Hautasaari
Matoro oli enstistäkin hämmentyneempi. Mäksälle oli juuri kasvanut ylimääräinen käsi.
Tilanteen voisi selittää pitkäsanaisesti, mutta kaikki varmasti tajuavat mitä on tapahtumassa myös yhdestä repliikistä.
”Mitä”, Jään Toa sanoi ääneen ottaessaan juoksuaskelia Gukon ja Mäksän luo.
”Otetaan vähän etäisyyttä noihin”, Mäksä sanoi nousten huohottaen pystyyn. Hän hyppäsi takavasemamlla olevan Gukon selkään Enkin kanssa.
”Lähdemmekö me…?” Matoro kysyi änkiessään linnun täpötäyteen selkään.
”Emme, tarvitsen tuon miekan”, Mäksä vastasi. Hämmentynyt lintu otti vauhtia ja pyrki nousuun suuressa painolastissa.
”Siirretään taistelua. Aikalisä”, Mäksä vastasi. Gukko syöksyi vaivoin ylöspäin ja lähti matalalentona kohti kallioista rannikkoa.
Kolme vainoojaa yllättyivät tästä liikkeestä, ja Tharkon komensi välittömästi kaksi apuriaan kohti rantaa. Hän keskittyi ilman elementtivoiman käyttöön.
Vihreä Toa loi lisää tuulta hiljenevään tornadoon. Hän loi sitä lisää ja lisää ja imi kiviä ja maata tornadoon jään lisäksi.
Hän heitti sen tornadon liikkeelle kohti Gukkoa.
Lintu karjaisi vertahyytävän kimeästi, kun sen vasen siipi osui tornadon sisään. Gukko putosi ja tornado iskeytyi siihen takaapäin, toimien kuin valtava lihamylly. Lintu rääkyi kovaa kolmen matkustajan pudottautuessa alas erään mäen laelle. Pudotus ei ollut pehmeä, mutta taatusti mukavampi kuin kivitornadon sisään jääminen.
Valtava lentävä lihamylly imi ja repi lintua kaiken sen sisässä olevan tavaran voimalla. Tharkon nauroi ja vapautti taas ilmamuodostelman liikkumaan vapaasti.
Matoro nosti itseään käsiensä varaan kivikosta. Pudotus oli tehnyt monia mustelmia ja ruhjeita hänen haarniskaansa, jota ei ole muutenkaan korjattu pitkänä aikaan.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mäksä nousi vaivalloisesti kivikosta ja Enki näkyi vähän matkan päässä.
”Oletteko kunnossa?” Matoro kysyi nousten polvilleen.
”Jotenkuten…”, Ämkoo puhui puoli-itsekseen noustessaan.
”Mikä tuo käsi on?”
”Pitkä juttu”
Meri lainehti kolean aamuauringon väreissä. Tältä kivikukkulalta oli vain yksi alamäki tasanteelle merelle. Pienessä lahdessa saaren sivuosissa näkyi vene.
Tharkon imi itseensä tornadon ilmamassat palauttaakseen energiaansa. Sitten hän hyppäsi ilmaan, loi tuulta ja syöksyi kohti kahta kätyriään.
”Nyt minä tapan sinut!”, epäkuollut Toa raivosi juostessaan kömpelösti Atyan kanssa. Herkan naamio oli puristettu epämuodostuneeksi ja hänen kädesään törrötti naula, jonka hän oli repinyt päästään.
Matoro tavallaan sääli tätä Toaa. Hän ei tiennyt näiden olentojen menneisyydestä, mutta Herka oli selvästi kokenut kovia elämässään.
Nyt ainut mikä piti onttoa kuorta elossa oli kostonhimo. Syvä, palava kostonhimo josta virtasi jatkuvasti uutta voimaa. Voimaa kostaa.
Herkan ase iskeytyi kivikkoon aivan Mäksän viereen. Ilman Toa pyörähti vain joutuakseen melkein Veden Toan miekan lävistämäksi. Hän kierähti ylös ja heittäytyi taaksepäin. Herkan ase huitaisi viillon Toan rintapanssariin.
”Nappaa!” Matoro huudahti ja heitti valkoisen Energiateränsä Mäksälle. Tämä nappasi tottuneesti aseen ja vetäytyi pari askelta.
Matoro ojensi kummatkin kätensä eteenpäin ja kutsui elementaalivoimiaan. Vaaleansiniset säikeet kiertivät hänen käsiinsä ja syöksyivät säteinä kohti Tulen Toaa. Herka karjui, silkasta vihasta ja kivusta, jota voima aiheutti Tulen Toassa. Hän – tai se – puski eteenpäin hullun raivolla tavoitellen Ämkoota aseellaan.
Entistä kovemmalla paineella tuleva jää hidasti Tulen Olentoa. Tämä ei edes yrittänyt väistää, käveli vain eteenpäin.
Vihreää metallia oleva terä iskeytyi Matoroa selkään. Toa karjui tuskasta kun ase rikkoi hänen selkäpanssarinsa ja työntyi orgaaniseen kudokseen. Epätoivoinen lyönti kyynerpäällä taakse osui Tharkoniin, mutta se ei vaikuttanut paljoa. Jään ampuminen oli tauonnut, ja Herka käveli hullunkiilto silmissä kohti Mäksään, joka miekkaili jo Atyan kanssa.
Tharkon oli varma onnistumisestaan. Hän hymyili.
Matoro taasen oli varma siitä, että kuolisi jos jotakin ei tapahtuisi.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.