zamor-kiväärin piipulla. Toinen, monin mitalein varustettu torakka avasi ruman kitansa.
    ”Vaietkaa. Ja valmistautukaa.” Nazorak hähätti ikävän kuuloisesti, ja vastasi Hain kohonneisiin kulmiin neljällä sanalla.
    ”Amiraali tahtoo tavata teidät.”

  • Tulehan, Christopher

    Nazorak-pesät

    006 heräsi mitä epämiellyttävimmällä tavalla: kapteeni 666 oli kumartuneena hänen ylleen ja hönkäili kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Ruumiin lemu sai tohtorin melkein oksentamaan.
    ”Mmmitä sinä teet?” 006 parkaisi.
    ”Minut lähetettiin hakemaan sinut”, toinen vastasi pahansuovasti. ”Tule mukaan. Sinulle on töitä.”
    006 pakottautui nousemaan sängystään. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia tehtyään vuorokauden ajan töitä.
    ”Mitä te haluatte?” hän sopersi 666:lle, joka käveli jo pois huoneesta.
    ”Pue jotain yllesi, tieteilijä”, kapteeni sanoi välinpitämättömästi ja jäi ovelle. 006 otti tuolin päältä työtakkinsa ja veti sen huolimattomasti unenpöpperössä päälleen. Sitten hän raahautui mustan Nazorakin perään.

    He kävelivät käytäviä pitkin, kunnes tulivat huoneeseen, jonka 006 tunnisti Abzumon uusiksi tiloiksi. Tämä oli saanut yhden valtaisimmista huonetiloista, mitä pesästä saattoi löytää. Se sisälsi valtaisan suuren salin ja muutaman pienen huoneen. Tämä oli yksi pienistä.
    ”Odota hetkinen”, 666 sanoi. Sitten hän katosi seuraavasta ovesta. 006 katseli ympärilleen. Yksi öljylamppu valaisi huoneen, jossa hädin tuskin mahtuisi olemaan kolme henkilöä. Se oli vain välitila käytävän ja huoneen välillä. Orgaaninen katto ja seinät näyttivät elävältä. Metallitukirakenteet huojuivat hieman samassa tahdissa kuin seinät.

    Sitten 666 saapui takaisin.
    ”Tule”, hän tiuskaisi viittoen kädellään tohtoria siirtymään eteenpäin. Tämä kompuroi seuraavan oven kynnyksen yli. Kun hän kohotti katseensa, hän toivoi koko sydämellään ja sielullaan, mikäli hänellä sellainen oli, ettei olisi katsonut.

    Huone oli avara, mutta silti aika pieni – ehkä kymmenen metriä joka suuntaan. Neljä pilaria piteli huonetta osaltaan pystyssä, ja lattialla oli vettä. Joka oli punaista.
    Seinällä roikkui viiden Matoranin päätön ruumis. Lisää ruumiita oli lattialla, ja ne olivat vuodattaneet verensä lainehtimaan 006:n jalkojen senhetkiseen sijaintiin. Katosta roikkui kettinkien varassa muutama ruumis lisää.
    666 hymyili ilkeästi.
    ”Eikö ole kaunista”, hän sanoi lumoutuneena näystä. 006 oli oksentaa siihen paikkaan. Hän ymmärsi hyvin kapteenista lähteneen ruumiin hajun.
    ”Mmmmitä sinä teit?” hän kysyi epäuskoisena.
    ”Älä oksenna, tohtori”, 666 sanoi nähtyään toisen ilmeen. ”Sinun pitää pitää oma aineksesi erillään tästä kaikesta.”
    ”Kuinka niin?” 006 kysyi ottaen tukea pylväästä. Veri oli värjännyt hänen jalkansa tumman punaisiksi. 666 hymyili nyt hänelle erittäin innostuneena.
    ”Sinä tutkit jokaisen ruumiin. Otat DNA-näytteet ja toimitat ne labraan.”
    ”Mmmmiksi?”
    ”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, ystäväiseni. Teen vain työtäni.”
    ”Ja hyvää työtä ssssssinä teetkin”, kuului kolmas ääni 006:n takaa. Tämä kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

    Makuta Abzumo seisoi suoraan hänen takanaan niin, että hän olisi pystynyt koskettamaan tätä kädellään. Makuta katsoi suoraan alaspäin 006:ta, joka vapisi.
    ”Hei, Sssstephen”, Abzumo sanoi pirteästi. ”Kuulitko jo tehtävänantossssi?”
    006 nielaisi ja nyökkäsi sitten kerran. Abzumon naamalle levisi virne.
    ”Hienoa, hienoa. Tulehan, Christopher”, hän jatkoi. 666 poistui ovesta. ”Pidä hausssskaa, Sssstephen.”

    006 jäi yksin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mistä hän saisi välineet työhönsä? Miten kauan hänen pitäisi olla ruumishuoneella, joka oli täynnä Matoraneja? Mistä nämä olivat peräisin?
    Miettien näitä asioita 006 kiiruhti yhdelle huoneessa olevista ovista – näitä oli kaikkiaan kaksi sen yhden lisäksi, josta hän oli tullut sisään. Yhdestä sivuhuoneesta näytti löytyvän välineistöä ja toisesta tietokoneisto.
    006 huokaisi. Hänen olisi parasta alkaa hommiin. Hän käveli tietokonehuoneeseen, istahti tulille, käynnisti koneen ja oksensi sen taakse.

    Christopher…

  • Profeetan polku: Siniviitat

    Nui-Koro, kaupunginkaartin rakennus

    Käytävän jälkeen auennut suurehko huone oli täynnä elämää ja kiirettä. Tummansinisiin, puolipitkiin viittoihin pukeutuneet Matoralaiset kävelivät ympäriinsä, keskustelivat kiivaasti, puuhailivat kaikkea tärkeän näköistä ja joivat kahvia hyvin intensiivisesti. Kaikki se sekamelska kuitenkin oikein hohkasi tehdyksi tulevaa työtä tuoden Kepen ja Snowien mieliin Klaanilehden toimituksen aina julkaisua edeltävinä päivinä.

    ”Ja, nyt vain löydämme sen sinun Po-Matoranisi?” Kepe kysyi kaksikon yrittäessä epätoivoisesti kurotella kaiken kaaoksen yli.
    ”Siltähän tämä näyttää. Jos sinä etsisit tuon kuvaseinän luota ja minä menisin välipala-automaatin tykö, ja-”

    Lumiukon puheen virta kuitenkin keskeytyi kuin Keetongun työt humpan alkaessa, kun hän hoksasi vierestään muuannen muita astetta epäkiireisemmän näköisen Matoralaisen ja pyyhälsi spontaanisti tämän luo.
    Snowie kiinnitti hahmon huomion, ja huomasi haaleankeltaisen Matoralaisen katselevan hieman ujosti takaisin. Katseessa oli jotain hätkähdyttävää, suuren Kanohi Komaun muotoiseksi tehdyn naamion silmäaukkojen takaa Kepeä ja Snowieta tuijottivat vihreät, surumieliset silmät.
    ”Anteeksi, arvon neiti. Etsimme semmoista Faxon-pärstäistä Po-Matorania, räleidensä puolesta minä ja partnerini tässä-” Snowie piti pienen tauon laskeakseen kätensä Kepen olkapäälle ja hymyilläkseen leveästi ”ajattelimme hepun työskentelevän täällä. Satutko tuntemaan?”

    Keltainen Matoralainen näytti säikähtäneen, mutta avasi pienen hetken jälkeen suunsa.
    ”Tuota, ta-tarkoitatte varmaankin komisario Harkelia?” vastasi hahmo nopeasti, ja käänsi katseensa lattiaan. ”Kannattaa kysyä toimistolta.” Ääntä tuskin kuului toimiston melskeen yli.
    ”Kiitos kovasti” Snowie sanoi astetta hillitympään sävyyn. ”Päivänjatkot.”

    Klaanilais-duo asteli kuulomatkan ulkopuolelle, ja Kepe mulkaisi toveriaan vihaisesti.
    ”Sinähän säikytit pikkuisen aivan tolaltaan. Etkö sinä joskus oppisi olemaan?”
    ”…en, en minä pahalla. Ei kai se pahasti? Kyllähän se pärjää?”

    Kepen kurtistuneet kulmat nousivat. Häntä huvitti hieman nähdä ystävänsä huomaavan värikkään persoonansa ja hieman tunkeilevan luonteensa vaikutus vähemmän tutuissa tapauksissa. Ehkä tuokin tuosta oppii jotain.
    ”Kyllä hän varmasti pärjää. Tule nyt, höhlä”, Kepe puheli iloisesti ja veti Snowieta olkapäästä kohti toimistoa.
    ”…mutta hän vaikutti niin herkältä.”

    Kop kop sanoi toimiston ovi, kun Kepen nyrkki sitä koputteli. Pian ovi avattiin, ja kaksikko astui sisään. Melkein yhtä pian heidät lähetettiin ulos.
    ”Ai ei.”

    Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt Harkelia sen jälkeen, kun tämä oli lomautettu hämärissä olosuhteissa. Tällä oli ollut jotain närää pormestarin kanssa, ja komisario oli laitettu sivuun tutkintahommista. Virallisesti Harkel oli poissa kuvioista vain tilapäisesti, mutta harva vartiokaartin jäsen uskoi hänen enää palaavan töihin.

    Kepelle ja Snowielle oli annettu vartiokaartin päämajassa työskentelevän toimisto-Matoralaisen nimi keltaisella tarralapulla. Tämän työntekijän pitäisi kuulemma johdattaa heidät komisario Harkelin asunnolle, joka oli muutaman korttelin päässä.
    ”Hah”, Snowie hahahti. ”Väittävät minun käsialaani huonoksi, mutta eihän tästä saa selvää. Mikä tämä nimi on?”
    Kepe nappasi paperilipareen kumppaninsa näpeistä ja tihrusti sitä vähemmän mikroskoopin näköistä silmäänsä.
    ”Hm. Ilmeisesti Suflery. Ja, ilmeisesti.”

    Snowie ei käsittänyt Kepen merkitsevää katsetta.

    Kepe teki uuden merkitsevän katseen.

    Snowie käsitti.

    Suflery oli se arka Matoralainen, joka oli heidät toimistoon lähettänyt. Kepe katsoi Snowieta.
    ”Jospa minä hoidan puhumisen tällä kertaa?”
    ”Jospa.”

  • Liekkimiesten käskynjako

    Nazorak-satama
    Klaanin saaren länsirannikko

    Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien ”laivaston” kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.

    ”Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla”, vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt.
    ”Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus”, Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa.
    ”Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?” yksi skakdeista kysyi.
    ”Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen”, Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta.
    ”Onko pakettini Zakazilta tullut?” hän kysyi.
    ”Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään”, sininen skakdi seurueesta vastasi.
    ”Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui”, Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.

    Nimdasaari
    Skakdien leiri

    ”Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar”, Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.

    Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.

    ”Luutnatti”, joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta.
    Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä.
    ”Wrotinn linjalla”, skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä.
    ”Missä olette? Mikä on kestänyt?” kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi.
    ”No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme”, Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: ”Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät”
    ”Joo”, Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.

  • Lunian haudalla

    Hautausmaa

    Klaanin linnakkeen lähistöllä, pienellä aukiolla, sijaitsi hautausmaa. Se oli saanut paljon uusia asukkaita sitten pommituksen, ja sinne oltiin haudattu pommituksessa kuolleet. Kymmenet, ei, sadat hautakivet olivat koristeltu kukilla, ja kostutettu kuolleiden läheisten kyyneleillä. Muutaman haudan eteen oltiin vaivauduttu viemään lyhty, joka valaisi hautakivet ja niiden nimikaiverrukset. Siellä täällä näkyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti veistettujä koristepatsaita, jotka muistuttivat enkeleitä. Pieni usvakerros maan tasalla sai hautuumaan näyttämään harvinaisen tunnelmalliselta jokaiselle ohikulkijalle, kuin niin vierailijallekin. Kaunista näkymää oli todistamassa yksi matoran.

    Matoranin valkoinen Pakari kiilsi lyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Hänen silmiään kuitenkin varjosti hänen silinterihattunsa lieri ja siitä sojottava sulka, ja suurinta osaa hänen kropastaan peitti punainen viitta. Kaulassaan hänellä komeili siististi ja prameasti aseteltu punainen rusetti, ja kädessään hän kantoi kiillotettua kävelykeppiä. Hän kulki ohi hautojen ja koristepatsaiden, ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain. Usva oli hänen polviensa korkeudella, ja sen takia hän ei nähnytkään kunnolla mihinkä astui, josta johtui jatkuva pottuvarpaan kolauttaminen pikkukiviin siellä täällä. Matoran olisi muuten kironnut ja sadattanut sydämensä kyllyydestä, mutta oli hipi hiljaa, sillä tämä jos mikä ei olisi oikea paikka kirota kaikkea jumalan selän taakse, se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan.

    Hän saapui määränpäähänsä. Hautakivelle, johon oli kaiverrettu nimi, mutta jonka ympärillä ei ollut yhtään lyhtyjä, ei kynttilöitä, ei kukkia, ei mitään. Näytti karulta katsoa muiden muistettujen seasta yhtä ainoaa hautaa, johon kukaan ei ollut vaivautunut viemään mitään, ei minkäänlaista osoitusta välityksestä eikä muistamisesta. Matoran polvistui hautakiven eteen, ja kaivoi viittansa taskusta kynttilän, ja tulitikkuja. Hän asetti kynttilän tarkasti hautakiven eteen, ja otti esiin kukkakimpun. Kolme kukkaa hän asetti haudan ympärille, ja loput kukista hän laittoi maahan kynttilän viereen. Hän sytytti tulitikun, ja siirsi sen varovasti kynttilän luo, suojaten liekkiä kämmenellään, jottei se sammuisi. Kynttilä syttyi, ja alkoi palamaan kirkkaasti.

    Hän nousi seisomaan, ja laittoi tulitikut takaisin taskuun. Toisesta taskustaan hän kaivoi esiin osittain palanee, joskin silti hyvin säilyneen kirjeen.

    Nähdään toriaukiolla kahdeksalta illalla. En malta odottaa, illasta tulee mitä parhain, pieninkin hetki kanssasi on kuin ikuisuus taivaassa, Venaum.
    Terveisin, Lunia <3

    Matoran, Venaum nimeltään, luki kirjeen syvään ja hartaasti. Kirjeen kuivan ja sileän pinnan kasteli kyynel, joka putosi kynällä piirretyn sydämen päälle, levittäen tämän muodottomaksi kirjeen paperisella pinnalla. Venaum pyyhkäisi naamiota kämmenellään, ja laski kirjeen nojaamaan hautakiveä vasten. Hänen päähänsä alkoi ilmestymään muistoja, hetkeä ennen pommitusta. Hän oli ollut erittäin paljon myöhässä tapaamisesta, ja muisti juosseen toriaukiota kohti hippulat vinkuen. Aukiolle päästyään hän huomasi kauempana odottavan Lunian, joka oli kääntynyt Venaumia kohti, hymyillen lämpimästi. Sitten se tapahtui. Pommitus oli alkanut, ja ennen kuin venaum oli ehtinyt kunnolla saada ajatuksiaan kasaan, hän näki Lunian murskaantuneen kaatuneen rakennuksen alle. Toinen kyynel valui hänen sileää naamiota pitkin alas, pudoten usvan verhoamaan nurmikkoon.

    ”Olen pahoillani. Olen todella pahoillani.”

    Tämän ääneen lausuttuaan Venaum nousi takaisin seisomaan, otti hatun pois päästään, ja kumarsi kunnioittavasti hautakiven edessä. Tämän tehtyään hän asetti hatun takaisin päähänsä, kääntyi hitaasti hautakivestä poispäin, ja asteli kohti hautausmaan reunaa.

  • Athin kirkon skisma osa 2

    Ath-Koro
    Suuren Temppelin aukio

    Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys.
    ”MISSÄ HÄN ON?”

    ”Me… me emme…” Gunei sopersi leuka täristen. ”Me emme tiedä!”

    Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon.
    Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten.
    Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.

    Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena.
    ”En hyväksy vastausta, isä Gunei”, vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. ”Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan.”
    Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. ”Ei… ei Oraakkeli ole petturi!”

    Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut.
    ”Hän on muinaisjäänne, isä Gunei”, vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. ”Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet.”
    Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. ”En pettäisi ystävääni”, Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
    ”Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa.”

    Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.

    * * *

    Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta.
    Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.

    ”Ei mitään”, punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. ”Huijasiko Gunei meitä?”
    ”En usko”, soturimunkkien johtaja vastasi. ”Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu.”
    Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen.
    Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.

    ”Mikä tämä on?” Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä.
    ”Taitaa olla joku Oraakkelin ’taikakaluista’, johtaja”, yksi soturimunkeista sanoi. ”Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen.”

    Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen.
    Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. ”Onko isä Ath olemassa?” hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa.
    Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.

    EHKÄ

    Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun.
    ”Kysy siltä jotain muuta!” oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti.
    ”Koska kuolen?” soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.

    KUN AIKA ON OIKEA

    Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. ”Ympäripyöreää saastaa”, hän lausui naurunsa keskeltä. ”Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!”
    Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä.
    ”No, miten se muka tulee tapahtumaan?” johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.

    Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.

    RÄJÄHDÄN NAAMALLESI

    Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.

    Johtaja vingahti oravamaisesti.

    Avomeri
    Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta

    Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan.
    Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli.
    Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.

    Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.

    [spoiler=* * *]En kadu mitään.[/spoiler]

  • Hildemar 16: Merikäärmetango

    BKS Hildemar

    Tronien oudon akvaarion puolikkaat leijuivat aluksen kaiteella Matoron ja Sugan vierellä. Positronie tuntui olevan aina yhtä iloinen. Kun muut hermoilevat Nimdan varjelusta, pieni iloinen ankerias uiskentelee meressä.

    ”Kapteeni, kaikuluotain havaitsi jotain veden alla…” matoran ilmoitti puheputkella aluksen komentosillalle. Hai havaihtui ja käski komentosillalla olevan Bloszarin pitää kurssin kun Jään ja Veden Toa itse otti puheputken seinältä.
    ”Mitä meinaat? Voiko se olla sukellusvene?” hän kysyi.
    ”… ei. Se on pienempi. Se on pitkä ja kapea, ja liikkuu nopeasti kohti meitä.”

    Valoa hohtava ankerias syöksyi merestä suurella nopeudella ilmaan. Tronie syöksyi kyljelleen Hildemarin tummanruskeasta puusta olevalle lattialle. Sekunteja myöhemmin useita metrejä pitkä musta ankerias syöksyi ylös vedestä aluksen viereen.
    ”Mikä karzahni tuo on!” Suga huudahti ja tavoitteli miekkaansa. Mustan olennon saksimainen koura iski Toaa rintakehään, heittäen tämän maahan. Matoro oli syöksynyt kohti Tronieta, mutta outo akvaario oli kasautunut ankeriaan ympärille itsestään.

    Negatronie lensi laivan yli pitkässä kaaressa. Kun musta hirviö syöksyi veteen aluksen vasemmalla puolella, aallot saivat koko höyrylaivan huojumaan hieman. Vettä roiskui suurina pärskeinä kannelle.

    ”M-mikä se oli?” komentosillan kaiteeseen nojaava Bloszar kysyi hämmästyneenä. Hän tuijotti paikkaa, jonne olento oli hetki sitten kadonnut.
    ”Miehittäkää aseet”, Hai määräsi lyhyesti. Hän katseli hermostuneena merta heidän ympärillään.

    ”M-mikä se oli?” Matoro kysyi märkänä Tronien vieressä, tosin odottamatta oikeaa vastausta.
    ”Se oli Negatronie”, Positronie viestitti telepaattisesti kahden Jään Toan mieliin.
    ”Se on paha puoleni”, kala jatkoi. ”Negatronie on murhaaja. Ainut, mitä hän haluaa, on tuhota asioita.”

    Samalla hetkellä musta ankerias syöksyi taas ilmaan. Sen suuri nyrkkimäinen raaja iskeytyi laitaan murskaten puuta ja vavisuttaen alusta. Suuressa Cordak-tykissä oleva Matoran laukaisi, mutta ankerias syöksyi syvyyksiin ja ammus räjähti suurena vesipatsaana meren pinnassa.

    ”Se on nopea ja älykäs”, etukannen tykille juossut Kapteeni Hai totesi. ”Lisäksi se vaikuttaa vahvalta”, hän jatkoi.
    Matoro ja Suga olivat jälleen pystyssä. He syöksyivät Hain luo etukannelle Tronie kannoillaan.
    ”Mitä teemme?” Matoro kysyi Hailta, joka oli miltei yhtä hämmästynyt yllättävästä hyökkääjästä.
    ”En tiedä. Sen ampuminen on tässä ensimmäisenä suunnitelmana.”
    ”Hmm. Mukavan simppeli ja varma suunnitelma. Kannatan”, Matoro totesi.

    Meri aukeni taas pärskeinä ja musta olento syöksyi tällä kertaa edestäpäin, iskien nyrkeillään kanteen ja tykkiin. Cordakia ei ehditty kääntää ennen kuin ankeriaan koura iski sen irti jalustastaan. Suga ei aikaillut, vaan iski miekallaan mustan massan päätä. Negatronie otti toisella kourallaan keulan kaiteestaa kiinni ja toisella yritti iskeä valkoista soturia, joka kuitenkin väisi ketterästi. Hai kohotti keihästään ja otti pari juoksuaskelta aluksen keulassa olevaa olentoa vastaan. Matoro syöksyi myös miekkansa kanssa kohti hirviötä.

    Negatronien musta nyrkki osui täysillä Matoroa kylkeen ja Toa lensi kovaa kantta pitkin. Negatronie sai Hain keihään päähänsä, mutta se ei näyttänyt hidastavan tätä. Olento ravisteli Toan kimpustaan ja iski vapaalla kädellään Haita, joka kuitenkin hyppäsi ketterästi sivuun. Isku osui Summerganonia jalkaan ja sai suurikokoisen soturin kaatumaan.

    Hirviö tavoitteli hammaskalustollaan Haita, ja olisi osunutkin ellei tykinlaukaus olisi silloin murskannut olennon päätä tohjoksi.

    Kannella vallitsi hetken hiljaisuus. Killjoy käveli punaisessa haarniskassaan portaita ylös toisen käden järeä tykki savuten.
    ”Ajattelin, että tarvitsitte apua”, hän totesi matalalla äänellä muuttaen toisen kätensä pois tykkimodosta.

    Hetken kuluttua ankeriaan veltto ruumis liukui kannelta mereen. Hai olisi voinut vannoa veden muuttuvan tummemmaksi kohdassa, jonne rahi putosi.

    ”Korjatkaa tykki”, Hai rikkoi hiljaisuuden. ”Jatketaan matkaa.”

    Kymmenen minuuttia myöhemmin outo ankerias oli unohdettu ja Hildemar puski täyttä vauhtia kohti etelää.

  • Hildemar 15: Hän rakasti merta

    Bio-Klaani

    Hildemarin lähtöä oli seurannut jokin muukin kuin joukko Klaanilaisia. Salaman Matoran, jonka päällä luikerteli kelta-vihreä venyvyyden Kraata.

    Viholliset olivat poissa. He eivät enää joutuisi kohtaamaan ylivoimaa. He olivat valmiina iskuun.

    Meri, BKS Hildemar

    Positronie katseli merelle. Hän rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Tai olivathan järvet enemmän hänen mieleensä ja joet… Vaihtoehtoja oli useita, eikä rahinpuolikas jaksanut ajatella niitä kaikkia. Hänen tekisi nyt mieli uida.

    Turkoosi akvaario alkoi avautua. Aloittaen vaakasuorasti keskeltä, jolloin neste, jolla akvaario oli täytetty alkoi valua alas. Tämän jälkeen molemmat puolet hajosivat pieniksi palloiksi, jotka jäivät leijumaan mysteerisesti ilmaan. Tronie putosi viileään veteen. Se tuntui viileältä.

    Vedenalainen maailma näytti kauniilta. Suurehkot vesikasvit peittivät merenpohjaa ja kauniit rahit uiskentelivat valaisevan Tronien läheltä. Pohjan muodostelmat olivat vähintään henkeäsalpaavan kauniita. Eräässä oli suuri reikä, josta Kala mahtui uimaan läpi. Hän piti siitä, mutta päästessään toiselle puolelle näki Positronie jotain järkytäävää (tai mitä hän ikinä tunsikaan). Suuri musta häneltä näyttävä rahi ahmi Tarakavan ruumiin palasia.

    Positronie tunnisti tämän Negatronieksi. Siinäkö oli hänen toinen puolensa? Tuoko hän todellisuudessa on?
    Ei.
    Hän ei ole murhaaja. Hän on rauhaarakastava kala.

    Negatronie tunsi lähistöllään jotain. Hän lopetti syömisen ja kääntyi tulijaa vastaan. He katsoivat toisiaan silmiin. Kuin itsensä katsomista, mutta ei kuitenkaan. Negatronie vihasi tätä pientä kalaa ja halusi tappaa hänet.

    Tunnelma oli tiivis, kunnes Negatronie kävi hyökkäykseen! Pieni Positronie ei pystynyt tekemään muuta kuin pakenemaan. Hän sujahti nopeasti reiästä, josta oli saapunutkin. Hän uskoi vahvasti, että Negatronie ei pääsisi läpi. Eikä päässytkään. Musta rahi tuhosi koko muodostelman sen sijaan, että olisi luikerrellut sen läpi.

    BKS Hildemar ei jäänyt Negatronieltakaan huomaamatta, etenkään nyt, kun Positronie oli pakenemassa sitä päin.