Sortuvan metallikehikon, vääntyvien rautapalkkien ja halkeavien rattaiden kirkuminen oli lakannut. Jäljellä oli vain täydellinen kaiken nielevä hiljaisuus. Se oli aiempia hiljaisuuksia lopullisempi. Se ei tuntunut sellaiselta hiljaisuudelta, jota tarkemmin kuuntelemalla kuulisi huoneen seinät, ikkunalasia vasten raapivan syksyisen oksan tai edes oman hiljaisen hengityksensä.
Metallin kuolinhuudot olivat jättäneet jälkeensä hiljaisuuden, joka söi ääniä elävältä. Hapettoman tyhjiön, jossa ei ollut väliä sillä, kuinka kovaa kirkuisi. Pysähtyneisyyden, jossa ei voinut olla varma, löikö edes sydän enää.
Visokki ei tuntenut enää mitään. Ei jalkojensa alla olevaa metallista tasannetta, ei klaanilaisten liikehdinnän aiheuttamaa ilmavirtaa, eikä omaa hengitystään. Kaikki oli pysähtynyt, ja pimeys oli syönyt kaiken.
Mutta jokin ei tuntunut lopulliselta. Jokin jäi ilmaan epävarmana, eikä siitä voinut täysin päästää irti: hän tiesi vielä olevansa Visokki.
Kaikki ei voinut siis olla vielä ohi.
Paluu tuntemusten maailmaan oli hidas, ja se pelotti häntä. Kaikki neljä raajaa löytyivät vielä sieltä, missä ne olivat ennen Koneen sortumistakin olleet. Ja kun hän erotti kätensä ja jalkansa, kohta löytyivät myös tiukasti yhteen painetut silmäluomet.
Ääniäkin alkoi erottua. Se etäinen humina, joka oli kuulunut Koneiden kaupungille, palasi hiljalleen entisekseen. Ja kun tuntoaisti tulvi takaisin, alkoi Visokki vähitellen ymmärtää, että hän oli selviytynyt.
Miten?
Hitaasti ja varovaisesti hän avasi silmät, joiden kaltaisia hänellä ei todellisessa maailmassa ollut. Niiden takaa erottui vielä valoa. Valo puski läpi haljenneeseen pimeään tilaan, jossa hän leijaili vailla painovoiman rajoitteita. Kaikki erottui vielä sumeana ja häilyvänä, kuin vedellä haalennettuna versiona itsestään. Ensimmäinen silmien räpäytys pakotti sumuun piirteitä, jotka alkoivat jälleen tarkentua.
”Visokki?” jään toan tuttu ääni kuului häilyvänä.
”… mitä?” Visokki vastasi hiljaa.
Ensimmäisenä erottuivat hänen ystäviensä hehkuvat, epäuskoiset silmät. Matoro lojui pysähtyneenä polvillaan lattialla hänen vierellään. 273 makasi hänen edessään rintakehällään yrittäen saada itseään nousemaan kaikkien neljän kätensä voimalla. Kun Visokki käänsi päätään oikealle, näki hän asettaan käsiinsä haparoivan Tawan.
Myös Rakentajan häkit olivat murtuneet heidän ympäriltään raudankappaleiksi. He elivät. Jotenkin vielä.
Hieman kauempana Visokki näki yhä paikallaan seisovan Tarip Ruostesilmän velmun punertavan katseen. Ja merirosvon olkapäältä tuijottivat linnunkallosta tutut, hirviömäiset punaiset silmät.
”Luulitko sen olevan jo ohi, Visokki?” meriharakan nokka lauloi.
Visokki ei halunnut vastata siihen mitään. Mutta toivoi, että joku muu olisi vastannut hänelle.
Miksi he olivat elossa?
Mitä oli tapahtunut?
Kaikki oli hajonnut, ja siihen kaikkeen tuntui kuuluneen painovoima. He seisoivat edelleen Koneiden salin kylmällä metallilattialla, mutta rakennus ei enää ollut heidän ympärillään kuin haljenneina, paikalleen pysähtyneinä kappaleina.
Tuhannen koneen kaupungin sydän oli haljennut täysin, ja koneiston ulkopuolella lainehtivan aution meren punertava auringonlasku puski seinään revenneestä haavasta sisään. Kapuran mielen himmeät auringot sinkosivat yksinäisen valonsäteen hirviömäisen kompleksin entiseen pimeimpään ytimeen.
Kun Visokki käänsi katsettaan sinne, mikä oli näyttänyt hänelle aiemmin Rakentajan maailman rautaiselta taivaalta. Taivaan kupoli lohjennut, musertunut ja räjähtänyt kymmeniksi tonnien painoisiksi kappaleiksi Konetta, joiden olisi kuulunut pudotessaan tappaa heidät kaikki. Mutta siinä taivaan kappaleet roikkuivat ilmassa kolme metriä heidän päidensä yllä, vain itse itsensä kantamina. Kuin ne olisivat ennen lopun hetkeä vain muuttaneet mieltään.
Tuhon aalto oli ottanut valtaansa koko jumalattoman kompleksin, mutta nyt oli kuin aika olisi pysähtynyt lopullisesti. Koneen olisi pitänyt romahtaa heidän niskaansa, mutta se oli keskeyttänyt oman tuhonsa.
Ja siinä kohtaa mistä tämä oli käskyn antanut, keskellä valtaistuinsaliaan, seisoi yhä koneiden keisari, Rakentaja. Eikä tämän metallisilta, muuttumattomilta, silmättömiltä kasvoilta voinut nähdä, oliko tämä valinnut pysäyttää tuhon vai ei.
”HYVIN HUVITTAVAA, HARAKKA”, kuului lopulta masiinojen mestarin suusta. Joueran ääni kaikui aavemaisesti halki täydellisyyden mekanismien raunioiden. Se kuulosti yhtä epätodelliselta kuin hiljaisuus, jonka se rikkoi.
”HIDASTAT VAIN VÄISTÄMÄTTÖMYYTTÄ. LOPUSSA KAIKKI MURENEE; IKILIIKKUJAA EI OLE.”
Visokki käänsi katseensa Taripiin ja tämän olkapäällä odottelevaan meriharakkaan. Loisen kantaja katsahti lintua ruostesilmillään hymähtäen, kääntyi kohti Rakentajaa ja ojensi kätensä koneiston keisaria kohti.
Yhdellä loikalla ja siipien iskulla meriharakka oli laskeutunut matoralaisen ruskealle kämmenelle. Syvän Naurun sirpaleen musta nokka aukesi ja raakkui pilkkaavasti Joueraa kohti.
”Vaan täällä me silti kaikki yhä olemme, Rakentaja; Vieraat, jotka kutsuin sisälle. Minä, ja kantajani, kapteenin tärkein. Ja jokainen hetki, jonka me jatkamme olemista… jatkaa myös kapteeni.”
Lintu pörhisti mustia sulkiaan kuin kihertäen.
”Jokainen niistä hetkistä on uusi epäonnistumisesi.”
Rakentajan metallinen ranka puski ruhjoutuneesta panssarin aukosta ulos kipinän, mutta muuten tämä seisoi hievahtamatta.
”EPÄONNISTUMINEN? MERKITYKSETTÖMÄN TOAN MIELI EI OLE SE, JOHON UUSI MAAILMANJÄRJESTYS RAJOITTUU.”
”Olette saattaneet huomata”, tokaisi Tarip vilkaisten Mahikillaan kohti klaanilaisia, ”ettei Rakentajan kone koskaan mitään muuta ollutkaan kuin hänen oman suuruudenhulluutensa illuusio. Nyt lavasteet on purettu pois, mutta hammasrattaiden herra itse on yhä olemassa – ja valitettavasti, yhtä vapautuneena illuusiostaan kuin mekin, vaarallinen. Toistan kysymykseni, Visokki: autatko meitä päihittämään hänet vai et?”
Visokki ei vastannut. Joskus aiemmin Tarip Ruostesilmän sanoissa oli ollut järkeä. Mutta jokaisena aiempana hetkenä, kun merirosvo oli ollut heidän kanssaan, oli Avden loinen odottanut hiljaisena tämän laukun sisällä.
Hän oli ollut väärässä aivan kaikesta Taripin suhteen. Ja nyt häntä pelotti saada tietää, mitä se tarkoittaisi.
Visokki laskeutui seisomaan samalle irtonaiselle lattian kappaleelle, jolla hänen ystävänsä keräsivät itseään. Hän jakoi hiljaisen, voimattoman katseen vierellään kyhjöttävän, pelokkaan Jäätutkijan, Matoron ja Tawan kuvajaisen kanssa.
”Oletteko… kaikki kunnossa?” hän kuiskasi.
”K-kyllä”, Jäätutkija 273 mutisi. ”Kyllä kai…”
Tawa nyökkäsi hiljaa. Matoro ei, vaan tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. Jään toassa oli jotain sellaista, jota Visokin oli vaikea katsoa. Lintu otsassa suki siipiensä sulkia nokallaan.
Ja kun Visokki käänsi katseensa alas kaupunkiin, lojui siellä yhä Makuta Nuin päätön ruumis. Ja vaikka Visokki kuinka toivoi, ei Manu vaikuttanut ponkaisevan pystyyn uusi kiero suunnitelma valmiina pelastamaan heidät.
Sen odotuksen päätti Syvän Naurun äänikuoron sirpale.
”Jos sinussa on vielä vihaa, Rakentaja”, meriharakka raakkui petollisella äänellä, ”en voi kuvitellakaan, kuinka se tulvii yli äyräidensä juuri nyt.”
”MIKSI KOKEA VIHAA, JOS KAIKKI KULKEE YHÄ ALGORITMIN MUKAISESTI?” kysyi Jouera. ”KONE EI KOSKAAN OLLUT TÄYDELLINEN – MINKÄÄNLAINEN RAKENNUSTYÖ EI VOI KORVATA MÄTÄÄ ARKKITEHTUURIA.”
Mustat siivet aukesivat uhmakkaasti runoilijan ruskealla kämmenellä. Niistä tuijotti joukko pieniä punaisia silmiä, jotka kääntyivät katsomaan Visokkia.
”Mutta luulit silti tietäväsi edes yhden asian”, linnun nokka puhui yhä Rakentajaa kohti. ”Luulit tietäväsi edes, miten oma rakennelmasi tuhotaan!”
Ei ollut mitään syytä sille, miksi tuhatkiloiset palaset Koneen rautaa eivät olisi jo pudonneet alas musertaakseen heidät kaikki lopullisesti. Mutta ne eivät pudonneet. Siinä ne vain seisoivat.
”Tietämättömyyden täytyy satuttaa sinua, Rakentaja. Miksi et onnistunut edes tuhoamaan Tulen Takojaa? Miksi Koneesi ei suostu edes romahtamaan käskystäsi?”
Rakentajan keho otti eteenpäin yhden ainoan askeleen. Sen kolahdusta valtaistuinsalin metallilattialle seurasi pitkä hiljaisuus.
”KONETTA TAI EI, PILASI ON HYÖDYTÖN. VAIKUTAT USKOVAN OLEVASI NYT TURVASSA – MUUTTUUKO MIELESI, JOS MURSKAAN SINUT OMIN KÄSIN?”
”Minä en ole tarpeeksi olemassa voidakseni uskoa. Minä olen se, mihin uskotaan.”
Meriharakka käänsi nokkansa klaanilaisia kohti, ja samalla aavemaisesti kääntyi myös Tarip Ruostesilmän katse.
”Heidän kaltaisensa uskovat. Ulkopuoliset uskovat. Todelliset uskovat. Ilman heitä olemme valheita. Heidän kaltaisensa pitävät meidät hengissä.”
Kun meriharakka oli vanginnut Visokin katseen, nosti se oman pitkänokkaisen päänsä kohti kattoa, Koneen sortuvia kappaleita. Visokki ei voinut enää olla seuraamatta katseellaan, mitä kohti nokka osoitti.
”Ja Rakentaja… minun kaltaiseni pitävät sepän hengissä.”
Kauhu jäädytti Visokin, kun hän lopulta katsoi.
Kupolin katto katsoi takaisin.
Niistä railoista, jotka olivat halkaisseet koneen sortuviksi kappaleiksi, tuijotti valtavia, hyytäviä silmiä, joiden yönmustat pupillit olivat tyhjyyttä itseään. Punaisia silmiä, kuvottavasti sykkiviä. Tuttuja.
Tuhansia pieniä ja isompia Syvän Naurun hirvittäviä katseita porautui heihin sieltä, missä Kone oli seissyt ennen vankkana. Ne olivat pursunneet esiin raoista, venttiileistä ja aukoista Koneen sisältä silloin kun sen valtava muoto oli haljennut ja repeillyt kaikkialta heidän ympäriltään. Ja nyt… nuo silmät vain katsoivat.
Halkeamasta entisen planetaarion seinässä puski yönmusta, punaisia silmiä pursuava jänne, joka piteli tiukasti paikoillaan yksinäistä valtavaa ratasta, joka oli pudonnut koneiston sortuessa heitä kohti.
Saman lattian kappaleen, jolla he seisoivat, olisi pitänyt pudota ja sortua kuten muunkin kompleksin sen alta, yltä ja ympäriltä. Mutta nyt he näkivät, että sekään ei leijunut itsekseen ilmassa. Kolme avaruutta mustempaa jännettä piteli sitäkin paikoillaan tiukasti.
Kun silmien sykkeen näki, alkoi sen myös kuulla. Koneiston raunioissa sykki vetisesti, kuin murtuvan ahtojään alla vesi olisi virrannut. Siellä sykki.
”V-VISOKKI?” Jäätutkija huusi. Visokki ei osannut vastata siihen.
Siellä, missä oli ollut aiemmin liian pimeää katseelle, alkoi erottua yhä ohuempia ja ohuempia siimoja ja jänteitä, jotka olivat pysäyttäneet Koneen sortuvat kappaleet paikoilleen. Joka ikinen mustista jänteistä tuijotti pintaansa aukeilevilla tuhansilla, värähtämättömillä silmillä heihin. Visokkiin. Matoroon. Jäätutkijaan. Tawaan. Taripiin. Meriharakkaan.
Ja ennen kaikkea Rakentajaan.
”JUHLI TOKI SITÄ, ETTÄ ONNISTUIT SAASTUTTAMAAN YHDEN MIELEN”, kantautui Joueran kaiuttimista, ”MUTTA MITÄ MUUTA OLET TEHNYT KUIN VAIN HIDASTANUT VÄÄJÄÄMÄTTÖMÄN TOTEUTUMISTA?”
”Sanasi ovat vailla sisältöä”, ilkkui Tarip. ”Piristä päiväämme käytännön esimerkillä – tapa kapteeni, jos siihen väität pystyväsi.”
Kuin käskystä alkoivat Koneen kappaleet ulvomaan jälleen vertahyytävästi. Mutta ne liikahtivat alaspäin kohti klaanilaisia, Taripia ja loista vain senttejä, kunnes niiden ympärille kiristyvät mustat siimat pysäyttivät kaiken taas paikoilleen.
Siimat… tai hämähäkinseitit.
”Mitä…” Visokki haukkoi henkeään tuijotellen näkyä.
”Tämä verkko rakennettiin jo aikoja sitten, Rakentaja”, meriharakka nauroi. ”Ja eniten sitä on kutonut kapteeni itse. Luuletko pystyväsi rikkomaan häntä enempää kuin häntä on jo rikottu?”
Jälleen Koneen sortuvat kappaleet vavahtivat kaikkialla ympärillä valmiina sortumaan vihdoin matemaattiseen, vääjäämättömään mahdottomuuteensa. Ja jälleen Syvän Naurun silmillä heitä kaikkia katseleva verkosto pysäytti sen rusentumisen paikoilleen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ HÄN ON KOKENUT?”
Lintu kirkui kuin nauraen lopulliselle voitolleen. Rauta valitti ja kipinöi, mutta ei liikkunut. Verkko kiristyi ja kuroutui yhä tiheämmin sen ympärille.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, KUINKA RIKKI SEPPÄ ON JO, RAKENTAJA? Luuletko, että joku, joka on jo niin rikki, voidaan vain pyyhkiä pois lopullisesti?”
Meriharakka jatkoi kirkumistaan. Ja sen äänessä oli nyt yhtä paljon Kapuran ääntä kuin Avdea.
”JA SILTI YRITÄT VIELÄ? Sinä satutat itsesi hänen sirpaleisiinsa, Rakentaja. Sirpaleissa on kauneutta. Niistä ei voida saada enää ehkä entistään…”
”… mutta niistä voi parsia jotain entistä kauniimpaa”, jatkoi Tarip Ruostesilmä.
”Parsia”, Matoro toisti aavemaisen hiljaa. ”Niin. Parsia.”
Rakentajan äänessä kävi sähköinen särö, kun tämä vastasi linnun uhmalle.
”MITÄ KAUNEUTTA ON VIRHEISSÄ? NIITÄ MAAILMA ON JO TÄYNNÄ – SEN PERIMMÄISISTÄ RAKENTEISTA SEN EDISTYNEIMPIIN ILMENTYMIIN. LOPUSSA RUNOLLISUUDESTASI EI OLE HYÖTYÄ, LINTU. LOPUSSA KAIKKI, MIKÄ ON LIHAA JA VERTA, KAATUU.”
Mekaaninen ranka otti jälleen yhden askeleen eteenpäin kohti Taripia ja harakkaa. Klaanilaiset odottivat yhä etäämmällä tilanteen kehittymistä.
Saarna jatkui ilmeettömällä äänellä, joka ei paljastanut, oliko Jouera todella dogmansa pauloissa vai pelasiko vain aikaa.
”MINÄ OLEN NÄHNYT TOTUUDEN. MINÄ OLEN NÄHNYT TARPEEKSI TIETÄÄKSENI, ETTÄ KAIKKI SORTUU LOPULTA, ELLEI JOTAKIN TEHDÄ. LOPULTA KAIKKI PYYHKIYTYY POIS, ELLEI SETHEUS NUI NOUSE JA KOHOTA MAAILMAA MUKANAAN. ENTROPIA SYÖ SINUN LIHASI LOPULTA, LINTU; AINOA RATKAISU ON KÄÄNTÄÄ SE JA RAKENTAA AINOA KONEISTO, JOKA VOI SELVITÄ – IKUINEN, TÄYDELLINEN TYHJYYS.”
Hajonneen koneiston palaset tärisivät jokaisella raskaalla askeleella, jolla Rakentaja iski maata allaan. Verkot pitivät ne paikallaan; seitit kiertyivät niiden ympärille entistä tiukemmin ja saivat aikaan sen, että kun Jouera oli saavuttanut matkansa päätepisteen – vain metrin etäisyyden paikallaan sojottavasta matoranista – sirpaleet olivat täysin liikkumatta.
”SINUN PITÄISI KIITTÄÄ MINUA JUMALANASI! MATA NUI, JOKA ON MEIDÄT MUOVANNUT, EI OLE MITÄÄN; HÄN SÄÄTI ALKUPARAMETRIT VIRHEELLISIKSI, HÄN ITSE SYÖKSI MAAILMAN TUHOON JO ENNEN KUIN YKSIKÄÄN HETKI OLI KULUNUT. KUMARRA MINULLE, HARAKKA, TAI VOIN NÄYTTÄÄ, MIHIN KIELTÄMISENI JOHTAA.”
”Minä kumarran vain yhdelle”, lintu raakkui hirviömäisellä äänellään, jossa Kapuran puheääni ja Syvän Naurun kuoro söivät toisiaan vuorotellen. ”Sille, jonka ansiosta olen täällä. Sille, joka merkitsi sepän omakseen, mutta ei siksi, koska halusi omistaa sepän – vaan siksi, koska se oli sepän parhaaksi. Eikä vain sepän, vaan koko tämän saastaisen, rikkinäisen, kauniin maailman parhaaksi. Minä kumarran Syvälle Naurulle.”
Siipienvärähdys. Harakka loikkasi Tarip Ruostesilmän jalkojen eteen metallilattialle.
”Eikö ajatuksen voima olekin hämmästyttävä, Rakentaja? Pystyt jauhamaan sileäksi saaret, joilla seppä on astellut, hänen miehistönsä jäsenet, mielikuvituksen valehahmot, jotka hän on luonut omaksi huvituksekseen… mutta silti niin kauan, kuin autiolla merellä lentää pieni meriharakka ja purjehtii hyvin erityinen perämies… sinä olet voimaton täällä.”
Klaanilaiset seisoivat metallitasanteella, jota mustat verkot pitivät tiukasti paikallaan Koneen tärähdyksistä välittämättä. He vain seurasivat sivusta Taripin ja loisen ja Koneen mestarin välienselvittelyä. Visokki ei enää tiennyt, kenen heistä sanat pelottivat häntä eniten.
”Mikään mitä teet täällä ei ole lopullista”, meriharakka lausui. ”Syvä Nauru korjaa sepän, parsii kokonaiseksi.”
”Hänestä tulee taas niin kaunis, kuin minä hänet muistankin”, jatkoi Tarip hymyillen.
”Niin, niin tulee. Ja Syvä Nauru tekee sen… että seppä voi korjata hänelle jotain mahtavampaa.”
”SINÄ ET OLE KORJANNUT HÄNTÄ”, Rakentajan ääni kirskui taipuvan teräksen lailla. ”SINÄ ET TEHNYT HÄNESTÄ TOAA. SINÄ ET ANTANUT HÄNELLE PAINOVOIMAN ELEMENTAALIVOIMIA. SINÄ ET YRITTÄNYT RAKENTAA KONETTA; SINÄ LEVITIT TURMION VERKOSTOASI TODELLINEN AGENDASI TOISAALLA, MUTTA TULIT TOKI TIELLE, KUN JOKU TOINEN YRITTI.”
Koneen vapaaksi riuhtovien, entropiaa kohti pyrkivien kappaleiden natina ja ryske tuntui rauhoittavan, ja Syvän Naurun silmiä kupliva hämähäkinseitti tuntui hellittävän otettaan.
Rakentaja puristi sormettomat kämmenensä eteensä kuin lopulliseen kuristusotteeseen.
”KUINKA VOIT VÄITTÄÄ TEHNEESI MITÄÄN MINUN POIKANI ETEEN?”
”Hi. Hi hi.”
Visokki seurasi katseellaan, kuinka taustalla muutama siima irtosi verkosta ja alkoi liikuskella kuin lonkeromaisina raajoina. Ne kietoutuivat muutamiin ympäriinsä levittäytyneisiin, toisesta kompleksin huoneesta irti räjähtäneisiin kappaleisiin ja nostivat ne ylös.
Lonkeroiden päissä roikkui pimennettyjä näyttöpäätteitä sieltä, mikä oli ennen ollut Rakentajan valvomo, ja tummat raajat toivat niitä lähemmäs. Aluksi niitä oli kymmeniä, sitten ehkä satoja. Koneiden mestari ei tuntunut reagoivan absurdiin näytökseen ympärillään, eikä olisi edes voinut.
Hetken päästä Rakentajaa, Taripia ja loista ja klaanilaisten joukkoa ympäröi verkoston siimoista roikkuvien rikkinäisten näyttöpäätteiden kehä.
”Kuinka houkkamaisen ylpeää onkaan kutsua häntä pojaksesi”, lintu sanoi. ”Kun hänen syntymänsä ei koskaan ollut aikaansaannostasi. Hän ei ollut sinun konseptisi. Hän ei syntynyt sielustasi tai sydämestäsi sen enempää kuin käsistäsikään.”
”PIAN HÄN LIITTYY TÄYDELLISYYTEENI”, vastasi Jouera. ”EHKÄPÄ LÖYDÄN PAREMMAN ARKKITEHDIN, JOLLE SUODA KUNNIA SUUNNITELLA KONEENI. MAHTAVA MEKANISMI NOUSEE, JA SITTEN SE ROMAHTAA, EIKÄ KONEEN VALTA RAJOITU TÄLLÄ KERTAA YHDEN AINOAN TOAN MIELEEN.”
Kului jälleen tauko. Rakentaja katsoi kohti Taripia ja loista arvioiden silmillä, joita hänellä ei ollut; matoran ja lintu vastasivat kuvitteelliseen katseeseen, eikä näiden ilmekään värähtänyt.
”Olemme kuulleet monologisi tarpeeksi monta kertaa”, totesi runoilija. ”Aika lyödä pöytään uutta tietoa! Olet kovin varma siitä, että koneesi voi olla verkkoa vahvempi. Mahtaisiko mielesi muuttua, jos näkisit, kuinka pitkälle se ulottuu?”
Ja silloin, täysin varoittamatta, syttyivät ympärillä tummista siimoista roikkuvat näytöt, vaikka mikään ei ollut antamassa niille virtaa. Niiden sininen hehku häikäisi Visokin ja muiden silmiä. Rakentaja ei reagoinut – miksi olisikaan.
Kammion akustisen hiljaisuuden ylle levittäytyi näyttöjen staattinen kohina.
”Minä, Rakentaja hyvä, olen syntynyt suoraan Syvästä Naurusta”, meriharakka raakkui hiljaa. ”Kerran aikoja sitten, kun toa Kapuran mieli joutui kosketuksiin Syvän Naurun kanssa… alkoi olemassaoloni. Ja kuten jokaiseen mieleen, jota Syvä Nauru koskettaa, syntyi Kapuran mieleen, hänen perimmäisimmän ajatuksensa ja määrittelevimmän muistonsa sisälle tietoisuus. Minä.”
Punaiset mulkosilmät pullistuivat meriharakan pienessä päässä.
”Vaan kuten jokainen hyvä ajatus, minä en pysähtynyt seppään. Minä levisin pidemmälle. Minä munin munan, josta kuoriutuisi seuraajani.”
Oli kuin signaali olisi saapunut perille, kun jotain ilmestyi kaikille heitä ympäröiville näytöille.
Visokki ei saanut katsettaan irti siitä. Se oli lintu, musta kuin yö, ja silmiltään punainen kuin taivaan tähti. Mutta linnuksi siinä oli jotain väärää. Sen päälaelta ja leuasta pursusi musta heltta, ja siellä, missä sillä piti olla pyrstö, se jakautuikin kahdeksi kiemurtelevaksi, sihiseväksi, hirviömäiseksi käärmeeksi.
Kammottava olento loikki näytöillä tuijottaen heihin meriharakan kanssa identtisillä punasilmillä.
”Ja jos sinä, Rakentaja, kehtaat sanoa, että Kapura on sinun poikasi… niin yhtä lailla ABRAXAS on minun.”
Hetken oli hiljaista.
”VALEHTELET”, tokaisi siihen Rakentaja. ”MINUN LUOMUKSISSANI EI OLE VIKOJA; VAIN SUUNNITELMAA MUKAILEVIA HEIKKOUKSIA.”
Näytöistä kuului ääni, kuin linnun kiekaisun ja käärmeen sihinän kammottava lapsi. Silloin alkoi jokaisessa aavemaisesti itsekseen toimivassa näytössä heidän ympärillään vilistä kuvia, joihin oli vaikea keskittyä. Mutta kun niihin lopulta keskittyi, alkoi toivoa ettei olisi koskaan tehnyt niin.
Näytöillä myllersi ruskeanvihreitä juuria, jotka tuhosivat kaiken tieltään.
”Ne, mitkä ovat sinulle vikoja, Rakentaja”, meriharakka lauloi, ”ovat Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle avaimia täydellisyyteen.”
”Niinpä, oletko koskaan kysynyt itseltäsi, Koneen mies”, Tarip Ruostesilmä hymyili, ”mitä eräänä päivänä vapautitkaan maailmalle?”
Ensimmäisellä näytöllä näkyi sortunut hylätty laboratorio, synkeä halli. Hyvin samanlainen kuin se, jossa he nyt olivat, mutta todellinen. Se oli koottu Kapuran muistojen sirpaleista. Visokki otti epävarman askeleen eteenpäin ja tiesi, että hän olisi ehkä nyt voinut keskeyttää loisen… mutta sen nokasta tulevat sanat olivat liian tärkeitä.
”Muistan sen kuin eilisen, Rakentaja, sillä minulle ei ole päiviä. Muistan sen, kun kohtasin hulluutesi juuret ensimmäistä kertaa.”
Zairyhin saari
Kuukausia sitten
Siispä hän teki vaarallisen merimatkan vastauksien perässä entiseen valtakuntaasi.
Valot räpsähtivät päälle. Kapura erotti nyt hallin epätavallisen sisustuksen: lattia oli täynnä lasinsiruja ja tyhjiä koeputkia, jotka olivat jo kauan sitten valuttaneet sisältönsä maahan. Seinissä oli kiinni ilmeisesti toimivia koneita, joista kulki johtoja nurkkaan.
Nurkan perällä oli paljon lasinsiruja ja korokkeen tapainen jalusta. Jalustan päällä oli olento.
Kapura ei pystynyt hillitsemään itseään.
Hän huusi.
Toa katsoi kauhistuneena huoneen nurkkaan.
Se muistutti hieman kasvia, paitsi että Kapura ei ollut eläessään nähnyt mitään, joka muistuttaisi vähemmän elävää olentoa. Sitä peittivät samaiset ruskeat juuret, ja otus mahdollisesti koostui niistä kokonaan. Silmät (vai olivatko ne vain rakoja juurimassassa) hohtivat epäluonnollisen kirkkaina. Ilmestys ylettyi täsmälleen korokkeelta kattoon, ja juuret sen pinnalla liikahtelivat koko ajan.
Kapura yritti ottaa tukea jostain. Hän ei pystynyt seisomaan, vaan kaatui lattialle kauhistuneena. Lonkeromaiset juuret kiertyivät hänen käsiensä ja jalkojensa ympärille. Tulen toa ei yrittänyt tehdä vastarintaa; hän ei voinut.
Seppä tunsi oudon tunteen. Hän näki vilaukselta kuvia; osa tuttuja, osa tuntemattomia. Ta-Matoran kompastui toa-kiveen. Kolme hahmoa ratsasti Gukko-linnuilla. Avden varjo uhkaili häntä hirviömäisillä juurilla. Ta-Matoran raapusti mökin seinään kirjoitusta.
”Mitä sinä teet?” Kapura mutisi paniikkinsa läpi.
Käyn läpi muistosi, juuret sanoivat. Se ei satu.
Minä, Syvän Naurun sirpale, astuin pieneksi hetkeksi Zairyhin, sinun sirpaleesi mieleen. Munin sinne pienen munan. Istutin sinne ajatuksen, joka sulautui täysin siihen, mikä kasvi tiesi olevansa.
Munastani kuoriutui toinen kaltaiseni, mutta erilainen. Hirviömäinen käärmelintu, ABRAXAS.
Ja hulluutesi juurien sisältä tuo Abraxas vielä pirstoisi maailman.
Rakentaja oli pysähtynyt paikoilleen kuin jäätyneenä. Visokki ei osannut lukea heidän uuden vihollisensa tunteetonta mieltä, mutta hänkin havaitsi muutoksen tämän mielentilassa. Silti ei koneiden keisari tehnyt elettäkään pysäyttääkseen loisen sanoja.
Näytöille virtasi muistoja, mutta ei enää vain Kapuran omia. Toiselta näytöltä he näkivät kirjaston täynnä harvinaisia opuksia, ainoita laatuaan.
”Hulluutesi juuret kulkivat sepän mukana sinne, mitä seppä oli jo joitakin vuosia ehtinyt kutsua kodikseen”, meriharakka kihersi. ”Juurillesi seppä oli vain välikappale. Seppäni oli tarpeeksi haavoittuvainen niiden kiristettäväksi. Virhe, jonka Syvä Nauru korjaisi, jos vielä voisi.”
Bio-Klaani
Arkistot
Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja päätti lähteä hakemaan lisää kirjoja. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän toa tällä hetkellä oli?
Toa pysähtyi oltuaan kuulevinaan jonkun puhuvan. ”Kuka siellä?”
Kerro minulle kaikki, mitä tiedät, käski hirviö arkistoijaa, Makuta Itrozista.
Se kaikki teki juuristasi täydellisen pesän minun poikaselleni.
Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.
Lattia halkesi, ja pieni ruskea juuri työntyi ulos raosta.
”Hmm?” arkistomaakari hymähti, mutta kadotti hymynsä yhtäkkisen heikotuksen myötä.
Voin tehdä sen itsekin.
Ja samalla, Rakentaja, kun hulluutesi juuret etsivät tapaa tulla lopettamaan elämäsi, istutti ABRAXAS taas yhden meistä arkistoijaan.
Matoro hätkähti katsellessaan vaihtuvaa näkymää. Nyt näytöillä häämötti meri, jonka aalloilla salaisuudet velloivat.
”Matkustaessaan seppäni mukana juuret pääsivät lähelle sepän parasta ystävää. Ja kuinka hedelmällinen alusta hän olikaan?”
Pienen hetken musta harakka kihersi Jään Sotilaan otsasta, ja Visokki käänsi katseensa siihen kauhistuneena.
Kohta se kihersi myös rätiseviltä näytöiltä heidän ympärillään.
Meri
Rakkaus siruihin oli jo alkanut hehkua sepän parhaassa ystävässä. Hän uskoi siihen niin paljon, että teki siitä omassa päässään todellista.
”Itroz, oletan?” hulluutesi juuret kutsuivat häntä.
”En voi väittää tuntevani sinua”, Sotilaan hulluus vastasi.
”Se ei ole ihme, mutta en sanoisi sen olevan tarpeen. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”
”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”
”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin hyvin suojattu.”
”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella.”
Mitä kirkkaammin Sotilas uskoi enkeliinsä, sitä kirkkaammin hehkuivat sirut hänen mielessään…
”Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”
”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta.”
… ja kun Abraxas muni munan sepän parhaan ystävän mieleen, syntyi sinne harakka himoitsemaan tuota kiiltoa.
Visokki tuijotti jäätyneenä kohti Jään sotilasta. Musta pää terävine nokkineen oli kurottanut tiensä ulommas kuin aiemmin.
”Matoro”, Visokki kuiskasi, ”etkö sinä näe? Etkö sinä näe, mitä olet hänelle?”
Jään sotilas ei vastannut. Hän oli liian keskittynyt katselemaan näyttöjä, joille ilmestyi rakennus, jonka hän halusi jo vain unohtaa.
Aft-Amana
Abraxas saastutti myös muut sepän ystävät. Ja kun sanon ”saastutti”, tarkoitan, että hän teki heistä parempia.
”Tavallisesti en sekaannu asioihin”, totesi telepaattinen ääni.
Paksut köynnökset ilmestyivät katosta ja lattialankkujen välistä läpi huoneen kadottaen ammusten tehon mukanaan. Luodit pysähtyivät niiden pintaan räjäyttäen vihreää pölyä toien kasvoille ja huoneen seinille.
Mitä? Mitä tällä kertaa? Deleva ei voinut olla miettimättä, oliko paikalle sattunut nopeatoiminen kasvillisuuden toa.
”Nyt teen kuitenkin poikkeuksen.”
Ja miksi sen olisi pitänyt osata erottaa äänemme itsestään?
Umbra ja Deleva vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei mielenlukija ollut, he olivat varmoja että sanat eivät tulleet kasvien kasvattajalta.
Vaan kasvilta.
Minä olen osa häntä. Minä olen se osa hänestä, jonka hän jakaa Syvän Naurun kanssa.
Nauru on meissä kaikissa, koska niin on parempi. Nauru on meissä kaikissa, koska hän tietää paremmin.
Nauru on osa kaikkea ja kaikkia.
Nauru on se omatunto, jonka yritätte unohtaa. Hän on se puoli teitä, jonka ette uskalla myöntää kuuluvan teihin, vaikka haluaisitte olla rehellisiä itsellenne.
Nauru on myös sinun petturissasi, Rakentaja. Hän on siellä, koska petturisi asettui liian lähelle.
Kukaan muu ei värähtänytkään, kun ruuduille ilmestyi kuva metrulaisesta ko-matoralaisesta jalo Mahiki kasvoillaan. Mutta Rakentaja alkoi täristä hiljaa, ja jos hänellä olisi ollut sormet, ne olisivat puristuneet hitaasti nyrkkeihin.
Baari
Metru Nui
Kapuran ajatukset keskeytti uusi asia: tuttu tunne siitä, että hänen mieltään kopeloitiin.
Zairyh? toa sanoi mielessään ja vilkaisi varmuuden vuoksi taakseen varmistaakseen, ettei tämä ollut jonkin erikoisvahkin työtä. Mitään ei näkynyt. Kaikki asiakkaat keskustelivat keskenään kuten aiemminkin, eikä mitään muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt.
Niin? totesi kasvin mielensisäinen ääni Kapuran päässä.
“Ai”, Kapura sanoi ja muisti sitten puhuvansa mielellään. Sinäkö minun mieltäni sorkit?
Vastausta ei kuulunut.
Nauru on läsnä myös hänessä, joka istutti sinuun tuon ajatuksen saavuttamattomasta täydellisyydestä.
Viimein kasvin vastaus saapui äkillisenä ja hälyttävänä.
Seuraa tuota ko-matorania.
Kapura hylkäsi voileipänsä jäänteet ja ryntäsi ulos.
Ja luonnolleen kuuluen petturisi jatkoi tuon ajatuksen istuttamista.
Ga-Metru
”Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”
Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.
Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
Teidän kaltaisenne, sinun ja petturisi… te ansaitsette olla Syvän Naurun välikappaleita. Te, jotka luulette toisten mielten olevan leikkikenttiänne. Te syntiset pikku lapsukaiset.
Katsokaa, mitä olette saaneet aikaan.
Bio-Klaani
Katsokaa, kuinka Nauru on myös rikkinäisessä hirviössä, jonka nälkä on kyltymätön.
”Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.
Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.
”Hoi, jänö”, Desable sanoi. ”Runosi ovat hirveitä.”
Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.
Ja kohotti luistimensa terää.
Koska Naurun täytyy yrittää.
Merenpohja
Punainen hohde tuli suuresta, pyöreästä kammiosta, jonka keskellä lepäsi orgaanisista putkista ja kaapeleista riippuen liikkumaton orgaaninen massa. Sen ala- ja yläpuolella oli pyöreä kuilu, ikään kuin kammio olisi luotu keskelle koko Arkkienkelin halkaisevaa sylinteriä.
Zairyh tunsi juurensa osuvan johonkin tahmeaan ja päätteli sen olevan orgaanisen möhkäleen verta, möhkäleen, joka näytti suurelta, surkastuneelta sydänlihakselta. Zairyh ei osannut paikallistaa punaisen hohteen lähdettä, mutta suuri kammio kylpi siinä valossa, joka ei näyttänyt tulevan mistään. Huoneen seinät olivat tummaa metallia, ja varjot kätkivät sen laidat ja muiden käytävien sisäänkäynnit, mikäli huoneeseen johti muita käytäviä.
Joueran liittolainen liikahti tavalla, jonka Zairyh olisi voinut tulkita hermostuneeksi, jos ei olisi tiennyt paremmin. Häntä itseään kylläkin hermostutti, sillä jokin liikkui kammion perällä. Tuo olento lähestyi heitä, ja materia väistyi sen tieltä. Olento lipui ilman halki ja sydämen näköisen asian läpi, kuin tämä olisi pelkkää väreilevää ilmaa. Zairyh näki nyt, mitä hänellä oli vastassaan.
”Ken assstuu minun vetiseen hautaani?”
Ja vaikka tällä hetkellä hirviösi auttaa tuota jopa itseäänkin kammottavampaa olentoa lähemmäs jumaluutta, vaikka se on enää vain tämän orja ja palvelija…
On Abraxasin ansiosta Nauru myös Makuta Abzumossa.
Tiedemiesnazorakin suu raottui ammolleen. Vaikka hän kuinka yritti, 273 ei onnistunut niukoilla loistiedoillaan käsittämään näytöillä vieriviä tapahtumia. Minkä keskelle nazorak oli oikein pudonnut?
Mustan Käden tukikohta
Nauru on läsnä myös hänessä, jolla sepän paras ystävä yritti korvata sirujen hohteen. Hänessä, josta Jään Sotilas yritti tehdä uutta kiiltävää esinettä harakalleen.
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Oikea käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”HENGITÄ SYVÄÄN.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille, levittäen sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä. aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
Toisinaan ne ovat polkuja myös niille ajatuksille, jotka he haluavat sulkea pois. Toisinaan he palvelevat Naurua yrittämällä taistella hänen tarjoamaansa vapautta vastaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Toisinaan joku rakentaa Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle täydellisen järjestelmän, mutta väärillä tarkoitusperillä.
TIK, TOK.
Joskus sen täytyy väistyä terveemmän tieltä.
TIK, TOK.
Abraxas syntyi minusta. Harakka Abraxasista.
TIK. TIK.
Katso, Rakentaja, mitä sinun kaltaisesi tekivät. Yrittämällä puhdistaa maailmaa olette vain tehneet siitä saastuneemman. Ja niin, niin paljon kauniimman.
Kellopelien kolkko kalke ja kymmenien lintujen kirkaisut täyttivät näytöt, ja klaanilaiset lakkasivat katselemasta niitä. Kaikki muut paitsi Visokki.
Hän ei ymmärtänyt enää, mitä katseli, mutta näki ja tunsi, miten se jokin sinkosi loisia mieliin vain olemassaolollaan, vain pyörittämällä kultaisia rattaitaan. Niitä oli enemmän kuin hän uskalsi laskea, ja jokainen sekunti niitä syntyi lisää.
Ei, Visokki kuiskasi itselleen, ei. Tämän täytyy olla vain pahaa unta… tämän täytyy…
Rakentaja otti hiljaisia, kalahtavia askelia loista ja Taripia kohti. Tämä oli valmiina jo lopettamaan kuuntelemisen, mutta loinen ei puhumista.
”Tiedätkö sinä, kenet olen säästänyt viimeiseksi, Rakentaja? Minusta tuntuu, että tiedät.”
Näytöillä, joita kohti Jouera kieltäytyi kääntymästä ilman silmiäkään, oli enää vain ei mitään.
”EI.”
Kaikki ei mitään koko maailmassa.
Saaren rauniot
Ajattomuus
Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
Voisiko jopa sanoa… täydellistä?
Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
Mutta mitä väliä sillä oli?
Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.
Katsoit asiaa sitten miten ikinä halusitkaan, lopulta sinä saastutit itsesi. Revit itsestäsi pois kaiken sen, minkä avulla olisimme sinut voineet tartuttaa… mutta lopulta se kaikki palasi luoksesi ja saastutti sinutkin.
Yritit saada itsellesi toa Kapuran, vaikka hän ei kuulu sinulle. Nyt maksat ahneutesi seurauksista.
Keillä kaikilla on loinen, Rakentaja?
Sinulla on loinen. Ja ehkäpä sinun avullasi, sinun Abraxasisi kätten työn kautta…
”… hyvin, hyvin pian”, pidätteli meriharakka kirkuvaa naurua linnunnokastaan, ”on KAIKILLA loinen.”
Järkytys pysäytti Visokin vain sekunneiksi paikoilleen. Se oli järkytys siitä, kuinka käsittämättömän, järjettömän, kauhistuttavan myöhässä hän oli kaikessa, ja kuinka pieneksi hän tunsi itsensä. Hänen tajuntansa yritti epätoivoisesti tarttua kiinni sirpaleisiin siitä todellisuudesta, jota hän oli saanut meriharakan näyttöjen esityksen kautta katsella.
Maailma oli täynnä loisia. Avden punaiset sormet olivat sitoneet narunsa kiinni niin, niin paljon laajemmin ja pelottavammin kuin hän oli koskaan uskaltanut arvella. Ja jokaisella etenevällä sekunnilla hänestä tuntui, että entistä vähemmän olisi tehtävissä.
Sillä kello hakkasi eteenpäin vääjäämättä, ja joka hetki sen koneiston rattaat rasvattiin synninmustalla öljyllä, joka katseli koko maailmaa värähtämättömin silmin, ja nauroi hiljaa koko sekunti. Nauroi täydellisyyden tavoittelijoille, nauroi epätäydellisille, nauroi ennen kaikkea hänelle.
Ja ne sekunnit, kun hän tuijotti tuota pimeyttä, katkaisi vertahyytävä, koko kehoa kylmäävä rääkäisy. Se oli teräksen ja vaijerien rääkäisy, ja se oli ääni, joka lähti, kun vuoren painoinen kasa rautaa suuntasi rutisevan, kipinöivän vartensa taivaita kohti. Koneen ruhtinas kohosi terästorninsa mukana korkealle kaupungin ylle ja istuutui karulle valtaistuimelle, joka teräksestä hänen alleen rakentui.
”MERKITYKSETÖNTÄ”. Koneruhtinas kohotti kylmän kätensä kuin kuningas kohottaa valtikkaansa. Vaikka loisen tieto olisi vaikuttanut häneen, sitä ei voinut hänen eleettömiltä, tyhjiltä kasvoiltaan nähdä. ”LOISET OVAT EPÄTÄYDELLISYYS MUIDEN JOUKOSSA.”
Niin Rakentaja uudelleenkäynnisti Koneensa, ja taivaankansi, jossa koneiston massiiviset osat edelleen leijuivat mustan verkon kiinni piteleminä, taipui, kun koneen osat ryhtyivät kuromaan itseään irti verkosta.
Enää eivät Joueran luomukset olleet täydellisen minimalistisia ja pikkutarkkoja. Ei, nämä oli revitty kuolevasta Koneesta – ja ne osat olivat rikkinäisiä, halkeilleita, taistelussa rusentuneita – mutta enää sillä ei ollut merkitystä. Ne riittivät kyllä tuskan aiheuttamiseen, eikä niitä oltu muuhun tarkoitettukaan.
”Rakentaja täytyy tuhota” Matoro parahti kuin ei olisi välittänyt meriharakan esitelmästä lainkaan.
”Näitkö sinä, Matoro?”, admin huusi. ”Näitkö sinä mitä loinen juuri meille näytti? Näitkö sinä sen kaiken? Rakentajako vain, Matoro?”
”TE OLETTE EPÄTÄYDELLISYYS MUIDEN JOUKOSSA”, Joueran ääni kuului kaikkialta. Hän osoitti kohti kattoa, ja kirskuvan metallin myrsky syöksyi heitä kohti pitkinä, murhaavina metallipalkkeina kuin tappavana Akilini-pelinä ikään.
”JA MINÄ.
OLEN.
TÄYDELLINEN.”
”Visokki!” Jäätutkija huusi. ”Kone!”
Visokki säikähti nazorakin huutoa, katsoi ylös, ja pelkästä vilkaisuista särkyivät kipinöiden koneen osat, jotka olivat osumassa heihin. Adminin vihreissä silmissä paloi kiihkeä valo, jota kumpikaan klaanilaisista ei ollut ennen nähnyt.
”Tarip!” Mustalumi tajusi ja etsi katseellaan matorania. Meriharakka merirosvoineen – he olivat erillään muista. Toa syöksyi telepaatin luota koneen raunioihin ja ehti työntää Taripin suojaan. Muistomatoralaiseen tähdätyt teräspalkit iskivät häneen ja rusensivat Matoron allensa.
Palkkien ääni oli ollut vihlova – aivan kuin silloin, kun Kone oli osunut Itroziin ja katkaissut teränsä. Hetken Matoro luuli kaiken olevan ohi, mutta kivun kaikottua hän havaitsi olevansa edelleen elossa, ja Tarip nousi ylös romun keskeltä vain naamio hieman naarmuilla.
”Matoro”, matoran tuijotti toaa. ”Sinun–”
Jään sotilas avasi varovaisesti silmänsä. Hän pyyhkäisi vertaan poskeltaan ja tunnusteli itseään hitaasti. Hänen selkänsä ja hartiansa oli kuoriutunut iskun voimasta kaikesta lihaskudoksesta ja haarniskasta – häntä kuvotti edes ajatella sitä – mutta jostakin syystä hän ei ollut enää tuskissaan. Toa kosketti kädellään selkäänsä ja tunsi vain kylmän kristallisen pinnan. Hän veti sormeaan kristalliuurteita pitkin hartiaansa. Jokaisesta haavasta loisti vain valkea, kristallinen pinta.
♫ Et saa minusta irti sirpalettakaan~ ♫
Sillä sekunnilla meriharakka loikkasi pois merirosvon olkapäältä ja alkoi lentää nauraen kohti särkynyttä taivasta.
”LEIKI KANSSAMME, RAKENTAJA! LEIKI!”
Jouera katsoi alas valtaistuimeltaan ja osoitti jälleen kädellään. Magneettinen voima sai Koneen irtaimen raudan leijumaan. Kaupungin kansalaisten tyhjät matoran-kallot leijuivat niiden mukana toistellen säriseviä komentoja ja kolkkoja kysymyksiä. Metallinen massa muodosti groteskeja pilareita, mutta kun Rakentaja yritti niitä nostaa, vastusti Syvän Naurun musta verkko. Se oli tarrautunut Koneen herran tuomion instrumentteihin, kurottanut liimamaiset nauhansa kaikkialle kaupungin perustuksiin.
Meriharakka lenteli ivallisena Rakentajan edessä katsellen, miten koneiden mestari yritti riuhtoa rattaitaan lävitse verkosta.
Silloin Visokki näki hetkensä. Hän sulki silmänsä ja keskittyi mieliympäristöön, jonka oli tähän mennessä pyrkinyt pitämään ehjänä – mutta enää siihen ei ollut syytä. Hetken hän tunnusteli Kapuran muistoja ja heitti sieltä taivaalle tuhoisimman metsäpalon, minkä vain saattoi tulen toasta löytää.
Sulat käristen harakka pääsi pakoon Visokin mielen palolta, mutta Avden seittiin paloi reikä, joka sai suuria Koneen osia putoamaan rauniokaupunkiin. Samoin kävi Joueran luomien pilareiden – ne sulivat muodottomaksi metallimassaksi vailla Koneen monimutkaisuutta.
Liekkien vuolema Rakentaja ei ehtinyt tekemään mitään vastaukseksi, sillä ilman halki lentänyt lataus kineettistä energiaa kohtasi hänen päänsä. Metallinen kallo nytkähti, vääntyi ja kipinöi iskun voimasta. Sitä seurasi toinen tämän rintakehään.
Nazorakin haarniskoitu kämmen kiersi pulttilukon kahvan ylös, työnsi, veti ja kiersi takaisin kiinni. Ruskea poski painui valtavan kiväärin perää vasten samalla, kun ampujan tuntosarvet tekivät varautuneen aaltoliikkeen taaksepäin. Tuimat, vihreät silmät tuijottivat metallimiestä ristikkotähtäimen läpi.
”Ensimmäinen oli Matorosta, jonka näin kuolevan,” nazorak sähähti. ”Toinen oli Arbousta!”
273:n sormi kiristyi liipaisimella.
”Ja tämä Manusta!”
Ja hehtaarikanuuna lauloi.
Joueran metallisen pään yläosa katosi zamorin sisältään syöksemään happoon. Rakentaja huojui hetken, ennen kuin horjahti ja mätkähti alas valtaistuimeltaan Tuhannen Koneen Kaupungin harmaisiin raunioihin.
Liekit, jotka roihusivat mustissa verkoissa ja niiden pitelemissä öljyisissä männissä, värjäsivät taistelukentän oranssiin hohkaan. Kammottava palaneen haju painautui Visokin makunystyröihin, kun hän yritti etsiä katseellaan roihusta kohdettaan. Musta sulka leijaili alas korkeuksista, nappasi pintaansa pienen liekin ja muuttui hiljalleen tuhkaksi laskeutuessaan heitä kohti.
Meriharakan pirullinen kikatus kuului edelleen hiljaisena, kunnes se kaikkosi roihun äänien taakse.
”Visu!” Tawa huudahti hänen takaansa.
Visokki havahtui ja näki Matoron juoksevan heitä kohti saattaen Taripia. Admin hätkähti nähdessään jään toan haavoista hohtavan valkoisen. Matoron vyötäröltä kulki hartiaan repeämä, jonka paljastamassa kristallisessa ihossa ei ollut säröäkään. Valkea mielikeho paistoi läpi hänen haavoistaan pitkin toan runneltua haarniskaa.
Tawa juoksi Visokin takaa, otti Taripin vastaan ja vaikutti tarkistavan po-matoralaisen vammat niitä kuitenkaan löytämättä.
”M-Matoro”, Visokki jäätyi paikoilleen katsellessaan toan raadeltua ihoa. ”Oletko kunnossa?”
”O-olen… kai?” jään sotilas vastasi hampaat irvessä ja kiskaisi metallisen sirpaleen irti reidestään. Haava vuosi vain hetken, kunnes viilto oli samaa kristallia kuin muutkin ruhjeet. ”En minä tiedä. Miksi minä selviän asioista, jotka tappoivat Manun?”
Matoron äänessä oli häivähdys jotakuta muuta. Se oli pehmeämpi, jotenkin heleämpi.
”Täällä siinä on kyse tahdonvoimasta”, Visokki vastasi, eikä juuri nyt ehtinyt tai halunnut miettiä, mitä se tarkoittaisi Manun kannalta. ”Matoro, tämä… tämä ei ole sinun kannaltasi tervettä. Herätän sinut heti, kun tiedän, miten pystymme siihen.”
”Et varmasti herätä! Minulla on aivan yhtä paljon syytä pelastaa Kapura kuin sinullakin!”
Visokki hätkähti, mutta nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisenä.
”Ymmärrän. Lupaa minulle”, hän lausui hiljempaa, ”ettet mene rikki.”
”Jos voisin mennä vielä enemmän rikki, olisin jo särkynyt”, toa vastasi. Poranreikä hänen kallossaan kertoi saman asian omalla, kammottavalla kielellään. ”Älä huolehdi minusta, Visokki. En riko itseäni – Koneen vain. Lupaan.”
Vaikka admin halusi uskoa jään toan sanoihin, hänen oli hyvin vaikea katsoa tätä silmiin, kun mustan harakan nokka liikkui otsassa ilkkuvasti puheen tahtiin.
273 kääntyi klaanilaisjoukon puoleen kivääriään ladaten.
”Rakentaja on poissa pelistä – ainakin hetken. Onko teillä jotain suunnitelmaa?” hän kysyi.
Visokki kääntyi nazorakia kohti ja nyökkäsi. ”Loinen. Meidän täytyy saada se nyt. Jos se pääsee karkuun–”
”Loinen? Loinen ei yritä tappaa meitä kaikkia”, Matoro korotti ääntään. ”Kyllä, Avde on saattanut soluttautua ties miten laajalle niiden avulla, tiedostan sen, mutta se ei tee loisesta tärkeää juuri nyt. Rakentaja on tärkeä välittömästi. Olemme edelleen hengenvaarassa, ja niin on Kapurakin! Rakentaja on syy siihen! Anna loisjahtisi olla edes hetken, Visokki!”
Visokki tuijotti syvälle aukkoon Matoron päässä.
”Et ymmärrä. Sinä – olitko sinä täysin sokea sille, mitä Meriharakka näytti meille?” Visokki sanoi. ”En ole unohtanut Rakentajaa! En ole uhraamassa Kapuraa! Minä – minä yritän vain katsoa kaikkea laajemmin, ja sinä et suostu–”
”Visu”, Tawan ääni kuului yhtäkkiä lähempää, ja visorak tunsi tämän käden olkapäällään. ”Visu… rauhoitu.”
”Visokki”, 273 sanoi ja nousi seisomaan hänen eteen, ”en tiedä loisten vaaroista juurikaan, mutta olen nähnyt omin silmin – sieluni silmin – mihin Rakentaja kykenee. Arbou… hän kuoli, ja Manu… on saattanut kuolla. Me– me olemme hengenvaarassa. Eikö ole pelkkää tervettä järkeä ja itsesuojelua, että keskitymme Rakentajaan ensin?”
273:n ääni ei ollut hyökkäävä tai saarnaava, vaan pyytävä.
”Visokki… Klaanihan perustettiin suojelemaan sen jäseniä? Ei millään pahalla, mutta loisjahdin priorisointi saattaa vaarantaa meidät kaikki, ellemme ota Rakentajan tuottamaa vaaraa tosissamme.”
”Ymmärrän, mitä tarkoitat”, Visokki nyökkäsi, ”mutta… haluan teidän tajuavan, että tässä on kyse jostain niin paljon suuremmasta kuin Rakentaja – kuka hän sitten onkaan.”
Visokki käänsi katseensa ylhäällä roihuaviin mustiin verkkoihin. Ne kuroivat itseään kiinni samalla, kun liekit jatkoivat niiden nielemistä, ja aina välillä niiden otteesta putoili pieniä osasia Koneen rautaa.
”Näitte näytöiltä saman kuin minäkin. Avde on tehnyt tätä jo pitkään… ehkä pidempään kuin Klaani on ollut olemassa. Tämä, mitä hän tekee Kapuran mielessä on vain pieni osa jotain, joka on Rakentajaa monta kertaa vaarallisempaa, jos se toteutuu! Rakentaja on uhka, kyllä – mutta uhka, joka on juuri nyt rajattu vain Kapuraan.”
”Jos Bio-Klaani laittaisi vihollistensa tuhoamisen jäsentensä hengen suojelemisen edelle, emme olisi yhtään Mata Nuin Ritarikuntaa parempia”, Matoro vastasi hiljaa.
”Matoro, en minä niin…” Visokki sanoi. ”En minä tarkoita ollenkaan-”
”Että sinusta Kapura olisi hyväksyttävä oheisvahinko?” toa kysyi. ”No, minusta hän ei ole.” Matoro ei jäänyt kuuntelemaan Visokin vastausta vaan lähti tarpomaan suuntaan, jonne Jouera oli tornistaan pudonnut.
”Matoro! Äh…” 273 huusi tämän perään. Hän kääntyi Visokin ja Tawan suuntaan. ”Yritän saada hänet palaamaan takaisin. Meidän ei ole hyvä hajaantua…”
Visokki nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi, kuinka Jäätutkija juoksi Matoron perään.
”Hän… hän on aivan loisensa hyppysissä”, Visokki kuiskasi Tawalle vieressään. ”Tawa, sano minulle, että minä olen tekemässä oikein.”
”Ehkä oikeaa asiaa”, Tawa vastasi lempeästi, ”mutta et oikein sanoin.”
Tarip Ruostesilmä seisoi heidän vierellään katsellen kaikkoavaa kaksikkoa oudon tyytyväinen hymy kasvoillaan.
Matoro kuuli Jäätutkijan juoksuaskeleet takanaan muttei hiljentänyt vauhtiaan. Nazorak asteli toan vierelle.
”Meidän kannattaisi pysyä yhdessä”, 273 lausui kuin ohimennen.
”Klaanilaiset? Yhdessä?” Matoro ei voinut kuin naurahtaa, mutta sen hän teki vain peittääkseen katkeruutensa. ”Sen kun näkisi.”
”Yksinkö meinasit Rakentajan voittaa?”
”Voin yrittää”, toa vastasi. ”Sitä paitsi Visokki sanoi kehojemme pysyvyyden riippuvan tahdonvoimasta. Jos se on mittarimme, olen tuhoutumaton.”
273 hymähti hermostuneesti. ”En luottaisi päätelmääsi aivan täysin. Kuule. Olen samaa mieltä, että Rakentaja on isompi uhka meille ja tälle mielelle nyt, mutta mielestäni Visokilla on pointti. Jollemme pääse yksimielisyyteen tärkeysjärjestyksestä, meidän ehkä täytyy kohdata Rakentaja ja loinen samanaikaisesti.”
”Loinen ei edelleenkään yritä tappaa–” Matoron vastaus jäi kesken.
Silloin nousi Jouera jälleen uudessa kehossa Kaupungin raunioista heidän edessään. Rattaat jauhoivat hänen takaraivossaan, kun hän nosti tyhjät kasvonsa. Paljas matoralaiskallo, jota hän kädessään piteli, oli identtinen hänen oman päänsä kanssa.
”VALTIAS, MIKSI EPÄTÄYDELLISET TAPPAVAT MEITÄ?” valitti konekaupungin asukkaan kallo ääni säristen.
”HE TAPPAVAT, KOSKA OVAT EPÄTÄYDELLISIÄ”, sanoi Rakentaja ja kohotti kätensä valtakuntansa ylle kuin huolehtiva isä.
”JA HE OVAT EPÄTÄYDELLISIÄ, KOSKA HEIDÄN LUOJANSA TEKIVÄT SEN NIIN.”
Matoro nykäisi tyhjyydestä käsiinsä traumamiekkansa ja loihti kasvoilleen päättäväisen ilmeen. Hän otti vauhtia, loikki ylitse rakennusten raunioiden ja lopulta hyppäsi miekka ojossa kohti koneruhtinasta – mutta Jouera pysäytti hänet yhdellä, täydellisesti lasketulla rautanyrkin iskulla.
”VALTIAS, MIKSI HE TEKEVÄT YHTENÄISYYTTÄ VASTOIN KIELTÄYTYESSÄÄN MUUTTUMASTA KONEEN OSIKSI?”
Kone kääntyi katsomaan kohti nazorakia. 273 ampui, mutta se ei pysäyttänyt metallista palkkia osumasta klaanilaista rintakehään.
”VALTIAS, MIKSI HE KIELTÄYTYVÄT VELVOLLISUUDESTAAN TEHDÄ TYÖTÄ?”
”Visu!” Tawa huusi, ja Visokki kääntyi taistelun suuntaan. Valtava palkki protopintaista terästä puski 273:n ansaan jäänyttä kehoa kohti Rakentajan kammion haljenneesta seinästä pursuavia teräspiikkejä.
”MIKSI HE SÄRKEVÄT KOHTALONSA JA YRITTÄVÄT PAETA SITÄ, MINKÄ VUOKSI HE OVAT?”
”SIIHEN ON YKSINKERTAINEN VASTAUS”, sanoi Jouera ja kiihdytti pelkällä kädenliikkeellä palkkien vauhtia. ”PUNAINEN MIES, TUO HUIJARI, ON MYRKYTTÄNYT HEIDÄN MIELENSÄ UNELMILLA VAPAUDESTA.”
Juuri kun 273 luuli osuvansa kitiinikuoren murskaavalla nopeudella terästä kohti, vihreät seitit nappasivat hänet, ja nazorak ponnahti niiden mukana yläilmoihin.
”Sain sinut”, Visokki sanoi ja nappasi 273:a vyötäisiltä. ”Pidä kiinni”, arakniadmin jatkoi, ampui seittirihman jonnekin kaukaiseen kattoon ja veti heidät korkeuksiin kaupungin ylle – kohti kattoa, jonne meriharakka oli livistänyt. Hämähäkitär ja nazorak laskeutuivat rikkinäisen teräspalkin päälle ja tunsivat, kuinka se keikahti heidän painostaan, mutta Syvän Naurun verkko piti.
”Entä Matoro?” torakka huudahti ja vilkaisi alas kaupunkiin. Toa oli tajuissaan ja jälleen Rakentajan kimpussa.
Visokki suuntasi kätensä kohti toaa, ja läpikuultava unenomainen seitti sinkoutui mustan verkoston ja liekehtivien metallikappaleiden välistä. Jään toa loikkasi sen yli ja iski hämäräteränsä kipinöivästi vasten konemiehen teräksistä selkää.
Visokki ampui toisen ja kolmannen, ja tajusi, että jään toa väisteli hänen apuaan tarkoituksenmukaisesti.
”Ei auta”, Visokki sanoi synkeällä sävyllä, ”Jäätutkija! Anna hänelle tulitukea!”
”VALTIAS, JOS KONEEN TUHOAA, VOIKO SEN KORJATA?” kysyivät koneiden kallot keskellä taistelua. Enää ei Joueralla ollut sellaista otteessaan, sillä Matoron terä oli leikannut hänen ranteensa kuin se olisi ollut savea. Hajoava Kone nosti palkkeja mestarinsa suojaksi, mutta toan terä oli Kapuran mielen aseista terävin. Raivokas viilto erotti Rakentajan pään tämän hartioista.
”KONEISTON VOITTOKULKU ON VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ”, vastasi toinen kallo. Se nousi haparoivana hahmona, joka muovasi itselleen Koneen osista kehon kuin edellisenkin: paljaan toan rangan vailla piirteitä. ”KAIKKI SITÄ VASTUSTAVA ON VAIN HIDASTE, TUOMITTU JÄÄMÄÄN ENTROPIAN HAMPAISIIN.”
Matoro hengitti raskaasti. Pitkin hänen poskeaan kulki repeämä, joka paljasti yhä enemmän kristallia.
”Minä voin jatkaa tätä ikuisesti”, hän sanoi ja kävi taas uuden Rakentajan kimppuun. ”Vaikka minun pitäisi pilkkoa kaikki koneesi niin pieneksi silpuksi, ettei niistä saisi koottua edes vasaraa!”
Visokki ja 273 laskeutuivat verkkoja alemmas kaupungin katutasoa kohti niillä roikkuvia metallipalkkeja pitkin. He pysähtyivät yhdelle katselemaan hiljaisina Matoron ja Rakentajan kamppailua. Vaikka Matoro rikkoi Rakentajan yhä uudestaan, konekaupungin kansalaisia riitti aina uusiksi kehoiksi.
”Visokki”, Jäätutkija kuiskasi ladaten asettaan, ”mitä me teemme?”
Admin kääntyi katsomaan suoraan alas – siellä, kaksikymmentä metriä heistä alaspäin, Tawa seisoi ase valmiina ja Tarip takanaan. Juuriadminin kuvajainen katseli häntä kuin käskyä odottaen. Häneltä?
”Tawa”, hän huusi, ”vie Tarip turvaan, vaikka hän ei itse haluaisi sitä!”
Tawa nyökkäsi.
”Tiedät kyllä, minne vien hänet!” Tawan ääni vastasi vahvana taistelun myrskyn alta. ”Olen vastuussa heistä muutenkin!”
Visokki nosti katsettaan, ja korkeuksista Rakentajan entisen kammion riekaleiden yltä hän näki Tuhannen Koneen Kaupungin siluetin. Kaupungin päälle oli rojahtanut Makuta Nuin päätön ruumis, ja kaikkialta kuusiosaisen, täydellisen hopeisen kaupungin suurista rakennuksista nousi savua ja välkkyi hälytysvaloja.
Ja aivan kaupungin luoteisrannan päällä lojui Klaanin saaren muoto, joka oli murtanut alleen suuren osan kaupunkia. Taistelujen äänet kantautuivat etäisesti katuja pitkin, ja kaiken sen yllä hävitystä katseli Punainen tähti.
”Minun täytyy yrittää pelastaa heidät, Visokki”, Tawa huusi hänelle. ”Vaikka olemme vähemmän olevia kuin te… minun täytyy yrittää pelastaa meistä mahdollisimman monta, ennen kuin Rakentaja ehtii sinne asti.”
Tawan katse kävi ampumiseen keskittyneessä nazorakissa, josta se laskeutui taas konemiehen ja kristallisotilaan taisteluun.
”Visokki, pidä 273 urheana! Ja mihin ratkaisuun sitten ikinä päädyttekin, pidätelkää Rakentajaa niin kauan kuin ehditte!”
”Me yritämme, Tawa”, Visokki vastasi, ”suojele sinä Taripia. Ja tee, mitä sinun täytyy.”
”Toivottavasti päätät noudattaa itse samaa neuvoa”, sanoi merirosvo.
Tawa nyökkäsi, patisti po-matorania äänettömästi ja katsoi Visokkiin vielä oudon surumielisesti. Sitten toa ja matoralainen lähtivät juoksemaan kaupungin epätasaisia, railoja täynnä olevia katuja kauemmas. He hyppäsivät kadun pintaan uponneen rautapalkin ja railosta pilkottavan mustan varjojen jänteen yli, ja vielä ennen kaksikon näköpiiristä katoamista kykeni Visokki näkemään, kuinka Tarip Ruostesilmä katsoi hänen suuntaansa merkitsevästi.
273 ampui laukauksia alas Joueran niskaan yrittäen parhaansa olla osumatta Matoroon. Hän vilkaisi sivusilmällä Visokkia.
”Matoro näyttää antavan Rakentajalle pataan…”
”273, kai edes sinä ymmärrät, että tässä ei ole kyse Kapuran uhraamisesta suuremman hyvän puolesta?” Visokki sanoi. ”Minä olen ajatellut tämän loogisesti, vertaillut vaihtoehtoja… ja se, mitä epäonnistuin saamaan Matoron ymmärtämään, on, että jos Rakentajan ote mieleen tuhoutuu ennen loista…”
Hän katseli hetken, kuinka Rakentaja kutsui metallisia palkkeja suojakseen ja yhden niistä yrittämään lävistää Matoroa. Jään toa torjui iskun Hämäräterällään ja syöksyi uuteen raivoisaan loikkaan konemiestä kohti.
”Rakentajan supistava mieli on ainoa syy, miksi olemme voineet olla täällä ilman loistartunnan uhkaa”, Visokki sanoi kylmällä äänellä. ”Rakentaja on suojellut meitä tartunnalta kaiken tämän ajan! Hän on täysin sekaisin ja vaarallinen, mutta jos tuhoamme hänet ennen loista… loinen saa meidät. Kaikki meidät!”
”Mutta Visokki… kuinka vaarallisia loiset ovat verrattuna Rakentajaan?”, 273 kysyi varovaisesti. ”Kuinka paljon on pelissä, jos emme pysty Rakentajan ohella pysäyttämään niitä?”
Visokki kääntyi Jäätutkijaa kohti, ja pysähtyi tuijottamaan hiljaisena. Ja kun hän yritti keksiä miten hän olisi sen nazorakille kertonut, tuntui hänestä kuin hän olisi vaeltanut ainoana näkökykyisenä sokeiden maailmassa. Ainoana, joka näki, kuinka kaikki muut antoivat jonkun rakentaa kotinsa ylle tornia, jonka tarkoituksena oli lopulta vain sortua kaiken päälle.
Ja pahinta oli, että se kaikki saattoi aivan hyvin olla hänen omaa syytään. Hän oli varma että olisi voinut tehdä enemmän pysäyttääkseen verkoston, tai edes hidastaakseen sitä, mutta ei ollut ollut tarpeeksi rohkea. Hän oli pelännyt Avden yllensä langettamaa varjoa, kuristusotetta mikä tällä oli ollut häneen, sitä miten tämä oli saanut hänet kyseenalaistamaan itsensä. Sitä, miten jokaisen heidän keskustelunsa jälkeen Visokista oli tuntunut siltä kuin hän olisi ollut väärässä aina… miten hänen unelmansa elää muunakin kuin kammottavana petona hirviöarmeijan johdossa oli vain lapsellista valhetta.
Ja ennen kaikkea sitä, että Avde oli kehdannut väittää voivansa tehdä hänen unelmastaan totta. Sitä, miten noiden päivien ajan aavikolla Visokki oli kuullut sen valheen niin monesti, että uskomatta jättäminen oli tuntunut itsepetokselta.
”Avde ei ole yhtä sekaisin kuin Rakentaja”, Visokki sai lopulta ulos, ”mutta se tekee hänestä niin monta kertaa vaarallisemman. 273, hän on pelannut tilanteen tällaiseksi, koska hän pitää… näytelmistä. Hän on tehnyt meistä sen sankarit ja Rakentajasta sen konnan. Hän on tehnyt siitä meille moraalisesti helppoa, että emme jäisi katsomaan lähempää, mitä hän todella yrittää tehdä.”
”Mitä… mitä hän sitten yrittää?” Jäätutkija kysyi varovaisesti.
”Täydellistä kontrollia”, Visokki vastasi, ”tai ei niinkään hallintaa, mutta hän haluaa olla vastuussa kaikesta! Hän puhuu meille kuin olisi ystävämme, vaikka on liittoutunut sinun kansasi kenraalin kanssa… hän sanoutuu irti kaikista synneistä ulkoistamalla ne toisille kaltaisilleen. Samalla, sillä ystävällisyydellä, hän levittää loisiaan meihin kaikkiin, kunnes… sitten kun hän saa sirut, jotka haluaa, hän voi…”
Siihen Visokki pysäytti sanansa, koska ei uskaltanut jatkaa. Sillä hän tiesi, että se mitä tapahtui toan mielessä ei ollut ensimmäinen näyttämö, jonka Avde oli heitä varten valmistellut.
Päivä päivältä hän pelkäsi enemmän, että hänen koko elämänsä oli ollut yksi sellainen.
”Jäätutkija”, Visokki huokaisi, ”en vain haluaisi valita kahdesta pahasta.”
273 mietti hetken, kunnes nyökkäsi. ”Uskon ymmärtäväni.”
Hän kohensi valtavaa asettaan.
”Eli… meidän on ehdittävä hävittää loinen tästä mielestä ensin. Rakentaja puhui, että loisen voi poistaa, jos poistaa perimmäisen ajatuksen, johon loinen sitoutuu. Pystymmekö me siihen? Ja… miten?”
”Minä en tiedä, miten”, Visokki sanoi, ”mutta uskon pystyväni siihen. Loinen on heikoilla täällä niin kauan, kun Kone on olemassa, ja täytyy olla jokin keino. Minä… minä pystyin siihen kerran aiemminkin. Minulla oli aiemmin loinen, Jäätutkija, ja sain sen pois itsestäni.”
Konetorakka heilautti kiväärinsä olalleen. ”Sitten meidän on toimittava nopeasti. Matoro joko ei pärjää Rakentajalle tai tuhoaa hänet ja tartuttaa meidät…”
Konehyönteinen katsoi alas ja takaisin Visokkiin. Hän otti ryhdikkäämmän asennon. ”Neiti admin, antakaa käskynne! Minä seuraan teitä.”
Visokki nyökkäsi ja nosti katseensa ylös tummiin rihmoihin, joista osa vielä kyti hieman. Niiden kannattelemien Koneen kappaleiden hirviömäinen kasa rautarojua roikkui aution meren yllä vain pimeyden verkoston kannattelemana, ja vuori sortuneen koneen pysähtyneitä rattaita jatkui korkealle karmiinitähteen asti. Sieltä jostain leijaili alas yönmusta sulka.
”Minä etsin loisen käsiini”, Visokki sanoi. ”Kun minulla on se, palaan auttamaan teitä. Jotenkin meidän täytyy ehkä saada se ja Rakentaja aiheuttamaan toistensa tuho.”
Nazorak vastasi vain nyökkäyksellä. Hän kohensi asettaan käsissään. Visokki katsoi alhaalla tapahtuvan taistelun suuntaan. ”Pidä selustani Rakentajan kannalta. Yritä estää häntä satuttamasta Matoroa.”
”Me saattaisimme ehkä tarvita lisävoimaa Rakentajaa vastaan”, nazorak sanoi.
Admin vilkaisi vielä 273:n hehtaarikanuunaa.
”Tämä saattaa olla huono idea, mutta… minä annan sinulle mahdollisuuden vaikuttaa Kapuran alitajuntaan. Odota hetki.”
Visokki repäisi lattian metallirojusta pätkän putkea. Metalli suli silmänräpäyksessä nesteeksi ja jäi leijumaan visorakin käden yläpuolelle. Se otti uuden muodon, ja Visokin käteen oli ilmestynyt…
”Öh, radiopuhelin?” nazorak ihmetteli. Admin ojensi luurin tälle.
”Luotan siihen, että pystytte tähän yhdessä”, Visokki nyökkäsi kohdaten 273:n hämmentyneen katseen. ”Vastuu on nyt sinulla. Puhu siihen, ja osaat kyllä toimia.”
Visokki nosti kätensä otsaharjalleen ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Snowie”, hän kuiskasi. ”Snowie.”
”Tuota”, 273 yritti sanoa ja katsoi, kuinka Visokki alkoi leijua itsestään kohti railoa ylhäällä Koneen rungossa. Admin kiihtyi suurenmoisiin nopeuksiin väistellen Syvän Naurun rihmoja ja Koneen kappaleiden teräsreunoja.
Korkealla ylempänä Visokki antoi näkymättömän tuulen kuljettaa häntä ylemmäs ja ylemmäs. Taistelun kipinöiden äänet kaikkosivat, ja maailma alkoi pimentyä; ylhäällä häntä tervehti vain yksinäinen, ohi leijaileva sulka.
Todellisuus
Lumiukko lätki pelikortteja pientä sohvapöytää vasten. Hän ei ollut varma, muistiko yksinpelin sääntöjä ihan oikein, koska toistaiseksi hän oli hävinnyt nöyryyttävästi ainakin viisi peliä putkeen. Seinäkellon raksutuskin alkoi pikkuhiljaa kuulostaa ilkikuriselta ivailulta.
Snowien arvostus kaksinpelejä, ja peliseuraa, tai siis Kepeä, kohtaan kasvoi hetki hetkeltä ja peli peliltä. Valkoinen klaanilainen katseli pöytätilannetta sekä kortteja kädessään. Kaikki vaihtoehdot näyttivät keskenään yhtä huonoilta.
Pelailu kuitenkin katkesi äkisti.
”Snowie.”
”Oho! Hmm! Joo?”
Snowie suoristi häkeltyneenä ryhtinsä ja laski pelikortit käsistään.
Visokin ääni kuulosti voimakkaammalta kuin millään aiemmista yhteydenotoista, kuin otsalohkon takaa pistävältä päänsäryltä. ”Et tule hetkeen kuulemaan ääntäni, sillä annan sinulle yhteyden johonkuhun muuhun. Haluan, että noudatat hänen pyyntöjään samalla tavalla kuin aiemmin, vaikka ne kuulostaisivat kuinka oudoilta.”
”Ööh, Visu, onko kaikki hyvin?”
”Ei”, Visokin ääni sanoi painostavan vakavana, ”ei ole. Mutta haluan, että pysyt rauhallisena, ja toimit. Snowie, yhdistän sinut nyt Jäätutkijaan, ja teet niin kuin hän pyytää.”
Snowie tunsi oudon värinän päässään, ja kivuliaan muljahduksen, kuin joku yrittäisi vaihtaa levyä kesken kappaleen hänen päänsä sisällä.
”Aaahh!”
Tuntemus lumiukon pään sisällä vaimeni, mutta teki yhä kipeää.
”…haloo?”
”Öö, haloo haloo?” kuului nazorakin ääni.
”Jätän teidät nyt kahden”, Visokki kaikui vielä etäisenä. ”Snowie, tämä saattaa kuulostaa todella huonolta, mutta yritä elää asian kanssa. Me tarvitsemme sinun apuasi taistelussa.”
”Mutta, mitä minä edes–” lumiukko yritti, kunnes tuli taas kivun keskeyttämäksi. Snowie tiesi sen merkitsevän Visokin poistumista yhteydestä, vaikkei ollutkaan ihan varma miten.
”Moi vaan… Jäätutkijako se oli? Taitaa olla kiire?”
”Tilanne on vielä hallinnassa. Tarvitsen jotain, millä auttaa Matoroa ja Visokkia.”
Oli hetken hiljaista, ennen kuin 273 jatkoi. ”… Onko Manu hereillä?”
”Odotahan, tarkastan!”
Snowie oli jo aikeissa tökkäistä Makuta Nuin nukkuvaa kehoa kunnes puolivälissä muisti sen olevan sangen ongelmallista.
”…ööh, tuota, hmm, ota nyt tästä selvää… Juu, ei kai?”
273 jatkoi hiljaisen hetken jälkeen.
”Öö, hei! Visokki sanoi, että voit ehkä jotenkin avittaa meitä täällä. Voisitko ensiksi vaikka yrittää hommata tänne vähän järeämpää arsenaalia?”
”Okei!” Snowie vastasi. ”…miten?”
”Öh, ääntele vaikka sen toan korvaan jotain!”
”Kuulostaa vähän hupsulta! Eli menoksi vaan! Onko toive… aseita?” klaanilainen puheli siirtyessään pelikorttiensa äärestä Kapuran viereen.
”Kivääri, konekivääri tai vaikka panssarintorjunta-ase.”
”Minä en ole ihan varma, millä panssareita torjutaan… mutta se pitää varmaan melkoista ääntä! Pikku hetki.”
Hän kumartui toan korvan juureen. ”Pam… ööh, pam? Pam pam!”
”Toimiiko?”
”… JESTAS! Öh, joo, toimi täydellisesti! Kiitos!”
”Huh! Tarvitsetteko jotain muuta? Valeasuja tai välipalaa?” Lumiukko ehdotti aidon huolehtivana.
”Eemme ainakaan välittömästi”, 273 vastasi. ”Olen yhteydessä, kun tarvitsemme sinua.”
”Selkis. Pysykää turvassa siellä!” Snowie virnisti, mutta tajusi pian, ettei kukaan huomannut hänen elettään.
Lumiukko siirsi katsettaan nukkuvasta kehosta toiseen. Aivan rauhallisestihan nuo vaikuttivat nukkuvan, hän vakuutteli itselleen sekoitellessaan kortteja. Kai Visokki nyt edes pitäisi kaiken hallinnassa?
Kapura
Konekaupungin kadut tulvivat haljenneita rattaita ja silvottua terästä, mutta mekaaninen ruhtinas ei pysähtynyt. Matoro oli syössyt tämän kehoja alas uudestaan ja uudestaan, mutta kaupungin tehtaat puskivat sisuksistaan Rakentajia nopeampaa kuin sotilas kykeni tuhoamaan niitä.
”TÄYDEL–” Jouera sanoi, mutta jään toa katkoi koneelta pään.
”–LISYYS ON VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ”, jatkoi toinen, ja taas toinen kuin he olisivat yksi.
Toa jatkoi jääräpäisesti hyökkäämistä, vaikka hänet oli isketty maahan lukemattomia kertoja. Jokainen kerta, kun Matoro nousi, paloi hänen tahdonvoimansa entistä kovempana. Sillä ei kuitenkaan enää tuntunut olevan merkitystä, sillä mekanoidien määrä kasvoi nopeammin kuin niitä saattoi hajottaa.
Enää hän ei nähnyt missään kaupungin ankeita asukkeja: koneisto oli tehnyt heistä kaikista identtisiä Rakentajan rankoja, joita kaupungin vielä ehjät tehtaat puskivat ulos sisuksistaan minkä ehtivät. Epäilemättä niidenkin raaka-aineina toimivat Kapuran muistot ja haaveet.
Matoro kuuli kaksi järkyttävää pamahdusta, ja hänen selkänsä takaa viuhahti pari laukauksia. Maata järisyttävä vavahdus räjäytti kaksi Rakentajan kehoa Matoron edestä kaltaistensa niskaan vain kiehuvana nesteenä.
Kun hän kääntyi katsomaan laukaisusuuntaan, näki hän Jäätutkijan. Nazorak liukui yläilmoista takaisin katutasolle kahden Koneen osan välille kiristynyttä kaapelia pitkin ja juoksi toan luokse nyt pidellen kahta isoa tuliluikkua neljällä kädellään. Tuliluikuista tuoreempi, järkyttävän epätasapainoisesti painotettu plasmaurku, hehkui vielä laukauksista punaisena.
”Jäikö Visokki jahtaamaan loista?” Matoro kysyi olkansa yli vilkaisten. Hänen rikottujen kasvojensa alta paistoivat Deltan kirkkaat, siniset silmät.
”Joo”, Jäätutkija sanoi ja puski pois puistatuksen Matoron vammoista. ”Yritetään– yritetään pitää Rakentaja kiireisenä ja poissa Visokin tieltä. Emme kuitenkaan saa tuhota häntä lopullisesti, ennen kuin Visokki on hoidellut loisen. Muuten loinen tarttuu meihin kaikkiin.”
”Tietysti”, toa murahti ja iski miekallaan. Metalli rääkyi, kun toan sivallus teki yhdestä hyökkääjästä hammasrattaita.
”Ja… Matoro! Yritetään vähitellen perääntyä kaupunginosaan, minne Klaani laskeutui! Mielihahmot vetäytyivät varmasti sinne”, 273 ehdotti.
”Klaani? Laskeutui?” toa kysyi.
”… ai niin, sinähän et ollut mukana siellä. Me teleporttasimme Klaanin tänne!”
Tehtaiden käytyä töihin kulki nyt kuitenkin klaanilaiskaksikon ja Klaanin välissä tasan tuhat kopiota Rakentajan harmaasta, paljaskalloisesta hahmosta, eikä niiden lähestyminen pysähtynyt. Useimmat 273:n laukaukset jättivät niiden mekaanisiin kehoihin ammottavia reikiä, mutta monet niistä jatkoivat silti heitä kohti etenemistä kuin suuren sodan vahkiarmeija.
”TÄYDELLISYYS ON PYSÄYTTÄMÄTÖNTÄ”, kuoro lausui.
”En tiedä, pääsemmekö sinne”, Matoro huusi yli taistelun melskeen ja katsoi rautaista hautausmaata, jonka raunioiden halki taivaltaminen olisi hidasta ja vaivalloista. ”Rakentaja kontrolloi koko kaupunkia! Hän ei ole vain yksi… hän on ne kaikki!”
Jäätutkijan pään sisällä raksutti ja napsahteli, kun hän laski katseensa tuliluikuistaan tuoreempaan. Hän nosti sen jälleen käsiinsä, suuntasi piippulinjan, veti liipaisimesta ja katsoi kuinka rivistö Rakentajia muuttui nesteeksi.
”Ehkä… ehkä voimme pyytää apuvoimia”, 273 totesi ja kohotti kolmannella kädellään Snowie-radiopuhelimen tuntosarvelleen. Linja särisi ja kohisi, kun se puski tiensä johonkin todellisuuteen.
”Wiesno– ei kun, Snowie! Me tarvitsisimme nyt tosi hyvää hämäystä!”
Visokki viiletti vauhdilla tahmaisten, punaisia silmiä kukkivien verkkojen läpi. Pimeys näin syvällä koneen haljenneessa rungossa alkoi niellä kaikkea. Se teki näkemisestä ja verkoston väistelystä vaikeampaa. Admin ohitti säiliöitä ja railoja, joiden välistä pilkotti kappaleiksi jauhettuja, Koneen vielä hyödyntämättömiä palasia Kapuran mielestä.
Haljenneen metallirungon välistä roikkui murskatun merirosvolaivan pohja, josta putosi yksittäinen lauta alas pimeyteen. Toisesta repeämästä Visokki näki palan roolipelien valtakunnan harmaata kerrostaloa, joka natisi useampaan osaan teräksen väliin murskautuneena. Sen rikkinäisistä ikkunoista tippui kilisevää lasia koneiston pimeyteen.
Edempänä viimeinen auringonlaskun säde puski Koneen halkeamasta sisälle mekaaniseen painajaiseen. Valo heijastui metallisista palkeista ja kaapeleista, jotka olivat aiemmin pidelleet paikoillaan rattaita.
Yhdellä merkityksensä menettäneistä metallisauvoista loikki musta lintu, joka ei tehnyt elettäkään paetakseen.
”Aiotko jättää ystäväsi pulaan, Verkonkutoja?” kuului meriharakan nokan välistä.
”Aion auttaa heitä”, sanoi Visokki synkeällä äänellä. ”Aion auttaa koko maailmaa pysäyttämällä sinun kaltaisesi.”
Kun hän laskeutui jalallaan teräspalkille, lintu ei liikauttanut kynttäkään, vaan jatkoi häneen katselua.
Visokki otti rauhallisen askeleen kohti loista, ja kohotti kättään hieman tätä kohti.
”Uskot siis rakkaan makutasi, ja Rakentajan, lailla, että pystyisit repimään minut pois Sepästä omin käsin?” lintu kihersi. ”Miksi uskot, että meidät voisi edes tuhota?”
”Pystyin siihen kerran aikaisemminkin”, puski Visokki sanoja pihtihampaiden välistä. ”Silloin, kun pääsin Avdelta vapaaksi, lakkasi siskosi olemasta mielessäni. Enkä usko hetkeäkään, jos aiot väittää, että Avde itse on ainoa, joka pystyy siihen.”
”Siskoni saattoi lakata, mutta hänen ajatustaan et voisi tappaa”, loinen sanoi. ”Haluamme eroon myrkyllisimmistä ajatuksistamme, mutta onnistuuko se silloin, kun ne ovat liian tärkeitä osia meitä itseämme? Onnistuuko, Visokki?”
Visokki painoi sirot sormensa yhteen, napsautti niitä, ja silloin yksi railoista kuolleen Koneen rungossa räjähti auki. Säilöstä, jonne sumuisen saaren viimeiset osat oli rusennettu, lennähti tummanvihreä raitiovaunu kohti loista.
Metallipalkki, jolla meriharakka oli seisonut, vääntyi vaunun painon edessä. Koko vaunu syöksyi alas kuilun pimeyteen. Kipinät iskivät pimeään kuiluun pilkahduksia valoa, kun se kolisi vasten koneiston seiniä, raastoi mukanaan suuren rattaan ja pysähtyi valtavalla räjähdyksellä kuilun pohjalle.
Visokki seisoi katkenneella palkilla katsellen, kuinka yksinäiset sulat leijailivat ilmassa. Sitten meriharakka kirkaisi jostain ylempää. Nyt se seisoi toisella jättimäisellä terässauvalla – kärsineenä ja sulkasatoisena, mutta täynnä samaa ivaa kuin aiemminkin.
”Syvä Nauru olisi odottanut sinulta hieman hienovaraisuutta… Nauru on tietenkin viisas, muttei erehtymätön.”
”Olen kyllästynyt Avden hienovaraisuuteen”, Visokki sanoi ja leijaili linnun palkille. ”Tiedän hänestä tarpeeksi löytääkseni keinon kadottaa sinut täältä. Ennemmin tai myöhemmin.”
”Ja mitä aiot tehdä sitten? Repiä meidät pois jokaisesta mielestä, jota Syvä Nauru on koskettanut? Jokaisesta mielestä, joita Syvän Naurun koskettamat ovat koskettaneet? Pysäyttää kellon, joka sinkoaa käenpoikia viisareillaan sinnekin, minne silmäsi eivät näe?”
Meriharakka levitti siipensä. Sulkien syleilystä avautui kuusi uutta punaista silmää tuijottamaan Visokkia, kolme sen kummastakin siivestä.
”Olemme isompia kuin koskaan uskoitkaan. Peli on kohta voitettu, ja se mitä on jäljellä, on vain näytelmää, johon näyttelijät ovat aikoja sitten suostuneet. Menisitkö heidän tahtoaan vastaan?”
Punaiset silmät linnun päässä ja siivissä kurtistuivat omahyväisiksi viiruiksi.
Visokki nosti jälleen kätensä ja painoi sormensa yhteen odottamaan napsahdusta. Admin tiesi, mitä sinkoaisi tämän niskaan, ja odotti vain linnun antavan hänelle syyn.
”Sinä ja Rakentaja nautitte molemmat niin paljon puhumisesta”, Visokki sanoi, ”että voisin siunata teille paikan tehdä sitä. Vain toisillenne. Ikuisesti.”
Kun hän napsautti sormiaan, koko tila leimahti oranssiksi kipinöistä.
Todellisuus
”Wiesno- ei kun, Snowie! Nyt me tarvitsisimme sitä hämäystä!”
273:n hätääntynyt mielihuudahdus keskeytti Lumiukon ties miten monennen yrityksen pasianssissa.
”Hui! Miten hämäystä imitoidaan? Mitä siellä tapahtuu?”
Snowie pälyili ympärilleen, vaikkakin täysin turhaan. Huone sisälsi edelleenkin ainoastaan huonekaluja, Kapuran papereita, nukkuvia klaanilaisia, seinäkellon sekä pöydällä sekaisin olevat pelikortit.
”Öh, en ehdi selittää!” Tutkijan puheen taustalta kuului laukauksia sekä Matoron huudahdus. ”Mutta jotain, pian!”
Snowie hypähti jälleen Kapuran äärelle, avasi suunsa ja…
Mniin…
Lumiukko rapsutti päätään.
Harhautus… harhautus… Kapuran mielessä.
Kapura, harhautus, harhautuu, harhailee…
”A-ha! Harhainen!”
Snowie kumartui Guartsun huoneesta hakemansa paperipinon ääreen. ”Harhaa tulossa!”
Valkeat kädet tarttuivat harhaisimpaan paperinivohkaan ja Snowien silmät kävivät ankaraan höpöskannaukseen. Siinä ei kestänyt kauaa.
”Krhm… Tohtori Puukkosilmä: Johdatus elementaali-inversioon… Elementaalipsykologian voittokulkua ei voi estää – siitä minä olen vakuuttunu- Eei, liian hidas alku. Hypätään pihviin.”
Snowiella ei ollut aavistustakaan siitä, mitä mielimaassa tapahtui, mutta kamalla oli pakko olla muhkeat vaikutukset Kapuran mieleen ja sen maisemaan!
”Ensimmäinen infantiili väite, joka kriitikkojeni suusta usein kuullaan, on se, että elementaali-inversio tarkoittaisi elementin vaihtumista. Jos niin väittäisin, enpä voisi itseäni suureksi tiedemieheksi kutsua, jne. jne. Hmm… Ah. Elementaalinen aktiivisuus on yksilössä vaikuttavien elementaalipiirteiden summa. Niihin vaikuttavat – mitä ihmettä minä luen – elementaaliset symbolit… elementaalivoimien käyttö… älyllinen olento… toinen inversion tyyppi…”
Lumiukko pyöritteli päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä teksti yritti sanoa.
”Hei, Jääukko! Lumiukko täällä. Toimiiko? Harhaudutaanko siellä? Alanko listaamaan… elementtipareja?”
”Öööö. Jatka vain! Tämän tilanteen pitää vielä antaa vähän kypsyä…”
”Krhm… Lukuisat tapaustutkimukset ovat osoittaneet, että polku kohti elementaali-inversiota- eikun, ei, elementaali-integraatiota, vaikuttaa usein toistavan säännönmukaista kaavaa. Tämä on kaikista pätevin todiste sen puolesta, että Mata Nui itse loi meihin elementin – ja sen vastaparin – johdattaakseen meitä kohtalon jalolla polulla. Siis häh?”
Kapura
Kaupungin luonnonlakeja ylläpitävä moottori tuntui jäätyvän. Aivan niin kuin takoja olisi pysähtynyt miettimään kaikkivoipana luojajumalana jotakin, missä ei ollut mitään järkeä.
Matoro ja 273 katsoivat toisiaan, nyökkäsivät ja ampaisivat juoksuun Rakentajien ohi. Silloin todellisuus alkoi invertoitua.
Matoron väritys muuttui hämmentävistä syistä ruskeaksi. Hänen ihonsa riekaleiden välistä näkyvä kristallipinta haalistui pian harmaaksi metalliksi.
”Mitä pirua sinä oikein teit?” Toa kääntyi katsomaan nazorakia, joka oli sillä välin muuttunut täysin valkoiseksi.
”Öh, käskin keksiä harhautuksen…” nazorak vastasi.
Matoro kääntyi hitaasti taas kohti Rakentajia ja osoitti avokämmenensä hyökkääjiä kohti. Kun hän antoi voiman virrata siihen, vavahti hänen koko käsivartensa. Siitä lentävä kivenmurikka musersi yhden lähestyvän hyökkääjän pään.
Matoro katsoi häviävän hetken ajan omaa kämmenselkäänsä ja pudisteli päätään epäuskoisena.
”Ei karzahni. Tämä on sitä elementti-inversiokamaluutta, mistä Kapura ei voi olla hiljaa!”
Nazorak kauhistui valkeaa kehoaan, joka oli muuttunut täysin normaaliksi. ”Ei nyt!”
Miten niin elementti-inversio? Miten niin elementti, hänellä? Kuvitteliko Kapura hänen elementtinsä olevan kivi hänen ruskean kuorensa takia ja siksi invertoi hänet valkoiseksi? Miten siinä edes oli mitään järkeä? Miten niin jää ja kivi olivat elementtipari? Kenen helvetin idea tämä oli?
Mutta Rakentajan koneet olivat vielä suuremman hämmennyksen vallassa. Ei, hämmennys ei ollut sopiva sana, sillä he eivät kyenneet tuntemaan sellaista epävarmuuden tuntemusta. Pikemminkin kyse oli vakavasta teknisestä häiriöstä, kun ensin metalliset koneet vilkkuivat jonkinlaisina psyykkisinä astraaliolentoina. Ilmeisestikään se ei ollut oikea inversio, sillä äkkiä ne kaikki normalisoituivat.
Kapuran mieli yritti järkeillä inversiota uudelleen. Tällä kertaa alkoivat tyhjyyden koneet kasvaa kokoa, ilmeisenä tavoitteenaan täyttää kaikkeus. Hetkessä robottijoukon massa kaksinkertaistui, nelinkertaistui, kuusitoistakertaistui – nyt suureksi kasaksi muuttunut armeija pursusi, pullistui pullataikinan lailla ja työnsi kaiken edeltään kuin metallinen hyökyaalto.
”TÄYDELLISYYS EI SYNNY LISÄÄMÄLLÄ”, turpeaksi kasvava konevuori yritti järkeillä itselleen, mutta turhaan. Joka sekunti liikuntakyvyttömämmiksi pusertuvat konekehot kasvoivat ja alkoivat muodostaa valtavaa muodotonta rautapalloa, joka lähti pyörimään kaupungin katuja pitkin.
Klaanilaiskaksikko koki parhaaksi lähteä juoksemaan poispäin kammottavasta pallosta metallisia sotureita. Mielessään Matoro kirosi ystävänsä kiinnostuksen kohteet alimpaan manalaan; miksei Kapura voinut koskaan ajatella mitään järkevää?
”Hei, Jääukko! Lumiukko täällä. Toimiiko? Harhaudutaanko siellä? Alanko listaamaan… elementtipareja?”
”Öööö. Jatka vain! Tämän tilanteen pitää kai vielä antaa vähän… kypsyä!”
”Kapura, älä anna minulle syitä olla pelastamatta sinua”, Matoro parahti.
Repaleisia sulkia leijaili pimeydessä rauhallisesti loputonta kuilua kohti. Yhä useampi metallinen palkki hehkui muodottomina, rusikoituina raunioina, joiksi Visokin sormet olivat ne pirstoneet.
Silti hänen eteensä laskeutunut ryvettynyt merilintu vaikutti sangen itsevarmalta. Ärsyttävän itsevarmalta, Visokki ajatteli kohottaessaan kätensä valmiiksi syöksemään jälleen uuden Koneen osan nuhjuisen meriharakan päälle.
Ja Visokki napsauttikin sormiaan. Silloin kirkkaanoranssin välähdyksen myötä napsahduskohtaan ilmestyi…
… metallinen jakoavain. Se kalahti vasten hänen jalkojensa alla olevaa metallipalkkia, kimposi siitä sivulle ja putosi poukkoillen alas pimeyteen.
”Mitä ihmet–”, Visokki mutisi ja havaitsi, kuinka jokin muuttui hänessä itsessään. Oli kuin hänen otteensa, suurempi ymmärryksensä mielimaailmasta, olisi kaikonnut kokonaan pois, ja kaikki, mistä hän aiemmin uneksi, alkoi näyttää pelottavan todelliselta.
Sen sijaan jos joku olisi juuri nyt kysynyt, hän olisi varmaan osannut kertoa todella paljon metallitöistä.
”Mitä Mata Nuin nimeen täällä…” hän toisti ja kokeili uudelleen. Kasa rautanauloja ilmestyi samaan kohtaan, ja kilisten ne putosivat alas.
Meriharakka tuijotti Visokin yrityksiä ja avasi nokkansa hiljaa.
”Ei”, se raakkui, ja nyt sen ääni kuulosti Visokin korviin taas enemmän Kapuralta kuin Avdelta. ”Tätä en hyväksy. Tämä ei tapahdu juuri nyt.”
Ja ennen kuin Visokki ehti esittää kysymyksen, kirkui meriharakka vastauksen.
”ELEMENTAALI-INVERSIO”, kaikui pitkin metallia sen vihainen ääni, ja kun loinen antoi maailmaa alleen hautaavalle järjettömyydelle sanan, vaikutti se myös loiseen itseensä. Sokaisevan välähdyksen jälkeen meriharakan paikan oli ottanut yönmusta, pikkuruinen myyrä, joka kyhjötti palkilla etsien vaistonomaisesti multaa, johon kaivautua.
”Mutta eihän tässä ole edes mitään…” Visokki mutisi typertyneenä. Hän yritti kaikin voimin kontrolloida mielimaailmaa ympärillään, mutta oli saanut palkille edessään aikaiseksi lähinnä akkuporakoneen, työkalupakin ja teräksisen patsaan, joka kuvasi jonkinlaista fiktiivistä kavioeläintä.
Myös todellisuus itse alkoi taipua inversion mahdin edessä. Kaikki Koneen rauta heidän ympärillään korvautui sykkivällä, vaaleanpunaisella aivomassalla. Visokki tunsi jalkojensa uppoavan siihen, ja parin uuden rautasahan kutsuminen tilanteeseen ei tuntunut auttavan.
Mitä helvettiä tämä edes oli? Miten niin elementaali-inversio? Miksi aivomassa muka kuului mielenvoimien toimialueelle? Miten niin rauta ja mielenvoimat olivat vastakohdat?
Palkilla könöttävä nisäkäs oli melko samaa mieltä.
”Mitä pseudotiedettä!” raivosi myyrä. ”Elementaali-inversiota ei voi mitenkään osoittaa vääräksi! Mikä tahansa voi olla todiste sen puolesta, sillä jos jokin ei sovi malliin, se onkin vain invertoitunut! Edes elementaalisten symbolien puute – enkä edes mene siihen, minkälaista roskaa ne ovat – ei puhu inversiota vastaan, sillä Puukkosilmän naurettava kvantitiivinen inversio sopii tilanteeseen, jossa vaikuttaa siltä, ettei minkäänlaisia merkkejä absurdin teorian puolesta ole! Puukkosilmä ei ole oikea psykiatri – eikä kuulemani mukaan muuten edes ole päässyt sisään Ga-Metrun yliopistoon – joten hänen kammottavat ’tapaustutkimuksensa’ ovat täyttä roskaa, ja mies kuuluu kalterien taakse, jos on harjoittanut ammattia. Sentään Puukkosilmän potilaille ei kaikesta päätellen ole aiheutunut muuta vahinkoa kuin marginaalinen taloudellinen tappio siitä, että ostaa pseudopsykiatrinsa ohjeistuksesta ’elementaalisia symboleita’, jotka asettaa yöpöydälleen. En ihmettelisi, jos hän itse myisi niitä!”
Loisen viimeisellä sanalla se muovautui takaisin meriharakaksi, kuin mitään ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan, ja samalla hetkellä heitä ympäröivien teräspalkkien aivopinta jähmettyi ja suli takaisin metalliksi.
”Jo riitti!” lintu naurahti. ”Olen nokkaani myöten täynnä sen huurupään sepustuksia. Vaikka jollain tavalla meidän täytyykin nauttia niiden lukemisesta!”
Visokki tuijotti lintua hiljaisena. Hänen silmänsä sulkeutuivat vain ohuiksi viilloiksi.
”Teidän? Kenen ’teidän’?”
”Minun”, meriharakka nyökkäsi. ”ja Seppäni.”
Visokki oli nostanut kätensä hyökkäysasentoon, mutta laskikin sen ja suoristi ryhtinsä. Epäuskoinen tuijotus porautui linnun repaleiseen muotoon.
”Kuka sinä oikein luulet olevasi?”
Rakentajalla ei mennyt kauaa koota rautarankojensa rivejä inversio-hämmennyksen jäljiltä. Klaanilaiset eivät olleet ehtineet kauas kallosotureista – vain muutaman korttelin halki, mutta niin lähelle, että Rapulinnakkeen tornin huippu erottui jo kaukaa. Matorolle sen näkeminen tuntui epätodelliselta.
Reitin kuitenkin katkaisi se jokin, jota kohti he olivat paenneet jo hetken, ja joka heidän täytyisi pian kohdata. Makuta Nuin kilometrien pituinen päätön keho makasi savuavan kaupungin raunioissa muodostaen kuin jylhän vuoriston keskelle kaupunkia.
”Manu arvostaisi ironiaa siinä, että meidän pitää kavuta hänen kuolleen ruumiinsa yli”, Matoro kommentoi hiljaa, kun hän pudottautui nazorakin perässä alas jälleen yhden talonraunion päältä. Jäätutkijan se huomio sai surumieliseksi, mutta aikaa käsitellä asiaa ei ollut.
Tuhannen koneen armeija ei luovuttanut, vaan niiden nivelten kolina kaikui yhä voimakkaampana klaanilaisten takana. Eleettöminä ne juoksivat manalansynkässä rauniokaupungissa näennäisen sekalaisessa muodostelmassa, mutta jokainen olennoista oli saman tahdon kontrolloima, Rakentajan yksittäinen raaja.
273 tulitti Joueran kopioita jatkuvalla syötöllä, mutta rautarangat ryhtyivät pian lähestymään maaston suojista ja esteiden takaa. Ja vaikka Matoro teki liian lähelle tulevista romumetallia niin nopeasti kuin pystyi, koneet eivät loppuneet.
Jäätutkija vilkaisi eteenpäin: klaaniin päästäkseen heidän pitäisi vielä kavuta ylitse makutan päättömän ruumiin, joka peitti kaikki pakoreitit pitkin katuja, joille he vielä voisivat ehtiä. Koneisten legioona ei taatusti antaisi heille aikaa kalliokiipeilyyn.
”Tämä on umpikuja” hän huusi toalle.
”Sinulla on radiopuhelin!” jään sotilas huusi vastaukseksi. Rakentajien rykmentti saartoi heitä vasten Makuta-vuoren jyrkkää seinämää rynnien joka hetki lähemmäs.
Lohduton metallin marssi rummutti tiensä täydellisen piirteettömiä katuja pitkin. Kädet täristen 273 kaivoi esiin kommunikaatiolaitteen ja saattoi vain toivoa, että tällä kertaa Kapurasta olisi enemmän hyötyä. Snowiesta puhumattakaan.
Todellisuus
”Snowie! Nyt nopeasti taas jotain!”
Kutsuttu lumiukko hypähti istuimessaan. Se, mikä oli ollut aiemmin ollut epäonnistunut pasianssi, oli nyt epäonnistunut korttitalo.
”Okei! Tuota, olisiko tarkennuksia? Olen tässä käynyt huoneen tavaroita ja Kapuran kamoja läpi, ja-”
”NYT KAURZFEL TEE VAIN JOTAIN!!!” Nazorakin hätääntynyt parkaisu iski Snowieen migreenin voimalla.
”Hui!” Snowie suorastaan loikkasi Kapuran tykö. Hän avasi suunsa, ja…
”Shasal…
Rantaan sen ratsastaa…
Ivan ja Rosamundaa…
Pitkä on tie.
Ja kylmä. Ja pimeä.”
Koska mitäpä sitä lumiukko muutakaan, hädän tullen.
”Shasal…
Pelasta rakkaus…
Näytä sen soikeus…
Turvaan se vie.”
Lumiukko naputteli jalallaan tahtia ja heilutti lantiotaan. Hän jatkoi täynnä tunnetta.
”Nyt Ivan pieksää ratsuaan juoksuun!
Mantaxin miehet kannoilla on!
Ja Pikku-Mundan kuoren tuoksuun!
Sekoittuu nälkä niin mittaamatoon!!”
Kapura
Silloin auringot pimenivät ja synkät, tummanharmaat pilvet ilmestyivät niiden eteen. Kuin taikaiskusta alkoi lumipyry, jossa ei nähnyt kättään pidemmälle. Kylmä viima puhalsi läpi kaupungin ja piiskasi Koneiden kaupungin raunioita armottomasti.
Se ei vielä hidastanut koneita, mutta kun lämpötila laski alle neljänkymmenen asteen, alkoivat niiden kliinisiin olosuhteisiin tehdyt koneistot jäätymään ja hajoilemaan. Lumi satoi paksuiksi kinoksiksi kaupunkiin. Koneen rattaat peittyivät valkeaan kuuraan.
”Shasal! Shasal!
Rakkaus tai kuolema! Nälkää sekä kohmetta!
Uh-huh-huh-huh-huu!
Shasal! Shasal!
Säästä hyvin peruna! Se on niistä ainoa!
Uh-huh-huh-huh-huu!”
Kahdelle jääteemaiselle sankarille kylmyys ei ollut ongelma, vaikka lumihanki haittasikin liikkumista. Toa vilkaisi taakseen ja näki, miten Rakentajat yrittivät tarpoa heidän peräänsä vasten hyistä lumimyrskyä, mutta jokaisella askeleella mekanoidit liikkuivat entistä hitaampaa.
”Mennään!” Matoro huusi 273:n edelleen tulittaessa hyytyneitä botteja. Ennen kuin Jäätutkija ehti reagoida, toa tarttui tätä tiukasti vyötäröltä, osoitti kädellään Manuvuoren korkeinta kohtaa ja ampui. Harppuuna, joka oli kaikeksi onneksi tismalleen sama esine, kuin se oli todellisuudessakin, hakeutui kuin suunnittelijansa tahdon saattelemana yhteen makutan rintakehän epäkäytännöllisistä piikeistä, joita makutat rakastivat haarniskoihinsa viljellä.
273 huudahti, kun toan harppuuna nykäisi heidät jaloiltaan ja heitti heidät ylös vuorenharjaa Lumiukon loihtimien säkeiden tahdissa. Rakentajat heidät allaan näyttivät katoavan lumimyrskyyn.
”Shasal! Shasal!
Rakkaus tai kuolema! Nälkää sekä kohmetta!
Uh-huh-huh-huh-huu!”
Klaanilaiskaksikko syöksyi Manuvuoren rintakehän lumiselle huipulle ja kieri hankea pitkin toisiinsa tiukasti kietoutuneena.
Matoro makasi syvällä hangessa käsi edelleen harppuunasta kiinni maastossa. 273 piti allaan olevasta toasta tiukasti kiinni tuijottaen syvään tämän sinisiin silmiin, jotka paistoivat kauniina runnellun ja verisen kanohin alta. Laskeutuvassa lumessa ne olivat hyvin kaunis näky, kuin riipivän talven viimeinen peruna.
Jään sotilas sen sijaan huomasi miettivänsä häviävän hetken, miten samankaltainen muoto vahkien ja nazorakien päillä oli.
”T-tämä on kiusallista”, äkillisestä ilmalennosta edelleen hämmentynyt 273 lopulta totesi ja irroitti otteensa sankari-toasta.
”Ei puhuta tästä”, Matoro vakuutti noustessaan itsekin hangesta ja poimi radiopuhelimen, jonka Jäätutkija oli pudottanut.
”SHA-SAL! SHA-SAL!”
”Snowie, lopeta!” Mustalumi huusi kommunikaatiovälineeseen.
”Huh, ää, okei”, lumiukon ääni mutisi, kun toa heitti laitteen takaisin tieteilijälle.
Kesti vain joitakin sekunteja, ja lumimyrsky taukosi muttei loppunut. Se muuttui rauhalliseksi lumisateeksi.
”Ne jäivät alas”, 273 vilkaisi Manuvuoren päältä konejoukkoa.
”Ne palaavat vielä”, Matoro mutisi ja katsoi luoteen suuntaan. Bio-Klaanin linnoitus seisoi ylväänä Po-Metrun raunioissa, eikä sinne ollut matkaa kuin kivenheitto.
Meriharakka näytti rusikoidulla metallisella orrellaan siltä, kuin se olisi työnnetty leikkuupuimurin läpi, mutta sen väärissä, sykkivissä silmissä oli hymyä kuin se olisi päättänyt jo silti voittaneensa
”Vastaa kysymykseen”, Visokki käski. ”Kuka sinä luulet olevasi?”
”Osa seppää, Visokki. Jokainen loinen elää isännässään vain, koska isäntä antaa meidän elää. Jokainen loinen on ottanut hahmon, jota sen isäntä rakastaa, ja josta isäntä pitää kiinni. Veisitkö sepältä, ei, kapteenilta meriharakkansa?”
”Hän… rakastaa sinua? Niinkö sinä todella uskot?”
”Jokainen hetki, kun hän katsoo minun kaltaisiani todellisen maailman, sinun maailmasi, taivaalla…”
Silloin seitit heidän yllään antoivat periksi. Mustan siiman laskemana laskeutui jälleen yksi kohinaa näyttävä televisioruutu Rakentajan kammiosta. Loinen pyrähti seisomaan sen päälle ja koputti näyttöä paikallaan pitävää metallipalkkia hellästi nokallaan.
”… tiedätkö, mistä meriharakat muistuttavat häntä?”
Näyttö sähähti päälle – sille ilmestyi kristallinkirkas kuva matoranista, joka työskenteli puisen työpöydän äärellä. Visokki erotti papereiden sekamelskasta karttoja ja kirjoitusta, joka kohisi yliviivauksia ja korjauksia marginaaleissa.
Papereiden päällä oli lintu, identtinen televisioruudun yllä istuvan kanssa. Se hyppeli edestakaisin ja kurotti nappaamaan nokkaansa jotakin matoranin kädessään pitelemää.
Matoran katsoi kohti kameraa, ja vasta silloin Visokki tunnisti Taripin.
Muisto oli jostain syvältä Kapurasta, ja se oli värittynyt tuntemuksilla, joita hän oli sillä hetkellä tuntenut. Ja sillä hetkellä Visokkikaan ei voinut olla näkemättä, miltä Tarip Ruostesilmä tämän silmissä näytti.
Se oli tunne, joka sattui ja piinasi, ja jota oli vaikea puskea pois, kun katseli näyttöä.
”Minä olen osa Kapteenin kauneimpia muistoja. Minä seison niissä hetkissä, jolloin hänellä oli elämässään onni, jota hän ei osannut arvostaa, koska kaipasi kirkkaampaa sinistä hohdetta.”
Todellinen Tarip Ruostesilmä asteli muiston näytöllä lähemmäs, ja Visokin oli vaikea irroittaa katsettaan tämän omasta.
”Ehkä hänen olisi pitänyt keskittyä toiseen hohteeseen, punaiseen sellaiseen. Silloin, kun hänen oma hullu ahneutensa ei ollut vienyt sitä häneltä.”
Visokin sormet napsahtivat kaikuen voimakkaasti, ja muistoja näyttänyt Rakentajan monitori särkyi pirstaleiksi.
”Ei se voi toimia niin”, hän lausui silmissään vihreää liekkiä. ”Et sinä voi päättää olevasi osa hänen elämäänsä! Et sinä voi ujuttautua mukaan siihen esittämällä olevasi tärkeä! MITEN SINÄ EDES KEHTAAT, AVDE?”
Monitorin särkymistä pakoon pyrähtänyt lintu laskeutui rauhallisin siiveniskuin takaisin samalle metallisauvalle, jolla Visokki seisoi, vain metrin päähän tästä.
”Minä en ole Avde”, lintu sanoi, ”En ainakaan sinun Avdesi. Hän ei kuule sinua, jos et anna hänen kuulla. Jos et anna minun antaa.”
”Anna hänen”, Visokin ääni tärisi, ja hän otti askeleita lintua kohti. ”Anna hänen kuulla, että se, mitä hän tekee, on väärin, ja vaikka en ymmärrä sitä, pysäytän sen. Pysäytän teistä jokaisen.”
”Ehkä olisit eri mieltä, jos ymmärtäisit, että loinen voi syntyä vain siihen, mitä sekä Syvä Nauru että kantaja haluavat molemmat”, meriharakka sanoi. ”Ja vaikka kantaja ei sitä ymmärrä pelkän loisensa muodosta… hän haluaa samaa.”
”Niin hän väitti minullekin. Että me lopulta haluamme samaa”, Visokki sanoi.
Hänen sanansa kaikuivat kauas kylmää metallista kuilua pitkin.
”Siinä tapauksessa hän haluaa sinun tuhoasi. Lähetän sinut takaisin tyhjyyteesi.”
Adminin tuijotuskilpailun loislinnun kanssa keskeytti kolina ja kalke jostakin alempaa.
Sekä Visokki että meriharakka kääntyivät katsomaan ja näkivät, kuinka pimeydestä heidän allaan nousi jotain. Jotain, joka oli seurannut adminia ylös koneen raunioihin asti.
Meriharakka kihersi. ”Tyhjyyttä, sanoitko? Senkö halusit tänne kutsua?”
Teräksinen palkki, jonka huipulla oli kaapeleista, putkista ja vaijereista muodostunut valtaistuin, nousi tasaisesti raksuttaen kunnes se pysähtyi heidän viereensä samalle tasolle.
Rakentajan metallinen ranka – uusi, yksi monista ruumiista – oli jotenkin livahtanut taistelusta alempana Visokin perään pimeään metalliseen kuiluun. Se nousi valtaistuimeltaan suristen täyteen mittaansa ja pysähtyi katselemaan heitä.
”PÄIVÄÄ, VISOKKI”, kuului Joueran kaiuttimista. ”JOS TOVERISI JATKAVAT KAUPUNGIN TUHOAMISTA, MINULLE EI IKÄVÄ KYLLÄ JÄÄ MUITA VAIHTOEHTOJA KUIN HEIDÄN TAPPAMISENSA.”
Visokki käänsi rintamasuuntansa Rakentajaa kohti, ja tuijotti tätä hetken hiljaa.
”Puhut kuin valinta ei edes olisi käsissäsi”, hän sanoi rauhallisesti. ”Kuin joku muu olisi tehnyt sen puolestasi.”
”MITÄ VOIN MINÄKÄÄN VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYTTÄ VASTAAN? LOISET ON TUHOTTAVA, EIKÄ HUOMIONI JAKAANTUMINEN USEAAN PAIKKAAN EDISTÄ TÄTÄ TAVOITETTA. JOS ASETTUISITTE LEIKKUUPÖYDÄLLENI VAPAAEHTOISESTI, POISTAISIN JOKAISEN JÄRJESTÖNNE JÄSENIIN TARTTUNEEN.”
Visokki laski katseensa Meriharakkaan, joka seisoi metallipalkilla hiljaa kuin mikä tahansa lintu orrellaan.
”Minulla ei ole mitään syytä luottaa siihen, että pitäisit lupauksesi”, Visokki sanoi kylmällä äänellä, ”mutta kumpi tahansa meistä häviää, jos loinen jää tänne elämään. Mitä jos näytät minulle, miten se estetään, ja tutkimme sen jälkeen, kumpi meistä kahdesta voi sanoa voittaneensa?”
”KUINKA SOPIVAA”, vastasi konemies, ”SILLÄ MINULLAKAAN EI OLE SYITÄ LUOTTAA SIIHEN, ETTÄ SALLITTE MINUN PITÄÄ TARVITSEMANI – YKSITYISYYDEN. VOITKO TAATA, ETTEI MAKUTASI VAIVAA MINUA TULEVAISUUDESSA?”
Maininta sai Visokin kasvoilla tapahtumaan jotain, jota hän ei saanut täysin piilotettua – se kaikkosi kuitenkin nopeasti.
”En aio luvata muuta kuin sen, että saat olla siinä siihen asti, kunnes loinen ei enää ole”, Visokki sanoi. ”Kun se on tapahtunut, me selvitämme oman asiamme.”
”TEET VIRHEEN LUULLESSASI, ETTÄ VÄLITÄN YKSITTÄISTEN, MERKITYKSETTÖMIEN OLENTOJEN HENGISTÄ – MINÄ TARVITSEN VAIN TAVAN TUHOTA PUNAISEN MIEHEN LOISISTA KAIKKI, JA NIIN TARVITSETTE TEKIN.”
Visokki katsoi rakentajan eleettömiä kasvoja varuillaan, mutta hakeutui taas punasilmäiseen lintuun. Lintu virnisti takaisin sairailla silmillään.
”ME KUMPIKIN VOITAMME, VISORAK, SIKÄLI KUIN SILLÄ ON MINULLE MERKITYSTÄ. YHTEISTYÖ LIENEE LOOGISESTI PARAS RATKAISU.”
Järjettömän iäisyyden pituisen hetken lintu, nainen ja kone vain odottivat, että joku heistä toimisi ensin.
”Minä en koskaan suostunut yhteistyöhön”, Visokki kuiskasi kylmään sävyyn, ”mutta voin antaa sinulle tarpeeksi etumatkaa, että ehdit viedä tuon toisenkin mukanasi.”
Bio-Klaani, jonne klaanilaiset saapuivat, oli taistelutanner. Käynnissä oli täysi sota, jossa robottiarmeija kävi linnoituksen kimppuun kuin nazorak-rykmentit hamassa tulevaisuudessa. Tuhannen koneen armeija piiritti linnoitettua kaupunkia, ja taivaalla lensivät Hapori-valvojien parvet. Nuo kammottavat valtavat matoran-kallot lensivät heitä kohti aivojensa tilalla olevilla kultaisilla ratasmaisilla potkureilla ja käyttivät niitä kuolettavina sirkkeleinä vastarinnan niittämiseksi.
Rakentaja kävi kaupungin lumisten muurien kimppuun kerta toisensa jälkeen, mutta klaanilaisten harvat joukot heittivät rauta-aallot alas uudelleen ja uudelleen. Eräs apina loikki vartiotornin katolla esitellen keskisormiaan konemiehille.
”PETTURI!” huusi groteskin ruma skakdi ja ampui valtavalla plasmatykillä lähestyviä mekanoideja.
”PIRAATTI!” jatkoi toinen Guardianeista, joka latasi patruunaa toverinsa tykkiin.
Matoro ei edes kysynyt. Hän oli kuullut Kapuran salaliittoteorian ainakin kahdesti.
273 loi pikaisen yleiskatsauksen klaanilaisten rintamasta: enimmäkseen melko pelkistettyjä toia ja matoraneja taisteli elementtivoimin ja monin asein robottiarmeijaa vastaan. Moni heistä oli kaatunut, ja osa oli raahattu muureilta linnakkeeseen suojaan.
Klaanilaisten taistelutahto ei ollut laantumassa, sillä tuttu hahmo seisoi heidän keskellään: ylväs toa-soturi heilautti moottorisahaa kaaressa leikaten muurille kavunneen Rakentajan kehon kahtia. Toa Tawa oli saanut haavoja pitkin kehoaan, mutta nainen jatkoi taistelua raivokkaasti, ja niin kauan kuin hän taistelisi, taisteli Klaanikin.
Jäätutkija ja Matoro kiipesivät muurille soturin luokse. ”Admin Tawa! Olette kunnossa?”
Mieli-Tawa nyökkäsi pikaisesti. ”Entä te? Visokki? Entä oletteko nähneet Taripia?!”
”E-ettekö te lähteneet viemään häntä turvaan?” 273 kauhistui.
”Hän katosi, kun inversio tapahtui. Yritin etsiä häntä, mutta koneet alkoivat hyökätä entistä kovemmin!”
”Tarip on vaarassa?” toa hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Minkä takia mikään ei voi onnistua? Karzahnin Visokki ja loinen!”
Hänen äänensä tuntui muuttuvan sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän hänestä oli kristallia.
273 vilkaisi huolissaan Matoroa, mutta käänsi katseensa takaisin Tawaan. ”Onko teillä suunnitelmaa? Tätä menoa koneet jyräävät Klaanin, ellemme keksi jotain.”
”Aiomme puolustaa Klaania viimeiseen asti” Tawa vastasi päättäväisesti. ”Mitä muutakaan voimme tehdä?”
Kauempaa muureilta kuului äkkiä huutoja. 273 ei tiennyt, mikä häneen meni, mutta hän ei aikaillut, vaan otti aseensa ja syöksyi auttamaan kuin kokenutkin sotilas. Matoro oli juuri lähtemässä tämän mukaan, kun Tawa pysäytti hänet.
”Sinä et ole kunnossa”, toa sanoi huolehtivasti. ”Oletko puhunut kenenkään kanssa?”
Toa ei ollut varma, kuinka paljon kysymyksestä oli Kapuralta.
”Tuota, en”, hän vastasi.
”Sinun ei tarvitse tehdä tätä yksin, tiedäthän”, Tawa hymyili.
Mustalumi vei katseensa maahan. Delta loisti hänen haavoistaan kristallin sineä.
”Tule puhumaan minulle, kun tämä on ohi.”, admin sanoi vilpittömästi ja vei kätensä toan hartialle. ”Voin yrittää auttaa sinua parhaani mukaan.”
”Kiitos”, Matoro sanoi hiljaa. ”Vaikkei sinua olekaan olemassa. Sinuakaan.”
Siihen hän sai Tawalta alakuloisen, mutta lämpimän, hymyn.
”Kuulin ystävältäsi, mitä tapahtui Roolipelien saarella. Eikö heitäkään, jotka yritit pelastaa, ollut olemassa?” Tawa kysyi.
”Se on kaikki vain Kapuran pelastamista”, jään sotilas huokaisi ja lähti ulompien muurien suuntaan, josta taistelun äänet kaikuivat.
Hetken sitä katsellessaan Tawa hymyili lämpimästi ja lausui seuraavat sanansa itsekseen.
”Se riittää minulle.”
Aseen piippu työntyi kiinni muurin ylitse kiipeävän Rakentajan naamaan, ja kaikuva laukaus lähetti robotin takaisin maankamaralle. 273 potkaisi toisen alas muurinharjalta ja latasi aseensa hengästyneenä.
Äh, tämä ei ole hyvä. Niitä tulee vain lisää!
273 näki, miten parvi Valvojia hyökkäsi muurille kauempana vasemmalla. Niiden pyörivät lavat söivät sen puolustajia kuin piraijaparvi. Toisaalla merirosvon johtama muistojoukko piti pintaansa nelinkertaista ylivoimaa vastaan ennen heidän väistämätöntä häviötään. Liian monet ruumiit koristivat muurinharjaa kaikissa suunnissa.
Mieti, 273, mieti! Mikä voisi kääntää taistelun kulun?!
Jäätutkija vilkaisi alakädessään pitämäänsä radiopuhelinta. Hän voisi pyytää Snowielta jälleen apua, mutta nyt hänen täytyisi olla pyynnössään todella tarkka: tällä kertaa hän ei haluaisi Klaanin linnoituksen muuttuvan aivomassaksi tai valtavan kissan ilmestyvän Admin-torniin.
Nazorak katsoi muurilta alas metallista armeijaa, joka vyöryi loputtomana, harmaana merenä Klaania kohti. He olivat tuhonneet varmasti satoja koneita, mutta silti niitä näytti olevan aina yhtä monta. Aivan kuin Rakentaja olisi pitänyt kehojensa määrän jatkuvasti yhtä suurena tarkoituksella.
Nazorak sulki silmänsä. Hän häivytti taistelun melun ja keskittyi haarniskansa mekanismien tikitykseen. Se rauhoitti 273:n mielen.
Millä pysäyttää armeija? Lisää aseita? Ei, ne eivät ehkäisisi tappioitamme. Uusia muureja? Ne vain hidastaisivat vihollisen etenemistä. Me tarvitsemme lisää taistelijoita. Me tarvitsemme… armeijan.
Neonvihreät silmät aukesivat. Hän loi katseen kiiltävän hanskansa heijastukseen hänestä itsestään. 273 ei ollut ollenkaan varma ideastaan, mutta se oli ainut mikä hänellä oli.
No… se varmasti toimisi, mutta olisi se silti aika kyseenalaista…
273 ei nähnyt Visokkia, Matoroa tai Tawaa. Päätös oli yksin hänen harteillaan. Rakentaja-armeija oli torjuttava hinnalla millä hyvänsä.
Nazorak kohotti radiopuhelimen päänsä tasalle. Kaipa tässä tilanteessa kaikki keinot on sallittuja.
Todellisuus
”Snowie! Ratsuväen on aika tulla apuun!”, kuului jälleen 273:n ääni.
”Saanko taas vapaat kädet?”
”… sori, nyt minulla on aika tarkka pyyntö.”
Lumiukko kuunteli tarkkaan nazorakin pyynnön. Hänen silmänsä kasvoivat lautasten kokoisiksi. Snowie kumartui varovaisesti Kapuran puoleen ja ryhtyi selittämään hänelle:
”Kapura, minä tiedän, että olet ollut aika paljon poissa tässä viime aikoina… mutta tahdon että ajattelet yhtä juttua, mikä liittyy kotisaareemme. Ajattele jalkojen rytmikästä tamppausta… ajattele pahaa mieltä, sekä epäreilua menoa. Ja laukauksia! Ajat-”
Ei, tähän on olemassa tehokkaampikin tapa…
Lumiukko nousi pystyyn ja hilpaisi ulos huoneesta. Hetken hänellä kestikin löytää Äksän luo.
Onneksi talonmies ei ollut erityisen kyseenalaistavalla päällä, sillä tässä pyynnössä oli kyllä kyseenalaistettavaa.
Ei aikaakaan, kun Snowie ilmaantui takaisin puristaen kädessään nauhoitetta. Hän napsautti sen päälle, ja laittoi Kapuran korvan juureen. Tätä kappaletta hän ei osannut karaokena, mikä oli tietysti sääli, mutta eipä hän ollut juuri kyseisestä musiikkigenreä kuunnellut.
Tämä ei luultavasti ole kovin hyvä idea.
Rytmikkäät trumpetit ja rummut pärähtivät soimaan.
Mutta ainakaan Kapuralle ei pitäisi jäädä epäselväksi, mitä tässä haetaan.
Kapura
Silloin maa kaupungin katukivetyksen alla alkoi täristä.
”Jokin liikkuu allamme!” kaikui huuto kaupungissa, kun routainen maa repeili. 273 kääntyi katsomaan.
Katukivetys räjähti auki, ja pinnan alta työntyi esiin ruskea käsi.
…ja kättä seurasi pataljoona.
Marssiva nazorak-kulkue suorastaan repesi maan alta tomun ja kivenmurikoiden saattelemana.
273 katsoi näkyä suu auki.
Sama tapahtuma toistui ympäri kaupunkia. Muurin päältä saattoi nähdä, kuinka Imperiumin pistimiä ja punalippuja tanassa kantavia nazorak-sotilaiden joukkoja kaivautui pinnalle.
Totalitaristiset insektoidit puskivat Klaanin läpi keneltäkään kysymättä ja kenellekään selitystä antamatta. Kynnekkäiden jalkojen rytmikäs marssi kaikui rakennusten välisillä kaduilla. Ilmassa kiiri mielimaailmalle uusi huuto:
”NA ZORA!”
”NA ZORA!”
”Tämä on niin väärin”, Matoro parahti hiljaa.
Minkä muunkaan armeijan Jäätutkija olisi valinnut? Tiedemies jos kuka tunsi Imperiumin sotakoneen mahdin, ja se oli paras apu, mitä tutkija oli saattanut tähän hätään keksiä.
Se oli paras armeija koko maailmassa.
Vielä kaupungissa työskennelleet mieliklaanilaiset toivottivat avuksi saapuneet fasistit tervetulleiksi hurrausten ja aplodien saattelemana. Marssivat nazorak-joukot kokoontuivat Admin-aukiolle. Ruskeat sarvipäät asettuivat täydellisen synkronoidusti riveihin.
273 kiiruhti aukiolle ja äimisteli. O-onpa heitä paljon…
Nazorak tunsi sydämensä tykyttävän. Hän ei ollut nähnyt niin montaa lajitoveriaan pitkään aikaan. Vaikka nazorakit näyttivät todella tulleen Klaaniin avuksi, Jäätutkijaa silti vaistomaisesti jännitti astua lajitovereidensa eteen.
Eri sotilasjoukoista näytti erkaantuneen muutama korkeampiarvoinen komentaja, jotka olivat kokoontuneet keskustelemaan keskenään. Koppalakkipäiset hyönteiset havahtuivat saappaiden kopinaan ja kääntyivät kohtaamaan oikean maailman nazorakin.
Vihersilmäisen ja kiiltävähaarniskaisen torakan kasvoilla oli hermostunut hymy. ”H-hei! Hyvä, että tu–”
”ASSEEEEENTO!”
273 jähmettyi paikoilleen. Voi ei…
Hyvin korkeadesibelisen käskyn kiljaissut torakkakomentaja harppoi ehkä vähän liioitellun sotilaallisesti kellopelihyönteisen eteen.
”OLEN OBERSTLEUTNANT 274, TEIDÄN KOMENTAJANNE. KOMPPANIAAAA, NIMENHUUTO ALKAEN SINUSTA!” Esittäytynyt komentaja lätkäisi ratsupiiskansa vasten 273:n tummaa rintapanssaria.
”Aa… J-jäätutkija 273!”
Everstiluutnantti katsoi tätä hetken hölmistyneenä. Hän vilkaisi arvomerkkejään kuin epävarmana omasta numerostaan. Lopulta kimeä-ääninen torakka kiljaisi:
”MEIN FÜHRER, KOMPPANIA 456546 ODOTTAA KÄSKYJÄNNE”, hän huusi ja otti asennon. Myös sotilaskolonna teki kunniaa uudelle, hämmentyneelle komentajalle. Nazorakein jalat kopahtivat maahan, ja ilmoille kajahti:
”HEIL 273!”
”Mitäh…?” tuore komentaja totesi hölmistyneenä.
Nazorak katsoi hänelle kunniaa tekevää komppaniaa. Ju- julistivatko he minut juuri komentajakseen?!
Jäätutkija alkoi silmäillä mielinazorakeja. Hänestä nämä olivat ylivoimaisesti huonoin toan mielen luoma jäljennys todellisuudesta. Olihan niillä tietty kaikki torakoiden tärkeimmät tuntomerkit, mutta siihen se kyllä jäikin. Kaikki sotilaat olivat ulkonäöllisesti täydellisiä klooneja toisistaan, ja vain näiden toisesta todellisuudesta olevat varusteet toivat heihin vähän variaatiota.
273:n katse siirtyi torakka-armeijan pitelemiin lippuihin. Yhdessäkään Imperiumin lipussa ei ollut oikein piirrettyä heptagrammia. Lähimmäksi tähtiä päässeissä oli vain viisi tai kuusi sakaraa, huonoimmat taas olivat vain epäselviä sykkyröitä.
Ja mitä helvetin kieltä torakat edes puhuivat?
Suurin piirtein siihen 273:n huumoritaju loppui. Hän vannoi lyövänsä Kapuraa, jos he heräisivät.
”KHRM, MEIN FÜHRER?!”
Konenazorak hätkähti. ”E-ei minulla ole kokemusta sotilasjohtajana olosta…”
”M-MUTTA KÄSIMIEHEN SOTAKIRJA SANOO, ETTÄ PIENINUMEROISIN ON KENRAALI! VAIN TE VOITTE JOHTAA MEITÄ, MEIN FÜHRER!”
”Vai että fyyrer…” nazorak raapi päätään kummissaan.
Todellisia tai ei, niin suuri nazorak-joukko ei ollut vannonut kuuliaisuuttaan 273:lle edes Vuoritukikohdassa. Tiedemiehestä se tuntui samaan aikaan väärältä ja… hyvältä. Yhteiskunta, joka oli ennen sylkenyt hänen päälleen, ylisti nyt häntä.
Koneisto aneli särkynyttä ratasta osaksi itseään.
”Tahdotko sitten yhä päästä osaksi yhteiskuntaasi? Haluatko vain rattaaksi koneistoon?”
273 pysähtyi ajattelemaan Tawan kanssa käytyä keskustelua. Jos hän nyt komentaisi nazorak-koneistoa, mitä se tarkoittaisi? Tahtoiko hän vain takaisin Imperiumiin?
Klaanin pääportilta kuuluva räjähdys katkaisi Jäätutkijan ajatukset alkuunsa. Ei, tähän ei nyt ole aikaa.
Jäätutkija katsoi Klaanin muureille, jossa klaanilaiset kokivat jatkuvasti tappioita. Aikaa ei ollut hukattavana. Hänen oli johdettava mielinazorakit taisteluun: pieniumeroisimpana se oli hänen velvollisuutensa.
Jäätutkija sulki silmänsä.
Ja sitä paitsi… nämä ovat vain huonoja nazorak-kopioita tulen toan mielessä.
Sitten hän naurahti. Ja jos nämä huonot nazorakit tahtovat nazorak-komentajan, niin kai minä voin antaa heille huonon nazorak-komentajan!
Jos hän kerran esitti täydellistä nazorakia, miksi hänen pitäisi olla tavallinen sotilas, kun hän voisi myös olla kenraali?
Kun kellopelinazorak avasi vihreät silmänsä, oli kuin niistä olisi katsonut eri torakka. Hänen kasvoilleen kohosi viekas hymy, ja kun hän silloin kohdisti ryhtinsä, ei hänen musta haarniskansa enää tuntunut vain viestiltä hänen epätäydellisyydestään. Se näytti siltä kuin se olisi voinut kuulua Kenraalille.
Pelokkaan ja epävarman tiedemiehen oli aika poistua lopullisesti näyttämöltä. Kauniin neonsilmän oli aika varastaa parrasvalot. Hänen oli näyteltävä roolinsa loppuun.
Tummat korot kopsahtivat yhteen. Hän henkäisi syvään, ja ilmoille kajahti huuto: ”SOTILAAT!”
Satapäinen väkijoukko kohahti vastaukseksi.
”Vihollinen on paraikaa hyökkäämässä tähän linnoitukseen! Meidän tehtävämme on auttaa Bio-Klaania, ja kukistaa Rakentajan konearmeija! Pystyttekö te, Nazorakein imperiumin sotilaat siihen?!” ”Kenraali” 273 huusi.
”KYLLÄ, MEIN FÜHRER!”
Kylmät väreet kulkivat konehyönteisen selällä. ”Entä julistatteko uskollisuutta Bio-Klaanille!?”
”KYLLÄ, MEIN FÜHRER!”
”Entä minulle, komentajallenne!?”
”KYLLÄ, MEIN FÜHRER!”
273 ei voinut enää peittää hymyään. Oli aika ryhtyä toimeen.
”Te, tulkaa muurille kanssani. Pidämme koneet loitolla!” 273 osoitti yhtä sotilasjoukkoa. ”Te taas kierrätte alas kaupunkiin ja käytte heidän kimppuun sivustasta. Toimikaa!”
Huudot kajahtelivat oudolla kielellä, mutta nazorakit toimivat aivan yhtä tehokkaasti kuin niiden oikeat vastineetkin.
Kellopelinazorak hymyili varovaisesti marssiessaan hurraavien klaanilaisten ohi kohti portaita muurille. No niin, Rakentaja. Katsotaanko, kumman koneisto voittaa?
”TÄYDELLISYYS ON VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ”, Rakentajat julistivat Klaanin muurinharjalla. Jaloissaan heillä makasi tusina kaatuneita klaanilaisia. Robotit valmistautuivat laskeutumaan alas turvattomaan kaupunkiin, kun ilmassa kajahti huuto: ”Valmistautukaa yhteislaukaukseen!”
”TULTA!”
Koneiset eivät ehtineet reagoida. Sivusta lentävä tulisade ropisi robottien niskaan. Lyijypanokset kimpoilivat metallirangoista, mutta konetuliaseiden voima riitti heittämään ne takaisin muurin yli. Klaanilaiset hämmästyivät, kun ruskeat sotilaat marssivat heidän rinnalleen ja alkoivat tulittamaan alas muurilta.
”Hyvää työtä, sotilaat!” Kenraali 273 sanoi astellessaan muurille. ”Perustamme komentopisteen tähän!” uusi komentaja mietti hetken käskystään. Näin hän uskoi oikeidenkin komentajien sanovan.
”JAWOHL!” torakkaupseerit huusivat. Aivan kuin täsmennykseksi joku vielä lisäsi: ”SIEG HEIL!”
273 nosti radiopuhelimen taas sarvilleen. ”Snowie, mitä ikinä teetkin, jatka sitä! Sinun ansiostasi tämä voi ehkä onnistuakin!”
”Öh, okei! Soitan tässä teikäläisten marssiviisuja. Tarvitsetteko jotain muuta?”
”Ilmoitan, kun tarvitsemme”, 273 sanoi ja loi katseen kaupunkiin, jonka kaduille putkahteli kansallissosialisteja kuin sieniä sateella. Pystyisivätkö he todella voittamaan Rakentajan loputtomalla armeijalla?
Sitten Jäätutkija kääntyi katsomaan linnan ulkopuolelle. Muurinharjalta, jonne imperiumin armeijan uusi komentaja oli kavunnut miestensä kanssa, näki koko taistelukentän. Klaanilaiset olivat ahtaalla, sillä Rakentajaa ei tuntunut hidastavan mikään, vaikka muurin juurella lojui satoja rautaruhoja. Toinen Guardianeista raahasi juuri jalkansa menettänyttä toaa muurin taa. 273 vilkaisi tätä hämmästyneenä. Mitä ilmeisimmin Kapuralla kuitenkin oli hippunen kunnioitusta oikeaa Guardiania kohtaan.
Juuri nyt Jäätutkija olisi halunnut, että oikea skakdiadmin olisi nähnyt hänet ja hänen joukkonsa. Oli hauskaa edes kuvitella, kuinka tämän leuka olisi vain pudonnut paikoiltaan.
”GENERAL 273! JOUKKOMME OVAT VALMIIT SUUROFFENSIIVIIN!!”
273 virnisti itsevarmasti.
”274!!” kenraali huusi. Upseeri kipitti komentajansa eteen, joka häntä vilkaisematta ojensi kätensä mielinazorakia kohti. Lopulta oberstleutnant ymmärsi ojentaa hattunsa ja piiskansa uudelle sotaherralle. Konetorakka painoi koppalakin päähänsä ja läimäytti kokeeksi ratsupiiskalla saappaansa vartta vasten.
Nazorakin tuntosarviin kantautui taistelukentän jyly ja tuskan huudot.
Se hirviö ei saa satuttaa enää yhtään enempää klaanilaisia ja mieliasukkeja, konetorakka totesi. Viimein hän koki voivansa vaikuttaa asioihin. On aika rikkoa Rakentajan rattaat!
Saapas nousi muurinharjalle. 273 heilautti ratsupiiskaa kaaressa osoittamaan Tuhannen koneen kaupunkia.
”ETEENPÄIN! KOHTI VIIMEISTÄ VOITTOA!”
Silloin Klaanin porteista vyöryi ruskea aalto sotatantereelle.
Ja 273 näki, kuinka koneistot iskeytyivät toisiaan vasten.
Nazorakien kammottavat sotakoneet – vahvasti fasistiset ja siispä hyvin vaaralliset – marazon-tankit jyräsivät Rakentajien kuolleita kehoja uunipelleiksi. Ne kutsuivat hyökkäykseen mukaan lisää kaltaisiaan, joiden suojissa jalkaväki saattoi edetä.
Yksi raivokkaimmista joukkueista oli heereshilfspfarrer Mäskän johtama. Se eteni nopeasti muureilta pitkälle lumiseen kaupunkiin romuttaen lukemattomia mekaanisia kehoja. Komennot kaikuivat, kun miehet juoksivat suojasta toiseen ja ampuivat oudoilla aseillaan.
”HAIL!” huusi Mäskä hajottaessaan Rakentajan kehon yhdellä nopealla kädenliikkeellä, joka muistutti hieman tervehtimistä. Hän jäi hetkeksi tanssimaan aloilleen ja huusi voitokkaita iskulauseita miehilleen, jotka vyöryttivät konemiesten linjoja sivustassa.
Aina kun se oli mahdollista, sotilaat kääntyivät kohti muuria ja heilauttivat kättään komentajalleen.
”SIEG HEIL!” huusi yksi.
”DEUTSCHLAND OBER ALLES!” säesti toinen.
273:lla ei ollut aavistustakaan, mitä helvetin fantasiakieltä Kapuran mielen nazorakit sopersivat, mutta hänen katseensa kierteli tyytyväisenä taistelukentän yli. Sujuiko kaikki todella paremmin kuin hy–
”Hetkinen! Mitäs tuolla tapahtuu!?”
Komentaja näki kahden sotilaan suihkuttavan tulta ja plasmaa suoraan Klaanin arkistoihin. Kirjasto oli ilmiliekeissä ja nostatti taivaalle suuren savupatsaan.
”MEIN FÜHRER, MEIDÄN ON POLTETTAVA NUO RAPPIOLLISET TEOKSET”, yksi nazorak-upseereista rääkyi.
”Älkää saatanan tunarit nyt siihen keskittykö!” 273 tiuskaisi. ”Meidän tavoitteemme on nyt Rakentajan kukistaminen!”
Muut hyönteisjoukoista kiersivät rovion ja jatkoivat rynnäkköään pitkin kaupungin raunioita, mutta upseeri kauhistui niin komentajansa vihaisista sanoista, että työnsi pistoolin suuhunsa ja ampui itsensä. 273 hautasi kasvonsa käsiinsä inhosta.
Sotilaat Kenraalin sivuilla antoivat luotien sataa alas Klaanin muureilta kohti harmaata, etenevää massaa. Nazorakit, joilta olivat loppuneet ammukset, heittelivät Jäätutkijan suureksi inspiraatioksi Imperiumin heptagrammin muotoisia heittotähtiä. Rakentaja vastasi tuleen heittelemällä kaatuneiden rankojensa osia kuin keihäinä, ja ne niittivät puolustajia alas muurilta tasaiseen tahtiin.
”TUOKAA ÜBERSOLDAT!” Yksi nazorakupseereistä huusi. Muurille käveli torakka moottorisahan kanssa.
”JA NYT TE NÄETTE NAZORAKIEN TODELLISEN VOIMAN, VOITON MOOTTORISAHAN!”
Supersotilas heilutti tulta suihkuttavalla moottorisahalla ilmaan. Fasistiurho loikkasi alas muurilta raivokkaasti huutaen ja niitti maahan lukemattomia hyökkääjiä. Muurinharjalta saattoi pian kävellä alas, niin paljon oli sen juurella Rakentajan särjettyjä kehoja. Lumihiutaleet laskeutuivat koristamaan kuolleiden kasaa.
”EI, 5463”, huusi yksi nazorakeista, kun näki moottorisahasankarin kaatuvan maahan kymmenien Rakentajan kehojen raastamana ja leikkelemänä. Hän tulitti silmittömästi Rakentajien joukkoon ja karjui.
”KOHTI LOPULLISTA VOIT–” sotilas kaatui alas muurinharjalta metalliputki päänsä lävistäneenä.
Sodan kauhuista huolimatta Jäätutkija tunsi kehonsa toisella tavalla jännittyneeksi. Hän tunsi adrenaliinin kohisevan hänen suonissaan, ja hänen sykkeensä synkronoitui rattaidensa tikitykseen. Kun hän antoi määräyksen, se tapahtui. Hänen sanansa oli sotilaidensa laki. Hän hallitsi konetta.
Komentajan piiska paukahti ilmassa dramaattisesti. ”Sotilaat, tulta! Älkää antako senttiäkään periksi! TÄNÄÄN ME VOITAMME KONEEN!”
Ja nazorakit ampuivat, sillä heidän kenraalinsa niin määräsi.
Ylhäällä koneiden kaupungin katossa ei sanottu enää sanaakaan. Kaikki kortit olivat jo pöydällä. Visokki käänsi rintamasuuntansa kohti meriharakkaa ja poispäin Rakentajasta. Lintu seisoi palkillaan odottaen, että jotain tapahtuisi.
”Et suostu seisomaan Punaisen Kuninkaan riveissä, Visokki, mutta Rakentaja vetelee narujasi?” Meriharakka päästi nokastaan hiljaa. ”Onko hän tosiaan parempi?”
Visokki käänsi katsettaan hieman Rakentajaa kohti, ja puhui hiljaa.
”Kumpikaan teistä ei päätä, mitä teen. Luulisi, että luojasi olisi tyytyväinen siihen, että teen oman valintani.”
Siihen ei loinen vastannut sanallakaan. Se otti pikku jaloillaan perääntyviä hypähdyksiä liukkaalla metallilla… mutta jotenkin Visokki ei voinut olla näkemättä sen hymyä. Ja hän halusi tehdä siitä lopun.
Jos Rakentaja oli oikeassa, ja he saisivat loisen poistettua tämän keinoin, Visokilla olisi ehkä vain sekunteja aikaa iskeä tämäkin maahan.
Mutta hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö olisi pystynyt siihen.
“Oletko valmis palaamaan sinne, mistä tulit?” Visokki kysyi kylmästi meriharakan suuntaan.
“Oletko sinä valmis liittoutumaan pimeyden kanssa?” meriharakka sanoi kääntäen katseensa Rakentajaa kohti.
“Aivan väärä kysymys”, Visokki sanoi ja nosti kätensä kohti meriharakkaa, “Avde.”
Mutta Visokin aikeet keskeytti jostakin hänen taakseen ilmestynyt hahmo. Meriharakka katsoi sitä pitkään, kunnes sen nokan välistä valui esiin yksi ainoa sana.
”Ystävä.”
”Vai löysit sinä jo Rakentajan, Visokki”, Tarip myhäili. ”Tiesin, että valitsisit vielä oikein!”
”Tarip”, Visokki sanoi hiljaa kääntyen tätä kohti, ”mistä… mistä sinä.”
”Mikään ei ole niin helppoa kuin noin vahvojen mielien löytäminen tästä haaleiden muistojen ja särjettyjen koneiden sekasorrosta.”
Admin kääntyi kohti meriharakkaa ja kirosi tätä hiljaa, ja katsoi taas Taripiin.
”MENE POIS! Juokse! Mikä sinua vaivaa, haluatko sinä… haluatko sinä…”
”Kuinka hienoa, että saavuin tarkistamaan tapahtumien kulun”, sanoi merirosvo Visokista piittaamatta, ”sillä silmieni eteen levittäytyy parhaillaan aikamoinen puute Rakentajan tappamista. Aution meren muistojen kansa on kokenut niin valtaisan mainitun hyödykkeen puutteen, että jonkun on tehtävä jotakin.”
Tarip hypähti Visokin eteen ja viskoi kivenmurikan, jota oli pidellyt kädessään, kohti Rakentajan kalloa.
Kuului kolahdus ja hiljaista surinaa, kun Joueran loista äskettäin tähystellyt katse siirtyi hitaasti kohti Taripia.
”Nyt vaikuttaa olevan hyvä hetki pelastaa minut, eikö vain?”
Visokki katsoi kauhuissaan kääntyvän konemiehen suuntaan ja sitten Taripia, eikä adminilla kestänyt kauaa tajuta, mitä merirosvo yritti.
”Tarip, älä… älä tee tätä”, Visokki sanoi, ”juokse pois. Pyydän, juokse pois ja jätä tämä tilanne. Jos sinä et kohta lähde täältä, niin…”
Hän keskeytti sanansa. Tiesikö Rakentaja, mikä Taripin merkitys oli? Tiesikö tämä, kuinka peruuttamattomia tämän tappamisen vaikutukset olisivat? Tiesikö tämä, minkälaisen psyykkisen hyökyaallon kapteeni Arupakin tärkeimmän kuolema voisi aiheuttaa täällä?
”Parahin Rakentaja”, Tarip sanoi kuin lukien Visokin ajatukset, ”minulla on vakavia syitä epäillä, että tappamiseni johtaa kannaltasi erittäin mainioihin seikkoihin, kuten kaikkien tässä mielessä oleilevien kuolemiin. Se minulle on tullut selväksi, että kuvittelet olevasi silti itse turvassa, joten miten on, masiinojen mestari?”
Visokki nauliutui kauhusta. Rakentaja näytti pikemminkin siltä, että pohti, oliko Taripin tarjous ansa vai ei.
Kunnes päätti, ettei ollut.
”USKO POIS”, särisi Rakentajan kaiuttimista. ”SINUN KUOLLESSASI EI KATOA MITÄÄN KONEISTOLLENI OLEELLISTA. VAIN VIRHEELLISIÄ TUNTEMUKSIA, JOTKA EIVÄT MITÄÄN MUUTA KOSKAAN OLLEETKAAN KUIN MAAILMAAN KUULUMATTOMIA ILLUUSIOITA.”
Rakentajan sormeton käsi heilahti rauhallisesti, ja seinästä roikkuvat kaapelit irtosivat kipinöiden kera. Ennen kuin Visokki ehti reagoida, Joueran magneettikäsien heilahduksella kaapelit kietoutuivat Tarip Ruostesilmän kaulan ympärille ja alkoivat puristaa.
Visokki katsoi kauhuissaan, kun kivusta sätkivä ja kakova po-matoran antoi hänelle vielä yhden vilkaisun.
”Tarip!” hän parkaisi. ”TARIP!”
Visokki pudisti päätään hiljaa, kun hän näki Taripin sätkyvän yhä voimakkaammin. Väri alkoi kaikota matoralaisen naamiolta, ja tämän silmät punersivat kirkkaasti, kun kaikki veri pusertui niihin. Ja hetki hetkeltä kaapelit kiristyivät.
”TÄTEN TODISTAN SINULLE, VISOKKI”, Rakentajan ääni kaikui, ”ETTÄ EI OLE ESOTEERISTÄ VOIMAA, JOKA AJAA MATORALAISIA YHTEEN MERKITYKSETTÖMISTÄ SENTIMENTAALISISTA SYISTÄ. ON VAIN KUVITELMA, JOTA KUTSUTAAN RAKKAUDEKSI, JA KUTEN KAIKKI KUVITTEELLISET ASIAT, SE LAKKAA OLEMASTA USKOMUKSEN ULKOPUOLELLA.”
”Kaikki mikä tapahtuu tämän jälkeen on sinun valintasi seurausta, Visokki”, meriharakka lausui. ”Pidä siitä siis kiinni.”
Ja Visokki tunsi sydämensä jäätyvän, kun hän teki siirron Avden käskystä.
Adminin käsi nousi, ja jokin koneen uumenissa vielä ehjänä ollut ajatus pääsi valloilleen.
Rakentaja ehti kääntyä viime hetkellä katsomaan kohti valtavaa kappaletta materiaa, joka syöksyi häntä kohti. Se oli väritykseltään niin pinkki, että silmiin sattui katsoa suoraan sitä kohti – toivottavasti myös Rakentajan olemattomiin.
Vasta yhden pinkin kissan pudottua Visokin eteen hän ymmärsi, minkä teeman ympärille oli hänen esiin vetäisemänsä, Koneen jo aikoja sitten valtaama, mutta hyvin hitaasti sulava, saari rakennettu. Vilkaisulla saattoi nähdä saaren kauniit hiekkarannat ja dramaattiset kalliot, joilla erinäiset Kapuran huonosti tuntemat henkilöt katselivat yhdessä auringonlaskuja ja nautiskelivat toistensa läsnäolosta ikuisessa rakastavaisten utopiassaan, jonka pareilla ei useinkaan ollut mitään todellisuuspohjaa.
Vaaleanpunainen rakkauden ilmentymä musersi alleen Joueran kehon ja valtaistuimen.Torni, jolla Rakentaja oli noussut ylös, sortui saaren painon alla ja putosi kappaleina tyhjyyteen. Visokki tunsi, kuinka metallimiehen tietoisuus kirkui iskusta paeten riekaleisena musertuvasta ruumiistaan jonnekin alemmas.
Viime hetkellä Taripin kaulan ympärille kietoutuneet kaapelit hellittivät ja laskeutuivat löysinä tämän hartioille. Po-matoralainen lankesi polvilleen pidellen kaulastaan kiinni ja hengittäen vihlovasti.
”Sinä–”, Visokki kirosi kääntyen äkkiä loista kohti. Enää vain mustan sulka leijaili ilmassa metallipalkin yllä, kun meriharakka liisi nauraen taas alla olevaa kaupunkia kohti.
Visokki kirosi hiljaa ja loikkasi Taripin luokse.
”Sinä”, hän lausui jääkylmän vihaisena. ”Mitä sinä luulet tekeväsi?”
”Luulen… luulen kyllä, että tiedät… vastauksen… itsekin.”
Matoran antoi hengityksensä tasautua. Rakentaja ja loinen olivat molemmat poissa.
”Ja luulen sinun tietävän myös, että… että… olen valmis toistamaan saman, kunnes otat Rakentajan vakavasti ja tuhoat hänet.”
”Sinä”, Visokki sanoi, ”poistu silmistäni. En halua nähdä sinua enää.”
”Ymmärrätköhän sinä tilanteen aivan oikein?” kysyi Tarip. ”Rakentajaa ei kiinnosta kapteenin elämä – ja jos hän muuta väittää, on hän kuitenkin väistämättä tuomitseva tämän epätäydelliseksi ja sopimattomaksi tarkoitusperiinsä. Hän on täällä tutkiakseen loista, ja saavuttuanne tänne hän menetti tutkimusrauhansa. Jos lähdette tappamatta häntä, Visokki, kapteeni kuolee – ja siihen olet syyllinen vain sinä.”
Visokki kääntyi hiljaa poispäin Taripista ja huokaisi raskaasti. Hänen mielensä päällimmäisenä leijaili kysymys, jonka hän olisi yleensä pitänyt sisällään liian luottamuksellisena, liian raskaana ja vaikeana, mutta nyt hän tiedosti, ettei kunnioittanut vastapuolen mielentilaa tarpeeksi pitääkseen kysymyksen itsellään.
”Rakastatko sinä häntä? Rakastatko sinä kapteeniasi?”
Tornin päälle pudonneelta saarelta kantautuva romanttinen musiikki oli yhtä vilpitön kuin Taripin nyökkäys.
”Sitten et ota riskiä, että menettäisit henkeäsi”, Visokki sanoi pihtihampaat jännittyneenä, ”ja pysyt kaukana tästä kaikesta.”
”Uskoisin, että nyt voin tehdä niin.”
Tarip asteli yhteen Punaisen miehen silmiä kuhisevan verkoston seiteistä ja alkoi upota sen mustaan pintaan hiljalleen. Jalat katosivat, alaruumis imeytyi pimeyteen – pian matoranista oli jäljellä vain pää.
”Jos Syvä Nauru tuntee sinut niin hyvin kuin Meriharakka uskoo, me näemme vielä.”
Sen sanottuaan merirosvo oli poissa.
Visokki kääntyi poispäin, puristi kätensä nyrkkeihin ja loikkasi alas kuiluun, jota pitkin oli loisen perässä seurannut. Harakan sulkia leijaili hänen ohitsensa, kun hän hidasti laskeutumistaan. Ja silloin Visokki toivoi, ettei olisi jo auttamattoman myöhässä kohtaamaan sitä, mitä alhaalla tapahtui.
Bio-Klaanin muurit kestivät, vaikka koneet heittivät niitä vastaan kaiken mahtinsa. Yhteislaukaus toisensa jälkeen nazorakit torjuivat metallihirvitysten aallot. Kenraali 273 jakeli käskyjä kuin oikea nazorak-kenraali. Klaanin muureilla huudettiin jo voittoa, kun koneiden virta alkoi tyrehtyä Tawan valtaisan sähkömyrskyn puhdistettua kentän. Matoro taisteli adminin rinnalla kasvot veressä. Puolet hänen naamiostaan puuttui, mutta alta katsoivat entistä päättäväisempinä Deltan silmät.
”Ne vetäytyvät”, kaikui salaman toan huuto muurilta. ”Ne–”
Silloin kohosi kaupungin keskeltä Makuta Nuin päätön keho, josta maailma oli repinyt värit ja korvannut harmailla rattailla.
”VALTIAS, KUINKA MONTA OSAA KONEESSA ON?” kaikui jostakin kolossin sisältä.
”VAIN YKSI”, vastasi mekaaninen ääni kaikkialta, ja vuoren kokoinen päätön Makuta Nuin keho nousi lumen alta. Sen värit olivat kaikonneet, mutta kerubin kädenjäljen saattoi yhä nähdä massiivissa olkasuojissa ja paksuissa, mekaanisissa lihaksissa, joilla Jouera syöksi lohkareen Coliseumin savuavasta rauniosta maahan.
”Mi– mitä…” Terästitaanin siluetti heijastui puhtaiden kenraalin silmistä. Oliko tämä mahdollista?
”Manu…”
Samalla Koneiden kaupungin haljenneen taivaankannen lohkeamasta putosi taivaalle pieni häivähdys punaisuutta, joka pelkäsi saapuneensa liian myöhään.
”Voi Mata Nui”, Visokki kuiskasi hidastaessaan käsillään laskeutumistaan kaupunkia kohti. Lumituisku piiskasi hänen koko kehoaan, kun hän katseli siivekkään jättiläisen ottavan raskaita, huojuvia askelia kuolleella kehollaan. Makuta Nuin könsikkäät jalat murskasivat yhdellä harppauksella alleen valimon, jossa ennen tuhoa Kaupungin koneet olivat työskennelleet.
Tönköt askeleet vavisuttivat koko kaupunkia, kun päätön hirviö alkoi löytää olemassaololleen tarkoitusta ja lähestyi kaupungin lounaispuolella lepäävää Bio-Klaanin saarta. Jättiläinen pyyhkäisi satoja nazorakeja lumitasangolta yhdellä huitaisulta ja ryhtyi raastamaan irti kaupunkinsa rakennuksia aseikseen. Ne marazonit, jotka selviytyivät Rakentajista suurimman iskusta, jäivät pian uusien rautarankojen alle, kun Kone jatkoi epätäydellisyyksien tuhoamista.
Manu, jos olet vielä jossain siellä, Visokki mietti näkyä katsellen, ja kiihdytti syöksyään painamalla kätensä jälleen kylkiään vasten, niin nyt jos koskaan alkaa olla tärkeää puuttua tapahtumiin.
Visokki ei tiennyt, mitä odotti saavansa muutettuaan toiveensa sanoiksi. Makuta Nuin päätön keho liikkui irvikuvana todellisen Manun liikehdinnästä, ja kaikkialla sen ympärillä leijailevat Valvojat toimivat sen silminä, kun se eteni polkien kaupunkia alleen.
Visokin otsaevä halkoi kylmää ilmaa, kun hän käänsi putoamisensa kurssia Klaania kohti. Manun ääni ei vastannut siitä tyhjyydestä, johon Visokki oli kysynyt.
Sinä tyhmä idiootti.
Tässä, hänen edessään, marssi todiste siitä, kuinka paljon iloa keinojen pyhittämisestä tarkoituksen eteen edes oli. Ja vaikka aivan ensimmäisenä Manua ajatellessa Visokki tuli vihaiseksi siitä, mitä tämä oli saanut aikaan, sen alta tulvi esiin palava toivomus siitä, että makuta olisi kunnossa. Että Rakentaja ei olisi saanut satutettua tätä.
Sinä tyhmä idiootti, Visokki ajatteli puskien pois vihaisuuden.
Kun hän ajatteli sitä, mitä oli tapahtunut, nousi hänelle halu maksaa Rakentajalle Manun kohtalo takaisin samalla mitalla… mutta se ei ollut loogista, joten hän puski sen pois. Se oli vaarallista ja polttavaa, ja hänen oli pysyttävä tehtävässään.
Loisen jälkeensä jättämä viimeinen musta sulka oli tullut vastaan jo jonkin aikaa sitten, eikä Visokki voinut olla miettimättä, oliko hän kääntynyt Kaupungin katon sisällä kuhisevassa railojen ja halkeamien labyrintissä väärään suuntaan. Hän kuitenkin tiesi loisen kortit. Salaisuuksia ei enää ollut. Meriharakka ja Tarip halusivat hänet Rakentajan kimppuun, jotta Koneen supistava voima sammuisi ja lakkaisi pysäyttämästä heidän tartuttamisensa.
Kuten sillä sekunnilla, kun Tarip oli ollut kuristumassa Rakentajan kaapeleihin, valinnat olivat selkeämmät kuin koskaan. Jälleen kerran Avde tarjosi Visokille tilanteen, jossa Avde voittaisi, jos Visokki valitsisi sillä hetkellä moraalisesti oikeamman vaihtoehdon.
Visokki tiesi, ettei hän saanut antaa vihansa Avdea kohtaan vaikuttaa asiaan, joten hän vain yritti puskea sitä pois. Mutta Avden voitto ei saanut olla ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Maailma ei saanut toimia sillä tavalla.
Maailma ei saanut olla niiden, jotka pyhittivät keinot tarkoituksen eteen. Maailma ei saanut olla sellainen, että hänen olisi pitänyt valita kahdesta pahasta. Tawa ei ollut näyttänyt hänelle sellaista maailmaa.
Tawa oli näyttänyt hänelle, että aina oli kolmas vaihtoehto.
Vauhti kiihtyi, Klaani lähestyi. Vähitellen sitä kohti kiitävä admin alkoi tunnistaa muureilla taistelevat hahmot. Ja hetki hetkeltä hän toivoi, että nämä selviytyisivät aina edes seuraavan sekunnin.
Nazorak-pataljoonan yhteislaukaus osui konejumalaan ties miten monetta kertaa, mutta Makuta Nuin keho ei pysäyttänyt marssiaan. Marazonit kaupungin muurien takana tulittivat suurilla tykeillään hyökkääjää. Elementti-iskujen sateesta välittämättä mekaaninen mahti pommitti linnaketta valtavilla kappaleilla rakennuksista, joita oli repinyt kaupungistaan. Tawan suojakenttä välähti muurilla suojaten sen puolustajia taivaalta satavien osien myrskyltä, mutta jokainen osuma kadotti yhä useampia Kapuran mielen hahmoista.
”Visokki!” Matoro huusi alas kiitävälle adminille. Hän seisoi muurinharjalla mukanaan kourallinen mieliklaanilaisia.
Visokki vavahti yläilmoista vasten muurin pintaa jaloillaan ja otti sitten loput painostaan vastaan vasemmalla kädellään. Admin nousi kivuliaan näköisestä laskeutumisesta hitaasti seisomaan ja käänsi katseensa aseiden laukauksiin muurin toiselta puolelta.
”Mitä täällä…” hän kysyi katsellen ruskeiden kitiinikuorten rivistöä.
”Nazorak-ystävämme hankki… vahvistuksia”, Matoro vastasi. Hänen mustaa haarniskaansa oli jäljellä vielä vähemmän, kuin viimeksi adminin nähdessä tämän. Ja totta kai, yönmusta lintu hymyili toan otsasta.
”Tarip on kadonnut. Tiedätkö sinä, missä hän on?”
Visokki kohotti kulmiaan kuullessaan, miten paljon Matoron ääni oli muuttunut, mutta lopulta nyökkäsi. ”Jos hän on niin itsetietoinen kuin uskon, hän pysyy turvassa. En usko Koneen pääsevän sinne käsiksi muutenkaan ilman kaiken muun tuhoamista…”
Mikä verkostoon edes purisi, kävi kysymys Visokin mielessä. Yksi miljoonista kysymyksistä, jolle ei olisi nyt aikaa.
”Selvä. Missä olit kaiken tämän ajan? Saitko loista kiinni?”
Visokki pudisti päätään hätäisesti. ”Oletteko–”
Järkyttävä vavahdus sai Klaanin kaupungin perustan vapisemaan. Ikkunoita särkyi, unenomaiset korttelit retkahtivat ja patsaita kaatui. Kun Visokki käänsi katseensa lähestyvään viholliseen, oli jättiläismäinen Manu taas lähempänä.
”– oletteko nähneet meriharakkaa täällä? Aikaa ei ole enää paljoa, ja–”
”Aikaa ei ole enää paljoa, ja meidän täytyy käyttää se Rakentajaa vastaan”, Matoro korotti ääntään. ”Visokki, me emme voi jatkaa tätä! Muut täällä eivät pysy hengissä niin kuin sinä!”
”Mitä sinä luulet minun yrittävän, Matoro?”, Visokki sanoi tiukasti. ”Luovuttavan, tekemään kompromissin? Minä yritän, Matoro, minä yritän löytää parhaan mahdollisen vaihtoehdon, mutta tarjolla on vain huonoja!”
”Minä tiedän, miten vaikea tilanne tämä on sinulle, todella. Se… se, mitä Metru Nuilla kävi, oli joukko huonoja vaihtoehtoja, joista valitsin sen, joka pelasti eniten sivullisia henkiä. Minusta olin silloin ehdottomasti oikeassa, ja olen sitä mieltä edelleenkin, vaikka kadun kaikkea muuta”, Matoro kertoi ymmärtäväisemmin. ”En väitä ymmärtäväni tätä tilannetta yhtä hyvin kuin sinä, mutta… en yksinkertaisesti kykene tuottamaan Kapuralle pettymystä taas.”
Visokki ei vastannut.
”Visokki, minä pyydän”, Matoro aneli. ”Jos et ole valmis antamaan harakalle periksi, voisimmeko edes, en tiedä, keskittyä ensin Rakentajaan, hoidella hänet tilaan, jossa hän ei ole niin suuri uhka, ja sitten loiseen?”
Järki puhui Jään Sotilaan huulilla, ja Visokki kuunteli tämän sanoja. Jokaisella vavahduksella Manun raatoa eteenpäin ohjaava Rakentaja lähestyi, ja tämän synkeän vääjäämätön eteneminen viesti sanattomasti, että vaihtoehdot oli jo käytetty. Vain huonoja ja epävarmoja oli jäljellä, ja vain Visokilla oli valta valita, mikä niistä sattui vähiten.
Mutta vaikka admin yritti kuunnella Matoron sanoja, ei ollut helppo sulkea pois kristalliin pesineen linnun heleää kuisketta, joka kuului kovin konkreettisesti toan äänessä.
Poista Kone tieltä, harakka sanoi Visokille Jään sotilaan sanojen takaa.
”Matoro, minä–”, Visokki yritti, ja vavahdus täräytti muuria. Sitä seurasivat paniikinhuudot, ja kun admin kääntyi niiden suuntaan, roihusi nyt entinen kappale Kaupungin piirteetöntä pilvenpiirtäjää keskellä Bio-Klaanin tiheintä asutuskeskusta.
Visokki kääntyi kauhuissaan kohti marssivaa makutaa ja näki, kuinka se hapuili käsiinsä uutta heittoasetta.
”Minä en tiedä, miten minä–”
Avaa kaikki lukot, harakka nauroi.
”Minä en tiedä, miten!”
Se oli ehdottomasti viimeinen asia, minkä Matoro oli uskonut kuulevansa.
”E-emmekö me voi käyttää Kapuraa hyödyksemme?” hän yritti ehdottaa. ”Se on tähän mennessä näyttänyt toimivan. Pakko meillä on jokin keino olla, onhan?”
Jään toan katse oli vilpitön kuin aikoina ennen Metru Nuita, ennen hänen särkymistään. Ja Visokki halusi inspiroitua siitä, halusi keksiä jonkin tavan tarttua tuosta toivosta kiinni.
Mutta sen vilpittömyyden takaa raakkui joku, joka ei saanut voittaa.
Älä vajoa epätoivoon, ratsu, lintu lausui. Nauru luottaa sinuun.
”Matoro”, Visokki sanoi rauhallisemmin, ”minä tiedän, että sinä et pidä tästä, mutta minun täytyy löytää meriharakka, ja minun täytyy löytää se nyt. Ehkä, jos saisin molemmat suljettua yhdellä, samalla iskulla pois täältä–”
”VISU!” Tawan ääni kaikui toiselta puolelta muuria, ”VARO!”
”… niin minä…”
Aika tuntui pysähtyneen, kun Manun kourien linkoama kappale yhtä Kaupungin metruista viuhui kohti sitä kohtaa muurista, jolla Matoro ja Visokki sillä hetkellä seisoivat.
Se oli niitä sekunteja, jolloin Visokki pystyi lähes tuntemaan valinneensa väärin jo aikoja sitten.
Matoro sen sijaan toimi. Hän tarrasi hämähäkkinaista vyötäröltä, osoitti toisella kädellään ensimmäiseen millään tavalla kiinteään rakennelmaan ja ampui harppuunansa.
Rakennuksenkappaleen murskatessa aukon Klaanin muuriin klaanilaiskaksikko osui väkivaltaisten g-voimien saattelemana Klaanin linnakkeen julkisivuun. Toa suojasi Visokkia kohtaamiselta seinämän kanssa kehollaan, jonka lähestulkoon täydelliseen tuhoutumattomuuteen oli hän jo tottunut. He putosivat Admin-aukion kivetykselle, joka tuntui liiankin todelliselta.
Matoro irrotti otteensa administa ja parahti.
Kun Visokki katsoi toaa, hän huomasi, miten tästä oli lohjennut pois jälleen kerran palanen hänen tuntemaansa Matoroa.
”Sinä… sinä hajoat”, hän sanoi hiljaa.
”E-ehdin murehtia sitä myöhemmin”, toa sanoi ja kampesi itsensä ylös. Hän joutui ottamaan tukea seinästä päästäkseen huimauksestaan. Sotilaan lihan ja veren alta paljastunut vartalo oli hohtavaa, valkoista kristallia.
”Sanoit, että saattaisimme saada molemmat–” Matoro jatkoi tasaten edelleen henkeään. ”Loisen ja Rakentajan – suljettua pois täältä yhdellä iskulla. Mitä… mitä meidän pitäisi tehdä?”
”Meriharakka ei voi olla kaukana”, Visokki huohotti tuijotellen sinisen vereslihan alta kuoriutunutta kidepintaa. ”Loinen halusi minut tänne, jotta puuttuisin tapahtumiin. Enkä usko, että se haluaa riskeerata, että jahtaan sitä muualle. Tietenkin loinen haluaa Kapuran elävänä. Ei se eläisi ilman häntä.”
”Et vastaa kysymykseen”, Matoro huomautti. ”Olisi siis mahdollista sulkea Rakentaja ulos täältä loisen kera?”
”Ehkä”, Visokki sanoi kääntäen katsettaan ylemmäs. Päättömän kolossin siivekäs hahmo näkyi jo täältä muurin altakin. Sen sisuksista kaikui kumea, mekaaninen ääni, joka luetteli lukujonoa, josta vähitellen katosivat pois kaikki paitsi nollat.
”En ole kokeillut!” Visokki kivahti. ”Ensin tarvitsemme vain loisen… osaakohan… osaakohan tuo kertoa meille, missä sen kaltainen on?”
Hän nyökkäsi Matoron otsaa kohti tuijottaen pistävästi harakan katseeseen. Olisiko leikkely mahdollista? Rakentajan supistava voima antoi loiselle vähemmän jalansijaa tähän mieleen kuin muihin kaltaisiinsa, jos lintu ei voinut edes tarttua täällä.
Tarkoittiko se, että se olisi tarpeeksi heikko, että Visokki voisi vain… tuhota sen?
”Visokki”, jään toa vei kätensä Visokin hartioille ja vei keskustelun pois loisestaan. ”Uskotko, että me edes voimme voittaa Rakentajaa? Vai oletko jo luovuttanut sen toivon kanssa ja pyrit vain pitämään huolen siitä, että saisimme edes loisen nitistettyä, ennen kuin Kone syö meidät?”
Ääni, joka sanat lausui, oli Deltan, mutta admin tiesi sen silti puhuvan toan sydämestä.
Visokki ei osannut vastata siihen kysymykseen.
Ei, se ei ollut ongelma…
Hän ei osannut vastata siihen rehellisesti.
”Koska jos et usko, että me voimme voittaa Rakentajaa, sano se minulle”, Matoro katsoi naista silmiin.
Visokki ei tiennyt vastausta toan kysymykseen, mutta se ei ollut pelottavaa siksi, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä Rakentaja oli, ja kuinka paljon tapettavaa tässä edes olisi heille. Se oli pelottava siksi, koska hänellä ei ollut edes aikaa harkita, pystyisikö hän siihen.
Ei, Visokki pudisti päätään tuijottaen loiseen tämän kristallivankilan läpi. Sinä et voi päättää olevasi hyvä ja oikeassa vain, koska asetut jotakuta yhtä pahaa vastaan. Sinä et voi.
”Pyydän”, Matoro parahti. ”Älä jätä minua tämän kanssa yksin.”
Toan sanat olivat vilpittömät, mutta Visokki kuuli vain linnun.
Klaanilaiset säpsähtivät, kun koko linnake vavahti konejumalan tarratessa sen muuriin. Päätön Makuta Nui raastoi valtavilla kourillaan muurinharjaa repien siitä kappaleita ja heittäen ne kaupungin rakennuksia päin. Puolustajat kirkuivat, kun he putosivat koneiden syötäväksi muurilta, joka oli heitä ennen puolustanut.
”Voi ei”, Matoro otti juoksuaskelia kohti muuria, jolla näki 273:n johtavan sankarillista puolustusta. Hän ei ehtinyt pitkälle, sillä Admin-aukioon iskeytyneen vartiotornin kappaleen paineaalto heitti häneltä jalat alta.
Klaanilaiset näkivät Tawan vetäytyneen muurilta pienen klaanilaisjoukon kanssa.
“Me emme saa sitä kaadettua”, admin huusi toiselle ja pysähtyi tämän viereen. “Visokki, meiltä loppuvat ideat.”
Visokin vierellä kristallinsilmät kääntyivät Tawaa kohti täynnä epätoivoa.
Päätön enkelinkeho nousi muurin takaa kuin harmaa aurinko. Satoja metrejä pitkät lepakonsiivet rävähtivät auki, luoden riepottelevan tuulenpuuskan. He näkivät, miten muurin nazorak-joukot muuttuivat kuin torakoiksi jättiläisen rinnalla. Kenraali 273 katsoi titaania epäuskoisena, kunnes hänen katseensa tuimistui. Ei, hän ei antaisi enää pelolleen valtaa. Hän pystyisi tähän.
Tuo on vain Manun ruumis, 273 vakuutteli itselleen. Eikö Rakentajalle mikään ole pyhää?!
”Hei Rakentaja! Mitä olet tähän asti pitänyt MINUN koneestani!?” uhmakas torakka haastoi jättiläiselle. Upseerit kannustivat kenraaliaan omalla kielellään. He kuitenkin vavahtivat pelokkaasti, kun hirviön sisuksista alkoi kantautua kumeaa ääntä. Ja kuin käyttääkseen aseen jota se oli vielä säästänyt, alkoi päätön makuta vain puhua, ja syvemmältä kaupungista kaikuivat kauhistuneet huudot.
”SEKASORTOINEN IRVIKUVA. VALMIINA MARSSIMAAN TUHOAAN KOHTI. ODOTATKO MINULTA KUNNIOITUSTA, NAZORAK?””
”Tahdoin vain kuulla, miltä sinusta tuntuu maistaa omaa lääkettäsi! Meillä kotopuolessa tätä kutsuttaisiin täydellisyydeksi!”
Jättiläinen ei vastannut heti, vaan tuijotti konekenraalia. Metallinpaloja ropisi kolossin kehosta muurille. Nazorak-sotilaat kenraalinsa ympärillä tulittivat konejumalaa kaikella zamoreista panssarinyrkkeihin, mutta mikään ei pystynyt niin suureen ja taivaalliseen hahmoon.
”EHKÄ SIINÄ ONKIN AINESTA SIIHEN, NAZORAK. SE PITÄÄ VAIN RAASTAA ESIIN.””
Konetorakka piti värähtämättömän katsekontaktin Rakentaja-Manussa, kun hän kohotti salaisen aseensa suulleen. ”Snowie!”
Todellisuus
”Snowie! Nyt tarvitaan TODELLA isoja pyssyjä! Voitko vaikka pamauttaa niin kovaa Kapuran korvaan kuin pystyt?”
”No mutta!”
Sillä kertaa Snowie ei kuitenkaan kumartunut Kapuran juurelle. Hän tarttuikin Kapuraa kainaloista, ja alkoi vetää miestä pois sohvalta. Tumps, sepän takamus putosi lattialle.
Lumiukko veti Kapuraa lattiaa pitkin, aivan seinän vieren. Hän asetteli kanssaklaanilaisensa tarkkaan, niin että homma hoituisi turvallisesti. Snowie katsoi seinäkelloa, jonka kanssa oli keskustellut kuluneet tunnit.
”Olit hyvä ystävä. Mutta nyt… aikasi on tullut.”
Lumiukko kurottui seinäkellon korkeudelle ja puristi pehmoisen kätensä nyrkkiin.
”Hops!”
Snowie napautti aikarautaa nyrkillään, ja kellonen irtosi seinästä. Ja syöksyi lattiaan ja särkyi Kapuran korvan juureen.
RYMIN-RYMIN-JYSÄHDYS.
Kapura
273 katsoi hievahtamatta hänen horisonttinsa pimentävän rautajätin päätöntä kehoa, jossa näkyi edelleen Manun sille kuvittelemat täydelliset lihakset. Rakentajista mahtavin nosti talojen kokoisen nyrkkinsä valmiiksi iskemään, kun koko linnake alkoi vapisemaan.
Silloin maa tärisi ja halkeili, ja muuriin nazorakien alla repesi halkeama kuin railo maassa. Ensin muurin alta ilmestyi metallinen tasanne, aivan kuin laivan kansi. 273 miehineen putosi sortuvalta muurilta rähmälleen harmaalle tasanteelle. Maa sen ympärillä repesi entistä laajemmin ja ulos puski satoja metrejä teräksistä alusta, josta sojotti Imperiumin mahtavimmat tykit.
SS Rautasiipi kaivautui maan pinnalle. Laiva työntyi nokka edellä linnaketta sortavan rautajätin vatsaan. Teräs kirkui jättiläisten yhteentörmäyksessä, kun Imperiumin laivaston tuhokoneista suurin iskeytyi päätöntä makutaa päin. Konejumala vavahti, mutta tarttui pian Rautasiiven sivuihin aikeenaan murskata se maahan, josta se tulikin.
Ylös päästyään konetorakka tuijotti alusta ihmeissään, kunnes hymy levisi hänen kasvoilleen. ”KYLLÄ! Tämä on täydellistä! Kiitos Snowie!”
”LEIKKINNE EI ENÄÄ EDES HUVITA MINUA.”
273 polkaisi laivan kantta kuuluvasti. ”Ladatkaa kaikki tykit!”
Laivan mukana tullut miehistö ja upseerit toimivat välittömästi.
”SOTILAAT, VALMISTAUTUKAA OPERAATIO GÖTTERDÄMMERRUNGIIN!” 274 kiljui.
Rautasiiven runko natisi, kun Rakentajan kourat väänsivät sitä. Nazorakit huusivat ja ja juoksivat ympäri kantta, kun miehistö työnsi valtavia ammuksia taistelulaivan tuliasemiin.
”MEIN FÜHRER, OLEMME VALMIITA AMPUMAAN!” karjui kannella vielä päättäväisesti konemiestä tuijottavalle komentajalleen. Merilinnan valtavat tykit kohosivat tähtäämään konemakutaa.
”VÄÄRÄSSÄ OLETTE, VIRHEELLISET. OSOITTAKAA ISÄLLENNE KUNNIOITUSTA.”
Kenraalin tunsi kouraisun vastanpohjassaan. Hänen kasvoilleen nousi ivallinen hymy. ”Katoa, Manun irvikuva. AMPUKAA!”
Sillä hetkellä kuusikymmentä valtavakaliiberista tykkiä karjui kuolemaa koneille. Niiden suuliekkien kajo sokaisi jäätutkijan, ja jyly sai hänen korvansa soimaan. Täyslaidallinen osui päättömän enkelin rintakehään. Keulan lähimmät tykit lähes koskettivat mekaanisen jättiläisen vatsalihaksia, eikä kaukaisimpienkaan tuhon putkien etäisyys maalistaan ollut suuri.
Konejumalan ylävartalo repesi auki ja räjähti heittäen toisen käden irti ja saaden koko hirvityksen hoipertelemaan. Lukemattomat harmaat hammasrattaat satoivat Klaanin linnoituksen ylle kuin uusi lumikerros.
Matoro katsoi näkyä sanattomana Admin-aukiolta. Jos Bladis tai Cody olisi nähnyt sen, mitä juuri tapahtui, he olisivat taistelleet kunniasta viedä 273 ulos syömään.
Neonsilmät katsoivat näkyä ammollaan. Nazorak kuitenkin tiesi, että he eivät olleet vielä valmiit.
”AMPUKAA UUDESTAAN!” 273 karjaisi. Hetkessä tykit lauloivat muuttaen konevartalon rippeet oranssina hehkuvaksi metalliromuksi, jonka pitkät raajat kaatuivat lumiselle taistelutantereelle. Jäätutkijan silmät sokaistuivat taas. Hän ei kuitenkaan piitannut siitä. Konetorakka näytti Rakentajalle todellisen mahtinsa.
”JA UUDESTAAN!” konekenraali huusi voimansa hurmassa. Rautasiiven putket kylvivät kuolemaa kaikkialle, missä Joueran rakennelmat vielä linnoitusta lähestyivät. Ne heittivät rautamyrskyn Koneiden kaupunkiin uudestaan ja uudestaan.
Rautasiiven tykkien kaiku oli hädin tuskin vaimennut. Savukiehkurat nousivat sen piipuista harmaalle taivaalle, jolla lumihiutaleet putoilivat hetkeksi hiljentyneelle kentälle.
Sen yhden hetken vallitsi Tuhannen Koneen Kaupungissa rauha ja hiljaisuus, jota Rakentaja ei ollut milloinkaan rakentanut. Lumiselta niityltä sitä katselivat vierekkäin seisova Tawa, Visokki ja Matoro, joista kukaan ei avannut suutaan kysyäkseen kysymystä.
Siinä syntyneessä rauhassa alkoi taivaalla hehkua tähdistä punaisin. Linnake hiljeni, kun sadat katseet nousivat sen loisteeseen.
Taistelutantereen raunioiden savu leijaili keinotekoiselle taivaalle, mutta taivas ei ollut enää yhtä harmaa kuin aiemmin. Punainen hohde kävi läpi jokaisesta railosta Koneen osien välissä. Kun klaanilaiset katsoivat ylös, he näkivät Punaisen tähden – saman, joka oli hehkunut aution meren yllä jo ennen Koneen tuloa. Nyt se paistoi Tuhannen koneen kaupungin taivaalla kuin aurinko värjäten taistelukentän hangen hohkallaan.
Kosmos kääntyi kumartamaan karmiinitähteä, ja koko Kone kurottui kohti Kohtalonsa komentajaa.
Tähti heitti varjonsa Visokin sydämeen. Aivan liian myöhään hän ymmärsi, että oli käyttänyt liian kauan valintaansa. Nyt joku muu päättäisi, mitä seuraavaksi tapahtui.
”Ei”, Visokki kuiskasi hiljaa, ”Ei hän ole voinut…”
”NÄIN EI VOI JATKUA.”
Ääni ei kaikunut enää vain kaikkialta Koneesta. Se kaikui kaikkialta. Ne, jotka olivat vielä hengissä, seisoivat katseet nauliintuneina taivaalle. Ääni, joka kaikui kaikkialta todellisuudesta, kadotti klaanilaisten viimeisenkin uskon siihen, että Rakentajaa voisi voittaa.
”Mitä riivattua nyt tämäkin on”, 273 kivahti. Hän oli ollut varma, että Rautasiipi oli lyönyt Rakentajan. Sotilaat laivan kannella hänen ympärillään näyttivät epävarmoilta.
”MEIN FÜHRER”, Jäätutkijan vierellä seisova everstiluutnantti kirkui hädissään. ”MITÄ TÄMÄ EPÄPYHÄ HULLUUS ON???”
”NIIN MIELENKIINTOISTA KUIN TÄMÄ ONKIN OLLUT, SEN ON AIKA PÄÄTTYÄ. OLEN SAANUT TARPEEKSENI KUTSUMASTANNE SEKASORROSTA. SILLÄ EI OLE PAIKKAA EDISTYKSESSÄ, EI UUTTA TARJOTTAVAA. SE ON OLLUT OLEMASSA VAIN SIKSI, KOSKA HÄVIÄVÄN, VIRHEELLISEN HETKEN AJAN SALLIN SEN OLEVAN. LOPUSSA TE KAIKKI OLETTE VAIN KONEEN OSIA.”
Tähden punahehku kasvoi jokaisella Rakentajan sanalla, jonka Koneen jokainen osa ja maailman jokainen atomi toisti kaikuen. Ja mitä punaisemmaksi tähti kirkastui, sitä vahvemmaksi sen totuus tuli.
”MEIN FÜH–” 274:n hätäinen lause keskeytyi, kun kultainen hammasratas repeytyi ulos hänen takaraivostaan. Nazorakin silmistä katosi väri, kun tämä kaatui polvilleen Rautasiiven kannelle.
Mi– 273 katsoi ympärilleen kauhuissaan. Niin kävi muillekin hänen sotilailleen. Pienen häviävän hetken nazorakit huusivat tuskasta, mutta sitä ei kestänyt kauaa, ja jäljelle jäi vain kitiinikuorten rusahtelu ja metallin kirskunta.
Koneen ei tarvinnut enää rakentaa. Kone saattoi SYNTYÄ.
Nazorakien päät muovautuivat kitiinikuorta vääntäen kuin harmaiksi matoralaisen kalloiksi. Rattaat niiden takaraivoissa pyörivät hitaasti. Konetorakoiden kehot kääntyivät mekaanisesti kohti heidän entistä kenraaliaan.
”KATSOKAA, KUINKA KORJAAN SEPÄN VIRHEELLISET OLETUKSET”, ne puhuivat yhdessä lohduttomassa kuorossa. ”KATSOKAA, KUINKA LOPETAN TÄMÄN FARSSIN JA VAPAUTAN SEN SISÄLTÄ TÄYDELLISYYDEN.”
”Ei”, 273 voihkaisi. ”Ei, ei ei ei ei ei ei ei ei…”
Joka sekunti puski uusia kultaisia rattaita 273:n sotilaiden takaraivoista. Kivunhuudot ja sätkymiset korvautuivat raudan kalkkeella ja eleettömillä askelilla. Kenraali turvautui jälleen valtikkaansa, radiopuhelimeen. ”Sno– Snowie! Mitä tapahtuu?! Lo– lopetitko sinä nauhan toistami–”
Nazorak lopetti, kun puhelin alkoi säteillä valoa ja polttavaa kuumuutta. Se suli punaisena hehkuvaksi metalliksi, johon 273 poltti sormensa. Nazorak paiskasi puhelimen hädissään käsistään.
E-ei voi olla!
Hän vilkaisi sotilaitaan. Koko laivan miehistö alkoi uhkaavasti kävellä häntä kohti metallisen naksahtelemisen saattelemana. Jäätutkija pudisti hitaasti päätään ja otti perääntyviä askelia, ennen kuin säntäsi juoksuun laivan kantta pitkin.
Samalla sekunnilla ottivat ensimmäiset juoksuaskeleensa myös nazorakit, jotka häntä seurasivat.
”JUOKSE VAIN, RATAS – MÄÄRÄNPÄÄSI ON JO LUKITTU.”
Admin-aukiolle leijaileva lumi värjäytyi tähden punaiseen, kun Visokki, Tawa ja Matoro katselivat taivaita kohti.
”Visokki! Jos me emme tee jotakin, emme elä tarpeeksi pitkään saadaksemme loisen kiinni!” Matoro yritti selittää adminille. ”En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, että ymmärtäisit sen!”
Visokki katseli punaista taivasta. Sen alla Klaanin linnakkeen muurit täytti huuto, kun ruskeiden, nykivien hyönteiskehojen virta marssi katujen läpi. Kitiiniset kädet raahasivat rimpuilevia mieliklaanilaisia mukulakivien yllä. Jotkut taistelivat vielä vastaan – umpikujassa kerrostalojen välillä Guardianit jakoivat vielä laukauksia lähestyvää hyönteiskoneistoa vastaan. Pieni merirosvojoukko kävi epätoivoiseen vastarintaan muurien edustalla, ja heidän johtajansa vei mukanaan seitsemän nazorakia ennen kaatumistaan. Yksinäinen brakas-apina yritti pakoon fasisteilta, mutta ei juossut enää marazonin jyrättyä sen heiveröisen kehon.
”Sinä”, Visokki kuiskasi katsoen Punaista tähteä. ”Sinä saat tämän aikaan.”
Ja hän ei enää edes hätkähtänyt, kun ymmärsi kohteen kuulleen kuiskauksen. Koko todellisuus vastasi Rakentajan äänellä.
”YMMÄRRYKSESI ON SUUREMPI KUIN MONEN, VISORAK”, puhui tähti. ”EN VOI ENÄÄ KATSELLA, KUINKA KUTSUTTE VALKOISELLA LIITTOLAISELLANNE ESILLE HULLUUTTA POIKANI HALLITSEMATTOMASTA ALITAJUNNASTA. ETTE ANTANEET MINULLE HIENOVARAISEMPIA VAIHTOEHTOJA KUIN TÄYDEN HALLINNAN OTTAMINEN.”
Matoro ja Tawa nauliutuivat paikoilleen ja nostivat katseensa tähteen. He tuntuivat odottavan vain tämän vastausta.
”Et sinä voi vain tehdä niin”, Visokki sanoi vahvasti. ”Et sinä voi vain päättää kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja tiedät sen itsekin.”
”OLET AUTTAMATTOMAN VÄÄRÄSSÄ JA MYÖHÄSSÄ, VISORAK. TEIDÄN AJASSANNE OLIN POIKANI MIELESSÄ VAIN VIIKKOJA – OMASSA AJASSANI IKUISUUDEN. MINÄ TUNNEN HÄNET, MUOVASIN HÄNET, VALITSIN HÄNET. JA VAIKKA HÄN SAATTAA VIELÄ HETKEN RIMPUILLA OTTEESSANI, OTTAA HÄN PIAN VASTAAN ISÄNSÄ OPASTUKSEN.”
Tähden hohde häikäisi, kun sen ohjastaja käänsi ruoria. Visokki, Tawa ja Matoro nostivat kätensä kaiken yllä polttavan punaisuuden tielle.
”OLEN VIHDOIN VASTANNUT ONGELMAAN, VISOKKI. LOISET PALAVAT KOHTALON TULESSA, JA NYT, VIHDOIN, MINÄ OLEN POIKANI KOHTALO.”
Maaperä kirkui ja heilahti, ja painovoima tuntui vahvemmalta. Tähti oli kasvanut taivaalla suuremmaksi tai tullut lähemmäksi.
”MINÄ OLEN POIKANI.”
Matoro tarttui Visokkia hartioista tiukasti, ja äänestä kaikui epätoivo. ”Ei hän voi olla oikeassa! Ei hän saa olla oikeassa!”
”Ei hän olekaan!” Visokki huusi, ”Kapuraa on vielä jäljellä… meillä on vielä aikaa! Rakentaja pakottaa täyden kontrollinsa Kapuran mieleen vain, koska on epätoivoinen! Olemme pakottaneet hänet käyttämään viimeisen korttinsa! En usko, että hän olisi tehnyt näin ilman tuloamme tänne – hän halusi jäädä huomaamatta! Jollain tasolla hän on nyt haavoittuvaisempi kuin koskaan.”
”Toimi sitten!” Matoro huusi Deltan äänellä. ”Miksi sinä et toimi? MIKSI SINÄ ET TOIMI?”
Visokki ei vastannut Matorolle, vaan jatkoi tähden tuijottamista. Hän laski katseensa Tawaan, joka tuijotti häntä sillä ilmeellä, jonka Kapurakin Tawalta varmasti tunsi. Sillä ilmeellä, joka oli saanut rakennettua muurit niitä eniten kaipaavien suojaksi. Siinä ilmeessä oli alakuloa ja huolta, mutta vahvuutta.
”Tawa, m-minä osaan korjata tämän kaiken”, Visokki vastasi hänen hiljaisuudelleen. ”Ja minä kyllä keksin vielä miten.”
”Visokki…” Tawa lausui ja katseli kaaosta ja tuhoa kaduilla, ”… et sinä voi korjata kaikkea, eikä siinä ole mitään väärää.”
Ne sanat saivat Visokin tuntemaan kuin hänet olisi petetty kymmenen kertaa. Kuin hän olisi rakentanut koko suunnitelmansa valheen päälle, ja olisi nähnyt sen nyt sortuvan. Polttava vastaus oli puskemassa esiin pihtihampaiden välistä, mutta sen pysäytti näky puisen kojun katolla.
Meriharakka itse seisoi punaisen taivaan alla ja tuijotti Visokkiin Tawan olan yli. Se oli laskeutunut linnunjaloilleen kuin odottamaan huomaamisensa.
”Älä sano minulle noin”, Visokki sanoi hiljaa.
Matoro ja Tawa eivät ehtineet liikahtaakaan, kun Visokki lähti juoksemaan lintua kohti.
”EI!” Matoro parahti.
”Visu!” Tawa huusi vielä hämähäkin perään, mutta turhaan. Visokki lähestyi vimmaisin askelin kohti lintua, joka ei tehnyt elettäkään paetakseen.
Ja jälleen kerran kosminen hehku taivaalta kirkastui ja mielimaailma kiemurteli Rakentajan otteessa.
”Mitä me teemme?” kristallinen, särkyvä ääni lausui. ”Tawa… mitä me teemme?”
Hiljaa Matoro tajusi, että sitä kysymystä hän ei ollut kohdistanut mielikuvitukselliselle Tawalle, vaan täysin todelliselle. Ja jos hän vain toivoisi, tulisi Kapuran mielikuvituksen versio toasta lihaksi ja vereksi.
”Me taistelemme”, Tawa vastasi, ”kuten aina.”
Toat kääntyivät katsomaan Admin-aukiota, ja sitä pientä joukkoa klaanin asukkaita, joka haki johtajansa ympäriltä turvaa.
Kujalla kaksi Guardiania kävi urhoolliseen vastarintaan kohti konehyönteisiä, jotka vyöryivät selustasta klaanilaisten linnoitteisiin. Skakdit antoivat tuliaseidensa laulaa, ja torakkaa kaatui kuin heinää.
Ratasaivoinen komentaja Mäskä nosti pistoolinsa ja ampui. Toinen Vartijoista kaatui maahan. Toinen Guardian yritti nostaa veljeään pystyyn, mutta kymmenen keihästä iskeytyi sen selkään ja iski tämän alas.
Matoro kääntyi katsomaan Tawan kasvoja. Silmät visiirien takaa olivat jäätyneet ilmeeseen, joka satutti Matoroa enemmän kuin mikään Rakentajan porista.
Kaadettuaan vastarinnan johtajat alkoi mekaanisten hyönteisten virta käydä systemaattisesti läpi katujen ovia. Nazorakit riuhtoivat niitä auki, marssivat päättäväisesti sisään ja laukaisivat aseensa. Suuliekkien äänten alta kaikuivat pelkät huudot.
”Me taistelemme”, Tawan ääni vapisi. ”Me jatkamme taistelua.”
”Matoro!” Jäätutkijan ääni lävisti painajaismaisen metelin.
Klaanilaiset kääntyivät katsomaan ja näkivät, miten 273 juoksi minkä jaloistaan pääsi kohti heitä. Häntä jahtasivat ne nazorakit, jotka olivat vielä hetki sitten olleet klaanilaisten puolella.
Jään toa ei aikaillut, vaan oli juuri lähtemässä toveriaan vastaan.
Mutta silloin taivaan tähti kirkui taas punaista voimaa, ja Koneen Rakentaja pakotti viestinsä kaikkialle todellisuuteen.
”HYVÄ, OIKEAMIELINEN KOHTALO EI SALLI VIRHEITÄ. HYVÄ, OIKEAMIELINEN KOHTALO PYYHKII NE POIS.”
Maailma rusahti, kuin jokin olisi muuttanut perusteellisesti olemustaan, ja Matoro kääntyi etsien äänen lähdettä.
Hän löysi sen kotikaupunkinsa korkeimman rakennuksen juuresta, ja silmänräpäyksessä railot laajenivat.
”HYVÄ ISÄ EI KATSELE, KUINKA HÄNEN POIKAANSA SATUTETAAN. JA SINÄ, TOA, OLET SATUTTANUT HÄNTÄ JO TARPEEKSI.”
Silloin Bio-Klaanin linnake sortui, ja Admin-torni kaatui alas kuin suuri miekka.
Matoro ehti katsoa ylös, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Hän ehti vaihtaa katseen Tawan kanssa, ennen kuin tonneittain kiveä sortui heidän päällensä.
Keltainen toa hautautui oman kotinsa jäänteisiin. Ääni, jonka Matoro kuuli, kun Tawakin jäi alle, löytäisi paikkansa hänen painajaisistaan. Klaanilaisten huudot ja kirkuna erottui sortuvan linnoituksen ryminässä, kun kaupungin taisteluista selviytyneet hautautuivat raunioihin.
Kivipöly ja laasti muodosti pilven kaiken ylle. Se levisi hiljaisesti punaisessa valossa kuin viiltohaavasta puskeva vuoto.
”YRITIN KORJATA SINUT, MATORO, MUTTA ET HYVÄKSYNYT SITÄ. NYT OLEN TEHNYT KAIKEN, MINKÄ VOIN.”
273:n jalat irtosivat maasta vavahduksen seurauksena. Punainen taivas heilahti nazorakin neonsilmissä, kun hän kaatui selälleen.
Ei. Oli pakko päästä ylös. Hänen täytyi paeta.
Nazorak kampesi epätoivoisesti itseään pystyyn, mutta ruskeat kourat tarttuivat häneen takaapäin.
”E-EI! ÄLKÄÄ!” nazorak huusi kauhuissaan, kun todelliset konenazorakit kävivät hänen päällensä. Mielikenraali yritti rimpuilla irti sotilaiden otteesta.
”Minä olen teidän johtajanne! Minä KOMENNAN teitä päästämään minut!” neonsilmä yritti surkeana.
Kenraalin käskyt kaikuivat sotilaiden kuuroille korville. Tunteeton hyönteislauma kohotti Jäätutkijan ilmaan ja alkoi raahata tätä kohti Koneen valtaamaa aluetta.
Kun Matoro pääsi valtavasta kivusta huolimatta ylös tornin raunioista, hän näki hävityksen. Bio-Klaanin ylväästä linnoituksesta seisoi enää vain perustukset.
”Tawa!” hän tajusi ensimmäisenä ja yritti parhaansa mukaan kaivaa esiin ketä tahansa raunioista, mutta toivotta. Kun toa ojensi kätensä, hän huomasi, ettei niissä ollut enää riekalettakaan hänen lihaansa tai ihoaan. Hän oli viimeinkin pelkkää valkeaa kristallia, ja niin oli hänen äänensäkin. Se oli tuttu, kirkas alttoääni Aft-Amanan syövereistä.
”273?” hän kysyi ja katsoi ympärilleen. ”Visokki!”
Adminin laihan hahmon hän erotti etäämpää. Visokki oli pysäyttänyt juoksunsa eleetöntä meriharakkaa kohti ja jähmettynyt aukion reunalle, katse lukkiutuneena tornin raunioihin. Hänen silmiensä eleettömyys pelotti Matoroa.
”Visokki!” toa huusi ja otti juoksuaskelia adminin luo. Matoron kristallikehoon sattui sietämättömästi, mutta hän sai itsensä liikkeelle kaikesta huolimatta. Hänen oli pakko.
”ET EDES MENE RIKKI” taivaan tähti puhui. ”TUOTATKO MINULLE PETTYMYKSEN MYÖS SIINÄ?”
Visokin katse oli tyhjä, kun Matoro pääsi hänen luokseen.
”Pystymmekö tekemään enää mitään? Pystymmekö heräämään?” toa huohotti. ”On pakko olla jokin keino!”
Nainen ei piitannut kristallitoasta. Hän otti askeleen eteenpäin ja vain tuijotti kivistä hautaa, jossa mieli-Tawan rusentunut keho lepäsi.
”♫ Visokki ♫”, Matoro aneli. ”♫ Aika… aika on kuolleita toia~ ♫”
Aivan kuin Delta oli hänelle lausunut aikanaan, lausui hän Deltana ne sanat eteenpäin.
Toa yskäisi ja kaatui polvilleen.
”M-meidän pitää tehdä jotakin”, hän sai sanotuksi. Toa vei kätensä kaulalleen, johon oli iskenyt tajunnan sumentava kipu, jonka alkuperää hän ei osannut selittää. Visokki käänsi jäätyneen katseensa siihen ja vain tuijotti Matoron kaulaa. Ja silloin oli kuin jokin kammottava tajuaminen olisi uponnut häneen.
”MINÄ SÄRJEN SINUT. MINÄ RIKON SINUT. MINÄ POISTAN SINUT.”
Se oli kammottava tajuaminen siitä, mitä täydellinen, kaiken päälle puskeva mielenhallinta olisi. Mitä se tarkoittaisi. Ja Visokki näytti tietävän, että hän oli jo liian myöhässä pysäyttämään sitä.
Sillä silloin lähetti tähti punainen maailmaan vielä yhden vavahduksen.
Ja jossain ylempänä jotain liikahti.
Todellisuus
Snowie istui sohvalla hermostuneena ja katseli ympärilleen. Visokki ja Jäätutkija näyttivät maatessaan lähes levollisilta. Matoron Snowie oli kääntänyt taas selälleen, ja Kapuran pään alle lumimies oli vienyt tyynyn. Enää seinäkellokaan ei jutellut lumiukon kanssa, vaan lojui pirstaleina sepän vieressä. Nyt Snowie istui yksin tyhjässä huoneessa.
Ja murehti sitä, ettei ollut kuullut muista mitään Jäätutkijan viimeisimmän viestiyrityksen jälkeen.
…mutta hehän ovat unessa? Ei kai… ei kai unessa voi…
Silloin Kapuran silmät rävähtivät auki, ja toa nousi istuma-asentoon tuijottaen tyhjyyteen, kiinnittämättä huomiota mihinkään tai kehenkään muuhun huoneessa.
”Kääk!” Snowie säpsähti. ”Ka-Kapura?”
Jos tulen takoja oli kuullut lumimiehen reaktion, ei hän näyttänyt sitä. Kapura tarrasi kiinni tyynyyn, jonka Snowie oli asettanut hänen päänsä alle, ja ryhtyi konttaamaan kohti Matoron nukkuvaa ruumista.
”Kapura, hei? Tervetuloa takaisin?” Snowie yritti, mutta toa ei vastannut.
Kohteensa saavuttanut seppä pysähtyi Matoron edessä vain hetkeksi. Sitten hän tarttui toisella kädellään Matoroa kurkusta ja toisella painoi tyynyn tämän suun päälle.
”Kapura, hei, seis, ei kiva!” Snowie nousi seisomaan ja yritti änkeä itseään tovereidensa väliin. ”Kapura, ei! Mitä sinä teet?”
Toa ei vastannut. Kun Snowie onnistui kampeamaan tyynyn pois Matoron suuaukolta, hylkäsi seppä sen ja tarttui jään soturin kurkkuun kummallakin käsistään. Hän ei tuntunut edes huomioivan lumiukkoa vieressään.
”Ei ei ei ei…” Snowie parkaisi. Hän pusersi itsensä Kapuran selkäpuolelle ja ryhtyi kiskomaan tätä kauemmas uhristaan. Lumiukon oikean käden sormet kapenivat ja luikersivat sepän käsien sekä Matoron kurkun väliin, samalla kun Snowien vasen käsi löysi tiensä takojan vatsan ympärille. ”Mitä ihmettä sinä yrität? Lopeta!”
Ei vastausta – eikä sitä, että toa ylipäätään tiedosti Snowien olemassaolon, voinut päätellä mistään muusta kuin siitä, että tämä vastusti kovalla voimalla lumiukon yrityksiä irrottaa sepän kädet Matoron kurkulta.
Kapura vain tuijotti suoraan kohti jääveljensä kasvoja. Kuristusote oli tehokas ja kylmän mekaaninen.
”Kapura!” Snowie parahti. ”KAPURA! LOPETA!”
Kapura
”Meidän pitää pelastaa Kapura. M-meidän pitää–”
Toa kaatui kasvoilleen Admin-aukion kivetykseen.
”POISTU, TOA”, kaikui tähden ääni aavemaisesti. ”POISTU MAAILMASTANI.”
Tornin raunioiden toisella puolella 273 heitettiin Koneen metallilevyä vasten. Nazorak yritti välittömästi kohottautua ylös, mutta hän ei kyennyt.
KLONK.
Ei…
Sekunnissa metallipinta magnetisoitui. 273:n haarniskan osat kalahtivat terästä vasten ja sitoivat hänet selälleen. Nazorak jäi siihen makaamaan raajat levällään kuin imperiuminsa lipussa.
”SINÄ, NAZORAK, ET VÄLTTÄMÄTTÄ OLE HYLÄTTY. ALUKSI SIVUUTIN SINUT, MUTTA TEINKÖHÄN VIRHEEN?”
Konehyönteiset tarttuivat 273:a tämän kämmenistä. Mekaaniset kourat rutistivat ne pihtiotteeseensa. Jäätutkija ehti nähdä, kuinka pienet sirkkelit muodostuivat sotilaiden käsiin. Leikkurit surahtivat käyntiin.
”Mi mitä te–”
”KENTIES OLET ARVOKAS. KENTIES SOVIT JÄRJESTELMÄÄN.”
”E-ei! Ä-älkää! MINÄ RUKOILEN, Ä-ÄLKÄÄ SATUTTAKO–”
NAPS.
Kun suriseva terä laskeutui, jokainen tiedemiehen sormi napsahti poikki.
Ennen kuin hän ehti tuntea kipua, 273 näki, kuinka vihreä veri purskahti hänen jokaisen sormensa tyngästä. Silloin hän ei voinut enää estää itseään huutamasta.
”SINULLE VOIN TEHDÄ KAIKEN SEN, MITÄ JÄÄN TOA EI OTTANUT VASTAAN. RANGAISTUKSENA TEOSTAAN HÄN PALAA HELVETISSÄ, JONKA VALITSI.”
Todellisuus
”Okei, joo, lopetetaan tämä homma kokonaan”, Snowie mutisi enimmäkseen itselleen. Hän tiukensi otettaan Kapurasta, otti tukevan asennon jaloillaan ja vetäisi koko elopainollaan taaksepäin. Yhtäkkisesti Kapuran sormien väliin kiemurrellut valkea massa pullistui ja irrotti hänen otteensa Matoron kurkusta. Yhtenä punavalkeana myttynä Snowie ja Kapura romahtivat selälleen, jälkimmäinen ensimmäisen päälle.
”Sinä olit aina aika hintelä sepäksi…”
Kapura vierähti pois – Snowien onneksi pois päin Matorosta. Äskeisestä piittaamatta toa lähtikin konttaamaan takaisin sinne, mistä oli tullut…
… kohti särkyneen kellon teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
”Joo ei.”
Snowie ähisi ja puhisi itsensä nelinkontin ja konttasi Kapuran perään.
”Hops!” hän huudahti ja heittäytyi tulen toan päälle. ”Kapura, lopettaisit jo!”
Seppä jatkoi epätoivoisesti ryömintäänsä eteenpäin Snowien massan alla ja onnistui viimein hapuilemaan käsiinsä yhden lasinsiruista.
Seppä kiepautti itsensä asentoon, jossa hän pystyi katsomaan järkyttynyttä lumiukkoa suoraan silmiin, ja asetti sirpaleen kaulavaltimolleen. Yksittäinen pisara verta valui toan kaulalle lasinsirun upotessa siihen.
Sen yhden kerran Snowien kädet reagoivat suuta nopeammin ja tarrasivat Kapuraa ranteesta.
”Kapura, ei tämä ole yhtään parempi”, lumiukko huohotti yrittäessään painia reunaltaan värjäytynyttä lasinsirua pois tulen toan näpeistä. ”Minä en tiedä – lääh – puhunko klaanilaiselle vai mille lie varislinnulle, mutta – puuh – lopeta jo! Tulkaa joku auttamaan!” hän parahti ovelle päin, mutta Bio-Klaani nukkui.
Kapuran kasvot tuijottivat hyytävästi takaisin. Pikaisen välähdyksen verran lumiukko oli näkevinään toan katseessa muutoksen, ja Snowie odotti saavansa vastauksen.
Sen sijaan hän saikin potkun mahaansa. Valkoisen klaanilaisen ote herpaantui ja Kapura työnsi hänet sivuun.
Pahaenteinen seppä nousi seisomaan ja aloitti määrätietoisen askelluksen kohti Matoroa. Potkusta tokeneva Snowie kohosi perässä ja loikkasi kohti Kapuraa…
…liian hitaasti. Takoja työnsi lasinsirpaleensa Matoron leuan alle. Terä upposi hänen kaulaansa ja sai sinisen veren purskahtamaan haavasta. Nukkuva toa vääntelehti kuin herätäkseen, mutta liikkeet jäivät kouristuksiksi, aivan kuin hän olisi tehnyt kaikkensa herätäkseen, muttei kyennyt siihen. Lattiamatto tahriutui jään toan verestä, jota vuosi valtoimenaan hänen kaulahaavastaan.
”Älä!” lumiukko myöhästyi. Hän syöksyi koko massallaan Kapuraan ja taklasi toan. Lasinsiru irtosi haavasta ja putosi kilahtaen lattialle. Alkoi epätoivoinen paini.
”Apua! Tulkaa joku auttamaan!” valkea klaanilainen yritti vielä kerran.
Kapura
Matoro yritti päästä ylös kivetykseltä, mutta ei kyennyt siihen. Hän kaatui surkeasti kasvoilleen lumihankeen Visokin eteen. Delta hänen kallossaan räpiköi paniikissa, kun kipu toan kaulassa yltyi. Lasisotilas raapi kurkkuaan ja tunsi tukehtuvansa.
”EI OLE SÄRKYMÄTÖNTÄ KRISTALLIA, MATORO, EIKÄ KOHTA OLE SINUAKAAN.”
Visokki seisoi jään toan edessä katsellen Klaanin raunioita. Hän ei voinut katsoa maassa kouristelevaa sotilasta, vaan puristi vain kätensä nyrkkiin.
”♫ V-visokki ♫”, Matoro sai sanotuksi maasta. ”♫ Ka-kapura. ♫”
”TEOSSANI EI OLE MINKÄÄNLAISTA VIHAA, EI NÄKYMÄNI HÄMÄRTÄVÄÄ EPÄTÄYDELLISYYTTÄ. TEKONI ON VAIN SE, MINKÄ KUULUI TAPAHTUA.”
Jäätutkijakin parkui tuskissaan. Hänen kehonsa sätki ja vapisi kivusta kun osa, jolla hän makasi, alkoi rattaiden ja mäntien voimalla kohota ylös. Nazorakien silmien yllä Koneen pintaan avautui suu.
Teräs, männät ja rattaat sulkeutuivat 273:n ympärillä. Hän näki Koneen vellovan sisäpuolen, tärisevät ja huutavat servot ja putket. Vähitellen ne alkoivat muodostaa hampaita, ja hitaasti mutta varmasti ne painaisivat tiensä hänen kuoreensa.
”A-AUTTAKAA JOKU!” Jäätutkija huusi. ”A-APUA!”
”MUTTA SINUAHAN MINÄ AUTAN”, tähti vastasi. ”TÄTÄHÄN SINÄ HALUSIT, OSAKSI JOTAIN ITSEÄSI SUUREMPAA?”
”E-EI, MINÄ, MINÄ, MINÄ EN–”
”NÄIN SINUSSA KAIPUUN OSAKSI SUUREUTTA. LUULIN LÖYTÄVÄNI HETKEN SEN MYÖS JÄÄN TOASTA, MUTTA HÄN, KUTEN TOINEN KALTAISENSA AIEMMIN, TODISTI JO OLEVANSA PELASTUKSEN SAAVUTTAMATTOMISSA. SINÄ ET.”
Vihreä veri tippui riipivää kipua huutavista sormentyngistä. Se rasvasi pyörivät rattaat ja syöksi ne yhä korkeampiin nopeuksiin.
”SINÄ OLET AINOA VALTAKUNTAANI TUNKEUTUNEISTA, JOSSA ON KÄYTETTÄVÄÄ.”
Tähti hehkui entistä enemmän virtaa itsekseen pyöriviin teräshampaisiin, jotka jauhoivat kovempaa ja kovempaa ja pimensivät taaksensa sen punaisuutta.
Matoro tunsi hetkeksi kammottavan kivun kaulallaan hellittävän, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi ylös täristen, mutta kaatui polvilleen saman tien.
”VISOKKI, MIKSET SINÄ TEE MITÄÄN?” Matoro kirkui. ”VISOKKI!”
Eikä Jäätutkija enää kuullut omaa huutoaan Koneen raivoavan metelin alta.
Taivaan tähti punainen huusi kaikista suurenmoisimmalla äänellä.
”SINÄ, NAZORAK, OLET AINOA HEISTÄ, JONKA OTAN MUKAAN TÄYDELLISYYTEENI.”
Pienen hetken Matoro nosti päätään lumesta nähdäkseen uuden valon adminin silmissä.
Kuin Rakentajan sanat olisivat antaneet tälle ajatuksen, joka tulvi kaiken muun yli.
Silloin Visokki veti ranteensa taaksensa sanaakaan sanomatta. Hän katsoi Konetta värähtämättä ja näki, miten 273 oli katoamassa sen syvyyksiin.
Hänen silmänsä hohtivat kirkkaan vihreinä sekoittuen punaiseen valoon, joka lävisti kaiken. Visokki heilautti avoimella kämmenellään kohti Konetta.
”AUTTAKAA J-JOK–”
Juuri ennen kuin teräs oli sulkemassa Jäätutkija 273:n sisälleen, muuttui nazorakin keho läpinäkyväksi. Pelkkä aavekuva torakasta lensi läpi rattaiden. Visokin käsi nousi tyynesti ylemmäs ja ylemmäs, ja lopulta 273 erottui enää vain pienenä kiiltona. Huutava nazorak lensi yhä kiihtyvissä vauhdeissa Tuhannen Koneen Kaupungin raunioiden savun ja niille laskeutuvien hiutaleiden läpi, kohti taivaan tähteä punaista. Eikä tähti tehnyt elettään väistääkseen lähestyvää kohdetta, sillä väistämättömyys oli ainoa sen ytimessä palava liekki.
Miksi sen olisikaan pitänyt väistää mitään noin pientä ja säälittävää?
Vaan silloin, kun tähden pintaan osui piste, joka oli aiemmin ollut pieni nazorak Koneen rattaiden välissä, hiljeni maailman hirviömäinen huuto pieneksi häviäväksi hetkeksi. Silloin tähti yhtäkkiä välähti jälleen kerran kirkasta punaa.
”MITÄ SINÄ…” puhui tähti. Tuomionpäivän kajo värisi, kuin olisi ollut sammumassa. Kuin hehkua ajava algoritmi olisi juuttunut umpikujaan, jonka se luuli aikoja sitten murtaneensa. Seuraavat sen sanat kuulostivat kuin kuiskaukselta.
”SINÄ ET USKALTAISI.”
Ja kun Rakentajan mieli vääjäämättä tajusi, mitä sille oli tehty, repi pirstova huuto tiensä läpi koko maailman.
”TÄYDELLISYYS – TÄYDELLI– EI SYNNY LISÄÄMÄL– LISÄÄMÄL – LISÄÄMÄL–”
Hetken näytti siltä, kuin painovoimaa uhmaavat koneet olisivat jälleen hajonneet ja pudonneet yönmustiin verkkoihin. Kaupungin rauniot vavahtelivat, ja pieneksi hetkeksi himmeni karmiinitähden kulovalkea. Monet tähdistä, jotka sen myötä sammuivat, eivät enää syttyneet uudelleen.
Visokki antoi katseensa vaeltaa rauhallisesti läpi tuhoutuneen kaupungin. Koneiden hullu mantra kaikui kaduilla, kun joka ikinen Rakentajan nazorakinkehoinen avatar yritti repiä itsestään irti sitä, mitä siihen oli istutettu. Kultaisia rattaita sinkoili ulos mekaanisista päistä, kun tuhannen koneen armeija yritti palauttaa itseensä puhtautta ja tyhjyyttä. Mutta puhtaus ja tyhjyys eivät palanneet, kun koneita ohjaavan mielen sisältä huokuva pelko ja ymmärryksen puute muistuttivat Rakentajaa siitä, mistä hän oli halunnut eroon.
Vaan päähän pesiytynyt syöpäläinen ei kaikonnut edes koko pään irti repimisellä, ja kaduilla hajoava kuoro vaimeni sekunti sekunnilta.
Todellisuus
Snowien ja Kapuran pyrkiessä saamaan yliotetta toisistaan Matoron veri tahri lattiaa pelottavan nopeasti. Kamppaileva klaanilaiskaksikko kierähti sohvaa vasten ja tahraantui siniseen hurmeeseen.
”Hei, kuules nyt, olento vai mikä oletkaan!” Snowie puhisi. ”Et voita tällä mitään!”
Puheella ei kuitenkaan ollut vaikutusta, ja lumiukko huomasi kuntonsa olevan loppumaan päin. Tulen toa pääsi päälle ja kohotti kätensä tarratakseen Snowieta kasvoista. Valkea naama kuitenkin väisti evakuoitumalla lumiukon pään toiselle sivulle.
Snowie huomasi lasiterän melkein tarttumaetäisyydellä. Sepän silmät seurasivat taisteluparinsa katsetta, mutta lumiklaanilainen yritti puskea heitä molempia loitommas teräaseesta.
”Tovi sitten autoin Visua ymmärtämään, että hän, puuh, tarvitsee Tawaa — vähän niinkuin minä Kepeä. Nytkö minun pitää estää toista ystävysparia puukottamasta toisiaan? Lääh, enkä minä tahdo puukottaa sinua estääkseni moista…”
Pienen hetken verran Snowie lähes onnistui heilauttamaan Kapuran syrjään päältään, mutta seppä löysi tasapainonsa nopeasti.
”Josko kukaan ei puukottaisi ketään Meidän pitäisi olla kavereita!” Snowie jatkoi puhinaansa. ”Eikä painia siitä, kuka saa satuttaa toista! En anna sinun sohia Matoroa enää, mutta en tartu terään minäkään!”
Valkean klaanilaisen vastustaja pysyi vaitonaisena, joten Snowie jatkoi yksinään.
”Valitettavasti – puuh – tällä bollolla blancolla on tähän kovaan valintaan nyt aika pehmeä vastaus… minä aion halata sinut niin liikuntakyvyttömäksi, että olet täysin harmiton kääre Ke-Babaa!”
Snowien puhuessa osa hänen massastaan oli irrottautunut ja siirtynyt Kapuran selkäpuolelle. Täydellisen harhautuksen turvin osa Snowieta kääriytyi sepän ruumiin, käsien, jalkojen, niskan ympärille. Lumiukon selkeämpi kokonaisuus kahmaisi kääryleenalun halaukseensa.
”Eikä kukaan sohi ketään millään vankilapuukolla, vai mitä? Halaus, lääh, on paljon parempi.”
Snowien pehmeä ja Matoron verestä sinistä sävyä saanut massa ahmaisi Kapuran sisuksiinsa. Ainoastaan sepän päälle jäi liikkumavaraa.
”Huh, puh, sitä paitsi aliarvioit pahasti kykyni, lääh, avittaa Matoroa tässä samalla.”
Lumiukko vilkaisi jään toaa kohti ja varmisti, että painista sivuun mönkinyt osa valkeaa massaa kietoutui Matoron kaulan ympärille kuin kääreliina ja ryhtyi tilkitsemään verenvuoroa. Mustavalkoinen jään toa ei ollut enää vuotamassa kuiviin, mutta lumisiteen sävy sinertyi edelleen hitaasti.
Huone vaikeni. Snowiesta ja Kapurasta oli muodostunut yhteinen, verisen mytyn, josta kaikin voimin sitä vastaan kamppaileva takoja ei kyennyt pyristelemään irti.
Kaikesta huolimatta Jäätutkija ja Visokki näyttivät nukkuvan aivan rauhallisesti. Matoron keho kouristeli edelleen, mutta nyt rauhallisemmin. Pelikortit lepäsivät sohvapöydällä, ja seinäkellon jäänteet nököttivät huoneen nurkan tietämillä. Kasa Kapuran papereita ja yksi ääninauhuri olivat nekin osin veren sotkemia. Yksi tyyny oli viskattu huoneen lattialle.
Seppäkin oli lopulta lakannut rimpuilemasta, mutta Snowie piti yhä tiukkaan kiinni, varmistaen samalla, että he olivat turvallisen etäisyyden päässä lasipuukosta. Ja esti Matoroa vuotamasta kuiviin.
Lumiukko ei muistanut, koska hänen keskittymiskykynsä oli viimeksi ollut näin äärimmilleen venytetty. Snowieta huimasi hetki hetkeltä enemmän.
”Eeh, heh, toivottavasti muut heräävät pian…”
Kapura
Harhautuksen myrskyssä Rakentajan ote koko maailmaan heikkeni, ja kaaos otti valtaan sen järjestyksen, jota tämän koneet olivat hetken yrittäneet luoda. Punatähden alla Visokki kääntyi maassa kakovaa ja tärisevää Matoroa kohti. Mustalumi ymmärsi hänen katseestaan välittömästi, mistä oli kyse. Hänkin oli tuntenut sen, kuinka Rakentajan ote Kapurasta hiipui.
”V-visokki”, Matoro sopersi kurkkuaan pidellen, kun tunsi tietoisuutensa häipyvän kuin unesta herätessä. ”Lupaa minulle… lupaa minulle, että pelastat Kapuran!”
Visokki ei vastannut hänelle edes katsekontaktilla, vaan tuijotti johonkin hänen lävitsensä. Sanaakaan sanomatta nosti admin hitaasti vasemman kätensä ja painoi etusormensa ja peukalonsa yhteen. Jokainen hänen liikkeensä oli kylmän viileä ja värähtämätön.
”♫ LUPAA MINULLE! ♫”
Deltan kaiku jäi vielä hentona ilmaan, kun Visokki napsautti sormiaan. Matoro katosi hänen edestään kuin aamuyön uni, josta herää aivan liian aikasin.
Ja Visokki jäi seisomaan yksin keskellä kotikaupunkinsa savuavia raunioita, joissa viimeiset laukauksen äänet lopettivat viimeisiä huutoja. Hiljalleen taivaista laskeutuvat hiutaleet peittivät tuhon näkymää alleen.
Siivet värähtivät. Pienet, kynsikkäät jalat kahisivat Visokin takana olevaa kohmeista ruohikkoa vasten.
”Työnsit nazorakin Rakentajan mieleen”, meriharakka raakkui. ”Olet hämmästyttävä, Visokki.”
Ylhäällä tähti karjui ja valitti, kun sen sisällä olevassa mielessä kiemurteli jotain, jota siellä ei ollut vuosikymmeniin ollut. Punainen hohde välkkyi ja himmeni, ja meri kuohui raivoisana kaikkialla Koneen alla ja ympärillä.
”Hänen sisällään on ensimmäistä kertaa aikoihin tunteita, eikä hän tiedä, mitä tehdä niillä. Sinä teit sen, Visokki. Sinä olet saanut Rakentajan kärsimään… jos edes käyttämällä siihen jonkun muun kärsimystä.”
Visokki ei vastannut. Hän seisoi eleettömänä keskellä aukiota kuin pelkkänä patsaana.
”Kerro minulle… kuinka vaikeaa sinulle oli käyttää ystävääsi luotina? Vaikka se on tuskin uutta sinulle. Tämä on vain se harvinainen kerta, kun joudut myös itse painamaan liipaisinta.”
Mikään loisen sanoista ei saanut Visokin vavahtamattomaan siluettiin pienintäkään muutosta. Silti lintu jatkoi samalla ilkkuvalla sävyllä, kuin sekään ei olisi voinut pysäyttää tekemäänsä.
Nokan alta pakeni kuiskaus, joka erottui punaisena välkkyvässä kaaoksessa päivänselvänä.
”Vieläkö olet eri mieltä ystäväsi kanssa?” lintu sanoi. ”Vai mitä hän sanoikaan, Visokki? ’Voit korjata kaiken’. Niinkö hän sanoi? Uskotko siihen?”
Silloin visorak-nainen teki ensimmäisen liikkeensä hetkeen ja kääntyi loista kohti.
”Valinnat on helppo tehdä, kun ei katsele läheltä, mitä ne aiheuttavat. Periaatteensa on helppo rikkoa, jos antaa jonkun muun tehdä sen puolestaan.”
Vihreät silmät tuijottivat punaisiin.
Kuin hämähäkki nappaa saaliinsa värähti Visokki salamannopeasti kohti loista.
Meriharakka ei ehtinyt avata siipeäkään, kun kynsikäs koura puristui tiukasti sen ympärille. Lintu tärisi ja sätki ja nyki Visokin tiukassa otteessa, mutta sai vain viljeltyä taittuneita, kärsineitä mustia sulkia leijumaan maata kohti.
”Mitä sinä luulet, että minä olen tekemässä?” Visokki kuiskasi. ”Luuletko ymmärtäväsi minua, että miten siis toimin? Luuletko että se mitä olen nyt tekemässä on ennustettavissa? Luuletteko sinä ja isäntäsi, että suostun siihen, mitä yritätte?”
Vihreä katse tuijotti käden otteessaan puristamaan lintuun, eikä Visokin pupilleissa ollut enää jäljellä minkäänlaista ilmettä.
”Minä”, sanoi jääkylmä ääni, ”poistan. Sinut.”
Siihen ei meriharakka vastannut enää mitään.
Punaiset jalkaterät irtosivat kohmeisesta nurmesta, kun admin alkoi leijailla painottomasti ylemmäs ja ylemmäs. Liikkeessä ei ollut harkintaa tai tunnetta, ja hetki hetkeltä pieni punainen piste kaikkosi ylemmäs ja ylemmäs.
Saavuttaessaan halkeaman katossa Kaupungin yllä hän käänsi katseensa kohti taivaan tähteä punaista, puristi sätkivää lintua otteessaan yhä kovempaa ja alkoi lentää kohti hehkun lähdettä.
Musta, kärsinyt sulka irtosi ja leijaili huojuen alemmas ja alemmas. Kilometrien päässä alhaalla jyrähti vielä kerran kovaäänisesti, ja liekehtivä Ussal-lippuinen linnoitus sortui alleen auenneeseen kuiluun.
Eikä Visokki edes kääntynyt katsomaan alaspäin.
Jouera
Olennon nimi oli Kelvin, eikä hän tiennyt, missä hän oli.
”AAAAAAAAAHHH!”
Nazorakin silmät revähtivät auki. Hän nousi huohottaen istumaan ja tasasi hengitystään hetken. Tila, jossa 273 istui, ei ollut mitään.
…Olenko elossa? M- miten voin olla?
Viimeisin asia, minkä hän muisti, oli kuin kuumeunelta tuntunut lento ja sokaisevan punainen valo. Tiedemies yritti muistella, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Aivan, Rakentaja ja taistelu ja–
Hän kohotti paniikissa kätensä kasvojensa eteen ja helpotuksekseen huomasi sormiensa olevan tallella. Mikä käsittämättömämpää – ne olivat taas valkoiset.
… miksi?
Jäätutkija katsoi kehoaan. Ratashaarniska oli kadonnut, ja hänen kehonsa oli taas vitivalkoinen. Klaanilaisen ei tarvinnut edes arvailla, minkä väriset hänen silmänsä olivat.
Mi– ei! Onko tämä taas jotain elementti-interventiopaskaa?!
Nazorakin suuttumus kuitenkin katosi välittömästi, kun hän tajusi, missä oli.
Hänen suunsa avautui hieman ja päästi pienen henkäyksen.
Minne ikinä hän katsoikaan, kaikki mitä hän näki oli vain pohjaton pimeys. Ei sellainen pimeys, joka oli jotenkin pahaenteistä tai kätkevää. Se oli pimeyttä, joka oli pimeää vain siksi, ettei se ollut mitään muutakaan. Se oli tyhjyyttä.
273 nousi hitaasti seisomaan. Mikä tämä paikka on…?
Nazorak yritti järkeillä tapahtumia hetken. Koneesta irtautumisen tunne tuntui jotenkin tutulta. Aivan kuin silloin, kun tulimme ensi kertaa Kapuran mieleen… onnistuiko Visokki herättämään minut viime hetkellä?
Loputon tyhjyys ei kyllä näyttänyt Admin-tornin taukohuoneelta. Se ei näyttänyt miltään.
273 katseli hetken ympärilleen mutta tunnusti sen toivottomaksi. Lopulta nazorak nosti kätensä torveksi suulleen ja huusi: ”VISOKKII! MATOROO! TARIP!”
Jäätutkijan tuntosarvet kohosivat korkealle, kun hän kuunteli. Edes kaiku ei vastannut. Mistään ei kuulunut elonmerkkejä.
Pahin vaihtoehto nousi heti 273:n mieleen. Olivatko he epäonnistuneet tehtävässään? Oliko Kone romahtanut, ja kaikki mitä oli jäänyt jäljelle oli… tämä? Oliko tämä ikuinen tyhjyys, jonne mielessä kuolleet menivät?
Tai sitten… minä en selviytynytkään. E-entä jos Kone rusensi minut, ja olen kuollut?
Nazorak huusi taas hätäisemmin. ”MANU!” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”ARBOU! XENTORO! KUKAAN!?”
Mikään tyhjyydessä ei muuttunut.
Jäätutkija vajosi polvilleen. Hän oli tullut armeijansa pettämäksi, menettänyt mielikehonsa ja eksyksissä klaanilaisista. 273 oli jo valmis luovuttamaan…
… kunnes hän pudisti päätään.
Ei. Minä en selvinnyt kapinasta, vaelluksesta Pesävuorelta Klaaniin ja koko tästä hullusta matkasta vain kuollakseni jonkun merirosvon päähän! Minun… minun on pakko tehdä jotakin. Minun on löydettävä muut!
273 katsoi tyhjyyttä ympärillään. Lopulta hän teki ainoan järkeväksi näkemänsä asian: hän nousi, astui askeleen ja toisenkin. Kun kävelee, päätyy vääjäämättä jonnekin. Lopultahan vain askelilla on merkitystä.
Jäätutkija ei enää tiennyt, kuinka kauan oli matkannut. Aikaa tuntui kuluneen tunti tai kaksi, mutta tiedemies ei pitänyt mahdottomana ajantajunsa täydellistä menetystä. Aina välillä hän oli näkevinään liikahduksen jossakin kaukana tyhjyyden horisontissa, mutta hän ei milloinkaan ehtinyt nähdä, oliko se todella jotakin.
Äh, mielikuvituksesi varmaan leikkii kanssasi. Jos täällä olisi muita, olisin löytänyt heidät jo, 273 vakuutteli itselleen tarpoessaan tyhjyydessä.
Tyhjän tilan lattia ja taivas eivät mitenkään erottuneet toisistaan, eikä 273 voinut olla varma, oliko jossakin seinät vai ei. Ainoa olemattomuudesta erottuva asia oli hänen valkoinen kehonsa. 273 tietoisesti vältteli sen katsomista.
Miksei avatarini enää ole ruskea? Luulin… luulin… äh, en enää tiedä, mitä luulin, murtunut kenraali ajatteli. Kun hän oli juuri uskonut olevansa mielinazorakien herra, hänen oma armeija oli kääntynyt häntä vastaan. Kaunis neonsilmä oli noussut niin korkealle itseluottamuksen portaita vain pudotakseen tyhjyyteen.
Hän pysähtyi äkisti. Harmaat tuntosarvet kohosivat pystyyn. ”Mikä tuo on…?”
Horisontissa siinsi jotakin.
Pieni jotakin ei minkään keskellä.
Valkoinen nazorak alkoi harppoa kohti pientä olevaisuuden pistettä tyhjyyden meressä.
Tunnistaessaan kohteen piirteet nazorak pysähtyi.
Se… se on…
Se oli Kone.
Jäätutkija varautui juoksemaan, kun hän lähti lähestymään Konetta hitaasti, tuntosarvet vaaran merkkejä etsien. Kuitenkaan koneisto ei näyttänyt liikkuvan enää mihinkään suuntaan. Pimeä ei peittänyt sen yksityiskohtia, vaan se seisoi tyhjyydessä kuin päivänvalossa, selkeänä ja yksityiskohtaisena.
Koneisto oli kymmeniä tuhansia kertoja pienempi kuin se, minkä he olivat aiemmin kohdanneet. Sen lukuisat männät ja rattaat eivät enää liikkuneet. Aivan kuin Kone olisi vain sammunut suoritettuaan tehtävänsä.
Rakentaja sanoi tahtovansa tehdä tulen toasta itsensä kaltaisen, 273 lopulta tajusi. Hän katsoi taas ympärilleen. Eli… onko tämä Rakentajan mieli?
Ajatus sai 273:n entistä huolestuneemmaksi. Jos hän oli mielessä mielen sisällä, miten hän pääsisi pois? Ja jos hän oli yksin Rakentajan mielessä, oliko taistelu konekeisaria vastaan yhä käynnissä? Miten Matoro ja Visokki pärjäisivät kahdestaan?
Nazorak saapui viimein parin metrin päähän Koneen seinästä. Koneisto ei lopulta ollut kuin noin talon kokoinen kuutio teräspalkkeja, mekanismeja ja hammasrattaita. Hän tökkäsi metallia sormellaan, mutta mitään ei tapahtunut. Tiedemies mutristi suutaan hämmentyneenä, jysäytti jalkansa metallipintaan ja juoksi äkkiä kauemmas.
Kone ei tehnyt elettäkään. Onko se tosiaan sammunut?
Jäätutkija vilkaisi ympäröivää tyhjyyttä. Ehkä Kone olikin syönyt koko tämän mielen tyhjäksi, ja vain… jäänyt olemaan?
Hetken koneistoa kierrettyään nazorak huomasi sen kyljessä kapean, neliskulmaisen aukon. 273 empi hetken ennen kuin astui sisään. Mitäpä muutakaan hän olisi tyhjyydessä tehnyt, kuin tutkinut sen ainoaa olevaista?
Ensin nazorakia hirvitti astua vapaaehtoisesti rautahirviön kitaan, mutta sen osoittauduttua täysin kuolleeksi ja kylmäksi hän rohkaistui. Käytävä oli samanlaista ei-olevaisuutta kuin ulkopuolikin, mutta ainakin sillä oli metalliset seinät ja katto.
Sisältä hän löysi oviaukon, josta hehkui sinistä valoa. Se sai aikaan toivon pilkahduksen Jäätutkijassa.
Hän asteli pieneen kammioon. Huone oli tyhjä lukuunottamatta piirteetöntä pöytää ja sen päällä olevaa tietokoneen näyttöä. Laite oli syystä tuntemattomasta päällä, mikä sai nazorakin hetkeksi varuilleen. Oliko täällä sittenkin joku muu? Saattoiko Rakentajan mielessä asua toinen rakentaja?
Nazorak kumartui lukemaan hehkuvaa näyttöä. Työpöydällä näytti olevan auki tiedostokansio, jossa oli lukuisia videoleikkeitä ja kuvatiedostoja.
273 kohotti tuntosarveaan. Hän tarttui hiireen ja klikkasi yhden tiedostoista auki.
Epäonnistunut prototyyppi toisensa jälkeen hajosi kappaleiksi metalliselle työpöydälle. Kahvitahrat peittivät suttuisia piirustuksia, joissa oli korjauksia useilla väreillä. Seinällä tikittävä kello ilmaisi, että elettiin yön pikkutunteja.
Vielä se ei toiminut. Vielä mikään ei toiminut. Mutta lopulta sen täytyisi.
Eikö täytynytkin?
Loputtomat ja taas loputtomat lumihiutaleet satoivat alas Ko-Metrun iltaiselta taivalta. Valkean matoranin suu liikkui, mutta ääntä ei kuulunut. Laituriin kiinnitetyt veneet oli peitetty pressuilla – suojaksi lumelta.
Kaukana horisontissa kauppa-alukset lipuivat kohti Metru Nuita tai pois saarelta. Valtavien hammasrattaiden rivistö ei vielä syönyt maailmaa sisäänsä. Mutta lopulta söisi.
Niin oli tapahduttava.
Sama työpaja. Arkistokaapin ovi läimähti kiinni, kun se oli syönyt vanhat paperiarkit, suttuiset töherrykset ja muilta lainatut mallit. Ne jäljellejääneistä prototyypeistä, jotka mahtuivat, katosivat toiseen lokeroon – loput olivat matkalla sulatusuuniin.
Laatikko varaosia raahattiin kaapin eteen. Nyt täytyi aloittaa puhtaalta pöydältä.
Luodakseen jotain hienoa täytyi aina ensin hankkiutua eroon siitä, mikä ei toiminut.
Painovoiman turaga ja tulen toa. Kävelyretki halki Ga-Metrun viihtyisän keskuspuiston. Jälkimmäinen on varma keskustelukumppanin poistuvan saarelta tyytyväisenä siitä, että oli antanut toa-kiven oikealle henkilölle.
Ko-matoran hieroo päätään tuskastuneena. Kynä putoaa kädestä ja jää vierimään pöydälle. Jälleen yksi todistus oli osoittautunut epäpäteväksi; jälleen yksi päättelyketju oli katkennut keskeltä.
Mata Nui on hyvä. Vapaa tahto mahdollistaa rikkomisen. Jos maailmaa ei korjata, surmansa saavat niin Suuri Henki kuin hänen alamaisensakin.
Premissit tosia, vaan jokin ei täsmää.
Mistä virhe on päässyt maailmaan? Missä on Kaaoksen valtakunta?
Tulen toa ei välitä. Hän näkee mielessään Koneen.
Merituuli tuntuu hyvältä vasten kasvoja. Kaukaisuudessa häämöttää saari, jolle ollaan matkalla.
Peili näyttää, ettei mitään ole jäljellä.
Hyvä.
Kokeet sujuvat niin kuin pitääkin. Tulen toa makaa leikkuupöydällään unessa. Kontaktini pitäisi pian saapua avustamaan muistojen poistamisessa.
273 kurtisti kulmiaan. Nazorak oli huomannut jotakin. Hän kelasi taaksepäin. Uudestaan. Ja uudestaan.
Voiko se-
KLONK
Nazorak säpsähti. Hän ei ollut yksin.
Kapura
Kun Visokki leijaili lähemmäs hehkua, punaisuuden sydän oli alkanut rauhoittua. Kohtalon koneisto oli saavuttanut tasapainon. Se saavuttaisi aina tasapainon, vaikka sen täytyisi polttaa kaikki muu tieltään.
Lintu otteessaan punainen hahmo leijaili kohti suurta pallomaista rakennelmaa, joka oli kudottu hohtavista kuusikulmioista. Taivaan halki matkustavan geometrisen muodon hehku oli polttavan punaista, mutta sen ympärillä hyysi vain riipivin kylmyys. Joka metrillä, jolla matkaaja lähestyi Punaisen tähden pintaa, puri kylmyys syvemmälle hänen kuoreensa.
Muodot, jotka pinnoittivat karmiinista, mekaanista aurinkoa, liikuskelivat ympäriinsä vaihtaen paikkaa kuin pulmapeli, jota näkymättömät sormet yrittivät ratkaista ikuisesti. Aina kun kulmio siirtyi pois paikaltaan paljastaen aukon punaisen rakennelman sisälle, siirtyi toinen kulmio peittämään sen.
Loputtoman kosmoksen ja alla olevan maailman rajalla partioiva vartiokone teki jokaisen mielivaltaiselta vaikuttavan liikkeensä kuin ne olisivat olleet osa tarkkaan harkittua suunnitelmaa. Jokainen taivaankantta valvovan vääjäämättömyyden mekaaninen liike oli täydellisen hiljainen, koska ei ollut happea sen ääniä kantamaan.
Ja kun aukko kylmässä konetähdessä loksahti vääjäämättä auki oikeasta kohdasta, laskeutui lentävä hahmo lintu otteessaan sen punaiseen syliin.
Sisällä oli entistä kylmempää. Mutta ei kylmää kuten talvella.
Visokki laskeutui äänettömälle käytävälle, jonka hallitseva piirre oli punaisuus. Hänen askeleistaan absoluuttisen suoraan ja tekstuurittomaan lattiaan ei kuulunut ääniä. Mistään karmiinitähden uumenista ei kuulunut ääniä. Oli vain punaisuutta, ja punaisuus täytti kaikki aistit.
Admin asteli silmät päättäväisyyttä leiskuen halki käytävän ja saapui levenevään kammioon, jonka lasisissa säiliöissä uinui Tuhannen koneen kaupungin asukkaita toinen toisensa jälkeen. Punainen, säihkyvä lanka parsi koneolentojen vammoja täydellisen tarkoituksenmukaisilla liikkeillä.
Visokki ohitti koottavien ruumiiden rivistöt edes vilkaisematta niiden suuntaan. Ainoastaan Rakentajalla oli merkitystä. Lintua käsissään puristaen hän marssi läpi lukemattomien karmiinikammioiden.
Jouera
KLONK
273 kääntyi hätäisesti katsomaan olkansa yli, muttei nähnyt huoneessa ketään.
”Ha-haloo!?” hän huusi ääni väristen. Hänen tuntosarvensa nousivat väpättäen kuuntelemaan.
KLONK
KLONK
KLONK
Joku löi Koneen pintaa. Nyt 273 oli varma. Tyhjyydessä oli joku.
Valkoinen nazorak loi vielä katseen tietokoneella olevaan muistoon. Ei, minun on selvitettävä ensin, kuka täällä on. Hän voi ehkä auttaa minut pois täältä.
V-vai voisiko? Entä jos se joku haluaisikin syödä mieleen kuulumattomat tuhohyönteiset?
273 keräsi kaiken rohkeutensa ja astui synkkään käytävään, josta oli huoneeseen saapunutkin. Hän käveli takaisin autioon pimeyteen nopein askelin, mutta aluksi hän ei nähnyt ketään.
Sitten, oviaukolla hän käänsi katseensa oikealle, ja kohtasi punaisen silmän.
273 tuijotti hengittämättä edessään kohoavaa tornia.
Sen naamion sieluttomat kuilut eivät edes katsoneet alas nazorakiin.
Mutta kymmenet punaiset silmät ja hymyilevät suut kyllä katsoivat.
”Kuka häiritsee isäntäni rauhaa?”
Nazorak haukkoi henkeään. Hän kuuli mielessään meriharakan kirkumisen:
”Keillä kaikilla on loinen, Rakentaja? Sinulla on loinen. Ja ehkäpä sinun avullasi, hyvin, hyvin pian on KAIKILLA loinen.”
Rakentajallakin on loinen!
Täysin liikahtamatta kolossi liikkui. Hitaasti loinen lipui tyhjyyden halki nazorakia kohti. Mikään olennon kehossa ei viitannut kävelemiseen. Oli kuin tyhjyys itse olisi liikkunut sen ympärillä.
”Tunkeilijat häiritsevät isäntääni” Arkkipiispa julisti. ”Isännässäni ei ole piirteitä. Isäntäni on tyhjä. Isäntäni on täydellinen. Täydellisenä isäntäni ei koe tuskaa, epätäydellisenä hän kokee.”
Musta torni kasvoi lattiasta kuin varjo, jota mikään ei heittänyt. Mustaakin mustempana siluettina tyhjässä se lipui kohti klaanilaista.
273 vilkaisi hädissään taakseen. Hän olisi ehkä voinut juosta Koneen turvaan, mutta olisiko sekään suojellut häntä?
”Isäntääni ei saa harhauttaa täydellisyydestä. Kaikki turha on rikottava. Särjettävä. Leikattava. Poistettava.”
Nazorak otti tärisevän askeleen taaksepäin. Toisen. Lopulta hän käänsi katseensa hirviöstä ja kääntyi juoksemaan minne tahansa muualle.
”Turhaa. Täällä tunkeilijoilla ei ole paikkaa minne juosta, ei paikkaa minne piiloutua. Kaikki turha leikataan pois.”
Sen sanottuaan Musta torni löi kätensä vatsaansa ja riuhtaisi. Kasa mustaa mönjää kupli Joueran loisen kädessä, kunnes se viskattiin maahan. Varjomönjä haki hetken muotoaan, kunnes se ampaisi tyhjyydessä siintävän torakan perään.
273 juoksi ikuisuuden. Hän juoksi toisen. Hän keräsi koko ajan matkaa loiseen, mutta vaikka kuinka kauan Jäätutkija juoksi, ei Musta Majakka kadonnut hänen näkökenttänsä laidalta. Arkkiloinen oli häntä hitaampi, mutta se saisi silti hänet kiinni lopulta, vaikka hän juoksisi aurinkojen sammumiseen asti.
”Lääh, lääh- aagh!” 273 väsyi lopulta. Hän oli kampeamassa itseään pystyyn, kun jotakin vilahti hänen ohitseen. Kuin käärme, Rakentajan repimä loinen syöksyi kohti hänen kasvojaan. Refleksistä 273 ehti painaa silmänsä kiinni.
Mitään ei tapahtunut. Valkoinen nazorak raotti silmiään varovasti. Loinen oli aivan hänen kasvojensa edessä. Se kupli ja värähteli, muttei muuten liikahtanutkaan.
”Mielenkiintoista”, se lopulta kuiskasi.
Nazorak näki, kuinka käärmemäisen olennon päähän pulpahteli silmiä yksi kerrallaan. Jäätutkija pidätti henkeään, ja alkoi hitain liikkein nousta istumaan.
”Odota”, loinen kuiski. ”En tahdo satuttaa.”
Nazorak ei uskonut olentoa hetkeäkään, vaan hypähti pystyyn. 273 oli syöksymässä vastakkaiseen suuntaan, mutta matomainen olio kaarsi äkkiä tiedemiehen eteen.
”M-mene pois!” Jäätutkija huusi.
Juotikas ei kuitenkaan päästänyt nazorakia ohitseen, muttei myöskään hyökännyt. 273 katsoi sitä peloissaan… mutta myös hämmentyneenä. Mitä se tekee? Toinen loinen uhkasi vasta hävittävänsä tunkeilijat, mutta tämä vain… tukkii tieni?
Loinen värisi hetken.
”Älä pelkää. En ole yhtä repijäni kanssa. En enää. Hän on tämän mielen valtiaan ajatus, jota minulla ei vielä ole. Hän repi minut itsestään, jotta voisin liittyä sinuun.”
273 kohotti tuntosarveaan. ”Etkö siis yritä tappaa minua?”
”En. Minä olen yhtä isäni kanssa, eikä hän toivo sinulle pahaa. Punainen Mies ei toivo kenellekään pahaa.”
”Mutta ’repijäsi’ yrittää!!!” 273 sanoi epäillen, vilkuillen olkansa taakse. Kaukaisuudessa Musta torni lähestyi hitaasti mutta vääjäämättömästi.
”Repijäni on kuin isäntänsä. Repijäni on vääjäämätön. Me olemme kaikki kuin isäntämme. Millainen sinä haluaisit minun olevan?”
273 katsoi loismatoa yllättyneenä, kunnes naurahti pilkkaavasti. ”Miksi minä tahtoisin sinun olevan mitään?! Sinä olet sen Avden loinen, ja Avde on Klaanin vihollinen! Te olette aiheuttaneet Visokille, Manulle ja Matorolle paljon tuskaa, ja te olette syy siihen, että minä päädyin tänne!”
Nazorak työnsi pelkonsa syrjään vihansa taakse. ”Ja miksi sinä edes kyselet minulta? Mikäli tahdot tarttua minuun, mikset ole jo sitä tehnyt?”, 273 loi katseen kaukaisuudessa siintävään metallikuutioon. ”Visokki ja Manu sanoivat, että Koneen supistava vaikutus estää loisia tarttumasta. Taitaa olla, että täällä olen immuuni tartunnalle!”
Valkoista nazorakia kiertelevä loinen värähteli ja muljahteli jälleen. Se katsoi tiedemiestä kiinnostuneesti. ”Olet oikeassa. En voi tarttua sinuun itse. Mutta tahdon vain auttaa sinua. Hän lähestyy ja tahtoo sinusta eroon. Minä ja isäni emme sitä tahtoisi.”
”Miten sinä voisit auttaa minua?”
”Tällaisena en mitenkään. En ole tarpeeksi olemassa. Olen tyhjä. Minulla ei ole isäntää, ei ajatusta. En ole vielä sinun”, loinen lausui kierrellessään 273:a. Sitä ei tyhjyydestä pystynyt erottamaan, mutta loinen eritti mielen pohjaan mustaa limaa. Toukan selkään kasvoi pieni harja.
”Eli… sinä voit auttaa minut pois täältä, jos olen sinun isäntäsi..?”
”Ehkä. Voisin myös auttaa sinua saavuttamaan sen, mitä eniten tahdot.”
”Hah! Tiedän jo, mitä minä tahtoisin eniten! Mieliavatarini näytti sen jo. Olen aina tahtonut olla normaali nazorak. Kukaan ei voi siinä auttaa…” 273 naurahti katkerasti.
Punaiset silmät tuijottivat nazorakin sinisiä. Loinen värähteli enemmän. Joka kerta kun se värähteli, mato otti kiinteämmän muodon. ”En puhu siitä. Se ei ole, mitä sinä oikesti tahdot. Se on mitä sinä luulet tahtovasi. Se, mitä sinä vakuutat itsellesi tahtovasi.”
”Mi-miten sinä tiedät, mitä minä haluan, jos en kerran itsekään tiedä!?” Tiedemies puolustautui. Mistä loinen puhui?
”Sen näkee sinusta, sen kuulee sinusta, sen tuntee sinusta. Et itse sitä huomaa tai joko kiellät itseäsi huomaamasta. Ehkä siksi, ettet uskalla tahtoa niin? Ehkä takerrut siihen, mitä sinulle on kerrottu haluta. Mutta peilikuva ei valehtele, Totuuden etsijä. Minä en valehtele. Isäni ei valehtele. Älä kietoudu valheellisiin totuuksiin.”
Jotain, mitä en myönnä haluavani…?
”Kiellät sisimpäsi syvimmän halun. Onko se jotakin likaista, jotakin kiellettyä? Jotakin, mitä kukaan ei kehtaisi myöntää haluavansa? Mutta minä en tuomitse, Etsijä. Isänikään ei tuomitse.”
Ennen kuin Jäätutkija ehti vastata mitään, hänen takaansa kuului ääni.
”Poista. Kaikki.”
Loinen itse lankeemuksen enkelin hahmossa lähestyi. Se oli kirinyt välimatkan umpeen. Jäätutkija vilkaisi sitä ja kääntyi hädissään kohti loismatoa. Jollei muuta, hän hyppäisi sen yli ja juoksisi. Juuri kun hän oli syöksymässä pakoon, alkoi musta mato kasvaa.
Kapura
Kammio tähden ytimessä oli tyhjä kupoli, jonka taivas oli vain punainen. Sen karmiinisen avaruuden kudoksessa pyörivät rattaat hidasta sykliään saaden koko auringon käymään ainaisen tasaista käyntiään.
Rakentaja seisoi kädet puuskassa selin tulijaan. Hän tuijotti punaisuutta vailla elettäkään, joka olisi huomioinut Visokin. Hänen mekaaninen kehonsa värähteli välillä pakkoliikkeisesti, kuin sen täydellisyyttä olisi häiritty.
Lopulta Rakentaja kääntyi kohti – ele, joka oli täysin merkityksetön, sillä hänen päänsä näytti jokaisesta kulmasta samalta.
Koneiden herran puhe kimpoili kammion seinistä. Rakentajan puhuessa puhui koko tähti.
”OLET TAHRANNUT MINUT”, kuului ääni, jonka täydellisyydestä pilkisti vain pikkuruinen särö. ”OLET LAITTANUT MINUUN JOTAIN, JOKA TULEE KAATUMAAN OMIIN VIRHEISIINSÄ, MUTTA KALTAISESI PITÄISI TIETÄÄ MYÖS, ETTÄ MINUN MIELESSÄNI VIRHEET EIVÄT ELÄ PITKÄÄN.”
Visokki ei vastannut, vaan seisoi eleettömänä lintu kädessään. Rakentajan silmätön pää kääntyi hieman sitä kohti – enemmän viestinä siitä, mitä hän havainnoi, kuin tarpeena nähdä se paremmin.
”SILTI OLET SIINÄ, SALISSANI, VIRHEISTÄ SUURIN MUKANASI. MITÄ SINÄ LUULET OLEVASI, VISORAK?”
Visokki astui uskaliaan askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hänen mielikehonsa eteni rentoutunein, joustavin liikkein, mutta lintua pitelevä käsivarsi oli jännittynyt tappavan jäykäksi. Rakentaja arvioi klaanilaisen lähestymistä hetken hiljaisuudessa, ja teki seuraavan siirron.
Vain eleenä nousi tähtitaivaan herran käsi lähestyvää adminia kohti, mutta ei hyökkäävästi, vaan vastaanottavana.
”TIEDÄT TOKI VIRHEESI OLEVAN TUHOON TUOMITTU MINUN MIELESSÄNI”, Jouera lausui. ”MIKÄLI HALUAT PELASTAA HÄNET, POISTA HÄNET MINUSTA. MIKÄLI HALUAT PELASTAA HÄNET, TEE SE NOPEASTI.”
Jouera
Loinen paisui. Se oli alkanut syömään erittämäänsä limaa, jota sen keho tuotti yhä enemmän. Olento muljahteli ja sätki hakiessaan muotoaan. Loisen keho kasvoi pituutta molemmista päistä, ja lopulta madon löysä muoto alkoi kohota, kun sen ruumiista työntyi… jalat?
273 katsoi näkyä lamautuneena. Hänen jalkansa käskivät juosta, mutta hän ei uskaltanut. Valmistuiko sekin tappamaan hänet?
Loisen kehosta kuroutui kädet läheltä päätä. Sen harja kasvoi piikkirivistöksi, ja sen pehmeän massan ympärille alkoi muodostua kova kuori. Olennon aiemmin virtaviivainen keho muuttui teräväksi ja kulmikkaaksi.
Hirviön kasvu lakkasi, kun sen pää avautui ja musta mato katsoi punaisilla silmillään sen sisuksista.
”Etsijäni, et pääse pakoon. Et täältä, et häneltä. Vain minä voin auttaa sinua…”
Loinen astui lähemmäs. Sen käteen kasvoi pitkä keihäs.
Olento ojensi kätensä.
”… jos vain hyväksyt minut.”
273 katsoi suoraan loisensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka näyttivät vähän hänen omiltaan.
Kapura
Visokki katsoi Joueraa tämän ilmeettömiin kasovihin ja kohotti toisen kätensä sivulleen pitäen edelleen meriharakan tiukasti lähellä rintaansa. Araknidi napsautti sormiaan saaden Joueran kehon vavahtamaan kerran, ennen kuin se vakautui tyhjäksi itsekseen.
Ja jossakin nazorak haalistui unimaailmasta ja katosi.
Silloin Rakentaja näytti siltä kuin olisi löytänyt jälleen täydellisen tasapainon.
”TEIT VIIMEIN JÄRKIRATKAISUN, VISORAK”, Jouera lausui ja ojensi kätensä Visokkia kohti kuin yhteisymmärryksen löytäneenä. Jostakin hänen metallisesta kehostaan pyörähti hänen käteensä terävä skalpelli.
”ANNA LINTU, NIIN LOPETAN SEN IRVOKKAAN PUOLIELÄMÄN. ANNA LINTU, NIIN KATKAISEN LANGAT PUNAISEN MIEHEN SORMISTA.”
Askeleet tihenivät, kun punainen siluetti lähestyi lääkäriä taudin ilmentymä otteessaan.
Visokki ojensi kätensä suoriksi eteensä puristaen edelleen meriharakkaa sormissaan. Lintu pyöritteli päätään pilke silmissään.
Jouera näytti siltä, kuin olisi ehkä hymyillyt linnulle, jos olisi siihen kyennyt. Skalpelli käsissään hän odotti katse loiseen nauliintuneena.
”MAAILMA ON TÄYNNÄ LOPUTTOMIA VIRHEITÄ, JOITA TÄYDELLISIMMÄNKÄÄN TÄHDEN TÄYDELLISIN ALGORITMI EI VOI PUHDISTAA. MITÄ PUNAINEN MIES SITTEN RAKENTAAKAAN, ON SE SILKKA HIDASTE TIELLÄ KOHTI SITÄ, MITÄ KAIKKI SISIMMÄSSÄMME KAIPAAMME. LOINEN ON VAIN ENSIMMÄINEN MONISTA, MUTTA MINULLA ON AIKAA.”
Jos meriharakka pelkäsi henkensä puolesta, siitä ei sitä nähnyt. Olihan se vain pelkoa itsekin – ja kohta ei enää sitäkään.
”SIINÄ LOINEN ON KANTAJANSA KALTAINEN. VAIN ENSIMMÄINEN MONISTA, JOISSA TERÄNI TEKEVÄT TYÖNSÄ.”
Mutta sillä punaisella hetkellä, vain sekuntien sirpaleita Rakentajan viimeisen sanan jälkeen, avasi Visokki kätensä.
Punatähden herralla kesti sekunnin murto-osa, ennen kuin hänen järkensä ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Harakka ponnisti lentoon naisen mustalta kämmeneltä nousten ilmaan voimakkaalla siiveniskulla.
Rakentaja kurkotti eteenpäin yrittäen sivaltaa lintua, mutta sai vain parin mustia sulkia repeytymään irti loisen siluetista. Ivallinen hymy nokallaan mustatakki meriharakka kohosi punaiselle keinotaivaalle.
”EI”, kaikui yksi pieni sana tähden läpi. ”MITÄ SINÄ. MITÄ. SINÄ–”
Ja silloin Visokki teki sormenpäillään liikkeen, joka tarrautui Rakentajan kehoon kuin verkko ja kiskoi tämän jaloiltaan. Karmiinitähden kuningas ampaisi kohti taivaan punaa räpiköiden hämähäkkinaisen päättäväisessä otteessa säälittävästi.
Jouera iskeytyi ikuisuudelta tuntuneen ilmalennon päätteeksi punaiseen kattoon, mikä rikkoi karmiinitaivaan. Lukemattomina pieninä pirstaleina keinotaivaan kappaleet satoivat alas raekuuron lailla. Jokainen kappaleista heijasti tähden punaista kajoa, kunnes osui maahan ja särkyi miljardeiksi pieniksi siruiksi, jotka peittivät kammion kuin punainen lumikuuro.
Rakentaja putosi ja iskeytyi maahan. Ääni, joka kuului hänen mekaanisen olkapäänsä vääntymisestä vinoon ja käden liiskaantumisesta muodottomaksi metallipalkiksi, oli Visokin korvissa kauneinta musiikkia.
Ei, ei kauneinta. Ei vielä.
”ARVIOIN SIIS HETKELLISESTI VÄÄRIN”, kuului ääni robotista, joka työnsi itseään pystyyn. ”SINÄKIN… SINÄKIN OLIT AINA HÄNEN NUKKENSA. OLET KUTEN JÄÄN TOA – JOTAKIN POISTETTAVAA, JOKA EI ANSAITSE TIETOISUUTTA EDES VIIME HETKINÄÄN.”
Nainen astui askeleen kohti Joueraa. Hänen vihreiden silmiensä loputtoman päättäväinen palo oli muuttunut roihuksi, joka liekehti jadekiven sävyissä hänen ympärillään. Se oli sama kiilto, jonka ajamina hänen lajinsa oli vaeltanut saarelta saarelle tuhon tuojina. Visokin kasvot eivät usein näyttäneet hänen tuntemuksiaan, mutta nyt viesti oli selvä.
Visokki oli raivoissaan.
”SE OLI AINA VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS OLENNOLTA, JOKA OLI SUUNNITELTU VAIN PIRSTOMAAN MAAILMAA. ILMAN KALTAISIASI–”
Nainen pyöräytti etusormeaan ja iski Joueran kierteellä lattiaa vasten, ennen kuin konevaltias ehti lainkaan nousta. Rakentajan yritykset paeta adminin mielen otteesta olivat lähes paniikinomaisia.
Hän oli leikannut itsestään pelon juuri tämän takia. Nyt hän muisti etäisesti, miltä sellainen tuntui.
Vihreässä liekissä palava hahmo teki sormillaan pienen, nipistävän liikkeen, ja Rakentajan koko ylävartalo murskautui, kuin se olisi hakattu valtavilla vasaroilla myttyyn. Ratakset ja vaijerit pursusivat ulos metallikuoresta ja putosivat salin punaiseen lasipölyyn.
Hän otti toisen kätensä mukaan ja sormiensa heilautuksilla repi irti valtaistuimeltaan kaadetun konejumalan käden. Jossakin punaisella taivaalla meriharakka nauroi, kun tähden uusi valtiatar raastoi Rakentajalta irti raajan toisensa perään.
”MERKITYKSETÖN – MERKITYKSETÖN VÄKIVALTA EI TEE SINUSTA VOITTAJAA. AINOA VOITTAJA ON LOPULLINEN JA ABSOLUUTTINEN TYHJYYS, SILLÄ SE ON AINOA ASIA, JOKA JÄÄ JÄLJELLE. TYHJYYS ON VALMISTA, TYHJYYS ON LOPULLIS–”
Mutta Visokki ei kuunnellut tai välittänyt. Rakentaja ei voinut sanoa hänelle mitään, millä olisi merkitystä. Punatähden häpäistyn hallitsijan puheet olivat yhtä tyhjiä kuin hän itsekin. Ei, Visokki keskittyi niihin hetkiin, joilla oli merkitystä. Hän saattoi seistä Punaisen tähden ytimessä, mutta sydämessään hän oli siinä viimeisessä illassa, jonka hän oli viettänyt yhdessä ystäviensä kanssa. Viimeisessä illassa, jolloin oli ollut vielä Tawa, Gee ja hän, ja loputtomasti tarinoita uskomattomalta seikkailulta, jolta skakdi oli palannut sekä taisteluista, jotka tämä oli käynyt. Joueraa Visokin edessä ei ollut; hän keskittyi vain Guardianin innokkaaseen kertomukseen ja Tawan nauruun.
Hän keskittyi vain asioihin, joilla oli merkitystä.
”Aika sinetöidä hauta”, Visokki kuiskasi ja sulki kämmenensä nyrkiksi.
Joueran viimeinen sana jäi kesken, kun Visokin psyykkinen ote murskasi tämän pään pienen pieneksi metallikuutioksi. Siitä valui rusennetun konekehon päälle läpinäkyvää nestettä ja lukemattomia pieniä komponentteja.
”… rautaäpärä.”
Vihreä palo kävi kiinni kaikkeen Visokin ympärillä. Se tarttui Punaisen tähden täydelliseen koneistoon ja kaikkiin niihin laitteisiin, joilla laskettiin Koneen asukkaiden Kohtalot ja liikeradat vuosimiljardeiksi eteenpäin. Visokki tarrautui tähteä kannatteleviin rakenteisiin ja rusensi ne. Hänen valtansa peitti hävinneen auringon kuin seitti ja sammutti sen liekehtivän kajon vihreän kuoren alle.
Ja kun hän kosketti jokaista tähden kohtaa ja hetkeä, hän tiivisti siihen kaiken raivonsa, kaiken pelkonsa, kaiken epäilyksensä, jonka hän oli haudannut syvälle sieluunsa. Hän antoi sen kaiken virrata itseensä, kunnes hän kykeni halkaisemaan voimakkaalla repäisyllä tähden kahdeksi kappaleeksi.
Sillä hetkellä sen punainen tuli sammui, ja kylmä tähtitaivas ympäröi Visokin. Kone nukkui kuolleena meren yllä ja raunioituneen kaupungin ympärillä. Tähden uusi valtiatar katsoi kaukaisena pisteenä erottuvia Bio-Klaanin raunioita vielä kerran ja tarrasi Koneen punaisen ytimen puolikkaisiin uudelleen. Hän veti kätensä ylös ja paiskasi ne alas syösten karmiinitähden kappaleet Rakentaja mukanaan alas aavaan mereen, joka Kapuran alitajuntaa ympäröi.
Kuin hidastettuna ne menettivät korkeuttaan ja vajosivat kohti tuhoaan taivaan tarkkailupaikastaan, josta tähti oli säätänyt tuomiot Joueran sairaassa maailmassa. Enää eivät Kohtaloiden valvojain kappaleet edes hohtaneet. Ne olivat yönmustat, kun ne syöksyivät mereen Visokin raivon ainaisesti puskemina.
Tähden kappaleet osuivat meren pintaan samalla hetkellä. Niiden nostattamat aallot iskeytyivät Koneiden kaupungin rantaan ja pyyhkivät sen raunioita kuin puhdistava virta. Tyynen meren pinta rikkoutui, kun vuoksi kävi läpi koko muistojen meren, joka oli Koneen jäljiltä autio ja tyhjä.
Punatähden kappaleet vajosivat sinisiin aaltoihin. Muistojen pohjaton meri nieli taivaistaan alas heitetyn jumalan kuin tämä olisi ollut yksi karille ajautunut pursi muiden joukossa.
Ja kun meri nieli Koneen, sammui vihdoin vihreä palo tähtitaivaan alla leijuvan Visokin silmistä.