Kaikki kirjoittajan MaKe artikkelit

En ole itsekriittinen, minä vaan kirjotan paskasti...

Menneisyyden haamu

Viidakkosaari

“Kappas, kappas, mitäs meillä tässä”, likaisenharmaa Skakdi kysyi likaisten hampaiden koristama virnistys huulillaan. Hän ei ilmeisesti ollut tappanut mitään aikoihin.

Pieni Onu-Matoran makasi maassa kädet näkyvillä tuijottaen metsästyskiväärin (joka kylläkin näytti enemmän ohjuspohjaiselta panssaritorjunta-aseelta) lämmön tummentamaan piippuun aprikoiden poispääsyä tukalasta tilanteesta.

“Tuotah”, Gatta aloitti, “ei millään pahalla, mutta askartelitko tuon itse”, Matoran viittoi etusormellaan jykeväleukaisen liskomiehen häntä osoittavaan härveliin. Skakdin ilmeeseen ilmaantui hieman ihmetystä. “Miten niin?”

“Nnooh, en halua olla liian kriittinen”, Matoran siirsi etusormellaan kiväärin piippua hieman pois osoittamasta naamavärkkiään, “mutta tuo varmistin on sen verran epävarmaa tekoa että pienelläkin huolimattomuudella saatat hyvinkin listiä vahingossa jonkun viattoman. Lisäksi tuohon lippaaseen menevät ammukset eivät oikeen sovi tuohon kokoonpanoon, lelusi saattaa kärähtää naamallesi milloin tahansa.”

“Riittää”, Skakdi tokaisi ärtyneenä asettaen kiväärin piipun takaisin kohti Matoranin silmäväliä, Mitä skrarrarria sinä oikeastaan teet täällä keskellä Karzahnin ei mitään?”

“…tehtävällä”, Matoran sai sanotuksi.

“Millaisella?”

Onu-Matoran mietti hetken mitä vastata. Yksinään hän tuskin saisi vakuutettua ylisuuren leukaperän siitä että niinkin pieni ja mitättömän oloinen otus kuin hän työskenteli Skakdin pelätylle gangsteripomolle.

“Ööh, minut on mitä nöyrimmin palkattu kuljettamaan teidät, hyvä herra, pois täältä ‘Karzhanin keskeltä ei mitään’, ja kuljettamaan teidät joukkoinenne turvallisesti takaisin… ööh,” Gatta keskeytti puheensa hetkeksi tajutessaan, että hän ei tiennyt millänimellä Skakdit “Bio-Klaanin saarta” kutsuivat. Pienen hetken päästä Matoran lausui; “Skakdien, outojen liskomiesten ja eriskummallisten niveljalkaisten allianssin saarelle.”

Skakdin ilme oli muuttunut tyytyväisyydestä hämmentyneeksi miltei täysin. Skakdin suupielet alkoivat pikku hiljaa nousta. Sitten se alkoi nauraa. Surullisensarkastinen irvistys naamallaan, Gatta teki samoin.

“Kenraali siis lähetti viimeinkin jonkun hakemaan meidät täältä kirotulta saarelta! Hah! Meiltä olikin jo kohta loppumassa viina, en tiedä kuinka kauan olisimme enää selvinneet! No niin, pätkä. Missä laivanne on?”

Gattan ilme oli sekoitus helpotusta, hämmennystä, sekä pientä epäuskoisuutta. Whoa, tuo tosiaan toimi.

Läheinen kasvusto alkoi hieman äännellä ja liikehtiä. Mustanpuhuva palkkasoturi leikkasi tiensä ylisuurten lehtien ja liaanien lävitse havaiten Skakdinja Matoranin, joka edelleen kyhjötti maassa.

Skakdi hämmästeli ilmestystä hetken, muistellen Gaggulabion kuvailleen uusinta tulokastaan “omalaatuiseksi”.

“Palkkasoturi Amazua”, Skakdi kysyi kuuluvasti ja virallisen kuuloisesti.

“Kenraali Gaggulabion joukot, komppania 6”, Amazua totesi.

Skakdi ilmeili myöntävästi, nostaen mitä eriskummallisimman ampuma- aseensa olalleen.

“Tuo lienee sinun”, Skakdi kysyi pilkkaavasti, viitaten Onu-Matoraniin.

“Joo”, palkkasoturi vastasi vähintään yhtä sarkastisesti, “joskus se karkaa omille teilleen. Unohdin remmin.” Maassa makaavan Matoranin ilme viesti vaimeasti ette viitsisi…

Neljä muuta piraattimatorania asteli esiin kasvustoista. Skakdin ilme vaihtui jälleen huvittuneeksi nähdessään heidän kenraalinsa “uljaan pelastusiskujoukon”.

“Lienee oletettavissa että rakkaan kenraalimme arvostelukyky on laskenut”, Skakdi virnuili Matoranien suuntaan.

Paku närkästyi. “Hei, ihan vain tiedoksi, me nujerrettiin iso kivirapu. Moi Gatta.”

“Moi.”

“Riittää jo suurempi vitkuttelu”, Amazua totesi ja kääntyi Skakdin puoleen, “missä leirinne on?”

“Vähän matkaa tästä itään. Leirimme sijaitsee rantakalliolla. Ainut paikka koko skrarararin saarella jossa sivistyneet olennot voivat elää! Karzahni, koko saari on täynnä rommit juovia karhuja ja epämääräisiä rapuotuksia!”

“Mielenkiintoista”, Amazua totesi yhä sarkasmin pilke kasvomaskinsa visiirin kulmassa. “Lähdetään liikkeelle, kenraali leivostenjaotteluväline tuskin sietää vitkuttelua.”

Amazua lähti kävelemään. Mitä pikemmin tältä saarelta päästäisiin pois, sen parempi.

“TUOLLA päin.”

Palkkasoturi hätkähti Skakdin puhetta ja tämä huomasi kävelevänsä jonnekin aivan muualle kuin Skakdin osoittamaan suuntaan. Amazua olisi voinut olla hyvin, hyvin hämillään, jos ei olisi aistinut mitä hänen aiotussa määränpäässään olisi odottanut. Hän tiesi minne oli ollut menossa… Hän ei vain tiennyt, miksi… Palkkasoturin visiiri välkehti hetken epävakaasti entistä kirkkaampana…

Amazua kääntyi vaimeasti takaisin Skakdin osoittamaan kulkusuuntaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Matoranmerirosvot tyytyivät hämmentymään. Skakdi sen sijaan vain hymähti itsekseen. Kenraalin arvostelukyky saattoi tosiaan olla hakusessa…

Skakdien leiri

Vihreä ja rehevä viidakkomaasto muuttui hieman autioon ja hiekan ja kivien sekaiseen maisemaan. Skakdien pystyttämät likaantuneet viherharmaat teltat seisoivat vakaana pienoisessa tuulessa. Amazuan johtama piraattiporukka kulki heidät löytäneen Skakdin johdolla kohti Skakdien johtajan telttaa. Matoranien epävarmuus kasvoi lähes jokaisen (noh, jokaisen) Skakdisotilaan kääntäessä katseensa heihin. Sotilaiden ilmeet olivat joko huvittuneita tai oudoksuvia.

Skakdin johdattama joukkio asteli pitäjän isoimman teltan eteen. Tummanpunainen, miehekäs Skakdi, jolla oli taisteluarpia siellä täällä ja jonka huuli oli repeytynyt häiritsevästi auki alhaalta oikealta. Alempiarvoinen, huonohampainen Skakdi teki kunniaa suurelle johtajalleen.

“Johtajani”, Skakdi lausui kuuluvasti, “kenraalimme Gaggulabion lähettämä pelastusryhmä on saapunut.”

“Jo oli aikakin”, Skakdijohtaja lausui äänellään joka kuulosti sitä kuin tämä olisi nauttinut yliannostuksen hiekkapaperia kuorutettuna hiekalla.

Huonohampainen Skakdi astui sivuun tehden Amazualle tilaa johtajansa edessä. Palkkasoturi astui eteenpäin tehden kunniaa edellämainitun Skakdin tapaan. Amaatit yrittivät epävarmoin mielin tehdä sanoin, mikä tuntui jotenkin kiusalliselta.

“Jotenka, tämä lienee se ‘iskujoukko’ jonka arvoisa kenraalimme lähetti noitamaan meidän vihdoin ja viimein täältä skrarrarahin korvesta”, karsi Skakdijohtaja kysyi kumartuen hieman Matoraneihin päin. Gatta pohti kuinka monta maapähkinää kyseisen Skakdin leualla saisi rikottua…

“Tuntuu siltä kuin olisimme joutuneet odottamaan peräti vuoden. Kun nyt vihdoin olette saapuneet, aloitamme purkutoimet pikimmiten”, Skakdikomentaja kääntyi Amazuan puoleen.

“Kauanko se vie?”

“Mikäli teemme parhaamme, olemme valmiita alkuiltaan mennessä.”

“Hyvä. Te neljä”, Amazua kääntyi Matoraneja päin, “auttakaa heitä missä vain pystytte jotta saamme härpäkkeet kasaan mahdollisimman nopeasti.”

Matoranit katsoivat parhaaksi totella kapteeniaan, joskin heitä hieman arvelutti toimia yhdessä isojen sotilasköriläiden kanssa. Joku olisi voinut luulla että Amazua oli vain avulias, mutta paskanmarjat. Hän halusi vain päästä pois…

Illalla…

Aurinko laski hiljalleen tyynen meren tuolle puolen värjäten taivaan kirkkaan oranssi nja keltaisen sävyihin. Viidakko lepäsi hiljaisuudessa päiväeläjien valmistautuessa yöpymään pesissään tai välttämään yön viekkaita saalistajia. Niin luonnon kauniit kirjavat kukkaset kuin valeasuiset pieneläimiä vaanivat orkideat sulkivat nuppunsa tai vetäytyivät maan tykö. Juuri ajoissa ennen kuin joukko Skakdeja kantamuksineen talsi alueen poikki. Osalla joukkiosta oli kantamuksenaan siisteiksi käröiksi pakattuja telttoja, osalla niiden kokoamisvälineitä. Kaikenlaiset arvokkaat tekniset laitteet oli pakattu muutamaan kärryntapaiseen. Gatta ja Paku kulkivat kärryissä istuen. Matkailu olisi ollut mukavaa jos se ei olisi ollut ihan hemmetin töyssyistä. Lyania ei saanut pois kiksailemasta kasvuston seasta sitten millään.

Amazua ja Tokka kävelivät Skakdijonon etupäässä. Matoran oli pestattu toistamiseen kartanlukijaksi, lähinnä koska tämä kykeni muistamaan jokaisen trooppisen kasvin matkan varrelta.

Palkkasoturi oli rauhaton. Hänen mieltään painoi kaiken aikaa yksi, tietty asia. Oli se mikä hyvänsä, se häiritsi häntä liikaa. Palkkasoturi katsahti vähän väliä yhteen, tiettyyn suuntaan. Muutama Skakdi ihmetteli välillä hiljaa itsekseen, mitä palkkasoturi oikeen tiiraili. Joka toisella askeleella palkkasoturi oli vähällä harhautua kulkureitiltään. Amazuan visiiri jatkoi vaimeaa epävakaista välkehdintäänsä, jota ulkopuolinen tuskin huomasi.

Lopulta palkkasoturi pysähtyi. Niin teki myös Skakdijoukko. Gatta ja Paku nostivat päitään vaunuista yllättyneinä. Jokaisen läsnäolijan katse siirtyi Amazuaan.

“Minun on… hoidettava asioita.”

“…täh? Nytkö”, Tokka kysyi yllättyneenä.

“Jep”, palkkasoturi vastasi antamatta sen kummempaa selitystä. Hän kääntyi Skakdeihin päin. “Seuratkaa pikkumiestä. Hän osaa tien laivalle.”

Matkaseurue kykeni vain hetken ihmettelemään palkkasoturin alkaessa juosta samaan suuntaan johon oli aiemmin tiiraillut jostain kumman syystä. Pienessä hetkessä palkkasoturi oli kadonnut viidakon hämäriin.

Hämmentynyt Skakdijoukko (ja pari kärryissä istuvaa Matorania) käänsi katseensa häkeltyneeseen Matoraniin. Matoran katsoi takaisin virnistäen hermostuneesti. “Ookkei, jatketaampa matkaa”, Matoran totesi. Hän kuitenkin tyytyi parkaisemaan kääntyessään lyhyesti huomattuaan ylösalaisin liaanista roikkuvan Lyanin hillumassa naamansa edessä.

Amazua liikkui nopeasti ja taitavasti viidakon läpi. Jokunen kasvi saattoi ilmaista aikomusta hotkia hänet suihinsa, mutta häntä ei kiinnostanut. Hänen mielessään oli vain yksi ja ainoa asia. Lopulta palkkasoturi saavutti päämääränsä. Nimdan temppelin sokkeloiden suuaukko. Viidakon maastoon hyvin piilotettu, mutta jonka Amazua oli räjäyttänyt auki sisäpuolelta. Nyt se oli enää reikä joka mollotti maan povesta.

Amazua seisoi suuaukon edessä. Hän epäröi. Hän tunnisti että tällainen ei ollut ollenkaan hänen prioriteettiensa mukaista. Hänellä ei ollut ollenkaan tapana murehtia menneitä. Mennyt oli mennyttä. Niin yksinkertainen asia se oli. Mutta silti hän seisoi siinä. Paikassa, joka lähinnä muistutti häntä turhauttavasta, epäonnistuneesta tehtävästä. Sekä jostain muusta…

Palkkasoturi otti muutaman askeleen seisoen sen jälkeen suuaukon reunalla. Hänen jalkateriensä kärjet olivat trooppisen ruohikon ja auki sisäpuolelta auki revityn maan rajalla. Hän epäröi edelleen. Epävarmuus ja kiihkeä tiedonhalu kävivät kiivasta kamppailua palkkasoturin mielessä. Kumpikaan näistä tuntemuksista ei ollut hänelle ominaista. Amazua koukisteli hermostuneena mekaanisia, kylmiä sormiaan, puristaen proteesiset kätensä nyrkkeihin. Hän päätti ryhdistäytyä. Hän asteli alas tunnelin kylmään ja kolkkoon pimeyteen…

Mitään valonlähdettä ei ollut. Oli vain pimeys. Palkkasoturin punaien sydänvalo ja kasvomaskin punertava visiiri loistivat vaimeasti. Hän ei nähnyt mitään. Mutta hänen ei tarvinnut. Jokin ihan muu opasti häntä. Hän vain kulki kaiverruksilla täytettyjen tunnelien läpi. Lopulta hän pysähtyi. Ei kuitenkaan kulkuesteen takia. Hän katsahti hitaasti sivullaan olevaan seinään.

Tämä oli se paikka…

Amazuan sekä Klaanilaisten Nimdajahti, pitkän aikaa sitten

Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Palkkasoturin kädessä pitämä pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio Nimdan sirusta. Kaikki oli ollut pelkkää petosta ja harhaa. Hän ei pitänyt siitä. Amazua päätti viimein kiroilla kuin kunnon merimies. Hän kuitenkin teki sen vaimeasti mumisten. Häntä ei suuresti miellyttänyt raportoida Skakdikenraalille epäonnistumisestaan. Palkkasoturien velvollisuus oli hoitaa työnsä oikeatoimisesti ja moitteetta. Amazuan ajatukset katkesivat välittömästi palkkasoturin kääntyessä pimeän käytävän käännöksestä. Tummanharmaaseen kaapuun sonnustautunut hahmo seisoi keskellä käytävää…

Hahmo oli jonkin verran Toaa isokokoisempi. Se seisoi munkkimaisessa, kumarassa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihojen kultavilla kankailla koristellut päät yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.

Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa. Hänen aistinsa ja refleksinsä olivat huippuunsa hiotut. Hän oli aina ollut askeleen edellä niitä jotka olivat erehtyneet varjostamaan häntä. Mutta hänen edessään seisova hahmo viesti olemassaolollaan toista.

“Kuka olet?” Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.

Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.

Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.

Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.

Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.

Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.

Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan kasvomaskin punaisen visiirin läpi. Suoraan hänen sieluunsa. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään…

Palkkasoturi teki nopean taaksepäin suuntautuvan kierreloikan. Palkkasturin kaapu liehahti pimeydessä tämän laskeutuessa muutaman metrin päähän kaapuhahmosta, joka seisoi reagoimatta paikallaan. Äkillisen liikkeen aiheuttama ilmavirta sai pienen soihdun himmenemään. Amazua otti tähtäysasennon. Hän keskittyi parin sekunnin ajan. Enempää aikaa hän ei tarvinnut. Hän ampui.

Oranssina hohtava ammus valaisi pienen osan luolaa hetkellisesti. Ainoa liike, jonka kaapuhahmo teki, oli käsiensä levittäminen sivuille. Ammus osui. Tummanharmaa, auki oleva kaapu lepatti pienen hetken iskun voimasta, levittäytyen hetkeksi sivuille hahmon kehon edestä. Oranssi hehku valaisi hahmon metallisen, kuluneen oloisen rintakehän pieneksi hetkeksi. Siinä oli pieni, mustanpuhuva reikä, joka ei kuitekaan tullut palkkasoturin ammuksesta. Sillä ei oikeastaan ollut mitään vaikutusta.

Amazua seisoi hievahtamatta paikallaan. Kaapuhahmo teki samoin. Sen kaapu asettui iskun jälkeen takaisin paikoilleen piilottaen sen olemuksen ennen kuin palkkasoturi ehti nähdä kunnolla mitään. Hetken päästä se kuitenkin alkoi taas kävellä. Yksi, puuduttavan hidas, kaliseva askel kerrallaan. Suoraan Amazuaa kohti. Palkkasoturi oli hämillään. Hän olisi voinut yrittää ampua uudestaan. Mutta jokin kertoi hänelle, että se ei kannattaisi. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän olisi tehnyt virheen. Pahan virheen… Amazua alkoi perääntyä. Hän ei vetäytynyt, ei edes juossut pakoon. Ne tuntuivat toivottomilta vaihtoehdoilta. Ensimmäistä kertaa aikoihin, palkkasoturin valtasi epätoivoinen tunnetila; neuvottomuus. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki mitä hän pystyi oli vain perääntyä hiljaa kaapuhahmon lähestyessä häntä hitaasti ja varmasti. Sillä tuntui olevan selkeä yliote.

Palkkasoturi perääntyi lopulta seinää vasten. Sitä ei ehkä ulkokuoren läpi näkynyt, mutta hän tärisi. Häntä ei enää hallinnut pelkkä neuvottomuus ja epätoivo. Vain puhdas pelko… Hänellä ei ollut pakopaikkaa. Hän oli nurkkaan ahdistettu saaliseläin. Hän tärisi… Kaapuhahmo jatkoi hidasta kävelyään seisten lopulta jälleen palkkasoturin edessä. Se katsoi häntä. Ja hän katsoi sitä. Sen tyhjiä, kuolleita silmäkuoppia, jotka olivat kuin reitti suoraan tyhjyyteen. Katsekontaktia tuntui jatkuvan loputtomiin. Kaapuhahmo nosti kättään. Amazua käänsi kasvomaskiaan poispäin. Hänen visiirinsä hehku himmeni, viestien sitä, ettei hän enää katsonut. Hän ei halunnut. Hän ei kyennyt…

Himmentynyt soihtu tipahti palkkasoturin kädestä. Se sammui tiputtuaan luolan kolkolle lattialle.

Pimeys laskeutui.

Niin teki myös hiljaisuus…

Teennäistä huumoria ja reivaava palmu…

Viidakkosaari (yritän keksiä sille paremman nimen)

“Ettämitäettä”, Gatta kysyi hämmentyneenä yhden palmuryppään yksilön heilahdettua takaisin alkuasetelmaansa liikkumattomaksi.
“Naamapalmuja”, Tokka toisti. “Muuten samanlaisia kuin tavalliset, mutta harvinaisempia ja eloisampia.”
“Huomattu on, mutta miksi ne haluavat liiskata meidät?”
“Niiden latvoissa on jonkinlaisia lämpöhermoja. Ne ovat erittäin herkkiä ja aistivat lämmön vaihtelut nopeasti, mikä vetää niitä suuresti puoleensa. Tällaisessa viileän kosteassa ympäristössä pelkkä uloshengittäminen riittää niille syyksi lyödä sinua lättyyn.”
“…mikä tämän saaren ekosysteemiä vaivaa?” Paku tokaisi.

Gatta ampui matorankokoisella kiväärillään valoammusmaisen zamorkuulan puiden latvojen välistä. Ammuksen kulkureitin läheisten puiden latvat joko löivät tyhjää tai iskeytyivät toisiinsa.
“Wow…”
“Notenka, mikä on toimintasuunnitelma”, Lyan kysyi. Kolme Matoranpiraattia kohdisti hitaat ikatseensa Tokkaa kohti.
“…mitä?”
“Sinähän se kasvit tunnet, sano nyt miten noista pääsee ohi”.
Pakun painostuksesta Tokka aloitti aprikoinnin.
“Nooh, ööh, eikö tuota plantaasia voi kiertää”, kasvillisuuden Matoran kysyi.

“Se veisi liikaa aikaa”, pikkumiesten vieressä palmustoa tuijottava palkkasoturi sanoi, “menemme suoraan läpi.”

Piraattijoukkion pohdiskelu päättyi matoranien huomatessa kapteeninsa astelevan kylmän viileästi kohti hirviömäisiä kasveja.

“Mmitä se tekee”, Gatta asetti kyseenalaiseksi kapteeninsa aikeet.
Matoranjoukko alkoi pian huudella ja viittoa hätääntyneesti kapteeniaan kääntymään takaisin. Mutta palkkasoturi ei ollut kuulevinaan. Matoranit katsoivat jännittyneenä kun heidän kapteeninsa lähestyi kookkaita palmuja. Heidän ilmeensä olivat lievästi ilmaistuna hämmennyksestä soikeina. Palmut eivät hievahtaneetkaan. Palkkasoturi käveli kasvien runkojen välistä tyynesti kuin sunnuntaikävelyllä ikään.

Matoranit äimistelivät näkemäänsä.
“…mmitähän ihmettä”, Paku kysyi.
“Nnnooh”, Tokka henkäisi miettien vastausta, “kasvien lämpöaistimien periaatteessa tulisi paikantaa melkein mikä lämpöä erittävä olento. Siis pääasiassa sellaiset jota yleensä hengittävät.”
“Entä jos hän ei hengitä…?”
Gattan kommentti hiljensi jälleen hänen kolme kumppanustaan.
“Eh, älä ole hölmö”, Tokka vastasi hieman pakonomaisesti hykerrellen, “kaikki elävähän nyt hengityksen tuomaa happea tarvitsee.”

“Entä jos hän ei… ole elävä”, Gatta jatkoi. Matoranit hiljenivät jälleen. Siitä oli jo kehittymässä porukan keskuudessa ennennäkemätön tapa.
“Nnnooh”, Lyan heitti kaverinsa aiheesta pois, “mitä jos nyt miettisimme oman tapamme päästä metsikön läpi, jookos?”
Muut pikkumiehet yhtyivät ajatukseen vaitonaisesti mumisten.

Amazua jatkoi matkaansa palmujen runkojen läpi. Hän ei kaivannut hidasteita. Pikkumiehet saivat keksiä oman tiensä seuratakseen häntä tai jäädä villirahien armoille. Palmut eivät reagoineet mitenkään hänen läsnäoloonsa. Ne päästivät hänet rauhassa ohitseen kuin oikean tunnussanan tienneen pummin yökerhoon. Ihan kuin häntä ei olisi olemassakaan…

Matoraneja alkoi hermostuttaa entistä enemmän palkkasoturin edetessä niin että tämä alkoi kadota näkyvistä.
“Niin tota ei olisi ideoita”, Gatta tivasi edelleen.
Tokan ehdotuksesta kukin Matoraneista poimi mukaansa sopivankokoiset lehdet sitoen ne suunsa ympärille. Kolme muuta pikku piraattia katsahti Lyaniin joka sitoi näennäisen sitkeän, ison puunlehden suunsa ympärille tosi tyylikkäästi.
“Nyt et hei ala…”, Tokka tuhahti. Hän ei pitänyt siitä kun hänen Le-Matoranystävänsä leikki ninjasalamurhaajaa.

Naamasa suojanneet Matoranit kävelivät hitaasti ja varovasti alkumatkan tappajakasvien sokkeloissa kirien lopulta kapteeniaan kiinni. Pahaksi onnekseen joukon hännillä kulkeva Gatta alkoi tuntea naamaseudullaan jotain ikävää. Kutinaa… Kutinaa, joka muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Onu-Matoran huokaisi hiljaa ja nopeasti. Uudestaan. Ja uudestaan. Pieni Matoran huomasi kauhukseen olevansa juuri aivastamassa…

Viime hetkellä ninjaa leikkivä Le-Matoran pysäytti Onu-Matoranin tässä tapauksessa hengenvaarallisen aivastusprosessin asettamalla etusormensa piraattitoverinsa hengityselimen eteen. “Ei hitto meikäläinen on kova ninja”- katseinen Lyan teki hämmentyneelle Gattalle “Shhh”- eleen. Maan ruoho heilahti hieman Le-Matoranin sinkoillessa eteenpäin. Amazua oli jo siirtynyt palmustopläntiltä metsikköön. Tokka pääsi vihdoinkin riisumaan oman lehtinaamarinsa ja hengittämään kunnolla. Lyan ja Paku seurasivat pian perässä.

“ÄTHSII!”

Matoranmerirosvojen ilmeet vääntäytyivät peruslukemiin heidän kääntyessään katsomaan kohti aivastuksen päästänyttä Onu-Matorania. Tämän suuta peittänyt lehti leijaili hitaasti maan tykö. Matoran oli vajaan metrin parin päässä palmuston ja muunviidakon rajasta. Matoran tunsi kuinka ympäröivät palmut alkoivat kääntyä hitaasti häntä kohti. Gatta katsahti palmujen latvoihin, huomatakseen niiden alkaamaan hänen liiskaamisensa yrittämistä.

Palmut alkoivat liikkua yhtä nopeasti kuin sokeria nauttineen Tarakavan raajakkeet ikään. Matoran alkoi ryntäillä pitkin poikin loikkien viime hetkellä pois palmujen tieltä. Yrittäessään tehdä viimeisen loikan pois palmujen luota. Piraattimatoranien järkytykseksi yhden palmun ajoitus kuitenkin oli liian kohdillaan. Massiivinnen palmun isokokoisilla lehdillä koristeltu latva nousi maasta puun varren suoristautuessa. Gattasta ei näkynyt jälkeäkään.

Matoranit aikoivat viettää hiljaisen hetken ystävälleen, jonka uskoivat hajonneen atomeiksi. Tokka kuitenkin pani huomioon että kyseinen murhaajakasvi heilui edelleen sinne tänne. Puun latvasta kaikuva huuto osoitti että Onu-Matoran oli tarttunut kiinni kasvin latvustoon ja teki parhaansa pitääkseen kiinni.
“Mata Nuin nimeen, reivaava palmu”, Paku huusi ihmetyksestä.

Gattan ote herpaantui lopulta. Matoran alkoi lentää komeassa, korkeassa kaaressa piraattijoukkion menosuuntaan, jota muut Matoranmerirosvot, ja Amazua (joka totesi itsekseen lentävän kohteen olevan ilmeisesti jokin outo biometso) tyytyivät hetken katsomaan.

Gatta törmäsi yhden viidakkopuun tiheään latvaoksastoon pelotellen sen peitosta lentoon lukuisia lintusia. Matoran kiemurteli kosissa hetken ennen kuin alkoi pudota alas. Piraatti osui muutamaan oksaan ennen kuin tipahti pieneen Brakas- apinan pesään. Vihainen apina heitti tämän roikkumaan kiväärinsä kantohihnasta erääseen oksaan. Oksa katkesi, tiputtaen Matoranin vatsalleen maahan parista metristä. Edellämainittu apina heitti vielä Gattaa takaraivoon jollain kovalla hedelmällä.

Maattuaan hetken aikaa maassa Matoran kääntyi kipujaan voviotellen selälleen. Pikku piraatti ehti hetken hengähtää ennen kuin jokin TSIK- ääntä päästävä härveli osoitettiin häntä kohti. Turhautunut Matoran katsahti ylös. TSIK- äänen päästänyt härpäke oli kivääri. Jota piteli Skakdi. Riemusta virnistävä, huonosti hampaansa harjannut Skakdi…

Kivenmurikka

Viidakkosaari (joka tarvitsee edelleen paremman nimen)

Puoliksi kivestä koostuvan näköinen niveljalkamonsteri karjaisi hemmetin kovaa viimeistenkin irtokivien liukuessa pois sen tunkkaisenharmaan kuoren päältä. Sen suu oli kuin valtaisa aukko pimeyden sydämmeen lukuisine teriä muistuttavine hammastoineen. Osa pienistä piraattimatoraneista kiljui koomisesti kuin pikkutytöt Amazuan valmistuessa vihaisen villipedon hyökkäykseen. Jättiläismäinen rapu heikautti toista moukarimaista ulokettaan retikuntaa kohti. Iskun kohteet heittäytyivät kukin eri suuntaansa lohkaremaisen iskun tieltä maan täristessä hetken. Gatta ampaisi pian ylös kiviseltä maaperältä huomattuaan olevansa ihan kiviravun suun alla, ryömien nelin kontin tovereidensa luo.

“Mikä Karzahni tuo on”, Onu-Matoran kysyi melkein jätettyään vatsansa siihen missä vielä äsken oli.

“Kivirapu”, Tokka totesi ystäväänsä tyynemmin. “Jotenkin sukua Ussaleille. Niiden kuori ja sakset muodostuvat ilmeisesti jonkinlaisesta erikoisesta rustosta.”

Kiviörvelön lohkaremaiset ulokkeet jakautuivat kahtia paljastuen todellakin saksiksi. Rapu upotti ne maahan, poimien kauhamaisrakenteellisiin saksiinsa ikävän määrän maassa lojuvia lohkareita, singoten ne olettamiaan vihollisia päin. Amazua väisti murikat heppoisasti, mutta palkkasoturin piraateilla oli enemmän töitä ryntäillä hätäisesti sinne tänne. Paku kompastui maasta törröttävään kiveen joutuen torjumaan muutaman murikan nuijanheilutuksilla. Jättirapu ei lopettanut vaan toisti hyökkäystään nopeaan tahtiin vuoron perään kummallakin saksellaan.

“Ngiäää-äääääh”, Tokka totesi kipittäen puujalkoineen vaatimaton paistinpaanu päänsä suojana. Ainoastaan Amazua juoksi kepeästi mutta varovaisesti kiviä viskovaa rahia päin. Palkkasoturin päästyä parin metrin etäisyydelle otus yritti iskeä tätä toisella jättimäisellä saksellaan. Palkkasoturi väisti iskun hypähtäen maahan iskeytyneen saksen päälle. Vihainen kivirapu yritti iskeä uudelleen vapaana oleva saksi avattuna aikoen rusentaa vastustajansa. Amazua osasi odottaa tätä hypähäten toisen kerran. Jättimäinen saksi iski tyhjää palkkasoturin laskeutuessa sen päälle sen nipin napin sukeuduttua. Amauza hyppäsi vielä kerran saksen päältä niin korkealle kuin pystyi. Ilmassa palkkasoturi kaivoi Herra Nyrkiksi nimittämänsä kookkaan nyrkin muotoisen moukarin, laskeutuen proteesi ojossa kohti rahipedon selkää.

Piraatit huusivat kannustuksen sanoja kapteenilleen.

Palkkasoturin raivoisa mäjäys osui kohteeseensa. Suuri kivirapu vaikutti hetken siltä että se olisi voinut lyyhistyä maahan. Piraattien riemu loppui lyhyeen ravun oikoessa asentonsa. Amazua katsahti rahin pyöreisiin, mutta raivokkaisiin häneen suuntautuneisiin silmiin. Rahin saksien varret olivat yllättävän taipuisat sen suunnatessa toisen kohti selkäkuorellaan olevaa palkkasoturia. Amazua irrotti liian raskaan moukarinsa heittäytyen pois jättiravun selästä. Palkkasoturi oli onnistunut kiinnittämään rahipedon huomioon itseensä hetkeksi.

“Siis mitä”, Gatta äimisteli, “tuommoisen tysäyksen olisi pitänyt murskata mokoma pannukakuksi!”
“No, ilmeisesti eriskummallinen rustokudos on täysikasvuisilla yksilöillä kovaa kuin peruskallio”, Tokka totesi.
“Ihan epistä!”

Amazua ja jättiläisrapu katsoivat toisiaan silmästä silmään. Rapu viskasi selästään poimimansa nyrkin kokoisen moukarin palkkasoturia päin kehnoin tuloksin. Amazua kierähti vaivattomasti muutaman metrin itsestään katsoen vasemmalle. Jättiläisrahi hutaisi saksellaan maata. Miljoonia hiekanjyviä ja tuhansia kiviä, niin pienen sottiaisen kuin biolokin kokoluoassa, lensi Amazuaa päin, joka kuitenkin väisti isoimmat murikat kikkaillen itsensä taaemmas. Rapu ei vielä ollut saanut tarpeekseen heittelystä ja kouhi saksiensa sisuksiin uusia kivenjärkäleitä.

“Joten, onko ideoita”, kivenjärkäleen taakse piiloutuneiden matoranien vierelle tiensä löytänyt Amazua kysähti.
“Nnnoooh, yleensä kovakuoristen örmelöiden panssarointi on ohuin alapuolelta”, Tokka teorioi suojaten yhä päälakeaan hieman pölyyntyneellä ja lommoutuneella paistinpannullaan, “Meidän pitäisi saada häirittyä sitä sen verta että sen tasapaino horjuisi sen vertaa että saamme hyvän mahdollisuuden iskeä sitä vatsaan.”

Amazua ei välittänyt metrin päähän joukkiosta rämähtäneestä kivenmurikasta miettiessään strategiaa. Kyrsiintynynt jättirapu tarttui lähialueen suurimpaan kivenjärkäleeseen mitä lähipitäjällä oli saatavilla. Nivelet natisten rahi nosti mahtavan eroosionkappaleen hitaasti maasta.

“Okei”, Amazua kuulutti pienelle miehistölleen, “te muut hämäätte sitä, hajaantukaa sen ympärille, se ei voi murjoa teitä kaikkia kerralla. Paviaani”, Amazua osoitti Lyania, “yritä päästä sen selkään, jotta se kiinnittää huomionsa sinuun. Asefriikki (Gatta) yrittää tähdätä sitä jalkoihin, ehkä se pelästyy ja menettää kokonaan keskittymisensä ja homma helpottuu huomattavasti.”
“Entä jos tämä ei toimi”, Gatta kysähti varovasti.
“No sitten me kuollaan kaikki”, Amazua tokaisi hieman sarkastisesti.

“Hyvät herrat”, Tokka julisti ylväästi suoristaen pannunsa kuin minkäkin sotakypärän, “aika lähteä ravustamaan…” Joukkio nuosi hieman suojastaan kohdatakseen vastustajansa – osaamatta odottaa että tällä oli saksissaan aivan helkutin iso kivi.
“…huppista”, Paku päätteli.
Pakokauhu valtasi pienet Matoranit jättiravun heittäessä kivenjärkäleen suoraan heitä päin. Piraattipoppoo riensi nipin napin ajoissa pois alta lohkareen murskatensa heidän pienen juoksuhautansa. Lyan otti käyttövalmiiksi pari vyötärölleen siististi kiedottua käydenpätkää kipitellessään rapurahin sivulla.
Gatta ja Tokka olivat hypähtäneet kivenmurikan tieltä n. puolentoista metrin päähän jättirahin ammottavasta kidasta, joka karjui kaksikolle kuolaa pärskien. Valtaisat sakset lähestyivät matorankaksikkoa tuhoisin aikein.

“Katapultti!”, Lyan huudahti juostessaan Pakua päin. Kiven Matoran asetti puisen nuijansa dopivaan heilautusasentoon. Lyan hypähti kepeästi, jolloin Paku pääsi heilauttamaan kivinuijaansa antaen Le-Matoranille oivan ponnistusvoiman. Huivipäinen Matoran heitti pienen voltin ilmassa ottaen taitonsa käytäntöön. Pari yksikätistä lassoa ujuttautui jättirahin silmävarsien ympärille. Matoran kiristi alkoi kiskoa köysistään täysillä laskeutuessaan ravun rustoisen kuoren päälle. “Kuka on isäntäsi, hutsu!?” Jättirahi alkoi kirkua, ja pian myös heilua ja pyöriä kuin mikäkin pikkukylän kapakan tyypillinen kukkahattutätirodeomasiina. Rahin liikkumisnopeus oli hämmennyttävän nopea sen kokoon verrattuna.

Tokka ja Gatta huokaisivat helpotuksesta.
“Mitä oikeen odotat”, Tokka hätyytteli Onu-Matorania, “ammu!”
“Mihin?”
“No jokidelfiinin tähden johonkin!”
Gattan uskollisen matorankokoisen kiväärin piippu hämyili sopivaa väliä ampua johonkin rahin ruumiinosaan joka ei kimmottaisi ammusta takaisin, yrittäen kuitenkin olla osumasta ravun selässä kaikilla voimillaan pysyvään kanssapiraattiinsa. Onu-Matoran veti liipasimesta. Napalmilla täytetty zamor-ammus posautti ravun oikean silmän kuin saippuakuplan. Kyseinen asia tuntui saavan rahin raivokkuuden moninkertaistumaan.
“No tuopa oli hieno osuma”, Tokka totesi turhautuneen sarkastisesti.
“No yritä nyt tässä osua kunnolla kun lagi on ihan karsea!”

Lyanin voimat antoivat lopulta periksi ja Matoran lennähti kaaressa pois rahin selästä. Jättirapu asettui aloilleen kohdisten ainoa silmänsä raivoisan katseen maassa lojuvaan Matoraniin. Le-Matoran tuijotti rahia takaisin melko uupuneena ja epävarmana siitä mitä pian tapahtuisi. Neljä muuta Matorania olivat epävarmoja siitä kannattaisiko heidän rynnätä apuun. Pienessä hetkessä kuitenkin kuului suuri pamaus. Pölyä sekä maa-ainesta lennähti ylös jättiravun takaosan noustessa ilmaan, otuksen pian kierrähdettyä 180 astetta ympäri melkein Le-Matoranin päälle. Amazua oli odottanut sopivaa tilaisuutta painetykkinsä laukaisemiseen. palkkasoturin vankka ampuma-asento oli estänyt aseen valtaisaa potkaisua kaatamasta häntä itseään kumoon. Rahi alkoi pienessä hetkessä sätkiä jaloillaan yrittäen saada saksillaan voimaa ympäri kierähtämiseen. Palkkasoturi ei aikaillut, vaan hyppäsi rahin vatsan päälle vapauttaen siihen muutaman laukauksen kivääristään. Sen raajat muuttuivat elottomiksi ja jalat taipuivat refleksimäisesti suppuun.

Piraattimatoranit kokosivat itsensä huokaisten helpostuksesta. Paku käveli tovereidensa tykö rehennellen riemuisasti siitä kuinka ylväs joukkio oli vaivattomasti tehnyt jättirahista hakkelusta. Po-Matoran hiljeni palkkasoturikapteenin kiväärin piipun osoitettua häntä hetken ennen kuin tämä asetti aseen takaisin selkänsä kätköihin. “On olemassa vaivattomampiakin tapoja tapattaa koko joukkio…” Palkkasoturi nouti nyrkkimoukarinsa maasta Matoranien jäädessä vaitonaisiksi.

“Hei, tulkaas katsomaan.” Amazua ja muut menivät katsomaan mitä Tokka oli maastossa havainnoinut. Ravun aiemman lepopaikkakuopan pohjalla lojui pehmeän maan ja kuivien kasvien seassa kauniita, keltaisen ja punaisen värisävyissä komeilevia, jalkapallon kokoisia munia, jotka olivat likaa ja muutamaa halkeamaa lukuunottamatta kunnossa.
“Ilmeisesti se vain suojeli pienokaisiaan pitäen meitä uhkana.”
“No, hupsista?”, Paku vastasi vietonaisesti Tokkan teoriaan.
“Mitähän niille pitäisi tehdä”, Lyan kysähti.
“Annetaan olla, biolokkienkin pitää syödä”, Amazua totesi, tajuamatta että silmäpari tuijotti häntä yhden munankuoren sisäpuolelta pienestä halkeamasta.

Myöhemmin…

Pakun lailla muutkin Matoranit olivat tyytyväisiä siihen että kävelyreitti jatkui jälleen rehevän kostean viidakon kätköissä. Matkajoukkio saapui aukealle, jossa muun viidakkokasvuston välissä oli vanallinen palmuja. Joukon hämmennys keskittyi siellä täällä lojuviin rahien ruhoihin. Ossassa niistä oli selkeitä pahoinpitelyjälkiä.
“Tämä eriskummallista”, Tokka totesi.
“Tässä olisi mukavasti iltapalaa”, Gatta tokaisi.
“Mikä ihme olisi voinut aiheuttaa tällaisen joukkokuoleman. Kartta ei mainitse tällä alueella mitään mikä viittaisi johonkin tappavaan, ei myrkyllisiä eliöitä tai mitään.”

“No, ei asiaa kannata miettiä”, Paku totesi astellen varmana eteenpäin. “Niinkuin kapu sanoi, homma pitää hoitaa kotiin ilman turhia mutinoita.”
Muu joukkio alkoi epävarmasti seurata kiven Matorania kohti palmustoa. Tokka piti silmänsä kasvustossa tarkasti. Matoranin silmä huomasi kuinka elottomalta vaikuttava palmu alkoi hetkessä heilua hieman Pakun lähestyessä sitä tiedottomana siitä mitä oli edessä.
“SEIS!” Tokka huudahti kovaa ääneen. Paku kääntyi toveriinsa päin ihmettelevänä. Taipuisa kasvi heilahti hetkessä pahaa aavistamatonta Matorania kohti. Paku huomasi asian hypähtäen takaisin henkensä edestä kipittäen nelinkontin turvaan. Matoranit menivät auttamaan puuskuttavat toverinsa ylös. “M-m-m-itäh Karzahneja nuo oikeen ovat!?”

Tokka tajusi joukkion matkanteon saaneen uusia, ikäviä esteitä.
“Naamapalmuja…”

Pientä häröilyä ja pahoja petunioita

Viidakkosaari (joka tarvitsee paremman nimen)

Kaikenlaiset häröt hyönteiset ja villirahit tekivät omanlaisaan äännähdyksiä tiheän viidakon kätköissä. Amazua käveli varmasti eteenpäin huiskien samalla ylisuuria lehtiä tieltään, jotka siten pääsivät lässähtämään takana kulkevan Tokkan naamalle. Vanhahko ja repaleinen kartta kuitenkin toimi erinomaisena suojakilpenä ympäröivää pahuutta vastaan.

Gatta asteli kasvillisuuden matoranin takana tiiraillen kivääri ojossa kaikkea mahdollista primitiivistä elämää. Paku asteli rennosti porukan hännillä heilutellen Matorankokoluokassa melko mittavaa kivivasaraansa. Kolmen tyypin jäljiltä kulkureitti oli jo suht. hyvin raivattu. Lyan arvattavasti leikki puissa.

“Vieläkään mitään?”, Amazua huudahti latvojen suuntaan.
“Eip”, Lyan hiidahti takaisin, yrittäen tähystellä merkkejä Skakdien leirin siainnista. Savupatsasta tai jotain.
Gattasta tuntui kuin jatkuvasti jokin olisi tarkkaillut heitä. Tai ehkä hän oli vainoharhainen. Kenenkään huomatta kuitenkin suuri osa ympäristön kasveista tuntui tarkkailevan heitä…

“Lihansyöjäkasveja”, Tokka mainitsi olkansa yli, ikään kuin aistien Gattan hermostuneisuuden, mitä hän onnistui hieman lisäämään. Paku katseli ympärillään olevia kauniinnäköisiä kirkkaanvärisiä suippomaisia kukantapaisia. Po-Matoran pysähtyi hetkeksi ihailemaan punaisen ja oranssin eri sävyissä komeilevaa melkein kulhonmuotoista kasvia, kurkistaen sen sisään. Nesteen peitossa oleva, enää vain lihaksista ja luista muodostuva pieni lintuotus päästi viimeisen kirkaisunsa sen sulaneen silmämunan liukuessa alas sen kurkun jäänteitä. Paku perääntyi yllättävän härön kasvin luota kipittäen takaisin miehistönsä luo.

Kartan kokoluokkaan verrattuna liian pieneen laukkuunsa kartan sujauttanut Tokka näki toverinsa happaman ilmeen.
“Ällös huoli, sinun pitäisi olla korkeintaan protopääskysen kokoinen mahtuaksesi moisen petunian sisuksiin”, Tokka sanoi.

“Turha huokaista helpotuksesta”, Amazua tokaisi katkaisten tiellään olevan oksan tappaen samalla kymmeniä viattomia pieniä hyönteisiä, “Tällainen on vain esimakua siitä mitä saaren ekosysteemillä on tarjottavaa. Ottakaa huomioon että pikku ystävienne kohtaloksi koitui useiden metrien pituinen hirmutroller-mato.”

“Trololololl-” “Älä edes aloita”, Tokka keskeytti Gattan vasta alkuunsa päässeen miehekkään musiikkiesityksen.

“Edes teistä ei ollut vastukseksi sille?”, Paku kysyi kapteeniltaan.
“Olen pelätty palkkasoturi joka kykenee käskystä tappamaan uhrin kahdellakymmenellä eri tavalla pelkillä kylmillä metallisilla käsillään, en metsästäjä.”

Suippokukkainen kasvi nappasi pikkulinnun sisuksiinsa pienen retkikunnan jatkaessa matkaansa.


Taaperrusta ja kasvustojen paksuihin juuriin kompastelua oli kestänyt jo hyvän aikaa. Tokka kulki joukon etunenässä. Kirkkaanvihreä sakea rehevistö oli vaihtumassa tummansävyisempään ja harvempaan kasvustoon.
“Kauanko vielä”, Gatta kysyi. Matoranin kivääri raahautui tämän perässä aiemmin Matoranin olkapäällä roikkuneesta syvänruskeasta nahkahihnasta joka nyt pysyi enää kiinni Matoranin nyrmin sisässä.

Tokka silmäili karttaansa. “Mikäli en ihan erehdy, matkamme puolivälissä oleva joki tulee vastaamme suunnilleen…”
*PLUMPSIS*
“…nyt.”

Lyan onki jokeen pudonneen Pakun. “Aika hassua, kuinka kukaan meistä ei huomannut jokea ennen kuin se mainittiin kartalla”, Le-Matoran ihmetteli.
“Paperin ihmeellinen voima”, Tokka totesi, “ei ihme että se voittaa jopa kiven.”

Amazua jätti alaistensa puheet sikseen alkaen hypellä virtaavan veden pinnan yläpuolella hädin tuskin pilkottavia kiviä pitkin piraattinsa kintereillään. Tokka hyppelehti kivillä puujalkansa kanssa uhmaten fysiikan lakeja.


Leppoisa luontopolkumainen metsikkö oli vaihtunut kolkkoon ja ikävään kivikkoiseen autioon maisemaan.
“Miksemme olisi voineet kiertää”, Po-Matoraniudestaan huolimatta Paku oli jo erittäin kyllästynyt astelemaan terävien kivien päälle.
“Kivimaaston toinen pää ulottuusaaren rannikkoalueelle, toinen pää on lähellä saaren keskustaa. Kiertäminen olisi vienyt tunteja ja syönyt aikaa”, Tokka toputti ystäväänsä jälleen kerran. Paku päästi raivon ja tuskansekaisen parkahduksen hänen jalkateränsä osuttua kiveen. “GUAAAAAAAH”, vimmakas Po-Matoran kaivoi nuijasta esiin purkaen tuskaansa viereissä jököttävään mukulamaiseen kivenjärkäleeseen.
“Alkaa…!”
*PAM*
“Jo…!”
*PAM*
“Riittää…!”
*PAM*
“Nämä…!”
*PAM*
“Karzahnin…!”
*PAM*
“MURIKAT!”

Sekä piraatit että Amazua hämmentyivät siitä että Matoranin nuijanlyönnit vaikuttivat saamaan kivenjärkäleen liikahtelemaan. Niin se tekikin. Samoin pari muuta pienempää järkälettä sen rinnalla. Kaikki kolme tärisivät ja tutisivat. Hiekka ja lika valuivat niiden päältä kuin pimeässä viihtyvät pienet ökkömönkiäiset joihin kohdistettiin valoa. Kaksi pientä järkälettä nousivat hitaasti ylös. Keskimmäisen, isomman kiven alta ilmestyi kaksi putkimaista vartta. Kummankin päässä oli likaisenharmaat pallojentapaiset. Pian likaisenharmaat pinnoitteet avautuivat paljastaen sysimustat silmät. Pupillien puutteesta huolimatta muuta katseltavaa ei juuri ollut kuin vieressä seisova palkkasoturi lilliputtipiraatteineen. Keskimmäinen murikka nousi ylös kolminivelisten kuuden jalan työntyessä esiin. Ylösnousemuksen jäljiltä maahan jäi kolme monttua. Maan alta paljastuva pihtileukainen suu karjaisi erittäin ärtyneenä.

“…moi”, tovereidensa tykö perääntynyt Paku viittasi hermostuneena.

20: Toivoton tapaus…

Lumihiutaleet tanssahtelivat pimeän yön vienossa talvituulessa. Kylmä routa oli riisunut puut lehdistä jo hyvän aikaa sitten. Tuulen vaimeaa huminaa kaikkea pimeyttä ja valkeutta hallitsi hiljaisuus. Siihen asti kunnes höyryä puskeva raiteilla kulkeva junantapainen huristi ohitse. Sen vaunujen pyörät kolisivat kuin kasa romumetallia. Rauhallinen hiljaisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta. Jokainen vähänkin kuuloarka rahiotus vetäytyi paikalta.

Ohjauskopissa kuljettajana toimiva erittäin siistiin kuljettajanlakkiin sonnustautunut Vortixx lisäsi voimanlähteenä toimivaan kamiinaan. Sen lisäksi että se lämmitti ihanasti, oranssin valon pilke loi hieman tunnelmaa. Oli nimeämispäivän aatton aatto. Kyseisenä ajanjaksona moni piti tuntuvan tauon töistään ja kokoontui yhdessä juhlistamaan Suurta Henkeä, Mata Nuita. Junantapaisen höyrykulkuneuvon kuljettajalla huttuaikaa työtehtävien keskellä oli tuskin koskaan. Mutta kaikilla täällä oli omat velvollisuutensa, niin kuin Mata Nuin mytologiassa sanottiin.

Määränpäänä oli Han-koro, kylä, jonka lähes kaikki elinkeino oli vaihtamisen ylläpitämää. Muita resursseja alati talvinen syrjäinen elinympäristö hädin tuskin tarjosi. Vaikka olisikin ollut ihanaa istua lämpimässä pöydässä syömässä mehevää kinkkua, Vortixxille parhaan mielentilan toi heikompiensa auttaminen. Vaikka toki juhlamenot houkuttelivat myös uuden nimen osalta, Roflamao- nimellä tunnettu siistihattuinen kuljettaja totesi itselleen.

Vortixxin ajatukset katkesivat äänekkääseen rämähdykseen. Hän katsoi kopin vasemmasta ikkuna-aukosta kuusivaunuisen letkan takaosaan. Ei mitään. Hetken tiirailtuaan kuljettaja alkoi miettiä kuulleensa harhoja. Tämä kostautuisi…

Amazua katsoi hänen lisäkseen kolmen hengen epämääräisen joukon suurikokoista lihaskimppua, ilmaisten närkästyksensä siitä että tämä oli lähes antanut heidät ilmi koukistelemalla oikean kätensä sormia. Suurikokoinen, yksisilmäinen herjan kohde vastasi käsieleillään että hiljaisuus ja hiiviskely eivät olleet hänen juttunsa. Ainakaan suunnitelma ottaa kolmimetrinen järkäle mukaan hyppimään katoille ei ollut Amazuan idea. Toinen, hieman Amazuaa itseään pidempi mustavioletti, jaloon Ruruun sonnustautunut Woid- niminen hahmo alkoi leikata vaunun peltikattoa purppurana hohtavalla terällään. Amazua nosti leikatun palasen magneetin sisältävällä proteesillaan varovaisesti, asettaen sen sivuun, laskeutuen puulattiaisen- ja seinäisen rahtivaunun sisään. Vaunu oli pimeä, lukuunottamatta sivuilla olevien ja päissä siaitsevien ovien sisältämistä ikkunoista tulevaa haaleaa valoa.

Tunkkainen vaunu oli täytetty arkuilla ja pahvilaatikoilla. Missään ei näkynyt ketään. Ovi-ikkunasta tiiraillessa näkyi edellä olevassa vaunussa torkkuva vartijavortixx. Amazua viittoi tämänkertaisille kumppaneilleen reitin olevan selvä. Woud ja etäisesti Stelthin ylimysluokan edustajaa muistuttava oranssin värinen Glög laskeutuivat vaunun sisäpuolelle alkaen tutkailla ympäristöään. Arkkuihin asetetut lukot olivat voimattomia heidän edessään. Muutaman arkun kansi nousi paljastaen suuren määrän niin kuluneita kuin uudenveroisiakin aseita, panssarinosia, ja muita välineitä. Huhut olivat kertoneet esineiden olevan peräisin mittavasta Legendojen kaupunkina tunnetulla Metru Nuin saarella käydyssä sodassa.

“Hyvää nimeämispäivää…”, Woid ajatteli ääneen. Tällaisilla tulisi tienaamaan pimeillä markkinoilla jokusen omaisuuden. Kolmikko alkoi ojentaa yksi kerralaan arvokasta sisältöä sisältäviä arkkuja ja muita kuljetuslaatikoita katolla odottavalle neljännelle suurikokoiselle osapuolelle. Amazua avasi yden nurkassa kököttävän pienikokoisemman puulippaan. Sen sisältö oli pääosin kaikkea pienimuotoista sälää. Palkkasoturin huomio kiinnittyi kuitenkin kuluneenoloiseen pahvilaatikkoon, joka tuntui kaiken seassa vähän eksyneeltä. Kuitenkaan tinkimättä Amazua ojenti laatikon eteenpäin muiden joukossa.

Pimeä ja kolkko luola erottui selkeästi paksun lumivaipan peittämän tundran rinteellä. Ulkoa käsin eroosion muokkaama vuoren sisäinen avoin tila saattoi vaikuttaa synkältä ja kolkolta, mutta harva oli uskaltautunut suuaukkoa syvemmälle. Piene rosvojoukkion johtajana kunnioitettu erittäin jykeväleukainen, sähkönsinisen ja punaisensävyinen Skakdi myrähteli tyytyväinen lajille lähes tunnusomainen gangsterihymy kasvoillaan. Hänen kolme valtuutettua työntekijäänsä yksi ulkopuolinen palkkasoturi olivat kasanneet muhkean saaliinsa keskelle somisteltua luolan huonetta. Skakdilla oli kylliksi kaupankävijänvikaa erottamaan jyvät pakanoista. Tässä tapauksessa tarjolla oli silkkoja jyviä. Erityisen hyviä siksi, että ne olivat naapurin pellosta. Vertauskuvallisesti ilmaistuna.

Myhäilevä Skakdi poimi yhden muhkean riiltelevän rintamanssarin käteensä. Hän pystyi ihailemaan siitä omaa peilikuvaansa.
“Oikea kultasuoni” Himmelik- niminen Skakdi totesi karhealla sikariyskä-äänellään. Olihan hänellä tälläkin hetkellä muhkea Skakdien keskuudessa arvokkaimpien merkkien joukkoon kuuluva yksilö hampaidensa välissä.
“Kerrassaan mainiota. Suorastaan taivaallista”, Skakdi totesi kerta toisensa perään. “Suoriuduitte hyvin, arvoisat toverini”, Himmelik sanoi, ihaillen edelleen heijastustaan haarniskan palasesta. “Ilo työskennellä kanssasi, Amazua” rosvojoukkion johtohahmo kiinnitti katseensa hetkeksi huoneen keskellä olevan esinekasan vastakkaisella puolella seisovaan palkkasoturiin ennen kuin istahti tyylikkäälle ruskealle veikeästi pyörivälle nahkatuolilleen. “Arvostamme todella yhteistyöhalukkuuttasi.”
“Just”, kehuja aiemminkin saanut, mutta niillä mitään tekemätön Amazua tokaisi.
“Älä viitsi olla tuollainen”, Skakdi kommentoi palkkasoturin vaisuutta, “Olisit tiloinen. Tämä operaatio oli menestys.”

Jos Amazuan kasvot olisivat olleet esillä, ne olisivat olleet peruslukemissa.”Ei varsinaisesti uutta minulle”. Taka- alalla seisova kookas kyklooppi röhähti palkkasoturin omahyväisyydelle. Kaksi muuta Skakdin luottoapuria poimiskelivat kasasta aseita testaillen niitä.

Skakdi ponnahti osittain ylös tuoliltaan ja viskaisi panssarin palasen muiden esineiden joukkoon. “Tällaisella määrällä arvotavaraa tulemme tienaamaan omaisuuden. Ja pian seisomme saaren alamaailman huipulla…”

“Ja jaamme tuotot tasan”, Amazua heitti olettamuksensa ilmoille. Koko muu joukkio veti naamalleen omahyväisen virneen. Erityisesti arvoisan jättikykloopin epämääräisen suun hymy oli leveä.

“Ah, totta kai”, Himmelik sanoi rennosti hönkäisten hieman arvokasta merkkisikariaan. “Tiedätkö, olisi sääli päästää sinunlaisesi kyky hyppysistämme kilpailijoidemme käsiin. Jos asia olisi minusta kiinni, sinä et lähtisi mihinkään.”

“…aiot tappaa minut, vai mitä.” Amazuan sanat saivat Skakdin omahyväisen hymyn kääntymään yllättyneen hämmentyneeksi. Tämän hymy ei ollut “olen kiitollinen ja annan sinulle mitä vain haluat”- hymy, vaan ilmiselvä “hahhaa olen hemmetin ovela pahis joka ei jaa mitään kenenkään kanssa”- hymy. Palkkasoturi kyykistyi, juuri oikealla hetkellä. Voimakkaan käsin kannettavan kanuunan ammus sujahti sekunnissa hänen päänsä yli. Himmelik ehti hetken ihmetellä ennen kuin häntä kohti lentävä ammus räjähti, heittäen elottoman Skakdin toiselle puolelle huonetta. Kolme korstoa ehti vain hetken ihmetellä mitä oli tapahtunut.
Amazua nousi hieman varovaisesti takaisin pystyyn, tuijottaen hetken huoneen takaseinällä lojuvaa ruhoa. “Kannattaisi olla varovaisempi sen kanssa”, Amazua torui takanaan seissyttä kyklooppijärkälettä, jonka suurikokoisen kanuunan lämminneestä piipusta nousi savua.

Tajuten mitä oli käynyt, yksisilmäinen lihaskimppu alkoi karjua äärimmäisen raivon vallassa, tähdäten Amazuaan rajun yläkoukkulyöntinsä. Amazua siirsi oikeaa jalkaansa, suorittaen nopean kiepahduksen sivuun murskaamaan iskun tieltä, joka kohdistui ikävästi siihen kohtaa arvoesinekasaa, jossa oli teräviä miekkoja. Yksisilmäisen muskelimasan karjunta muuttui hetkessä tuskaiseksi ulvonnaksi sen rustysten vuotaessa jokidelfiinien salaisten maailmanvallotussuunnitelmien lailla. Glög aloitti ryntäyksen Amazuaa päin alkaen huitoa tätä terällään. Iskut, joita palkkasoturi ei ennättänyt väistää, eivät riittäneet lävistämään Amazuan mekaanisten käsien panssareita.

Amazua tarttui vastustajansa mekaaniseen terään kädellään, ottaen kämmenellään vastaan tämän nyrkiniskun. Kaksikko päätyi yrittämään työntää toisen kumoon. Rurupäinen tummanpuhuva hahmo hyppäsi purppura terä hohtavana aikeissaan iskeä se palkkasoturin selkään. Amazua ponnisti täysillä jaloillaan, heittäytyen painikaverinsa selkäpuolelle, avaten Woidin pysäyttämättömälle iskulle tien tämän vatsaan. Glög ehti päästää epämääräisen “Ööögh”- äännähdyksen ennen kuin Amazua kierähti ja viskasi tämän Woidin päälle kummankin lentäessä parisen metriä sivumalle. Raivoisa Woid kuitenkin viskaisi partnerinsa piittaamattomasti pois päältään, heittäen toisen toissiaista aseinaan toimivista katanoista palkkasoturia päin, osuen ohi. Rurupäinen tumma soturi nousi ylös toinen katanansa esillä.

Amazua irrotti Woidin heittämän, seinään iskeytyneen katanan tehden nopean vastahyökkäyksen. Katanoiden terät kalisivat toisiaan vasten hetken ennen kuin Amazua sai iskettyä vastapuolen miekan pois tämän kädestä. Ilman poikki lentävä teräase iskeytyi pahaksi onneksi kyklooppilihaskimpun pudottamaan kanuunaan. Hetkessä ase alkoi rätistä pitäen pahaenteistä voimistuvaa ääntä. Amazua sekä Woid huomasivat tämän. Amazua käytti kuitenkin vastakkaisen osapuolen herpaannusta hyväkseen, potkaisten tämän sivuun. Pian palkkasoturi juoksi lattialle kasaamansa romukasan luo napaten sokkona ensimmäisen esineen jonka sai käsiinsä, ryntäen seuraavaksi kohti ulsokäyntiä. Pienessä hetkessä ylikuumentunut kanuuna räjähti muiden huoneeseen koottujen räjähdeaineiden säestämänä.

Kovaääninen pamaus ja jyrinä tuntuivat luolan suulla asti. Luolan suulle kyhätyssä katoksessa oleskelevat kookkaat Ussalravut hätääntyivät. Luolan suuaukon sisältä alkoi valua savua. Amazua ryntäsi ulos luolan sisuksista, kääntyen kuitenkin hieman takaisin huomattiaan Ussalit. Amazuan miekkaproteesi halkaisi portin lukon vaivattomasti sallien sen avautua hitaasti. Noin kymmenkunta Ussalia ryntäsi iloisena ulos vapauteen. Amazua nappasi yhden ohjaksista hypäten sen selkään. Pieni laumallinen Ussaleita liukui alas lumista rinnettä lähtien omille teilleen.

Yksisilmäinen, massiivinen, pahasti haavoittunut, mutta silti vankasti kävelevä järkälemäinen hahmo laahusti ulos savun peitosta. Se piti katseensa tiukasti Ussalissa jonka selässä harmaamusta palkkasoturi ratsasti pois päin. Sen punaisena hohtavasta silmästä paistoi murhanhimo. Se latasi toisen, tuhottua kanuunaansa pienemmän ampuma- aseen, tähdäten kymmenien metrien päässä ryntäävää Ussalia päin. Punaisena hohtava ammus lensi kaaressa Amazuaa kohti.

“Oho”, palkkasoturi totesi, kaivaen selästään leveillän teräaseproteesin jonka varastostaan löysi. Amazua asettui tasapainottelemaan Ussalinsa selkäkuoren päälle, arvioiden suhteellisen nopean massiivisen ammuksen lentokulmaa, lyöden sen kunnollisella kunnarilyönnillä takaisin. Palkkasoturi kääntyi tyynesti takaisin menosuuntaan. Hän pystyi kuitenkin kuulemaan pamauksen aiheuttavan pienen lumivyöryn.

Amazua nautti hetken leppoisasta liukumiskyydistä kunnes Ussal astui tukevalle hangelle alken kävellä normaalilla kipittävällä tavallaan. Palkkasoturi kaivoi viime hetkellä anastamansa esineen selkäkätköstään. “Ikävää tuhlausta”, palkkasoturi ajatteli. Kulunut, vaatimattoman kokoinen pahvilaatikko…


Amazua talutti ruskeanharmaasävyitä Ussaliaan soraiselta tieltä, jonka paksu lumipeite oli koottu tien reunoihin. Kaksikon yläpuolella komeili puulaudoista tehty kyltti.

TERVETULOA HAN-KOROON

Kylttiin oli polttokirjoitettu myös jokin mottolause, joka kuitenkin oli lumen ja jääpuikkojen peittämä. Palkkasoturi astui ratsuineen sisään puun ja kiven sekaisisa rakennelmista koostuvaan kylään. Palkkasoturin ympärillä vaihtokojuja ulko-ovensa viereen kyhänneet Matoranit huutelivat erilaisia tarjouksia. Vaihtajien pesänä tunnettu kylä oli nimensä veroinen. Normaalien Matorantalojen lisäksi kaduilla komeili tyylikkäitä vanhanaikaistyylisiä taloja erilaisista putiikeista majataloihin ja ravintoloihin. Talojen katolta toisille oli ripusteltu roikkumaan niin valokiviä kuin erilaisiin kapseleihin suljetuilla erivärisinä hohavia pieniä merieläimiä. Lopputulos oli kieltämättä erittäin kaunis.

Pari korttelia käveltyään Amazua saapui kylän keskustassa saitsevalle mukulakivillä koristetulle torille. Sen keskellä komeili suuri, kirkkailla ja värikkäillä valoilla koristeltu kuusi, jonka alla komeili mukava kasa kauniisti paketoituja lahjapaketteja. Muutamaan kohtaan torin rajoja oli koottu ainakin kuusimetrisiä lumikasoja, joiden rinteillä Matoranit temmelsivät. Muu osa toria oli pääasiassa tyhjä, siellä täällä löytyi jokusia vaihto- ja myyntikojuja kojuja.

“Anteeksi, hyvä herra”, eräs Matoran tunki Amazuan viereen, “olisiko teillä aikaa jutella Mata Nuista”. Palkkasoturi joutui suorastaan tänöisemään pikkumiehen sivuun tämän häirittyä häntä pienen hetken. Eräälle vaihtajalle Amazua sai kaupattua uuden Ussal-rapunsa, joka oli nopeasti kiintynyt vapauttajaansa. Saamillaan rahoilla hän uskoi saavansa jostain yösijan. Vaikka nimeämispäivän tapaiset Mata Nuihin vahvasti liittyvät juhlat tai ajanjaksot onnistuivat raastamaan hänen mieltään kuin Xialaista juustoa.
Mata Nui sitä… Mata Nui tätä… Mikäki Amazualla ei olisi ollut teräshermoja, hän olisi varmaan huudellut omaa kantaansa asiaan pitkin kyliä…

“Pssst”. Amazua pysähtyi kuultuaan salaperäisen äänen. “Pssst”. Ja uudestaan. Palkkasoturi pälyili ympärilleen hetken. Kulman takaa pilkottivat häntä tuijottavat pyöreät silmät, minkä palkkasoturi huomasi. “Pssst”, mulkosilmäinen muukalainen äännähti kolmannen kerran. Kirkkaankeltainen silmäpari katosi kulman taakse josta oli putkahtanutkin. Hieman oudoksuen Amazua seurasi. Astuttuaan synkeälle, ahdistavan ohuelle kujalle häntä odotti vain outo hahmo. Sen pää oli pieni ja pyöreä. Kirkkaan keltaisten, viirumaisista pupilleista päätellen eri suuntiin katsovien ympyräisten silmien alla olevat epämääräiset huulet vaikuttivat kovilta ja hieman terävöittyivät keskikohdassa. Kaula ja kintut olivat pitkät ja ohuet, jaloissa oli kolme nakkivarvasta. Kädet sentään olivat joten kuten normaalit. Muu osa oli kuin jokin humanoidimainen strutsi. Tai Daxialainen piñata. Mutatisoitunut Daxialainen piñata.
“Hjyvää iltaa, arvoisa veikkoseni”, otus alkoi puhumaan eräänlaisen omituisen aksentin säestämänä. Amazua ei tiennyt mitä ja miten vastata. Hahmon puhekyky tuotti hänelle pienen yllätyksen.
“Katjelin sinua ja huomasin heti että sinä jos kuka tajunnut olevan niitä miehjiä joka tajuaa hjyvän päälle”, lintumainen muukalainen jatkoi.

“Ööh, olen pahoillani, mutta ilmeisesti olen joutunut eräänlaiseen aikapoimuun”, Amazua vastasi hetken mietiskeltyään, “Rahien evoluutio on tuntunut tällä vuosikymmentuhannella edistyneen huomattavasti.”

“Njiähjähjähjäh”, vastakkainen osapuoli naurahti omalaatuisella naurullaan. “Pidän sinusta. Todjella paljon. Hjuomasin sen hjethi kun kiinnitin silmäni sinuun.” Humanoidistrutsi alkoi taittaa päätään palkkasoturin kasvojen suuntaan virnistäen, jos se moisilla nokkamaisilla huulilla oli mahdollista. Amazua käänsi päätään hieman taakse. Muukalainen kuitenkin heilautti päänsä takaisin, jatkaen puhumistaan.
“Minulla on hjyvin erikoinen tarjous odottamassa arvoisaansa ottajaa”, ilmeinen vaihtaja alkoi siirtää seinään nojaavaa puulaatikkoa keskemmälle ohutta katua. Muukalainen irrotti puisen laatikon kannen.

“…pasuuna”, Amazua totesi tiirailtuaan laatikon sisältämää harmaata rakennelmaa. Lintumainen vaihtaja hjölähti taas omalaatuisella naurullaan.
“Ieheij”, vaihtaja nosti jonkinlaiseksi aseeksi paljastuneen esineen ulos laatikosta. “Tjämä. On painetjykki!”
Amazua vaikeni jälleen hetkeksi. “Painetykki?”
“Painetjykki”, vaihtaja totesi. “Yksi Nynrahin saarella valmistetjun asesarjan uniikkeja kappaleita…”
“Ja millaisia paineita sillä päästätetään.”
Vaihtaja naurahti jälleen hieman häiritsevästi. Ehkä Amazuan piti lopettaa olemasta huvittava ja karismaattinen.
“Sallitehjan pienen demonstraation”, vaihtaja kysyi kohteliaasti alkaen säätää aseen liipasimen yläpuolella olevia säätimiä. Pian vaihtaja tähtäsi aseen piipun lumen peittämälle kujalle päin. Aseesta alkoi kuulla selkeästi että se alkoi latautua. Äänen voimistuttua kylliksi. Aseen piipusta tuntui kuuluvan pamaus. Vaimea ilmavirtaus pyyhälsi hetkessä kujan toiseen päähän. Kevyet lumihiutaleet alistuivat leijailemaan tiehensä voimanpurkauksen edessä. Amazua myönsi pitävänsä värkkiä ainakin hieman vaikuttavana.

“Ja se oli vasta pienitehjoinen pläjäys”, vaihtaja käänty takaisin asiakkaansa suuntaan “Mjieti mitä kaikkea voisit saada aikaan tjämänlaisella aseella.” Lintumies tyrkytti naamaansa jälleen hieman liian lähelle Amazuan visiiriä. Kului jonkin aikaa siihen että Amazua ja omituinen hyyppä olivat saaneet neuvoteltua kumpaakin osapuolta miellyttävän hinnan palkkasoturin esiteltyä mittavan skaalan vaihdossa tarjottavien esineiden skaalaansa. Loppujen lopuksi palkkasoturi tunsi olonsa hieman ryöstetyksi, mutta hän ei sillä hetkellä piitannut. Hän halusi vain saada oudon piñatan pois kimpustaan…


Jonkin aikaa kierreltyään kujilla ja bulevardeilla Amazua saapui tyhjälle, vähävalaistulle kujalle. Värikkäät valot puuttuivat, vain yksi valokivi vähintään joka toisessa riviin asetetun talon seinällä. Alkoi sataa lunta. Keskellä kujaa oli jonkinlainen kivikyhäelmä. Se oli suorakulmainen ja koostui lähinnä päällekkäin asetetuista kivilohkareista, lähinnä reunoissa ja kulmissa oli erilaisia kaiverruksia. Rakennelma vaikutti melkeimpä portilta tai muunlaiselta sisäänkäynniltä. Mutta sen takana ei ollut yhtäkään rakennusta jonka sisäänkäyntinä se ei olisi käynyt. Kuljettuaan hieman lähemmäs palkkasoturi tajusi sen tien kulkevan alaspäin. Ikään kuin kellari sioitettuna kujan alle. Tai viemäri…

“Kaunis, eikö olekin”. Erään talon edessä olevalla istuimella istui yksinäisen oloinen Matatupäinen Turaga, joka huomasi että palkkasoturi ei ollut täkäläisiä. Hän oli sentään pitäjän asukkaiden alkuperäimmistöä. Sen näki selkeästi hänen haalistuneista hopeisista väreistään ja kosteudesta tummuneesta Turagoille ominaisesta hartiakangasvaatetusesta. Turagan vieressä seinää vasten nojasi tämän mekein puusta repäistyn oksan tapainen kävelykeppinsä, jonka päähän oli sidottu jokin hohtava pallo.
“Ihan mukava”, palkkasoturi vastasi teennäisesti. “Perunakellari?”
“Varohan sanojasi, kloppi”, vanhus lausui puolivakavana. “Se on portti Mata Nuin syliin”.

Amazua alkoi pelätä, että kuulisi lisää höpinää Suuresta Hengestä.
“Ihanko totta”, Amazua sanoi yrittäen välttää sarkasmia.

“Niin uskotaan”, vanha Turaga jatkoi puhumista käheähköllä äänellään, Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, missä ja milloin Hän liikkuu. Tai millainen Hän edes on.”

“Mitä perusteita hänen olemassaololleen sitten ylipäätään on”, Amazua kysyi kääntyen hieman Turagaan päin. Vanhus alkoi tutkailla palkkasoturia vanhalla mutta silti teräkunnossa olevalla katseellaan.

“Ymmärrän”, Turaga aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen, “vain konkreettisuudella on väliä. Sellaista mitä et ole nähnyt, tuntenut, tai kuullut, ei ole olemassa. Ainoa asia mihin voit luottaa ovat aistisi. Millään muulla ei ole väliä.”

“Yritän vain olla konkreettinen. Niinkuin heidänkin pitäisi”, Amazua viittasi kylän Matoraneihin ja muihin asukkaisiin. “Sen sijaan että he tekisivät kaikkensa selviytyäkseen näissä kurjissa olosuhteissa, he vain olettavat ‘Hänen’ tekevän kaiken puolestaan.”

“Voi sinua raasua”, Turaga puistatteli, “pinnallinen ja tuomitseva mielikuvasi estää sinua näkemästä asian ydintä.”
Amazua käänty hieman enemmän vanhuksen suuntaan.
“He eivät muuta teekään. Elämä on heille jatkuvaa taistelua. Joka päivä he ponnistelevat pitääkseen arvisan kotinsa pystyssä. Ainoa asia mikä heidän henkensä pitää kasassa, on usko. Usko siihen että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Ja että kaikki työ ja uutteruus palkitaan lopulta. Usko tuo heille toivoa tulevasta.”

“Entä jos ei usko”, Amazua kysyi. Moinen lause olisi saattanut väärään korvaan lausuttuna aiheuttaa äärimmäisen ikävää eripuraa ajankohdan huomioonottaen.

“Ken tetää”, Turaga jatkoi. “Saatat täten kenties olla toivoton tapaus”, Turaga piti pienen tauon naurahtaakseen. “Mutta, ketään ei voi pakottaa uskomaan. Mutta Haluaa sitten suuntaa- antavaa neuvoa elämälleen, tai synninpäästön, voi aina mennä ja kääntyä hänen puoleensa. Ja hän kuuntelee…”

Amazua käänsi katseensa takaisin maan alle johtavaan porttiin. Hän ei ilmeisesti kiinnittänyt huomiota Turagan mahdolliseen postumiseen, mutta hänen käännyttyään takaisin taloa ja istuinta päin se oli typötyhjä. Erittäin eriskummallista oli se, että ei näkynyt mitään viitteitä siitä että penkillä olisi vähään aikaan oleskellut kukaan. Penkillä saati hangessa ei näkynyt jäljen jälkeä. Amazua hieroi hieman maskinsa päälakea. Ehkä kaikki tämä sai hänet näkemään harhoja…

Amazua käänsi katseensa takaisin koristeelliseen kiviporttiin, katsoen sitä pitkään. Epäröiden. Hän olisi hyvin voinut vain kääntyä pois jatkamaan matkaansa… Mutta sen sijaan hän otti yhden, hitaan askeleen kivirakennelmaa kohti. Sitten toisen. Ja kolmannen. Hetken päästä hänen liikehdintäänsä saattoi kutsua hitaaksi kävelyksi.

Amazua kulki loputtoman tuntuista portaikkoa aina vain alemmas, kunnes saapui valokivillä valaistuun saliin. Sali oli pyöreä, ja sen seinissä oli pilareita ja kuluneita kaiverruksia. Salin sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä komeili ympyräisen vesilähteen taakse veistetty suuri kivinen Kanohi Hau – naamio, jota yleisimmin kuvattiin symbolisoimaan Mata Nuita. Tällainen Suurelle Hengelle pyhitetty paikka oli viimeinen mihin Amazua olisi uskonut astelevansa. Mutta tässä hän oli. Paikassa jossa paikalliset Mata Nuihin uskovat kävivät purkamassa sisäisimmät tuntonsa, anoen joko suurta neuvoa tai anteeksiantoa. Amazua seisoi jonkin aikaa hiljaa veden äärellä.

“…joten”, Amazua aloitti hieman vaikeroivan puheensa, “pitkästä aikaa.
Hiljaisuus lakseutui yhtä pian kuin oli hetkeksi kadonnut.
“…emme ole näemmä puhuneet aikoihin.” Palkkasoturin oli edelleen vaikeaa löytää sanoja. Tällaisissa tilanteissa hän ei ollut usein. Hänen mielessään kyti kuitenkin niin paljon asioita.
“Minulle kerrottiin aikoja sitten, kuinka kaikilla meillä täällä on velvollisuutemme. Käsite, joka määrää paikkamme tässä maailmassa. Kohtalomme, joka säätää sen mikä me olemme ja mitä meille on tapahtuva.” Amazua oli kävellyt pientä ympyrää monumentin juurella kunnes pysähtyi. Hän teki jotain, mitä hän ei tehnyt kovin usein. Hän tarttui mekaanisilla sormillaan kasvomaskinsa reunoihin, riisuen sen pois päältään. Naamion pitkään peittämä sisältö esittäytyi Hau- patsaan ja vesilähteen koristevalokivien himmeässä valaistuksessa.
“…tämäkö oli minun kohtaloni?”

Amazuan muistot avautuivat pitkään säilössä pidetyn filminauhan tapaan. Vuosituhansien ajan hän oli taistellut veljiensä ja siskojensa, Ritarikuntalaisten, rinnalla Suuren Hengen olemassaolon ja ideologian puolesta. Pienessä hetkessä kaikki oli muuttunut…
“Oliko tämä tulevaisuus joka minulle asetettiin”, Amazua korosti naamionsa salaaman olemuskensa ohella elottomia, mekaanisia käsiään. “Olin aina uskollinen sinulle. Taistelin kaiken sen puolesta mitä olit. Kunnes käänsit selkäsi…”

Amazuan muistojen filminauha jatkoi pyörimistään. Hän muisti liian selkeästi sen kuinka hän virui veren tahrimaalla vuoteella. Ainoa asia mitä hän pystyi käsittämään olivat hänen uudet, kasasta metallia ja virtapiirejä koostuvat uudet jäsenensä. Hän nojasi vuoteen pään puoleiselle seinälle kuin halvaantunut. Hän tärisi kauttaaltaan, proteesejaan lukuunottamatta. Ne eivät olleet osa häntä. Pelkkä korvike sille, mitä oli joskus ollut…

“Jos kuulet minua”, palkkasoturi jatkoi äskeistä lausettaan, “jos todella kykenet kuuntelemaan… haluan tietää vain yhden asian…” Amazua käänsi jälleen katseensa suureen Hau- naamioon. “…miksi? Kerro minulle…”

Mitään ei kuulunut. Oli vain syvä hiljaisuus. Niinkuin huone oli ollut täysin hiljainen ja eloton koko ajan. Vain Amazua oli minkäänlainen merkki tietoisuudesta. Hän oli saanut varmistuksen oletuksilleen.
“…niinpä tietenkin.” Amazua sanoi samalla päättäväisyydellä joka oli hallinnut häntä jo pitkän ajan. Palkkasoturi asetti naamionsa takaisin päähänsä. Yllätyksekseen hänet valtasi sama tunne mikä aiemminkin. Se oli voimaantumisen tunne. Hän oli noussut maasta johon hänet oli lyöty. Hän muisteli vielä hetken sitä tiettyä ensimmäistä kertaa.

Mekaaninen, kolmisorminen koura ojensi tuoreen taotun mustan naamion palkkasoturin omaan, häneen jo sitoutuneeseen käteen. Amazua katsoi sitä hetken aikaa, ennen kuin puki sen päälleen.

“Olen vihdoinkin vapaa taakastani. Vapaa valitsemaan oman tieni…”
Mekaaniset proteesin sormet asettivat tummanpuhuvan naamion istuvasti palkkasoturin kasvoille. Punainen visiiri alkoi leimuamaan tuhannen auringon lailla.

“Olen uudeleen syntynyt… Minä. Olen Amazua…”


Amazua astui ulos portista takaisin pienen kaupungin kaduille. Palkkasoturi kulki keskustorin värikkään kuusen ohi. Hän kaivoi esiin kuluneenoloisen pahvilaatikon. Hän laski sen samaan kasaan muiden pakettien joukkoon. Tätä hän ei tehnyt hyvää hyvyyttään. Hän oli juuri saanut yhden raskaa ntaakan pois harteiltaan. Hän ei kaivannut uutta…

“Hyvää nimeämispäivää”, eräs Ga-Matoran sanoi Amazuan olan takaa. Palkkasoturi pysähtyi hetkeksi, tajuten että hän oli erittäin vähällä vastata takaisin. Hän kuitenkin jatkoi matkaa. “…ei näköjään ihan parhaimmalla päällä”, Ga-Matoran kommentoi vierelleen astelevalle Po-Matoranille. “Kovin ikävää”, Po-Matoran totesi. Kaksikko kääntyi katsomaan koko kylän voimin kyhättyä juhlapuuta. Ga-Matoran oli haikealla mielellä. “Kumpa vanha Turaga Motok olisi ollut näkemässä tämän.”
“Totta. Hän tuntui olevan koko nimeämispäivän sielu”, Po-Matoran yhtyi seuralaisensa sanoihin. “Kumpa hän vain olisi vielä täällä…”

Amazua käveli vakain ja varmoin askelin, välittämättä Matoraneista ympärillään, jotka yrittivät saada hänen huomionsa. Hän oli kääntänyt selkänsä.

Ja oli liian myöhäistä kääntyä takaisin…


Valtaisa, useiden teräaseiden pistämä koura pulskahti esiin lumivyöryn jälkeisestä paksusta hangesta värjäten ympäristönsä kirkkaan punaiseksi. Palkkasoturi oli hankkinut itselleen uuden vaarallisemman puoleisen vihamiehen…

Löylyn huumaa

Bio-Klaani, sauna

Kiuaskivet sihisivät kuin kyrsiintyneet turmion kalkkarokäärmeet löylykauhasta lentävän veden rypistellessä niiden pinnalle. Vanhan hirsihuoneen sisälämpötila oli nyt vähän vaille sata astetta. Tällaisissa olosuhteissa mikään tavallinen mörrimöykky tuskin selviäisi ilman radikaalia nestehukkaa, paitsi vanha kunnon Make. Omalaatuisen lämpötottumusen omaavana moderaattori joutui sueimmiten saunomaan yksin. Osasyy taisi taas olla se että kyseinen pieni hirsikyhäelmä oli linnakkeen vanhimmasta päästä. Lauteet olivat karheita ja käsittelemättömiä, lattia oli koottu epätasaisesti kivilaatoista joihin kuka tahansa olisi voinut iskeä varpaansa. Kiuas oli kallellaan ja uuninluukku hädin tuskin pusui kiinni. Mutta mitäpä perinteiseltä saunalta olisi voinut odottaakaan.

Klaanin tiluksilla kulki tarina Toa Higimögistä, hien Toasta, jonka huhuttiin pitävän linnakkeen jokainen höyryisä rentoutumispaikka tip top- kunnossa, halusi sitten kuka tahansa saunoa milloin tahasa. Tämä oli kuitenkin pelkkä tarina. Ei sillä, etteikö se olisi totta…

Make laski löylykauhan kädestään nojaten taas saunan takaseinää vasten. Hän istuskeli ylimmän lauteen keskellä. Se tuntui jotenkin mukavimmalta paikalta. Osaa moderaattorin puoliorgaanista panssaristoa peittämiä suomuja vasten nojasivat tyynet lämpöaallot. Make hengitti rennosti syvälle sisään ja ulos levitellen siipiään. Näin rento lämmin ilma saavutti mös hänen sisäpuolensa. Edelleen Maken vatsa-aluetta suojaava side oli mukavan joustavaa ja eristi hyvin. Lääkärit olivat olleet huolissaan Maken vatsaansa saamasta haavasta. Hän oli saanut luvan ottaa sen pois tänään. Vaikka Maken epätavallinen elimistö oli hoitanut kaikki hänen haavansa lopulta olemattomiin, tässä oli jotain kummallista.

Maken epämääräinen keho oli aina kiehtonut Klaanin tutkijoita, mutta Make ei halunnut että hän olisi jonkinlainen tutkimuskohde, ja tätä tahtoa Matoranit olivat mainiosti kunnioittaneet. Tällä kertaa kaikenlaiset tutkimukset olivat olleet vättämättömiä Maken terveyden takaamiseksi. Hänestä oltiin otettu jos jonkinlaista näytettä ja kaiken aikaa hän vain oli maannut (mukavalla) sairaalasägnyllä turhautuneena ja pitkästyneenä. Asiaa olivat kuitenkin piristäneet lukuisat tervehdyskortit sun muut, mikä viesti siitä että muut todella välittivät. Maken positiivisuuden pilvilinnaa kuitenkin varjosti jälleen pienoinen sadepilvi. Hän ei ollut aiemminkaan tarvinnut minkäänlaista tietoa siitä mitä hänen sisällään tapahtui. Kaikki vain tapahtui luonnostaan.

Mutta hänet oli aiemmin hemmetti vieköön myrkytetty. Tällaisen kuvan hän oli hoitajien raportista saanut. Mutta mitkään sivuvaikutuksista eivät viitanneet muihin kuin vatsavaivoihin. Entä se, mitä Zyglakien kanssa tapahtui?. Luonnollinen puolustusmekanismi, vaiko totaalinen napsahtaminen? Sillä hetkellä Make oli halunnut vain pelastautua tilanteesta. Löytää poispääsyn. Mutta sen sijaan hän oli repinyt Zyglakit kappaleiksi. Ainakin hän uskoi niin… Make itse muisti tapahtumat vain osittain, ja näitä muistoja varjosti voimattoman sivustakatsojan tunne. Monet kerrat hänellä oli mahdollisuus yksinkertaisesti paeta tilanteesta. Mutta hän halusi taistella. Taitella ja voittaa. Vihollinen piti tuhota. Mutta, ansaitsivatko ne sen? Ne murtautuivat linnakkeeseen, tappoivat lukuisia viattomia Matoraneja, eikä tarvittu vainoharhiausutta päättelemään että niillä oli pahoja aikeita Klaanin ylläpidon suhteen.

Make oli jo pitkään epäillyt omaa jaksamistaan saarella vallitsevan sotatilan suhteen. Lähinnä sitä, että hän nimen omaan jaksaisi. Liiankin hyvin… Asian miettimien tuntui heti aiheuttavan ikävää kihelmöintiä Maken siteen alla… Pienoinen hermostuneisuus, ehkä jopa pelko tunkeutuivat Maken mieleen. Osa hänestä ei halunnut tietää tutkimusten tuloksia. Toisaalta hänen oli pakko. Se auttaisi häntä käsittelemään itseään paremmin. Toisaalta…

Ei, Make mietti. Hän oli päivien jälkeen onnistunut rentoutumaan, eikä hän heittäisi sitä hukkaan. Koska kaikkea pilpehööriä oli tapahtunut, Maken henkilökohtainen terveydentila oli mitätön sivuseikka. Juuriadmin makasi teho-osastolla, jokin arvokas mystinen keilapallo oli viety ylläpidon nenän edestä, ja ties mitä muuta. Ja kaiken viimeaikaisen varjolla tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään uutta. Ainoa ylläpidolta koko aikana tullut viesti Makelle on ollut kehotus toipua. Ja siitä hän aikoi pitää kiinni. Make yritti keskittää ajatuksensa ainoaan positiiviseen asiaan mitä hänellä oli päivä kausiin ollut; rentouttavaan ja rauhaisaan saunomishetkeen. Sidettä hän varmaan pitäisi vielä jonkin aikaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Haalean oranssi usva ei päässyt leijailemaan ulos siteen tiiviistä rakosista…

Laboratoriotilat

“…Mitä hemmettiä”, tutkimustulosten selvittämistä yrittävä hoitajamatoran äimisteli tuijottaessaan kuvaruutua.

Puhuva ankkuri

Yön Timo II

“Me olemme jossain… näillä main”, Amazua pyöritteli mekaanista sormeaan saarta esittävän kartan koillisaluetta. “Skakdien leiri tuo. Täplä.” Palkkasoturi piti pouheessaan tarpeettoman tauon napauttaessaan sormensa kahdesti kartan saaren sisäalueella olevaa pyöreää merkkiä.

“Häh? Missä”, Gatta suorastaan heittäytyi pienen pöydän pinnan peittävän kartan päälle tihruten hiemna kapteeninsa osoittamaa pistettä sormellaan. “Eeettei vaan ole kärpäsen kakka?” Amazua korjasi merkintävirheensä Onu-Matoranin alistuessa kohtaloonsa. Oli se…

Seuraavaksi Amazua kiinnitti piraattien huomion kartan saaren itäosassa siaitsevaan laguuniin. “Täällä on laguuni. Se saa toimia parkkialueenamme. Mikäli emme halua kiertää saaren vastakkaiselle puolelle, on se paras vaihtoehto lyhyimmälle reitille.”

Piraattipoppoo silmäili hieman laguunin ja isoleukasiten liskomiesten leirin välistä aluetta. Se oli suurilta osin vihreää, lukuunottamatta sinistä vanaa ja harmaata länttiä.

“Noniin, tarvitsen mukaani muutaman apulaisen”, Amazua kiinnitti piraattiensa huomion näiden tuijotettua karttaa hetken. “Otan teidät neljä mukaani”, palkkasoturi osoitti sormensa Tokkaan, Lyaniin, Gattaan ja Pakuun. Tokan ja Lyanin ilmeille levisi hymy. Tokkaa kiehtoi lähinnä viidakkosaaren kasvusto, Lyan vain piti viidakkoja siisteinä paikkoina. Gattan ja Pakun ilmeet viestivät lähinnä hämmennystä.

“Kapteeni”, Gatta kysyi varovasti, “saanko kysyä, miksi?”
“Kokki tuntuu ymmärtävän jotain trooppisten kasvien päälle. Huivipää taas olisi mäkättänyt yhtä lailla kuin viime kerralla kun en laskenut häntä mukaan”, Amazua siirsi huomionsa takaisin Onu-Matoraniin, “Sinä taas tunnut omaavan ominaisuuden ampua kaikkea mikä liikkuu. Moni villieläin nimittäin saattaa yrittää syödä aivomme.”

“Entäs minä”, Paku kysyi.
“Olen saanut kuvan että te kaksi olette jonkin sortin ‘bestikset'”, Amazuan suoritti lainausmerkkieleen sormillaan, “olisi tökeröä tapattaa vain toinen teistä.”

Gatta ja Paku olivat hiljaa…

Myöhemmin

Amazua istui puisella tuolilla Nazorakien laivaan tunkemien teknisten laitteiden äärellä. Fe-Matoran Kiro seikkaili pöydän alla johtojen ja vibraattorien kätköissä työkaluineen. Ylhäältä katsottuna pyödän reunan alta pilkottivat vain piskuiset kintut. Palkkaosturi katsoi yläkantilta kuinka toinen matoranin koukkukäsistä ilmestyi näkyviin ja poimi lattialta jonkin kolvintapaisen. Amazua yritti olla ihmettelemättä asiaa sen enempää, se ylitti kirkkaasti hänen käsityskykynsä.

“Okei, josko se nyt…”, Kiro tuikkasi pöydän alta. Amazua alkoi pian käännellä kommunikaatiolaitteen taajuutta säätelevää nappulaa. Pienen härpäkkeen kaiuttimen ritilän kätköistä alkoi kuulua mitä erikoisimpia ääniä. Amazua testaili pienten hetkien välein laitteen kuuluvuutta yrittäen saada yhteyden Skakdeihin, tuloksetta.
“Ehkä heidän laitteensa eivät ole toiminnassa”, Kiro kysähti ryömien esiin pöydän alta.

“Gaggulabio käski ennen lähtöämme heidän pitää laitteensa täydessä valmiudessa”, Amazua jatkoi laitteen kimpussa. Hän yritti vielä saada yhteyden Skakdeihin, laitteen monitoriruudun kuitenkin vastaanottamatta vastasgnaaleja. Kaiutin jatkoi kohinaansa.
“Kirottua”, Amazua totesi paiskaten kommunikaatiolaitteen pöydälle astellen ulos huoneesta. Kiro jäi hetkeksi kuuntelemaan kuinka ujeltamisen ja kähinän jälkeen laitteesta alkoi kuulua halpaa jonotusmusiikkia…

Ankkuri sanoi MOLSKIS suuren yönmustan laivan asetuttua veden ja viidakon rajaille. Rantaa saati hiekkaa ei näkynyt mailla halmeilla. Lähes koko laguunin kasvuston ja veden raja oli pelkkää jyrkännettä ja teräviä kiviä. Pitkä kaislisto hieroi mustan aluksen alakylkeä. Vaikutti siltä kuin laguunin kirkas vesi olisi hiljalleen jyystänyt saaren maaperää. Siellä täällä oli kallellaan vettä päin olevia pitkiä lehtipuita köynösrakenteineen.

“Vielä vähän vasemmalle, se ei ole tasapainossa.”
“Nörtti hiljaa.”
Paku, Lyan, Kiro ja Ardo asettelivat leveää lankkusiltaa laivan kannen ja maarajan välille. Ardo testasi asetelman kestävyyden pistäen hieman tanssien. Amazua nojasi mastoon kädet puuskassa naputellen vasemman kätensä sormia oikeaa käsivarttaan vasten. Kokki ja se pieni tuliaseista pitävä nutipää olivat valmistelleet lähtöä omalta osaltaan jo hyvän aikaa. Paku ja Lyan olivat jo valmiina omine varusteineen. Mikäli Matoranmittakaavassa lievästi isohko kivivasara ja ympäri pientä torsoa kiedotut köydet oli laskettavissa varusteiksi.

Pienen hetken päästä alkoi kauhea kilinä ja kolina. Tokka asteli kannelle kapyysiin johtavia portaita pitkin. Sinivihreällä Matoranilla oli selässään ylisuuri selkäreppu kattiloineen ja pannuineen. Kokkimatorania vastassa olivat hänen laivatovereidensa ihmetteleväiset ilmeet.
“…oikeasti”, Paku heitti ilmoille kysymyksen.
“Hyvä valmistautua kaikkeen”, Tokka heitti vaitonaisen vastakysymyksen.
Lyhyt hiljaisuus.

Pian alakannelta kuului uusi ääni.
“Mahtisiko kantamukseen mukaan vielä pienoista konekivääriä”, Gatta viittoi portaiden päästä. Paku vastasi heittämällä toverilleen tämän kannelle jääneen kiväärin.
“…ette ilmeisesti tee tällaisia reissuja usein.” Amazua sai Matoranit vaitonaisiksi letkaisullaan.

Vaikka piraatteja pidettiinkin yleismielessä hurjina merten seilaajina, joukko pieniä piipertäjiä oli yleistasolla mitattuna melko voimatonta sakkia. Yksikään miehistöstä ei ollut kokenut niin vaarantäytteisiä seikkailuja kuin mahdollista. Oikeastaan heidän seilailunsa ei ollut ollut juuri muuta kuin seilaamista sinne tänne romminjuonnin ja yleisen pröystäilyn merkeissä, kalleuksien vohkimista itseään heikommilta.

Joukkion kapteenipalkkasoturi odotti hetken kunnes hänen pienet alaisensa palasivat maan pinnalle. Edellinen koko hänen matkaseurueensa vaatinut reissu oli takanapäin. Tämä olisi vain hänen työnantajansa joukkion noutaminen pöpelikön keskeltä, ilman tunneleita, Trollereita, ansoja, vedenpaisumuksia tai…

Amazuan ajatukset herpaantuivat hetkeksi. Hän pystyi jälleen näkemään edessään kaapuun kietoutuneen, munkkimaisen hahmon metallisine kasvoineen, sekä mustine, tyhjine silmineen… Mielensä sisällä Amazua oli hyvin hämmentynyt. Hän oli aina onnistunut jättämään kaiken menneen taakseen. Tällä kertaa tuo yksi mystinen hahmo oli jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä… Miksi?

Palkkasoturi havahtui pian. Hänen matkaseurakseen pestaamansa osa miehistöä seisoi hänen vierellään lähtövalmiina. Hänen pieni “traumansa” varmasti korjaantuisi kunhan he suorittaisivat tehtävänsä ja palaisivat takaisin…

Amazua päästi vaimean yskähdyksen: “Selvä sitten.”
“Aye, kapteeni”, Lyan huudahti riemuisasti. Vikkelä Le-Matoran kipitti etummaisen maston luo ja alkoi kiivetä muiden seuratessa kannelta.
Mitähän tuolla lie mielessä, Amazua mietti.

Huivipäisen köysimiehen saavutettua tähystyskorin, nappasi hän yhden roikkuvista liaaneista käteensä, tarkistaen että se oli kyllin sitkeä. Matoran yskähti muutaman kerran kohentaen ääntään. Matoran otti tukea korin reunasta saadakseen hyvän ponnistuksen. Matoran vetäisi syvään henkeä ja heittäytyi liaanin vietäväksi:
“Menoksi!”

Hetkessä Matoran oli kadonnut puiden kätköihin. Laivalle jämähtänyt miehistö vaikutti odottaneen äskeisestä jotain vähän muuta…
“Kuten todettu”, Amazua tokaisi vaimeana. Kapteeninsa johdolla joukkio astui lankulle…

Tärisevä juttu

Laguuni

Amazua istui puisella tuolilla Nazorakien laivaan tunkemien teknisten laitteiden äärellä. Fe-Matoran Kiro seikkaili pöydän alla johtojen ja vibraattorien kätköissä työkaluineen. Ylhäältä katsottuna pyödän reunan alta pilkottivat vain piskuiset kintut. Palkkaosturi katsoi yläkantilta kuinka toinen matoranin koukkukäsistä ilmestyi näkyviin ja poimi lattialta jonkin kolvintapaisen. Amazua yritti olla ihmettelemättä asiaa sen enempää, se ylitti kirkkaasti hänen käsityskykynsä.

“Okei, josko se nyt…”, Kiro tuikkasi pöydän alta. Amazua alkoi pian käännellä kommunikaatiolaitteen taajuutta säätelevää nappulaa. Pienen härpäkkeen kaiuttimen ritilän kätköistä alkoi kuulua mitä erikoisimpia ääniä. Amazua testaili pienten hetkien välein laitteen kuuluvuutta yrittäen saada yhteyden Skakdeihin, tuloksetta.
“Ehkä heidän laitteensa eivät ole toiminnassa”, Kiro kysähti ryömien esiin pöydän alta.

“Gaggulabio käski ennen lähtöämme heidän pitää laitteensa täydessä valmiudessa”, Amazua jatkoi laitteen kimpussa. Hän yritti vielä saada yhteyden Skakdeihin, laitteen monitoriruudun kuitenkin vastaanottamatta vastasgnaaleja. Kaiutin jatkoi kohinaansa.
“Kirottua”, Amazua totesi paiskaten kommunikaatiolaitteen pöydälle astellen ulos huoneesta. Kiro jäi hetkeksi kuuntelemaan kuinka ujeltamisen ja kähinän jälkeen laitteesta alkoi kuulua halpaa jonotusmusiikkia…

Ankkuri sanoi MOLSKIS suuren yönmustan laivan asetuttua veden ja viidakon rajaille. Rantaa saati hiekkaa ei näkynyt mailla halmeilla. Lähes koko laguunin kasvuston ja veden raja oli pelkkää jyrkännettä ja teräviä kiviä. Pitkä kaislisto hieroi mustan aluksen alakylkeä. Vaikutti siltä kuin laguunin kirkas vesi olisi hiljalleen jyystänyt saaren maaperää. Siellä täällä oli kallellaan vettä päin olevia pitkiä lehtipuita köynösrakenteineen.

“Vielä vähän vasemmalle, se ei ole tasapainossa.”
“Nörtti hiljaa.”
Paku, Lyan, Kiro ja Ardo asettelivat leveää lankkusiltaa laivan kannen ja maarajan välille. Ardo testasi asetelman kestävyyden pistäen hieman tanssien. Amazua nojasi mastoon kädet puuskassa naputellen vasemman kätensä sormia oikeaa käsivarttaan vasten. Kokki ja se pieni tuliaseista pitävä nutipää olivat valmistelleet lähtöä omalta osaltaan jo hyvän aikaa. Paku ja Lyan olivat jo valmiina omine varusteineen. Mikäli Matoranmittakaavassa lievästi isohko kivivasara ja ympäri pientä torsoa kiedotut köydet oli laskettavissa varusteiksi.

Pienen hetken päästä alkoi kauhea kilinä ja kolina. Tokka asteli kannelle kapyysiin johtavia portaita pitkin. Sinivihreällä Matoranilla oli selässään ylisuuri selkäreppu kattiloineen ja pannuineen. Kokkimatorania vastassa olivat hänen laivatovereidensa ihmetteleväiset ilmeet.
“…oikeasti”, Paku heitti ilmoille kysymyksen.
“Hyvä valmistautua kaikkeen”, Tokka heitti vaitonaisen vastakysymyksen.
Lyhyt hiljaisuus.

Pian alakannelta kuului uusi ääni.
“Mahtisiko kantamukseen mukaan vielä pienoista konekivääriä”, Gatta viittoi portaiden päästä. Paku vastasi heittämällä toverilleen tämän kannelle jääneen kiväärin.
“…ette ilmeisesti tee tällaisia reissuja usein.” Amazua sai Matoranit vaitonaisiksi letkaisullaan.

Vaikka piraatteja pidettiinkin yleismielessä hurjina merten seilaajina, joukko pieniä piipertäjiä oli yleistasolla mitattuna melko voimatonta sakkia. Yksikään miehistöstä ei ollut kokenut niin vaarantäytteisiä seikkailuja kuin mahdollista. Oikeastaan heidän seilailunsa ei ollut ollut juuri muuta kuin seilaamista sinne tänne romminjuonnin ja yleisen pröystäilyn merkeissä, kalleuksien vohkimista itseään heikommilta.

Joukkion kapteenipalkkasoturi odotti hetken kunnes hänen pienet alaisensa palasivat maan pinnalle. Edellinen koko hänen matkaseurueensa vaatinut reissu oli takanapäin. Tämä olisi vain hänen työnantajansa joukkion noutaminen pöpelikön keskeltä, ilman tunneleita, Trollereita, ansoja, vedenpaisumuksia tai…

Amazuan ajatukset herpaantuivat hetkeksi. Hän pystyi jälleen näkemään edessään kaapuun kietoutuneen, munkkimaisen hahmon metallisine kasvoineen, sekä mustine, tyhjine silmineen… Mielensä sisällä Amazua oli hyvin hämmentynyt. Hän oli aina onnistunut jättämään kaiken menneen taakseen. Tällä kertaa tuo yksi mystinen hahmo oli jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä… Miksi?

Palkkasoturi havahtui pian. Hänen matkaseurakseen pestaamansa osa miehistöä seisoi hänen vierellään lähtövalmiina. Hänen pieni “traumansa” varmasti korjaantuisi kunhan he suorittaisivat tehtävänsä ja palaisivat takaisin…

Amazua päästi vaimean yskähdyksen: “Selvä sitten.”
“Aye, kapteeni”, Lyan huudahti riemuisasti. Vikkelä Le-Matoran kipitti etummaisen maston luo ja alkoi kiivetä muiden seuratessa kannelta.
Mitähän tuolla lie mielessä, Amazua mietti.

Huivipäisen köysimiehen saavutettua tähystyskorin, nappasi hän yhden roikkuvista liaaneista käteensä, tarkistaen että se oli kyllin sitkeä. Matoran yskähti muutaman kerran kohentaen ääntään. Matoran otti tukea korin reunasta saadakseen hyvän ponnistuksen. Matoran vetäisi syvään henkeä ja heittäytyi liaanin vietäväksi:
“Menoksi!”

Hetkessä Matoran oli kadonnut puiden kätköihin. Laivalle jämähtänyt miehistö vaikutti odottaneen äskeisestä jotain vähän muuta…
“Kuten todettu”, Amazua tokaisi vaimeana. Kapteeninsa johdolla joukkio astui lankulle…