Mt. Ämkoo
Matoro miettii tulevaisuutta ja sitä kuinka oudoksi kaikki meni yhdessä vuorokaudessa. Hän katsoo Killjoyn kiitävän Gukollaan ja katoavan pilviverhon taa.
Sitten hän katsoo taakseen. Umbra ja Kapura odottavat lähtöä nuotion ääressä, Jake ihmettelee koko tilannetta kallion reunalla.
”No, lähdetään etsimään reittiä alas. Emmehän halua kuhnia täällä nimeämispäivään saakka.”, Jään toa ilmoittaa. Nelikko lähtee kävelemään lumista kallionreunaa pitkin, aikomuksenaan löytää kohta laskeutua vuorelta.
Kuluu aikaa.
Tylsää aikaa.
Kallio on ja pysyy jyrkkänä, parista kohdasta he ovat onnistuneet laskeutumaan jokusenkymmentä metriä. Juuri kun he ovat sitä mieltä etä löytävät hyvän kohdan jossa ei ole sadan metrin pudotusta, lumimyrsky alkaa nousta taas. He hakuetuvat suojaan läheisen kallion taa.
Jöggekin tajusi lähteä tästä juonesta.
Jotenkin aika tyylikästä että tarina kiinnittää näin paljon huomiota tämän sivuhahmojengin hyödyttömään tarpomiseen.
Mietin mitä muistelisisin
otan kiipelyn tai sään haasteeksi rahien sijaan any day
Mitä se tarkoittaa, että kirjoittajat ja jopa hahmot tuntuvat täysin tietoisilta itseään toistavan ja taiteellisesti kevyen seikkailujuonen piinaavasta tylsyydestä, mutta silti kirjoittavat siihen uusia ja uusia käänteitä loppuun kiirehtimisen sijaan? Jos meillä olisi vapaa tahto, osaisimmeko käyttää sitä oikein?
Hyvää tyhjäkäyntiä. Huomaamme hahmo:/käyttäjä:matoron kaipaavan seikkailua.
Oliko nimeämispäivä tässä vaiheessa jo joulu?
Nimeämispäivä on joulu on jotain 2004-vuoden gregsälää. Kun sieltä tulee maininta jossa Mata Nui tuo kourujen kautta lahjoja.
Ah… Onpa ilahduttavan typerää!
Tässäkin on tiettyjen TSH:n lukujen vahva tunnelma mukana. Minusta tylsyys tasapainottamassa taisteluita on ihan hyvä piirre, ja aika nopeasti se Klaanonissa tajuttiin.
Lumimyrsky! Ei kun menoks, se tulee päälle!
Hyvä et Killjoy lähti kun oli niin ilonpilaaja nyt voimme keskittyä uuteen kunnon päähenkilöön Jakeen.