Vain yhden hetken miljoonassa hetkessä ehti Musta Kuu loistaa.
Ja kaiken hyvän poistaa.
Vaan nyt olivat syntisen sarvet säpäleinä.
Kruunu kappaleina.
Sirppi sirpaleina.
Ja vallan haamut kilistivät katkaistuja kahleitaan.
Ei missään
Varkaan Valtaistuin vapisi Vihollisen vasamain voimasta. Valtakunta vaikeni.
Kylmä tuuli oli halkaissut maailman.
Näkymättömät kädet olivat vetäneet irti kaiken, minkä olivat ehtineet. Ja siihen niillä oli ollut ikuisuuksia ainakin kolme.
Nyt kaikki maailman riekaleet leijailivat taivaanrannassa värittöminä ja myrskyin murtamina. Jossain muualla maaperästä irti revenneet vuoret ja kaupungit olisivat syöksyneet tuhoonsa taivaalta.
Mutta ei täällä.
Täällä hallitsi jälleen sama Valtias kuin ennen Varastakin, ja Varkaan aikana.
Anarkia ainoana Auringon alla. Aavikon Aaveet Ahjon armoilla.
Luonnonlait olivat ohi.
Kaikki lait olivat. Jumalkuninkaan temppeli oli haljennut kuin sen valtaistuimen haltijan musta kruunu.
Vaan lumenvalkeaan aavikkoon oli viilletty sunnaton arpi, jonka oli täyttänyt musta meri, loputon meri.
Rantaviivaa pitkin käveli eksynyt sielu. Sielu, joka oli kaukana kotoa. Ja toisaalta lähempänä sitä kuin koskaan. Sillä täällä oli paratiisi ja ihmemaa.
Täällä oli turvallista.
Mustat jalat olivat astuneet Ikuisen suola-aavikon tuuliin jostain muualta. Ovesta, jonka toisella puolella oli se, mikä oli. Ja tällä puolella se, mikä ei. Vaikka niillä ei kovin paljoa eroa ollutkaan.
Tai jos oli, ei vaeltaja sitä tiennyt.
Sillä hän ei tiennyt enää edes missä oli.
Mutta hän osasi kyllä arvata.
”Сипериа?” Vaeltaja virkkoi valkoisuudessa.
Eihän tässä maassa perunoita saisi kasvamaan.
Mutta se ei ollut hänelle mitään uutta.
Ja täällä oli edes rauhallista, Vaeltaja ajatteli. Tai ei nyt kovin, mutta tarpeeksi.
Rauhallisempaa kuin painajaisten parantolassa.
Ja värejäkin oli ainakin yksi enemmän kuin kaukana kotona.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.