Outo tila
Neste oli jo noussut Doxin päähän.
Useassakin mielessä. Se oli jo Doxin päätä korkeammalla. Hän kuitenkin yllätyksekseen kykeni hengittämään sitä, eikä se tuntunut lainkaan ilmaa paksummalta.
Kylmää se kyllä oli. Ja se sai hänessä aikaan kummallisen, miltei ahdistavan rauhallisuudentunteen. Olentolauma kuitenkin tarpoi pohjassa kuin… vettä vaan.
Lisäksi mustat, valkeaa lakeutta halkovat viivat alkoivat yleistyä. Aina sellaisen ylittäessään hänen päässään kaikui ääni:
”Nimda.”
”Nimda.”
”Nimda.”
Aluksi niin autiossa paikassa tapahtui aivan liikaa Doxin makuun. Hän ei pitänyt liian nopeastietenevistä tapahtumista, varsinkaan liian suurilukuisessa seurassa. Se sai hänet tuntemaan olonsa sekavaksi, kuin meressä tietämättä missä suunnassa on pinta.
Hän raapi päätään.
Ja huomasi jonkin olevan pielessä.
Puolen minuutin välein kaikuvan ”Nimdan”, mikä se olikaan, varmaan jotain tosi tärkeää, hukutti alleen toinen, voimakkaampi ääni.
”HATTU”
”HATTU”
”MISSÄ HATTU”
Hän huusi. Tai olisi oikein mielellään huutanut, jos neste olisi sen sallinut. Hän ei saanut aikaan kuin kurlauksen, jonka hopeinen humanoidi pani merkille. ”?”
Mutta oli jo liian myöhäistä. Hattu kellui kaukana heidän yläpuolellaan veden pinnalla.
Dox yritti toteuttaa muinaisen merenpohjan herran taitojaan ja uida sen luokse, mutta neste ei antanut tukea. Oli kuin hän olisi yrittänyt uida ilmassa. Hän ei päässyt uimaan ylöspäin. Hän oli pieni maan matonen, joka haikaili kuuta taivaalta.
Häntä alkoi taas masentaa. Hän tahtoi kotiin.
—
Jonkin ajan kuluttua, Doxin vielä tuijottaessa alati pienenevää mustaa pistettä korkeuksissa, jotain sangen epätavallista tapahtui. Lauma pysähtyi. Kuin seinään.
Olennoista jokainen, tai ainakin ne joilla oli vähintään yksi silmä, katsoi eteenpäin. Dox huomasi tämän ja keskitti kummastuneena katseensa sinne minne muutkin.
Maahan, jonkin matkan päähän heistä, aukesi aukko. Valkoinen materia siirtyi pois noin metrin levyisen reiän tieltä.
Nyt vasta, hänen huomionsa oli ollut liian kiinnittynyt hattuun, hän huomasi mustien viivojen muodostavan ympyröitä. Ympyrät, pienimmillään halkaisija vain kaksi metriä, piirittivät aukkoa. Oliko tämä paikka koko tämän maailman keskipiste?
Oliko se ”Nimda” täällä?
Aukosta nousi jotain. Jonkin alla oli lisää ainetta, niin että aukko täyttyi jättämättä jälkeäkään.
Olento oli humanoidin muotoinen, biomekaaninen ja kantoi kasvoillaan naamiota, joka muistutti Hauta. Naamio oli kirkkaankeltainen, kun taas olennon muu ruumis oli tummempi, noin keskiverron Xialaisen sinapin värinen. Kädessään, kohti maata, se piti hopeista kivääriä.
Toa?
Hopeinen humanoidi astui eteenpäin joukon keskeltä. Doxille kävi nyt selväksi, että vaatimattomuudesta moniin muihin olentoihin nähden se oli joukon johtaja. Se asteli noin viiden metrin päähän toasta.
”, ”, Hopeinen aloitti.
Toa katsoi tätä hetken, kuin äänne äänteeltä prosessoiden. Sitten se vastasi edelleen kivinen ilme kasvoillaan.
”.”
Doxista olisi ollut mukavaa käsittää olentojen puheesta edes jotain, mutta niiden käsittämätön kieli oli mahdotonta ymmärtää ainakin hänen tiedoillaan.
Hopeisenkin äänensävy pysyi yhtä tasaisena:
” .”
Toa nosti kiväärinsä ja osoitti sillä Hopeista. Tämä myös nosti oman aseensa.
Koko olentojen sekalainen lauma jännittyi.
Ehkä oli sittenkin hyvä, ettei hän ymmärtänyt keskustelua. Vai oliko. Hän ei osannut päättää.
Toa teki jotain sangen yllättävää. Tai oikeastaan se ei itse tehnyt näkyvästi mitään. Sen silmiin vain syttyi sininen tuli.
” Nimda.”