Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Makuupussitarina

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

    Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi.
    “Ah”, Kepe aloitti tunnelmoinnin. “Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä?”
    “Ei?”
    “…miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon-”
    “Eikun en minä mitään haasta”, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. “Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä.”
    “…eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.”

    Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.

    “Kepee”, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää.
    “Niin?”
    “Miksi linnut eivät laula?”
    “Ehkä niitäkin” massiivinen haukotus “väsyttää.”
    “Hmm. Okei.”

    Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.

    “Kepee.”
    Tiedepötkö käännähti kasvot kohti Snowieta. “No mitä?”
    “Kerro minulle tarina.”
    “…”
    “…”
    “Oikeasti?”
    “Taatusti.”
    “Varmasti?”
    “Kyllästi.”

    Kepe huokaisi syvään. “No jos minä sitten.”
    Snowie hymyili voitonriemuisesti.
    “Mutta muista,” Kepe varoitti. “Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin.”
    “Tositarina?
    “Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…”

    Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin

    Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.

    Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.

    Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.

    Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.

    ”Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.”
    ”Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia.
    ”Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.”
    ”Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.”
    ”Pahus.”
    ”Hei katso, lima.”
    ”Lima missä?”
    ”Tuossa”.

    Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.

    Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.

    ”Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?”
    ”Oho, katsos, niitä on lisää.”

    Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.

    Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. ”Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”

    Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.

    ”Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan.
    ”Hei, katso, smaragdi!”
    ”Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.”
    Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä.
    ”Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.

    He kaivoivat vielä syvemmälle.

    ”Jokohan täällä on nyt laavaa?”
    ”En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.”
    ”Kokeillaan.”
    Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola.
    ”Jes! Luola!”
    ”Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!”
    ”Mene sinä ensin.”
    ”Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.”
    ”Heh.”
    ”Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.

    Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan.
    ”Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä.
    ”Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti.
    Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku.
    ”ARKKU.”
    ”MINÄ ENSIN.”
    ”EIKUN MINÄ.”

    Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.

    ”Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan.” Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. ”Tästä on varmasti vielä hyötyä.”

    Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. ”Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.”

    Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. ”Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.”

    Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. ”En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?”

    Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. ”Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa…”
    ”Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.”

    …

    Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.

    Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.

    Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.

    Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. ”Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?”

    ”Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.”

    ”Hah. Jättien välistä kemiaa” Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.

    ”Vasemmalle vaiko oikealle?”
    ”Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle.”
    ”Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.”

    Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.

    ”Kivi, paperi, sakset?”

    ”Jep.”

    * * *

    ”Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen”, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.

    ”Hah, mitäs minä sanoin!” Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. ”Hei, katsopa ylös”, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.

    Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.

    ”Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?”

    He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.

    ”Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi”, hän ehdotti.
    ”Tehdään niin”, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen.
    ”Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen…” Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.

    Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.

    He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.

    Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.

    Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.

    Punaista väriä?

    Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.

    Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.

    He saisivat pian tietää.

    * * *

    Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.

    Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?

    Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.

    ”Missä ihmeessä sinä oikein olit?”
    ”Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.”

    Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.

    ”Jaa tämmöistä tänään.”
    ”Eikun eilen.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Vuorokausi vaihtui sekunti sitten.”
    ”He he, hauskaaAAAAAH”

    Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.

    Ja lisää.

    Ja lisää.

    Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.

    Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.

    Ja huomasi jotain jaloissaan.

    Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.

    Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?

    ”Hei, Joy, vilkaisepa tätä.”
    ”Mikäs tuo on?”
    ”Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista.”
    ”Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee.”
    ”Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää.”
    ”Pyh, ei se räjähdä.”

    Joy tökkäsi nappia.

    Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa.
    Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.

    * * *

    Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.

    Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.

    ”Joy… miten pitkä tuo on?”
    ”Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä.”
    ”…en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan.”
    ”Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain?”
    ”Eeeeehk-”

    Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.

    ”Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…”, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, ”taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.”

    Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.

    ”No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?”

    Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.

    Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: ”Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.”

    ”Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…”

    ”Toivottavasti kätesi ei väsy…”

    ”Huaaarghhh”

    * * *

    Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.

    ”Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia.” Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.

    ”Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.”

    ”Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.”

    ”Kuulostit aivan Paacolta.”
    ”Se oli se pelle?”
    ”Jep.”

    Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.

    ”Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti.
    ”Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle.”
    ”Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot?”
    ”Jep.”
    ”Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee.”
    ”Nössö.”
    ”Älä kutsu minua nössöksi.”
    ”Nöööööösssö.”
    ”Ohjus.”
    ”Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani.”
    ”Mrh…”
    ”…”
    ”…nössö.”
    ”SINÄ SENKIN-”

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä

    “…ja niin siinä sitten lopulta kävi”, valkovihreä Toa päätti tarinansa.
    “…”
    “…mitä.”
    “Minä en usko sinua.”
    “Mii-” haukotus “-ksiet?”
    “Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli “tuolla puskassa” vailla selitystä.”
    “…mut-”
    “Öitä Spinnylä.”
    “…öitä.”

    [spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]

  • Ruoska heilahtaa

    ”Tehdään tästä helppoa, äiti hyvä.”
    ”Ei.”
    Ruoska heilahtaa. Se osuu ja jättää jäljen, punaisen, verestävän. Tuskaa.

    ”Minä pyydän teitä, teidän itsenne vuoksi.”
    ”Ei.”
    Ruoska heilahtaa. Tuskaa.

    ”Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän.”
    ”Ja sinä tiedät, että minä en voi.”
    Ruoska. Tuskaa.

    ”Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään.”
    ”Ei.”
    Ruoska. Tuskaa.

    ”Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut?”
    ”Ei…”
    Parkaisu.

    ”Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä.”
    ”Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään.”
    Ruoska. Tuskaa.
    Tuskaa.
    Ruoska.
    ”Typerä nainen.”
    Parkaisu.

    ”Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne.”
    ”En.”
    ”Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle.”
    Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu.
    Tuskaa.

    ”Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa.”
    ”Niin. Ei. Ei se käy.”
    ”Näin se käy, rouva hyvä.”
    Ruoska. Tuskaa.

    ”Minä olen herra, mutta en jumalasi.”
    Ruoska.
    ”En anna anteeksi enkä unohda.”
    Tuskaa.
    ”Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän.”
    Ruoska. Tuskaa.
    Sivallus. Isku. Verta sataa.
    ”Ei.”
    ”Te ärsytätte minua.”
    ”Ei…”

    ”Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran.”
    ”Niin.”
    ”Se on teidän syytänne.”
    ”Niin.”
    ”Miksi?”
    ”Tiedät sen itsekin.”
    ”Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä.”
    ”Arvailet hyvin.”
    ”Minä tiedän.”
    ”Ehkä niin. Mutta ei.”
    ”Olkoon niin.”

    Ruoska. Isku.

    ”Viekää nainen takaisin huoneeseensa.
    Minä tarvitsen häntä vielä.
    Ja pian minä saan haluamani.”

  • Amaattien synty

    [spoil]http://fi.klaanon.wikia.com/wiki/Amaatit[/spoil]

    Meri

    Kirkas aurinko paistoi. Hieno kirkkaansininen taivas heijastui kauniisti lähes tyynen meren pintaa vasten. Yönmusta, hieman kookas, kaksimastoinen alus lipui hiljalleen lähes tyynen veden päällä. Kaikkialla oli hiljaista. Yksikään merilintu ei vaakkunut tai rääkkynyt, mahdollisesti siksi koska sellaisia ei ollut lähimaillakaan. Ja vaikka olisi, kiväri ojossa laivan kannen reunarakennelmaan nojaava Gatta olisi varmaan ampunut ne hetkessä alas. Nyt hän kuitenkin tyytyi istumaan paikoillaan tylsistyneenä. Sama meininki täytti koko laivan. Iso ja väritön paatti tuntui jotenkin epäsopivalta niinkin pienelle javärikkäälle poppoolle.

    Ilma oli ollut tyyni koko päivän, mikä tiesi hieman huonoa purjealuksille. Nany istui hienossa risti-istunta-asennossa laivan etumastoa vasten kiillotellen nyt likaantuneella valkoisella rätillä hienoja heittoveitsiään. Ga-Matoran ihasteli hetken juuri puhtaaksi saamansa veitsen kiiltoa auringonvalossa. Kiron niihin taiteilemat hienot kaiverrukset saivat hänet melkein suremaan sitä että kyseiset veitset oli tarkoitettu heitettäväksi vihollisten rintamuksen läpi. Paku ja Ardo viettivät aikaansa pelaten korttia. Kortit olivat vanhoja ja tahraisia. Oli ihme ettei Lyan ollut jo nukahtanut maston tähystyskoppiin.

    Gatta rikkoi kannella vallinneen hiljaisuuden.
    ”Kauanko olemme jo oikeen purjehtineet?”
    ”Muutaman päivän”, jo seuraavan veitsiyksilönsä puhdistamiseen siirynyt Nanya vastasi ohimennen.
    ”Hassua, tuntuu usealta kuukaudelta.” Gattan kommentti sai varman jokaisen Matoranin toivomaan, että jossain olisi jokin tarinankirjoittaja tai jokin muu ylempi voima, johon olisivat voineet närkästyneet katseensa kohdistaa.

    Hiljaisuus laskeutui jälleen laivan ksnnelle kuin hetkeksi patjan päältä vetämistä varten pois otettu lakana. Kaikki viisi Matoranpiraattia syventyivät omiin ajatuksiinsa. Gatta naputteli kiväärinsä tukkia hieman kärsimättömän oloisena. Niiden isoleukaisten Skakdeiksi kutsuttujen liskomiesten nouto jostain korvesta ei ollut niitä mieluisimpia asioita. Jotenkin se, että se oli annettu työtehtävä, vei siitä kaiken hohdon ja seikkailunhalun.
    ”Tämä homma ei ole ollut kovin nautinnollista sen jälkeen kun se Skakdien palkkahemmo nousi kapteeniksemme.” Onu-matoranilla kesti hetken huomata että hän oli sanonut äkseisen ääneen. Hänen piraattitoverinsa käänsivät hetkeksi katseensa häneen, keskittyen vaimeasti pian taas omiin tekemisiinsä. Nanya avasi pian suunsa.
    ”Myönnettäköön.” Gatta vuorostaan käänsi silmänsä Ga-Matoraniin. Tämä vilkaisi vielä hieman viiemistä putsaamaansa veitseä, huomaten siinä veilä likaa. ”Palkkasoturille ja sitä mukaa Skakdeille työskentely kieltämättä tuntuu epämiellyttävältä.”

    ”Ymmärräthän hyvin, ettei meillä ollut vaihtoehtoja, kultaseni.”
    Nany tunnisti liiankin hyvin yläpuoleltaan kuuluvan äänen. Mastosta laskeutunut Lyan tuijotti ihastuksensa kohdetta ylösalaisin köydestä röikkuen yllään tuttu härsi virnistyksensä. Se olisi saattanut olla entistä härskimpi jos Le-Matoranin kulmakarvat olisivat erottuneet kuivuneen veren tahriman huivin alta. Nany vastasi tähän tökkäämällä sormellaan kanssapiraattinsa poispäin sormellaa. Köysikeikari lennähti narun varassa hieman taaksepäin, heilahtaen pian kohti maston vastakkaista puolta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Heilahdusta säesti Matoranin epämääräinen ”WHEEEE!”

    ”Kyllä minäkin Säännöstön tunnen”, Nany tokaisi vaimeasti kuin äskeistä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Ga-Matoran asetti viimeisenkin veitsensä puhtaan pyyhkeen päälle muiden kiiltävien veitsiensä sekaan. Ardo asettui rennosti kannen reunarakennetta vasten voitettuaan pelin. Taas. ”Hän päihitti edellisen kapteenimme”, De-Matoran aloitti puhumaan, ”joten olemme velvollisia vastedes kunnioittamaan hänen tahtoaan, kunnes hänelle käy samoin kuin Notfunille. Henkemme ovat nyt hänen käsissään. Uskollisuus kapteenille on jokaisen miehistön jäsenen itsestäänselvä velvollisuus. Kuka tahansa voi kuitenkin vaatia titteliä itselleen, mutta on oltava valmis vastaamaan mahdollisista seurauksista…”

    ”…me kaikki tiedämme tuon”, Nany katsoi toveriaan naamallaan ihmetteleväinen ilme, ”Miksi sinä meille luennoit?” De-Matoran vastasi tähän tietämättömän ilmeen säestämällä olkien kohautuksella.

    ”Niillä entisillä kamuillamme riitti uskallusta yrittää vetää sitä kuonoon, ehkä koska kanssamme oli voittamattomana pidetyn Bio-Klaanin eliittiä”, tappiotaan tarpeeksi puinut Paku liittui juttutuokioon mukaan. Sisimmässään hän ymmärsi Ardon voittaneen vai nsiksi ,että jokaiseen pakan ässä-korttiin oli loiskunut jotain kallista alkoholijuomamerkkiä. ”Oli se mitä miehiä hyvänsä, melko voimakas se ainakin on. Taklasi moisen jättiläisen tuosta vaan. Mikä sen nimi olikaan?”

    ”Taisi olla Mäksä?” ”Tai Räksä…”, Lyan ja Gatta heittivät ilmoille omat arvauksensa.
    ”Uskon että se oli Äksä”, Ardo lopetti tovereidensa aloittaman nimirumban alkutekiöihinsä.
    ”…hemmetin tyhmä nimi”, Gatta mutisi huuliensa välistä.

    Hiljaisuuden siistitty pussilakana vetätytyi jälleen laivan päälle. Kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Kaikki olivat hiljaa vaipuneina omiin mietteisiinsä. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt.

    …

    ”KWAAK”

    *BÄGN*

    Gatta laukaisi hillitysti ylös tähdätyn kiväärinsä. Tehokas, pieni zamorkuula kiiti äänennopeudella kohti taivaita. Lokkilinnun silmämunat pompsahtivat ulos silmäkuopista ammuksen murskatessa sen pienen pään. Nokka repsotti vastenmielisesti ruumiinosan jäänteistä, irroten lopulta ja jakautuen kahteen osaan. Veri roiskui hieman mestatun linnun mätkähtäessä suht. keskelle laivan kantta.
    ”Iltapalaa.” Gatta istahti samaan asentoon missä oli vielä hetki sitten istunut puhaltaen olemattomiin uskollisen aseensa piipusta tupruavat sauhut.

    ”Numa ei ole enää täällä”, Nany oudoksui Gattan siirtoa, ”kenelle sinä enää yrität todistella suuria kykyjäsi?” Ga-Matoranin kommentti laukaisi jälleen hiljaisuuden. Piraattijoukkio ei ollut vielä tulltu ajatelleeksi, kuinka paljon hyvä tovereita oli jäänyt pois. Nany havaitsi Gattan ilmeen valahtavan melko apeaksi.
    ”En olisi uskonut, että sinä kaipaat häntä.”
    ”Ja pyh”, Gatta korjasi asenteensa Nenyn kommentin jälkeen, ”Miksi minä kaipaisin sitä hätähousuista merilehmää?”

    ”Elämäsi lipuu ohi mekrityksettömän tuntuisena kuin alas lavuaarista virtaava hahavesi. Merkityksettömänä… Kilpailija on se joka luo läpäisemättömän tukkeen juoksevan virran tielle ja pian elämäsi saa täyttymystä. Kun tuppo vetäistään pois, ja pian kaikki lipuu kuin olemattomiin. Elämäsi on jälleen merkityksetöntä…”
    Ardon puheet saivat Gattan ilmeen jälleen apeaksi. Hänen ei auttanut enää peitellä kaipuutaan entistä kilpailijaansa kohtaan. Toisaalta Ardon ilmeet saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Ardo oli kuitenkin henkilö joka ei koskaan loukkaisi ketään ja tahtoi kaikille pelkkää hyvää. Hetken päästä Onu-matoran nosti jälleen katseensa kanssapiraattejaan päin.

    ”Huomaistteko muuten kuinka Numa yritti ampua hänet hengiltä”, Gatta kysähti hermoillen viitaten siihen, kuinka Numan tunnetusti tappavan pistoolin ammus oli kimmonnut heidän nykyisen kapeeninsa kasvomaskista suoraan toisen piraatin rintakehään.

    ”Hieman häiritsevää”, Ardo argumentoi, ”ottaen kuitenkin huomioon, että ammukset eivät ole tämän maailman kantavin voima.” Toisinaan De-matoranin puheista ei ottanut oikeen selvää.
    ”Siltä tyypiltä lienee tosiaan hankala saada nirriä pois”, maston käysien viidakossa seillaileva Lyan oli ollut juttutiokion aikana vaiti melkein ennätyksellisen pitään. ”Itse en uskaltaisi kokeilla.” Moni muu piraatti yhtyi kommenttiin.

    ”Toisaalta”, Paku avasi suunsa, ”tiedä häntä mitä voimme saavuttaa moisen palkkatappajan alaisuudessa. Moinen tyyppi varmasti onnistuisi raivaamaan monet uhat tieltään, ja kerääntynyt pelko jam aine heijastuisivat varmaankin myös meihin.”

    ”Älähän unelmoi liikoja, hyvä ystävä”, Ardo kommentoi, ”Arvoisa kapteenimme on Bio-Klaanin saaren suurimman Skakdin alaisuudessa. Ja kyseinen alue ei ole maailman mittakaavassa kovin merkittävä.”
    ”Varsinainen takapajula”, Gatta kysähti.
    ”Jos sen haluaa noin ilmaista.”

    ”Btw, jos se paikka kerran on niin merkityksetön, miksi Skakdit, jättiliskot ja oudot humanoidimuurahaiset(?) näkevät niin paljon vaivaa saadakseen sellaisen takapajulan haltuunsa?”
    Kaikki hiljenivät Pakun argumentin edessä. Kukaan tuskin tiesi vastausta.
    ”Ja ennen kaikkea, miksi kapteenimme tapainen tyyppi vaivautuu keskellä ei mitään asustavan Skakdin alaisuuteen” Nany möyhensi soppaa omalla kysymyksellään.
    ”Palkkasoturille eniten merkitsee palkka”, Ardo selitti ystävälleen, ”Arvon herra Kakkulapiolla on hallussaan paljon valtaa ja karismaa, näemmä myös mammonaa.”

    ”Ja naurettava leuka”, Lyan lisäsi. Gatta ja Paku hihittivät. Tämä oli yksi niistä hetkistä joina Nany piti kolmikkoa ärsyttävänä.

    ”Skakdit ovat perusteeltaan brutaaleja ja yksinkertaisia rosvoja”, Ardo jatkoi analyysiaan välittämättä välikommenteista, ”Ne kaipaavat karsimaattista johtohahmoa pystyäkseen mihinkään merkittävään. Vähän kuin piraatit.”
    Gattaa hieman puistatti ajatus siitä että heillä ja niillä salamantereilla oli jotain yhteistä.
    ”No, joka tapauksessa, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella arvoisan kapteenin määräyksiä. Ken tietää mitä seikkailut tuovat tullessaan.”
    ”Missä hän muuten on”, Lyan tajusi kysyä.

    ”Kartoittanut matkantekoamme sen valkoisen nörtin kanssa tuolla jo pitkään”, Gatta viittasi laivan peräkannelle rakennettuun kaksikerroksiseen huonerakennelmaan. Hänen katseensa harhautui laivan kannen keskiosaan ja lokinraatoon. ”Pitäisikö tuo siivota…?”

    [spoil]Lol tämän kanssa vähän kesti. Nyt akteeksi lähden Äksää pakoon.[/spoil]

  • Ystävä, 2905

    Bio-Klaanin saari, Nazorakien vuoritukikohta

    Huutoa… Paljon huutoa…

    Valkoinen Nazorak avasi silmänsä. Hän näki edessään aseistautuneita Nazorakeja. He seisoivat ryhdikkäästi rivissä, pitäen tiukasti konekiväärejä käsissään. ”Teloituskaarti…” Jäätutkija ajatteli.

    Hän yritti liikuttaa käsiään. Ne olivat sidottu hänen selkänsä takana olevan puisen puomin taakse. Hänet oli sidottu myös rinnan kohdalta ja nilkoista. 273 yritti vielä liikuttaa käsiään, mutta tajusi sitten. Hänen Alinolla-Hanskansa oli viety. 273 katsoi ympärilleen. Hänen oikealla puolella oli myös tolppaan sidottu kivenhakkaaja 16754. Hän näytti pelokkaalta ja piti silmiään tiukasti kiinni. 16754:n oikealla puolella oli taas 2844, kirjanpitäjä. Hän jopa itki pelosta. 273:n vasemmalla puolella taas oli sidottuna 16765. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta kuin kaksi toveriaan. Hän oli täynnä vihaa ja yritti urheasti kiemurrella irti köysistä. Hän puri hammasta ja raapi jalkojensa kynsillä allansa olevaa maata. 16765:n vasemmalla puolella oli loput kuusikosta, kivenhakkaaja 16755 ja vammautunut sotilas 6532.

    273 siirsi katseensa tovereistaan ympäristöönsä. He olivat Nazorak-pesässä olevalla taisteluareenalla. Nazorakien keskuudessa taisteluiden seuraaminen oli suurta hupia. Tapahtumissa vastustaja yleensä kuoli. Mutta nyt ei ollut gladiaattoritaistelu. Koko valtavan areenan katsomo oli täynnä vihaisia Torakoita. He huusivat ja heiluttivat nyrkkejään halveksivasti.
    ”Kuolema pettureille!” he huusivat.
    ”Hiljaisuus!!” Kuului äänenvahvistimen kautta vihainen määräys. Yleisö hiljeni hetkessä. 273 käänsi katseensa puhujaan. Areenan toisessa päässä, muusta katsomosta korkeammalla olevassa johtaja-aitiossa, istui koko Nazorakien ylin johtoporras. Puhujapöntön takana seisoi itse Nazorak-hierarkian ylin johtaja, Kenraali 001.
    ”Hyvät Nazorakit. Tämä on poikkeuksellinen tilaisuus. Olemme kokoontuneet tänne rankaisemaan niitä pelkureita, jotka yrittivät jostain käsittämättömästä syystä nousta kapinaan Nazorakien johtoa vastaan. Pitävien todisteiden valossa, nämä kuusi petturia ovat syyllisiä Tiedustelun johtajan 007:n, epäonnistuneeseen, salamurhaan”.

    007 istui hänen vieressään. Vaikka aitio oli kaukana, saattoi hän nähdä silmälappuisen Nazorakin ainoassa silmässä halveksivan katseen. 273 sulki silmänsä. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännyt. He olivat epäonnistuneet. 16765 oli ollut niin varma, että he eivät voisi jäädä kiinni. Mutta jokaisessakin suunnitelmassa on epäonnistumisen vaihtoehto.
    ”Korkein kenttäoikeus on tehnyt päätöksensä. Kapinan johtaja 16765, kivanhakkaajat 16755 ja 16764, sotilas 6532, kirjanpitäjä 2844”, 001 julisti mikrofonin kautta ”ja Jäätutkija 273. Teidät tuomitaan kuolemantuomioon. Tuomionne pistetään täytäntöön. Heti”.
    273 oli tyrmistynyt. Hän oli vaihtanut pienen ja onnellisen elämänsä Mt.Ämkoon rinteellä koston himossa kuolemaan, oman kansansa johdosta. ’Oi miksi? Miksi minä typerys menin mukaan tähän?!’

    Teloituskaarti seisoi ryhdikkäästi asennossa odottaen käskyä. ”Ladatkaa!” 001 määräsi. Epätasaisessa tahdissa kuuluvat naksahdukset viestittivät vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, kun kaarti latasi tuliaseitaan. Tuomittu kuusikko alkoi hätäisesti tähyillä ympärilleen. Katsomossa istuva yleisö huusi ja solvasi heitä. Jäätutkija kääntyi peloissaan katsomaan 16765:ttä. 273 kai vielä toivoi, että kapinanjohtaja voisi vielä jotenkin pelastaa heidät. Mutta se oli turhaa. 16765 yritti vieläkin epätoivoisesti päästä irti köysistä.
    273 sulki silmänsä. Hän ajatteli itsensä istumassa vuoristotukikohdan päärakennuksen katolla, yhdessä 2905:n kanssa, katsomassa auringonlaskua. Hän ja Juippi olivat aina olleet erilaisia: 273 oli rauhallinen, viisas, hyvin käyttäytyvä, hieman kunnianhimoinen, korkea-arvoinen tiedemies. Juippi taas oli rämäpäinen, helposti ärsyyntyvä, sääntöjä rikkova, hieman yksinkertainen, tavallinen mekaanikko, joka laittomasti tuotti viinaa ja juopotteli. 273 ei tiennyt, miksi hän oli niin ystävystynyt tämän, niin itseään erilaisen, Nazorakin kanssa. Ehkäpä juuri siinä se syy piilikin: Erilaisuudessa. Erilaisuudellaan he täydensivät toisiaan. 273 toivoi, että voisi vielä kerran nähdä auringon punertavan horisontissa. Tuntea Juipin hopeisen taskumatin huuliaan vasten ja kotipolttoisen kirpeä maku suussaan. Nauraa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mutta niin ei kävisi. Hän kuolisi, kaikkien pilkkaamana.

    ”Tähdätkää!” 001 huusi. Teloittajat nostivat kiväärinsä ampuma-asentoon. Kansa katsomossa huusi. 273 kääntyi katsomaan 16765:ttä. Hän veti henkäisi syvään ilmaa keuhkoihinsa. 007 hymyili. 16765 aukaisi suunsa huutaakseen jotain.

    ”TULTA!” Teloittajat painoivat liipaisimia. Aseet laukesivat paukahtaen. 273 sulki jälleen silmänsä. Hän ei kuullut, mitä 16765 oli huutanut. Eikä saisi koskaan tietää.

    Ammunnan pauke loppui. Myöskään vihaiset Nazorakit eivät huutaneet. Oli aivan hiljaista. 273 raotti varovasti toista silmäänsä. Hän ei ollutkaan kuollut. Valkoinen Nazorak avasi toisenkin silmänsä ja katsoi ympärilleen.

    Nazorakit katsomossa olivat kadonneet. Johtajien aitiokin oli tyhjä. Teloituskaarti oli poissa. Jäätutkija katsoi sivulleen. Hänen kumppaninsa olivat myös kadonneet. Sitten kuului naksahdus. 273 kääntyi katsomaan eteensä. Hän ei ollutkaan yksin. Hänen edessään, ruskea Nazorak oli ladannut kiväärinsä ja nostanut sen ampuma-asentoon. 273:n silmät lasittuivat. Hän tunnisti, kuka ampuja oli.

    Ampuja virnisti. ”Terve, Lumihiutale”.

    PAM!!

    ***

    273 heräsi. Hänen herätyskellonsa pirisi pöydällä. Valkoinen Nazorak oli yltäpäältä hiessä. Hän huohotti kiihdyksissä ja piteli kädellään rintaansa. Saatuaan rauhoitettua hengityksensä, hän katsoi ympärilleen. 273 oli jälleen omassa huoneessaan. Hänen valkoinen työtakkinsa riippui lilan solmion kanssa naulakossa ja aurinko paistoi huoneeseen pienestä ikkunasta.

    Oliko se vain unta?, valkoinen Nazorak ajatteli. Se painajainen oli tuntunut niin todenmukaiselta. Hän ehti jo luulla kuolevansa. 273 nousi ylös sängystään ja sammutti herätyskellonsa. Hän oli pistänyt sen herättämään myöhemmin, kun oli illalla valvonut hieman myöhään sinikopioidensa kanssa. Tiedemies puki takkinsa päälleen sulkematta vetoketjua ja laittoi solmionsa löyhästi kaulaansa ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän vain istui tuolilla ja tuijotti pöydällään lepääviä piirroksia ja koetuloksia kehittelemistään aseista. Hänen suuret siniset verkkosilmänsä olivat vielä uniset. Pöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä oli monia tiedekirjoja ja kansioita eri Nazorak-tiedemiesten tekemistä tutkielmista. 273 oli illalla lukenut erään kollegansa kirjoittamat paperit elementaalivoimista. Jäätutkija oli halunnut tietää miten elementaalikivet syntyvät. Silloin hän olisi voinut alkaa tekemään muunneltuja versioita Alinolla-Hansikkaasta. Mutta ilmeisesti Nazorakien tiedemiehet eivät olleet onnistuneet tutkimaan elementtikiviä, tai kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi tutkimaan niitä. 273 tarttui kynään pöydällä ja aikoi jatkaa erästä luonnostaan, mutta hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan. Hänen unensa jäi vaivaamaan häntä.
    Johtuiko uni vain hermostuneisuudestani operaatiostamme? Vai oliko se jonkinlainen merkki? Olemmeko liian itsevarmoja onnistumisesta ja vähättelemmekö epäonnistumisen riskin kanssa? valkoinen Nazorak mietti itsekseen. 273 ravisteli päättään. Hän yritti lopettaa unensa miettimisen. Hän nojautui lähemmäs paperiaan keskittyäkseen ja piirsi pari viivaa kuvassa olevaan Zamor-pistoolin koneistoon. Mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas polkea paikoillaan. Hän tuijotti vain paperia miettien.
    ”Ärh!” hän viimein myönsi ”Ei tästä tule nyt mitään.” Tiedemies nousi ylös, sulki työtakkinsa, kiristi solmionsa ja lähti ulos huoneestaan.

    2905 käveli vuoritukikohdan päärakennuksen käytävillä. Hän oli varhaisen työpäivän jälkeen päässyt vapaalle. Ilmatyynyalukset alkoivat olla viimeisiä säätöjä vaille valmiit. Hän oli menossa rakennuksen katolle tuhlaamaan aikaansa, niin kuin aina työpäivän jälkeen. Juippina tunnettu Nazorak kaivoi selkärepustaan hopeisen taskumattinsa. Hän vilkaisi molemmille puolille käytävää. Ketään ei tullut. Hän oli juuri hörppäämässä, kun kuuli musiikkia.
    Juippi hämmästyi. Jostakin kuului pianon soittoa.

    Juippi kurkisti käytävän oikealla puolella auki olevasta ovesta sisään. Huone oli avara lepo- ja kokoushuone ylempiarvoisille kersanteille, mutta suurin osa vuoristotukikohdan komentajista olivat komennettu tärkeämmille sotatantereille. Huoneen seinät oli tehty paksusta tummasta teräksestä. Ovesta katsottuna oikean seinän peitti kaksi suurta karttaa. Toinen kartta oli koko saaresta ja toinen
    Mt.Ämkoosta. Vuoren karttaan oli piirretty tarkasti kaikki tutkitut rinteet ja rotkot. 273 oli kauan sitten ollut mukana vuoren kartoittamisessa. Huoneen vasemmalla seinällä oli iso tietokoneen näyttö, joka oli tarkoitettu kommunikoimiseen Pesän ja vuoritukikohdan välillä ja tukikohdan lähialueiden valvomiseen. Tilassa oli vain yksi ikkuna tuomaan luonnonvaloa, kalsea hehkuisten putkilamppujen lisäksi, huoneen perimmäisellä seinällä. Ikkunasta tuli vinosti valoa suoraan ikkunan alla olevaan pianoon, jonka kersantit olivat hankkineet piristykseksi hiljaisina aikoina. Pianon ääressä taas istui 273. Hän liikutteli siroja ja tarkkoja sormiaan soittimen näppäimistöllä. Valkoinen Nazorak soitti keskittyneesti, silmät kiinni ja kaikkia käsiään käyttäen, sävelmää. 273 piti tämän instrumentin kauniista äänestä erittäin paljon ja hän välillä uppoutui huoneeseen soittamaan, kun töiltään ja 2905:n kanssa olemiseltaan ehti. Hän oli jopa säveltänyt pari kappaletta itse. Suurin osa oli inspiraatiota vuoren jylhistä maisemista ja kauniin punertavista auringonlaskuista. 273 oli keskittynyt sävelmäänsä, ettei huomannut yleisöään ovensuussa.
    Tiedemies lopetti kappaleensa. Hän hätkähti, kun Juippi alkoi taputtamaan huoneen toisessa päässä.

    [spoil]Mutta musiikin voi kuunnella loppuun :>[/spoil]

    ”Etkös sinä yleensä tähän aikaan ole vetäytynyt laboratorioosi?” mekaanikko kysyi virnistäen. Jäätutkija nousi ylös tuoliltaan. ”Ajattelin pitää tänään vapaapäivän. Luomistyö ei oikein etene,” hän selitti toverilleen ”mutta mennäänkö ylös?”
    Kaksikko kipusi korkean rakennuksen portaita ylös, kunnes tulivat metalliselle ovelle, josta pääsi katolle. Tiedemies ja mekaanikko istahtivat katon reunalle. Kaukana Mt.Ämkoon lumisten rinteiden takana avautui näkymä vihreään kuusimetsään. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Vieno tuulenvire puhalsi etelästä. Se tuntui hieman lämpimämmältä tässä kylmässä ilmastossa. 273 uppoutui taas mietteisiinsä. 2905 kaiveli selkärepustaan tuttua hopeista taskumattiaan.
    ”Sinun tilauksesi alkaa olla valmis,” Juippi kertoi.
    ”Mmm…” tiedemies mumisi hajamielisesti. Hän ei edes kuullut mitä mekaanikko sanoi. Sitten molemmat olivat hiljaa. Juippi odotti että 273 sanoisi jotain.
    ”Onko jokin huonosti?” Juippi lopulta katkaisi hiljaisuuden ”Olet jotenkin hiljainen tänään.”
    ”Ei minulla mitään. Näin vain yöllä painajaista,” 273 sanoi.
    ”Millaista?” Juippi kysyi. Hän tarjosi taskumattiaan 273:lle. Hän otti siitä huikan.
    ”Ei mitään erikoista,” tiedemies kierteli kysymystä.
    ”Ei mitään erikoista?”
    ”Niin, eipä sen ihmeenpää. Puhutaan jostain muusta.”
    ”Joo. Annapa sitä taskumattia taas tännepäin.”

    Juippi heiluttaa taskumattia ylösalaisin, jolloin siitä tippuu yksi pisara.
    ”Hei Juippi,” valkoinen Nazorak kääntyi katsomaan ystäväänsä ”Oletko muuten miettinyt, miksi me olemme ystäviä, vaikka me olemme eriarvoisia?”
    ”Hmm, enpä oikeastaan tiedä,” 2905 myönsi.
    273 oli hiljaa. Hän käänsi taas katseensa kaukaisuuteen. Hänen ilmeensä muuttuivat hieman surumielisiksi ”Miksi me Nazorakit olemme erinarvoisia?” Valkoisen tiedemiehen kysymys jäi leijumaan ilmaan. Juippi mietti hetken.
    ”Tuohon kysymykseen minun on vielä vaikeampi vastata,” hän lopulta myönsi ”siksi että johtajat määräävät niin?”
    ”No mutta mikä tekee johtajista parempia kuin meistä?” 273 kysyi hiljaa. Hän nojasi kumarasti omiin jalkoihinsa. Juippi mietti taas hetken.
    ”Öhh, siksi että he ovat ensimmäisiä Nazorakeja?”

    273 huokaisi. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Jonkin linturahi kirkaisi kaukana jossain kaukana ja sai ruskean mekaanikon säpsähtämään. ”Jos sinulle tarjottaisiin tilaisuus muuttaa monien elämää paremmaksi, mutta samalla vaarantaisit omasi, tarttuisitko siihen?” 273 esitti uuden kysymyksen.

    Juippi oli hetken hiljaa. Hän mietti jälleen valkoisen tiedemiehen kysymystä. ”Enpä tiedä. Se riippuu kuinka isosta teosta on kyseessä” Juippi mietti samalla kun penkoi selkäreppuaan ”Miksi kysyt?”
    273 oli vuorostaan hiljaa. ”Eikö sinustakin olisi hienoa, jos me kaikki Nazorakit, niin työläiset ja kenraalit, eläisivät yhdessä ilman säätylajittelua ja syrjintää? Että jokainen voisi vaikuttaa omiin asioihinsa ja elää niin kuin haluaa? Voisimme kaikki elää rauhassa ilman sortoa,” Nazorak virkkoi.
    ”Voisimme kaikki istua katsomassa auringonlaskua ja juoda. Heh heh,” 2905 nauroi ja löi 273:a selkään niin, että tämä oli horjahtaa alas. 273 kuitenkin säilytti tasapainonsa ja mekaanikon iloisuus alkoi lopulta tarttua häneenkin. ”Heh, niin. Ja ehkä jokainen voisi alkaa tekemään viinaa ja sinulta menee työt alta!” 273 nauroi ja töni vuorostaan Juippia. Jäätutkija oli iloinen. Oli käynyt juuri niin, kuin hän oli unessaan toivonut: Hän istui katsomassa aurinkoa ja nauramassa ystävänsä kanssa. Vielä kerran.
    He jatkoivat puhumista vielä pitkään.

    [spoiler=***]Kiitokset Matorolle esilukemisesta.[/spoiler]

  • Manfredin viimeinen viesti

    Klaani, käytävä

    Verstaan suulle oli kerääntynyt matoranväkeä kuuntelemaan outoa ääntä, joka kantautui lähimaille Verstaan uumenista. Se oli ikään kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, eivätkä linnoituksen asukkaat pitäneet siitä. Raskas ovi tutisi hieman, ja äänet alkoivat voimistua sisällä. Paikalle kutsuttu Bladis raapi takaraivoaan hämmentyneenä. Myös Bob oli saapunut käytävään. Hän oli hieronut niskaansa jupisten jotakin murhayrityksestä ja rikosilmoituksesta, mutta Bladis keskittyi epämääräisiin ääniin, jotka sotkivat hänen päiväänsä.
    ”Mikä hitto se on, Bob?” skakdi murahti matoranille, joka potkaisi ovea saadakseen sen auki, mutta raskas ovi ei hievahtanutkaan.
    ”Minä en tiedä, herra moderaattori”, Bob tiuskaisi, ”mutta se makuta kielsi menemästä sinne. Ja minähän en aio totella!”
    ”Makuta Nuiko?”
    ”Juuri se! Minä menen sisään.”
    ”En ehkä suututtaisi Manua, Bob”, skakdi sanoi ja virnisti. ”Miehen tuntien sinä lennät pian ikkunasta ulos tai jotain.”
    Bob mulkaisi häntä pahasti ja tarttui ovenkahvaan.

    Kuului nopeatempoisia askeleita, ja Makuta Nui pyyhälsi näkyviin toisesta käytävästä. Hän kuuli äänen, joka nousi Verstaasta ja alkoi juosta Bladistä kohti huutaen:
    ”Voielämä voielämä voielämä!”
    Skakdi käänsi katseensa, äkkäsi heitä kohti säntäävän makutan ja hajotti nopeasti matoranjoukon. Bob sai juuri ja juuri auki Verstaan oven, kun makuta tarttui hänen hartioihinsa takaapäin ja paiskasi hänet olkansa yli. Bob kirkui lentäessään Verstaaseen vievästä portaikosta ylös volttia heittäen kohti matoranlaumaa. Matoranitkin kirkuivat ja pian kaatuivat kumoon kuin keilat konsanaan. Keilapallon kohtalo oli joutua vihaisen väkijoukon ikkunasta ulos heittämäksi.

    Bladis pesi kätensä tapauksesta ja hiippaili ulos. Hänet kuitenkin pysähdytti räjähdys, joka kuului niin ikään Verstaasta. Äänet loppuivat, ja avoimesta ovesta, josta kajasti punainen hehku, kiemurteli savua ensimmäiseen kerrokseen. Manfred astui ulos Verstaasta yskien ja köhien.
    ”Manu, mitä hemmettiä”, Bladis kysyi epäuskoisesti monotonisella äänensävyllä.
    ”Avaa ikkuna, pyydän”, makuta vastasi.
    ”Se on jo auki.”
    ”Ai, no minä suljen oven”, Manu sanoi ja perääntyi takaisin Verstaaseen sulkien oven.
    Bladis katsoi epäuskoisesti ovea tovin, kunnes Makuta avasi sitä jälleen. Kului hetki.
    ”Ei, pakko tuulettaa hieman.”
    Skakdi, joka oli ollut juuri lähtemäisillään, huokaisi. Manu katsoi tätä ilmeettömänä ja viittasi tätä sitten poistumaan. Bladis pyöräytti silmiään ja eteni käytävään.

    ”Voi hitto tätä sotkua”, Manu virkkoi ääneen ja katsoi Verstasta. ”Kepe ei tykkää.”

    Missähän Iggy. Toivottavasti se kuoli.

    Ei, ilkeä ajatus. No mutta minähän olen vähän ilkeä.

    Manfred tarttui harjaan, lakaisi hieman tuhkaa kaatuneen hyllyn alle ja palasi huoneeseen, jossa työskenteli.
    Onneksi Arkiston kirjat ovat ehjät.
    Manu huokaisi ja katsoi lasiputkijärjestelmää, joka oli entinen. Toinen työpiste oli sentään yhä kasassa. Hänen olisi raahattava putkilot suojaan.
    Hetken kuluttua Manu oli kuljettanut välineistönsä ja työskentelyn hautuvan tuloksen varastotilaan. Nyt hän etsi käsiinsä paperia. Sitä löytyi pöydältä, jonka päällä makasivat vanhan näköinen radio ja vino pino pyöreitä, kiiltäviä kiekkoja.
    ”Kynä…” Manfred mutisi itsekseen. ”Paperilla ei tee mitään ilman kynää. Tai vessahätää.”
    Rakas ystävä, hän aloitti ja suttasi saman tien.
    Toivottavasti tunnelma on kepeä, kun luet tämän.
    Paperi rypistyi, ja uusi otettiin tilalle. Muutamaa suttausta ja paperinvaihtoa myöhemmin viestissä luki:
    Anteeksi sotkusta. Älä katso varastoon. Se saattaa herätä. Iggy muuten ehkä kuoli, jos hyvä tuuri kävi, mutta en mene takuuseen, joten et ehkä päässyt eroon siitä. Lisäksi suosittelen hankkimaan uuden setin koeputkia ja pari uutta hyllykköä. Pöydällä lojuvat kirjat pitää palauttaa Arkistoon viikon päästä tämän kirjoittamishetkestä. Kyllä sinä saat selville, milloin tämä kirjoitettiin. En muista, mikä päivä nyt on. Karhukirje tulee sinun nimellesi.
    Vielä oli jotakin…
    Niin, jos minä olen kuollut, kun luet tämän, saat teevarastoni. Avain varastohuoneeseen on huoneessani pisteessä (135,400), kun origo on ovesta katsottuna vasemmassa nurkassa ja yksikön pituus on yksi mosaiikkilaatta. Mosaiikkilaatta ei sitten ole säännöllinen, joten arvaa, mikä niistä on yksikön pituinen.
    Jos unohdin jotain, se oli liian turhaa muistettavaksi tai liian tärkeää paljastettavaksi. Älä syö liikaa ammoniakkia ja muista antaa Snowielle takaisin se pyyhe, jonka lainasin sinulle toissavuonna. Se on hänen.

    Lopetettuaan kirjoittamisen makuta pyyhkäisi otsaansa ja alkoi tehdä lähtöä.
    ”Mitäs minä tarvitsen”, hän mutisi jälleen itsekseen. Kuului vinkaisu nurkasta. Manu tarkensi kuuloaan, värähti hieman ja yliviivasi Iggyä koskevan osan kirjeestä.
    ”En kai minä tarvitse mitään”, hän totesi itselleen. ”Kaikki joutuu hukkaan, ellei ole minun päässäni. Siispä kaikki on mukanani. Hienoa.”
    Hän astui ovea kohti, mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui.
    Radiosta kuului räsähdys.
    Manu hätkähti ja kääntyi ympäri. Vanha radio rähisi kovaäänisesti ja lopetti sitten.
    ”No mitä tuo oli?”
    Vinkumista kuului toisesta huoneesta.
    ”Turpa kiinni, otus, minä yritän selvittää mystisen radion salaisuutta.”
    Radio rätisi jälleen, jolloin Manu meni sen luokse ja tarttui säätimeen. Hän alkoi pyöritellä nappulaa ympäri ja yhteen, ja ääni selkeni. Hän oli kuulevinaan sanoja, mutta sitten ääni muuttui taas epäselväksi. Lopulta vehje hiljeni kokonaan ja oli vaiti minuutteja. Makuta aikoi juuri poistua, kun selkeähkö, joskin särinän säestämä, ääni tunkeutui Manun korvaan.
    ”…fred?”
    Manu kuunteli tarkasti yhä selin radioon.
    ”Manfred, jos… vastaa.”
    Manu syöksähti radion luokse ja väänteli hiukan säädintä.
    ”Toistan, jos kuulet tämän, Manfred, vastaa.”
    Manu etsi katseellaan mikrofonia. Hänen kuulonsa havaitsi hiljaisen äänen toisessa päässä: ”Ei tämä toimi, seuraava kanava.”
    Manu huomasi mikin lattialla ja syöksyi poimimaan sen sieltä. Sitten hän sorkki sen kovakouraisesti kiinni radioon ja huusi: ”Ämkoo?”
    Oli hetken hiljaista, vain hienoista särinää kuului radiosta.
    ”Manfred?”
    ”Mäksä?”
    ”Oli jo aikakin. Niin epätoivoista kuin tämä olikin.”

  • Mikä punainen olento toi pikkujäbän kotiin?

    Klaanin linnoituksen muuri

    Toisen maailman asukki, Matoran Umbra katseli lumoutuneena allaan levittyvää, lähes lehdetöntä metsää, joka muodosti saaren suurimman ympäristön. Metsän puut olivat varistaneet melkein kaikki lehtensä ja vain havupuut erottuivat joukosta, pitäen itsepintaisesti kiinni vihreistä neulasistaan. Maisema oli kuin tilkkutäkki, havupuiden ollessa komeimmillaan, lehtipuut olivat kuin kuolleet rangat. Maiseman rujo kauneus kosketti ystävämme tunnetiloja ja hän oli iloinen siitä ettei asunut enää laboratoriossa, jossa oli koko elämänsä asunut.

    Oli siitä Makutan hyökkäyksestä jotain hyötyäkin… Matoran tuumi. Hän mietti mitä omalle maailmalleen oli tapahtunut nyt kun Varjojen ja Tuhon ja Tyhjyyden ruumiillistuma oli saanut kaikki voimat itselleen. Oliko kotiin turvallista palata? Oliko Mata Nui kaatunut ja kaikki menetetty? Näihin kysymyksiin hän ei uskonut saavansa kovinkaan kattavaa vastausta. Kotiinpääsyn ainoa keino olisi löytää jokin ulottuvuuksien välistä matkustamista tukeva laite, mutta kyseinen teknologia oli kovin vierasta tälle maailmalle.

    Ehkä on vain parempi että koetan tehdä tästä maailmasta sellaisen, jossa voi elää ja jossa muutkin voivat elää ja antaa kotini olla… Matoran ajatteli, kyyneleen vierähtäessä hänen pakarinsa silmäreiästä, valuen naamion uurteeseen. Klaanilaiset ovat ystäviäni ja haluan puolustaa heitä Allianssilta ja kaikilta uhilta mitä vastaan tulee. He ovat antaneet minulle syyn olla olemassa, vaikka olenkin paradoksi itsessäni. Matoran jolla on elementaalivoimia, vielä kaksin kappalein ja joka on vain sielultaan samanlainen kuin tämän maailman vastineensa. Klaani, tuo kummajaisten kokoontumismesta. Tuo ystävyyden ja rauhan järkkymätön linnoitus. Tuo surulle ja traumoille rakennettu härveli.

    Matoran muisteli seikkailujaan tässä maailmassa. Matka tähän maailmaan oli ollut kivinen ja heti hän oli päätynyt keskelle Yön Kauhuja. Tappajarobotit tappoivat hänen ensimmäisen ystävänsä koko hänen elämänsä ajalta ja sitten yön jälkeen hän matkasi Gekon kanssa metsässä muutamien viikkojen ajan. Valon toa oli niin kömpelö ja huono suunnistaja että matka oli venynyt perin pitkäksi ja kaiken lisäksi tällä oli paha veli…

    Tämän jälkeen hän loukkasi Zyglakien uskontoa, räjäytti näiden voimalarakennelman ja taisteli väärinymmärrettyä tiedemieszyglakia vastaan. Kaiken lisäksi tykki meni rikki ja jotenkin hän päätyi Klaaniin. U ei vieläkään tiennyt mikä punainen otus hänet oli Klaaniin tuonut, mutta ehkä sille löytyisi joskus selitys. Pääasia oli se että hän oli nyt täällä ja puolustaisi tätä universumin hienointa asiaa henkensä uhalla ja omistaisi elämänsä klaanille. Klaani. Klaani. Tuo rauhan puolustaja. Klaani. Klaani. Tuo suvaitsevaisuuden tyyssija…

  • Tawan painajaisuni

    Klaani
    Sairasosasto

    Musiikki

    Tawan korviin kantautui jostakin kaukaa linnun liverrystä. Siinä oli jotakin omituista, mutta toalla oli vaikeuksia tarttua ajatuksiinsa jyskyttävän päänsäryn läpi. Hän tunsi jonkin koskettavan jalkaansa.

    ”Nöpörgh… Anna minulle vielä hetki!” Tawa ärähti tuskastuneesti, koettaen samalla kaivautua syvemmälle tyynyynsä. Paino jalalta katosi välittömästi, mikä sai toan avaamaan silmänsä. Nöpöllä ei ollut tapana luovuttaa, kun kyseessä on aamupala.

    Yllätyksekseen Tawa sai huomata, ettei maannutkaan työhuoneensa nurkkaan raahaamallaan patjalla. Myöhäissyksyn viimeisien himmeiden auringonsäteiden ja oven alta paistavasta kelmeästä valosta huolimatta hän kykeni tunnistamaan paikan, jossa oli saanut vierailla viimeaikoina useita kertoja. Toinen huoneen ainoan kellon viisareista päästi väsyneen naksahduksen yksi toisensa jälkeen Tawan katsoessa hämmentyneenä ympärilleen.

    Toa kelasi nopeasti mielessään, mitä hänelle tarkalleen ottaen oli oikein tapahtunut ennen sairasosastoa. Toimistoaan lukuun ottamatta hän ei pystynyt muistamaan paljoakaan. Joku oli saapunut hänen luokseen (-Kenties Guardian. Tawa arvuutteli päänsä sisällä.) mutta ei kyennyt juuri sillä hetkellä muistamaan.

    Tasaisin väliajoin kuuluva mekaaninen lirkutus oli nyt selvempi, mikäli sängyn yläpuolella olevan laitteen rasittavaa piipitystä pystyi kutsumaan liverrykseksi. Yksi laitteen johdoista oli kiinnitetty adminin vasemman käden sormeen, jonka admin päätti hetken pohdinnan jälkeen ottaa irti, sammuttaen myös koneen.

    Päänsäryn lisäksi Tawa tunsi polttelua selässään, mutta ne tuntuivat pieniltä murheilta verrattuna siihen, mitä hän näkin katsoessaan käsiään. Myös niihin oli ilmestynyt symmetrisiä halkeamia. Varoen Tawa ryhtyi siirtämään peittoa yltään, kohdatakseen vain yhtä ikävän näyn. Toan suusta karkasi voimaton inahdus. Hänen katseensa siirtyi yöpöydällä olevaan valokuvaan ja lopulta sen vieressä vihreänä hehkuvaan nappiin, jonka alla luki teksti ”kutsu hoitaja.”

    Tawa painoi nappia. Ikkunan yllä oleva kello pysähtyi varoittamatta.

    ”Hyvää iltaa, rouva. Kuinkas täällä voidaan?” Huoneeseen saapunut eldaa kasvoillaan kantava matoran heitti pirteästi käytävän valon tulviessa huoneeseen.
    Hoitajan puhetavasta johtuen Tawa arveli matoranin olevan vasta harjoittelija, mutta ei keskittynyt asiaan sen tarkemmin. Kellon äkillinen pysähtyminen oli vienyt toan kaiken huomion.

    ”Minä… Minä en taida olla ihan kunnossa… Minulla on hyvin heikko olo.” Tawa vastasi osaamatta kertoa sen tarkemmin, pitäen katseensa yhä kellossa.
    Juuri nyt hän ei jaksanut ajatella hetkeä pidemmälle, saatikaan potkimaan yökyöpeleitä pihalle öisestä kahviosta.

    ”Kertokaa-…” Matoran vaikeni ja jäi tuijottamaan suu auki adminin vihdoinkin kääntyessä tätä päin, Tawan kehon halkeamat hohkasivat himmeän punaisena pimeydessä. Yllättäen vasemman silmän vihertävä värikalvo lähti valuvan alaspäin, sekoittuen päädystään yhteen yhden Tawan naamion monien säröjen punaisen hehkun kanssa.

    ”Onko kaikki hyvin? Onko minussa jotakin… Jotakin?” Tawa kysyi huolestuneesti, ymmärtämättä mistä oikein oli kysymys.

    ”J-jospa antaisimme ylilääkärin kertoa sen teille?” Matoran kysyi miltei kuiskaten. Tawa erotti tämän äänessä inhoa.

    ”Onko minulle tapahtunut jotakin? Kerro minulle. Kestän sen kyllä, olen jo iso tyttö.” Tawa sanoi tunnustellen samalla levottomasti naamiotaan.

    ”Näyttää siltä, kuin vasen silmäsi… Valuisi… Kuten neste… Ja… Minun täytyy ehdottomasti kutsua ylilääkäri paikalle, hän osaa sanoa enemmän. Kestättehän pienen hetken?” kuului hätäisä vastaus.

    Tawa jähmettyi paikoilleen.

    Yhtäkkiä auringon kellastuttama kellon viisarit lähtivät uudelleen liikkeelle, naksahdellen toan tihenevän pulssin tahtiin.

    Hoitajamatoranin kasvot alkoivat vääristymään, muodottomaksi muuttuvan kanohi eldan välistä purskahti verinen silmä. Keltainen toa hyppäsi sängyn toiselle puolelle.

    ”Kauemmas!” Tawa huudahti hädissään.
    Toa yritti ladata käsiensä ympärille aimo annoksen sähköä, mutta onnistui saamaan aikaan vain heikkoja purkauksia.

    ”Palaan ihan pian, olkaa aivan rauhassa.” Matoranin ääneen sekoittui nyt painostavaa surinaa, joka koveni hetkessä sietämättömäksi meluksi.
    Muodottomat kasvaimet puskivat hoitajan ihon alta pinnalle.

    ”Minä varoitan sinua!” Tawa huudahti uudelleen surinan yli.

    Hoitajamatoran päästi kimakan kiljaisun ja näytti Tawan silmissä muuttuvan tuhkapilveksi, jonka palaset levisivät miltei räjähdysmäisesti ympäri huonetta, leijuen raskaasti kohti lattiaa. Admin pinkaisi jalat lipsuen ovelle ja vilkaisi toiselle puolelle pikaisesti. Toan silmien eteen aukesi kauhea näky; jokainen osaston työntekijä oli muuttunut hänen silmissään samanlaiseksi hirviöksi ja huomatessaan adminin, ne lähtivät juoksemaan kohti huoneen ovea uskomattomalla vauhdilla.

    Tawa riuhtaisi huoneen oven kiinni ja tarttui kaksin käsin kiinni sänkynsä päätyyn, Nytkähdys tiputti sängyn vierellä olevan yöpöydän päällä olleen valokuvan lattialle, jonka iskun voima halkaisu kuvaa suojaavan lasin. Vuoteen harmahtavat pyörät narahtivat ensin epäröiden eteenpäin, mutta liikahtivat pian liikkeelle, toan työntäessä pedin puisen oven eteen. Tawa pyörähti ympäri polvilleen tukeakseen sänkyä selällään.

    Ovi pamahteli kymmenien iskujen alla antamatta kuitenkaan periksi. Nyrkkien jumputus katosi hiljalleen yhä kovenevan surinan alle, jonka vuoksi Tawa joutui nostamaan kätensä korviensa päälle. Vuode värähteli iskujen voimasta ikävästi hänen jo kipeää selkäänsä vasten. Kylmän hiki kihelmöi toan otsalla, kun tämä koetti kerätä ajatuksiaan.

    Olisiko hänellä aikaa juosta ikkunalle, ennen kuin olennot saisivat hänet kiinni tai pahimmassa tapauksessa pystyisikö hän ostamaan itselleen tarpeeksi aikaa voimillaan heikosta kunnostaan huolimatta? Ja jos hän pääsisikin ikkunan luokse, minne hän pääsisi siitä?

    Sama paikka, sama aika.

    Joukko uteliaita (ja ehkä pelokkaitakin) matoraneja kerääntyi turvallisen etäisyyden päähän sairasosaston viimeisen huoneen eteen, josta oli vasta hetki sitten kuulunut huutoja ja outoa rymistelyä. Hoitajamatoran selitti nyyhkien koko tapahtumaketjun tohtori Kupelle, joka hyssytteli rauhoittelevasti kauttaaltaan vapisevaa matorania.

    [spoiler=Höpötin]Tyypit… Oliko oikeasti fiksua heittää Tawa minulle?
    Kiitokset Riemukalle ankarasta potkimisesta ja henkisestä väkivallasta, jotta meikäläinen saa edes jotakin kirjoitettua.[/spoiler]

  • Veljeskunnan saari: Evacuate!

    Ämkoon veljeskunnan saari – Ranta

    Koobee heittäytyi sivuun jälleen yhden Nazorak-kranaatin räjähtäessä lähistöllä. Kranaatin heittäjän pettyneet hyönteiskasvot jäivät ikuisiksi Peelon kivääristä lähteneen luodin lävistäessä tämän aivot. Kiroileva robotti kohisi raskaasti maskinsa takaa. Luoti oli osunut aivan muualle, minne sotilas oli tähdännyt. Tämä laittoi hetkeksi aseensa sivuun ja kääntyi kohti vieressään hilluvaa vihreää Toaa.

    ”Sinä et tee mitään hyödyllistä. Ota tämä ja pidä siitä hyvä huoli.” Koobee rysähti maahan vahkinpuolikkaiden rojahtaessa Peelon selästä hänen päälleen. Tummanpuhuva olento huokaisi väkinäisesti taakkansa helpottuessa jatkaen sen jälkeen vihollisjoukkojen tarkkaa ja systemaattista eliminointia.

    Sukellusveneen eteen rantakallioiden läheisyyteen linnoittautunut Klaanilaisjoukkio sulloi Äksän johdolla viimeisiäkin Matorajena kulkuneuvon luukusta sisään. Kymmenet Nazorakit tulittivat edelleen kohti evakuoitavia, Klaanilaisten suojautuessa taistelun jättämään romuun.

    Peelon keskittyminen herpaantui hetkeksi. Valtaisa lintujen rääkyminen täytti ilman ja ylös vilkaiseva joukkio näki Veljeskunnan vapauttamia kaikenkarvaisia lintuja suuntaamassa kohti Klaanin saarta ilman ohjastajiaan. Yksi vielä rantaa pitkin juoksevista Matoraneista katsoi hieman alakuloisena tämän ratsun lentäessä vapaana. Matoranin mieli koetti lohduttaa itseään sillä, että tämä näkisi lintunsa taas Klaanissa. Jokin sai vihreän miehen mielen kuitenkin epäilemään. Yksi mahdollinen syy saattoi olla hänen päänsä sisällä ajatusta häiritsevä luoti, joka sai veren purskahtamaan tämän takaraivosta. Ruumis putosi maahan. Nazorak tuuletti voitonriemuisena.

    Äksä survoi raajarikkoa Gekkoa sukellusveneen luukusta alas isoimman matoranryhmän perässä. Nazorak-laivaston lähestyvä jyly pisti pelastustiimiin tehokkaasti vauhtia. Taistelun keskellä kakakunaamainen Matoran seurasi tilannetta Klaanilaisten rinnalla. Juuri paikalle saapunut Enki odotti, että Peelo laskisi aseensa seuraavan kerran. Koobeesta kuuluva rasittunut ähkiminen ei kannustanut Matorania avaamaan suutaan tälle. Lopulta Peelo sai viimeisenkin tulietäisyydellä olevan Nazorakin maahan ja tämä nosti päänsä tähtäimeltä lataamista varten. Seuraava torakka-aalto lähestyi jo metsän siimeksestä.

    ”Nuo ovat viimeiset”, Matoran nyökkäsi viitaten kohti evakuointipistettä kohti juoksevaa viittä viimeistä Matorania, ”aika lähteä.” Vahkin painolastin alla pihisevä Koobee kiroili kovaan ääneen. ”Admin. Eihän häntä vielä edes näy. Emme me nyt voi lähteä.”

    Enki pudisti päätään, huiskien kohti sukellusvenettä: ”Johtaja ja Ämkoo-herra… jäivät jälkeen. Meidän tulee lähteä välittömästi.” Koobeen hämmästyneestä ilmeestä huolimatta Peelo teki työtä käskettyä. Hän ei edes yrittänyt laittaa vastaan. Saaren johtajisto oli selkeästi tehnyt päätöksensä. ”Olemme tehneet kaiken voitavan. Lähdetään.”

    ***

    Rannan toiselta laidalta juoksevat Nazorakit pysähtyivät matkansa puoliväliin, huomatessaan viimeisten Matoranien katoavan sukellusveneen syövereihin. Ne eivät millään ehtisi estää Veljeskunnan lähtöä ja metsästä saapuva seuraava iso aalto ilmavoimineen ei ehtisi paikalle ajoissa. Koobee hyppäsi viimeisenä veden alle katoavan sukellusveneen päälle, näytti Nazorakeille erästä äärimmäisen sopimatonta käsimerkkiä ja sulahti sisään, vetäen luukun perässään juuri ajoissa kun evakuoitu poppoo katsoi kokonaan kylmään mereen, vain periskoopin jäädessä veden pinnan yläpuolelle.

    Veneessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Riveissä istuvat tiukkaan ahdetut Matoranit eivät edes vilkaisseet toisiinsa. Koti menetetty, johtajat vihollisien armoilla ja edessä sija keskellä tuntemattomia olentoja. Klaanilaisjoukko kunnioitti hiljaisuutta. Ainoastaan Äksä puhui hiljaa radiopuhelimeensa, pyytäen hiljaa saattolentuetta Klaanista. Nazorak-laivueen jyly lähistöllä ei rohkaissut ketään yksinäiseen merimatkaan.

    Luukun alle istahtanut uupunut Koobee taasen oli uponnut aivan omiin touhuihinsa. Maassa makaavan haljenneen Vahkin koneiston keskellä hohtava valkoinen kuula katosi Toan vihreään nyrkkiin ja siirtyi siitä nopeasti tämän tarvikepussiin. Toa vilkuili ympärilleen, varmisti että kukaan ei ollut nähnyt mitään ja vaipui sitten teennäiseen masentuneisuuteen.

    ”Musta vene, musta päivä, musta mieli. Tervetuloa sotaan.” Gekko nyökkäsi Äksän lauseelle. Puoliksi tajuttomana valon Toa yritti hönkiä kunnollista vastausta, mutta tyytyi vain sulkemaan silmänsä ja lepäämään. Kaikuluotaimen tasainen ääni soi kaikkien korvissa. Peelon korvissa taasen soi Paacon radiopuhelimesta tulevat sanat: ”Lipukaa hiljaa kohti saarta. Telakalle on ilmoitettu. Olemme tulossa…

    …pellet.”

    [spoiler=Ja tähän loppuun vielä.]Donnie oli vahvasti tämän tekemisessä mukana. Voisimme melkein sanoa, että hän oli tämän postin… TYÖNANTAJA. Hehehehe… he he… hauskaa?[/spoiler]