Suuri myrsky oli päättynyt, ja vetten ylle tiivistyi hailakkaa utua. Taivaalta syöstyn tähden puskemat aallot liplattivat ainoana äänenä maiseman yllä, kun lopullinen yö laskeutui. Kohta aution meren ylle langettaisivat valoa enää vain punaisena hehkuvat silmät, jotka tuijottelivat kaikkeuteen levittäytyneestä verkostosta.

Siinä hiljaisuudessa, jossa viimeinen seiteistä roikkuva Koneen ratas lopetti viimeisen liikahduksensa, henkäisi meren yllä kylmä tuuli. Huokaus lähetti tummien vesien pintaa pitkin matkaan uuden huojuvan väreen, jota Kone ei enää voinut pysäyttää.
Kone ei syönyt aaltoa itseensä tai supistanut sen mahtia. Teräksisen hirviön mantereen kokoinen raato ruostui satoina kappaleina hiljaisen maiseman vesissä.

Kylmä ja armoton tuuli sai taas kerran matkata aution meren yllä. Se ei päättänyt suuntaansa sen enempää kuin kukaan muukaan. Puhurin marssittamat laineet peittivät hiljaisuuden alleen Koneen kuoleman kunniaksi.

Hidastuva lumisade hautasi pienen kaupungin romahtaneita raunioita. Sen huntu piilotti hitaasti alleen kaduilla makaavia metallisia luurankoja. Yöpakkanen oli kohmettanut katujen yllä lepäävän lumipeitoksen kimaltelevaksi. Lipputangoista roikkuvat ussal-liput se oli tehnyt koviksi ja koppuraisiksi.

Elämän merkit olivat lakanneet, yhtä lukuunottamatta. Keskellä pirstotun linnakkeen kivistä luurankoa työskenteli punainen nainen.

Nainen siirteli käsillään romahtaneen tornin kiviä hitaasti paikoilleen pieneksi kummuksi. Hiljaisiksi hetkiksi nainen pysähtyi, tasaili hengitystään ja jatkoi. Työ oli yksityiskohtaista ja uuvuttavaa. Kummun jokaisen kiven kuului tukea toista, ettei voimakkainkaan tuulenhenkäys kaataisi rakennelmaa.

Vaikka kumpu oli rakennettu raunioista, sen täytyisi olla kaunis. Sen täytyisi olla sen alla makaavan arvoinen.

Laskettuaan viimeisen kiven paikoilleen nainen nousi seisomaan. Hän nosti viereltään katkenneen kultaisen keihään ja työnsi sen pystyyn kummun eteen. Sitten hän asteli täysin eleettömästi syvemmälle raunioihin. Se, mitä hän siellä näki, sai hänet pysähtymään ja kumartumaan. Särkyneen kukkaruukun kappaleissa yksi kärsinyt sininen petunia piteli kylmyydessä kiinni toivosta, kun nainen nosti sen käsiinsä.

Pitkät kynsikkäät sormet laskivat kukan rauhallisesti kummun päälle. Hiljainen tuuli heilutteli terälehtiä, kun punainen nainen seisoi ilmeettömänä haudan edessä. Sen hetken yllä taivaista kaikui linnun kirkaisu. Sairaan, yksinäisen merilinnun tautinen rääkäisy, jota nainen ei kääntynyt katsomaan. Siellä se liiteli yllä maiseman, joka ensimmäistä kertaa todella näytti sen valtakunnalta.

Naisen takana matoralaisen jalat narskuivat vasten lunta ja soraa. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät aivan hänen taakseen, eikä hän edes kääntänyt katsettaan kivisestä kummusta.

”Hei”, nuorukainen sanoi naiselle. ”Keskeytänkö jotakin?”
Pieni iäisyys kului, kun Visokki etsi vastausta.

”Minusta vain tuntui siltä, että minun piti haudata hänet”, hän lopulta sanoi. ”Vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.”

”Jos kylmän rationaalisesti pohtii”, vastasi Tarip, ”ei taida olla hautaamisessa ylipäätään. Älä siis tulkitse, että paheksuisin; minua vain kiinnosti, miksi jäit tänne muiden poistuttua.”

”Minusta tuntui, että tarvitsin tätä”, Visokki vastasi kääntymättä vieläkään haudan puolesta Taripia kohti, ”mutta nyt, kun olen tehnyt sen, en edes tiedä, miltä minusta pitäisi tuntua.”

”Se ei ole harvinainen ongelma täällä muistojen keskellä”, merirosvo huokaisi katsellen kaikkialla ympärillään lepääviä raunioita. ”Ei ainakaan meille, joissa on tarpeeksi jäljellä ajattelemiseen. Kuinka suhtautua mihinkään? Minä olen menettänyt kaiken sen, mitä minulla joskus oli, mutta täällä en voi päästää irti mistään – täällä kaikki muistuttaa kapteenista, koska kaikki on kapteeni.”
Visokki käänsi päätään hieman niin, että näki Taripin katseen. Poissa oli merirosvon aiempi vimmainen, itsetuhoinen halu tanssia meriharakan laulun mukaan. Tummanpunaisella mahikilla oli jäljellä vain outo, hiljainen suru.

”Sinustakin siis silti tuntuu siltä, kuin olisit jo menettänyt kapteenisi?”

Tarip nyökkäsi. ”Se on osuvin nimitys sille, mitä minä tunnen. Vaikka koluaisin läpi koko aution meren, en silti saisi varmaa tietoa siitä, mitä hän nykyisin tekee tai kokee – sen yhteyden olen menettänyt lopullisesti.”
Po-matoran laski ruosteenväriset silmänsä hetkeksi kumpuun kuin olisi voinut nähdä sen läpi.
”Vasta teitä kuunnellessani huomasin, kuinka vähän kapteenin nykyisestä elämästä todella tiedän”, Tarip jatkoi. ”Enpä voi tuntea oloani varmaksi edes siitä, että hän muistaisi minut yhä – tai ettei hän ole jo toipunut menetyksestään ja siirtynyt eteenpäin.”
Merirosvo henkäisi syvään.
”Ja ehkä niin olisi vain parempi.”

”Niin”, Visokki vastasi hiljaa, ”ehkäpä niin olisi, Tarip.”

Runoilija kääntyi horisonttiin, Visokki myös. Siellä sortuneet koneistot olivat paljastaneet takaansa auringonlaskun kaikessa komeudessaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Pieni hohde poltti tiensä muuten mustalle taivaalle kuin viimeisenä muistona maisemasta, jonka Kone oli pirstonut.

Visokki nosti katseensa taivaan pimeää kohti. Hän ei enää tiennyt, kuinka kauan oli vain odottanut raunioissa punaisten silmien hehkun alla. Mitä kello edes oli nyt Bio-Klaanissa? Tai siis… todellisessa maailmassa? Kuluiko aika samaan tahtiin? Kuluiko se ollenkaan? Ja miksi hän ei nyt välittänyt?
Visokki ei tiennyt, kuinka kauan oli epäröinyt lähestyä tornin sortunutta rauniota. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli vain tuijottanut sitä, mitä oli löytänyt sieltä, tai kuinka kauan hänellä oli mennyt kummun rakentamisessa. Tässä maailmassa ainoina viisareina olivat toimineet sitä jäytäneen koneen rautaiset rattaat, ja nyt nekin olivat kuolleet.

Unen toisella puolella, oikeassa maailmassa, oli saattanut kulua vain sekunteja, mutta yksin raunioissa meren loisketta kuunnellen Visokki oli menettänyt ymmärryksensä todellisesta ajasta. Täällä sisällä oli tuntunut siltä, kuin tunnit olisivat madelleet hitaasti läpi ikuisen yön. Kuin aika olisi menettänyt merkityksensä sillä hetkellä, kun hän oli herättänyt Matoron ja Jäätutkijan takaisin todellisuuteen.

Nyt pimeys oli pitkä kuin kaiku jokaisen viisariniskun välissä, ja se oli yksin hänen. Aamukaan ei osoittanut halua tulla, sillä todellinen yö oli vasta alkamassa. Todellisen yön kutsuivat taivaalla heidän yllään kaartelevan meriharakan kirkaisut.

Aurinkojen sijasta taivaalta loistaisi pian tuhat punaista katsetta. Avden synkän verkoston punaisten silmien hehku näyttäisi uuden huomisen. Kaikki huomiset.
Eikä Visokilla ollut oikeutta tuomita siitä ketään muuta kuin itseään. Hän oli ehkä jälleen kerran auttanut siinä.

Admin laskeutui polvilleen sanaakaan sanomatta. Hetken hän antoi auringon viimeisten säteiden hivellä kasvojaan ja tuijotti kivistä kumpua.

”Kun minä katson tuota hautaa edessäni, tiedätkö, mitä minä tunnen?”

”En usko osaavani vastata”, Tarip myönsi.

”En mitään”, Visokki vastasi. ”Tai siis päällimmäisimpänä on tunne siitä, mitä minusta pitäisi tuntua, kun minä katselen sitä. Mutta se on vain hauta. Ei se ole mitään.”

”Siihen tottuu”, Tarip kohautti olkiaan. ”Ainakin, jos on jumissa täällä ja haluaa silti säilyttää ajatuksen siitä, että millään on merkitystä. Se on vain hauta, jos et sen muuta halua olevan.”

”Sinä et taida ymmärtää”, Visokki kuiskasi. ”Sen pitäisi olla muutakin. Sen pitäisi tarkoittaa jotain.”

Tuulenvire tarttui kivillä makaavan petunian terälehteen ja yritti viedä sitä mukanaan, mutta kukka oli vahvempi. Visokki laski päänsä painoksiin ja jatkoi puhumista.

”Ennen kuin tunsin hänet, joka tuossa makaa, elämäni oli pelkkää usvaa. Pelkkää marssia, jolla oli tahti ja määränpää. En voinut pysähtyä. koska pysähtyminen olisi sattunut. En voinut kyseenalaistaa mitään, koska sekin olisi tehnyt kipeää. Kaikki, missä minä elin, oli vain yhtä ja samaa haaleaa sumua. Mutta sitten…”
Hän nosti kätensä ja katseli sitä.
”Kyllä minä lopulta opin, mitä tunteet olivat. Se oli työn ja tuskan takana. Minun piti rakentaa ne tyhjän päälle. Minut luonut makuta ei antanut mitään, millä työskennellä.”

Vaikka Visokki ei antanut hiljentymisellään syytä odottaa jatkoa, Tarip odotti kärsivällisesti, kunnes hän taas puhui.

”Opin minä silti. Opin näkemään sen sumun läpi ja tuntemaan muutakin kuin sen jatkuvasti hakkaavan sydämen, jonka käskyihin makutani oli minut sitonut”, Visokki sanoi nyökäten haudan suuntaan, ”ja hän… hän auttoi minua siinä. Hän auttoi minua opettelemaan sen.”
Visokki henkäisi syvään.
”Tawa auttoi minua luottamaan ja nauramaan ja oppimaan sen kaiken.”

Hän laski kätensä kummun kivelle. Sen pinta oli karhea. Raastettu väkivalloin irti siitä rakennelmasta, johon se oli kuulunut. Visokin ääni värähti, mutta vain vähän. Hänen katseensa tuijotti kiviä järkkymättömänä.

”Nyt, kun tuijotan tuota, minä pelkään vain, että joudun joku päivä hautaamaan hänet uudestaan. Ja vielä sitäkin enemmän pelkään, että en tunne mitään silloinkaan.”

Visokki ei tiennyt, miten olisi lausettaan jatkanut. Lopulta hän vain sulki silmänsä. Eikä hän enää edes värähtänyt, kun meriharakan kirkaisu kaikui kivisiä raunioita pitkin.

”Jos et todella välittäisi, tuskinpa tuntisit myöskään syyllisyyttä siitä, ettet tunne mitään. Mistä muualtakaan se tuntemus tulisi kuin sinusta itsestäsi?”
Merirosvo piti tauon.
”Vietettyäni täällä niin kauan aikaa olen herännyt siihen, kuinka paljon merkitys itsessään on vain yhteinen sopimus”, Tarip jatkoi. ”Täällä, jossa kaikki on vain haalistunut henkinen kaiku menneestä… ja ulkona, jossa kaikki on suuri joukko ikuiseen tanssiin lähetettyjä hiukkasia. Minä itse päätän kaiken merkitsevän jotakin, koska tiedän, mihin toisenlainen polku johtaa – se johtaa Rakentajaan, joka halusi ankkuroida merkityksen niin lujille perustuksille, ettei hänelle lopulta jäänyt mitään.”

Siihen Visokki ei vastannut. Kun hän puhui, oli hänen äänessään häivähdys jotain, joka pyrki kurkun kautta pakoon.

”Tarip. Lupasiko Avde Kapuralle, että Kapura saisi sinut takaisin, jos hän tekisi siten kuin Avde haluaa?”

”Sitä en tiedä”, Tarip sanoi kohauttaen olkiaan, ”ja lupaus tuntuu vaikealta täyttää, eikö vain?”

”Sillä ei taida olla Avdelle väliä”, Visokki sanoi, ”sillä hän voi uskoa pystyvänsä siihen silti. Tarip…”

Taripin Mahiki jäätyi hetken ilmeettömäksi, kun Visokki kääntyi kokonaan häntä kohti. Punaisilla visorakinkasvoilla ei ollut surua. Niillä ei ollut mitään muuta kuin synkeä päättäväisyys vihreiden silmien hehkussa.

”Minä en jäänyt tänne vain rakentaakseni hautaa. Minä jäin tänne sen takia, mitä sinä sanoit silloin keskellä taistelua Rakentajaa vastaan.”
Nuori, komea po-matoralainen hymyili arvoituksellista muttei aitoa hymyä. Visokki otti lähestyvän askeleen.
”Mutta haluan vain ensin tietää… miksi sinä olit tässä taistelussa Avden puolella? Saman Avden, jolle Kapura on vain… pelkkä nappula muiden joukossa?”

”Mitä vaihtoehtoja minulle jäi, Visokki? Rakentajan aiheuttama vahinko ei ollut kuvitelmaa; hänen kompleksinsa sorruttuakin meri on yhä astetta sävyttömämpi. Ilman linnun apua en olisi voinut hälyttää teitä paikalle – ja koneiden kuningas olisi voinut jatkaa tuhotöitään kaiken hamaan loppuun saakka.”

”Eikö tämä näytä sinusta kaiken lopulta”, Visokki kysyi katsoen heitä ylhäältä tuijottaviin punasilmiin.

Tarip vietti hiljaisen, kohteliaan hetken taivasta katsellen ja keskustelukumppaninsa sanoja harkiten.. Meriharakka oli laskeutunut yhdelle verkoston siimoista ja nyt vain tarkkaili heitä.
”Lopulta, ehkä”, hän sanoi viimein. ”Mutta myös uudelta alulta.”

Punaruskea mahiki kääntyi pimeää ulappaa kohti. Laineet, kuten taivaskin niiden yllä, olivat taas hieman mustempia, kun päivän viime säde pakeni horisonttiin.

”Kai sinäkin näit lopulta, kuinka vähissä hyvät vaihtoehdot olivat? Tuolla ylhäällä, Visokki, olisit varmasti voinut tuhota sekä loisen että Rakentajan välittämättä siitä, mitä kapteenilleni olisi tapahtunut. Välittämättä siitä, että loisen tänne päästämä verkosto oli ainoa asia, joka häntä suojeli.”

Siellä ylhäällä, mihin he molemmat katsoivat, kaikui taas mustan linnun aavemainen nauru.

”Vaan sinäkin valitsit lopulta puolesi, etkö niin?” Tarip jatkoi.

”Minä en tiedä, mitä valitsin.”

”Oikein, ainakin. Ainakin minusta.”

”Ehkä.”

Visokki käänsi katseensa pois sieltä, missä lintu kyhjötti. Sieltä, missä se lauleli hiljaista laulua kuin ilkkuakseen tähdelle, jonka paikan se oli ottanut. Taivaan uutena, ainoana vartijana.

”Ehkä minä olen ollut koko elämäni väärässä, ja tänään valitsin ensimmäistä kertaa oikein. Ehkä minä en tiedä mitään mistään. Mutta jos minä jotain jostain tiedän, niin edes sen, että Avde on minulle velkaa.”

Kun Tarip ei heti vastannut, kaikui linnun kujerrus jälleen vasten rapulinnakkeen lohduttomia raunioita. Lopulta merirosvo vain nyökkäsi.
”Minä näytän sinulle kaiken, jos Punainen mies siihen suostuu.”

”Kyllä hän suostuu”, Visokki vastasi. ”Minä tiedän.”

”Ei sillä, että asia kuuluisi minulle”, merirosvo sanoi hienotunteisesti kääntyen jo hieman poispäin, ”mutta mistä voit olla niin varma?”

”Hän lupasi, Tarip. Avde lupasi minulle.”

Nietos ja sora nauroivat heidän jalkojensa alla, kun Tarip johti tietä läpi sen, mikä oli ennen näyttänyt Bio-Klaanilta. Kadut, joita pitkin Visokki oli astellut, olivat haljenneet railoiksi, joiden väliseen pimeyteen aukeili joka sekunti uusia punasilmiä. Verkoston silmien valoa hylkivän mustat pupillit kääntyivät seuraamaan halkeaman reunalla astelevia matkalaisia. Jokainen askel irrotti kivensiruja arvesta kaupungin ihossa ja pudotti ne railoon. Vain horjahdus oikealle olisi pudottanut heidätkin samaan pimeyteen, joka molempia tarkkaili.

Visokki jatkoi puhumista, jos enemmän itselleen.

”Joskus tämän meidän tarinamme alussa Avde kutsui minut syvälle maailmaansa. Minä tein typerästi ja suostuin. Se, mitä sain vaihtokauppana pikku vilkaisusta totuuteen, oli ikuisuuksien vaellus painajaisissa ja lisää kysymyksiä, joille en edes uskaltanut kysyä vastauksia. Hyvin pitkään ajattelin, että kaikki… siinä maailmassa näkemäni olisi ollutkin vain pahaa unta. Että se, mitä Avde suunnitteli ja tarjosi, oli liian hullua, että joku yhtä älykäs kuin hän olisi voinut uskoa siihen.”

Toinen halkeaman reuna tuli heitä vastaan. Yli puolet Klaanin kaupungista oli romahtanut syvälle meren syliin, ja katujen lohjenneet kappaleet laskeutuivat heidän edessään kuin valtavana, ruhjottuna portaikkona alas mereen. Hiljaiset aallot huuhtoivat syntynyttä rantaviivaa.
Tarip vartoili reunalla hetken ennen kuin alkoi varoen laskeutua tuhoutunutta maisemaa pitkin. Visokki seurasi merirosvon askelia. Pikkukivet pyörivät hänen jalkojensa alta alas sortunutta katua ja päätyivät hiljaisin pulahduksin aaltoihin.

”Kun minä sain neuvoteltua itseni ulos Avden tyhjästä maailmasta, se kaikki vain unohtui hetkeksi. Yritin keskittyä siihen, mikä oli todellista. Tai siis siihen, mistä saattoi edes olla varma. En minä silti unohtanut sitä, mitä hän lupasi: vastata kaikkiin kysymyksiini, jos herättäisin hänen punaisen ajatuksensa henkiin.”

Vihreät silmät vilkaisivat taas kohti taivasta. Se oli pimentynyt niin paljon, että alkoi olla vaikeampaa erottaa, mikä oli taivasta ja mikä synkkää verkostoa. Tästä katsottuna punaiset silmät näyttivät enää vain kieroutuneelta tähtitaivaalta.

”Ja siis jos Avde on jo käytännössä voittanut”, Visokki huokaisi, ”niin enkö minä nyt ansaitse edes niitä vastauksia?”

”Niitä sinä saat”, sanoi Tarip, ”jos Punainen mies niin lupasi. Hän ei valehtele.”
Pohdiskelevan tauon jälkeen tämä jatkoi synkemmin:
”Hänen ei tarvitse.”

”Ei niin”, Visokki vastasi. ”Eihän voittajien tarvitse valehdella. Voittajat saavat päättää, mikä on totta.”

”Niin”, Tarip myönsi laskeutuen lähemmäs rantaviivaa. ”Mikä on se totuus, jota etsit häneltä?”

”Tiedän jo, mitä hän tekee”, Visokki sanoi. ”Hän viljelee olemustaan ympäri molempia osapuolia, sekä ystäviämme että vihollisiamme. Hän ottaa sisällämme loisena hahmon, josta välitämme, jota rakastamme, jonka haluaisimme saada, jota haluaisimme olla. Hän jää sinne asumaan ja odottaa, että hänet huomataan. Ja kai minä tiedän jo senkin, mitä hän haluaa. Maailman vaarallisimman aseen. Nimdan. Sen, joka voi ilmeisesti tehdä kenen tahansa unelmista totta. Eniten minä… eniten minä haluan häneltä enää vastauksen yhteen kysymykseen.”

Visokin ääni vaimeni hieman.

”Miksi.”

Tarip pysähtyi rantaviivalle ja laskeutui veteen nilkkoihinsa asti. Hän nyökkäsi.
”Suuntaat nyt kapteenini mielen syvimpiin osiin – niin syviin, etten minäkään pysty seuraamaan perässä. Täällä on vain yksi, joka voi viedä sinut sinne, ja uskoakseni hän tietää saapua kohta.”

Meri oli rauhallinen ja sumuton, kun he seisoivat sen matalissa laineissa – vain hämärä oli syynä siihen, ettei Visokki ollut aiemmin huomannut heitä kohti mereltä lähestyvää tummaa hahmoa. Tarip ei enää sanonut mitään, joten hänkin päätti olla vaiti, kunnes heidän silmiensä eteen lipui hiljaisuudesta puinen lautta. Ääniä vailla se lähestyi rantaviivaa kantaen vihreää, pitkää kaapuhahmoa, joka piteli käsissään airoa.

Lauttapuu kolahti vasten rantakiviä. Lautturi jäi tuijottamaan Visokkia kaavustaan.

Myös Tarip ja lautturi jakoivat katseen. Se oli pitkä, pysähtynyt katse, josta Visokki näki, että Tarip olisi toivonut saavansa enemmän. Kuin hänelle olisi luvattu enemmän, mutta tämä oli se, mihin hänen täytyisi tyytyä. Lopulta po-matoralainen vain huokaisi ja laski katseensa matalikkoon.

”Mene, Visokki. Toivottavasti löydät vastauksesi… tai ne löytävät sinut.”

Visokki ei vastannut merirosvolle enää muulla kuin nyökkäyksellä. Hän kahlasi kylmää vettä pitkin ja nousi epäröimättä lautalle. Vihreä kaapu nosti rauhallisella liikkeellä valtavan aironsa ja työnsi heidät liikkeelle. Hiljainen liplatus jäi ainoaksi ääneksi maiseman kaikuun, kun lahonnut airo alkoi työntää heitä yli tummien vesien.

Ja tietenkin meriharakan musta siluetti taivaalla alkoi seurata lauttaa aaltojen yllä. Pimeydessä Visokki näki vedenpinnasta linnun varjon ja sen heijastuksen. Siiveniskut pudottivat alas mustia sulkia, jotka leijailivat hiljalleen alas suudellakseen meren pintaa. Mutta enää ne eivät olleet viesti Rakentajalle. Ne olivat viesti viimeiselle vieraalle tässä mielessä.

Tämä toa on minun, oli sulkien viesti.

Tälle toalle on jo paikka koneistossa.

Tämä toa on minun seppäni.

Eikä Visokki tiennyt, miksei meriharakka ollut jo laskeutunut alas taivaalta ja tartuttanut häntä. Sillä ennemmin tai myöhemmin, tämän sekunnin tuhannesosan aikana tai seuraavana, ilman Rakentajan koneistoa tiellään, se saisi hänet.

Se oli jo saanut, ja nyt se enää leikitteli ruualla. Visokki ei voinut estää sitä tartuttamasta itseään, eikä heräämisen yrittäminen auttaisi.

Ajalla ei ollut enää merkitystä. Kun Visokki avaisi silmänsä, hän avaisi ne pieni palanen Avdea itsessään.

Koko pelikenttä oli Avden. Oli ehkä aina ollutkin. Visokki oli jo hävinnyt valitsemalla väärin. Ja enää hän pystyi vain odottamaan.

Lautturin airo työskenteli hiljaisessa yössä ja työnsi sortuneen koneen rauniot kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin. Ilmaa täytti usva, joka levittäytyi kaikkialle aavemaisena punaisena huntuna. Visokki istui lautan reunalla ja antoi kätensä käydä ohi liikkuvassa pimeässä vedessä. Koneen tuhonkin jälkeen se oli yhä jollain tavalla kylmää, elotonta. Samanlaista kuin lautturi, joka työnsi matkantekovälinettä eteenpäin pelkkänä sieluttomana mekanismina.

Visokki katkaisi hiljaisuuden puhumalla. Hän ei osannut kertoa itselleen, miksi päätti tehdä niin… mutta hän ei uskonut olleensa hallinnassa aikoihin muutenkaan.

”Jos isäsi oikeasti uskoo siihen, että jokainen meistä on vapaa valitsemaan oman polkunsa… miksi hän aina saa kaikki tekemään niin kuin haluaa?”

Lautturi ei edes hidastanut tahtiaan, eikä antanut millään tapaa ymmärtää, että olisi ollut vastaamassa.

”Niinkuin vaikka minut”, Visokki jatkoi silti. ”Ja sinut. Minä en edes tiedä, ymmärrätkö, mitä kysyn. Miten hän sai sinusta nukkensa?”

Visokki ei odottanut saavansa vastausta. Siksi hän hätkähtikin lähes pois lautalta.
”Punainen mies tarjosi minulle narujaan.”

”M-mitäh?”
Visokki perääntyi kauemmas suoristaen ryhtinsä. Hän käänsi epäuskoisena katseensa kaapua kohti. Ääni oli ollut väsynyt, kyllästynyt. Kuihtunut.

”Punainen mies tarjosi minulle narujaan”, se puhui taas, ”kun minulla ei enää ollut mitään muuta.”

”Minä ymmärrän, miltä sen on täytynyt tuntua”, Visokki nyökkäsi, ”mutta… miksi sinä luotit Avdeen? Miten sinä ikinä pystyit luottamaan?”

”Hän oli ainut, jolla oli minulle enää käyttöä.”

Lohduttomat sanat saivat Visokin pysähtymään. Punainen sumu kaikkialla muuttui sankemmaksi joka aironiskulla, kuin se kaikki olisi vain halunnut kiinteytyä ja jäätyä. Sumun taakse jäivät helvetinkoneen ja sen syömien saarten rauniot, jotka haihtuivat vain kuin olisivat kadonneet ikiajoiksi takaisin siihen abstraktioon, josta ne oli väännetty konkreettisiksi.

Tämän hetken oli vain Visokki, lautturi ja meri.

”Hän etsii niitä, joilla ei ole enää muuta”, Visokki vastasi. ”Hän etsii niitä, jotka tuhoaisivat itsensä ilman häntä. Ja hän antaa heille jotain.”

Kaapuun puettu hahmo nyökkäsi.

”Mitä hän sitten lupasi sinulle?”

”Eheyden.”

Visokki kääntyi hieman poispäin ja katseli virtaavan veden värisevää pintaa. Se punainen olento, joka heijastuksesta katsoi istuen omalla lautallaan, näytti veden väreilyssä vääristyneeltä. Sen vihreät silmät venyivät hirviömäisen suuriksi, sen olkapäät olivat eri korkeuksilla ja jokainen lautturin aironiskun heittämä vesiryöppy sai hahmon hajoamaan sekuntien ajan kappaleiksi.

”Miksi hän sitten osaisi korjata sinut?” Visokki kysyi lautturilta katse vedenpinnassa.

”Hän ymmärsi. Hän näki totuuden, jota muut eivät nähneet.”

”Niin”, Visokki vastasi. ”Sen, mitä sinä pelkäät. Sen, mitä sinä tahdot. Sen, mitä sinä pelkäät olla. Ja sen, mitä…”
Visokin katse nauliutui punaiseen vihreäkatseiseen hahmoon, jota aaltojen väreily ei enää vääristänyt. Ja se hahmo katsoi takaisin, kauniina ja virheettömänä ja niin todellisena, että hän oli hetken luullut olleensa se.

Eikä hän halunnut hetkeen sanoa mitään.

Sumussa alkoi tulla vastaan suuri tumma muoto, saaren muoto. Sen kalliot seisoivat jylhänä punaisen udun keskellä, vaikka jokainen niistä ja niiden yllä seisova rakennus olivat sortumispisteessä. Mitä lähemmäs lautta liikkui, sitä enemmän alkoi saaren siluetista erottua pieniä rihmoja, jotka pitivät sitä kaikkea kasassa. Sankka sademetsän muoto nousi syvemmältä saaresta taivasta kohti.

”Mihin sinä edes viet minua?” Visokki kuiskasi. ”Toivottavasti edes johonkin, jolla on väliä.”

”Sinä halusit vastauksia”, sanoi lautturi, ”ja sinun on aloitettava alusta. Siitä, joka oli kaiken alku eräälle.”

Visokki nousi seisomaan ja otti rantakivikon vastaan jaloillaan. Hän käveli ylös rinnettä, jonka muoto kostui sumun punaisessa kidassa. Keskellä kalliota, kuin siitä puun lailla kasvaneena, odotti kivinen seinä, jonka louhitusta pinnasta katsoi takaisin satakunta kiveen kaiverrettua silmää. Visokki seurasi seinänviertä askelillaan käsi kiveä hivellen, kunnes löysi suuaukon. Ovi oli ajan ja luonnon jauhama, mutta siitä kyllä näki, kuinka jylhä se oli joskus ollut. Ovenpielet oli koristettu suurilla sulkaisilla siivillä, ja ylhäältä katoksesta alas katsoi jälleen yksi valtava silmä. Tämä tosin kiveen itseensä kaiverrettu, ei yksi Avden omista.

Kolkko kivinen kita kutsui sisälleen. Sen nielusta avautui käytävä, joka tuntui jatkuvan pidempään kuin olisi fyysisesti pitänyt olla mahdollista. Valokivien roikkuva hohde himmeni sitä enemmän, mitä syvemmälle ja syvemmälle Visokki kulki.

Yhdessä avoimessa tilassa valo paljasti patsaan jumalasta.

Toisessa samanlaisesta se näytti patsaan paholaisesta.

Niiden takaa se paljasti seinän, jolle tärisevä käsi oli kirjoittanut viimeisen verisen viestinsä.

Lopuksi Visokki näki koruttoman marmorisen alustan, josta yksinäinen valkoinen metallinkappale puski pimeyteen sinistä valoa. Visokki katseli alustaa. Mikään ei estänyt häntä lähestymästä sitä. Mikään ei uhkaisi häntä, jos hän lähestyisi.
Hän kuuli, kuinka sininen valo kuiski hänelle, miten se tekisi kaikesta parempaa. Punaisten sormien kynnet tarttuivat hiljaa kiinni sirun hehkuvaan pintaan ja nostivat sen ylös. Eikä temppeli kieltänyt häntä tekemästä sitä, kun hän käveli pois tilasta.

Visokki ei koskaan nostanut katsettaan kuuteen siluettiin, jotka roikkuivat tilan katosta kuin lihakoukuista.

Metallinen sininen hohde valaisi polun alas saaren haljennutta rantaa. Siellä lautturi odotti väsymättömänä, kun Visokki lähestyi aavemainen hehku otteessaan. Hän pysähtyi lautan eteen, katsoi lautturin huppuun, nosti nyrkkinsä ylös ja avasi sormensa. Hehkuva, kaiverrettu kirjain metallin pinnassa todisti olemassaoloaan sekä hänelle että lautturille.

”Tämänkö halusit minun löytävän?”

Olento nyökkäsi.
”Tässä maailmassa se on vain muisto”, olento sanoi väsyneesti. ”Vain pala metallia. Siellä, mistä sinä olet, harva kykenee näkemään sen vain sellaisena.”

Visokki laski katseensa siruun. Vaikka se ei ollut hänen muistonsa, oli se ottanut saman muodon kuin hänen ainoa muistikuvansa Nimdasta. Sama kummitteleva hehku Klaanin rannalta. Sininen loiste hiiltyneen luurangon kankeasta kourasta.

Hän ei ollut koskaan koskettanut ainuttakaan sirua tätä ennen. Hänen punaisessa kädessään siru tuntui samalta kuin se oli joskus tuntunut tämän muiston omistajan kämmenellä. Kevyeltä ja hauraalta, mutta siltä kuin sen pudottaminen maahan olisi särkenyt sirun sijasta koko maailman sen alta.

”Minä kyllä muistan, mitä sinun mestarisi sanoi”, Visokki kuiskasi lautturille. ”Avde tarvitsee uneksijansa. Hän tarvitsee sirunsa. Hän tarvitsee ahjonsa. Ja hän tarvitsee sepän työskentelemään ahjonsa äärellä.”

Vihreät silmät katsoivat kaapukankaan alta.

”Silloin, kun Avde mainitsi Sepän ikuisuuksia sitten, en osannut tehdä yhteyttä. Mutta miksi hän olisi kutsunut meidät tänne mistään muusta syystä? Miksi hän olisi hankkinut minut pysäyttämään Rakentajan? Vain siksi, että yksi isäntä tuhansien loisten verkostossa oli vaarassa?”
Visokki pudisti päätään. ”Ei hän olisi tehnyt niin, jos tässä ei olisi ollut kyse juuri Kapurasta.”

”Sinä alat ymmärtää”, nyökkäsi lautturi. ”Seppä on jotain, mitä Punaisella miehellä ei ole varaa kadottaa. Hyvin harva selviytyisi hänen tehtävästään.”

”Punainen Mies ja Syvä Nauru korjaavat sepän”, Visokki lausui, ”että seppä voi korjata heille jotain mahtavampaa.”

Visokki ei tiennyt, liitelikö nuo sanat hänelle sanonut lintu jossain ylhäällä sumun piilossa. Kun Visokki tuijotti sirua, tuntuivat sekä sen että linnun kuiskaukset vain voimistuvan.

”Se, mitä en vain oikein ymmärrä, on, että… miten se seppä sitten korjataan?”

Lautturi laski aironsa rauhallisesti käsistään ja tuijotti Visokkia kaavun sisältä.

”Nyt on pakko tunnustaa, että se osa on minultakin jäänyt hieman epäselväksi”, hahmo lopulta vastasi.

Olennon äänen rehellinen sävy heitti Visokin päässä pyörivien rattaiden väliin jotain, eikä lauseenmuodostus aivan lähtenyt käyntiin.

”Tuota…”

”Vaikken uskokaan yhteen tai useampaan elämän kuulemma merkitykselliseen osa-alueeseen”, sanoi lautturi ja laski vihreän hupun päästään, ”nihilisti en ole isolla alkukirjaimella.”
Hupun alta Visokin silmiin tuijotti tuttu naamio, karmiininpunainen kanohi Shan.

Visokki availi leukojaan hämmästyneenä, katsoi kädessään puristamaansa siruun, ja sitten takaisin kasvoihin hupun takana. Tulen toan silmät olivat samaa vihreää kuin kaapu, joka hänen yllään lepäsi. Ja ne olivat väsyneet. Niin, niin paljon väsyneemmät kuin ne oikeat silmät, jotka olivat tulleet tuijottelemaan häntä kohtalokkaan yön alkaessa.

”Kuinka… kuinka monta salaista identiteettiä sinulla on, Kapura?”

Tulen toa kohautti olkiaan. ”Luulenpa, että yllättyisin itsekin, jos saisin tietää.”

Visokki kurtisti kulmiaan epäuskoisena. ”Oletko sinä ollut kaiken aikaa täällä?”

”Hmm, no en kyllä kaiken aikaa”, pohti Kapura. ”Minä olen sen verran syvälle kätkettyä kamaa, että esiinmanaamiseni ei olisi onnistunut siinä myllerryksessänne. Kutsu minua vaikka alitajunnaksi, jos jotakin psykologista termiä mielit käyttää. Tai vaikka ystävälliseksi pikku kummitukseksi.”

Lautturi kääntyi poispäin, iski aironsa jälleen veteen ja lähetti aluksen lipumaan sumuun. Visokki horjahti hieman lautan heilahtaessa liikkeelle.

”Meidän on parasta jatkaa matkaa, koska nuo ovat kannoillamme, vaikkakin aika koristeellisina. Avden kannattaisi oikeasti harkita showbisnestä.”

”Se hänen ihmeen fiksaationsa teatteriin ei kyllä ole terve”, Visokki myönsi. ”Tai siis… tai siis mitä?”

Kapuran huomio noista käänsi hänen katseensa rannalle. Temppelin suuaukolta asteli kivisiä rinteitä alas kuusi tummaa kaapua. Niiden askeleet olivat jäykkiä – ikään kuin ne eivät olisi kävelleet ikuisuuksiin – ja rauhallisia, kuin ne olisivat tulleet ulos vain havainnoimaan. Niiden liikehdintä oli levollista, kuin ne olisivat tienneet, että niillä ei ollut mikään kiire.
Visokki puristi sirun tiukasti nyrkkiinsä ja kääntyi pienen lautan ainoan airon omistajaa kohti.

”Nuo… nuo siis jahtasivat sinua silloin joskus?”

”Mennyt aikamuoto taitaa ikävä kyllä olla toiveajattelua”, murahti Kapura. ”Eivät kaikki – Punaisella miehellä on liikaa juoksevia asioita, jotta hän olisi voinut kiusata minua koko arsenaalillaan – mutta joku niistä saapui aina. Katsoi kohti minua rähjäisen motellin ikkunasta. Seurasi näkökenttäni takana kulkiessani seuraavaan kaupunkiin. En tiedä, oliko Aft-Amana se, mihin Avde minut halusi ajaa, mutta siellä se sentään loppui hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.”

Lautta lipui hitaasti kauemmas ja kauemmas punaiseen sumuun. Hahmot kaavuissa liikkuivat vettä kohti. Kuin ne olisivat vain tienneet pystyvänsä marssimaan sen pintaa pitkin.
”Siitä mielisairaalasta puheen ollen, sinne taidamme mennä seuraavaksi”, Kapura sanoi. ”Yritä nauttia matkasta. Tai älä, koska enpä minäkään nauttinut.”

”Me veimme niiltä jotain”, Visokki sanoi synkeästi katse kuudessa hahmossa. ”Tai siis… sinä veit.”

”Saat luvan kokeilla luovuttaa sen Nimdan takaisin Avdelle, jos olet sitä mieltä, että hän aikoo sillä jotain kivaa ja kilttiä”, tuhahti Kapura. ”Mutta vaikka tässä rooliasussa uskonkin hänen utopiaansa, en väitä pystyväni hiljentämään sisäistä skeptikkoani oikeasti.”

Visokki ei tiennyt, mitä ottaa Kapuran kuvajaisen sanoista. Todellista katkeruutta, valheellista? Katumusta? Nyt hänen oli vaikea keskittyä muuhun kuin siihen, miten metalli poltti hänen kättään. Miten se oli kerran polttanut kapteeni Arupakin kättä, ja miten muisto siitä poltti nyt häntä.

”Tawa kertoi minulle sen, mitä Matoro oli kertonut sinusta”, Visokki vaihtoi aihetta. ”Mikään tästä kaikesta hullusta ei ollut uutta sinulle sodan alkuaikoina. Ei Avde, eivät nuo, eivät sirut. Sinä tiesit, mutta et koskaan kertonut meille.”
Visokki käänsi katseensa Kapuraan.
”Miksi et?”

”Kaikki olisi voinut mennä hyvin”, puolustautui Kapura. ”Ainut laskuvirheeni oli se, etten ymmärtänyt Nimdan vietelleen jo Matoron. Ja… no, olihan siellä muitakin häiriötekijöitä. Mutta suunnitelman se osa oli täydellinen – Avde ei voinut saada kelloa auki itsekseen, ja minä olin liian tärkeä uhrattavaksi, joten olisimme voineet päästä takaisin Klaaniin ilman mitään ongelmia.”

”Sinä et nyt vastannut kysymykseen. Miksi et kertonut meille?”

”Niin, miksen viskonut lisää vettä siihen epäluottamuksen myllyyn, joka julkisuuskuvaani Klaanissa jo pyöritti?” lautturi murahti soutaen voimakkaammin vauhtia. ”En minä edes tiennyt kaikkea – enkä tiedä vieläkään – ja sain sen vähänkin selville vasta juuri ennen matkaa. Se kaikki tapahtui eri versiolle minusta.”

Visokki huokaisi.

”Sinä olet kuitenkin jonkinlainen alitajuinen Kapura”, hän sanoi. ”Ei sinun tarvitse heittäytyä tuohon rooliin. Ei sinun tarvitse vetää jotain suojakenttää päälle kuin tämä olisi joku oikeudenkäynti. Vastaukset, joita sinä annat, eivät ole oikeita, enkä minä voi ottaa niitä sellaisina, joten voit olla ihan rehellinen sen suhteen, miltä sinusta tuntui. Miksi et voinut kertoa tätä kaikkea meille, edes jollekin ystävistäsi?”

”Hyvä on sitten”, sanoi Kapura. ”Ehkä minä en kertonut, koska ne ovat sellaisia aikoja, joita en erityisesti halua muistella – siksi, että ne päättyivät hirvittävään virheeseen, mutta myös siksi, että parempaa ei näillä näkymin ole luvassa enää milloinkaan. Ehkä minä en kertonut, koska kyseessä oli jo kolmas kerta, kun olen yrittänyt jättää sen minän taakseni. Ehkä minä en kertonut, koska on hyvin todennäköistä, että olen pimeänä aikana tehnyt lisääkin sellaista, mistä en nyt olisi ylpeä – kuten luvannut jotakin Avdelle, kun minut oli säikäytetty puolikuoliaaksi tarpeeksi monta kertaa.”

Visokki oli sanomassa jotain, mutta se ei muodostunut. Hän tunsi olonsa voimattomaksi.

”Riittääkö tämä?” Kapura sanoi vilkaisten häntä olkansa yli. ”Toivottavasti riittää, koska nyt, kun olette viimeinkin turmelleet viimeisenkin jäljelle jääneen pyhän paikan ja tunkeutuneet itse mieleeni, en ole ihan varma, kuinka voisin mitään enempääkään–”
”Sinä pyysit meidät tänne aivan itse”, Visokki keskeytti. ”Olen pahoillani tästä kaikesta, mutta en voinut muutakaan.”

”Teknisesti ottaen olen sen verran eri Kapura, että tuo on epäkäypä syytös”, toa totesi, ”ja uskon hänenkin pikemminkin antaneen luvan tonkia sellaista, mikä auttaa Avden voittamisessa.”

Visokki pyöritteli päätään hiljaa. ”Se ei ollut niin yksinkertaista, Kapura. Se ei koskaan ole.”
Kun pienen lautan soutaja ei vastannut heti, Visokki huokaisi.
”Kun sanoit, että olet eri Kapura kuin se, jonka tunnen”, Visokki sanoi, ”tarkoitat, että olet jotenkin tietoisempi?”

”Jollain tavalla”, lautturi mutisi. ”Sinulle käsite on ehkä tutumpi, mutta moni tyyppi tässä maailmassa on puhunut kehon ja mielen ristiriidasta. Sanotaanko vaikka, että olen kummitus koneistossa. Toisin kuin minulle, itse koneistolle tulee nälkä, välillä sitä surettaa, ja aika usein se tekee huonoja valintoja.”

Kenenkään ei tarvinnut kertoa Visokille kehon ja mielen ristiriidasta.
”Eli sinua voisi kai sanoa myös… tämän laivan kapteeniksi?”

”Ha, ha”, Kapura tuhahti iskien airolla raivokkaammin. ”Tämän ’paatin’ ohjaamiseen tarvisi kyllä välillä vähän muutakin miehistöä.”

Maininta palautti Visokin mieleen hetken tuhoutuneella rannalla ennen tälle lautalle astumista, ja po-matoralaisen perämiehen katseen lautturia kohti.
Niin lähellä. Niin kaukana. Eikä admin lopulta voinut estää itseään sanomasta seuraavaa.

”Tarip kaipaa sinua.”

Kapura kääntyi katsomaan kohti Visokkia.
”Tarip sattuu myös olemaan kuollut.”

”Ehkä sinulle, ehkä oikeastikin”, Visokki sanoi, ”mutta ei Kapuralle.”

”Kyllä minä sen tiedän”, sanoi lautturi.

Eikä sitten sanonutkaan enempää. Seurasi vain pitkä hiljaisuus, jonka aikana kaukainen saari ilmestyi vähitellen esiin punaisesta sumusta.

”Seuraava kohde häämöttää edessä”, mutisi Kapura lopulta.

Se, mikä oli näyttänyt suurelta saarelta, paljastui kuitenkin heidän lilluessaan sitä lähemmäs vain niemenkärjeksi vielä suuremman saaren raunioissa. Lautturi käänsi kurssia niemeä kohti. Umpeenkasvaneen rantaviivan takaa erottui suuren rakennuksen muoto. Rakentajan suunnittelema se ei ollut, vaikka sen muotokieli muistuttikin hieman konekeisarin kaupunkia. Kompleksi oli ehkä nelikerroksinen ja täynnä suuria ikkunoita. Ja vaikka se oli suunniteltu kutsuvaksi, uudeksi kodiksi jokaiselle saapuvalle, tässä punaisessa sumussa se näytti vain taas yhdeltä Karzahnin esikartanolta.

”Sisään vain”, sanoi Kapura lautan tömähtäessä rantaan. ”Nyt voinen minäkin liittyä seuraan. Uskoakseni ainakin. En minä sääntöjä laatinut, noudatan niitä vain.”

”Sääntöjä…?” Visokki hämmentyi.

”Voit myös kutsua sitä käsikirjoitukseksi, jos olet Avde. Minulle se oli lähinnä kasa virheitä, jota voisi nyt paremman sanan puutteessa kutsua elämäkseni.”

Toa asteli maalle Visokkia odottamatta, käytti tilaisuuden hyväkseen ja riisui Avden lautturin kaavun yltään. Se jäi toan viskaamana kiinni pensaaseen kuin sen oikea omistaja olisi haihtunut savuna ilmaan aamun koitettua.

”Miksi toit minut tänne?” Visokki kysyi katsellen valtavaa sairaalakompleksia, joka tervehti heitä niemenkärjestä. ”Mitä tämä paikka tarkoittaa sinulle?”

”Tämä on seuraava vaihe prosessista, josta en tiedä, kuka sen pani alulleen”, sanoi Kapura. ”Astuinko minä naruihin vapaasta tahdostani vai manipuloiko hän minut niihin? Mutta siitä viis – jälkiviisaasti ajateltuna tuntuu ilmiselvältä, miksi myös Avde olisi halunnut minun löytävän tieni Aft-Amanaan.”

”Koska täällä olit ansassa?” Visokki yritti ehdottaa. Rakennelma näytti hirvittävän suurelta ja syrjäiseltä. Metru Nuille tyypilliseen tapaan siinä oli jotain, joka teki rakennuksesta vaikean lähestyttävän. Linnakemaisuutta, joka oli suunniteltu pitämään hirviöt joko ulkona tai sisällään.

”Ei, kyllä minä olin ansassa ihan missä tahansa, mihin pysähdyinkin”, Kapura sanoi kylmästi. ”Ei. Hän ajoi minut tänne, koska hänellä ei ollut käyttöä rikkinäiselle sepälle.”

Visokki ei tiennyt, mitä olisi ajatellut siitä.
Jokainen lähestyvä askel valkoista laitosta kohti tuntui raskaammalta. Kapura raivasi kaikessa hiljaisuudessa heille tien puskien lävitse. Joko tämä osa mielisairaalan tontista oli jäänyt hoitamatta täysin tai sitten sitä ei ollut koskaan hoidettukaan – vaikutti epätodennäköiseltä, että kukaan olisi milloinkaan saapunut paikalle vesiteitse.
Siru tuntui polttavan kädessä sitä enemmän, mitä lähemmäs Visokki rakennusta astui.

”Mutta… osattiinko sinua hoitaa täällä?” Visokki kysyi.

Kapura oli hetken hiljaa.
”Heidän puolustuksekseen ’on toiselta puolelta saapuneiden vainoajien jahtaama’ ei ole oppikirjoista löytyvä sairaus, jos ’ne’ ovat oikeasti olemassa.”

Visokki nyökkäsi kivuliaasti. ”Mutta… sentään he yrittivät?”

”He yrittivät. Yksi heistä erityisesti.”

He astuivat sisään rikkinäisestä ikkunasta. Sisätilojen kunto paljasti, ettei rakennusta ollut käytetty pitkään aikaan – merkkejä kliinisyydestä, jota tällaisissa laitoksissa oli usein liikaakin, ei näkynyt. Nurkat olivat pölyisiä, lattialaudat vääntyneitä ja katkenneita. Lattialla oli sulkavana, jonka kumpikin tajusi heidän määrätyksi reitikseen sanomattakin.

”Kai kaikki kääntyi lopulta paremmaksi”, huokaisi Kapura. ”Sen jälkeen, kun korjaamiseni oli epäonnistunut täälläkin, minulle ei juurikaan jäänyt perusteita epäillä, että parempaa olisi luvassa missään. Jätin sirun, koska en voinut enää muutakaan.”

”Mutta sinä kuitenkin jätit sen?” Visokki lausui. ”Sinä jätit sen ja jatkoit eteenpäin.”

”Niin tein, ja uskoin panevani kunnolla kapuloita Punaisen miehen rattaisiin sulkemalla sen säilöön, johon edes hän ei päässyt”, sanoi Kapura, ”mutta ei sekään ratkaisu ikuisesti toiminut.”

He jatkoivat pitkin käytäviä ja ylös portaita. Kumpikaan ei katsonut aiheelliseksi tutkia komeroita tai avata kaappeja. Tällä kertaa Kapura muisti, mitä oli tekemässä.
Toa ei kiinnittänyt huomiota hahmoihin, jotka heitä seurasivat – ensimmäisenä se, jonka punaisena kiiluvat silmät tuijottivat heitä aina edellisestä oviaukosta – joten Visokkikin päätti jättää ne omaan arvoonsa. Niin hyvin kuin pystyi.
Ruokasali mätine hajuineen ja pirstottuine astioineen livahti ohi. He nousivat vielä yhden portaikon, ja sitten oltiin saavuttu Visokin laskujen mukaan kompleksin ylimmäiseen kerrokseen.

Suoraan eteenpäin, käännös vasemmalle. Käytävä loppui seinään heidän edessään, mutta yksi ovi oli auki. Ja huoneen lattialla hohti pieni kultainen kello.

Visokki katsoi kelloa ja sitten sirua otteessaan. Siinä missä sirun kuiskaukset olivat muuttuneet anoviksi, oli sen äänen alta tullut esiin toinen ääni. Nälkäinen ääni, joka halusi tulla täytetyksi.

”Tässä kohtaa minun kuuluu kai… laittaa tämä tuon sisälle?” Visokki ymmärsi tarinasta, jonka oli kuullut. Jota nyt eli.

Kapura nyökkäsi oviaukolta.
”Minun täytyi olla todella epätoivoinen, kun luotin joltain luistelevalta kanilta kähvellettyyn arveluttavaan ja selittämättömään taikakaluun, mutta niin tarina menee. Käsikirjoittaja on suhteessa juuri tähän järjettömyyteen täysin oikeassa.”

Toa ei tuntunut värähtävänkään, kun nurkan takaa kaikui askelia. Visokki kääntyi ja hätkähti nähdessään kuusi kaapua. Eivätkä he olleet pysähtyneet kuin hetkeksi, kun ne olivatkin taas siinä.
Ne, joiden ei ikinä tarvinnut levätä, saisivat jahdattavansa lopulta aina kiinni. Ja vain sekuntien päästä alkoi kaikkialla kaikua etäinen lintujen ääni.

”Tarina taitaa myös mennä niin”, Visokki huohotti, ”että noita ei voi paeta?”

”Ei voi”, vahvisti toa. ”En olisi päässyt mitenkään karkuun, jos Punainen mies ei olisi niin halunnut. Ehkä hän pohjattomassa viisaudessaan ymmärsi, ettei hylätty mielisairaala täynnä häiriköitä, joita ei edes pitäisi olla olemassa, ollut parasta mahdollista terapiaa. Yölliselle äänimaailmalle pitää kyllä osoittaa suosiota – kaikkine virheineen se mies osaa soittaa lintuja kuin mestarit pianoa.”

Ilmeistä pakoreittiä ei näkynyt, mutta huoneen toisella puolella oli työpöytä, jonka luokse Kapuran askeleet kävivät.
”Saan vai tehdä tämänkin uudelleen? Sinä hemmottelet minut piloille, Avde.”

Tulen toa tarttui rivakasti huonekaluun ja riuhtaisi. Lasi särkyi, ja neljä kerrosta alempana pöytä kalahti voimakkaasti kappaleiksi.

”Se oli sentään helpompaa toana”, hän henkäisi tuijotellen ikkunasta.

Pakoreitti oli auki, mutta kuusi hahmoa lähestyi Visokkia. Ja mitä lähemmäs ne tulivat, sitä kovempaa siru kuiski. Se kaikui hänelle äänenä, jota olisi voinut uskoa lempeäksi. Se kertoi hänelle, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Että mikään, mitä ei ollut olemassa, ei voisi ikinä satuttaa häntä. Se kertoi hänelle, kuinka ne, jotka lähestyivät, eivät olisi hänen vihollisiaan.

Se kertoi hänelle, että ne olivat kuusi kaunista ritaria. Kuusi suojelijaa, jotka tekisivät kaikesta parempaa. Ja jos hän olisi niiden isän ystävä, nekin olisivat hänen.

Vapisevin käsin Visokki kurotti lattialle ja tarttui siihen, joka huusi toisella äänellä. Äänistä sillä, joka halusi vain syödä. Ja vaikka sirun ääni oli kauniimpi, pyöritti Visokki viisaria, kunnes nälkäisen äänen kita aukesi ja nieli sinisen hohteen syövereihinsä.

Hetken Visokki piteli sitä sormissaan, mutta sitten se lipesi. Kultainen kello kalahti lattialle hänen jalkojensa juureen. Oviaukosta hän näki, kuinka kuusi kaapua pysähtyivät.

”Te hävisitte tänään”, Visokki katseli kaapukankaiden huppuihin tiukasti. ”Mutta sillä ei ole mitään väliä, eihän?”

Kaavut eivät vastanneet.

”Sillä ei ole mitään väliä, koska kaikki, mitä minä teen, vain hidastaa teitä. Sillä ei ole mitään väliä, koska te ette halua muuta kuin voittaa tämän. Te ette pysähdy elämään elämäänne. Te ette pysähdy nauramaan tai itkemään.”
Visokki osoitti kultaista kelloa sormellaan. ”Ennemmin tai myöhemmin joku nostaa tuon taas lattialta. Ennemmin tai myöhemmin joku ottaa sen roolin.”

Lintujen kirkuna muistutti etäistä nauhoitetta, joka pätki ja rätisi. Se kuulosti voimattomalta ja elottomalta kaiulta mekaanisten nokkien sisällä olevista äänirasioista. Osalta kummitusjunaa, joka pyörisi vielä monen monta kertaa hänen käyntinsä jälkeen.

”Te ette ikinä häviä, koska teissä ei ole mitään, mikä luovuttaisi”, Visokki sanoi ääni vapisten.

Ja kun hän sanoi ne sanat, alkoivat ruosteiset nivelet, puiset jalkaterät ja kirkuvat jouset taas ääntelehtiä. Kuusi kaapua laahasi vasten kivilattiaa. Ainutkaan askel niiden sisällä ei kiirehtinyt lähemmäs nopeammin kuin niiden olisi tarvinnut.
Visokki otti askeleen poispäin kellosta. Kapura katsoi häneen hiljaisesti ja alkoi kömpiä ulos huoneen ikkunasta.

Tiheästä kasvillisuudesta, joka oli vallannut koko rakennuksen ja imenyt sen sisäänsä, oli ainakin se hyöty, että tarttumapintaa riitti heidän kavutessaan alas. Visokki oli kiitollinen siitä, että oli saanut reilusti tottumisaikaa uuteen kehoonsa, koska liikesarja olisi saattanut muuten osoittautua ylivoimaiseksi haasteeksi.
Olisi hän voinut vaikka vain levitoida alas, mutta se ei kuulunut käsikirjoitukseen.

Kun hän vilkaisi ylös, ikkunasta tuijottava lintupää katsoi suoraan kohti häntä. Visokki säilytti katsekontaktin hetken aikaa, mutta se ei tehnyt mitään – ei edes avannut nokkaansa.

Kun he olivat selvinneet maan pinnalle ja edenneet niin kauas, että sumu, johon kaikki lopulta hävisi, alkoi häivyttää Aft-Amanan muotoja näkyvistä, oli kuusi varjoa jälleen ilmestynyt heidän peräänsä.

”Siinä taitaa olla kaikki täällä”, mutisi Kapura repiessään pois tieltään kasvillisuutta heidän ja rantaviivan välissä. Kummankaan ei tarvinnut tarkistaa, olivatko varjostajat yhä heidän jäljillään.

Sanomatta sen enempää he astuivat takaisin lautalle. Kapura nykäisi kaavun niskaansa ja lähetti aluksen liikkeelle ottamalla rannasta vauhtia airollaan – ja pian kuusi hahmoa jälleen tuijotteli heitä veden äärestä. Tältä sen oli täytynyt kapteeni Arupakistakin tuntua, ymmärsi Visokki. Hänen nukkensa olivat olleet todellisia, eivät pelkkiä näyttelijöitä Punaisen miehen pystyttämässä esityksessä.

Visokki istui lautalla ja katseli kämmenpohjaansa – samaa, joka oli aivan liian pitkään puristanut sirun poltetta.
”Lopulta sinä vain ostit itsellesi aikaa. Työnsit Nimdan myöhempään aikaan elämästäsi.”

”Aikaa sain”, sanoi Kapura, ”mutta en tiedä, oliko sitä riittävästi. Kaipa tähän on tyydyttävä – Punaisella miehellä olisi ollut keinonsa, jos en olisi palannut Aft-Amanaan vapaaehtoisesti.”

”Mitä jos olisit vain tehnyt niin kuin Gee joskus ehdotti?” Visokki kysyi katsellen Aft-Amanan rantaa. ”Heittänyt sen jonnekin, mistä Avdekaan ei olisi voinut pakottaa sinua kertomaan sen sijaintia. Jonnekin, mistä kukaan ei sitä löytäisi.”
Hän vilkuili rauhallisia laineita heidän takanaan.
”Vaikka mereen.”

”Jotenkin hän olisi sen silti löytänyt”, sanoi Kapura kohauttaen olkiaan. ”Löysihän hän aina minutkin. Aina lopulta, vaikka välillä onnistuinkin katoamaan.”

”Niin”, Visokki nyökkäsi, ”tai sitten hän olisi vain odottanut. Kuinka kauan se sitten olisi vienytkään, että joku olisi vaikka kalastanut sen ylös.”

”Ja sitä paitsi”, Kapura naurahti kuivasti, ”ai että kukaan ei enää ikinä löytäisi sitä merestä? Onko kukaan tuota toisteleva ikinä kuullut syväläisistä?”

Sen kuultuaan Visokki yritti hymyillä, mutta se oli hyvin vaikeaa.
Toa korjasi lautan suuntaa, vaikka sumussa niin seuraava matkakohde kuin edellinenkin pysähdyspaikka olivat mahdottomia havaita. Mahdotonta hänen oli kai muutakaan tehdä – Kapura oli mielihahmo ja yksi näyttelijöistä yhtä paljon kuin ne, jotka heitä jahtasivat. Visokki oli se, jolle esitys oli järjestetty…

… vai sittenkin yhtä lailla siihen osallistuja?

Miksi hän ei olisi ollut? Oliko hän ollut missään vaiheessa elämäänsä muuta?

”Mihin… mihin sinä kuljit seuraavaksi?”
”Vailla päämäärää harhailtuani päädyin lopulta saarelle, joka oli niin pieni ja mitätön, ettei sillä edes ’saaren’ lisäksi mitään muuta nimeä ollut”, sanoi Kapura. ”Täydellinen turvapaikka, vai mitä?”
Kaukaisuudessa häämöttänyt tumma kohta lipui lähemmäksi ja paljastui saareksi. Sumuun hävinneet muodot tiivistyivät palmuiksi, kauemmas ilmaantui myös muutama mökki.

”Sinä olet jo kuullut tarinani, mutta ilman sitäkin kyllä arvaisit, miten tämä näytös elämässäni päättyy. Valitettavasti niitä, jotka sitä tarinaa elivät, ei ollut siunattu samanlaisella arviointikyvyllä.”

Lautta rantautui rauhallisesti ilman sen ihmeellisempiä tapahtumia. Kasvillisuuden täyttämän saaren keskusta näytti hämärässä ja punaisen sumun syömänä uhkaavalta, mutta sinne heidän matkansa ei käynyt – Kapura otti askeleen kohti kaukaisuudessa häämöttäviä mökkejä, ja Visokki seurasi.

Viidakkoon oli ilmestynyt heitä tuijottava silmä, tällä kertaa vain yksi. Tietenkin ne piileskelivät varjoissa, vaikka niiden läsnäolosta ei ollut enää mitään epäselvyyttä.

Heidän matkansa rantaviivaa pitkin sujui ilman häiriöitä. Kuten edellisetkin vierailukohteet, tämäkin oli tyhjä heitä ja askelia heidän takanaan lukuun ottamatta. Nyt ne piti vain unohtaa.

Palaneen käry haisi aukiolla, jolle kylä oli rakennettu. Rakennukset olivat pystyssä, mutta niissä oli selviä merkkejä tulesta. Tuhka tarttui jalkapohjiin.

”Polttivatko… polttivatko ne tämän paikan?”

”Ne tai minä”, vastasi Kapura ilottomasti, ”tai saaren keskustaan majoittautuneet mielipuolet. Mutta tietenkin kaikki tapahtui vasta sitten, kun ne olivat saapuneet, joten kysymys on monella tapaa merkityksetön. Avde ei ehkä kaatanut korttitaloa omin käsin, mutta kyllä hän siihen puhalsi. Lintujen lailla myös tuli tuntuu kulkevan hänen polkuaan.”

Kapura ohjasi heidät kauimpana rannasta sijaitsevan mökin luokse. Viidakossa kiilui yhä heidän matkaansa valvonut silmä, mutta siellä se pysyi, kun he astuivat oviaukosta sisään.
Rakennuksessa ei olisi muuten nähnyt mitään, mutta taaemmas oli sytytetty liekki.

Ei sellainen, jolla poltettiin asioita maan tasalle, vaan sellainen, jolla sepäntyötä harjoittava saattoi kuumentaa metallia pystyäkseen muovaamaan sitä haluamallaan tavalla. Mutta silti Visokki tiesi, että liekin oli sytyttänyt sama roihu, joka oli polttanut saaren tuhkaksi. Tuo hehku paloi viimeisenä elonmerkkinä kolkossa pikku mökissä.
”Kapura”, Visokki kysyi hiljaa, ”miksi… miksi sinä ryhdyit sepäksi?”

Toa ei vastannut heti.

”Minä olin unohtanut kaiken”, hän sanoi lopulta. ”Siksi haluaisin ajatella, että se tapahtui tällä saarella aivan omasta tahdostani. Mutta mitä merkitystä sillä on, jos Punainen mies on säätänyt pelinsä säännöt siten, että mikä tahansa suunta johtaa lopulta hänen voittoonsa? Mitä merkitystä sillä on, jos se kuuluu joka tapauksessa hänen käsikirjoitukseensa?”

”Kun suljit sirun kelloon, Avde tajusi”, Visokki sanoi laskeutuen ahjon ääreen, ”että hän saa kenet tahansa keräämään sirut. Hän saa kenet tahansa rakastumaan niihin. Mutta hän ei saa ketä tahansa ymmärtämään, mitä ne ovat. Hän tarvitsee jonkun, joka on jo ymmärtänyt.”

Kapura huokaisi. ”Minä yritin taistella häntä vastaan, mutta se vain paljasti paljon suuremman hyödyn, jonka hän voi minusta irti saada. Mitä tahansa muuta olisinkaan tehnyt… antanut sirun hänelle… vaikka pudottanut sen mereen… lopulta hän olisi voittanut. Ja mikä voitto se olisikaan ollut! Jos sirut ovat minulle enää pelkkää metallia, eivät mitään sen kummempaa, minä voin tehdä niille sen, mitä sepät yleensäkin tekevät.”

Ahjon liekki hulmusi hypnoottisesti Visokin silmien edessä kuin tulenhohtoinen hahmo, joka tanssi narujensa käskystä. Se kulutti, näivetti ja ahmi puuta altaan tuhkaksi.

”Mikset sinä vain päätä, ettet ole hänen seppänsä?” Visokki kysyi. ”Mikset sinä vain sano ’ei’? Jos Avde on sanansa mittainen, hän ei ainakaan voi yrittää pakottaa sinua siihen.”

Kapura naurahti kolkosti. ”Siru jäi Aft-Amanaan. Minä saavuin tänne vailla muistojani. Jos Avde edes leikittelisi ajatuksella minun jättämisestäni rauhaan, hän olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten.”

Ilmeisesti siinä oli tarpeeksi täällä oleilua, sillä Kapura asteli rauniosta ulos Visokki perässään. Sama silmä tuijotti heitä yhä, mutta tällä kertaa mökin vierestä – eikä se ollut siellä, missä silmän olisi kuulunut olla.

”Avde on sanansa mittainen. Avde ei valehtele”, toisti Kapura totuudet, jotka kumpikin oli kuullut ties kuinka monta kertaa. ”Niin yksinkertaisia väitteitä, ja niin helppoa niitä on kiertää. Avde ei ehkä valehtele, mutta se, jolle hän työskentelee, kyllä voi – Punaisen miehen lupaus pasifismista on ilmaa niin kauan, kun emme tiedä, jakaako hän sen vaikkapa työnantajansa kanssa.”

He kävelivät takaisin kohti lauttaa. Visokki hätkähti, mutta Kapura ei, kun loputkin heidän taakseen jääneestä kylästä leimahti sekunneissa ilmiliekkeihin. Tulen muuri lähetti ne takaisin samaan tuhansien silmien tuijottamaan tyhjyyteen, johon sumu hitaasti kaikkea tuuditti.

”Ja minähän sanoin, että olen yrittänyt vastustaa häntä joka käänteessä”, toa jatkoi. ”Silti vaikuttaa siltä, että valitsin aina hänelle otollisimman polun. Minä osaan katsoa koko tilannetta kriittisellä silmällä, mutta oikea Kapura ei.”

Visokki pysähtyi hetkeksi tuijottamaan edellään kävelevää mielihahmoa.
”Kummitus koneistossa”, admin toisti.

”Vain pelkkä laivan kapteeni”, Kapura nyökkäsi. ”Oikea Kapura elää sitä näytelmää, jonka me juuri pikakelasimme läpi. Hän elää sitä tietämättä, että on käsikirjoittajan armoilla, eikä pääse pois, vaikka kuinka toivoisi.”

Visokki seurasi toan askelia kohti rantaa, mutta ei voinut olla katsomatta liekkeihin takanaan. Niiden oranssi hehku sai tulen edessä seisovat, heitä yhä seuraavat kaavut näyttämään vain kuudelta mustalta monoliitilta.

”Oletko… oletko siis sitä mieltä, että Kapura tulee lopulta tekemään Avden tahdon mukaan?”

”Minä olen sitä mieltä, että jokainen edeltäväkin askel polulla, jota pitkin hän on kävellyt, on näyttänyt parhaalta mahdolliselta valinnalta”, sanoi Kapura. ”Ja sitä mieltä, että Punainen mies on ollut taustalla vetelemässä naruista, jotta näin olisi – ja jotta on vielä tulevaisuudessakin.”

”Ei, en suostu uskomaan tuohon”, Visokki kivahti. ”Hänellä on valinta. Sinulla on valinta. Sinä et ole mikään…”

”Nukke?” Kapura keskeytti. ”Enkö todella?”

Kapura pysähtyi Visokin edessä kuin välittämättä siitä, että heidän seuraajansa lähestyivät ja välimatka pieneni. Hän kääntyi naista kohti ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
”Tässä sinulle telepaattina pikku mielenhallintaniksi suoraan Punaisen Miehen punaisista opeista: jos haluat jotain tehtävän, etsi joku, joka haluaa tehdä sen!”

Visokki ei saanut sanan sanaa ulos, kun hän tuijotti Kapuran ärtyneisiin kasvoihin, jotka eivät tuntuneet välittävän lähestyvistä jahtaajista. Kylän liekit heijastuivat hänen silmistään.

”Koska sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä ajattelet, ja mikä vaihtoehto on loogisesti kaikkein paras”, Kapura hengitti raskaasti. ”Kuten Kapurakaan, sinä et tunne itseäsi. Sinä luulet tuntevasi. Me kaikki luulemme, mutta me emme tunne. Me emme voi luottaa, että teemme viisaimman valinnan, koska me emme ole itsejämme.”
Lautturi painoi käden vihreälle sydänvalolleen.
”Minä en ole Kapura, vaan tämän vankilan nimeltä ’Kapura’ ainoa tuomittu. Rakentajalle Kapura oli pelkkä kone, mutta se on vain osa totuudesta. Kapura, kuten kuka tahansa, on enemmän kuin kone.”

Tulen toa astui lähemmäs Visokkia, ja kaksi paria vihreitä silmiä katsoi toisiaan pitkään.
”Hän on lihaa rattaiden välissä”, Kapura jatkoi. ”Hän on eläin, jota prosessoidaan lihaksi.”

Kuin liittyäkseen keskusteluun meriharakka kujersi taivaalla. Sen ääni riipi tiensä kylminä väreinä koko Visokin kehon läpi, eikä hän enää tiennyt, kumpi oli lähempänä, se vai heidän jahtaajansa. Linnun ääni sai Visokin kääntymään katsomaan sen siluettia, ja jonkinlainen ymmärrys tuntui istuttavan juurensa.

Visokki pidätti hetken hengitystään.

”Eläin. Eläimellisyys”, Visokki kuiskasi, ”loiseus. Toiseus?”

”Sille on paljon sanoja”, Kapura nyökkäsi. ”Sille on paljon sanoja, mutta se elää meissä jokaisessa, ja elämme sen armoilla. Sinulle se olisi varmaan ‘viettiminä’, tai ihan vain ‘rahi’.”

”Tai… ‘hordika’.”

Hetken hän taas kuuli hirvittävän, vetisen, märän sydämen lyövän jostain menneisyydestä. Kuinka helppoa sitä olikaan ollut totella?

Kuinka hyvältä se olikaan tuntunut.

Se ja sen johtaman lauman tuhannet sydämet. Ne olivat tuntuneet ainoilta oikeilta asioilta, ja kaikki muu oli ollut unta.

”Avde löytää sen sisältämme”, Kapura jatkoi, ”ne halut, ne toiveet, ne vietit koneistojemme keskellä. Hän sytyttää niiden sisälle valon ja avaa siihen kimpaleeseen mustaa tyhjyyttä kymmenen punaista silmää. Hän siunaa sille tietoisuuden.”

Meriharakka kirkui. Kaavut lähestyivät. Aika päivänsarastukseen väheni.

”Ja vaikka se, minkä hän sinne synnyttää, ei voisi tehdä mitään pakottaakseen sinua tai Kapuraa tai ketään”, lautturi jatkoi, ”miksi te ette kuuntelisi sitä? Miksei Kapura kuuntelisi, kun hänen perämiehensä olkapäällä keikkunut lintu kertoo, kuinka kaikki voisi joskus olla taas hyvin?”

”Miksi me emme tekisi sitä”, Visokki kuiskasi täysin eleettömästi, ”sitä, mitä…”
Hän juuttui katsomaan aivan liian pitkäksi omaa kämmenpohjaansa, sitä joka oli aiemmin pidellyt sirua.
”… haluamme eniten maailmassa.”

Toa nyökkäsi Visokille.
”Jos Kapura ei olisi liian kiireinen vellomaan siinä, mitä ei tule ikinä saamaan, hän ehkä muistaisi merkityksen sanalle, joka vei häneltä aika monet yöunet silloin, kun hän oli vielä Arupak”, toa sanoi. ”Nimittäin sellaiselle viattomalle pikku sanalle kuin Nukentekijä.”

Kapura ei jatkanut siitä enää sanallakaan. Eikä Visokki enää tiennyt, mitä vastata. Tulen toa vilkaisi hänen taakseen, nyökkäsi ja alkoi ottaa ripeitä juoksuaskelia lauttaa kohti.
Ennen kuin Visokki lähti juoksemaan perään, hän kääntyi katsomaan lähestyviä kaapuhahmoja kerran. Ne olivat vain kymmenien metrien päässä, ja niiden kiireetön lähestyminen tuntui vain hidastuvan, kuin ne olisivat olleet entistä varmempia, että voittaisivat.

Naisen askeleet veivät vauhdilla kohti lauttaa. Palavan kylän savunhaju vaihtui meri-ilmaan.

Meriharakka kirkui taivaalla, ja oli vaikeampaa ja vaikeampaa olla kuuntelematta.

Lautta irtosi jälleen kerran rantahiekasta. Visokki loi vielä viimeisen silmäyksen kuuteen rannalla rivissä seisovaan hahmoon ennen kuin koko saari palasi punaiseen sumuun nyt vailla ketään häiritsemässä rauhaansa. Kapura ei soutanut juurikaan nopeammin kuin aiemminkaan, vaikka kaavut olivat käyneet jo hyvin lähellä heitä.

Visokki oli jo ymmärtänyt, että tässä ei ollut kyse ajojahdista, vaan pelistä ja näytelmästä.

”Sinä väität, että Avdella on jo seppänsä”, Visokki sanoi istuen puupinnalle. ”Hänellä on ahjo, mikä… se sitten onkaan. Ennemmin tai myöhemmin hänellä on loputkin sirut. Mitä hän enää edes tarvitsee?”

”Luulen, että siihen löydät vastauksen seuraavasta paikasta”, lautturi vastasi.

”Minä kyllä muistan, mikä oli se, millä hän sanoi sytyttävänsä ahjonsa”, Visokki nyökkäsi. ”Tai… kuka. Mutta… minä toivon todella, todella paljon, että se ei ole siellä, mihin minä luulen sinun meidät vievän.”

”Minä en valitettavasti ole tämän tarinan kirjoittaja”, vastasi lautturi siihen. ”Minä vain vien sinut sinne, missä sen seuraava näytös esitetään. Ja seuraava näytös elämästäni on sinulle hyvin, hyvin tuttu.”

Visokki tiesi kyllä, mihin Kapuran matka oli seuraavaksi kulkenut. Tämä oli viettänyt siellä pitkän hetken. Visokki tunnistaisi sen muurit, sen majakan ja niiden takaa taivaita kohti kurottuvan tornin. Hän tiesi, mihin Kapuran matka oli johtanut. Missä yksi sivu hänen elämäänsä oli päättynyt ja toinen alkanut.
Mutta hän tiesi, että se paikka oli täällä erilainen. Sieltä he olivat lähteneet. Visokki oli nähnyt sen tuhon omin silmin ja ollut liian kiireinen sitä estääkseen. Tällä autiolla merellä, tässä mielenmaisemassa saari, jolle he saapuisivat kohta oli jo tuhottu, Koneen pirstoma ja raatelema.

Tai… sen olisi ainakin pitänyt olla. Mutta se ei näyttänyt siltä enää.

Hiekkarantaa ei olisi erottanut sen oikeasta vastineesta, kun lautta tömähti matkansa päätepisteeseen.

”Tervetuloa kohtaan”, sanoi Kapura astellessaan rannalle, ”jossa näytelmä hämärtyy. Tähän osaan meidän jälkiviisas, pohtiva silmämme ei enää pure, sillä se on vielä käynnissä.”

”Joten… mitä meidän olisi tarkoitus tehdä?”

”Varsin hyvä kysymys, ja kerrothan sitten minullekin, jos vastaus joskus selviää? Mieluummin sille versiolle minusta, jolle siitä tiedosta on mitään hyötyä, siis.”

Sumu oli hälvennyt hieman, mutta se ei tunnelman uhkaavuutta poistanut, kuten ei sekään, että heidän varjostajansa olivat jääneet jälkeen – katsahtaessaan takaisin kohti merta Visokki ei nähnyt merkkiäkään kuudesta hahmosta, jotka olivat seuranneet heitä niin uskollisesti halki muistojen matkan.

Ja mikseivät ne muka olisi nyt lopettaneet? Nehän olivat saaneet sen, mitä olivat halunneet.

”Kapura, miksi Avde halusi sinun saapuvan tänne?”

Tulen toa vastasi kohauttamalla olkiaan ja viittomalla merkitsevästi kohti kaupunkia, joka odotti hiekkarannan toisessa päässä.
”Ehkä sinun on tullut aika ottaa siitä selvää.”

Visokki katsoi suuntaan, johon hänen lautturinsa oli viittonut. Hänen silmänsä seurasivat rantaviivaa, joka hämärtyi sumussa ja usvassa, mutta oli jatkuvasti jollain tapaa kirkkaampi ja tutumpi. Tuo majakka. Noiden laiturien järjestys. Tapa, jolla läntinen muuri ulkoni…

Niiden… niiden piti olla romahtaneita mereen. Hän oli nähnyt niiden rauniot omin silmin. Hän… hän oli vasta ollut täällä.

Tuo majakka. Tuo kellotorni. Tuo terävä kartio linnakkeen huipulla.

Tuo majakka.

”Mutta”, Visokki kuiskasi tuuleen, ”mutta niiden piti olla pirstaleina. Minä näin, mitä niille kävi.”

”Ehkä alat vähitellen tajuta tärkeimmän asian Punaisesta miehestä”, lautturi sanoi vielä. ”Hän ei ole tullut tänne tuhoamaan asioita. Kun tajuat sen, ymmärrät varmaan myös, mikä on hänen hirvittävästä asearsenaalistaan pahin. Sillä se ei ole ne kuusi, jotka Kapuran tänne jahtasivat, saati sitten meriharakka ja sen kaltaiset. Ehei, hänen pahin aseensa ovat kaksi sanaa.”
Visokki kääntyi Kapuraa kohti. Lautturi hymyili, mutta ei kovin aidosti.
”Entä jos.”

”Entä jos”, Visokki toisti pettyneenä.

”Jätän sinut ymmärtämään ne itse”, Kapura vastasi, ”sillä tässä tiemme eroavat. Minun on kirjoitettava itseni ulos tarinasta mahdollisimman tyylikkäästi, jotta sinä voit jatkaa omaasi.”
Kapura heilutti hyvästit Visokille, jolle ei jäänyt aikaa reagoida, ja astui jälleen lautalleen, joka seisoi liikkumatta rannassa yhtä uskollisena kuin ennenkin. Airollaan hän otti vauhtia ja lähti lipumaan sumuun, josta oli tullut.

”Minä en ehkä voi itse selvittää Avden aikeita”, toa huusi, ”mutta siitä ei seuraa, ettenkö välittäisi. Ratko kaikki mysteerit minun puolestani, jooko? Jätän sen perinnöksesi entisen merirosvon ja nykyisen sepän sekä roolipelimestarin alitajunnan metafyysiseltä manifestaatiolta.”

Visokki ei ehtinyt vastata tai edes purkaa lautturin viimeisen lausahduksen merkitystä, kun tämä oli jo tummunut silkaksi varjoksi sumun keskellä ja hävinnyt sitten kokonaan.

Hän jäi yksin – toisella puolellaan nyt autio meri ja toisella hiljainen kaupunki, joka vaikutti luonnottoman uhkaavalta siitäkin huolimatta, ettei se fyysisiltä ominaisuuksiltaan siihen mitään aihetta antanut.

Koska muutakaan vaihtoehtoa ei enää ollut, hän alkoi astella sitä kohti. Kohti tuota tummaa, tuttuakin tutumpaa siluettia sumussa. Kohti majakkaa, jonka huipulta valosilmä kutsui hehkullaan luokseen.

Ja mitä lähemmäs hän käveli, sitä sankemmin sumu tuntui hukuttavan taakseen kaiken aiemman. Pirstotun meren melankolisen tyhjyyden, punaisten katseiden painostavan hehkun, Rakentajan painajaismaisen rakennelman rauniot.
Taivas, joka paljastui rakoillen sumun takaa kehystämään kaupungin siluettia, tuli ensin esiin täysin värittömänä ja piirteettömänä, mutta sitten… sitten se alkoi näyttää siniseltä ja kirkkaalta, loputtomalta ja rajoittamattomalta. Ja se näytti sitä sinisemmältä, mitä enemmän askelia hän otti sitä kohti.

”Entä jos”, Visokki lausui sanat tuuleen. ”Entä jos…”

Majakan välke oli kutsuvaa. Sen valo huusi läpi sumun viestiään. Se kutsui ketä tahansa, joka oli yksinäinen, turvaton tai kappaleina.

Visokki ei lopettanut kävelemistä. Hän tunsi tämän reitin, eikä sen seuraaminen vaatinut täällä niinkään tietoa kuin tuntemuksen, jota seurata. Ja se tuntemus otti hänen sielussaan saman muodon kuin kysymys, jonka hän nyt kysyi itseltään, kuten kymmeniä vuosia sitten oli kysynyt tällä rannalla.

”Entä jos”, hän kuiskasi.

Entä jos.

Entä jos voisi lakata taistelemasta?

Entä jos kaikki voisi olla paremmin.

Entä jos maailma voisi olla tätä parempi.

Entä jos… voisi vain tuntea olonsa…

… tervetulleeksi.