”Lopeta se hemmetin viheltäminen, ääliö!” Manu kiljui sellistään vastapäiselle jättiläiselle, joka ei lopettanut. ”Eihän täällä kuule edes omia häröjä ajatuksiaan.” Vihellystä. ”Ei sitten.”
Makuta Nui istui pienen sellinsä sängyssä katselemassa ikkunasta näkyvää seinää. Seinät olivat niin paksuja, etteivät antaneet ikkunan näyttää ulos, ellei katsonut kohtisuoraan siihen. Silloinkin näki vain surullisen kokoisen neliön verran merta ja synkkää taivasta. Manu tiesi, että pakoyritykset olivat turhia. Hänellä ei ollut tarvittavia työkaluja, ja hänen voimansa olisivat hyödyttömiä tässä tilanteessa. Mata Nuin ritarikunta ei ollut tyhmä. ”Ei, ei tyhmä lainkaan”, Manu mutisi itsekseen. ”Mutta joissain asioissa todella naiivi.” ”Syytät viheltämisestä ja itse mutiset siellä jotain”, Zimblr karjui. Manu päätti jättää asian huomiotta.
Ah, Mäksä, mikähän hänellä mahtoi olla hätänä? Miksi hän ei evakuoitunut muiden mukana? Ongelmiako? Manu raapi leukaansa. Tietysti ongelmia. Mutta miksi hän tarvitsi sen juuri nyt? Ja miten Tedni sen hänelle toimittaa?
Zimblr ei ilmeisesti aikonut nukahtaa vaan jatkoi ärsyttävää ääntelyään. Miten niin isosta ja möreä-äänisestä olennosta saattoi lähteä niin kimeä vinkuna? Se ei ollut enää edes vihellystä. Vihellyksen pystyisi selittämään ilman avulla. Lisäksi otus haisi pahalta. Lemu ennätti Manun selliinkin asti.
Toivottavasti Mäksä ei tuhoa sitä missään vaiheessa. Kirjoitin sitä kumminkin vuosia, vaikka sitä tarvittiin vasta nyt. Ainahan teoreettista materiaalia on kiva kirjoitella, kun yrittää vältellä kuolemaa ja muita epämiellyttävyyksiä.
”Turpa kiinni jos siellä!” Manu kirkui. ”TURPA ITE!” Toivotonta.
Vartijoita alkoi raahautua käytäviin. Oli nukkumaanmenoaika. Ironista. Me olemme kuin pieniä lapsia, joiden elämää säädellään tarkasti. ”ROAAR.” Jotkut ovat hieman enemmänkin pienten lasten kaltaisia. Valot alkoivat sammua. Kun Manun sellikäytävän valot sammuivat, hän ei nähnyt enää muuta kuin Zimblrin hehkuvat silmät. Hieman hämmentävää, että jonkun silmät oikeasti tuottavat valoa. Vihreää valoa.
… omanikin tekevät niin. Melkein ainakin. Eeeh. Punainen sentään on kiva väri.
Silmät eivät sammuneet. Ne tuijottivat. Mene pois. Minä en pidä sinusta. ”Kohta on aika”, ääni mörisi. ”Sinusta tulee sienimuhennosta.” ”Ihana metafora.” ”Se ei ollut metafora.” ”…”
Vakavaa leikkiä, häh? ”Pian, aivan pian.” ”Odotan innolla. Pimeys. Varjot. Ha ha ha. Minä olen pimeys ja varjot. Minä olen. Yhtä niiden kanssa. Varjot. Pimeys. Minä. Olen. Makuta. Suuri Makuta.
Makuta Nuita kuljetettiin läpi vankiosaston. Vangit huutelivat. ”Kyllä, kyllä”, Manu huusi. ”Minäkin rakastan teitä.” ”Minä revin sinut omin käsin palasiksi, jos pääsen täältä, makuta!” joku karjui. ”Voi, kauheaa.” ”Minä murran niskasi ja syötän sinulle jalkasi!” toinen kirkui. ”Voi että, kuinka ikävää.” ”MINÄ JUOTAN SINULLE RIKKIHAPPOA JA TEEN SUOLISTASI SUKKANAUHOJA.” ”Mainstreemiä.”
”Kuulostaa siltä, että olet suosittu”, Manua kuljettava vartija tokaisi ja nauroi julmasti. ”Minulla on ystäviä eri puolilta maailmaa”, makuta sanoi ja virnisti. Vartija löi häntä leikkimielisesti.
”Vietä hauska loppuelämä”, häiritsevän ruma järkälemäinen ritarikuntalainen sanoi ja tuuppasi Makuta Nuin kumoon pienen sellin sisään ja sulki oven. Manu nousi pystyyn ja tutki ympäristöään: sellissä oli kolme betonista järjettömän paksua seinää, ja koko käytävään päin oleva seinä oli kalteristoa. Takaseinässä oli kalteri-ikkuna, josta ei nähnyt ulos lainkaan seinän paksuuden vuoksi. Sellissä oli hutera puusänky, jossa ei ollut kuin yksi ohut koinsyömä patja, ja wc-pytty, johon Manu ei olisi ikipäivänä koskenut vapaasta tahdostaan. Lattia ja katto olivat samaa betonimassaa kuin seinät, ja pimeä selli olikin oikea ruma betonimöhkäle. ”Onko koko hemmetin saari rakennettu betonista”, Manu sanoi ääneen. Kovaan ääneen.
Vastapäisen seinän vastapäisessä sellissä joku vihelteli äänekkäästi. Manun käännyttyä katsomaan epäluuloisena vihellys lakkasi. Vihellyksen lähde oli valtaisa olento, joka istuessaan osui päällään sellin kattoon. ”Terve, Manumies.” ”Tuota, terve, Zimblr.” ”Miten sinä tänne päädyit, niin nokkela kaveri ja kaikkea.” Äänessä oli katkeruutta. ”No Botar innostui hieman kaveriini kiinnitetyn lähettimen metsästämisessä tai jotain vastaavaa. Tiedäthän sen hullun.” Jätti nyökkäsi ja irvisti niin, että hampaat näkyivät. Muuta sen piirteistä ei erottanutkaan; se oli mustaa massaa mustassa sellissä. Iso, sen Manu tiesi. Ja hän myös tiesi, miltä tuo olento todella näytti.
”Entä itse?” Manu livautti suupielestään. ”Sinä perkele järjestit minut tänne.” ”Ai niin…” Jätti nojautui kalteristoon niin, että koko selli tutisi ja sihahti: ”Minä aion tappaa sinut. Tänä yönä.” ”Ahaa. Aiot tulla sellistäsi?” ”Tänä yönä syntyy kapina. Sinua ei päästetä ulos. Moni tahtoo kuolemaasi. Ja minä järjestän sen. Minulla on täällä ystäviä, jotka tahtovat sinut hengiltä.” ”Kaikki tuntuvat tahtovan, eivät liene poikkeuksia.” ”Makuta, sinä kuolet.” ”Muutenkin minut on määrä teloittaa, joten onko sillä väliä?” ”Kuolintavalla on väliä, makuta. Me teemme sinun loppuelämästäsi helvettiä.” ”Kovat on luulot teillä, pojat.” ”Sinulla itsestäsi myös. Minä tiedän, miten makutoja tapetaan. Se ei ole niin vaikeaa kuin luulisi.” ”Ritarikunnan moraalissa on puolensa, ystäväiseni. Milloin sinä kuolet?” ”Eivät ole kertoneet. Eiköhän se kuolema lähene tämän jälkeen ihan kivasti, kaikilla meillä.” ”Voi lähentyäkin. Voi lähentyäkin, Zimblr.” Manu istahti sängylle ja venytteli hieman raajojaan. ”Jos nyt vaikka pidät turpasi kiinni lopun ajan elämästäni, jooko. Minulla on ajatustöitä”, Manu huikkasi. Zimblr murisi muttei sanonut mitään.
Kaikkeen sitä itsensä sotkeekin, Manu ajatteli. Umbra-parka varmasti tietää olevansa syötti. Ritarikunta tietää nyt Klaanista enemmän, muttei tarpeeksi. Ja nämä raukkaparat ja kapina. Tilanne voi mennä tukalaksi.
”Mitä ajattelet?” Zimblr kysyi kykenemättä hillitsemään itseään. Manu nosti sormen huulilleen ja hyssytteli.
Helryxiä painostaa jokin. Mikä? Tietääkö hän Nimdasta? Manu ajatteli sitten keskustelua, jonka oli käynyt Ämkoon kanssa ja hymyili. Ainakin teoriani elävät pidempään, jos minä en.
Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.
Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin. ”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.” ”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?” ”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”
Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten: ”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.” ”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.” ”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.” ”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.” ”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.” ”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.” ”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?” ”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.” ”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.” ”Maailma on julma.” Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian. ”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.” ”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?” ”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.” Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi. ”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi. ”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.” ”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?” ”Tobduk.” ”Voi, hän nauttisi siitä kovin.” Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui. Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.
Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi: ”Mitäs Tellervolle kuuluu?” ”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan. ”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.” ”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?” ”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?” ”Minä en aio vastata kysymykseesi.” ”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?” Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen. ”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen. ”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’” Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa. ”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.” ”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?” ”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi: ”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”
”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’” Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’” Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta. ”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan. ”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.” ”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse. ”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.” ”Olen varma, ettemme.” ”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan. Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen. Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle? Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen. Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa. Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje. Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän? ”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.” Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi. Maailma on julma, eikö niin?
[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]
Kartta. Koko universumin kattava kartta. ”Kartta”, Manu sanoi. ”Kartta”, Visokki toisti. ”Kartta”, Manu vahvisti. ”Kartta?” Visokki tarkisti. ”Kartta”, Manu vakuutti. ”Mene Arkistoihin.” ”En.” ”Mene.” ”En.” ”Ei minulla ole karttaa.” ”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.” ”… ei minun aikanani ainakaan ollut.” ”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.” ”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.” ”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”
Vakavia sanoja. ”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?” ”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.” ”Mitä?” ”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten. Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi: ”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.” ”Mistä sinä olet pahoillasi?” ”Sano vaikka, että kaikesta.” Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.” ”Välitän viestisi.”
Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi: ”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.” ”Palaat mistä?” ”Pyydän.” ”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?” ”Hyvästi, Visokki.” Manu astui kynnyksen yli. ”Manu!” Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen. ”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.” Sitten Makuta Nui oli poissa.
Telakka
Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen. ”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.” ”Kiitän.” Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan. ”Katsotaanpa, kynä.” Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan. ”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!” Kaikuva ääni kantautui jostain. ”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.” Lisää muminaa. ”Oletan, että tuo oli kyllä.” Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä. ”Hei sitten. Emme näe hetkeen.” Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.
Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti. ”Bilehile heräsi luolastaan.” Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin. ”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.” Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin. Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.
[spoiler=Anteeksi…]… Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.
Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]
Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa: ”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.” ”Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään.” Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä. ”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.
Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian. ”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta. ”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi: ”Minä olen vain ollut täällä.” ”Ja sinulla on side.” ”Sinä huomasit.” ”Niiin tein.” ”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.” ”Ahaa.” Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut. ”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä. ”Enhän minä.” ”Hyvä.” Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.
Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään. ”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?” ”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.” ”Hmphm.” ”Aivan.” Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.
Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi: ”Mitäs täällä tapahtuu?” ”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten. ”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti. ”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi. ”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.” Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä. ”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?” ”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.” ”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi. ”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti. ”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen. ”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?” Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä. ”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”
Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.
”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?” Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi. ”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.” Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan. ”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?”
Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta. ”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…” Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi. ”… teepannuilla?”
Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.
”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?” ”… eeeh.” ”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti. ”… minä olen nainen.” ”Ja minä luotettava?” ”Joo?”
Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.” Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…
… sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”
[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]
”Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän.” ”Ja sinä tiedät, että minä en voi.” Ruoska. Tuskaa.
”Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään.” ”Ei.” Ruoska. Tuskaa.
”Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut?” ”Ei…” Parkaisu.
”Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä.” ”Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään.” Ruoska. Tuskaa. Tuskaa. Ruoska. ”Typerä nainen.” Parkaisu.
”Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne.” ”En.” ”Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle.” Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu. Tuskaa.
”Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa.” ”Niin. Ei. Ei se käy.” ”Näin se käy, rouva hyvä.” Ruoska. Tuskaa.
”Minä olen herra, mutta en jumalasi.” Ruoska. ”En anna anteeksi enkä unohda.” Tuskaa. ”Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän.” Ruoska. Tuskaa. Sivallus. Isku. Verta sataa. ”Ei.” ”Te ärsytätte minua.” ”Ei…”
”Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran.” ”Niin.” ”Se on teidän syytänne.” ”Niin.” ”Miksi?” ”Tiedät sen itsekin.” ”Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä.” ”Arvailet hyvin.” ”Minä tiedän.” ”Ehkä niin. Mutta ei.” ”Olkoon niin.”
Ruoska. Isku.
”Viekää nainen takaisin huoneeseensa. Minä tarvitsen häntä vielä. Ja pian minä saan haluamani.”
Verstaan suulle oli kerääntynyt matoranväkeä kuuntelemaan outoa ääntä, joka kantautui lähimaille Verstaan uumenista. Se oli ikään kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, eivätkä linnoituksen asukkaat pitäneet siitä. Raskas ovi tutisi hieman, ja äänet alkoivat voimistua sisällä. Paikalle kutsuttu Bladis raapi takaraivoaan hämmentyneenä. Myös Bob oli saapunut käytävään. Hän oli hieronut niskaansa jupisten jotakin murhayrityksestä ja rikosilmoituksesta, mutta Bladis keskittyi epämääräisiin ääniin, jotka sotkivat hänen päiväänsä. ”Mikä hitto se on, Bob?” skakdi murahti matoranille, joka potkaisi ovea saadakseen sen auki, mutta raskas ovi ei hievahtanutkaan. ”Minä en tiedä, herra moderaattori”, Bob tiuskaisi, ”mutta se makuta kielsi menemästä sinne. Ja minähän en aio totella!” ”Makuta Nuiko?” ”Juuri se! Minä menen sisään.” ”En ehkä suututtaisi Manua, Bob”, skakdi sanoi ja virnisti. ”Miehen tuntien sinä lennät pian ikkunasta ulos tai jotain.” Bob mulkaisi häntä pahasti ja tarttui ovenkahvaan.
Kuului nopeatempoisia askeleita, ja Makuta Nui pyyhälsi näkyviin toisesta käytävästä. Hän kuuli äänen, joka nousi Verstaasta ja alkoi juosta Bladistä kohti huutaen: ”Voielämä voielämä voielämä!” Skakdi käänsi katseensa, äkkäsi heitä kohti säntäävän makutan ja hajotti nopeasti matoranjoukon. Bob sai juuri ja juuri auki Verstaan oven, kun makuta tarttui hänen hartioihinsa takaapäin ja paiskasi hänet olkansa yli. Bob kirkui lentäessään Verstaaseen vievästä portaikosta ylös volttia heittäen kohti matoranlaumaa. Matoranitkin kirkuivat ja pian kaatuivat kumoon kuin keilat konsanaan. Keilapallon kohtalo oli joutua vihaisen väkijoukon ikkunasta ulos heittämäksi.
Bladis pesi kätensä tapauksesta ja hiippaili ulos. Hänet kuitenkin pysähdytti räjähdys, joka kuului niin ikään Verstaasta. Äänet loppuivat, ja avoimesta ovesta, josta kajasti punainen hehku, kiemurteli savua ensimmäiseen kerrokseen. Manfred astui ulos Verstaasta yskien ja köhien. ”Manu, mitä hemmettiä”, Bladis kysyi epäuskoisesti monotonisella äänensävyllä. ”Avaa ikkuna, pyydän”, makuta vastasi. ”Se on jo auki.” ”Ai, no minä suljen oven”, Manu sanoi ja perääntyi takaisin Verstaaseen sulkien oven. Bladis katsoi epäuskoisesti ovea tovin, kunnes Makuta avasi sitä jälleen. Kului hetki. ”Ei, pakko tuulettaa hieman.” Skakdi, joka oli ollut juuri lähtemäisillään, huokaisi. Manu katsoi tätä ilmeettömänä ja viittasi tätä sitten poistumaan. Bladis pyöräytti silmiään ja eteni käytävään.
”Voi hitto tätä sotkua”, Manu virkkoi ääneen ja katsoi Verstasta. ”Kepe ei tykkää.”
Missähän Iggy. Toivottavasti se kuoli.
Ei, ilkeä ajatus. No mutta minähän olen vähän ilkeä.
Manfred tarttui harjaan, lakaisi hieman tuhkaa kaatuneen hyllyn alle ja palasi huoneeseen, jossa työskenteli. Onneksi Arkiston kirjat ovat ehjät. Manu huokaisi ja katsoi lasiputkijärjestelmää, joka oli entinen. Toinen työpiste oli sentään yhä kasassa. Hänen olisi raahattava putkilot suojaan. Hetken kuluttua Manu oli kuljettanut välineistönsä ja työskentelyn hautuvan tuloksen varastotilaan. Nyt hän etsi käsiinsä paperia. Sitä löytyi pöydältä, jonka päällä makasivat vanhan näköinen radio ja vino pino pyöreitä, kiiltäviä kiekkoja. ”Kynä…” Manfred mutisi itsekseen. ”Paperilla ei tee mitään ilman kynää. Tai vessahätää.” Rakas ystävä, hän aloitti ja suttasi saman tien. Toivottavasti tunnelma on kepeä, kun luet tämän. Paperi rypistyi, ja uusi otettiin tilalle. Muutamaa suttausta ja paperinvaihtoa myöhemmin viestissä luki: Anteeksi sotkusta. Älä katso varastoon. Se saattaa herätä. Iggy muuten ehkä kuoli, jos hyvä tuuri kävi, mutta en mene takuuseen, joten et ehkä päässyt eroon siitä. Lisäksi suosittelen hankkimaan uuden setin koeputkia ja pari uutta hyllykköä. Pöydällä lojuvat kirjat pitää palauttaa Arkistoon viikon päästä tämän kirjoittamishetkestä. Kyllä sinä saat selville, milloin tämä kirjoitettiin. En muista, mikä päivä nyt on. Karhukirje tulee sinun nimellesi. Vielä oli jotakin… Niin, jos minä olen kuollut, kun luet tämän, saat teevarastoni. Avain varastohuoneeseen on huoneessani pisteessä (135,400), kun origo on ovesta katsottuna vasemmassa nurkassa ja yksikön pituus on yksi mosaiikkilaatta. Mosaiikkilaatta ei sitten ole säännöllinen, joten arvaa, mikä niistä on yksikön pituinen. Jos unohdin jotain, se oli liian turhaa muistettavaksi tai liian tärkeää paljastettavaksi. Älä syö liikaa ammoniakkia ja muista antaa Snowielle takaisin se pyyhe, jonka lainasin sinulle toissavuonna. Se on hänen.
Lopetettuaan kirjoittamisen makuta pyyhkäisi otsaansa ja alkoi tehdä lähtöä. ”Mitäs minä tarvitsen”, hän mutisi jälleen itsekseen. Kuului vinkaisu nurkasta. Manu tarkensi kuuloaan, värähti hieman ja yliviivasi Iggyä koskevan osan kirjeestä. ”En kai minä tarvitse mitään”, hän totesi itselleen. ”Kaikki joutuu hukkaan, ellei ole minun päässäni. Siispä kaikki on mukanani. Hienoa.” Hän astui ovea kohti, mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui. Radiosta kuului räsähdys. Manu hätkähti ja kääntyi ympäri. Vanha radio rähisi kovaäänisesti ja lopetti sitten. ”No mitä tuo oli?” Vinkumista kuului toisesta huoneesta. ”Turpa kiinni, otus, minä yritän selvittää mystisen radion salaisuutta.” Radio rätisi jälleen, jolloin Manu meni sen luokse ja tarttui säätimeen. Hän alkoi pyöritellä nappulaa ympäri ja yhteen, ja ääni selkeni. Hän oli kuulevinaan sanoja, mutta sitten ääni muuttui taas epäselväksi. Lopulta vehje hiljeni kokonaan ja oli vaiti minuutteja. Makuta aikoi juuri poistua, kun selkeähkö, joskin särinän säestämä, ääni tunkeutui Manun korvaan. ”…fred?” Manu kuunteli tarkasti yhä selin radioon. ”Manfred, jos… vastaa.” Manu syöksähti radion luokse ja väänteli hiukan säädintä. ”Toistan, jos kuulet tämän, Manfred, vastaa.” Manu etsi katseellaan mikrofonia. Hänen kuulonsa havaitsi hiljaisen äänen toisessa päässä: ”Ei tämä toimi, seuraava kanava.” Manu huomasi mikin lattialla ja syöksyi poimimaan sen sieltä. Sitten hän sorkki sen kovakouraisesti kiinni radioon ja huusi: ”Ämkoo?” Oli hetken hiljaista, vain hienoista särinää kuului radiosta. ”Manfred?” ”Mäksä?” ”Oli jo aikakin. Niin epätoivoista kuin tämä olikin.”
Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä. ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…” Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän… Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!
Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.
”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.” ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!” ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.” ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!” ”Epäilen suuresti.” ”Päästä minut sisään!” ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”
”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…” Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.
”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti. ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…” ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?” ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?” ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin. ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?” ”…” Visokki oli hetken hiljaa. ”Hän on nyt sairasosastolla…” ”…” Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?” ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.” Manu kohotti kulmiaan. ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?” ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta. ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.” Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”
Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.
”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään. ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…” ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi. ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?” ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.” Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.” Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”
Visokki katsoi Manua kummissaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”
Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.” Manu hymähti. ”Lievä takaisku.” ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.” ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.” ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”
Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys. ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään. Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi. ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen. ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.
”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan. Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…” Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi: ”Se mahtoi olla ikävä muisto.” Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-” ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.” ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen. Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen. ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.” ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi. ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.” Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?” ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.” ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti. ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.” ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti. ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.” ”Milloin sait tuon tiedon selville?” ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.” ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi. ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.” ”Niin..?” ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.” Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?
Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia. ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”
[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]