S/S Ganska Romantisk

Matka oli alkanut lupaavasti. Nousurampin päässä oli ollut vastassa laivan särmikäs kapteeni, kypsään ikään ehtinyt skakdi, jossa jämeryys ja kärsivällisyys yhtyivät. Useampi kuin yksi seurueen jäsenistä oli huokaissut kaihoisasti; valitettavasti kapteenin piti todennäköisesti ohjata laivaa, eikä tätä voinut tavoittaa pubin, loungen, klubin tai karaokebaarin puolelta.

Miehekkään kapteenin lisäksi vastaanotossa oli ollut ryhmä leveästi hymyileviä vartijoita, joilla oli jykevät leukaperät ja valpas katse. Päällään näillä oli mustat kultanappiset haarniskat, jotka toistivat ihonmyötäisesti kansakodin yltäkylläisyyden pyöristämiä vatsoja. Kunkin hatussa oli laivanmuotoinen kiiltävä kokardi ja huotrassa messinkikahvainen sapeli. Ryhmä tiesi olevansa turvassa; osa jopa vähän toivoi kohtaamista jää- tai merirosvojen kanssa. Olisipahan kerrottavaa kotipuolessa!

Lähdön jännitys oli nyt takanapäin ja matkatavarat turvassa avainkortillisissa hyteissä. Buffetin avautumiseen olisi vielä hetki, joten lomaväki oli hajaantunut ympäri laivaa. Maj istui pääaulan sohvalla, hyräili hajamielisesti kaiuttimista soivan tyhjänpäiväisen nimeämispäivänsävelmän tahtiin ja ihaili laivan kullattujen suojakaiteiden ja koristekerubien loistetta. Keskellä aulaa pieni suihkulähde pulputteli iloisesti muistuttaen ulkona hallitsevasta vesielementistä.

Bors vaappui paikalle ja istahti Majn viereen. He katselivat yhdessä Borsin infopisteeltä löytämää risteilyohjelmaa. Puolen tunnin päästä alkaisi bingo pubissa. Hierontoja olisi tarjolla koko ajan, joskin allasosasto vaati pienen lisämaksun, paitsi jos oli risteilyklubin jäsen vähintään hopealuokassa. Bingon kanssa samaan aikaan oli Walle Waikirun Manaattiklubin puuhatuokio. Bors ja Maj ihmettelivät, mikä sen kohderyhmä edes oli. He olivat nähneet mursuasuun pukeutuneen skakdin harhailemassa käytävillä pariin otteeseen; toisella kerralla tämä oli ollut syventyneenä keskusteluun juoma-automaatin kanssa.

Bors ja Maj eivät ihmetelleet, miksi mursuteemainen maskotti piti Manaattiklubia, mutta tämä johtui vain siitä, ettei heillä ollut tarpeeksi mielikuvitusta.

He päättivät käydä ensin läpi tax-free-myymälän hajuvesiosaston ja siirtyä sitten loungeen seuraamaan trubaduuriesitystä. Matkaopas oli muistuttanut kaikkia kokoontumisesta aulan kellon alle kaksikymmentä minuuttia ennen buffetin avautumista. Selkeällä äänenpainolla ilmaistu aikataulu lisäsi turvallisuuden tunnetta.

---

Kapteeni Nordenskad oli kuninkaan mies henkeen ja vereen. Meriupseerina hän oli palvellut Skakdinavian Kuninkaallisessa Laivastossa melkein sen perustamisesta asti, sisällissodan jälkeisistä vuosista, ja johtanut monia matkoja läpi kesyttämättömien luoteisten merien. Kuri, kuri oli tärkeää: se erotti todellisen kuninkaallisen aluksen nektannilaisista tai warrekilaisista roistoista. Kohtalo oli kuitenkin puuttunut peliin, ja vakavan loukkaantumisensa jälkeen oli kontra-amiraali Nordenskadin sotilasura päättynyt, ja siviiliura risteilijän kapteenina alkanut.

”Että mitä turskaletta? Se vene on tekemässä mitä?”

”No tule itse katsomaan, kapu! Paapuurin puolella!” hänelle vastattiin puhetorvesta. Nordenskad murahti, sulki kirjan, veti kapteenin hatun päähänsä ja asteli ulos kajuutastaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä rauhoittumaan illaksi, ja luotti perämies Meywerin taitoihin kakkosmiehenä. Mutta ei sitten, sjutton!

Kapteeni harppoi ulos niin että takki liehui, ja saapui sotilaallisen nopeasti yläkannen paapuurin puoleiselle laidalle. Tuuli oli niin kova, että hänen oli puristettava kaidetta tiukasti. Syyspuhurit olivat tyypillisiä Tren Kromin niemimaan meriseuduilla, siellä missä Steltinmeren lämpimämmät vedet pusertuivat Välisaaria kohti, mutta merisää oli silti poikkeuksellisen kehno. Toki alus oli suuri ja vakaa, eikä sitä pieni viima haitannut, eikä haitannut kapteeniakaan.

Juuri kun hän yritti tarkentaa katsettaan merelle, kuului väkivaltainen räksähdys – kuin puun repeytymisen ääni. Alati kohoavat aallot heittivät ensimmäiset veneen kappaleet laivan sivulle: ensimmäiset todisteet onnettomuudesta. Nordenskad nojasi laidan yli niin paljon kuin uskalsi nähdäkseen paremmin. Turskale, siellä tosiaan kellui jäänteet puisesta pienveneestä, joka oli yksinkertaisesti osunut Ganska Romantiskia kylkeen. Se oli ollut niin kevyt, että vanttera risteilijä oli hädin tuskin tuntenut osumaa. Mitä helkuttia?

Hän ei nähnyt aaltojen seassa yhtään ketään, mutta laittoi silti pelastusharavoinnin prioriteetiksi. Onneksi aluksella tuppasi olla syväläinen sellaiseen. Gerhal saisi käydä meren puolella, ja muut voivat tähystää selviytyneitä. Matkustajat olivat tuskin huomanneet koko asiaa, mutta Nordenskadin olisi silti hyvä selittää tilanne. Hän piteli kiinni litimärästä hatustaan ja marssi komentosillan suuntaan.

---

Eläkeläiskaksikko katsoi käytävällä luistelevaa otusta, joka pysähtyi hetkeksi lyödäkseen nyrkillään pyöreän laivaikkunan sirpaleiksi. Sitten se tarttui kultanappiseen vartijaan lasinsirpaleiden koristamalla käpälällään ja tunki skakdin väkivaltaisesti ulos vähän liian pienestä ikkunasta. Kuului vaimeneva huuto ja loiskahdus.

”Nythän minä muistan, mikä se on”, sanoi Maj. ”Piraija. Niitä on Meksi-Korossa. Näin siitä dokumentin.”

”Piraija? Oletko varma? Eivätkö ne ole vaarallisia?” pohti Bors. Toisaalta, niin. Olihan otus juuri tehnyt henkirikoksen poikkeuksellisen julmalla tavalla.

”Ei, ei ollenkaan! Niitä pitää vaan lyödä kepillä, niin niistä tulee karamelleja. Tuo äskeinen on tietenkin pelkkä ohjelmanumero, hauskasti toteutettu sketsi. Hieman rämäpäinen mielestäni, mutta tiedäthän, millainen maku nuorisolaisilla on nykyään.”

---

Nordenskad puri hammasta ja juoksi kohti komentosiltaa. Kaikki laivan ulkovalot olivat sammuneet. Ympärillä levisi pimeä, hyinen meri. Kuului metallinen kolahdus, ja käytävän loisteputket alkoivat sammua yksi kerrallaan. Kapteeni oli kompastua kokolattiamaton peittämiin portaisiin. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja kaivoi vyöltään esiin tehokkaan taskulampun. Mitä se… otus oikein aikoi? Laivakaappaukset eivät olleet mitenkään harvinaisia, ja Nordenskadkin oli todistanut niitä aikoinaan. Tätä terroristia ei näyttänyt kiinnostavan matkustajien omaisuus eikä edes se, että laiva pysyi pinnalla. Nordenskad oli henkisesti valmistautunut pistämään zamorin hyökkääjän kallon sisään, mutta silminnäkijähavaintojen perusteella siitä ei olisi mitään hyötyä.

Hän saapui komentosillan ovelle. Se ei ollut edes lukossa. Helvete, mietti kapteeni ja avasi oven niin jämerästi kuin siinä tilassa pystyi.

Komentosillalla oli aavemaisen hiljaista ja pimeää. Ainoa valo tuli horisontin laskevista auringoista ja joistain kojelaudan napeista. Moni niistä oli punaisia ja vilkkui hätäisesti. Ohjaustuolit oli kaadettu, ja keskellä lattiaa oli iso verilammikko. Siinä oli kappale, jonka Nordenskad tunnisti varaperämies Kobben jalaksi. Se oli leikattu jollain teräaseella polven alapuolelta. Muita osia varaperämiehestä ei näkynyt.

Kojelaudan keskeltä aivan ikkunan likeltä oli revitty irti laivan kommunikaattorilaitteisto, jonka osia näkyi lattialla. Laivan nopeutta säätävät vivut oli työnnety täydelle nopeudelle. Jarruvipu oli irrotettu ja isketty sisään miehistön kahviautomaatin annostelijaan. Kommunikaattorin paikalla olevaan syvään kuoppaan – sana ”pesä” tuli vaistonvaraisesti Kapteenin mieleen – oli asettunut hahmo, joka tuijotti tulijaa rävähtämättömin punaisin silmin.

”moi best kaptenni”

Nordenskad hengitti raskaasti. Hän valaisi kojelaudan asukkia taskulampullaan. Otus räpytti silmiään. Kapteenin oli jostain syystä vaikea tarkentaa katsettaan. Ikään kuin hyökkääjä olisi värähdellyt ja sumentunut jatkuvasti.

”Sinä olet tappanut neljä miehistön jäsentä”, sanoi Nordenskad. ”Ja pistänyt laivan menemään täyttä vauhtia tuuliajolla. Miksi?”

”parempi reiti”, vastasi otus. ”jännempi.”

”Tällainen reitti vie vain yhteen suuntaan, ja se on alaspäin! Nämä ovat vaarallisia vesiä. Tiedätkö, mitä tuolla liikkuu?”

”tylsä kapteenni! pitää päästä bio-klanniin hops hops. ei jarru tuskia!”

Nordenskad otti varovaisen askeleen kohti kojelautaa. Ainakaan kaappari ei koettanut aktiivisesti nirhata häntä jaloissaan olevilla terillä, jotka kiilsivät hätävalojen hehkussa. Se oli… askel eteenpäin, mietti vanha merimies väistäessään irtojalkaa. Hän pysytteli poissa otuksen oletetulta kantamalta, eikä uskaltanut vielä koskea ohjaimistoon. Nyt piti edetä varovasti. Bio-Klaaniin… se ehkä selittäisi jotain hahmon olemuksesta, mutta aiemmin Tawa oli jättänyt risteilyalukset rauhaan. Ja eikö siellä ollut joku sotakin?

”hieno hatu”, sanoi otus ja hymyili Nordenskadille. Tämä kosketti hermostuneena kapteeninhattunsa lippaa. ”Krhm, kiitos”, tämä vastasi automaattisen kohteliaasti. Heillä alkoi olla jo jonkinlainen yhteisymmärrys. Tavallaan.

”hatu tänne”, jatkoi otus ja ojensi huopaista käpälää. Nordenskad kavahti; hattu oli osa auktoriteettiä. Sen luovuttaminen terroristille oli… no, luovuttamista. Mutta toisaalta: miehistö ja matkustajat ennen kaikkea. Olemalla mieliksi hatun kaltaisissa pikkuasioissa hän saisi lisäaikaa estää laivan välitöntä uppoamista ja tehdä hätäkutsu Kuninkaalliselle Laivastolle. Tai kenelle tahansa.

”hatu tähän käpä lään tai lähtee pää”, murisi kaappari. Nordenskad otti pikaisesti hatun päästään ja ojensi sitä otuksen pesää kohti. Vanhana sotilaana hän käytti vaistonvaraisesti eleen hyväkseen ja hivuttautui kojelaudan likelle.

Otus nappasi hatun. Se teki venyttelevän eleen ja paljasti jalkaansa kiinnitetyn terän. Siinä oli verta, eikä se edes näyttänyt kovin terävältä. Kaksin käsin otus hakkasi hattua luistimeensa ja teki siihen kaksi hapsuista reikää. Nordenskad nielaisi. Hän oli pitänyt siitä hatusta. Kaappari otti ylpeän ilmeen ja laski pukineen päähänsä niin, että kaksi irrallisen näköistä korvaa törröttivät rei’istä. Sitten se tarttui itseään kämmenistään kuin ja heilutteli niitä.

”moi best kaptenni. moi best kaptenni. hauska tavatata. miten voit te? kii toshyvin.”

Nordenskad oli käyttänyt performanssin hyväkseen ja siirtynyt ikkunalle. Hän kirosi mielessään. He olivat kaukana reitiltä, ilman huomiovaloja. Merelle oli lähes mahdoton nähdä. Oli aallokkoa ja… voi ei…

Skakdi loikkasi ruorille ja käänsi hammasta purren. ”Siellä on jäävuoria! Ei tämä pääse mistä vaa-”

”paha enti nen kaptenni! eisaa poiketa kaptennin reitiltä!” Kerälle käpertynyt otus ponnahti pystyyn ja loikkasi ilman halki. Se laskeutui ruorille, luistimen terä leikkasi kädensijan irti ja oli lähellä irrottaa Nordenskadilta sormia. Huopainen nyrkki tärähti skakdin rintaan ja lennätti tämän toista metriä ilman halki suoraan lattian verilammikkoon. Kaapparikapteeni vilkaisi kompassia ja käänsi ruoria takaisin.

”Murhanhimoinen hullu! Jos haluat sinne Klaaniin, niin sinun pitää ohjata!” karjui Nordenskad lattialta.

”voit olla varsaperämies heh läppä oli”, kuului vastaus. ”tai sitten pistetään kölin al-”

Kuului valtava tömähdys ja tärähdys. Aluksen nopeus putosi monta solmua. Äkillinen vauhdin pudotus heitti kaiken eteenpäin. Lattialla makavaa Nordenskad liukui hitusen eteenpäin, mutta ruorin päällä keikkunut vihollinen jatkoi matkaansa suoraan sirpaleiksi hajoavan ikkunalasin läpi ja katosi näkyvistä.

Nordenskad kampesi itsensä ylös. Törmäys! Mutta ainakin komentosilta oli taas hänen, hattua tai ei. Kommunikaattori oli poissa pelissä, mutta kaikkia valoja hirviö ei ollut hajottanut. Skakdi naputteli niistä päälle ne, mitkä pystyi. Hän veti sumutorven kahvasta, hidasti vauhtia ja tarttui ruoriin. Jäävuoria oli oikealla ja vasemmalla.

---

Matka oli alkanut lupaavasti. Jäävuori oli sinistä teräsjäätä ja niin kovaa tekoa, että sillä pystyisi seilaamaan jo Suuren Lumi-Maan eteläpuoleisilla karikkoisilla merillä ilman, että se juuri menettäisi massaa aurinkojen paahteessa. Meren Äiti oli antanut Sinisalakoiden heimolle kunnolliset myrskysäät, joilla kelpasi siirtyä talveksi eteläisemmille kalastusmaille. Liian kauas länteen ei sopinut kulkea, sillä siellä alkaisivat Merenalaisten kalastusmaat.

Sinisalakoiden jäävuorta oli valmisteltu pohjoisessa koko kesä. Siihen on huolellisesti kaiverrettu mukavat pienet kodit itse kullekin perhekunnalle, suuri sali tietäjälle ja toinen päällikölle. Juuri silloin suurin osa heimosta oli kerääntynyt Tietäjän saliin kuulemaan tämän kertomusta Aikojen Alusta ja siitä, miten Routajaisten kansa oli ajettu kylmille reunamaille Naamiokansan taikuuksilla. Mutta eivät Routajaiset sitä kostonhimoisena muistelleet, vaan pikemminkin selityksenä heidän elämäntavalleen. Sillä eikö ollut parempi kellua vapaana, maailman merillä, kuin kahlita itsensä vuoreen joka olisi aina vain samassa paikassa?

Tarinaa kertoessaan tietäjä Zylgber teki kolmella käsiparillaan mitä ihmeellisimpiä, hypnoottisia tanssiliikkeitä. Yleisö, joka oli kaaressa hänen ympärillään, toisti alimpien käsien liikkeet mutta ei ylempiä. Ne olivat eri kieltä. Syvällä vuoren sisällä meren tyrskyt hädin tuskin kuuluivat –

Jää valitti tuskissaan: RÄSKRIEEEEEEEEEE. Häly alkoi välittömästi. Jää ei ollut terve.

Ensimmäisenä nousi päällikkö Fropwhet ja käski veri-soturinsa mukaansa. Suurella nopeudella he kapusivat jäisiä tunneleita pintaa kohti, matkaten seinillä kuin pörröiset hämähäkit, joiden jokaisen raajan päässä oli jäähakku. Tai ei mitään ”kuin”, koska se oli hyvin kirjaimellisesti, miten he tunneleita kapusivat.

Päällikkö pisti päänsä ulos aukosta, joka oli vain muutaman sylen aaltoja korkeammalla. Mutta nyt aukosta näkyi vain mustaksi maalattua terästä. Sen täytyi olla naamiokansan tekosia. Frostelusit kiipesivät ylemmäksi, kunnes löysivät aukon, josta näkivät koko tilanteen.

Fropwhetin kaikki neljä leukaa napsahtivat auki, kun hän ymmärsi, mitä katsoi. Mutta hän oli ollut kurssin kanssa niin huolellinen! Ne olivat vesiä, missä naamiokansa ei purjehtinut siihen vuoden aikaan. Naamiokansa pelkäsi Meren Äitiä, joten syksyllä heidän reittinsä kulki Suuren Lumi-Maan eteläisiä rannikoita, ei Karikko-Meren keskeltä.

No, kun huono-onniset naamiolaiset olivat nyt osuneet hänen jäävuoreensa, niin se tarkoitti vain yhtä asiaa: Meren Äiti oli ajanut ne saaliiksi Sinisalakan heimolle. Kukapa päällikkö Fropwhet oli sitä kiistämään?

Mutta pian Fropwhet tajusi, ettei se ollut naamiokansan rautavuori, joka oli vajoamassa Äidin syleilyyn… vaan Sinisalakoiden oma jäävuori. Kuinka se oli mahdollista? Hän tähysti parhaansa mukaan naamiokansan laivaa, ja lopulta ymmärsi: se on kirottujen Lumi-Örkkien laiva – niiden, jotka tekivät Jään-Murtajia ja monasti jopa vahvistivat aluksiensa keulat. Mutta ei sen olisi pitänyt kokonaista jäävuorta voittaa! Olivatko he liikkeellä liian aikaisin? Oliko suuri tietäjän sali vaarantanut jäävuoren rakenteellisen integriteetin? Olivatko he kaivaneet vuortaan liian ahneesti, ja nyt se kostautui? Jossakin syvällä täytyi olla vuoto.

Hän ohjeisti nopeasti sotureita. Jäävuori piti hylätä! Naiset ja lapset pelastusjäävuoriin ensimmäiseksi. Miehet yrittäisivät tukkia vuodon, ja jos se ei onnistuisi, he tulisivat perässä. Yksinkertaisen käskynjaon päätyttyä routajaisia lähti eri suuntiin, herättämään niitäkin matkustajia, jotka eivät olleet olleet tietäjän esityksessä.

Ja aivan kuin päivä ei olisi ollut Fropwhetilla tarpeeksi surkea, hänen päälleen putosi hyökkääjä. Se oli niljainen ja haiseva olento, joka rymysi alas jäävuoren pintaa surkeasti räpiköiden. Otus osui routajaispäällikköön, mutta ei työntänyt tätä alas jäätunneliin, sillä tämä sai monilla jääkoukuillaan kiinni reunoista. Olento oli suoraan hänen päällään ja näytti jotenkin yllättyneeltä siitä, että tämän pudotus oli pysähtynyt. Sen silmien kiilto oli sairas, eikä sillä ollut edes naamiota. Fropwhet ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kurjaa.

”tuli kani ranka, jää varskaan vei”, se lauleskeli käsittämättömillä sanoilla. Päällikkö oli jo iskemässä tätä hakuillaan, kun olento äkkiä ponnisti ylös. Se upotti luistimen syvälle Fropwhetin sääreen ja kylkeen ja loikkasi, ilmeisesti käyttäen frostelusta lähinnä alustana. Pinkki hirvitys ponnisti pitkässä kaaresta poispäin jäävuoren tähystysaukolta, ja Fropwhetin oma ote antoi periksi. Hän valui takaisin sisälle uppoavaan jäävuoreen, jonka evakuointi oli täyttä vauhtia käynnissä.

---

Tuuli tuiversi Nordenskadin silmille, kun tämä käänsi karskisti ruoria väistellen jäävuoria. Hatuttoman skakdin harja hulmusi tuulessa; tämä oli kuin nuoruudessa Nordens Lejonin kannella. Aikana ennen tuulilaseja ja ohjaustehostimia.

Mikä meripirulainen olikaan ollut, sen oma ohjauskyvyttömyys oli koitunut sen kuolemaksi. Maatkoon nyt meren pohjassa tuomionpäivään asti!

Kun kurssi oli hetken vakaa, kapteeni tarttui puhetorviin ja yritti selvittää miehistönsä tilannetta. Konehuoneesta vastattiin normaalisti – siellä oltiin oikeastaan autuaan tietämättömiä. Ihailtavaa omistautumista velvollisuudelle, Nordenskad pohti lähes liikuttuneena. Mutta valvomosta ei vastannut kukaan, eikä radiohuoneesta. Lopulta hän sai kiinni matruusi Åken, joka vastasi miehistön kanttiinista.

”Kapteeni!”

”Matruusi, puhu minulle. Mikä on tilanne?”

”Meitä on täällä tusina. Haimme aseet, mutta tunkeilija telkesi meidät. Emme ole saaneet yhteyttä muihin.”

Nordenskad murahti. ”Tunkeilija lensi yli laidan. Olen komentosillalla yksin. Onko Meywer kanssanne?”

”Emme ole nähneet häntä.”

Mitä hyvien miehien haaskausta, Nordenskad ajatteli katkerana. Kukaan heistä ei ansainnut loppua niin järjettömissä olosuhteissa. Merenkävijän ikuinen sota myrskyä vastaan oli arvoisa loppu, toisin kuin luistimella teloitetuksi tuleminen.

”Minä lähetän jonkun päästämään teidät pois. Tulkaa komentosillalle, kun mahdollista.”

”Jees söör.”

Pala palalta järki ja järjestys alkoi vallata alaa kaoottisen välikohtauksen jälkeen. Kapteeni kävi läpi komentosillan lukuisat mittauslaitteet ja katsasti vahingot. He olivat ajautuneet kauas kurssilta, Kiuramen kolmioon. Se oli avonainen merialue, joka jäi Tren Kromin niemimaan, Välisaarten ja Arj Durunin rannikoiden väliin. Läntisten merivirtojen törmätessä Steltinmeren vesiin syntyi epävakaat sääolosuhteet, jotka tekivät Kiuramenmerestä pahaenteisen. Järkevät merenkulkijat kulkivat mantereiden rannikoita myötäillen Välisaarille… mutta Ganska Romantisk oli ajautunut keskelle koko seutua. Ensi alkuun alus pitäisi navigoida jäävuorien läpi pohjoiseen, turvallisemmille vesille.

Mutta kapteenin ilo ei kestänyt pitkään. Mitä takakannen kamerassa vilahti? Voi ei.

Hän pyyhki tuulen heittämiä vesipisaroita kiteiseltä näytöltä. Rosoisessa kuvassa hortoili ilmiselvä hahmo: kirottu jäniini, kapteenin hattu päässä. Nordenskad kirosi synkästi mielessään, otti lokikirjan takkinsa taskuun ja päätti antaa kuulutuksen koko alukselle.

”Krhm. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”

Kovaääniset läpi risteilijän toistivat hänen karskin äänensä. Se rauhoittaisi matkustajia.

”Kaappari yritti ottaa aluksemme haltuunsa. Vaaratilanne ei ole ohi.”

Nordenskad toivoi, että asioiden suoraan sanominen olisi kaikkein selkeintä. Hän ei ollut mies, joka kaunistelisi totuutta, ei omille matkustajilleen.

”Olemme ajautuneet pois kurssilta, ja aluksella on kaninmuotoinen merirosvo. Pysykää rauhallisesti matkustajatiloissa. Miehistö varmistaa turvallisuutenne parhaansa mukaan. Minä lupaan teille että saan teidät ja tämän aluksen turvallisesti satamaan. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”

Vaikka se olisi viimeinen tekoni, hän kiristi hampaitaan. Kaappari valvontakameroissa tuli yhä lähemmäksi. Nordenskad mietti hetken vastarinnan mahdollisuutta, mutta komentosillalla ei ollut tuliaseita. Kirotut siviilialukset. Hänen aikansa koittaisi vielä: piti organisoida miehistö ja iskeä voimalla. Niin hän livahti huoltokäytävästä aluksen uumeniin, ja vain minuutteja myöhemmin uusi kapteeni oli jälleen komentosillalla.

---

Desable oli seurannut kaappausoperaatiota yhtäläisen vaikuttuneena ja pettyneenä. Hänen aivonsa ja kumman kanin… muut ominaisuudet olivat tuoneet heidät jo toistamiseen Ganska Romantiskin hallintaan. Typerät huolimattomuusvirheet heittivät suunnitelmaan hidasteita, mutta siihen Desable oli jo tottunut. Hänen uuden rikoskumppaninsa kanssa toimiminen ei ollut eksaktia tiedettä. Se oli kuin täysin päinvastainen prosessi Joueran kanssa toimimiselle: yksityiskohdilla ei ollut mitään merkitystä, vaan suunnitelmat piti maalata suurella pensselillä. Mutta yhdessä asiassa vemmelsääri ja Jouera muistuttivat toisiaan: äärimmäisessä, sokeassa omistautumisessa päämäärälle, ja vain päämäärälle.

Eivätkä heidän päämääränsä lopulta edes eronneet niin paljoa, eiväthän?

Desable ei voinut vieläkään väittää täysin ymmärtävänsä isäntäolentona tarkoitusperiä, mutta ymmärsi tuomionpäivästä tarpeeksi epäilläkseen sen olevan lopulta lähellä sitä, minkä hän ja Jouera olivat haaveilleet eräänä päivänä koittavan. Jos aarteet olivat tie tuomittuun maailmaan ilman horisonttia, silloin niiden löytäminen oli myös Desablen prioriteetti. Ja vemmelsääri kyllä yritti, mutta myös sohlasi: onnistuminen vaatisi laskelmoivampaa kartanlukijaa. Sitä paitsi vemmelsääri on alkanut suhtautua ”mieli setäänsä” jo yhteistyökykyisemmin – vai onko Desable vain menettämässä järkensä rippeetkin? Siitä hänen oli mahdoton sanoa mitään, eihän hän ollut enää mitään muuta kuin järkensä rippeet.

Kaappari oli kiskonut ruoria, kunnes kurssi osoitti taas suoraan länteen, kohti Mysterys Nuita.

Vemmelsääri. Miehistön vastarinta pitää murtaa, jos haluamme pitää kurssin.

Kaniini kohautti olkiaan, niin että linnunpesä tämän päässä hölskyi.

”jos ärsyttäis vale kaptennia tapamalla sen ystäviä”

Desable ei ollut aivan varma paremmastakaan suunnitelmasta. Kenties miehistön jatkuvassa kauhussa pitäminen olisi paras tapa käyttää hänen rikostoverinsa… lahjoja. Toisaalta Desable ei koskaan luottanut pelkkään raakaan voimaan ja kestäyyteen. Ei…

Kapteeni teki kuulutuksen. Kenties meidän –

”ei se ole KAPTENNI, kun MINÄ olen. se on vale kap teeni. vara kapteeni. varas kapteeni. niin kuin meidän aare varskas.”

Entinen kapteeni, niin. Meidän pitäisi tehdä omamme. Luvata, että olemme nyt merirosvoalus ja että jokainen, joka auttaa uutta kapteenia, saa osan tulevasta ryöstösaaliista.

”vaan eipä saa. aarteet kuuluu minunle!”

Se on ’läppä’. He eivät oikeasti saa mitään.

”heh joo tajuan.”

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Desable ymmärsi pian, että kapteeni oli lähtiessään ottanut mukaansa mikrofonin ja ilmeisesti joitakin olennaisia piuhoja, koska äänentoisto ei vain toiminut. Ja IT-ongelmien korjaaminen vemmelsäären matkustajan penkiltä oli melkein yhtä toivotonta kuin sen tekeminen kokonaan ilman kehoa. Koko yritys päättyi siihen, kun kani menetti kiinnostuksensa asiaan ja mukiloi puolet ohjauspaneelista ja kaikki sen mittarit. Sitten tämä valui istumaan komentosillan lattialle itseensä tyytyväisenä.

Desable pohti, miten kauan heillä olisi aikaa, ennen kuin miehistö toimisi taas. Joukkomurha pitäisi ehkä järjestää mahdollisimman pian. Merenkäynti vaikutti rajulta, mutta kurssi oli oikea ja moottorit kävivät. No, hänen kyytinsä ei ollut liikkumassa siitä lattialta hetkeen, joten oli kai sama kuulustella tätä tämän tarkoituksista noin seitsemännensadannen kerran.

Jollakin tavalla Desablea hirvitti, miten hän suhtautui uuteen olemassaolonsa muotoon käytännössä rutiinilla.

Vemmelsääri. Mikä kultainen kello on?

Hetkeen ei tullut mitään reaktiota. Nukkuiko otus? Noin vain?

Vemmelsääri!

”trupa kiinni mieli setä minä suunitelen.”

Etkä suunnittele. Sinä et tee niin koskaan.

”nytkin on suunni telma! hyvä sunitelma! ensin meri rosvo, siten bro-koro. ja lopuksi tomio päivä.”

Hyvä on. Mutta kenen suunnitelma se on alun perin?

”itse keksinn.”

Olen nähnyt mielesi syövereissä vihjeitä muusta.

”älä aina ole niin kryptinnen. heh joo punai nen setä kretoi minule siitä. tiedätkkö puna sedästä?”

Desable oli melko varma puhuneensa vemmelsäären mielessä ”Punaisen miehen” kanssa, mutta ei ollut tullut siitä hullua hurskaammaksi.

Punainen Mies on arkkityyppi, joka toistuu useissa legendoissa lopun aikojen airuena.

”niin ja hänn sanoi etä jos haet korvat silmän ja kielen niin sat pitää ne ja ne tuo tomion päivän.”

Miksi hän auttaa sinua?

”heh ehkä puna setä pitää mi nusta.”

Eikä pidä. Mitä Punainen Mies saa tästä?

”etei aarre ole pahojen setien halussa. meri rosvvojen ja selaisten. peturi kapeteenien.”

Desable ei ollut onnistunut edes kaikkien niiden ihme maassa viettämiensä ikuisuuksien jälkeen rakentamaan koherenttia kuvaa ”aarteista”. Edes hänen kompletionistinen läpipeluunsa ei ollut valaissut asiaa, vaikka hän olikin kerännyt käytännössä kaikki kanin mielessä olevat esineet. Aarteita näytti olevan kolme, mutta mitään järkevää niistä ei irronnut.

Paitsi kanin lupaus siitä, että ne toisivat tuomion. Siitä oli turha kysyä enempää – Desable oli yrittänyt kerta toisensa jälkeen. Mutta jollain sairaalla tavalla hän alkoi uskoa siihen. Punaisen Miehen kaltaisen legendojen hämärissä elävän olennon läsnäolo jäniinin narratiivissa teki ”tomion päivästä” uskottavamman. Vaikka Desable ei ollut koskaan uskonut sellaisiin ennustuksiin suoraan, vemmelsäären tapauksessa moni aihetodiste puhui sen puolesta, että tämän ”liittolaiset” ja ”aarteet” todella ajoivat maailmaa kohti tuhoa. Tuhoa, joka seilasi skakdinavialaisessa risteilyaluksessa 25 solmun nopeudella länteen.

---

Maj ei ollut ihan varma, mitä mieltä hän oli vallitsevasta tilanteesta. Heidän olisi pitänyt olla kotona Peders-Korissa jo kolme päivää sitten, mutta toisaalta… merenkäyntiä oli vaikea ennustaa, ja miehistö yritti varmasti parhaansa. Ja taas toisaalta, he olivat maksaneet kahden yön risteilystä eikä kukaan ollut vaatinut heiltä lisämaksua hyteistä ja buffettikin järjestettiin joka päivä päivä kellontarkkaan puoli kuudelta. Menu tosin oli muuttunut. Kalaa oli vähemmän, simpukat ja kaviaari olivat kadonneet tyystin. Pääruokana oli taas jonkinlaista jauhelihakastiketta. Siinä oli kokkareita. Hyvää kunnon kotiruokaa, oli Bors sanonut. Niinpä kai. Ei voinut valittaa, kun ilmaiseksi sai. Greftalin matoralaisille tämäkin olisi juhla-ateria, oli Majta opetettu.

Buffetissa oli taas vähemmän syöjiä kuin eilen. Se oli hieman kummallista, koska Majn tietojen mukaan Ganska Romantisk ei ollut pysähtynyt yhteenkään satamaan. He eivät olleet nähneet Bertulia ja Palunieta kahteen päivään; sekin oli lievästi huolestuttavaa. He olivat tivanneet asiaa vartijoilta, ja Bors oli uhannut korottaa ääntään. Viimein vartijat olivat kertoneet, että Bertulia ja Palunie olivat saaneet merisairauden ja että heistä pidettiin hyvää huolta.

Se oli rauhoittavaa. Joku niissä vartijoissa kuitenkin riipi Majn selkäpiitä, vaikkei hän osannut myöntää sitä edes itselleen. Ensinnäkin heitä oli vähemmän kuin aiemmin. Ja ne, jotka partioivat vielä laivan käytävillä, olivat maalanneet rujosti silmiensä ympärille kirkkaanpunaiset pyöreät kentät ja kiinnittäneet päähänsä siniset pannat, joissa oli kangassuikaleista tehdyt korvat. Se ei tuntunut ihan normaalilta, vaikka ulkomaillahan tässä oltiinkin. Sapeleidensa lisäksi vartijat kantoivat myös tuliaseita. Maj myös epäili heränneensä toissa yönä laukausten ääneen, vaikka kyse olikin todennäköisesti harmittomasta painajaisesta.

Pubin trubaduuri oli vaihtanut luuttunsa ja haitarinsa sähkökitaraan, jossa oli jostain syystä kaksi kaulaa. Se oli ainakin liiallista.

Oli hyviäkin puolia. Normaalisti tax-free-ostokset sinetöitiin laivassa niin, että ne sai avata vasta mantereen puolelta. Nyt vartijat olivat ilmoittaneet, että rajoituksesta luovutaan. Myös myymälän tuotteiden hintaa oli alennettu. Mitään valittamista ei siis oikeastaan ollut – ja eihän valittaminen ollut lainkaan rakentavaa toimintaa muutenkaan. Maj hymyili kannustavasti Borsille, joka pyyhki suunpielensä kastikkeesta ja haki uuden mukin kotikaljaa linjastolta.

Illalla he menivät karaokebaariin. Alkujaan Maj ja Bors olivat vierastaneet tätä alkujaan japanuilaista perinnettä, mutta valitettavasti risteilyn ohjelmalista loppui siihen, kun laivan olisi pitänyt palata kotisatamaan. Aiemmin kaksikko ei ollut lainkaan tiedostanut karaoken uskonnollista merkitystä; he olivat pitäneet sitä vain kaverusten välisenä hauskanpitona ja mahdollisena nuorisolaisten parinetsintätouhuna. Viime päivinä heille oli selvinnyt, että kyse oli jonkinlaisesta rituaalista. Korvapantaiset vartijat toivat Erityisvieraan kuulemaan esityksiä pienessä kantotuolissa, jonka tumman harsoverhot jättivät muukalaisen henkilöllisyyden mysteeriksi. Laulukirjoistakin oli karsittu sivuja. Maj ei ollut löytänyt Kesäillan valssia, hänen oli täytynyt tulkita Jänis istui maassa.

---

Matka oli alkanut lupaavasti. Kevyt risteilijä SS Lützen oli lähtenyt Harmaasaaren tukikohdasta lokakuun lopussa partioimaan koillista sektoria. Se oli Komentaja 194:n kolmas tehtävä risteilijän komennossa itsenäisellä operaatiolla. Tavallisesti partiointi tehtiin pareissa, mutta Rautasiiven poissa ollessa proseduuri oli eri. Tarvittiin suurempi määrä aluksia reserviksi, kun suuri osa tulivoimasta oli muualla.

Eipä se Komentaja 194:ää mietityttänyt liikoja. Koillinen sektori oli tavallisesti hiljainen. Sodan alussa siellä oli tavattu usein kauppalaivoja, mutta nykyään ani harva alus yritti ennen niin vilkkaasta suunnasta Pesäsaarelle. Pohjoisen komennukset olivatkin laivastossa lähempänä lomaa kuin taistelutehtäviä – tai niin ainakin usein sanottiin. Komentajan mielestä se oli vaarallisen naiivi ajatus, sillä pohjoiset vedet olivat täynnä pieniä saaria ja karikoita, joihin kokematon kippari saattoi osua. Suuri osa miehistöstä oli kokemattomia merisotilaita, jotka olivat vasta hankkimassa merenkulkukokemusta.

SS Lützen oli melko vanha mutta monesta selvinnyt. Sen kaltaiset kevyet risteilijät olivat laivaston työjuhtia: tarpeeksi suuria tekemään itsenäisiä tehtäviä ja selviytymään suurimmasta osasta vastaantulijoita. Soolotehtävät Bio-Klaanin ilma-aseen kantaman sisäpuolella oli lopetettu SS Hürfundin menetyksen jälkeen, mutta niin pohjoisilla asteilla ei ollut pienintäkään pelkoa ilmaiskusta. Sitä paitsi tuuli oli ollut navakka jo merelle lähtiessä – ja nyt viikkoja myöhemmin se oli äitynyt suorastaan myrskyksi.

”Komentaja. Kontra-amiraali lähetti uudet käskyt. Hän käski palata satamaan.”
Puhuja oli aluksen radioupseeri. Komentaja 194 piti tästä: radioupseeri oli kelpo sotilas, mutta tarpeeksi rento ollakseen myös ihan mukavaa seuraa. Pitkillä merikomennuksilla sellainen oli kultaa arvokkaampi ominaisuus.

Komentaja henkäisi syvään savukkeesta ja katseli merta. Se oli vihainen.

”Hetikö?” hän kysyi ja katsoi radistia. Tämä laski kuulokkeet kaulalleen, missä roikkui myös paksu villainen kaulahuivi.

”Niin pian kuin mahdollista. Meteorologian osastolta sanottiin, että myrsky ei ole laantumassa. Päinvastoin.”

”Sen täytyy olla todella paha, jos esikunta vetää pois kaikki partiot.”

”No… kaikella kunnioituksella, mutta oletteko katsonut ulos.”

Komentaja 194 naurahti. Koko alus huojui, kun valtavat aallot heiluttivat sitä. Mutta nazorakit olivat tehneet laivoja koko historiansa: SS Lützen ei säikähtäisi pientä myrskyä. Kannella litimärissä verkamantteleissa työskentelevät matruusit eivät ehkä jakaneet komentajan itsevarmuutta.

”Kiitos, aliluutnantti”, hän lopulta sanoi. Hän oli jatkamassa tupakasta nautiskelua, kun sisäpuhelimesta kuului lyhyt pyyntö. Komentajaa tarvitaan komentosillalla. Hän puraisi tupakan tiukasti leukojen väliin ja lähti kapuamaan kerrosta ylemmäksi. Merellä pysyi timmissä kunnossa, kun joutui kiipeämään tikkaita tiheään. Sekin oli itseään kunniottavalle meriupseerille tärkeää.

Komentaja 194 nousi komentosillalle tikkaita pitkin. Sillä korkeudella aluksen huojumisen huomasi vielä voimakkaampana. Aluksen komentohierarkian toinen, Komentajakapteeni 338, piti siellä tiukkaa kuria. Nyt hänen kasvonsa olivat kuitenkin valahtaneet kalpeiksi, kai kovan merenkäynnin takia.

”K-komentaja paikalla”, kiekaisi lähin luutnantti. Ne merimiehet, jotka seisoivat, tekivät kunniaa, ja ohjauslaitteiden parissa olevat yksinkertaisesti nyökkäsivät.

”Lepo”, komentaja murahti. ”Saimme uudet käskyt. Palaamme lähimpään satam- mikä HELVETTI tuo on?”

”Se on skakdinavialainen risteilyalus, komentaja”, 338 vastasi.

”Risteilyalus? Mitä se tekee täällä, tässä säässä?”

Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut vastauksia. Radisti yritti ottaa yhteyttä siihen, mutta mitään vastausta ei saatu, ei ensimmäisellä eikä kolmannellakaan kerralla. Sen kurssia oli vaikea arvioida myrskyssä, mutta suoraan länteen se suuntasi.

”Ehkä se on Lentävä zakazlainen”, luutnantti kuiskasi katsellessaan myrskyä vastaan puskevaa alusta kuin lumottuna. Sen lipputangossa liehuivat siniset housut.

”Mahdotonta. Amiraali upotti Lentävän zakazlaisen vuosisata sitten, luutnantti”, komentaja korjasi, mutta se oli hyödytöntä. Semmoiset tarinat elivät. Ja olihan se oikea tarinakin melko epäuskottava.

”No…” Komentajakapteeni 338 katsoi esimiestään. ”Avaammeko tulen?”

”Doktriini on yksinkertainen. Ne eivät vastaa eivätkä käänny, joten ne täytyy upottaa.”
Kaikki tiesivät, että aluksessa on luultavasti lähinnä matkustajia eikä sotatarvikkeita, mutta Imperiumin vesillä toimittiin Imperiumin säännöillä.

SS Lützenin etummaisin tykki ampui ensin varoituslaukauksen. Se meni turhan kauas, sillä tuuli heitti ammuksen lentoradan aivan kujalle. Seuraava osui aivan risteilyaluksen viereen.

Hetken komentosillalla seurattiin, josko typerä alus kääntäisi kurssia tai edes lähettäisivät heille viestin lipuilla. Komentaja ei nähnyt kiikareilla siellä juuri mitään toimintaa. Ikkunoissa kyllä paloi valot – ei tosin kaikissa – mutta etenkin komentosillalla näkyi olevan hädin tuskin väkeä. Mitä jos se todella oli aavelaiva?

Myrsky tuntui pahenevan joka hetki. Se vaikutti jo ampumiseen, kun jokainen aalto keinutti SS Lützenia monta metriä.

”Kääntäkää alus ympäri kotia kohti, ja upottakaa samalla tunkeilija”, komentaja määräsi. Risteilijän U-käännös myrskyssä oli manööveri, joka vaati paljon tilaa, eikä sitä voinut tehdä nopeasti. Lützenin tykit alkoivat soida, ja kranaatteja sataa Ganska Romantiskin kannelle. Osumatarkkuuden tarkistaminen oli vaikeaa, kun piiskaavan sateen läpi näki hädin tuskin muuta kuin räjähdyksiä – ja alkoi kuulla huutoja.

Mutta pian myös nazorakit ymmärsivät tehneensä virhearvion. Vaikka Lützenin moottorit miten pyristelivät meren voimaa vastaan, oli kääntyminen tuskallisen hidasta, ja valtava sivuaalto iski suoraan kannelle. Alus oli kääntynyt vasta neljänneskierroksen, ja sen kurssi kulki nyt suoraan Ganska Romantiskin edestä. Niin läheltä nimen saattoi erottaa laivan kyljestä juuri ja juuri. Käännös jatkui tuskallisen hitaasti, ja jokainen aalto teki siitä vaikeampaa. Komentaja 194:n oli pakko sytyttää uusi tupakka käskynkarjumisen välissä. Ehtisivätkö he pois alta? Niin suuren aluksen kanssa törmääminen ei luultavasti tuhoaisi Lützenia, mutta yhdistettynä myrskyyn oli täysin mahdollista, että osuma vähintään jättäisi heidät tuuliajolle, tai kaataisi koko aluksen. Ja 194:n sotilasuran. Onneksi hetki hetkeltä Lützen hilasi itseään kurssille kohti länttä, kunnes oli melkein Ganska Romantiskin kanssa kylki kyljessä. Siviilialus oli jatkuvan tulituksen seurauksena tulessa, ja sen rungossa oli ammottavia repeämiä, joista se otti jatkuvasti vettä sisäänsä. Vaikka SS Lützen ei ollut mitenkään pieni alus, skakdinavialainen laiva oli silti kolossi sen rinnalla. Ja siltä etäisyydeltä jokainen tykistön keskitys repi Ganska Romantiskin kylkeen aina vain suurempia reikiä.

Mutta se räjähdys ei tullut vihollisaluksen kannelta. Ei, se tuli Lützenin kannelta. Komentaja nojasi kaiteeseen ja tuijotti komentosillan ikkunasta yrittäen saada selvyyttä tapahtumista. Sade piiskasi kantta. Ensimmäinen räjähdys oli ollut heikko, mutta ne jatkuivat. Heiteltiinkö risteilyalukselta jotakin? Ne satoivat kannelle ja pamahtelivat. Komentaja 194 näki, miten miehistö yritti ottaa suojaa, ja joku suistui yli laidan liukkaalla kannella. Tämän toverit huusivat ja heittivät tälle pelastusrenkaan. Mitä helvettiä edes tapahtui?

Hän käveli ulos komentosillan sivuovelta, mikä vei kapealle tasolle, joka kiersi tornia. Tuuli kävi häneen kiinni valtavalla voimalla, ja nazorakin oli pakko tarrata kaiteeseen niin tiukasti kuin suinkin. Paksu sininen takki piti onneksi vettä, mutta se ei kovin paljoa lohduttanut, kun kaikki muu oli hetkessä litimärkää. Mutta sieltä ulkoa Komentaja tajusi tilanteen vakavuuden jotenkin aivan eri tavalla. Risteilyaluksen kannella riehui monen monta siluettia, jotka heittelivät epämääräistä tavaraa alas. Olivatko ne polttopulloja, jotka oli tehty Skakdinavian valtionmonopolialkoholiyhtiön tuotteista? Sieltä lensi alas myös jonkinlaisia keihäitä, jotka olivat ehkä… verhotangoista ja keittiövälineistä tehtyjä? Se oli nöyryyttävää. Voi ei, nyt sieltä hyppi alas jotain hulluja. Siniset korvat vain vilkkuivat. Oliko tämä jokin uusi ja vaarallinen merirosvojen rotu? Merten rottia, tosiaankin –

”Komentaja! Varo!”

Kannelta kuuluva merisotilaan huuto sai upseerin vilkaisemaan ylöspäin, ja tämä väisti täpärästi ilman läpi viuhuvan ketjun, jonka päässä valtava ankkuri takertui komentosillan torniin tuhoten tutka-antennin. Alus nytkähti tarttuessaan risteilijään. Ankkurin päällä irvisti skakdi, jolla oli päässä siniset tekokorvat, hampaissa hummerien avaamiseen tarkoitetut vankat pihdit ja silmien ympärillä punaista verta.

”Tuomio tulee!” kirkui hyökkääjä ja loikkasi pitkä fileerausveitsi ojossa komentajan kimppuun. Nazorak väisti vaistonvaraisesti oikealle ja veitsi löi tyhjää. Piraka laskeutui rinnuksilleen tähystystasolle ja koetti nousta pystyyn sihisten ja naureskellen. Mutta kokeneelle ja oman aluksensa läpikotaisin tuntevalle meriupseerille ei rääsyläisestä ollut vastusta. 194 otti kaksi askelta taaksepäin, veti esiin pistoolinsa ja ampui skakdia rintaan. Luoti meni suoraan läpi.

Hyökkääjä katsoi hetken rintaansa ja 194 luuli näkevänsä tämän silmissä pienen järjen pilkkeen; olento oli kaukana kotoa, aivan liian syvällä, ja loukkaantunut kuolettavasti. Nazorakin mielessä sekoittui sääli ja vakaumus siitä, että puhtauden aate oli oikealla asialla.

Lisää polttopulloja osui kannelle ja tornin huippuun. Alas ankkuriketjua kiipesi kolme hyökkääjää. Oranssit lieskat niin omalta kannelta kuin vihollisenkin rungosta valaisivat taistelua. Tuli heijastui ammutun skakdin silmistä. Se päästi pitkän vertahyytävän rääkäisyn, veti sapelin esiin ja syöksyi vielä viime voimillaan kompuroiden komentajan kimppuun. Perääntymisvaraa ei ollut, joten 194 ampui vainoojaansa lähetäisyydeltä polveen. Skakdi romahti ja 194 auttoi tämän potkulla kaiteen yli.

”Ketju! Irrottakaa se! Heti!” karjui komentaja tornista. Polttopullot olivat todella typerä asevalinta tällä kelillä; liekit sammuivat heti, kun alkoholi oli palanut loppuun. 194 viittoi sotilaita jättämään sammutustyön ja tulemaan avuksi. Hän nousi ensimmäisenä tikkaita tornin huipulle ja ampui suoraan ylöspäin kohti kiipeävää skakdia, joka putosi mereen. ”Rautasaha!” huusi komentaja myrskyn läpi, ja näki matruusin avaavan huoltotarvikearkkua tornin kyljessä. Saha nousi kädestä käteen tikkaita kiipeävien sotilaiden mukana, ja parinkymmenen sekunnin sisään he pääsivät sahaamaan tornin rakenteita irti; risteilijän ankkuri ja sen ketju olivat siihen nähden paljon paksumpia. Ketjua pitkin kiipeävät skakdin tajusivat touhun ja epäilivät hetken, mutta tajusivat sitten, etteivät pääsisi kiipeämään takaisin. Ensimmäinen hyppäsi toistakymmentä metriä sotalaivan kannelle ja joutui välittömästi sotilaiden pistinten lävistämäksi. Kiipeilyä jatkava toveri taas sai torniin kiivenneen sotilaan kivääritulesta ja putosi hengettömänä aaltoihin.

”Nopeammin!” huusi komentaja sahaaville sotilaille. Hyökkääjät olivat osoittautuneet sekä säälittävämmiksi että huonommin johdetuiksi kuin jopa Gaggulabion palkkasoturit, eikä niistä ollut kevyen risteilijän miehistölle vaaraa. Mutta ankkuriketju oli vetämässä Lützenia kohti huvialuksen rukoa, eikä se kohtaaminen päättyisi kauniisti. Komentaja osoitti kuohuja risteilyaluksen vesirajassa, ja laajennein silmin sotilaat saivat uutta puhtia työhönsä. Kun metalliristikoon sahattu leikkaus näytti tarpeeksi syvältä, alkoivat sotilaat hakata sitä kiväärinperillään. Lopulta valettu rauta antoi periksi, torninhuippu viuhui ketjun mukana yläilmoihin ja kalahti kauempana Ganska Romantiskin kylkeen.

Litimärkä komentaja kompuroi takaisin komentosillan puolelle ja karjui komentoja puhelimeen. Täysi vauhti moottoreihin, nyt on tosi kyseessä! Tärkeintä oli päästä pois isomman laivan sivuaallokosta. Skakdinavialainen alus oli jo niin silputtu, että myrsky todennäköisesti viimeistelisi sen. Komentaja 194 ei aikonut uhrata sen eteen ainoatakaan ylimääräistä nazorakia. Vaikka kotiin ei ollut kuin pari tusinaa meripeninkulmaa, matka tuntui juuri silloin ylivoimaiselta.

---

Päivä oli ollut pitkä. Maj kaipasi jo omistusoikeusasuntoaan ja kesämökkiään perunamaineen. Lomalla oli mukava olla – tai ainakin aika mukava – mutta liika oli liikaa. Hän ei halunnut enää yhtään lasillista karaokebaarissa, ei yhtään pähkinäpussia pubissa. Loungen punaisesta sametistakin hän oli saamassa tarpeekseen. Jos se ylipäätänsä oli mahdollista.

Parempaakaan tekemistä ei oikein ollut. Niinpä he olivat käyttäneet taas yhden päivän laivan takaosan karaokebaarissa muistellen kouluaikoja, eläviä ja kuolleita yhteisiä ystäviä, eri konvehtirasioiden konvehteja herkullisuusasteita, syntymäpäiväkutsuja, nimeämispäivälahjoja, Melumfestin takavuosikymmenten esiintyjiä, uutisankkureita komeusjärjestyksessä, Allsång på Skakdenin hauskimpia väliaikaohjelmanumeroita, raaputusarpojen voittoja, hiihtokilpailuja, sitä kun Palunie oli päässyt lehteen kasvattamallaan jättikokoisella kesäkurpitsalla. Muun muassa. Yhdessä vaiheessa he olivat kuulleet kaukaa häiritsevää meteliä, mutta diskijukka oli laittanut vain musiikkia kovemmalle, ja ilta oli jatkunut.

Bors työnsi lippukortin väsyneenä lukijaan ja kaksikon hytin ovi aukesi. Heitä löi kasvoille kylmä merituuli. Hytin merenpuoleinen seinä oli kokonaan poissa, lattia lainehti vedestä, toinen sänky oli säpäleinä ja seinästä pilkotti jotain, joka näytti räjähtämättömän tykinammuksen perältä.

He astuivat sisään. Maj tuijotti aukosta merelle. Bors istui sängylle ja huokaisi.

”Luulen, että voisimme saada osan rahoista takaisin. Tai ainakin uuden hytin. Vaikka ollaan jo yliajalla…”

Maj ei vastannut. Hajamielisesti hän kaivoi säilyneen sängyn alta ensimmäisen illan sinetöidyt tax-free-ostoksensa ja kaivoi esiin tupakkikartongin, jonka kannessa hymyili piippua polttava skakdi keltaisessa sadetakissa ja -hatussa. Toisesta pakkauksesta hän löysi hopeoidun sytkärin, johon oli kaiverrettu ja kullattu laivayhtiön tunnus.

Maj ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Ne olivat tuliaisia Peders-Korin Ukkojaoston toimikunnalle. Se tuntui nyt kovin kaukaiselta. Neljännellä yrittämällä hän sai savukkeen syttymään. Maj otti pitkiä henkosia ja puhalteli sieraimistaan savuvanaa myöhäisillassa myrskyävälle merelle. Lopulta hän sylkäisi tumpin mereen. Mereen, jonka Pitäminen Puhtaana oli Majlle tavallisesti niin tärkeää, Bors tajusi.

Maj irrotti lakana sängystään ja alkoi repimään sitä pitkiksi suikaleiksi, jotka hän sitoi köydeksi ja kiersi lanteilleen. Hän kokeili hajonneen sängyn irronneita rautaputkia, tunki yhden improvisoidulle vyölleen ja heilutteli toista ilmassa. Sitten hän irrotti kieltokyltistä piittaamatta palosammuttimen telineestään huoneen nurkassa ja lykkäsi sen Borsin syliin.

”Minusta meidän pitäisi etsiä se kapteeni”, sanoi Maj lopulta. ”Alkuperäinen kapteeni.”

”Miksi niin?” sanoi Bors ja katsoi ystäväänsä, joka oli kuin muuttunut nainen.

”Luulen, että hän saattaa tarvita apua.”

Maj loi vielä mietteliään katseen räjähtämättömään tykinammukseen, mutta päätti, että se oli parempi jättää sikseen. Kaksikko sulki hyttinsä oven viimeistä kertaa takanaan ja katosi laivan käytäville.

Lokikirja
S/S Ganska Romantisk

Marraskuun 20. päivä, Kuningas Karlek II:n 86. hallintovuosi

Myrsky on yltynyt yhä. Pahoittelen, etten voi raportoida ohjesäännön vaatimia tietoja, sillä en ole päässyt komentosillalle vallankaappauksen jälkeen kertaakaan. Kurssimme on pysynyt vakaana, ja uskon sen todella johtavan Mysterys Nuille. Ohitimme Manaatinseljänteen toissapäivänä. On ihme, ettemme ajautuneet matalikoille.

Eilen kohtasimme paikallisen sotilasmahdin aluksen. Otimme taistelussa suuria vahinkoja. Kakkosboileri ei enää toimi, ja aluksella on toisinaan vaikeuksia puskea läpi aalloista. Omaatuntoani kurittaa kyvyttömyyteni suojella matkustajia, mutta jos olisimme paljastaneet itsemme taistelussa, roikkuisimme eittämättä valekapteenin kätyrien hirttoköydessä. Vahingoista huolimatta Ganska Romantisk ontuu eteenpäin kuin mahtava tahtorak, kohti kovaa maata ja turvaa. Hän on sitkeä ja sisukas, kuten kotimaamme. Öisin mieleni palaa Skakdinavian tunturien lomaan. Kenties näen ne vielä kerran.

Yritimme eilen ottaa Åken kanssa yhteyttä paikallisiin merirosvokaupunkeihin radiolla, mutta sää tekee sen mahdottomaksi. Me, jotka olemme vielä järjissämme, olemme pitäneet päät matalina, ja olemme linnoittautuneet miesten saunatiloihin ja niihin johtaviin huoltokäytäviin. Meitä on jäljellä kahdeksan. Gerhal kuoli eilen, kun petturit saivat hänet kiinni taistelun jälkeen. Se on kenties armeliaampi kohtalo. Toiset ovat seonneet täysin, ja palvelevat kaapparia kuin uskoen tämän tarkoitusperiin.

Nimeni on Kapteeni Nordenskad. Maailmani on kelluva huvituksien ja kuoleman lautta. Kerran olin Kuninkaallisen Laivaston meriupseeri. Uskoin järjestyksen ja järjen voittoon. Mutta kun kaaos tuli, kaikki meistä särkyivät omilla tavoillaan. En enää tiedä, kuka on hullumpi: minä, vai kaikki muut. Minua vainoavat sekä elävät että kuolleet. Vemmelsääri ja tämän mielipuoliset kätyrit etsivät minua taukoamatta, ja ne joita en kyennyt suojelemaan, piinaavat untani.

Täällä minä olen, ja ympärilläni on vain Myrsky.