Autio meri,
aikoja ennen vieraiden saapumista

Teräsristikko, joka muodosti silmänkantamattomiin jatkuvan lattian.

Koneet, laskujaan laskevat ja mittauksiaan mittaavat koneet, jotka työskentelivät väsymättä, vailla epäjärjestystä, vailla virheitä.

Autio meri katosi hitaasti – sentti sentiltä laajeneva kompleksi peitti sen alleen – mutta varmasti.

Aikaa ei ollut.
Aika oli menettänyt merkityksensä.

Maailma, jonka Kone oli nielaissut sisäänsä, oli nyt parempi maailma. Maailma vailla epäjärjestäytyneisyyttä, maailma vailla epäjohdonmukaisuuksia. Säännönmukainen, syklinen maailma, jossa tila johti toiseen ja taas toiseen – kunnes silmukan alku oli jälleen saavutettu.

Rakentajan nimi oli Jouera, ja hän oli rakennelmansa ainoa vapaasti liikkuva osa.

Tai olisi, kunhan Kone olisi valmis. Kunhan niin taivas kuin merinen maisema olisivat musertuneet mekaanisen mahdin alla ja jauhautuneet tomuksi, joksi ne kuuluivatkin.

Kompleksin ainoa liikkuva osa jatkoi tarkastuskierrostaan. Koneen osat, jotka oli pyhitetty tutkimustyölle, jatkoivat sitä ilman hänen valvontaansakin, mutta täydellisen mielen tehtäväksi oli jäänyt niiden komentojen suorittaminen ja viimeistenkin virheiden pyyhkiminen pois toasta. Lintu oli vältellyt hänen kouriaan jo liian pitkään.

Mutta viimein Jouera ymmärsi täsmälliset syyt siihen, että olennon piileskely oli onnistunut.

Ei suinkaan ollut sattumaa, etteivät muut Kapuran psyyken osat – muistot, halut, pelot – juurikaan näyttäytyneet merellä. Ne olivat luonnostaankiin keskittyneet eräänlaisiin keskuksiin, joita sopi kutsua vaikkapa saariksi. Ja niiltä mielten objektit eivät poistuneet, sillä niiden pieni liikkumavara koski vain semanttisesti läheisiä kohteita.

Ehkä meri oli joskus ollut muutakin kuin autio, mutta Zairyhin virus oli tehnyt loistavaa pohjatyötä. Muistojen ja merkitysten meri – rehevä elämän spektaakkeli, jollaisen saattoi ehkä löytää todellisten ulapoiden pohjasta – oli hävinnyt kuin tietäen, että sen täytyi tehdä tilaa Koneelle.

Risteävien muistojen virta oli taltutettu ja vangittu saarille, jotka nekin joutuisivat lopulta koneiston syömiksi.

Lintu oli säilyttänyt laajan liikkumatilansa ottamalla muodon, joka toistui joka puolella toan ajatuksia. Kapura ajatteli paljon lintuja – niin paljon, että ne saattoivat kulkea vapaasti autioituneen meren yllä. Ainakin, kunnes Kone olisi valmis.

Loisen näennäisessä elinvoimakkuudessa ei ollut mitään salaista tai uhkaavaa – se oli ajatus siinä missä muutkin, ja sen murskaamiseksi riitti, että murskasi kaiken muun. Sen käytössä oli koko tulen toan mielen avara alue, joka ei kuitenkaan ollut rajaton tai ikuinen.

Kaikki täydellinen oli ikuista.
Mikään epätäydellinen ei ollut.

Koittaisi päivä, jona lintu olisi pudottanut viimeisen pikimustan sulkansa juuri Joueran näkökentän ulkopuolelle.

Sillä välin se voisi kuitenkin saada aikaan erinäistä pahaa – kaikki riippui siitä, mikä oli loisten todellinen tehtävä Joueran saarelle hyökänneen tahon suunnitelmissa. Mitä lintu yritti? Toaa se ei voisi saada, sillä väistämättömyyden valta oli Joueran puolella. Keräsikö se tietoa Rakentajasta ja tämän aikeista?

Mitä meriharakka ikinä yrittikään, senkin täytyi ymmärtää, ketä oli kiittäminen siitä, että toa oli yhä hengissä. Niin paljon kuin kompleksi Kapuraa rikkoikin, oli sen muodostama verkko myös ainut asia, joka piti sepän mielen rakenteet kasassa.

Toaan asetettu virus teki tehtävänsä. Elementaalivoimien menetys ennakoi samaa kohtaloa koko mielelle – ainakin sen turhille, epätäydellisille osille. Kapuran elinajanodote oli lyhyt, mutta häntä odotti parempi kohtalo – tulen takojasta tulisi Joueran koneiston ensimmäinen osa todellisessa maailmassa. Rakentaja ei tehnyt mitään muuta kuin nopeutti prosessia ja varmisti, että se johti hedelmällisempiin tuloksiin kuin merkityksettömään kuolemaan. Hän oli vain teurastaja, joka korjasi pois vahingoittuneen rahin ja jalosti sen ruhosta jotakin hyödyllisempää.

Tässä tapauksessa rahiin oli jättänyt jälkensä useampikin tauti. Niistä suinkaan vähäisin ei ollut loinen, joka epäilemättä teki tälläkin hetkellä tuhojaan siellä, mihin kompleksin voima ei vielä yltänyt.

Kuten kaikki hyvä ja järjestäytynyt, Kone toimi kysymättä Joueralta lupaa tai ohjeita. Mikään ei juuri nyt vaatinut tiedemiehen huomiota – hän voisi mainiosti uhrata hetkisen loisen lopulliseen liiskaamiseen. Varmistaakseen, ettei se voinut edes yrittää häiritä hänen koneistonsa rakentumista, mutta myös lähettääkseen viestin sille, joka kehtasi seisoa hänen tiellään.

Tämä toa on minun.
Tälle toalle on jo paikka koneistossa.

Jouera tunnusteli mielessään sanaa, jonka täsmällisestä merkityksestä hän ei ollut varma, mutta jonka hän asetti tilanteeseen pikemminkin intuitiolla kuin järjellä. Se oli hänelle harvinainen hetki.

Tämä toa on minun poikani.

Koneen rakentajan askel jätti taakseen koneiston metallisen pinnan ja kohtasi meren, jolla ei näkynyt aavistustakaan aalloista. Merkki siitä, että Koneen työ oli jo hyvällä mallilla – pian koko mielensisäisen maailman täyttäisi mekanismin peilityyneksi hioma pinta.

Loinen ei antanut itsestään merkkejä, mutta tiedemies ei niitä tarvinnut. Toassa viettämänsä ajan kuluessa hän oli harjaantunut tunnistamaan sen härnäävän läsnäolon ilman sulkiakin. Ja tuo kyseinen läsnäolo oli kaikkialla – minne ikinä Jouera kulkikaan, sisimmälle koneistoon tai pitkälle ulapalle, se toistui vahvana, vieraana läsnäolona.

Mutta oli ilmeistä, ettei linnun kiinteä muoto voinut kuin vierailla kompleksin käytävillä jäämättä kiinni. Sillä oli pakko olla pysyvämpi pesäke sisemmällä toan muistoissa alueella, joka ei ollut vielä kokenut maanmuokkausta.

Toan psyyken sekamelskassa samoaminen ei kuulunut tiedemiehen mieliharrasteisiin. Ajatukset eivät suostuneet näyttäytymään järjestäytyneessä muodossa vaan johtivat toisiinsa jatkuvasti muuntuvilla yhteyksillä. Rakentaja itse löysi harvoin etsimäänsä ajatusten sopukoista, mutta loinen epäilemättä oli eräänlaisena ajatuksena häntä kykenevämpi mielensisäisessä navigoinnissa.

Siitä hän ei kuitenkaan välittänyt – jos Joueraa olisi kiinnostanut nähdä iso liuta toisiinsa sekoittuneita tyhjiä merkityksiä, hän olisi jättänyt leikkaamatta ne pois itsestään. Jokainen askel syvemmälle toaan vain muistutti tiedemiestä siitä, miksi hän oli poistanut turhuudet omasta mielestään.

Joueran eteen ilmestyi hylky. Toan mieli oli niitä täynnä, varsinkin keskukset, joihin muistoja ja ajatuksia oli kertynyt, mutta Kone siivosi roskat nopeasti pois työnsä lomassa. Sen silkka läsnäolo oli myrkkyä kaikelle sille, mistä tavalliset mielet yleensä koostuivat.

Tai pikemminkin vastalääkettä.

Kulunut maalipinta, joka olisi saattanut joskus olla punainen. Katkenneet lankut, joiden osia oli levittäytynyt aluksen ympärille kasoiksi. Suoraan keskellä ammottava reikä.

Se vaikutti järkevältä määränpäältä – mielen abstraktioissa polkuja toisaalle kuvasivat usein asiat, jotka ilmensivät siirtymistä paikasta toiseen todellisuudessakin. Ovet olivat ovia, aukot ja rotkot aukkoja ja rotkoja, mutta nekään eivät johtaneet mihinkään tiettyyn tai edes itsensä toiselle puolelle. Jos kulki ovesta, saattoi usein kääntyessään taaksepäin huomata, ettei siellä ollutkaan äskettäin käytettyä kulkutietä. Mielessä ainut suunta oli eteenpäin.

Jouera asteli lähemmäs. Taivaalla oli etäällä lintuja, mutta Jouera uskoi, että olisi tuntenut, jos hänen etsimänsä loinen olisi ollut niiden joukossa. Toa ajatteli paljon lintuja, mutta lopulta sekin ajatus siivottaisiin pois.

Hylyn sisällä näkyi hahmo. Lyhyt. Matoran tai samankokoisen lajin edustaja.

Tiedemies pysähtyi. Oli epätavallista, että yksikään mielen kohde eksyi tavanomaisten keskittymien ulkopuolelle. Se vaati vahvan muiston tai ajatuksen, johon toa keskittyi tiukasti.
Harvinaisen vahvan muiston tai äärimmäisen mukaansatempaavan ajatuksen.

Ajatus osoittautui vaaleanruskeaksi po-matoraniksi, kaikin puolin tavanomaiseksi. Hintelänpuoleinen matoran käveli ulos hylystä, kuin ei olisi Joueraa nähnytkään. Hänen kasvoillaan oli tummanpunainen jalo Mahiki, jonka oikeaa puolta koristi tummempi kohta, ja selässään yksinkertainen ja melko kuluneelta näyttävä nahkareppu.

Hahmo puristi kylkeään vasten muutamaa kirjaa, joiden aiheiden arvaaminen ei Joueraa kiinnostanut.

Rakentaja ei ollut vieläkään varma, oliko matoran havainnut hänet – jokin tämän rauhallisessa, miltei välinpitämättömässä olemuksessa kätki sen.

”Päivää”, tämä sanoi ohimennen ja asettui nojaamaan vasten laivan kylkeä, joka näytti siltä, ettei välttämättä kestäisi sitä. Ja viimein matoran vilkaisi kohti Joueraa, katseessaan ehkä vilpitöntä kiinnostusta tai sitten häivähdyksiä jostakin muusta.

Tiedemies ei vastannut. Paikallaankaan seisominen ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, joten hän otti muutaman askeleen kohti hylkyä.

”Muiden näkeminen näin etäällä on harvinaista”, matoran kommentoi ja vilkuili pois Jouerasta kuin ihaillen mustia lintuja, jotka liitivät kauempana horisontissa.

Sillä suunnalla oli tietenkin myös Kone, jonka Jouera oli rakentanut – tai joka oli rakentanut itsensä, kummunnut ulos tiedemiehen tahdosta ja ruokkinut itseään mädäntyvän mielen rakennusmateriaaleilla.

”Ainakaan sitten sen, kun tuo otti osakseen ilmestyä”, tämä jatkoi ja nyökkäsi kohti koneistoa. Matoranin äänensävy oli tulkittavissa yhtä vaikeasti kuin kaikki muukin hänessä, mutta Jouera oli aistivinaan pientä syytteleväisyyttä.

Matoranilla oli selvästi mielessään jokin peli, johon Jouera ei aikonut ottaa osaa.
”SE ON MINUN RAKENTAMANI.”

Hahmo käänsi katseensa kohti Joueraa. ”Päivää uudemman kerran, koneistojen rakentaja. Minä olen Tarip.”

Matoran myös ojensi itseään miltei kaksin verroin korkeammalle mekaaniselle tiedemiehelle kätensä, mutta eleessä oli hienovaraista ivaa, josta kävi ilmi tämän tiedostavan, ettei Jouera aikonutkaan vastata siihen. Ja niin ei vastannutkaan.

”JOUERA.”

Jouera ei ollut varma, miksi oli esittäytynyt. Varsinkaan nimellä, joka kuvasi pikemminkin hänen entistä minäänsä – sitä toaa, joka oli ottanut useita askelia kohti täydellistä ja kuollut matkalla. Setheus Nui oli se, minä muiden olisi tullut hänet tuntea.

”Vai Jouera”, matoran sanoi ja vilkaisi taas taivaalle mietiskelevästi. ”Jouera. Mielenkiintoinen nimi.”

Tiedemies ei reagoinut.

”Nimiin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulta arvaisi, tiedäthän? Kapteeni aseistautui tunnistetuksi tulemista vastaan alkeellisin keinoin, mutta – uskomatonta kyllä – se riitti. Siksi en jätä ainuttakaan nimeä tarkistamatta.”

Uusi vilkaus, jonka Tarip heitti kohti koneistoa, ei jättänyt arvaamisen varaa sille, kuka oli kapteeni. Jouera huomasi jotain, mitä ei ollut huomannut pitkiin aikoihin: tämä keskustelu oli tähän mennessä edennyt jonkun toisen ehdoilla. Mutta toisaalta se saattoi johtua siitä, ettei hän ollut käynyt juurikaan keskusteluja moniin, moniin vuosiin.

”MITÄ TEET POISSA SAARILTA?” Jouera kysyi. ”VAIN NE OVAT MUISTOILLE SALLITTUA ALUETTA.”

”En tiennyt rikkoneeni lakeja kulkiessani merellä”, vastasi matoran ja vilkaisi taas Joueraan. ”Toisaalta täällä ei taida olla säädöksiä ensinkään. Vai onko? Korkein oikeus taitaa olla meriharakan tahto, mutta se ei vaivaa itseään moisella.”

Tuli Joueran vuoro kääntyä kohti matorania.
”MITÄ TIEDÄT LINNUSTA?”

”Ainakin teoriassa – näin karkeasti sanottuna – se on paikan pomo. Ei enimmäkseen häiritse meitä muistoja, liitelee vain vapaana kuin… hah! Taivaan lintu. Ei ihme, että minua haukuttiin merten etevimmäksi runoilijaksi, vaikka olinkin kieltämättä parhaimmillani perämiehen tiukasti nimellisessä roolissa.”

Tiedemies otti askeleen kohti Taripia, mutta tämän asento ei värähtänyt. ”MISSÄ LOINEN ON?”

Matoran tuijotti häntä arvioiden, mutta tämän olemuksessa alkoi näkyä pientä varovaisuutta. Se tyydytti Joueraa. ”Vaikea sanoa. Mutta saattaisin luulla löytäväni sen tarvittaessa. Meriharakka ei peittele jälkiään, koska sen ei tarvitse.”

”SITTEN LÖYDÄ”, Jouera komensi. ”MINULLA EI OLE KÄYTTÖÄ HYÖDYTTÖMILLE ABSTRAKTIOILLE.”

”Löydän toki”, sanoi matoran huolettomasti ja kiersi Joueran ympäri reiälle hylyn kyljessä. ”Seuraa! Katsotaan, mistä löytyy sen ikioma lintukoto.”

Hylky osoittautui mielimaailman käytäntöjä mukaillen reilusti suuremmaksi, kuin miltä se ulkoa näytti. Joueran mekaaniset askeleet kolisivat matoranin viitoittamaa tietä – näytti siltä, että heidän matkansa kulki läpi muistojen useista eri laivoista, tai sitten yhden rakenne oli jauhettu palasiksi, joista oli muodostunut fraktaalia muistuttava kokonaisuus.

Puukäytävät nousivat ja laskivat, haaroittuivat ja päättyivät kuin seinään sokkelona, jonka mahduttaminen oikean aluksen sisään olisi varmasti ollut mahdotonta. Seinillä oli loputtomasti ovia, joiden pienistä lasi-ikkunoista näytti avautuvan näkymiä aivan toisenlaisiin maisemiin. Tarip ei vaivautunut edes kokeilemaan niitä vaan valitsi päättäväisesti uuden käytävänpätkän haarautumiskohdissa.

Lattialla lojui rojua, josta Jouera oli harvoin lainkaan perällä. Irti revittyjä kaavioita ja taulukoita, jotka eivät epätasaisen piirtojälkensä puolesta kuuluneet mihinkään oikeaan opukseen. Kokonaisia kirjojakin, sivut vain puoliksi jäljellä. Pilalle vääntynyt aikarauta, jonka metallisen kiillon aika oli kuluttanut pois. Puoliksi taottu moottorisaha, jonka sisällä oli mekanismeja, joiden tarkoituksesta tiedemies ei saanut selvää. Katkennut jadenvihreä kristallifloretti.

Ja floretin vieressä oli hajalle revitty ovi, josta avautui kivinen ja varjoisa käytävä. Kävellessään ohi Jouera oli kuulevinaan etäistä eläimen ääntelyä – ei kuitenkaan linnun –, mutta matorania ilmiö ei kiinnostanut, joten hänkin jätti sen huomiotta.

Kokonainen pino tyhjiä kapseleita, joiden teksti oli liian suttuista luettavaksi. Vasten seinää nojaava onkivapa, jonka alaosa oli täynnä tulen jälkiä. Osia soittimista, joita Jouera ei tunnistanut. Avonainen bussi bioritoja ja sen oudosti painovoimaa uhmaten ilmassa leijuva sisältö. Kärventynyt kanohi, jonka suuaukko oli jähmettynyt ikuiseen huutoon. Enemmän radiopuhelimia, kuin kenenkään uskoisi koskaan tarvitsevan. Pino punaisia vaatekappaleita, hattuja ja solmioita, joiden äärellä Jouera koki ohimenevän puistatuksen. Lattialle pudonnut soihtu, joka ei iloisesti loimuavasta liekistä huolimatta onnistunut sytyttämään lattialankkuja palamaan.

Ja sulkia, tietenkin sulkia… mutta pikemminkin toan muistoista kumpuavia kuin Joueralle jätettyjä viestejä. Veikö matoran häntä väärään suuntaan, vai miksei linnusta näkynyt tai kuulunut mitään?

Puukäytävä nousi jyrkästi, ja astuttuaan ulos ovesta Jouera huomasi tulleensa aluksen kannelle. Mutta eri aluksen, sillä tämä ei edes näyttänyt kovin ränsistyneeltä.

Ja heidän eteensä oli koottu erityinen asetelma esineitä: kaatunut pino kirjoja, joita täytyi olla ainakin parikymmentä, auringossa haalistunut joltakulta irronnut kämmen ja uhkaavan tummansininen zamor-kivääri.

Taivaankantta halkoi hänen Koneensa, hänen ihana Koneensa, joka söi sisäänsä koko maailmaa. Etäällä näkyi saari, mutta kun tiedemies katsoi sitä uudestaan, se oli jo kadonnut.

”SINÄ VIET MEITÄ HARHAAN.”

Matoran ei vastannut vaan käveli laivan reunalle ja vilkaisi alas. Siellä ei näkynyt mitään – heidän seisoma-alustaansa ei muualta katsottuna ollut olemassa. Se ei vaikuttanut yllättävän häntä.

”Meriharakka ei tahdo tulla löydetyksi”, Tarip sanoi lopulta ja vilkaisi kohta Joueraa. ”Ja laitteesi taitaa ahmia aluksen kitaansa, koneistojen rakentaja.”

Jouera katsoi ja näki, että se oli totta. Heidän alapuoleltaan kuului puun vääntymisen ja kristallin särkymisen ääniä sekä hiljainen taustamelu, joka oli merkkinä siitä, että kone suoritti ainoaa tehtäväänsä.

”HYVÄ. KONE MURSKAA SEINÄT, JOIDEN TAKANA LOINEN PIILESKELEE. KONE SYÖ SEN PESÄPAIKAT TÄSSÄ SAIRAALLOISESSA KAAOKSESSA.”

Kannen toinen ovi pamahti äänekkäästi auki ja jäi vinkumaan edestakaiseen liikkeeseen.

Sen takaa lehahti laivan kannelle pilvi sulkia, mustia kuin yön pimein hetki ja kevyitä kuin ajatus. Merellä käyvässä heikossa tuulenvireessä ne leijuivat halki kannen; osa asettui sille pinotuille esineille, osa ajautui ulos ja katosi lopullisesti aution meren syövereihin.

Jouera ei jäänyt odottamaan matkakumppaninsa reaktiota vaan käveli askel kannella kolisten oven luo ja pysäytti sen heilahdusliikkeen. Tiedemies väänsi sen auki ja astui sisään välittämättä sulkaparvesta, joka tunkeutui ulos aukon kautta.

”Oletko aivan varma tuosta?” kysyi ääni kauempana. Kiiruhtavia askelia.

Vai että oliko Jouera varma?

Niin varma hän ei ollut koskaan ollut mistään muusta kuin siitä, että linnun toimiin sisältyi nyt uusi taka-ajatus – se pelasi aikaa. Miksi keskittyä härnäämään Joueraa kaikkialle pudotetuilla sulilla mutta yhtäkkiä ryhtyäkin takaa-ajoon? Miksi johdattaa tiedemiestä ympäri toan muistoja ja näyttäytyä vain silloin, kun tämä oli jo luopumassa leikistä? Loinen odotti jotakin, jotakin itseään vahvempaa, ja siksi Joueran oli saatava se välittömästi kiinni.

Käytävän pintapäällyste vaihtui nopeasti puusta kiveksi. Laudat työntyivät sivuun ja paljastivat altaan ankean, tummansinisen peruskallion. Valon määrä puolittui, mutta Jouera erotti yhä selvästi edessään ja hieman alapuolellaan suuaukon.

Sulkavana johti sinne halki lattian ja ilman – osa pikimustista viesteistä leijui yhä ilmassa.

Jouera poistui kivisestä käytävästä ja saapui avaraan kammioon, jonka uloimmat piirteet olivat pimeyden peitossa. Keskellä oli jonkinlainen valokiveä pitelevä patsas. Sulkien jono vaihtui vanaksi sinistä verta – se hoiperteli ympäri huonetta ja päättyi johonkin varjoihin.

Huone oli täynnä sulkia, vaikka niiden tummia muotoja ei huonossa valaistuksessa helposti erottanutkaan. Mutta Joueran ei tarvinnut nähdä. Hän tiesi.

Meriharakka nauroi hänelle varjoista.

Se nauroi, koska Jouera ei kyennyt edes ottamaan sitä kiinni.
Se nauroi, koska Joueran kone ei imaisisi koskaan koko maailmaa sisäänsä.
Se nauroi, koska Jouerasta ei tulisi koskaan täydellistä – ei samanveroista kuin Varjojen herrat.

Mielipuolinen nauru, johon oli sekoittunut linnun rääkkymistä, kantautui joka puolelta huonetta. Loisen täytyi olla samaan aikaan vähintään neljässä paikassa.

Jouera odotti.

”Oletko varma, että tämä on oikea tie?” matoran kysyi jostain etäämmältä, ehkä käytävän suusta. ”Minä en –”

Joueran odotus palkittiin.

Kuului ääni, joka oli samaan aikaan maailman ihanin ja maailman hirvein. Metallinen koneiden kakofonia käsitteli varjoisan kammion – murskasi, leikkasi osiin, repi auki, venytti, rikkoi sirpaleiksi, muovasi uudeksi. Valtava hammasratas puri poikki patsaan huoneen keskellä, ja sen mukana katosi viimeinenkin valonlähde.

Loinen huusi.
Sitä sattui.

Lattia romahti Joueran ja matoranin alla – siinä ei ollut enää tarpeeksi ajatusta kannattelemaan mielessä liikkuvia abstraktioita. Sulkien tornado ympäröi Joueran, kun tämä putosi halki valkoisen tilan…

… kunnes jokin kiinteä valkoisessa keskeytti tiedemiehen pudotuksen.

Sama valkoinen ympäröi heitä yhä. Tuttu valkoinen.
”Tämä ei ole kapteenin muisto”, matoranin ääni huusi kauempaa. Tämän vieressä makasi maassa ruskea laukku, joka oli paiskautunut pudotuksessa kauemmas.

”TERVETULOA, MATORAN”, Jouera sanoi kääntämättä katsettaan. ”TERVETULOA MINUN MIELEENI.”

Mutta valkoinen ei pysynyt puhtaana – osa toasta oli vuotanut läpi. Niin kävi väistämättömästi silloin, kun kaksi mieltä oli pitkään yhteydessä. Varsinkin, jos toinen oli selvästi vahvempi, ja ainakin tämä tilanne oli ilmiön ääritapaus. Mitä nopeammin kone söi Kapuran identiteettiä pois, sitä nopeammin myös Joueran mieli tuli tilalle ja sitä nopeammin rippeet sepän psyykestä vuosivat tiedemieheen.

Lopulta kahdesta tulisi erottamattomat. Ja silloin Joueran mieli ahmaisisi heikomman täysin sisäänsä.

”Ei näytä kovin…” merirosvomatoran mutisi ja haki oikeaa sanaa. ”… eloisalta?”
Taripin askel osui vesilammikkoon, joka oli todennäköisimmin ollut osa Kapuran mielen täyttämää aavaa merta, ja vettä roiskahti ympärille. Se sihisi hetken valkoisessa tyhjyydessä ennen haihtumistaan pois.

Runoilija katsoi taakseen, mutta tiedemies keskittyi johonkin aivan muuhun.

”TÄÄLLÄKÖ? TYPERYYDELLÄSI EI OLE RAJOJA, LOINEN.”

”Mitä sinä siellä teet?”

Jouera puristi poimimansa pikimustan sulan nyrkkiinsä ja antoi sen runnoutua pieniksi palasiksi. ”USKOMATONTA RÖYHKEYTTÄ – VARMASTI LOPPUSI AVAIN. TUNNEN ITSENI HÄMMÄSTYTTÄVÄLLÄ TARKKUUDELLA. MINUN MIELESTÄNIKÖ LUULIT LÖYTÄVÄSI PIILOPAIKAN?”

Tiedemies kääntyi ja haparoi oikealla kädellään jotakin näkymätöntä. Se paljastui ovenkahvaksi. Tyhjyyteen avautui aukko, jonka toiselta puolelta säteili lämmintä valoa.

”SEURAA, MATORAN, JOS HALUAT NÄHDÄ, KUN HARAKAN NAURETTAVA PIILESKELY VIIMEIN PÄÄTTYY”, sanoi Jouera ennen katoamistaan. Ovi jäi raolleen. Tarip harkitsi hetken ja päätti sitten seurata.

Toisella puolella oli jokin, jota Tarip olisi kuvannut samaan aikaan tutuksi ja tuntemattomaksi, ja tutuksikin vain hämärästi. Huonetta ympäröivät metallinharmaat työtasot, joilla oli pinoja valkoisia paperiarkkeja sekä prototyyppejä erinäisistä teknisistä laitteista; keskellä oli valtava pöytä samanlaisine sisältöineen. Valaistus oli kirkas ja lämpimistä sävyistä koostuva.

”Mikä tämä…?” Tarip kysyi ja poimi lähimmän paperipinkan päällimmäisen yksilön tarkasteltavakseen. Siinä oli yksinkertainen töherrys moottorisahasta, jonka toisesta päästä lensi tuntematonta ainesta.

”TOAN MUISTO”, Joueran mekaaninen ääni vastasi toisesta päästä. ”MUTTA VIIS SIITÄ. LINTU ON JÄLLEEN KADONNUT.”

”Mistä tiedät?” kysyi merirosvo ja nappasi pinon piirroksia keskuspöydältä. ”Ehkä se on vielä lähempänä kuin arvaammekaan. Ainakin minusta vain tuntuu siltä.”

”JATKUVA LOISEN LÄSNÄOLO? MINÄKIN TUNNEN SEN, MUTTA FYYSISESTI OTUS ON TOISAALLA. MINUN MIELEENIKÖ SE ON KUITENKIN PESIYTYNYT?”

Tarip ei vastannut, vaan hylkäsi paperipinonsa huomattuaan pöydällä jotakin kimmeltävää. Lähemmin tarkasteltuna se paljastui kultaiseksi aikaraudaksi – esine näytti melko vanhalta, mutta taianomaisella tavalla vastustamattomalta.

Viisarit eivät liikkuneet.

”KUUNTELETKO SINÄ, MATORAN?”

Tarip hymyili. Tämä oli vain aavekuva – kellon oikea versio oli visusti hänen laukussaan. Matoranille tuli yhtäkkinen halu napata läheltä arkki paperia ja kirjata sille sanat

SOITA MINUA
SOITA MINUA
SOITA MINUA

monta ja monta kertaa.

”MIKÄLI EI KÄYNYT SELVÄKSI, MINÄ HALUAN VASTAUKSIA”, Jouera sanoi muuttamatta äänensävyään mutta kuitenkin huomattavasti aiempaa uhkaavammin. Tarip kohotti katseensa kohti tiedemiestä. ”TIEDÄT SELVÄSTI ENEMMÄN KUIN KERROT. MISSÄ ON LINTU?”

Merirosvomatoran otti pari askelta taakse. Ovi oli tietenkin kadonnut, jos sitä oli koskaan ollutkaan.

”En ole ihan varma, miksi minun pitäisi tietää.”

”EHKÄ ME VOIMME SELVITTÄÄ SEN. ENTÄ MITÄ MERKITTÄVÄÄ HUOMASIT PÖYDÄLLÄ?”

Jouera pyyhkäisi välinpitämättömästi paperipinkan pois – arkit jäivät leijumaan ilmaan kuin tietynlaiset sulat – ja nosti kultakellon kouraansa.

”MIKÄ TÄMÄN VIRKA ON?” tiedemies kysyi tarkastellessaan esinettä. ”EI, VOIN KERTOA ITSE – EI MIKÄÄN. ARVOTON. ROSKAA.”

Ajannäyttäjä putosi kolahtaen takaisin pöydälle.

”LOPULTA SE SIIVOTAAN POIS. TIESITKÖ? LOPULTA KAIKKI SIIVOTAAN POIS. LOPULTA TILAA JÄÄ VAIN TÄYDELLISELLE, SILLÄ TÄYDELLINEN ON MÄÄRITELMÄN MUKAAN SE, JOLLE JÄÄ TILAA. KAIKKI SE, MIKÄ EI KULU POIS. KAIKKI SE JA VAIN SE.”

Joueran silmätön pää kääntyi kohti Taripia.

”MIKÄ LUULET ITSE OLEVASI? MERKITYKSELLINEN? JOPA TÄRKEÄ? SENKIN VOIN KERTOA, MITÄ OIKEASTI OLET – ET MITÄÄN, JA SIKSI SINUTKIN PYYHITÄÄN PIAN POIS. JOKA PÄIVÄ OLET JO HEIKOMPI, EPÄVARMEMPI. OLIT JO ENNEN TULOANI. LOPULTA OLET PELKKÄ NIMI. SITTEN ET ENÄÄ SITÄKÄÄN.”

Ja tiedemies otti askeleen kohti runoilijaa, joka oli jo edennyt niin kauas kohti seinää, kuin pääsi.

”MINÄ EN ARASTELE SIIVOUKSEN ENNENAIKAISTAMISTA. JOS ET KERRO TIETOJASI, SAAT ANSAITSEMASI KOHTALON. LOPULTA VOI OLLA VAIN TÄYDELLISYYS, JA TÄYDELLISYYS OLEN MINÄ. MISSÄ ON –”

Ääni keskeytti Joueran puheen.

Se oli tuttu ääni Kapuran mielessä. Se oli kaikunut meren yllä sekä ennen meren autioitumista että autioitumisen jälkeen.

Linnun raakunta.

Ja samalla hetkellä mekaaninen mahti murskasi huoneen. Joueran rakentama koneisto teki työtään tuhoisan tarkasti, rikkoi seinien metallirakenteet alle silmänräpäyksessä ja puristi keskuspöydän vaivattomasti kahtia. Pyörivät hammasrattaat leikkasivat siivuiksi myös tilan lattian, ja jälleen Jouera tunsi putoavansa…

… ja kaatui jälleen puulattialle.

Tasainen puheensorina ei edes tauonnut, vaikka baarin keskelle oli juuri ilmestynyt tyhjästä kaksi uutta asiakasta. Tiedemies kompuroi pystyyn ottaen tukea läheisestä pöydästä ja levitti lattialle kortit, joilla muutama matoran oli äskettäin pelannut jonkinlaista peliä.

Koristeelliset kattokruunut loivat tunnelmallista valaistusta. Baarin asiakkaat vaihtoivat sanoja keskenään ja joivat – tosin Jouera oli melko varma, ettei mieliviina humaltanut. Muutama hiljaisempi yksilö luki kirjaa nurkassa.

Tiedemies haravoi tilaa katseellaan ja huomasi, että häntä äskettäin johdattanut matoran oli livistänyt pakoon. Olkoon. Mutta jos Jouera tavoittaisi muiston uudelleen, ei hän enää tekisi virhettä: se oli mitä todennäköisimmin vain huijannut häntä.

Vahvat muistot täytyi leikata pois. Ne vastasivat toan mielen vivahteikkaasta ja monimuotoisesta toiminnasta, joka tarjosi loiselle piilopaikkoja – matoran ei ollut poikkeus. Ja jos mieli oli kuin valtava koneisto, saattoi yhdenkin tarpeeksi tärkeän mutterin poistaminen aiheuttaa kaoottisen ketjureaktion, joka lopulta johtaisi kaiken sortumiseen.

Näkyikö baarissa mitään muuta hyödyllistä? Oikealla pelasi korttia muuan vahva naisvahki, joka ei tarvinnut mitään miestä, seuranaan tuntematon merirosvo. Heidän vieressään keskittyi juomiinsa joukko enimmäkseen hyödyttömiä etsiviä sekä entisiä sotilaslääkäreitä. Toisessa nurkassa pinkki mielipuolisuus esitteli kiinnostuneelle yleisölle keltaisena kimmeltävää aarretta.

Hauska kello, jänö.
Kenelle olet kerännyt?
Kuka on sinun työnantajasi?

Lisää merirosvoja, joiden kuvitteellisuutta Jouera ei osannut määrittää. Vieressä litki kupistaan maitoa jokin, joka… näytti hieman kissalta. Joukko henkilöitä järjestöstä, johon toa kuului ja jonka tekemisillä Jouera ei ollut vaivannut päätään.

Mutta sitten tapahtui jotain.

Kuin tyhjästä ilmestyi pieni, musta sulka, joka lipui sulavasti halki ilman Joueran edessä ennen laskeutumistaan pöydälle.

Se oli siis selviytynyt. Muistokokonaisuus oli ollut liian suuri – Kone ei ollut saanut poistettua koko ajatusryhmää ensimmäisellä läpiajolla.

Meriharakan vahva läsnäolo oli kuitenkin päättynyt. Tilalle oli tullut tuttu taustakohina, josta Jouera tiesi olennon olevan olemassa mutta jossakin kauempana. Oliko se todella piileskellyt hänen mielessään? Asia kannattaisi varmistaa – kaikesta päätellen matoran oli johdattanut häntä oikeaan suuntaan.

Jouera luuli merirosvojen mittavasta määrästä tietävänsä, mihin oli päätynyt: yhdelle toan muistojen keskittymistä. Ne olivat hyvin mahdollisia piilopaikkoja meriharakalle, mutta onneksi koneisto nielisi saaret pikapuolin. Syvällä toan mielen alitajunnassa, tämän kauheimmissa muistoissa ja suojelluimmissa ajatuksissa – myös siellä saattoi sijaita loisen lintukoto.

Niin hyödytöntä, ajatteli Jouera kävellessään halki aution meren. Etäämmällä häämötti yksinäinen osa Konetta, pelkkä maasta työntyvä harmaa torni, jonka sivun ovesta hän pääsisi takaisin kompleksin suojiin.

Hyödytöntä.

Mitä meriharakka uskoi saavuttavansa sillä, että vältteli ja härnäsi häntä vielä yhden päivän? Jatkuvasti kasvava jumalkompleksi oli vääjäämättä syövä sen vielä sisuksiinsa.

Olisi ehkä voinut sanoa, että ajatus lohdutti Joueraa, ellei tiedemies olisi jo poistanut itsestään liikaa minkään lohtua muistuttavan tuntemiseksi. Pikemminkin huomio oli yksinkertaisesti Joueran tiedostama tosiasia.

Jos suunnitelmassa on kyseenalaistettavaa, se on joka tapauksessa muuta kuin täydellinen.

Mutta koneen työtahdin kiristäminen saattoi silti olla parhaaksi. Ainut syy siihen, ettei Jouera ollut aiemmin käskenyt mekanismejaan runnomaan kaikkea, oli se, että toasta oli vielä marginaalisesti hyötyä järjissään – uutisia Zairyhistä tai Desablesta saattoi ilmaantua sepän kautta, sillä kumpikin oli ollut kiinnostunut Kapurasta.

Jokin oli kuitenkin muuttunut. Jokin muukin kuin loinen vaati toimenpiteitä. Levoton ilmapiiri oli laskeutunut meren ylle. Tunkeilijoita.

Joueraa he eivät olleet havainneet – hän tunsi ympäristön ja oli kätkenyt jälkensä hyvin. Mutta loinen oli saattanut pelata harvat korttinsa oikein ja houkutella ulkopuolisia osapuolia sisään Koneen valtakuntaan.

Joten tahti kiristyisiköön.

Syvällä täydellisen säännönmukaisten hammasrattaiden ja liukuhihnojen alla jokin havahtui, ja Kone aloitti entistä nopeamman etenemisen halki autioitunutta maisemaa. Sen tavoitteena olivat loput saaret mielen sopukoissa. Pian sekä loinen että tunkeilijat olisivat mennyttä.

Toinen ongelma oli tietenkin sen mahdollisuus, että loinen kertoisi tai oli jo kertonut kutsumattomille vieraille Joueran olemassaolosta. Tilanne, joka ei kaataisi täydellistä maailmanjärjestystä mutta jota oli kuitenkin vältettävä, jos vain mahdollista.

Linnun löytäminen ja lopullinen hävittäminen oli helpoin vaihtoehto korjata tilanne. Sen elintilan hupenemisen myötä joku olentoon väistämättä törmäisi – kysymys kuului vain, kumpi ehtisi ensiksi, Jouera vai mieleen saapuneet vieraat.

Asioiden laita herätti Jouerassa ajatuksen. Loiseen liittyvät muistot toan pääkopassa viittasivat siihen, että myös Bio-Klaanin jäsenillä oli syitä tuntea inhoa ja vihaa niitä kohtaan… joten eivätkö he työskennelleet saman asian puolesta?

Niin sen oli täytynyt tapahtua – loinen oli houkutellut seikkailijat toan mieleen ilmoittamalla olemassaolostan. Jos lintu olisi osapuolten yhteinen vihollinen, Joueran ei edes tarvitsisi itse liata käsiään. Hänen täytyisi vain vakuuttaa tunkeilijat totuudesta, täydellisyydestä; siitä, että hän itse edusti kyseistä käsitettä – ja loinen ei.

Se tuskin osoittautuisi vaikeaksi. Kone oli täydellisyyden mestariteos, loinen vain tyhjää merta saastuneilla sulillaan likaava jäänne taudista, joka levisi maailmassa. Kuka valitsisi mieluummin kaaoksen ja epävarmuuden kuin järjestelmällisyyden ja täydellisyyden?

Mieleen tunkeutuneidenkin täytyi sisimmissään ymmärtää… mutta totuuden hyväksyminen oli vaikeampaa kuin sen selvittäminen. Oli niin paljon helpompaa uskoa, että kaikki, mitä oli nyt, johtaisi johonkin muuhun kuin maailmanlaajuiseen kadotukseen. Matkailijatkin saattoivat elää yhä itsepetoksen tilassa, ja siksi Joueran täytyi auttaa heitä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jossain Joueran takana Kone nielaisi sisäänsä merirosvoaatteista täyttyneen saaren. Merirosvous, kuinka kirottua se olikaan – maailmanjärjestyksen pirstomista mitättömistä syistä, merkityksettömän vaurauden vuoksi. Joskus ennen Joueraa olisi saattanut suututtaa, mutta enää häntä ei ollut tarpeeksi jäljellä sellaiseen. Asetettuna suurempiin mittakaavoihin kaikki muu kuin väistämättömän toteuttaminen tuntui turhalta.

Tiedemies saavutti merestä nousevan mekaanisen piikin ja astui sisään ovesta. Käytävä haarautui useasti, ja Jouera valitsi joka kerralla oikean vaihtoehdon, sillä hänen mekanismiensa suojissa mikään ei ollut sattumanvaraista tai tuntematonta.

Hän kulki halki suunnattoman korkean salin, jossa liukuhihna kuljetti ahmitun merirosvosaaren jäänteitä. Ideoita ja muistoja, joita odotti uudelleenkäyttö.

Valtaistuinsali

Tahti kiristyi.

Ruutu Rakentajan edessä sylki ulos dataa siitä, kuinka yksi saarista oli saanut kokea elämänsä luonnollisen päätepisteen. Muita hän työsti parhaillaan – hänen oli suljettava koneiston algoritmit hetkeksi ja ohjattava etenemistä itse, jotta optimaalinen tapa tuhota lintu aukeaisi.

Pääte luki Joueran käskyt ja ohjeisti määräysvaltansa alaisia mekanismeja tottelemaan. Ne tekivät samoin omilleen, ja jossakin päin toan mieltä muutos tapahtui. Terät iskeytyivät liikkumattomaan mereen, mursivat sen rakenteen ja iskivät osat paikoilleen. Mekaaninen mahti vyöryi kohti seuraavaa kohdettaan.

Rakentajan silmät kaikkialla – taivailla vaeltavat Hapori-mallin Valvojat – raportoivat Tuhannen koneen kaupungin tilasta. Varovaisuus ei ollut pahitteeksi, vaikka olikin epätodennäköistä, että tunkeilijat pääsisivät täydellisyyden muurien läpi.

Mikään lukemattomien mäntien ja hammasrattaiden tasaisessa marssissa halki olevan ei sinä hetkenä vaatinut Koneen mestarin huomiota, joten hänen ajatuksensa kulkivat toisaalle. Jos loinen oli onnistunut piiloutumaan näin kauan, täytyi sen piilopaikassa olla jotakin erityisen ovelaa. Äskeinen tapahtumaketju oli antanut aihetta epäillä, ettei meriharakan pesä ollut mikään muu kuin hänen oma mielensä. Voisiko niin olla?

Rakentaja pohti ajatusta, ja kaikki täsmäsi. Lintu oli huomaamaton – ei siksi, että olisi kätkeytynyt voimakkaampien ajatusten kakofoniaan, vaan siksi, että oli ympärillään vallitsevan tyhjyyden tukahduttama.

Jos totuus oli se, saattoi henkilökohtainen etsintä olla välttämätöntä. Mahdolliset piilopaikat toan mielessä joutuivat väistämättä koneiston sisuksiin, mutta hänen omaa mieltään ei mikään haravoinut.

Loiselle ei saanut jäädä ainuttakaan pesäpaikkaa.

Kaikki epätäydellinen tuli leikata pois.

Varsinkin sellainen, jonka istuttaneella saattoi olla syvempiäkin tarkoitusperiä kuin Joueran ärsyttäminen.

Siispä Jouera yksinkertaisesti otti yhden askeleen ja katsoi tyhjyyden aukeamista edessään samalla, kun hänen jalkansa kosketti metallista lattiaa. Kukapa ei tuntenut omaa mieltään niin hyvin, ettei löytäisi sieltä haluamansa, jos vain osasi etsiä? Perustuiko loisen koko suunnitelma vain toivoon siitä, ettei Rakentaja tajuaisi koluta omaa mieltään?

Jos asia oli niin, oli kaikki valtakunnassa jälleen kiistattoman hyvin.

Loppukin Joueran näkökentästä peittyi valkoiseen. Ainakin, jos hänen mielensä tyhjyyttä oli mielekästä edes kuvailla – ehkäpä olisi ollut sopivampaa yksinkertaisesti todeta, että kaikki hävisi.

Sen tyhjyyden hän oli oppinut tuntemaan mainiosti sen jälkeen, kun oli viiltänyt koko olemuksensa pois ja jättänyt jäljelle vain kylmän logiikan. Nyt, kun Jouera oli yksin ja vailla häiritseviä vuotoja toan mielestä, hän ei nähnyt mitään, ei edes peiliä, josta oli silloin ennen katsonut olemattomuuttaan. Horisontti oli hioutunut pois. Jäänteet siitä, mikä oli joskus ollut tulen toa Metru Nuilta, olivat yhtä lailla haihtuneet.

Tällainenko maailma lopulta olisi, pohti Jouera. Tietenkin oli koneisto, joka pauhasi välittämättä mistään – eikä ollut mitään, mistä välittää –, mutta eikö sekin tavallaan kadonnut muututtuaan universaaliksi vakioksi, silkaksi kuriositeetiksi todellisuuden rakenteessa? Kun oli vain Kone eikä mitään muuta, ei ollut Konettakaan, sillä sen poissaoloa ei voinut havaita. Ehkäpä maailma ei olisi juuri tällainen, mutta sen derivaatta kyllä olisi.

Mustia sulkia, joilla lintu yleensä Joueraa härnäsi, ei näkynyt. Olento, jos täällä oli, ei uskaltanut näyttäytyä. Ilman häiriötekijöitä Rakentaja huomaisi sen välittömästi.

Siispä tiedemies otti askeleen, odotti hetken, otti toisen. Lisää askelia. Niin merkityksettömiä, sillä ilman aistihavaintoja, joihin tarrata, hänen paikkansa ei muuttunut. Jos hän kääntyisi katsomaan taakseen silmillä, joita hänellä ei ollut, mistä hän tietäisi sen kohdan, jossa äsken oli? Mistä hän tietäisi liikkuneensa lainkaan?

Ei mistään, ja niin oli hyvä.

Kaikkeus oli pysähtynyt, ja niin oli myös Jouera. Virheetön, särötön maailma oli samaan aikaan ääretön ja tyhjä; samaan aikaan ikuinen ja ajaton.
Mutta täydellisyys oli liian täydellistä, jotta Joueran arvelut olisivat voineet olla totta.
Lintu ei ollut täällä.
Jos se olisi, hän olisi jo havainnut inhottavan harakan, tuon kaaoksen tuojan. Ehkäpä se oli vain käväissyt hänen mielessään ja todellisuudessa piileskeli jossakin muualla.

Ja jos oli niin, koneisto viiltäisi lopulta sen piilon sirpaleiksi.
Ja niin oli hyvä.

Nyt Joueraa askarrutti eräs toinen ajatus, jonka vierailu hänen omassa mielessään oli herättänyt. Voisikohan hän taas nähdä sen? Voisiko hän jälleen katsoa peiliin ja nähdä sen, jonka samaan aikaan tunnisti itsestään irrallisena konseptina… ja joka kuitenkin oli osa häntä itseään?

Se ei ollut yllättävä tulos, vaikka loogiselta ristiriidalta näyttikin. Mikään olemassa oleva ei ollut täydellinen. Tullakseen täydelliseksi oli oltava olematta mitään. Siispä he, jotka sitä tietä astelivat, olivat yhtä ja samaa; täydellisyyttä, joka oli kaikessa mutta jonka vain he olivat saavuttaneet hiomalla pois virheensä.

Tyhjyys sikisi tyhjyydestä.
Täydellisyys sikisi täydellisyydestä.
Ne muodostuivat Joueran eteen hahmona, jonka hän oli kauan sitten, mutta jonka merkityksen hän oli vasta hiljattain ymmärtänyt kohdatessaan sen uudelleen.

Olennon olemassaolo oli vastaus epämiellyttävään kysymykseen, johon Rakentaja oli onnistunut vastaamaan vasta siirryttyään toan mieleen. Jos vain yksi saattoi olla täydellinen, miksi muutkin kuvittelivat olevansa? Mistä Jouera saattoi tietää, ettei itse ollut epäonnistuvien joukossa?

Valkoinen peittyi mustalla.
Äärettömän terävä rajapinta ei-olevan ja olevan välillä piirsi hahmon maailmaan.

Yksinkertaista.
He olivat yhtä ja samaa, sillä tien päässä heitä ei enää erottanut mikään.

Sen kun hän oli ymmärtänyt, oli hahmo ensi kertaa näyttäytynyt.

Jouera olisi katsonut sitä, jos hänellä olisi ollut silmiä, joilla katsoa.
Se olisi tehnyt samoin.

Silti hän erotti mustan ja valkoisen, silti hän huomasi mustan tornin edessään – ei särönä tyhjyydessä, vaan erilaisena tyhjyytenä.

He eivät puhuneet.
Eivätkä olisi puhuneet, vaikka heillä olisikin ollut suut, joilla niin tehdä.
Täydellisyys oli heidän äidinkielensä. Joueran äidinkieli. Tyhjyyden äidinkieli. Kaikki ne olivat yhtä ja samaa ja kaikki ne kommunikoivat vain kylmällä logiikalla, vain väistämättömyyksien tiedostamisella.

Jouera tiesi, mitä hän teki väärin. Niin tiesivät myös tyhjyys ja se, joka oli hänen mielessään mutta joka kuitenkin oli hän itse.

Kaikkien ja kaiken kohtalo oli sama – kadota tyhjyyteen tai sulautua koneeseen. Tältä välttyivät vain ne, joiden työ oli ylläpitää järjestelmää.
Ainoa valinta systeemin rattaissa oli se, kuollako vääjäämättömyyden tiedostaen, astuako turmioonsa tyytyväisenä vai sitä vastustaen.

Välittömästi hän ei kuitenkaan voinut iskeä koko maailmaa alas – entäpä jos tuomittujen joukossa oli joku, jonka päättäväisyys kelpasi ylläpitäjän rooliin? Korvaamaan sitä petturia, joka oli asettunut häntä vastaan.

pala helvetissä jonka valitsit norea nui

Se oli totuus, sanoi tyhjyys. Täydellisyyden pantheon ei ollut valmis, mutta silti ei ainuttakaan paikkaa ollut vapaana pettureille.

Jos Desable olisi ymmärtänyt asioiden todellisen laidan, hän olisi jo etsinyt Joueran käsiinsä ja vakuutellut uskollisuuttaan. Mutta jään toa oli hylännyt hänet ja saisi siksi kärsiä. Paras rangaistus oli sen kieltäminen, mitä Desable oli koko ajan toivonutkin: asemaa koneiston osana. Desable saisi ikuisuuden katsoa, kuinka hänen visionsa vietiin loppuun ja kuinka hänen oppinsa olisi lopulta johtanut onnistumiseen vain Joueran käsissä.

Jään toa oli aina ollut heistä se vähemmän kunnianhimoinen, mikä oli järkyttänyt aluksi Joueraa – kuinka niin nerokas mieli saattoikaan?

Mutta sitten hän oli ymmärtänyt. Desable oli ollut tarpeeksi nerokas tietääkseen, mihin ryhmiin maailma jakautui: niihin, jotka rakensivat, jotka takoivat uljaamman huomisen, ja niihin, joiden kyvyt eivät saavutuksiin riittäneet. Ja tarpeeksi nerokas myös tietääkseen, kumpaan ryhmään kuului ja olemaan itse edes yrittämättä.

Jouera ei olisi milloinkaan voinut alistua samaan. Hän oli aina tiennyt, mihin suuntaan kohtalo tulisi häntä johdattamaan – määränpää vain ilmaantui paljon myöhemmin. Tärkeintä oli, ettei hän ollut epäillyt, sillä kuinka mikään täydellinen voisi ajatellakaan itsensä kyseenalaistamista? Jos epäröi, sortui samalla hetkellä niiden tasolle, jotka eivät olleet totuutta koskaan nähneetkään.

Jouera oli nähnyt totuuden ja tiesi olevansa Rakentaja. Oli tiennyt silloinkin, kun insinöörintyöt Metru Nuilla eivät olleet tarjonneet lainkaan haasteita, mielenkiinnon herättämisestä puhumattakaan – kun hän oli puurtanut mekaanisesti tilaustöiden parissa ja pysynyt järjissään vain siksi, että tiesi jonakin päivänä rakentavansa mestariteoksensa.

Riippumatta sen vaatimasta hinnasta.

Ja mikä mestariteos olikaan täydellisyyden koneisto, joka söi sisäänsä kaiken ja takoi uudeksi maailman epäpuhtauden!

Desable, ajattelultaan rajoittuneempi, oli kyennyt näkemään vain maailman, jonka olisi toivonut tulevan todeksi. Jouera oli päättänyt rakentavansa mestariteoksensa riippumatta siitä, kuinka monta henkeä se vaatisi – ja sittenkin, kun määräksi olivat paljastuneet kaikki ne.

Oliko kysymystäkään siitä, kumpi oli Rakentaja ja kumpi ei?

Jouera otti askeleen eteenpäin ja palasi takaisin komentokeskukseensa. Ympäriltä katosivat tyhjyys ja pikimusta särö siinä – ne tulivat korvatuksi tutuilla mekanismeilla, joiden tasaista raksutusta tiedemies olisi voinut ihailla ikuisesti.
Yhtä kauan, kuin ne toimisivat.

Täynnä tyytyväisyyttä siitä, että oli jälleen selkeyttänyt päämääräänsä, Jouera palasi päätteelleen ja alkoi syöttää komentoja. Vaikka täydellisyyden polku oli määrätty ennalta, ei se vähentänyt sen paljastumisesta syntyvää tyytyväisyyttä – kuin lukisi loistavaa kirjaa, jonka jokainen yksityiskohta punoutuu yhteen kertomuksen edetessä kohti kliimaksiaan.

Jouera tiesi, kuka oli ja mitä tekisi.
Hän oli Rakentaja ja hän rakentaisi.

Hänen sisällään loisti täydellisyyden liekki, ja sama päti moneen muuhunkin, kunhan joku ohjaisi totuuden äärelle ja poistaisi syvälle pureutuneen saastan kerroksen. Kenessä oli ainesta ylläpitäjäksi, ja kenen rooli oli asettua mekanismin rattaaksi? Jouera olisi tuntenut olevansa jonkinlainen tuomari, jos jokaisen määränpäätä ei olisi jo ohjelmoitu kohtalon algoritmeihin aikakausia sitten.

Makuta. Olemukseltaan ehkäpä puhtaimpia ja virheettömimpiä olentoja – mutta luontaisen roolinsa hylännyt ja itsensä tuominnut.

Visorak. Yhtä lajilleen epätyypillinen, tuskin alkuperänsä puolesta edes rattaaksi kelpaava.

Nazorak. Makuta Abzumon luomus, muisti Jouera saaneensa selville ja harkitsi asiaa hetken vakavasti. Mutta vaikka omanlaisensa mestariteos, ainesta lopulta vain koneen osaksi.

Mutta listan viimeinen olikin jotakin aivan muuta.

Elementaalipsykologia, tai ainakin hänen ja Desablen tutkima haara, esitti väitteen, jonka he molemmat ymmärsivät todeksi: jokaisen olennon kohtalo on sidoksissa elementteihin, todellisuuden rakenneosiin. Kohtalonsa onnistuneesti täyttävä löytää lopulta jonkinlaisen tasapainon omansa ja sen vastakohdan välillä.

He olivat toki vieneet ajatuksen kauemmas: ja ne, joiden rooli oli ylläpitää järjestelmää, olivat hallitsevat kaikkia olevan aspekteja. Tuli, painovoima, jää ja muut, joista kaikkeus koostui, sysäisivät koneiston liikkeelle ja pitäisivät sen toiminnassa.

Siksi Jouera oli lopulta päätynyt siihen, että toat olivat kaikista olennoista sopivimpia johtamaan koneistoa Suurina Henkinä. Eivät elementaalivoimien itsensä vuoksi – ne olivat vailla tarkoitusta ja ansaitsivat tulla leikatuiksi pois – vaan sen ymmärryksen, jonka niiden kanssa oleminen toi mukanaan. Ymmärryksen todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja siitä, että juuri elementit olivat värit, joilla kohtalo maalasi polkunsa.

Ehkäpä muut universumin kansat olivat rappiolla juuri siksi, että omasivat matoraneja suppeamman käsityksen elementeistä, noista kaikkeuden perimmäisen olemuksen kvanteista.

Siksi lupaavin ehdokas toiseksi Rakentajaksi, toiseksi Nuiksi oli itsekin toa. Toa, jota monet olisivat tämän nykyisessä tilassa kutsuneet rikkinäiseksi tai sirpaloituneeksi, mutta jonka Jouera olisi sanonut astuneen lähemmäs kohti ymmärrystä.

Oliko maailman perinpohjainen turmeltuneisuus näyttäytynyt tarpeeksi jään toa Matorolle, jotta tämä voisi ymmärtää tarvittavat toimenpiteet… ja oliko hänessä alun perinkään tarpeeksi ainesta kuulumaan niihin, jotka tekivät sen, mitä täytyi tehdä?

Siitä Jouera päätti ottaa selvää.

Syvälle kaikkeutta hajottavan koneiston sisään, turvalliseen paikkaan lähellä sekä Tuhannen koneen kaupunkia että omaa mieltään, sijoitti Jouera näyttämönsä.

Valkoinen hehku. Täydellisen puhtaat hammasrattaat, jotka heijastivat selvänä kuvan työtään tekevästä tiedemiehestä. Etäiset, rauhoittavat äänet koneiston käydessä; niiden säännönmukaisuus, joka sai lopulta kuulijan korvan turtumaan ja kadottamaan aistihavainnon.
Sellainen oli tämä näyttämö.

Jouera muisteli sitä, kuinka oli leikannut itsensä. Ja toista kertaa, jona terän toisessa päässä oli ollut Desable. Yksi onnistuminen ja yksi epäonnistuminen. Yksi askel kohti täydellisyyttä ja toinen taaksepäin. Yksi pelastus, yksi kadotus.

Jouera muisti, minkälainen tyyneys hänet oli vallannut. Ihana, autuas tyhjyys, joka oli kuiskannut hänen korvaansa punaisen totuuden. Nyt sama ääni oli hänessä itsessään, tiesi Jouera, tai sitten hän oli vasta hiljattain löytänyt sen.

Ja se, että tämän yksityiskohdan Jouera oli löytänyt itsestään vasta äsken, oli syynä siihen, että Desablen käsittely oli epäonnistunut, sanoi toinen ääni hänen sisällään. Petollinen jään toa ei ollut saavuttanut täydellisyyttä, mutta niin oli hyvä. Vasta piirtämällä viivan kaaokseen ja erottamalla siitä hyvän ja pahan tuli jumala ne luoneeksi, ja siinä roolissa Jouera oli.

Oli.
Vai oliko?
Joueraa ei ollut ollut enää pitkään aikaan, ja siltikin hän vielä oli, kuin alati heikentyvä ja kaukaisuuteen katoava aalto siinä kohtaa peilityyntä merenpintaa, johon pisara oli pudonnut. Mutta niinkin oli hyvä. Tie täydellisyyteen saattoi olla ääretön, mutta sen raja-arvo oli mitä parhaiten määritelty.

Mutta nyt Jouera oli väistynyt niin kauas, kuin tulisi koskaan väistymään.
Nyt oli Setheus Nui.

Eikä Setheus Nuin instrumentin terää katsonut vain yksi rikottu jään toa vaan kaikki toat, kaikki matoranit, kaikki oleva. Ne, joista tuli terästä koneeseen; ne, joista tuli sen ylläpitäjiä. Täysin kahlitut ja täysin vapaat; ne vailla muotoa ja ne, jotka eivät mitään muuta olleetkaan.

Setheus Nui katsoi, kun pora laskeutui koneistosta hänen eteensä. Se oli hänen jatkeensa yhtä lailla kuin muukin koneisto. Terä olisi liikkeissään äärettömän tarkka, koska terä oli koneisto ja koneisto oli kaikki; ainakin sitten, kun maailman kaaos olisi lopullisesti poistettu.

Toinenkin objekti työntyi hänen eteensä lattiasta. Se muistutti sen olennon fyysistä, mekaanista olomuotoa, joka oli ollut Jouera, mutta tämä kappale oli tyhjä. Tummanharmaa, harmonisesti kaartunut pinta katseli Setheus Nuita takaisin tämän heijastuksella. Tulipa käsitellystä koneen osa tai ylläpitäjä, tämä oli hänen uusi muotonsa; tämän valitsemasta polusta riippuen kaikki leikatusta tai ei yhtään mitään, sillä hän ei mitään olisikaan.

Ja kun tämä tapahtui, tuli Jouera hetkeksi takaisin… ja ilmoitti ajatuksen, joka oli hänelle ilmennyt yhtä ennakoitavasti kuin kaikki muutkin, jotka oli ohjelmoitu algoritmiin aikojen alussa. Siksi heitä oli kaksi, onnistunut ja epäonnistunut; kun hän oli Setheus Nui, Ensimmäinen Ylläpitäjä sekä malli kaikille tuleville, olisi Norea samalla mallikappale koneiston rattaille, joilta ei työ koskaan päättyisi. Ja kun tiedemies tämän ymmärsi, maailma näyttäytyi hänelle jälleen tarkemmin; jokainen ratas hänen ympärillään oli Desable, joka ikisessä jään toan kasvot.

Mutta Jouera katosi pian, eikä tällainen triviaali yksityiskohta voinut miellyttää Setheus Nuita kovinkaan kauan. Hän ei vain arvostanut sitä, kuinka jokainen yksityiskohta oli aseteltu juuri oikeaan kohtaan; hän oli nuo yksityiskohdat ja niistä rakentuva polku.

Aika oli koittanut. Koneiston ohjelmakoodi oli osa sen perimmäisintä olemusta, ja se olemus käski toimimaan. Pirstoutuneen jään toan mieli, jonka koneisto oli saalistanut, oli nyt valmis operoitavaksi. Mekaaninen ruumis Setheus Nuin edessä halkesi ja kuoriutui taaksepäin. Sen ranka taipui uuteen muotonsa; siitä tuli kahleet, siitä tuli operointipöytä.

Setheus Nui katosi, muuttui vaiheittain läpinäkyväksi ja häipyi olemasta. Nyt hän oli kaikilla aisteillaan Kone ja tietoisuutensa kaikilla tasoilla tiiviisti keskittynyt pian tapahtuvaan.

Ja kaikista viimeiseksi laskeutui Koneen kätköistä hänen operointikappaleensa. Säröisenä, äskettäin tapahtuneen runtelemana, eri muodoissa jatkuvasti värähtelevänä. Ja vielä nyt tajuttomana.

Askeleen lähempänä täydellisyyttä kuin muut. Tullakseen ehjäksi oli tultava rikkinäiseksi, sillä todellinen ehjyys oli puutetta.
Lopussa se ei enää sattunut, sillä itse kipu oli poistettu.
Joueraan ei enää sattunut.
Ei se, mitä hän oli, eikä se, mitä hän ei ollut; sillä nyt hän ei ollut mitään, ja niin oli hyvä.

Joueraa ei enää ollut.

Setheus Nui tarkkaili toaa. Jouera tarkkaili toaa. Se, jonka nimi oli salaisuus, ja monet muut käsittämättömät, kaaoksen ja täydellisyyden käsitteiden toisella puolella olevat, ikuiset ja olemattomat, katsoivat myös; ne kaikki olivat täydellisyys ja ne kaikki olivat hän.

Toa avasi silmänsä, joita ei pian tarvitsisi.
”Kuka sinä olet?”

Se, joka vastasi, ei epäröinyt.

MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.

”… ja”, toa ponnisteli sanoja, ”mitä sinä aiot tehdä Kapuralle?”

Turha yksityiskohta. Kirottu detalji, joka esti näkemästä asioiden todellista laatua, maailman todellista tilaa. Saisiko kaikki liekehtiä loppuunsa vain siksi, että joku välitti niin paljon ykseydestä, että oli sokea kaikkeudelle?

SAMAN KUIN SINULLEKIN. LEIKATA POIS TURHAN. REPIÄ IRTI SEN, MIKÄ ON ARVOKASTA, JA LIITTÄÄ SEN TÄYDELLISYYDEN MAAILMAAN.

Oli loukkaus olevaa kohtaan, että kaiken pyhän – palan täydellisyyttä olentojen sisimmässä – annettiin saastua kaiken merkityksettömän mukana. Vapaus oli valhe; todellinen vapaus löytyi kahleista, jotka kielsivät epätäydellisen.

”Olen eri mieltä käsityksestäsi arvokkaasta, kuka sitten oletkaan.”

Desable oli toisinaan huolehtinut sitä, mistä epätäydellisyys oli peräisin, pohtinut lähdettä Mata Nuin luomakunnan saastuttaneelle kaaokselle. Sellaiset turhanpäiväiset yksityiskohdat olivat syynä hänen tuhoonsa, tiesi Jouera, sikäli kuin oli olemassa. Riittävä tieto oli se, että epätäydellisyys oli. Ja ettei sen kuulunut olla.

JA SE ON, KOSKA VIRHEESI TEKEVÄT SINUT SOKEAKSI, ääni jyrisi koneen tahdissa. MITÄ ON TÄYDELLISYYS, MATORO? SE EI OLE HARVINAISTA TAI ERITYISTÄ – TÄYDELLISYYS ON KAIKESSA JA KAIKISSA, MUTTA SEN PEITTÄVÄT ALLEEN INHOTTAVAT VIRHEET. TÄMÄN MIELEN OMISTAJAN VIRHEET TUHOAVAT HÄNEN POTENTIAALINSA. SINUN VIRHEESI TUHOAVAT POTENTIAALISI.

MINÄ TEEN SIITÄ LOPUN.

”Luulenpa, että se on aivan liian myöhäistä.”

Toivottomuus oli myrkyistä pahimpia, ja sama päti toivoon. Ei ollut todennäköisyyksiä; oli totuuksia ja epätotuuksia. Oli tapahtuvaa ja mahdotonta.

Jos jos olisi ollut liian myöhäistä, ei Joueran olisi kannattanut aloittaakaan, sillä fyysinen maailma ei ollut täydellisyyttä vielä nähnytkään.

Mutta liian myöhäistä ei ollut, sillä tyhjyys voittaa aina lopussa.
Ei,

KOSKAAN EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ. TÄYDELLISYYS ON AJATON, IKUINEN, MUUTTUMATON. VIRHEIDEN MAAILMAN ALLA ON JOTAKIN SUUREMPAA, JOKA ON OLEMASSA RIIPPUMATTA SIITÄ, KUINKA SOKEAT TUHOAJAT YRITTÄVÄT SITÄ MUSERTAA.

”Et onnistu siinä. Olet vain yksi suuruudenhullu muiden joukossa.”

Suuruudenhulluus? Paremmin käsitettä ilmensi se, että halusi töykeästi olla jotakin muuta kuin täydellisyys; halusi uhrata maailman itsensä vuoksi.
Vääjäämättömyyden tottelemisessa ei ollut mitään suuruudenhullua – se oli totuus, jonka harva oli valmis hyväksymään. Ja totuus oli, että

KUN LIIKKUU ETEENPÄIN, SAAVUTTAA LOPULTA TAVOITTEENSA RIIPPUMATTA NOPEUDESTAAN. JOKAINEN ASKEL KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ TUO SEN VÄÄJÄÄMÄTTÖMÄSTI LÄHEMMÄS. JOKAINEN ASKEL MERKITSEE – MITÄ SINUSTA TULEE POISTAA ENSIKSI, MATORO MUSTALUMI?

”Se, joka petti Kapuran. Mutta minun toivomuksellani ei taida olla mitään merkitystä, eihän?”

Alkoiko operointikappale jo ymmärtää? Syntyisikö maailmaan toinen täydellinen korvaamaan sitä, joka ei ollut?

Punainen ääni kertoi sen, mitä Jouera oli itselleen kertonut. Sen, mikä oli poistanut hänen epätoivonsa ja korvannut sen varmuudella.

SINÄ KORJAAT SEURAUKSIA, ET SYITÄ. TÄYDELLISELLÄ EI OLE SIJAA EPÄVARMUUDELLE – TÄYDELLINEN TUNTEE ENNALTA JOKAISEN SIIRTONSA JA SIKSI HYVÄKSYY NE EHDOTTOMASTI. SINUSSA ON PALJON EPÄVARMUUTTA, MATORO MUSTALUMI. MIHIN TARVITSET MUITA? MIHIN TARVITSET NIITÄ, JOTKA MYRKYTTÄVÄT MIELESI RISTIRIIDALLA? POISTA SE, MATORO. LEIKKAA SE POIS.

Kun se oli sanottu, Setheus Nui ymmärsi, että hänen osuutensa oli päättynyt. Koneen osa vaiko ylläpitäjä – siinä kysymyksessä hän saattoi vain johdattaa rahin veden äärelle, ei pakottaa juomaan. Täydellinen tekisi kyllä oikean valinnan – siitä vastasi Kohtalo.

Jouera konkretisoitui valtaistuinsaliinsa loputonta datavirtaa ulossyöksevien koneittensa keskelle. Ne kertoisivat hänelle kaiken; ne kertoisivat tarkan arvon kulmalle, jossa terä työntyisi särkyneeseen toaan ja paljastaisi täydellisyyden sirpaleiden alla.

Mutta Jouera ei tarvinnut laitteistojaan, sillä oli vääjäämättömyys itse.

Sama vääjäämättömyys, jolla oli itsensä pelastanut; sama vääjäämättömyys, jolla epäonnistui pelastamaan Desablen ja jolla pelastaisi nyt toan. Matoron, Jouera tunnusteli nimeä. Kuten hänen omansa, sekin oli silkka siirtymäriitti epätäydellisyyden ja täydellisyyden välillä; kaikki turhuus voitaisiin lopulta redusoida identiteetiksi, joka erottaisi yksilön ykseydestä ja kätkisi täydellisyyden näkyvistä.

Ja koska Jouera oli vääjäämättömyys itse, hän ei tarvinnut laitteitaan sen huomaamiseen, että toa oli paennut kahleistaan.

Löytäisikö hän milloinkaan vertaistaan liikekumppania? No, ei ehkä täältä – mutta sen varaan hän ei ollut laskenutkaan. Mutta nyt, kun oli selvää, ettei kutsumattomista vieraista olisi hyötyä, heidätkin olisi parasta puhdistaa ja liittää koneeseen. Jokainen kaaoksen mikrokosmos oli vain uusi piilopaikka meriharakalle; se saattoi liikkua mielensä mukaan maailmassa ilman säännönmukaisuutta, joten ylimääräisiä ei Jouera voinut jättää henkiin.

Loisen hän vielä nappaisi kiinni, vaikka siitä tulisi viimeinen koneeseen asetettava tiiliskivi.

Rakentajan ei tarvinnut tehdä elettäkään, vaan kaikki ympäröivät ruudut alkoivat näyttää uutispäivityksiä valtakunnan tilasta vain sen vuoksi, että hänen tahtonsa niin määräsi. Paljon oli tapahtunut sillä aikaa, kun häntä olivat häirinneet muut velvollisuudet – edistystä ei voinut pysäyttää.

Hapori-mallin Valvojat lipuvat äänettömästi halki horisontin. Tuhannen koneen kaupunki on yhtä hiljaa, vaikka joka puolella alamaiset toteuttavat kohtalon määräämää rooliaan ja työskentelevät täydellisyyden hyväksi. Valvojien punaiset silmät haravoivat maamerkkejä löytämättä häiriöitä. Kaikki on kunnossa.

Jouera päätti ryhtyä itsekin töihin ja avasi mielellään eräälle näytölle sarjan Koneen tilaa kuvaavia kaavioita ja lukuja. Petollisesta toasta hänen ei ollut syytä huolehtia – Tuhannen koneen kaupunki oli eristetty kaikesta muusta täydellisesti, joten tämä ei voinut paeta Valvojien valppaita katseita mihinkään.

Kansalaiset, jokainen yhtä täydellisen piirteetön kuin viereisensä, kuljettavat mahtavan mekanismin viimeisimmän voimannäytteen tuotoksia jatkojalostukseen. Koneistoon putoavat kappaleet, jotka ovat joskus olleet etsivien toimistoja, katulamppuja ja raitiovaunuja. Työläisissä ei ole mitään liikaa, eikä niistä puutu mitään – harmaat hahmot ovat kuin matoraneja nähtynä näkökentän äärirajoilla. Matoranin brotonilainen idea. Eräs kansalainen, aivojensa tilalla pari kultaisia rattaita, katsoo kohti kameraa ja nyökkää. Kaikki on kunnossa.

Irtaimiston käsittely vaikutti etenevän niin nopeasti, että Jouera päätti käskeä aution meren yllä vellovaa mekaanista mestariteosta kiirehtimään. Mitä nopeammin kone saisi jauhettua viimeisenkin saaren murskaksi, sitä nopeammin loputkin karkulaiset saataisiin kiinni.

Kansalaisten jonot kulkeutuvat kohti valtavaa ahjoa, jonka ammottavaan kitaan ne lopulta viskaavat kantamansa rakennusten palat ja epätäydellisten olioiden ruumiinosat. Työläiset eivät suo ajatustakaan tuhoamilleen esineille, kun liukuhihnat kuljettavat niitä eteenpäin – sulatettavaksi ja taottavaksi osaksi koneistoa. Kaikki on kunnossa.

Jouera uppoutui työhönsä. Valtaistuinsalin jokainen pääte otti vastaan hänen mielensisäisiä käskyjään. Kaikki Koneiden salissa oli liikkumatonta lukuun ottamatta Joueraa itse, kun hänen sormensa näpyttelivät komentoja päätteeseen ja painoivat nappeja, vetivät vivuista.

Eräs ruutu alkoi toistaa seuraavaa uutispäivitystä ja keskeytti Joueran työn.

Kansalaisten askelten huolellisesti ohjelmoidut liikeradat pysähtyvät kuin seinään. Poikkeama algoritmista saa niiden silmät vilkuttamaan punaista valoa. Varjo laskeutuu kaiken ylle.

Rytisevä ääni. Kamera pimenee.

Kaikki ei ole kunnossa.

Pääte jäi odottamaan Joueran komentoa, josta oli kirjattu ylös vasta puolet.

Kuinka se oli mahdollista? Koskaan aiemmin ei ollut Tuhannen koneen kaupungin harmonia rikkoutunut. Petollinen jään toako tämän oli saanut aikaan? Se oli ainoa selitys.

Koneiden kuningas oli jo käskemässä Valvojia keskeyttämään kaiken muun ja siirtymään etsimään toan käsiinsä mahdollisimman nopeasti, mutta seuraava uutispäivitys iskeytyi jo hänen piirteettömien kasvojensa eteen.

Valvojan kamera osoittaa kohti valtavaa objektia, joka peittää sen koko näkökentän. Maa on täynnä kristallinsirpaleita.

Ei. Ylemmäs.

Valvoja kohoaa yhä ylemmäs ja ylemmäs – kun se näkee koko kohteensa, rakennukset ovat kutistuneet mitättömän pieniksi.

Bio-Klaanin saari on ilmestynyt keskelle Kaupunkia ja rusentanut alleen suuren osan siitä. Hälytysjärjestelmät huutavat ruudun yläkulmassa. Yhteyttä ei saada suureen osaan Valvojista. Kaikki loput aseistautuvat havaittuaan uhan.

Kuinka…

Kuinka…

Kone on TÄYDELLINEN. Kaupunki on TÄYDELLINEN.

TÄYDELLINEN on IKUISTA, MUUTTUMATONTA, RIKKOUTUMATONTA.

Tämä ei ole mahdollista.

Valvojien aallot etenevät kohti Kaupunkiin tunkeutunutta saarta, mutta pöly peittää näkyvyyden. Hiljaisuus on nyt yhtä täysi kuin ennen välikohtausta, mutta nyt sen sävy on uhkaava, ei turvallinen.

Naisääni huutaa: ”Kapuralle!”

Hapori-mallin Valvoja kuvaa hirveyden – naisen käskystä joukko kutsumattomia vieraita ryntää esiin pölystä ja ryhtyy tappamaan algoritmin suistuttua tieltään lamaantuneita kansalaisia.

Niitä ei tehty varautumaan virheisiin. Tuhannen koneen kaupungin asukasluku pienenee, pienenee ja pienenee huolimatta Valvojien ilmaiskuista epätäydellisten joukkoon.

Keltaiseen haarniskaan pukeutunut nainen, joka antoi hyökkäyskäskyn, tuhoaa tilannetta kuvanneen Valvojan salamapurkauksella.

Jouera ei kestänyt enempää, vaan poistui valtaistuinsalistaan tasaisin askelin, jotka eivät iskeneet lattiaa lainkaan kovemmin kuin tavallisesti.

Vai iskivätkö?

Eivät iskeneet.

Kaikki oli yhä TÄYDELLISTÄ. Oli pakko olla.

Valvojan mekaaninen katse tarkentaa kadulle, jota pitkin hyökkääjien joukko etenee. Elementaalihyökkäykset pudottavat ilmaa pitkin lähestyviä Valvojia. Kulkueen etupäässä kaksi sinistä skakdia tulittaa kansalaiset tieltään ja hajottaa niiden ruumiit kivääriensä päillä – kullankeltaiset hammasrattaat putoavat kadulle vääntyneenä, hyödyttömänä roskana.

”PIRAATTI!”
”PETTURI!”
”PERAATTI!”
”PITTURI!”

Niiden perässä torakka, joka on puoliksi konetta, kohottaa valtavan kiväärinsä kohti kameraa. Vieressä punainen matoran, saastainen merirosvo, tekee saman omalla aseellaan. Molemmat ampuvat. Näkymä pimenee.

Onko kaikki kunnossa?

ON. On oltava. KONE on täydellinen, eikä muuksi muutu.

Jouera suuntasi askeleensa sivukäytävälle ja saapui Kysymysten kammioon. Hämärän, ympyrän mallisen huoneen keskellä odotti kaksi kansalaista. Taivaankappaleet tanssivat katossa metallikuulien muodossa.

Kansalaiset olivat Koneen lähettämiä. Silloin tällöin Kone tiedusteli Joueralta suoraan seuraavaa laajentumiskohdetta tai monimutkaisen mekanismin muotoa – kun Kaupunki tai koneisto kohtasi ongelmia, Jouera kanavoi täydellisyyttä ja vastasi kysymykseen.

Jouera tiesi tämänkertaisen tiedustelun sisällön jo ennen sen telepaattista ilmestymistä hänen mieleensä.

”VALTIAS, KUINKA KONE VOI MENNÄ RIKKI, JOS KONE ON TÄYDELLINEN?”

Tilan kattoon ripustetulle ruudulle rävähti seuraava uutispätkä – niitä Jouera ei päässyt pakoon.

Kuva rätisee, ja sen keskellä on halkeama. Ilmasta pudonnut Valvoja sinnittelee viimeisillä voimillaan ja lähettää videolähetyksen kadulta, jota pitkin tunkeilijoiden hyökkäys etenee kohti Kaupungin keskustaa.

Matoranin askeleet kulkevat ohitse ja pysähtyvät. Kasvot, jotka tulevat näkyviin kameran noustessa ilmaan, ovat Joueralle tutut.

”Sinä katselet sieltä, etkö katselekin?” sanoo merirosvo, jonka koneiden keisari tapasi aiemmin, hymyillen maireasti kameralle. ”Kuuluiko tämä kaikki suunnitelmaasi, Rakentaja? Oliko tämä kaikki osa algoritmia?”
Kasvoille virtaa voitonriemua.
”Voimme ehkä säästää sinut”, hän sanoo, ”jos lakkaat satuttamasta kapteeniani.”

”Tarip?” kuuluu naisääni kameran toiselta puolelta. Kahdella jalalla kulkevan visorakin kasvot tulevat esiin näytöllä po-matoranin olan takaa.

”Tarip? Jätä se. Meidän täytyy mennä.”

Kuva kaikkoaa, kun kamera putoaa maahan.

Kuinka täydellisyys voi tuhoutua? Se ei ole vain epätodennäköistä; se on määritelmästä ilmiselvän totuuden särkyminen.

Rakentaja haparoi.

Sitten vastaus ilmestyi hänen mieleensä yhtä kirkkaana totuutena kuin kaikki nekin, jotka olivat tuoneet hänet tähän asti.

Entä jos Kone ei sittenkään ollut täydellinen?

Kansalaiset jäivät odottamaan vastausta, jota ei tullut – Jouera poistui ja palasi valtaistuinsaliinsa, jossa uusi videopätkä toistui jokaiselta ruudulta.

Taistelu on edennyt Kaupungin keskustaan ja jättänyt jälkeensä vain tuhoa ja hävitystä. Valvojat ja tunkeutujat vaihtavat laukauksia.

Joku nappaa kameran käsiinsä.

”Hei konemies!” huudahtaa makuta, jonka yläruumis ilmestyy näkyviin. Kummankin käden keskimmäinen sormi on nostettu ylös. ”Hei konemies, katso, mitä minulla on täällä!”
Kamera näyttää makutan seisovan merimiinan päällä.

”Arvaa, mitä aion tehdä koneellesi, konemies?”
Se ei ole ainoa – kuvaan ilmestyy kokonainen kasa niitä.
”En tiedä, arvasitko, mutta aion räjäyttää hienon tornisi helvettiin.”
Miinat täyttävät koko Coliseumin – Tuhannen koneen kaupungin uljaimman maamerkin.
”ELÄMÄSI PARAS ILOTULITUS.”
Makuta napsauttaa sormiaan ja saa sytytyslangan syttymään.
”Hei hei!”
Tuholainen katoaa näkyvistä, ja ruutu pimenee valtavan räjähdyksen myötä.

Jouera ei välittänyt – totuus oli jo paljastunut. Tuhotkoot koko Kaupungin – se vain sinetöisi heidän kohtalonsa entisestään.

Hammasrattaiden herra poistui huoneesta ja palasi terminaalinsa ääreen. Tarvittiin vielä muutama pikainen toimenpide, ja sitten näyttämö olisi valmis viimeiseen kohtaukseen.

Viime hetkellä Rakentaja huomasi häntä lähestyvän hahmon, mutta oli jo liian myöhäistä – Matoron miekka lävisti hänen kehonsa.
”Sinä tapoit heidät kaikki”, toa kuiskasi, mutta Jouera ei välittänyt. Hän kääntyi hyökkääjää kohti – vaikka hänen sisuksissaan vioittuneet mekanismit vastustivat elettä, Rakentajan tahto oli vahvempi – ja vain seisoi siinä tuijottaen toaa silmillä, joita hänellä ei ollut.

Petos. Epätäydellisyys.

Kaikki hänen kohtaamansa vain tuhosivat, eivät rakentaneet. Ensimmäinen koneisto oli kaatunut Desablen suunnitteluvirheeseen, tämä avoimeen vastarintaan.

Pian he näkisivät, mitä olivat saaneet aikaan. Pian hekin saisivat kuulla totuuden, jonka olivat Joueralle paljastaneet.

Ja silloin, päätti Rakentaja, hän ei hetkellisesti välittäisi siitä, ettei hänellä enää ollut tunteita – hän nauraisi. Voisiko hän tehdä niin? Jouera ei nähnyt sille mitään estettä; olisihan kyseessä merkityksetön ele hänelle mutta ei niille, jotka huomaisivat viimein virheensä.

Hän oli ollut oikeassa koko ajan, ja pian saisivat muutkin huomata sen. Etenkin petollinen toa, joka oli hylännyt tälle tarjotun tilaisuuden – eikä edes tyytynyt vain siihen vaan asettunut poikkiteloin paremman maailmanjärjestyksen eteen.

”MINÄ ODOTIN SINULTA ENEMMÄN”, lausui Jouera kaiuttimiensa välityksellä jään toalle edessään.

Hän kohotti kättään ylös, mutta lopetti kuullessaan videon makutalle kuuluvan äänen.
”Niin ne insinöörit aina tekevät. Odottavat liikoja. Mutta se, että leikkaa kaikesta, ei yleensä tuota parasta lopputulosta!”

Koneiden saliin oli astunut koko joukko hahmoja, jotka olivat äsken polttaneet tiensä läpi Tuhannen Koneen Kaupungin. Viimeisen saaren kansalaisten hyökkäystä johtanut keltainen toa seisoi ylväänä keihäs kädessään sähköistä voimaa säkenöiden. Tämä oli toan mielen luoma kuvajainen jostain todellisesta… mutta muut olivat ulkopuolista. Toan vieressä seisoi vihreäsilmäinen visorak kahdella jalalla, tämän toisella puolella nazorak koneistetussa haarniskassa. Toinen mielihahmo, ta-matoralainen merirosvo, astui esiin rinta rottingilla nazorakin takaa.

Mutta kukaan heistä ei ollut Rakentajalle yhtä mielenkiintoinen kuin puhuja, joka harppoi itsevarmoja askelia joukkion eteen. Tämän haarniska oli mustaa ja punaista, ja kuvajaisen takana oleva mieli vahvempi kuin kenenkään muun heistä.

”Hieno homma, että yritit, Matoro, mutta oikeasti? Yrität puukottaa matematiikan soveltajaa. Etkö tiedä, että jos sellaisen tappaa, niitä ilmestyy jostain kaksin kappalein?!” Makuta totesi kiinnittäen hyvin vähän huomiota Matoroon itseensä ja suunnaten katseensa Rakentajan silmättömiin kasvoihin.
”MATORO!” visorak ja nazorak sen sijaan huudahtivat melkein yhdestä suusta. Molempien ilmeistä paistoi huojennus – mutta myös epäusko.

Matoro vain tuijotti heitä vastaukseksi epätietoisena siitä, oliko se totta vai jälleen yksi muistojen ja metaforien sikermä. Vihreää verta, jota ei Joueran sisuksissa kuulunut olla – Kapuralle kuuluvaa verta – valui lattialle kohdasta, johon Matoro oli sapelillaan iskenyt. Rakentaja tarttui kiinni miekkaan ja ravisutti sitä – samalla hänen sisuksiaan pisteli kipu, jota ei pitänyt olla olemassa – ja veti. Ase lipesi. Toa ei enää edes pitänyt siitä kiinni.

Ja silloin Jouera alkoi nähdä ympärillään usvaa, jota ei voinut olla oikeasti olemassa, ja kuuli ääniä, joita ei oikeasti kuulunut. Kokemus kesti parikymmentä sekuntia ja lakkasi sitten, mutta Rakentaja ei tiennyt, mitä oli tapahtunut tai tulisiko se takaisin; samaan aikaan joukko tunkeilijoita kokosi rivejään huoneen toisella puolella. Ja hiljaisesti vajosi Jouera vähitellen lopulliseen tyhjyyteen ja lakkasi liikkumasta.

Konehyönteinen laskeutui toisen polvensa varaan ja heilautti alakäsiltään eteensä kiväärin, jota ei todellisessa maailmassa pystyisi kannattelemaan. Piipun suuaukko tähtäsi Joueran päähän.
”Matoro! Tule pois sieltä!” hän huudahti huomattuaan Rakentajan seisovan yhä pystyssä.

Kun toa ei heti reagoinut, Visokki astui askeleen eteenpäin. Adminin silmät laskeutuivat veriseen miekkaan kammion teräksisellä lattialla, ja niiden katse kiipesi vaivalloisesti jään sotilaan jalkoja pitkin suoraan tämän kasvoihin.
”Matoro…” Visokki toisti katseensa pelokkaana. ”Pyydän.”

”Visokki”, toa sanoi kuin nimen, jonka oli unohtanut mutta muisti jälleen. ”Oletteko te elossa?”
”Totta kai he ovat elossa”, Manu tuhahti. ”Ihan kuin te muka kuolisitte oikeasti, jos kuolette täällä. Kuten ei kuolisi Koneen Rakentajakaan, vaikka posauttaisit hänen päänsä olemattomiin, Kelvin. Turhaan tähtäilet.”
”Manu”, Visokki kivahti, ”kyllä kuolemme.”
”Ai, mistä lähtien aivokuolema ja todellinen kuolema ovat olleet sama asia? Tuollainen vähän kuin syö pointin ’aivokuolema’-sanan käytöltä ja johtaa kielelliseen rappioon, johon kaikki luonnolliset kielet lopulta joutuvat.”

Visokki jätti makutan sanat omaan arvoonsa ja piti katsekontaktinsa tiukasti Matorossa. Adminin pitkulainen punainen pää nyökkäsi rauhallisesti.
”Joka tapauksessa… olemme. Olemme kunnossa. Hyvä että sinäkin olet. Voisitko… voisitko astua kauemmas hänestä?”

Jään toa epäröi hetken, mutta Rakentaja ei liikkunut. Konemies vain seisoi kuin tiedostamatta ympäröivää todellisuutta. Toa tarrautui tätä hartioista ja iski mekaanisen kehon vasten tämän omaa komentopaneelia. Mustalumi tarttui liikkumattoman koneen päähän ja hajotti sen vasten metallipöytää voimalla, joka ei olisi ollut fyysisessä maailmassa mahdollista. Kipinät sinkosivat Joueran pään rutistuessa metalliromuksi. Useampi tilan näytöistä pimeni iskun seurauksena.
”P-pidä järjestyksesi”, Matoro ilmoitti liikkumattomalle keholle. ”Mikä teillä kesti?”
Hän kääntyi Visokin puoleen. ”Missä olemme?”

”Koneen sisällä”, Visokki sanoi ottaen varovaisen askeleen lähemmäs. ”Taistelimme tiemme läpi.”
”Kaupungissa – tai siellä, mitä siitä on jäljellä – taistellaan edelleen”, jatkoi Tawa, joka oli niin aidon kaltainen, että Matoro oli hetken luulla tätä oikeaksi. ”Rakentaja ei selvästi suostu myöntämään, milloin on jo hävinnyt.”
Hetken he katselivat konemiehen kehoa, joka lojui liikkumattomana näyttöpäätteiden päällä. Visokki ei tiennyt, mitä oli odottanut löytävänsä täältä, mutta kaikkien uhkaavien sanojen jälkeen Koneen mestari vaikutti vain kasalta hukkametallia. Jollain tapaa tyhjältä, voimattomalta.

Nyt Rakentajan tila ei kuitenkaan ollut hänen suurin huolenaiheensa.
”Matoro…” Visokki sanoi epävarmasti. ”Mitä hän… mitä hän teki sinulle?”

”Minä…” toa epäröi. Hän kosketti otsaansa, joka oli hailakan sininen kuivuneesta verestä. ”En ole varma. E-en tosiaankaan tiedä.”
”Voitko aivan hyvin?” 273 puolestaan kysyi, suuret silmät tuijottaen Matoron otsaan.
”En”, toa vastasi. ”Tuota, mitä olette saaneet selville? Mitä täällä tapahtuu?”
”Ei”, Visokki pudisti päätään. ”Ei sillä ole nyt väliä. Tärkeintä on, että… olet…”
Hän katsoi kuivuneen veren kehystämään reikään Matoron otsassa. Se johti vain jonnekin pimeään, ja silmissä sen alla oli oudon tyhjä katse.
”Että… että olet… olet kunnossa.”

Jään sotilaan mielihahmo oli lakannut särähtelemästä. Oli, kuin joku olisi vihdoin valinnut kanavan, ja tehnyt niin poistamalla kaikki muut. Visokin katse nauliutui tyhjään kuoppaan toan otsassa.
”Olen… olen pahoillani, ettemme ehtineet aiemmin avuksi”, hän vastasi hiljaisella, tappiollisella äänellä. ”Me yritimme kyllä.”
”Anteeksi, minusta ei ole puhumaan tästä nyt”, Matoro vastasi. ”En… en yksinkertaisesti tiedä, mitä ajatella tästä. Kävin läpi Kapuran muistoja Aft-Amanasta. Harakka auttoi minua paljon. Hän tarjosi minulle tien tänne.”

”Harak-”
Visokin katse kävi häviävän hetken verisessä miekassa, ja kylmä kiipi hänen kuortaan pitkin.
”Hänkö sinua käski tuohon? Hänkö kuiskasi korvaasi?”

”Ei”, Matoro vastasi. ”Kone… Kone teki tämän. Harakka pelasti minut.”
”Matoro, ei”, Visokki sanoi hätäisesti. ”Ei… harakka on Avden oma. Hän vain hyväksikäyttää, hän –”

Visokin katse nauliutui Matoron omaan. Mutta jään toan silmiä tärkeämpää oli se, mikä niiden yllä oli.

”Mitä… mitä sinulla on”, Visokki kuiskasi. ”Matoro, mitä sinulla on otsassasi.”

Mustassa reiässä jään toan ohuen katseen yllä oli pesä, jossa asui jotain. Jotain, joka piti kiiltävistä asioista.

Siellä se pörhisti sulkiaan tyytyväisenä itseensä ja kiiltävään esineeseen, jonka se oli vihdoin saanut hyppysiinsä.

Matoro ei ollut kuullut kysymystä. Ennen kuin Visokki ehti sanoa sitä kovempaan ääneen, tunsi hän kuitenkin Tawan käden olkapäällään. Hän käänsi päätään ja kohtasi Tawan katseen lyhyen hetken ajan.
”Myöhemmin”, Tawa kuiskasi. ”Pahentaisit vain asiaa nyt…”
Visokki nyökkäsi hiljaa ja kääntyi taas Matoroa kohti. Hän pakotti silmiinsä lempeyttä.

Vaikka oli hyvin vaikea olla katsomatta silmiin sitä, mikä pesi niiden yläpuolella.

”Kaikki kääntyy vielä parhain päin, Matoro. Kapura on vielä pelastettavissa… Kone ei ole saanut Taripia.”
Merirosvomatoran tervehti Matoroa joukkion takaa yhtä virkeänä ja todellisen oloisena kuin aiemminkin.

”Niin. Niin harakkakin vakuutti”, Matoro sanoi. ”Onko teillä suunnitelmaa? Mitä tapahtuu seuraavaksi, Visokki?”
”Varmistamme, että hän ja hänen koneensa eivät voi enää satuttaa Kapuraa”, Visokki nyökkäsi Rakentajan suuntaan. ”Ja kun se on varmaa… etsimme loisen käsiimme.”
”En usko, että loinen on suuri uhka.”

”Sanoo mies, jonka otsassa pesii yksi”, Manu naurahti. ”Jos loinen ei ole suuri uhka, meillä ei varmastikaan sitten ole suuria uhkia nyt, kun konemies makaa kanveesissa.”

Myös 273:n katse eksyi Matoron otsaan. Kouristukset levisivät hänen vatsanpohjassaan, kun lintu toan otsassa liikkui. Tuoko on loinen, mieliparasiitti? Se, mikä aloitti tämän sotkun…
Jäätutkija kiristeli hampaitaan. Hetken hän harkitsi työntävänsä kätensä ystävänsä päähän ja kaivavansa olion ulos sieltä. Nazorak kuitenkin arveli, ettei hänestä olisi mitään apua sen suhteen.
Lopulta 273 kääntyi ja nyökkäsi kohti kuollutta, mekaanista kehoa.

”Hänkö siis on se, joka on tämän kaiken takana? Manu, siitä mitä sanoit aiemmin… onko hän nyt varmasti kuollut?”
”Kyyyllä, kyllä, kyllä. Kuollut kuin kivi. Tai ainakin aivokuollut, vai? Kuolema on hassu käsite, tiedättekö? Mutta ehkä meidän pitäisi miettiä, miksi tämä koko paikka ei vain romahda kasaan. Miten pysäytämme Koneen?”
”No piru vie, kangetaan tarvittaessa vaikka kaikki hammasrattaat paikoiltaan tai sytytetään Kone tuleen. Jos sen voi rakentaa, sen voi myös rikkoa!” Arbou lausui suoraviivaisesti. Vielä painottaakseen sanojaan hän polkaisi maahan pudonnutta näppäimistöä ja karjaisi: ”KAIKKI PASKAKSI!”
”Ilomielin!” 273:kin hymyili ja pyöritteli hehtaarikanuunaansa käsissään.
”Tämä… tämä ei tunnu oikealta”, mutisi Tarip. ”Käsitykseni mukaan kalmankoneisto on syvässä yhteydessä Rakentajaan itseensä. Voiko… voiko se todella vain jatkaa olemassaoloaan, jos mekanismien mestarin päivät ovat päättyneet?”

Runoilija katsoi konemiehen rusentunutta, lävistettyä kehoa, jota luonnollinen väri peitti. Se oli oikeastaan jopa hieman surullinen näky – kuin sivuun heitetty haarniska taistelusta vuosien takaa. Poissa oli konemestarin uhmakkuus, ja jäljellä oli vain kasa metallia.

”Luultavasti Kone ei vain katoa, vaikka sen rakentaja katoaisi. Se säilyy kenties muistomaisena aaveena, kunnes Kapuran alitajunta on täyttänyt sen viemän tilan uusilla muistoilla”, Makuta Nui pohti. ”Tiedosto on palautettavissa niin kauan, kuin sen yli ei ole kirjoitettu mitään.”
Mittarit Rakentajan komentopaneelin luona olivat kaikki vajonneet nollaan. Punaiset virhevalot paloivat. Koneen hurina kävi vaimeana ja vaivalloisena.

Matoron silmät kirkastuivat. ”Tarkoitatko, että yritykseni pelastaa muistoja… ei ollutkaan täysin turha?”

”Ei suinkaan”, Visokki kertoi. ”Jokainen selvinnyt muisto parantaa Kapuran mahdollisuuksia parantua.”

”Näin, miten Kone oli tehnyt Roolipelisaaren muistoista seinän”, toa sanoi hiljaa. ”Paraneeko Kapura tästä entiselleen?”

”En uskalla antaa sinulle varmaa vastausta, mutta uskon niin”, Visokki nyökkäsi. ”Vaikka Arupakin muistoista suuri osa on tuhoutunut, Arboun ja Taripin kautta ne on luultavasti mahdollista palauttaa. Jos heille sattuu jotakin, en usko, että voimme tehdä mitään niin kaukaisen menneisyyden pelastamiseksi.”

Mustalumi huokaisi helpotuksesta. ”En uskonut, että tämä voisi päättyä näinkin… hyvin.”

Makuta potkaisi konemestarin robottikehoa kertaalleen. Se kalahti vasten seinää.
”Sepä siitä sinun täydellisyydestäsi! Katsotaanko seuraavaksi, mitä nappia minun pitää painaa, että rakennelmasi pysähtyy ikuisiksi ajoiksi?” Hän iski nyrkkinsä komentopaneeliin, ja näppäimiä lenteli ympäriinsä. Sivummalla Arbou kokeneena merirosvona repi irti kaiken, mitä irti sai. Rattaita ja virtapiirejä lenteli teräslattialle, kun Kone kirskui sen ohjaamon tuhoutuessa. 273 upotti laukauksen syvälle asiaan, joka näytti jonkinlaiselta palvelimelta. Sähköiskun myötä virta katkesi Koneiden salista, ja Koneen ääni lakkasi. Ikkunoista he näkivät taivaan massiivisten ratasten ja mäntien pysähtyneen.

Tawa kääntyi katsomaan kaupunkia hitaasti, ja hetken hiljaisuuden jälkeen sen kaduilla mieliklaanilaiset puhkesivat juhlimaan. He heittelivät Koneen osia ilmaan ja loivat ilotulituksia plasmasuihkuin.
Todellisen maailman klaanilaiset olivat edelleen varautuneita – etenkin Visokki, joka koki kaiken olleen aivan liian helppoa, mutta se ei latistanut muiden iloa. Varsinkin 273 oli huojentunut tapahtumien ratkeamisesta ja erehtyi jo ammuskelemaan ilmaan Arboun kera.

”Ehkä me voimme nyt keskittyä siihen, mitä varten tänne tultiinkin. Lintujahtiin!” Makuta Nui totesi. ”Meillä on yllättävä onni onnettomuudessa, sillä arvon insinöörimme pikku tekeleet tosiaankin rajoittivat loisen piilopaikkoja paljon. Tutkimusten pitäisi helpottua melkoisesti.”

Niin, ne loiset, Visokki huokaisi. Se oli ollut alkuperäinen syy sille, miksi he olivat seikkailuun ryhtyneet. Kuinka pieneltä ongelmalta se tuntuikin nyt?
”Manu… meidän pitää miettiä, miten etenemme loisen kanssa”, hän sanoi. ”Jos se on piileksinyt meiltä kaiken tämän ajan, en usko että Rakentajan kukistuminen muuttaa asiaa.”

”No niinpä, mihinköhän sekin pullukka on itsensä tunkenut”, Manu hörähti. ”Jos et keksi muuta, voisimme tietenkin –”
Mutta sitten Makuta Nuin katse nauliutui siihen, mitä tapahtui hänen edessään.

”– aina hankkia jostain linnunsiemeniä, ja… ja…”
”KUINKA HAUSKAA”, lausui koneääni. Runneltu metallikeho käänsi murskattua päätään täyden kierroksen.

Klaanilaiset ja merirosvot ottivat askelia taaksepäin, kun ruhjoutunut rautaranka alkoi nykiä. Tawa suuntasi keihäänsä sitä kohti, 273 ja Arbou jähmettyivät paikoillensa. Visokki ja Matoro katsoivat hetken toisiaan ja suojasivat Taripin taakseen. Klaanilaiset tuijottivat Rakentajan kärsineen ruumiin heilahtelua. Se heilutteli käsiään, kunnes sai otteen kontrollipaneelinsa jäänteistä ja kampesi itsensä ylös.

”Sinähän sanoit, että se kuoli!” 273 parkaisi tuijottaen Manua tuimasti.
”MILLÄ EI OLE AIVOJA, SE EI VOI AIVOKUOLLA!” Manu huusi ja katseli näkyä edessään innoissaan. Matoron miekaniskun synnyttämästä aukosta valui yhä verta. Hahmon pää oli rusahtanut kasaan; se roikkui enää vain ohuen tangon varassa. Äänentoistojärjestelmässä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa.

”KUINKA HAUSKAA, ETTÄ SAAVUITTE KAIKKI PAIKALLE. SETHEUS NUI VASTAA NYT KYSYMYKSIINNE.”

Tawa osoitti Joueraa keihäällään, ja 273 ja Arbou olisivat hyökänneet Rakentajan kimppuun, ellei Manu olisi viittonut heitä pysymään takanaan. Visokki seurasi tilannetta varautuneena pitäen Taripia takanaan. Matoro seisoi sivummalla, katse naulittuna mieliväen murhaajaan.

Ovesta huoneen toisella puolella leijui esiin metallikuulia, jotka klaanilaiset tunnistivat taivaankappaleiksi. Ne asettuivat katonrajaan – kaksoisauringot kiersivät toisiaan keskellä, loput tanssahtelivat niiden ympärillä. Kuin opettaja, joka on valmistellut oppilailleen havainnollistavan esityksen, konemies ryhtyi puhumaan.

”YKSIN MINÄ TÄHTIEN ALLA TIEDÄN VASTAUKSET KAIKKIIN KYSYMYKSIIN, SILLÄ OLEN TAKONUT TÄMÄN MAAILMAN OMIN KÄSIN, JOTEN KYSYKÄÄ. MUTTA OTTAKAA HUOMIOON, ETTÄ OLEN HYVIN KIIREINEN – TURHUUKSIA EN EHDI KÄSITELLÄ. JOS HALUATTE KALLISARVOISTA AIKAANI, TEIDÄN ON ENSIN VASTATTAVA MINUN KYSYMYKSIINI.”

Kiinnostunut makuta otti muutaman askeleen lähemmäs Rakentajaa: tilanteesta voisi kenties hyötyä.

”MITÄ TIEDÄTTE PUNAISESTA MIEHESTÄ?”
”Mikä saa sinut edes kysymään Punaisesta miehestä?” Manu naurahti. ”Kapura varmasti tuntee hänet paremmin nimellä ’Avde’.”
”MINULLA ON LÄHTEENI JA SYYNI. METRU NUIN ALAMAAILMA TUNTEE KYLLÄ SADUN PUNAISESTA MIEHESTÄ. TULONNE SYY OLI SELVITTÄÄ TAPA PÄÄSTÄ EROON HÄNEN SAASTOISTAAN, JOITA KUTSUTAAN MYÖS LOISIKSI, EIKÖ VAIN? VOIN TARJOTA HYÖDYLLISIÄ TIETOJA, MUTTA EN ILMAN VASTALAHJAA.”

Makuta Nui katsoi runnottua konetta lähes loukkaantuneena, mutta ryhtyi verbaaliseen vastaiskuun:
”Minäkin tiedän oman osani sekä Miehestä tuosta punaisesta että loisista. Mutta ehkä osaat kertoa minulle jotakin, mitä en jo tiedä, joten hyvä on. Vaihdetaanpa vähän informaatiota!” Manu nuolaisi teatraalisesti huuliaan ja risti kätensä innokkaasti. Hän oli selvästi elementissään.

”Olet siis peräisin jostain tosi epäilyttävistä matanuistipiireistä? Noh, minun on ilo ilmoittaa, ettette ole ainoita, jotka tuntevat tarinan Punaisesta miehestä, nimittäin eräät tietyllä tapaa hyvin samanlaiset mutta toisaalta kovin erilaiset lahkot, jotka palvelevat Isä Athia, tuntevat saman tarinan… mutta täysin eri valossa kuin te!”

”SIINÄ TAPAUKSESSA PALJASTA TIETOSI”, käski Rakentaja. ”YMMÄRTÄNET, ETTEI MINULLA OLE SYYTÄ PALVELLA PUNAISEN MIEHEN TARKOITUSPERIÄ JA EVÄTÄ SINULTA KEINOA LOISTEN TUHOAMISEKSI, JOTEN ALOITA.”

”Manu, tuo asia on vihollisemme”, Matoro sanoi miekka kädessään, mutta Makuta Nui viittasi hänet odottamaan.

”Hei, minä aloitin jo!”, Manu huudahti katse yhä Rakentajassa. ”Paljastin, että epäilyttävien matanuistipiirien lisäksi athistit tietävät Punaisen miehen, ja heidän näkökulmastaan tuo Mies punainen on aivan toista maata kuin teidän! Tietoa tiedosta, sano sinä välillä jotain, mikä ei ikävystytä minua aivokuoliaaksi.”

”MUTTA MISTÄ VOIN TIETÄÄ, ETTÄ KERROT MINULLE JOTAKIN HYÖDYLLISTÄ, ET SILKKOJA VALHEELLISIA MYYTTEJÄ? OMAT TIETONI LOISISTA PERUSTUVAT TUTKIMUKSIIN, JOITA OLEN TÄÄLLÄ SUORITTANUT. PUHU, MAKUTAN IRVIKUVA.”

Kerubi näytti lähes loukkaantuneelta. Visokki seurasi sananvaihtoa epävarmana, mutta päätti antaa makutan jatkaa. Jos he saisivat tietää jotakin uutta Avdesta näin, heidän pitäisi tarttua mahdollisuuteen. Silti… mieli, jonka he olivat kohdanneet täällä, vaikutti aivan uudella tavalla epävakaalta ja… ei täysin itseltään. Kysymys siitä, miten tämä ’Rakentaja’ oli telepaattisessa yhteydessä Kapuraan ja missä tämä oikeasti sijaitsi, oli huolestuttava muttei kiireisin. Ja tapansa mukaan hänen edessään nauravalla makutalla oli erityisen kiire johonkin.
Manu… älä nyt vain tee mitään, mitä katuisit…

”Irvikuva, hah! Jos et jo sattunut tietämään, makutat tuntevat myös tarinan Punaisesta miehestä. Ja näyttäisi siltä, että Avde on ainakin osittain se Punainen mies, jonka me kaikki tunnemme ja jota me niin kovin rakastamme. Asiassa onkin vain yksi pikku ongelma! Meidän ei pitäisi tuntea eikä rakastaa. Punaisen miehen ei kuulu vielä olla keskuudessamme! Punainen mies on etuajassa! Mitäs siihen sanot, senkin Artakhan konekätyrien irvikuva!”

”VAI ETUAJASSA, SANOT MINULLE”, lausui Jouera. ”TIETO TIEDOSTA: SAAT TÄRKEIMMÄN – OHJEET LOISEN HÄVITTÄMISEEN – VIIMEISENÄ. NYT VOIN KERTOA SAANEENI SELVILLE, ETTÄ LOISET OVAT YHTEYDESSÄ SYVÄKSI NAURUKSI KUTSUTTUUN OLENTOON KEINOLLA, JONKA LUONNETTA EN OLE RATKAISSUT – KYSE EI KUITENKAAN OLE TELEPATIASTA. LOISET EIVÄT VOI LÄHETTÄÄ TÄTÄ KAUTTA MITÄÄN, MITÄ NIILLE EI OLE TIETOISESTI KERROTTU.”

”Jos sinä saat kertoa minulle asioita, jotka jo tiedän, on jotenkin todella omituista käytöstä valittaa täysin samasta asiasta! Luulin, että meillä oli herrasmiessäännöt tässä touhussa. Minä kerroin sinulle, että athistit käsittävät Punaisen miehen aivan eri tavalla, ja sinä kerroit minulle, että loiset liittyvät Syvään nauruun. Jos ei kuulostanut reilulta kaupalta, niin ehkä haluat korjata asian.”

”VAI OLET JO TIETOISAMPI KUIN OLETIN”, tokaisi Rakentaja. ”TIESITKÖ, ETTÄ LOINEN ON ISTUTETTU MYÖS PUNAISEN MIEHEN NAURETTAVIIN SÄTKYNUKKEIHIN? NIISSÄ EI TIETENKÄÄN OLE MIELTÄ, JOTEN EN OLE VARMA, KUINKA OLENNOT KOMMUNIKOIVAT KESKENÄÄN – LIENEEKÖ SINULLA ASIAAN LIITTYVIÄ TEORIOITA?”

”Täytyy sanoa, että tuo oli uutta, mutta itse asiassa se, mitä tarinat minulle ovat Punaisesta miehestä kertoneet, eivät millään tapaa vihjaa, että ’nuket’ olisivat Punaisen miehen alaisuudessa tahi palveluksessa, tai ainakaan se ei ole millään tapaa yksiselitteistä. Nuket kyllä löytyvät myytistä, mutta niistä ei edes käytetä sanaa ’nuket’ – vaan toisaalta, kun on kerran kyseisiin hahmoihin tutustunut, osaa kyllä yhdistää asioita toisiinsa.”

Matoro huomasi, ettei pelko enää hiipinyt hänen ajatuksiinsa, kun Nuket mainittiin. Kenties hän oli paranemassa traumoistaan? Kenties hän oli vihdoin päässyt siitä yli, tai ehkä tilanne huusi sellaista adrenaliinia, että pelolle ei ollut tilaa. Avdella ei ollut väliä. Sillä, mikä seisoi heidän edessään, oli. Se, mikä seisoi heidän edessään, oli satuttanut häntä ja satuttaisi kohta Kapuraa, ja jokainen hetki, jonka se puhui tyhjiä sanojaan Manun edessä, sai hänet puristamaan miekkaansa tiukemmin.

”TIETOSI OVAT NIUKANPUOLEISIA”, Rakentaja jatkoi, ”MUTTA MINULLA EI OLE SYITÄ OLLA JAKAMATTA VIISAUTTANI MAAILMALLE. LOISIA EI MIELESSÄ RAJOITA MIKÄÄN MUU KUIN SE, ETTÄ NE TULEVAT HUOMATUKSI, JOS KÄYTTÄYTYVÄT LIIAN POIKKEAVASTI – KUTEN TÄNNE PESIYTYNYT YKSILÖ. NÄEN ILMISELVÄN VAARAN SIINÄ, ETTÄ PUNAISEN MIEHEN SAASTAT VOIVAT VAIKUTTAA ISÄNTÄMIELTENSÄ TOIMINTAAN TIES KUINKA VAHVASTI… JOS HÄN VAIN NIIN KÄSKEE.”

”Niukanpuoleisia? Minä puhun puhtaasti makutanäkökulmasta nyt, ja sitä luulisin sinun kaltaisesti tyhjäntoimittajan arvostavan suuresti! Mutta väitteesi siitä, että loiset vaikuttaisivat isäntämieleen kovinkaan vahvasti, on suuresti liioiteltu. Olen itse havainnoinut, että loisten ainoat vaikutuskeinot isäntäeliön mieleen ovat psykologiset keinot. En sano, etteikö niillä voisi vaikuttaa hyvinkin paljon, sillä jotkut ovat heikkoja vätyksiä, mutta esimerkiksi tämä Kapura… tai no, hän on niin rikki, että Matorokin näyttää tervejärkiseltä. Mutta esimerkiksi rakas Visokkini oli pitkään loisen vaikutuksen alaisena, eikä loinen vaikuttanut niinkään häneen kuin hänen kauttaan.”

”Manu”, Visokki sanoi hiljaa päätään pudistaen, ”älä kerro hänelle tuollaisia asioita.”
Makuta Nui kyllä ilmiselvästi kuuli, mutta oli liian Rakentajan koneäänen pauloissa kuunnellakseen. Sanat rusentuneesta robottikehosta olivat menettäneet häivähdyksen värähtämätöntä monotoniaansa. Oliko se olemuksen tietoinen valinta vai ei? Sitä oli hyvin vaikea sanoa.

”ON EPÄTÄYDELLISTÄ YLPEYTTÄ ALIARVIOIDA PUNAINEN MIES TUOLLA TAVALLA, EIKÄ MINUA YLLÄTÄ, ETTÄ TEET NIIN. VAAN HAVITTELETKO SILTI KEINOA TUHOTA SAASTAT, MAKUTA? TÄMÄ ON TIETO, JONKA SIIHEN TARVITSET: LOINEN KOOSTUU TUTKIMUKSIENI PERUSTEELLA KAHDESTA OSASTA, JOISTA TOINEN ON ISÄNTÄELIÖN HYVÄKSYMÄ AJATUS JA TOINEN SEN SISÄÄN KÄTKETTY SIRPALEISEMPI OSA, JOTA ISÄNTÄ EI EDELLISESTÄ EROTA.”
273 näytti olevan täysin hukassa keskustelun seuraamisen kanssa, mikä kävi hänen tiedemiehen kunnialleen kovaksi. Jos hän jostain oli varma, niin siitä, että hänen käsissään lepäävän kanuunan sisältä saattoi lentää käytännössä mitä tahansa, ja se oli tepsinyt jokaiseen viholliseen tähän asti. Toivottavasti Makuta Nuin idea olisi vain parempi…
”Hahaa, erittäin kätevää, Rakentaja. Ja se sopii mainiosti yhteen seuraavan seikan kanssa: tiesitkö sinä sitä, että tuo kätketty osa on kaikkien isäntien loisissa sama osa? Se on ikään kuin kaiku jostain yhdestä ja samas-”
”Manu, miksi sinä et ole kertonut minulle tätä?” tyrmistynyt Visokki astui eteenpäin ja kivahti keskeyttäen makutan puheen. ”Kuinka paljon sinä tiedät loisista sellaista, mitä et ole kertonut minulle?”

”No tällaisia pikkujuttuja ei aina muista kertoa, Visu-kulta. Loisjahti ja muita kiireitä, tiedäthän?”
Sen enempää selittelemättä Manu jätti adminin kiehumaan kiukusta ja jatkoi luentoaan Rakentajalle.
”Sinun kielelläsi, Rakentaja, voisin sanoa jopa, että tämä kaikkien loisten sama osa on kuin huomaamaton alirutiini, joka pitää yhteyden verkostoon. Se on suuremman verkoston yksittäinen palanen. Kenties tässä on avain loisten yhteydenpitoon?”

”USKOTTAVA VÄITE, MAKUTA. OLET OLLUT NIIN AVULIAS, ETTÄ VOINEN PALJASTAA KAIKISTA TIEDOISTA KALLISARVOISIMMAN – KEINON POISTAA LOINEN MIELESTÄ. TOIVOTTAVASTI ET HARMISTU SIITÄ, ETTÄ OLEN ANTANUT VIHJEEN MENETELMÄSTÄ SOVELTAMALLA SITÄ ERÄÄSEEN JOUKKIONNE YKSILÖÖN, JOKA VALITETTAVASTI KIELTÄYTYI KUNNIASTA.”

Robottikäsi osoitti kohti Matoroa, joka vastasi uhmakkaalla katseella.

”LOINEN ON SIDOKSISSA AJATUKSEEN, JOKSI SE ON NAAMIOITUNUT. LOISEN TAPPAMISEKSI EI TARVITSE TEHDÄ MUUTA KUIN TUHOTA AJATUS ITSE JA KAIKKI SIIHEN LIITTYVÄT MIETTEET – ESIMERKIKSI LEIKKAAMALLA NE POIS. JOS ISÄNTÄOLIO HYLKÄÄ AJATUKSEN TÄYSIN, KUOLEE MYÖS LOINEN.”

”Niin ikään uskottava väite. Mutta etköhän ole menossa jo hieman liian pitkälle Kapuran ajatusten leikkelemisessä. Varmastikaan sinun ei tarvitse tuhota hänen koko hemmetin tietoisuuttaan poistaaksesi meriharakan.”

”SE ON OSOITTAUTUNUT TEHOKKAAKSI PIILESKELIJÄKSI”, tokaisi Jouera, ”ENKÄ SIITÄ HUOLIMATTA TEKISI TOISIN. MINÄ HION TOAN VIRHEET POIS JA TEEN HÄNESTÄ TÄYDELLISEN – EN POISTA AINOASTAAN LOISTA VAAN KAIKEN MUUNKIN HYÖDYTTÖMÄN JA HAITALLISEN.”

”Tarkoitatko sinä tosiaan”, puuttui Visokin ääni yhtäkkiä, ja Manu ja Rakentaja kääntyivät molemmat. Visorak-naisen katse oli hämmentynyt. Muut klaanilaiset ja merirosvokaksikko eivät näyttäneet tietävän, miten reagoida, kun admin asteli lähemmäs makutaa ja konekeisaria.

”Tarkoitatko, että osaisit poistaa loisen?” Kaikkein järkyttynein Visokin yllättävästä myötämielisyydestä Rakentajaa kohtaan oli Matoro.

”LOINEN ON RIIPPUVAINEN SENTIMENTAALISESTA TURHUUDESTA, JOHON TAKERTUA. KUTEN OLETTE SAATTANEET HUOMATA, KONEENI NAKERTAA YKSI TOISENSA JÄLKEEN POIS SEN MAHDOLLISET PIILOPAIKAT – SE ON ABSTRAHOIDUN MIELIMAAILMAN VASTINE SILLE, MITÄ TEEN.”

”No hei, kyllä minäkin siinä tapauksessa osaisin poistaa loisen! En vain voi luvata, että potilas on leikkauksen jälkeen enää sama persoona. Ja ei voi hänkään”, Manu sanoi osoittaen Rakentajaa. ”Minä sentään yritän selvittää tätä sotkua, kun taas hän yrittää mitä ilmeisimmin murhata Kapuran.”

”EN MURHATA, VAAN TEHDÄ YHTÄ TÄYDELLISEKSI KUIN ITSENIKIN”, sanoi Jouera. ”JOS TARJOUS KIINNOSTAA, VISORAK, VOIN OPEROIDA KENET TAHANSA – ENNALTA, SIIS, SILLÄ LOPULTA NIIN KÄY TEILLE KAIKILLE.”

Ennen kuin Visokki ehti vastata – eli mitä todennäköisimmin kieltäytyä tarjouksesta, Manu vastasi hänen puolestaan: ”Oletko sinä pahuksen insinööri nähnyt ikinä todistusta sille, että tyhjä joukko on yksikäsitteinen? Ei ole olemassa ’täydellistä Visokkia’ tai ’täydellistä Matoroa’. Onko sinulla minkäänlaista käsitystä siitä, mikä sinusta – tai kenestä tahansa – tulee, jos leikkaat kaiken? Jos sinusta tulee tyhjä, olet yhtä tyhjän kanssa! Aika nokkelasti sanottu, mutta se ei ole edes se pointti. Mieti. Mieti tyhjyyttä.”

”Manu”, Visokki sanoi yhtäkkiä kylmäävään sävyyn. ”Ole edes hetki hiljaa.”

Koneiden salin valtasi yllättynyt hiljaisuus. Visokki otti varmempia askelia kohti Rakentajaa.
”Sinä. Kuka sinä olet. Miksi sinä edes olet Kapuran mielessä?”

”MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS ITSE, EIKÄ MINUN TARVITSE SELITTÄÄ LÄSNÄOLOANI. EHKÄPÄ TUNNET MINUT TULEVAISUUDESSA NIMELLÄ SETHEUS NUI. MITÄ TULEE TOAAN, VOISIN YHTÄ HYVIN KYSYÄ, MIKSI TE OLETTE POIKANI MIELESSÄ.”
Inhonväristykset ottivat valtaansa Visokin kasvot. ”… poikasi?”
”VANHA SANA, SEN MYÖNNÄN”, vastasi Jouera. ”MUTTA MINÄ TEIN HÄNESTÄ TOAN JA OLEN SIITÄ ASTI HÄNTÄ VAHTINUT TAVALLA TAI TOISELLA – MERKITYS ON KYLLÄ SELVÄ.”

”Haluat omistaa hänet, mutta olet löytänyt sille hienon sanan. Kuka sitten todella oletkin… jos sinä jotain tarvitset, niin apua. Henkistä apua. Voisin ehkä antaa sitä, mutta ensin sinun olisi lakattava satuttamasta Kapuraa.”

”NIINKÖ TULKITSET TILANTEEN? MINÄ LUEN SEN TOISIN – TE TARVITSETTE MINUN APUANI SELVIYTYÄKSENNE PUNAISESTA MIEHESTÄ JA VERKOSTA, JOTA HÄN KUTOO YMPÄRILLEEN.”

Visokki puristi kätensä hiljaa nyrkkeihin. Sanottava kiipesi hitaasti hänen äänihuulilleen.
”Miksi… miksi sinä olisit avuksemme siinä? Mikä tekee sinusta hyvän aseen Avdea vastaan?”

”MINÄ TUNNEN HÄNEN NAURETTAVAT KEINONSA”, vastasi Jouera. ”MANIPULOINTI. PELKO. KIRISTYS. HÄNEN PSYKOLOGISET ASEENSA OVAT VAIN ILMAA NIILLE, JOTKA OVAT SAAVUTTANEET KORKEAMMAN TASON – JA MINÄ PUHDISTAN KOKO MAAILMAN SAASTUNEISTA JA EPÄTÄYDELLISISTÄ, JOIHIN HÄNEN LOISENSA VOIVAT PESIÄ.”

”Hän on hirviö, kyllä”, Visokki sanoi varmemmin. ”Hän pelottelee ja saastuttaa, vetelee naruista ja kuiskailee pimeydestä. Hänelle me olemme vain nappuloita, joilla on suunta ja määränpää. Haluaisin pysäyttää hänet. Haluaisin sitä todella paljon.”
Visokki huokaisi hiljaa.
”Mutta tapa siihen, jota sinä tarjoat… ei tunnu paremmalta vaihtoehdolta.”

”Tuo vertaus ei ole kovin reilu!” Matoro yritti kommentoida, mutta turhaan. ”Emme edes tiedä, mitä loinen on tekemässä, kun taas tuo yrittää suoraan tappaa Kapuran. Loinen ei ole ongelman ydin, tuo on.”
Jouera jatkoi toasta piittaamatta:

”TIETENKIN VOIN MYÖS POISTAA NYT VAIN NE AJATUKSET, JOTKA SALLIVAT LOISTEN ELÄÄ. OLEMMEHAN KUMPIKIN PUNAISEN MIEHEN VIHOLLISIA, EMMEKÖ OLEKIN?”
”Niin”, Visokki kuiskasi. ”Niin me kai olemme.”

Visokki muisteli vuosilta tuntunutta aikaa suola-aavikolla. Käänsi katseensa loiseen, joka hymyili linnunnokalla jään sotilaan otsasta. Muisteli jokaista pikku välähdystä mustien, valkoisten ja punaisten ruutujen vuorottelusta shakkilaudoilla, joiden kuviot olivat hänelle liian monimutkaisia tulkittaviksi.

Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä enemmän hän tunsi Avdea kohtaan jotain, jota hän vältti aina viimeiseen asti. Sillä se tunne ei ollut järkevää, vaan se kulutti, poltti ja näivetti.
Hän vihasi Avdea. Hän vihasi sitä, mitä Punainen Mies ja Syvä Nauru olivat tehneet heidän elämälleen. Hän vihasi tapaa, jolla Punainen Mies sysäsi heidät kerta toisensa jälkeen suuntiin, joissa jokainen heidän tekemänsä valinta pelaisi synkeiden shakkilautojen suunnitelmien mukaan. Ja hän vihasi sitä, miten Avde sai hänet epäilemään myös hänen ystäviään ja läheisimpiään.

Avde oli lyönyt heihin railoja. Se oli loogisin, järkevin ja tervein tapa lähestyä asiaa, sillä syyn etsiminen heistä itsestään vain polttaisi loppuun ja sattuisi kovempaa. Ja jokainen naru, jonka Visokki onnistuisi katkaisemaan Punaisen Miehen sätkynukeista, olisi voitto itsessään.

Mutta nämä olivat vaarallisia ajatuksia. Ne olivat niitä ajatuksia, joilla hän oli oikeuttanut, järkeillyt itselleen sen, mitä Makuta Nui oli tehnyt toa Gekon päässä. Ne olivat niitä ajatuksia, jotka herättivät sitä kylmyyttä, jonka hän muisti ajoistaan lauman keskellä, ikuisesti takovan sydämen komentamana.

Vaan kuten kaikki parhaat ajatukset, niiden siemen oli jo istutettu kauan sitten.

”Kiitos tarjouksestasi”, Visokki sanoi. ”Minä ymmärrän sinua. Ehkä myös sitä, mitä tarkoitat kun sanot, että Kapura on poikasi. Mutta jos hän todella on poikasi, miksi satutat häntä?”
Visokki risti kätensä ja astui vielä yhden, varmemman askeleen Rakentajan runnoutunutta kehoa kohti.
”Jos haluat todella tehdä sen, mikä on pojallesi parasta, poistat Avden loisen hänestä. Ja jätät hänet rauhaan.”

”LOISET EIVÄT OLE AINOA VAARA”, vastasi Jouera. ”UUSI AVDE TULEE VÄISTÄMÄTTÄ. PUNAISESSA MIEHESSÄ EI OLE MUUTA ERITYISTÄ KUIN NUKET, JOIDEN NARUISTA HÄN VETELEE – HUIJAREITA ON AINA OLLUT JA TULEE AINA OLEMAAN. AINOA RATKAISU ON TEHDÄ KOKO MAAILMASTA TÄYDELLINEN.”

”En”, Visokki haki sanojaan, ”en tiedä, voinko auttaa sinua siinä.”
Hän astui aivan koneraunion eteen.
”Mutta jos arvostat… maailmaa edes jotenkin, sinä voit auttaa meitä Avden verkon leikkaamisessa”, admin jatkoi päättäväisesti. Hän osoitti Joueraa laihalla sormellaan. ”Me olemme ottaneet kaupunkisi ja rikkoneet koneesi. Läsnäolosi täällä ei ole enää salattu. Sinä tiedät, että me voimme vastustaa sinua.”

Matoro ei ollut uskoa kuulemaansa.
”Visokki, et sinä voi harkita tosissasi yhteistyötä tuon kanssa!” toa parahti. Admin oli varautunut tähän ja kääntyi Matoroa kohti. Hän yritti saada kasvoilleen mahdollisimman paljon ymmärtäväisyyttä.
”Ei, en aio”, hän vakuutteli hiljaisemmin. ”Älä ymmärrä minua väärin. Mutta luulen, että jos pelaan korttini oikein, saamme häneltä jotain. Matoro… älä huoli.”

Tässä ei saanut ottaa ainuttakaan äkillistä liikettä, Visokki mietti. Tässä ei saanut antaa Rakentajalle mitään mahdollisuutta hankkia neuvotteluetuja. Jännite oli seitinohut ja katkeaisi hyvin pienestäkin liikkeestä sellaiseksi, jota hän ei halunnut.

”KONE SAATTOI OLLA EPÄTÄYDELLINEN, MUTTA KOHTALONNE ON SILTI VÄÄJÄÄMÄTÖN”, valtaistuimeltaan suistettu mekanismien herra korotti ääntään. ”MUTTA TOKI YHTEISTYÖMME VOISI NOPEUTTAA TÄYDELLISYYDEN LOPULLISTA VOITTOKULKUA. AVDEN KALTAISET OVAT SAASTAA, JOLLAISTEN TUHOAMINEN ON KAIKKIEN ETU.”

”Jos ajattelemme tätä puhtaan loogisesti”, Visokki aloitti, osoittaen sanansa pikemminkin kanssaklaanilaisilleen kuin Joueralle, ”Rakentajasta saattaa olla hyötyä meille.”
Hän kääntyi siten, että näki sekä ystävänsä että eleettömän koneruhtinaan.
”Me… me tulimme tänne poistamaan loisen Kapurasta. Jokainen hetki, jonka käytämme Konetta vastaan taistelemiseen, antaa Avdelle lisää aikaa solmia Kapuraa verkkoonsa”, hän aloitti. ”Me emme voi taistella sekä loista että Konetta vastaan.”

”Juuri siksi meidän pitäisi keskittyä ensin tuohon!” Matoro tokaisi ja osoitti Rakentajaa.

”Tilanne ei ole niin yksinkertainen”, Visokki selitti. ”Minä… minä luulen, että teidän pitäisi tietää kaikki riskit. Otaksumme Koneen estävän loista tarttumasta. Mitä tapahtuu, jos poistaisimme sen ennen loista?”
Hän jätti kysymyksen ilmaan. 273:n suu vääntyi mutruun ajatuksesta.

Visokki jatkoi: ”Mutta… mutta jos Rakentaja kykenee poistamaan loisen…”
Nainen jätti lauseen leijumaan.
… hän voi auttaa meitä?
Visokki ei uskaltanut sanoa sitä. Mikä ajatus tuo edes oli, ja oliko siihen tarttuminen riskin arvoista?

”Matoro on kerrankin oikeassa. Miksi sinä puhut tuolle, Visu-rakas”, Manu sanoi ärtyneesti. ”Minä en vielä edes lopettanut! En ole saanut vielä haluamaani! Tiedän ehkä, miten loiset poistetaan, mutta onko siitäkään minulle mitään hyötyä? Oletko sinä, Rakentaja, antanut minulle yhtään mitään hyödyllistä?”
”Manu, voisitko sinä nyt edes kerran kuunnella minua ja…”

”KERROIN JO SINULLE, KUINKA TUHOTA LOISEN”, vastasi Jouera. ”JOS OLET TYYTYMÄTÖN, VOIT KULUTTAA AIKAASI TODISTELLEN HYÖDYTTÖMÄSTI SEN KALTAISIA ITSESTÄÄNSELVYYKSIÄ KUIN ’TYHJÄN JOUKON YKSISELITTEISYYTTÄ’ – FYYSISESTÄ MAAILMASTA NÄKEE JO SELVÄSTI –”

Klaanilaisille ei selvinnyt, miten fyysisestä maailmasta näki selvästi tyhjän joukon yksikäsitteisyyden, sillä salamannopeasti Manun nyrkki oli kohdannut Joueran muodottoman naaman ja lähettänyt tämän järkyttävällä tavalla rusahtaen konesalin seinän läpi.
”Aksioomat, sinä saatana! Jos valitset ne väärin, niin et kyllä saa todistettua yhtään mitään! Jos valitset väärin, niin elämäsi päättyy! Ja annanpa vielä pienen vinkin: valitsit väärin!”

Jouera nousi vaivalloisesti jälleen pystyyn ja kiipesi takaisin salin puolelle, mutta siinä vaiheessa makuta oli jälleen hänen kimpussaan. Klaanilaiset katselivat hämmentyneen ja tyrmistyneen epäuskon välimaastossa epätodellisen väkivaltaista joukko-opin luentoa – ja kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät he olisi ehtineet siihen puuttuakaan. Manu potkaisi Joueran ilmalentoon, joka päättyi konesalin ulkopuolelle erään pilvenpiirtäjän seinämään. Sen sijaan, että Jouera olisi särkenyt koko pilvenpiirtäjän – kuten mielimaailman fysiikka olisi saattanut hyvinkin sallia –, tämä rupesi kimpoilemaan tornien välillä kuin pingispallo. Makuta Nui teki käsillään mystisiä eleitä ilmeisesti halliten jollain ihmekonsteilla Koneiden Rakentajan ilmalentoa.

”Manu!” Visokki kivahti, mutta Konesalin kattoon tulleen reiän yläpuolella leijuva makuta ei kuunnellut.

”Minäpä kerron sinulle hieman fyysisestä maailmasta”, Manu karjui Joueralle, jonka vauhti vain kiihtyi ja kiihtyi. ”ONKO FYYSISESSÄ MAAILMASSA OLEMASSA ISOJA KARDINAALEJA?”
Silloin Jouera rikkoontui äärettömän moneksi palaseksi ja levisi ympäri kaupunkia kuin pöly tuulen mukana.

”Manu, mitä sinä juuri teit?” Visokki kysyi epäuskoisena. Tarip, Arbou ja klaanilaiset näyttivät yhä hieman järkyttyneiltä, ja Jäätutkija tähtäsi aseellaan seinän reikää, josta Manu leijaili takaisin sisään. Ainoastaan Matoron kasvoilla paistoi vieno hymy.
”Sanotaanko vaikka, että löin sitä perkelettä eräällä oomega-laskostumattomalla kardinaalilla”, Manu sanoi, ”ja se on muuten kuolevaisten silmissä jo aika iso ääretön.”
Sitten hän kääntyi takaisin tuijottamaan reikää, josta oli palannut takaisin konesaliin. ”Mutta se ei näemmä riittänyt.”

Joueran tällä kertaa ehjä pää ilmestyi reiästä katossa ja laskeutui leijumaan katonrajaan planetaarionsa keskelle.
”HAUSKAA, MAKUTA. VALITETTAVASTI HYÖKKÄYKSESI TEHO OLI YHTÄ KUVITTEELLINEN KUIN OBJEKTIT, JOISTA HÖPISET.”

Makuta Nuin toisella puolella Visokki perääntyi hieman, ja toisella puolella Arbou teki samoin; syynä oli joukkiota kohti kiihdyttämään lähtenyt metallikuula, joka oli aiemmin esittänyt jotakin taivaankappaletta Rakentajan leijuvassa planetaariossa. Se paiskautui huoneen lattiaan saaden sen vavahtamaan. Klaanilaiset kaatuivat paineaallon voimasta, ja vain Visokin heittämä verkko esti kattoa romahtamasta heidän niskaansa.

Makuta Nui ehti hädin tuskin nousta pystyyn, kun kuun kappale lähestyi häntä oikealta – selvästi tähdätty murskaamaan hänen kallonsa. Manu tarttui lähellään olevaa Arbouta hartioista ja veti tämän kilvekseen juuri, kun kuu olisi iskeytynyt häneen; verta roiskui ympäriinsä, kun Arboun pää suorastaan räjähti ja iso osa yläruumiista repesi kahtia. Käsivarret irtosivat ja jäivät Manun käsiin, kun muu ruumis lässähti maahan, ja haarniskankappaleet kilisivät ympäriinsä.

Konenazorakin ilme särkyi.
”A-ARBOU!” 273 kiljaisi. Neonsilmät tuijottivat järkyttyneinä ensin merirosvon ruumista, sitten makutaa.
”Manu!” Matoro parahti, mutta oli liian kaukana kerubista. Kapuran muistojen kuolemat tuntuivat aina vain turhauttavammilta ja tarpeettomimmilta. Tämänkö takia hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen heidät? Tämänkö takia?

”Piraatista oli sittenkin hyötyä”, Manu tuumasi ja kääntyi sitten heristämään nyrkkiään katonrajassa leijuvalle Joueralle.
”Hemmetin kuut!” hän huusi, ponnisti voimakkailla jaloillaan ja syöksyi ylös – läpi Rakentajan planetaarion. Hän tarttui Rakentajaa vyötäröltä ja lensi jälleen läpi aukon salin katossa. Silloin makuta irroitti, ja konemies putosi kupolikatolta alas rauniokaupunkinsa katuun.

Manu tähyili katonharjalta alhaalla olevaa Rakentajan ruumista, kunnes kaupungin osat alkoivat yhdistyä siihen kuin pienet, mekaaniset hyönteiset. Rakentaja itse kasvoi nopeasti pilvenpiirtäjän kokoiseksi jättiläiseksi, joka vaikutti ilmeisen kyvykkäältä tallaamaan kaikki Koneiden salissa kuoliaiksi silmänräpäyksessä. Vastatakseen hyökkäykseen Manu hyppäsi alas kadulle ja kasvatti itsensä samaan mittakaavaan, ehkäpä jopa Joueraa isommaksi. Kerubi virnisti häiriintyneesti Rakentajalle ja kävi tähän käsiksi. Kaupungin katujen mieliklaanilaiset yrittivät paeta taistelua, eivätkä he kaikki päässeet takaisin Klaanin muurien suojiin.

Konekammion klaanilaiset hakivat suojaa, kun jättiläisten kamppailu heitteli rakennuksien kappaleita ja kaatoi taloja. Jättiläis-Joueran potku salin seinämään tuhosi katon, jonka kappaleet lensivät kaaressa kauas pois. Visokki ehti suojata heidät putoavalta metallimassalta vihreällä kuplalla. Matoro ehti hädin tuskin vetää Taripin pois pudonneen kattopalkin alta suojaan.

Ulkona jättiläisten taistelu tuhosi kaupunkia, joka oli Kapuran mielisaarista niin suurella vaivalla tehty. Jumalrobotin kokoinen Makuta Nui tarttui johonkin, mikä olisi todellisessa Metru Nuissa saattanut olla yksi Tiedon torneista, repi sen irti perustuksistaan ja sitten iski sen läpi häntä kohti syöksyvän Joueran vatsasta. Lävistetty jättirobotti kouristeli hieman näyttäen yhtä tylsistyneeltä kuin aina ennenkin – minkäänlaista tunnetta ilmaisematta.
”Tiedä tämä, arkkitehdin irvikuva”, Manu sanoi irvistäen inhoten, ”minuahan ei lyödä kuulla päähän!”
Jouera katkaisi nopealla liikkeellä hänet makutaan yhdistävän tornin ja perääntyi hieman taaemmas. Ylhäältä laskeutui hänen ympärilleen taivaankappaleita kuin kumartamaan häntä, tällä kertaa Metru Nuin mittakaavassa. Punainen tähti seurasi konekaupungin taivaalla kamppailua ja osoitti kosmisen suosionsa, kun planeetat ja kuut syöksyivät Joueran ympäriltä kohti makutaa.
”Etkö sinä perkele kuuntele minua”, kivahti Manu polkien jalkaansa, mikä tuntui klaanilaisista maanjäristykseltä. ”Minua ei lyödä kuulla pää-”

ker-ram

Makutan puheen oli keskeyttänyt tämän takaraivoon osuva valtava murikka, joka sai tämän kellahtamaan rähmälleen maahan.

”SELVÄ. KYLLÄ TÄTÄ PELIÄ VOI PELATA KAKSIKIN”, kirkui puolijumala, jonka takaraivoon oli tullut valtava reikä. Jos makutan päässä olisi sijainnut suurkaupunki, kuolonuhrit olisivat varmasti olleet hirvittävät.

Kuut ja komeetat pommittivat maata yhä kuin aikain alussa, ja makuta käänsi ne omaksi edukseen. Kivisade sinkoutui vaakasuoraan kohti Koneiden rakentajaa, joka ei onnistunut torjumaan jokaista. Jokainen tähän iskeytynyt kivi runnoi tämän konekehoa muodottomammaksi. Vieläkään Joueran kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita.

”Minä tunnen todellisen tyhjyyden, Rakentaja”, Manu sanoi. ”Minä tiedän, mitä sinä pyrit olemaan. Ja voin vakuuttaa, että jos onnistuisit, todellinen Rakentaja ei olisi tyytyväinen. Se, mikä sinä olit joskus ennen. Siinä vaiheessa, kun olisit tyhjä, silloin todellinen, mennyt minäsi katuisi kaikkea, mitä olet saanut aikaan. Eikä aika anna anteeksi.”
Hetkeksi taistelu hiljeni, ja taivaankappaleet pyörivät kummankin heidän ympärillä.

”Tietenkään sitä ei ikinä tapahdu”, makuta hymähti. ”Sillä sinä kuolet tänään!”

Joueran kasvot pysyivät mitäänsanomattomina kahden haavoittuneen jätin tuijottaessa toisiaan rauniokaupungissa. Sitten, yhtäkkiä, Koneiden salissa hälytyssireenien kaukaiset äänet kantautuivat klaanilaisjoukkion korviin aukosta, jonka Jouera ja Manu olivat rakennukseen tehneet mittelönsä lomassa.

”Sireenitkö?” Manu kysyi huvittuneena. ”Et nyt taida ymmärtää tilanteen vakavuutta. Minä aion tuhota sinut. Minä pyyhin sinun mielesi olemattomuuteen. Minä revin sinut riekaleiksi ja syötän ne rakkaalle tyhjyydellesi. Koet tänään todellisen kuoleman – et palaa enää. Ehkä kuolemisen käsite on hieman hämärtynyt mielessäsi, mutta voi kuule – kuolevaiset kuolevat.”

Rakentaja jatkoi perääntymistään, ja murhanhimoinen makuta seurasi. Jouera ei pääsisi pakoon. Tapahtumien tarkkailijat eivät aluksi ymmärtäneet, mitä Rakentaja aikoi, mutta sitten he näkivät taivaista laskeutuvan kappaleen – samanlaisen kuun, kuin jolla Jouera oli makutaa äskettäin iskenyt, mutta paljon, paljon suuremman – suuremman kuin kumpikaan jäteistä.

”Manu!” Visokki huudahti, ja vaikka ääni ei todennäköisesti kantautunutkaan sinne asti, Manu kuuli viestin telepaattisesti. Makuta vilkaisi taakseen jäädessään hiljaa laskeutuvan taivaankappaleen varjoon.
”Voi ironian jumalat”, hän parahti – juuri ennen kuin Jouera syöksyi eteenpäin, nappasi uudestaan kiinni vihollisensa hartioista ja työnsi.

bara magna manu

Makuta Nuin pää halkesi lukemattomiin pieniin osiin. Hänen ruumiinsa lensi selälleen ja kaatui pitkin pituuttaan tuhoten korttelikaupalla rakennuksia ja lähettäen valtavan paineaallon leviämään ympäri kaupunkia. Klaanilaiset jähmettyivät, kun Koneiden salin loppupuoli tärisi rakenteitaan myöten, mutta rakennus pysyi kasassa; Tuhannen koneen kaupungin raunioista päätellen kovin moni muu ei ollut ollut yhtä onnekas.

Klaanilaiset odottivat hiljaisuuden vallitessa makutan pian nousevan ja selittävän ovelan suunnitelmansa. Kertovansa, miten huiputti heitä kaikkia ja miten ei oikeasti ollut tullut niin pahasti selätetyksi.
”Visokki”, Matoro kysyi lopulta. ”Tapahtuuko Manulle samoin kuin minulle, jos hän kuolee täällä?”
”En usko, että Rakentaja antaa hänen palata”, Visokki vastasi hiljaa. Hän tunsi kaatuneen klaanilaisen mielilinkin häneen katkeavan; Makuta Nui ei enää kuulisi häntä.

”… m-mitä tarkoitat?” 273 kysyi, katsoen vuorotellen ruhoa talojen lomassa ja visorakia. Hänen äänensä värisi.
”Ä-älä huoli, Kelvin”, admin vakuutti.

”MITEN SENTIMENTAALISTA”, kaikui Rakentajan kolkko ääni, kun tämä kääntyi kohti heitä. Tämän ensimmäiset askeleet olivat massiivisia ja saivat aikaan paineaaltoja kaupungissa, mutta konemiehen koko pieneni jokaisella astumalla. Kädessään tällä oli metallinen kuu, jota vasten Makuta Nuin pää oli räjähtänyt – se pieneni häntäkin nopeammin, kunnes oli vain pieni kuula hänen sormettomalla kämmenellään.
Lopulta koneiden herra seisoi alkuperäisessä koossaan klaanilaisten edessä ja tuhottu kaupunki takanaan. Ja jos he katsoivat taivaalle, saattoivat he nähdä Punatähden leiskuvan hieman kirkkaampana ruhtinaan yllä.

”NO NIIN”, kaikui Rakentajan monotoninen ääni kaiuttimista. Hän päästi irti metallisesta tekokuusta ja lähetti sen leijailemaan katottoman kammion ylle. ”VIIHDYTÄTTEKÖ MINUA ENEMPÄÄ, VAI JOKO PÄÄTÄN SURKEAT PÄIVÄNNE?”

Huone, joka oli ollut joskus kaupungin keskus, Koneiden sali, oli kuin katukuvaa sodan runtelemasta Metru Nuista. Katto puuttui, ja sali oli täynnä sinne pudonneita jäänteitä kaupungin täydellisyydestä. Seinien raunioista törrötti metallipalkkeja kuin katkenneita kylkiluita.

Kolme klaanilaista seisoi lähekkäin jättäen suuren kraaterin heidän ja Joueran väliin. Tawa ja Tarip olivat heidän rinnallaan.

”KONEIDEN KAUPUNGISSA MINÄ OLEN VALTIAS”, Rakentaja kertoi. ”MITÄÄN EI TAPAHDU MINUN SALLIMATTANI. ANNOIN TEILLE MAHDOLLISUUDEN TEHDÄ JÄRKEVÄN RATKAISUN, MUTTA HEITITTE SEN HUKKAAN.”

Matoro ei ollut varma, kykenisivätkö he tappamaan mekaanista murhaajaa, mutta aikoi yrittää. 273:n ilme oli epäröivämpi. Hän osoitti aseellaan edelleen Rakentajaa, mutta asetta pitelevät kädet tärisivät holtittomasti samalla, kun nazorak puri pihtihampaitaan yhteen irvistäen.
Eikä Visokin katseesta voinut nähdä, mitä tämä ajatteli.

”KONEESSA OLETTE ARMOILLANI, SILLÄ KONE ON MINUN”, Rakentaja jatkoi astellessaan hitaasti klaanilaisia kohti. Lattia hänen edessään korjautui, kuin kaupunki itse olisi muurannut kraateria umpeen. ”KUINKA VOISITTE VOITTAA MAAN, JOLLA ASTELETTE?”

Mutta hänen äänensä keskeytti Tarip, joka asteli Visokin takaa osapuolten väliin. ”Minulla on ehkä siihen vastaus, Rakentaja. Tajutaksesi sen on sinun kuultava pieni tarina.”

Pian matoran oli ottanut laukustaan esille kultaisen aikaraudan ja kieritti viisaria eteenpäin.
Klaanilaiset jähmettyivät paikoilleen, ja samoin teki Rakentaja.

”Kun olin vielä merirosvo – siis oikea, en imaginaarinen, ja oikeastaan en varsinaisesti koskaan ollutkaan, mutta siitä viis – minulla oli lemmikkilintu, joka… joka koki karun kohtalon ja tuli syödyksi. Ja täällä minä tavallaan… tavallaan…”

Viisarit tekivät viimeisen kierroksensa, ja kellotaulu rävähti auki. Matoron katse nauliutui sen takaa paljastuneeseen mustaan syöveriin; samaan, josta hän oli nähnyt sirujen ilmestyvän Aft-Amanassa.

Mutta nyt kellon kätköistä ei ilmestynyt Nimdaa.

Visokki kavahti kauhistuen taaksepäin, kun hän näki tummien siipien levittäytyvän kellotaulun päällä. Ja Syvän Naurun hehkuvat silmät tuijottivat häneen sen kallosta ja sulkien muodosta.

”… löysin sen uudelleen”, jatkoi Tarip hymyillen.

”Ja jälleen kerran”, meriharakan nokka lauloi, ”olimme yhdessä. Minä, sinä ja Kapteeni.”

Klaanilaiset nauliutuivat hiljaisuuteen, kun meriharakka tuli vihdoin esiripun takaa.

Hetken se vain kyhjötti paikallaan kuin mikä tahansa lintu näytellen rooliaan. Sitten se loikkasi vaistonomaisella värähdyksellä Tarip Ruostesilmän kämmeneltä Rakentajan salin kylmälle metallilattialle. Kynnet napsahtivat kalahtaen pintaa vasten, kun se otti lähestyviä pyrähdyksiä koneiden komentajaa kohti. Siivet värähtivät, ja hetkessä harakan tumma muoto seisoi kapteeni Arupakin tärkeimmän olkapäällä. Ja vaikka tikarimaisella nokalla ei voinut hymyillä, oli elävän varjon ilme silti ilkikurinen.

”Seurasitte sulkiani tänne”, kuului nokasta aivan liian inhimillinen kirkaisu. ”Nyt olette kaikki täällä. Teidän täytyy siis… olla sepän ystäviä.”

Koko huone oli hetken hiljaa.

”Sepän ystävät ovat minun ystäviäni.”

Jäätutkijan kasvoilta paistoi yllättyneisyys, hämmennys ja järkytys. Hänen katseensa haki apua Visokin omasta, mutta Visokki ei katsonut takaisin. Tämä porautui intensiivisesti silmiensä vihreällä leiskulla tummaan lintuun, jolla oli Syvän Naurun silmät.
”Me… me emme ole sinun ystäviäsi.”
”Oletko varma, valkoinen ratsu? Nauru on ystäväsi. Miksen siis minäkin?”

Tawan keihäs nousi puolustusasentoon heidän vierellään. Matorokin seisoi valmiina, mutta hänen mielikalpansa osoitti Rakentajaa, ei lintua. Visokki kääntyi linnun olemuksesta Tarip Ruostesilmän katsetta päin ja tunsi pihtihampaidensa jännittyvän.

”Miksi?” hän sai kysyttyä merirosvolta, eikä muuta.

”Miksi ei?” tokaisi matoran takaisin ilme mitäänsanomattomana. ”Rakentaja on yhteinen vihollinen kaikille tässä huoneessa lukuun ottamatta häntä itseään. Ette olisi päässeet tänne asti ilman minun apuani – siis ilman linnun apua. Tie tänne asti on yhteistyömme tie, Visokki; aiotko kääntää kurssisi juuri ennen loppusuoraa?”

”Minä luulin, että sinä halusit Kapuran parasta”, Visokki sanoi. Hänen jalkansa olivat jännittyneet asentoon, joka odotti joko syöksyä juoksuun tai ponkaisua hyökkäykseen. ”Etkö sinä ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt?”

”Älä väitä tietäväsi minua paremmin, mikä on hänen parhaansa”, vastasi Tarip kylmästi. ”Te olette täällä vain vieraita. Minä katsoin, kun koneisto löi autioon mereen ensimmäisen pilarinsa, ja jos mitään ei tehdä – jos petätte minut nyt –, saan myös katsoa, kun se syö sisäänsä kaikista muistoista ja ajatuksista viimeisimmän!”

Ja vaikka Visokki tiesi olevansa oikeassa, hänen oli vaikea muodostaa sanoja Taripin sanoja vastaan. Vaikka hän tiesi ne mielettömän, menetetyn rakkauden turmiolliseksi kaiuksi, joka johti kantajaansa pimeyttä kohti – ja kohta kantajan mukana myös heitä.
”Mutta…” hän yritti. Vaan meriharakan polttava katse oli omimmillaan pysäyttämään kaikki hänen ajatuksensa.

Rakentaja huojui runnoutuneen kehonsa askelin eteenpäin kuin epäuskoisena näkemästään, ja tämän ja Visokin välissä olivat vain Tarip ja loinen.

”Visokki”, Matoro tarttui adminia hartiasta. ”Tiedän, ettet luota Avdeen, mutta harakka ei ole täällä tappamassa Kapuraa. Kone on.”
Alkushokki alkoi vähitellen hävitä ruskean nazorakin kasvoilta.
”Matoro on oikeassa”, hänen suustaan pääsi lopulta sihahdus. Konehyönteisen neonsilmät kapenivat ohuiksi viiruiksi. Ja ne viirut tuijottivat Joueraa. ”Hän tappoi Arboun ja ehkä Manunkin. Hoidetaan hänet pois päiväjärjestyksestä!”
”273”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti. Hän kuuli, kuinka Rakentajan metalliset askeleet lähestyivät heitä. Meriharakka kikatti nokkansa välistä.
”273, Manulla ei ole mitään hätää… hän… hän olisi varautunut johonkin tuollaiseen –”

Idiootti, Visokki halusi huutaa. IDIOOTTI!

”– eikä hän jättäisi meitä pulaan. Manu ei ikinä tekisi niin… ei ainakaan tarkoituksella.”

Eikö, kysyi vapiseva ääni hänen sisältään. Eikö varmasti?

”Ja mistä me voimme sen tietää!? Sitä paitsi, tuo konehirviö tahtoo meistä kaikista eroon! Pysäytetään hänet, ennen kuin hän satuttaa muita!” nazorakin sanat olivat kuin sulaa metallia, jota tihkui lattialle. 273:n sormi kiristyi tiukemmin liipaisimen ympärille.

Tarip ja meriharakka eivät hievahtaneetkaan, kun Rakentaja lähestyi sanaakaan sanomatta. Hetken hiljaa heidän kaikkien takana seissyt Tawa ei epäröinyt vaan astui violetin viitan heilahduksena Visokin eteen ja suuntasi keihäänsä lähestyvää sielutonta konetta kohti.

”Tawa”, Visokki kuiskasi, ”se ei ole niin yksinkertaista. Kai edes sinä tiedät sen?”

”Minä tiedän”, Tawa vastasi, ”mutta minäkin olen vain tämän mielen luomus. Ja jos jokin uhkaa sitä, en voi muuta kuin toimia.”

”Tuo uhkaa sitä!” Visokki kivahti osoittaen meriharakkaa. ”Tuo on saamassa täyden vallan! Se on voittamassa taas kerran, Tawa!”
Mielen luoma Tawa katsoi Visokkiin surumielisesti, kuin se olisi halunnut pyytää anteeksi katseellaan. Sitten tämä oli vain hiljaa ja piti asentonsa.

”Harakka auttoi minut pakoon koneelta ja Rakentajan luo!” Matoro huomautti ja asteli Taripin viereen. ”Et tunnu ajattelevan loogisesti, Visokki. Loinen saattaa olla vihollisemme, mutta Kone on sitä paljon vaarallisempi. Antaisitko Kapuran kuolla vain, jotta saisit pitää kätesi puhtaana yhteistyöstä Avden kanssa? Tässä ei ole kysymys mistään hyvästä ja pahasta, ei ole pitkään aikaan ollut!”
”Matoro…” Visokki huokaisi.

Ei hän ollut antamassa Kapuran kuolla. Se ei ollut koskaan ollut vaihtoehto. Aivan pienen hetken näytti siltä, kuin he olisivat voineet voittaa. Hetken näytti siltä, kuin Kone olisi kaadettu ja loinen sen mukana. Rakentajan tietotaidolla ehkä kaikki loputkin loiset.

Mutta sitten Manu oli toiminut, kaikki oli mennyt taas kerran päin helvettiä, ja musta lintu nauroi, kun kaikki kallistui kohti sitä entropiaa, johon se oli pesänsä tehnyt.

”Kumpi puhuu nyt, Matoro”, Visokki kysyi ahdistuneena, ”sinä vai lintu? Kumman sanoja nuo ovat? Kumpi kuiskaa toisen korvaan? Älä – älä anna tämän mennä näin, Matoro, me saamme vielä tämän korjattua. Me saamme –”

Rakentajan ranka kirskui lähemmäs heitä. Jalkaterät kolahtivat vasten lattiaa tasaiseen tahtiin kuin sekuntiviisarin iskuilla. 273:n silmät siirtyivät nopeasti Jouerasta Visokkiin ja takaisin. Rakentaja vai Lintu? Koneen herra oli akuutimpi uhka, mutta Visokin hätä oli todellinen.

”Matoro, me olemme täällä pelastamassa Kapuraa!” Visokki kivahti. ”En tiedä, mitä loinen on sinun päähäsi istuttanut, mutta hän ei ole täällä auttamassa meitä siinä!”
”Mistä sinä tiedät sen? Kuinka monta sanaa olet vaihtanut meriharakan tai sen sisarten kanssa?”
”Hän on Avde, Matoro! Hän on se, mitä Avde on istuttanut itsestään tänne! Ja sinä olet antamassa hänen voittaa!”
Matoro haroi käsillään ilmaa. ”Minä… minä en ymmärrä, miten voit olla noin ehdoton. Entä sitten, jos se on Avde? Ei tämä ole mikään lautapeli, missä on vain kaksi osapuolta. Jos Avden tavoitteet ovat edes kerran myötä meidän kanssamme, se on vain hyvä! Maailma ei ole niin yksinkertainen, että voisit vain… päättää, ettet anna harakan auttaa. Meillä ei ole varaa siihen, ei Manun jälkeen!”

Rakentaja vai Lintu?

”Edes kerran, Matoro? Et… et saa antaa hänen laittaa sanoja suuhusi! Sulje hänet pois! Sulje lintusi pois!”

Ja ennen kuin Matoro ehti vastata, konetorakan ase laukesi.

Luodit, kumpikin niistä, jähmettyivät ilmaan saavuttamatta koskaan määränpäätä – toinen oli matkalla kohti Rakentajan päätä, toinen yhä Taripin olkapäällä sojottavaa pikimustaa lintua.

”OLETTE HÄIRINNEET MINUA JO TARPEEKSI, KUTSUMATTOMAT VIERAANI”, sanoi Rakentaja. Konemies heilautti kättään, ja maasta nousi metallitankoja, jotka kohosivat hampaina klaanilaisten ympärille kuin selleiksi. Kelvin haparoi rautapalkin sivuun heittämäänsä asetta muttei ylettynyt siihen.

Pystyyn jäi vain Tarip Ruostesilmä kera meriharakkansa.

”SIEDIN TEITÄ TÄHÄN ASTI, JA HYVÄ NIIN – LÄSNÄOLONNE, VAIKKAKIN TUHOISA, JOHTI MINUT TÄRKEÄN AJATUKSEN JÄLJILLE. NYT MINULLA ON KUITENKIN MUUTA ASIAA. SYVÄ NAURU – JOS TUTKIMUKSENI OSUIVAT OIKEAAN, OLET VERKOSTON YTIMESSÄ, SAASTAISTEN LOISTEN KESKELLÄ. TOIVOTTAVASTI VIESTINI VÄLITTYY LINNUN KAUTTA.”

Tarip vilkaisi ensin rautahäkkeihin suljettuja klaanilaisia ja sitten itse rautaista ruhtinasta, joka häntä kohti asteli. Merirosvon katse oli uhmakas.

”TÄMÄ EI OLE ENSIMMÄINEN KERTA, KUN OLET YRITTÄNYT ASETTUA TIELLENI”, jatkoi Jouera. ”NUKET, LOISET – PALVELIJASI, YHTEISTYÖKUMPPANISI, MITÄ IKINÄ EPÄPYHÄT OLENTOSI OVATKAAN. MUTTA MITÄ IKINÄ LÄHETÄTKÄÄN PERÄÄNI, OLET TUOMITTU EPÄONNISTUMAAN, SILLÄ KEKSIN VIIMEIN TOTUUDEN, JOKA VASTAA VIERAILIJOIDEN LÄSNÄOLOSTA SYNTYNEISTÄ KYSYMYKSISTÄ TÄRKEIMPÄÄN: KUINKA KONE VOI MENNÄ RIKKI, JOS SE ON TÄYDELLINEN?”

Joueran askeleet kalahtivat lattiaan, kun tämä kääntyi ympäri katsomaan olemattomilla silmillään Tuhannen koneen kaupungin vallannutta hävitystä. Raunioiden yllä loisti Punatähti ainoana edelleen ehjänä kappaleena Joueran luomaa.

”TOTTA SE ON, ETTÄ KONE VOI RIKKOUTUA, MUTTA MITÄÄN RISTIRIITAA TÄYDELLISYYDEN KANSSA SILLÄ EI OLE. KUTEN OLEN KÄSITTÄNYT, SEIKAT EIVÄT SULJE TOISIAAN POIS – KONE VOI RIKKOUTUA, SILLÄ SE EI OLE VIELÄ TÄYDELLINEN VAAN AINOASTAAN SILKKA KEHITYSASTE, JOKA ABSOLUUTTISEEN VIRHEETTÖMYYTEEN JOHTAA.”

Rakentaja kääntyi jälleen kohti kahlittuja vankejaan ja Taripia – ele todennäköisesti pikemminkin yleisön kuin hänen itsensä vuoksi.

”MINKÄLAINEN ON SITTEN KONEISTA TÄYDELLISIN? UNOHDIN SEN, MITÄ MINUN EI OLISI INSINÖÖRINÄ KUULUNUT UNOHTAA – FYSIIKAN LAKIEN JULMUUDEN, ENTROPIAN ARMOTTOMUUDEN. IKILIIKKUJAA EI OLE. LOPULTA VOIMAT JA VUOROVAIKUTUKSET REPIVÄT HAJALLE MINKÄ TAHANSA JÄRJESTELMÄN.”

Koneiden salissa vallitsi täysi hiljaisuus Joueran sanaryöppyjen välissä. Tarip seisoi paikallaan katsoen suoraan kohti Rakentajaa, ja klaanilaiset eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa. Matoro oli luopunut kaltereita vastaan pyristelystä, ja Jäätutkijan katse oli täynnä voimatonta uhmaa.

”JOS KAIKKI LIIKE ON TUOMITTU PYSÄHTYMÄÄN, ON TÄYDELLISYYDEN OLTAVA LEVOSSA – SE ON TILA, JOSTA EI VOIDA POIKETA MIHINKÄÄN MUUHUN. ENERGIAN ON OLTAVA NOLLA. LIIKEMÄÄRÄN ON OLTAVA NOLLA.”

Tauko.

”MASSAN ON OLTAVA NOLLA.”

Tauko.

”JOS KONE EPÄONNISTUU VÄÄJÄÄMÄTTÄ, SILLOIN EI VOI OLLA SITÄKÄÄN – VAIN IKUINEN, MUUTTUMATON TYHJYYS. KONEEN TEHTÄVÄ ON YKSINKERTAINEN – HAALIA SISÄÄNSÄ KAIKKEUS, JOTTA KAIKKEUS VOI LAKATA OLEMASTA.”

Visokin kädet puristuivat metallisten kalterien ympärille, ja hän tunsi pulssinsa hakkaavan kovempaa ja kovempaa. Hän käänsi katseensa Tawaan, joka oli jo näyttänyt hyväksyneen kohtalonsa metallisten palkkien vangitsemana. Ja siinä samassa kaikuivat hänen muistoissaan sanat, jotka todellinen Tawa oli kertonut hänelle pimeänä hetkenä.

Sanat, joita vastaan todellinen Tawa oli rakentanut koko elämänsä.

”Horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa.”

Ja sanat, jotka olivat sitäkin pelottavampia.

”Ja jonain päivänä… katkeaa käärmeeltä pää.”

”VIISAASTI SANOTTU”, tokaisi Jouera. ”EHKÄ YMMÄRRÄTTE SITTENKIN, MITÄ SAATTE PIAN NÄHDÄ. ETTE AINOASTAAN KAIKKEUDEN PÄÄTTYMISEN TÄMÄN TOAN MIELESSÄ VAAN MYÖS ALUN KETJUREAKTIOLLE, JOKA SYÖ SISÄÄNSÄ MAAILMOISTA JOKAISEN, KUNHAN TODELLINEN KONEISTO NOUSEE PYSTYYN.”

”Olet…” Visokki kuiskasi. ”Olet hullu.”

”Syvä Nauru kuulee haaveesi”, meriharakka vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”ja hän ymmärtää, miksi unelmoisit niin. Mutta miten kuvittelet voivasi pyyhkiä Tulen Takojan lopullisesti pois?”

”TULEN TAKOJAA EI ENÄÄ OLE”, vastasi Rakentaja. ”SE, MITÄ JOSKUS OLI, ON LIITTYNYT OSAKSI KONEISTOA… JA KUN KONEISTO LAKKAA OLEMASTA, LAKKAAVAT SAMALLA LOPUTKIN TAKOJASTA.”

Hetken Rakentajan mekaanisen äänen sanat ehtivät tanssahdella Visokin tajunnassa, ennen kuin niiden merkitys upposi syvemmälle. Hän yritti nousta pienessä ahtaassa sellissään niin korkealle, kuin hänen oli mahdollista seisoa, ja kurotti katseensa ylös harmaalle taivaalle, jossa paikalleen pysähtyneet Koneen osat odottivat Punatähden loisteessa.

Satoja tonneja rautaa oli rakentunut tähän mieleen Koneen muodossa heidän yllensä, allensa ja ympärillensä. Se oli rakentanut itsensä, taistellut painovoimaa, logiikkaa ja matematiikkaa vastaan ja tehnyt tässä mielessä työtään minkään estämättä. Luonnonlait ja kausaliteetti olivat jääneet sen alle, kun se oli päättänyt rakentua suuntiin, jotka sen Rakentaja oli valinnut.

Mutta nyt, yhtäkkiä, alkoi koko Kone tuntua siltä, kuin se olisi ymmärtämässä oman painonsa. Tajuamassa, että mikään niin suuri ei voisi pysyä kasassa rusentumatta omaan massaansa ja hajoamatta omaan mahdottomuuteensa. Metallinen hirviö oli syönyt sisäänsä kaiken syötävän.

Lopuksi sen täytyisi enää syödä itsensä.
Ja hiljaa sen rakenteet alkoivat jyristä kuin maanjäristystä enteillen.

”Matoro”, Visokki lausui kylmän hiljaisesti, ”273. Minä… minä olen pahoillani, mutta… meidän… meidän täytyy herätä. Meidän on pakko herätä. Meidän on pakko lähteä.”

”Mitä?” Matoro painoi kasvonsa kaltereihin ja huusi. ”Et sinä voi vain antaa periksi, Visokki!”

”Minä… minä en voi pysäyttää sitä, mikä on tapahtumassa, Matoro. Prosessi oli pidemmällä kuin luulin sen olevan. Luulin – luulin, että vain suojelemalla Taripia voisimme suojella Kapuraa loppuun asti, mutta…”

Visokki oli hetken hiljaa.

”M-meidän täytyy herätä, Matoro. Jos… jos emme herää pian, emme herää enää ikinä.”

Jään sotilas vilkaisi Visokkia ja kääntyi sitten Taripin olalla keikkuvan linnun puoleen.
”Harakka kertoi minulle, että Rakentaja on voimaton, jos uskomme niin. Emme ole todellisia täällä, kuten ei ole sekään. Minä pääsin irti Koneesta kerran, ja pääsemme nytkin.”

”Niin, niin me pääsemme”, Visokki sanoi, ”j-jos heräämme.”

”Mutta…” 273 kysyi hiljaisella äänellä, ”entä tämä mieli? Entä kaikki mieliklaanilaiset?”

Visokin hiljaisuus antoi lopullisen vastauksen.

”Visokki, entä Kapura?” Matoro parahti. ”Älä tee tätä minulle. Meidän piti pelastaa Kapura. Visokki! Emme voi antaa periksi. Minä en voi pettää Kapuraa taas –”

Visokki oli nostanut kätensä, ja suuren staattisen kohinan ja välähdyksen jälkeen Matoro oli poissa. Hän oli jättänyt jälkeensä vain tyhjän sellin.
”Olen pahoillani”, Visokki sanoi ääni vapisten. ”Olen niin, niin pahoillani.”

Hän käänsi kätensä kohti Jäätutkijaa.
”Aiotko… aiotko herättää minutkin?” konehaarniskainen nazorak sanoi hiljaa.

Visokki nyökkäsi.
”Minä ymmärrän kyllä”, 273 vastasi. ”Se ei varmasti ole helppoa…”
Hän laski päätään rintakehäänsä kohti.
”Mutta ainakin sentään yritimme, eikö niin?”

Valo välähti, ja myös Jäätutkija oli poissa sellistään. Visokki kääntyi Tawaa kohti.

”Se ei toimi minuun”, tämä vastasi alakuloisesti. ”Ei ole mitään herätettävää.”

”Minä tiedän”, Visokki vastasi. ”Olen pahoillani.”

Pieni hymy nousi visiiri-haulle.
”Sano se sille minulle, jonka voit vielä pelastaa.”

Pihtileuat vapisivat hiljaa, ja Visokki napsautti sormiaan. Viimeisen välähdyksen myötä hän tunsi mielenmaiseman katoavan ympäriltään. Viimeinen kuvajainen Tawasta ja Koneen sydämestä muuttuivat usvaksi ja lakkasivat olemasta, kun Visokki sukelsi todellisuutta kohti.

Mutta vain hetkeksi.
Visokista tuntui kuin hän olisi saanut vain silmänräpäyksen Koneen ulkopuolista todellisuutta. Huone, jossa he nukkuivat kävi hetken hänen edessään. Pienen hetken Visokki ehti tuijottaa pöllämystynyttä Snowieta silmiin.
Mutta sen jälkeen häkki oli tullut takaisin.

”Mitä…” hän kääntyili ympäriinsä ja näki sekä 273:n että Matoron naulittuina häkkeihinsä. Hänen kauhistunut katseensa kohtasi jälleen Tawan oman. Mikään, mitä hän oli tehnyt, ei ollut pysynyt sekuntia pidempään.

Hän katsoi Rakentajaa kohti.

”MITÄ SINÄ TEIT MEILLE?”

”MINUN MIELENI ON LIIAN TÄRKEÄ HYLÄTTÄVÄKSI TÄNNE”, vastasi konemies, ”MUTTA MIKSI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT? VARSINKIN, KUN SAMAAN AIKAAN ELIMINOITUU TOINENKIN SYVÄN NAURUN EPÄPYHISTÄ PALVELIJOISTA.”

Visokki kääntyi kauhistuneena kohti Matoroa, jonka sisälle pesiytynyt lintu tuijotti häntä takaisin.

”SYVÄ NAURU”, sanoi Jouera, ”NYT ON MINUN VUORONI NAURAA.”

Rakentajan kaiuttimista kantautui tylsistynyt nauru vailla hilpeyttä: ”Ha ha ha.”

Jouera kohotti konekättään lakkaamatta nauramasta, loi viimeisen silmättömän vilkaisun vankeihinsa ja laski kätensä sitten alas.

Ja samalla, kaukana Koneiden salista, valtavan koneiston pohjoisessa haarassa, eräs sen paksuimmista teräspalkeista napsahti poikki.

Hammasrattaiden rivistöt olivat sankat – mestarillinen mekanismi oli edennyt Toa Kapuran mielen joka kolkkaan. Liukuhihnat kuljettivat yhä eteenpäin pirstoutuneiden saarten paloja; keskellä Tuhannen koneen kaupunkia jäljelle jääneet työläiset olivat palanneet työhönsä. Konekaupungin raunioissa edelleen maannut Bio-Klaani asukkaineen katsoi, miten taivas vavahteli.

Vaikka kone oli kokonaisuudessaan liian suuri hahmotettavaksi, olivat sen rakenteet punoutuneet mielen sopukoiden kautta fysiikan lakeja rikkovaan itsesimilaariseen kokonaisuuteen, jonka jokainen osa oli yhteydessä toisiin ja jälleen itseensä.

Ketjureaktio oli nopea.

Samaan aikaan, kun Rakentajan käsi saavutti lepotilan, pirstoutui jokainen täydellisyyden koneiston tärkeistä, sitä kasassa pitävistä osista. Koneen hajoamisen melun alta erottui vain vaivoin ääni, joka kuului visorak-naiselle. Ääni huusi ja kirkui avunpyyntöä toiseen todellisuuteen kenelle tahansa, joka voisi olla kuulemassa.

Ja ennen kuin kukaan ehti reagoida tapahtuneeseen, KONE SORTUI.

↩