Kone

Kun Matoro avasi silmänsä, hän näki Koneen.

Jokaisessa suunnassa se kävi tasaista käyntiään. Osien väleistä näkyi pelkkää tyhjää valkoista. Laitteiston kiillotetut, teräksenharmaat osat peilasivat toan kasvot tuhansiksi heijastuksiksi.

Matoro ei voinut liikkua. Hänen ranteensa ja nilkkansa olivat tiukasti metallin puristuksissa. Hänen imaginääriset makutansiipensä olivat kadonneet, aivan kuten kaikki se voiman tunto, jolla hän oli yrittänyt pelastaa ystävänsä. Itrozkin oli hiljaa. Kone tuntui kaikkialla hänen kehossaan. Kasvojensa edessä hänellä leijui ohut ja tarkka pora, jonka uurteista heijastuivat hänen kasvonsa.

”K-kuka sinä olet?” toa kysyi epäröiden.

MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS, sanoi ääni jostakin. Se tuntui kaikuvan monesta suunnasta samaan aikaan, eikä Matoro voinut olla varma siitä, mistä se tuli – vai oliko se sittenkin vain kuvitelmaa?

”… ja”, Matoro ponnisteli sanoja. ”Mitä sinä aiot tehdä Kapuralle?”

SAMAN KUIN SINULLEKIN.
Matoron hiljalleen heräävät aistit alkoivat taas poimia koneesta jostain kauempana lähteviä ääniä. Mutterit pyörivät kolkosti, männät toistivat liikettään, ja kaikki se kaikui aavemaisesti, epätodellisesti. Oli kuin Koneen melu olisi ollut vain taustahälinää, jonka Matoron aivot lisäsivät itse, ja todellisuudessa koko mekanismi toimi tarkasti, hiljaisesti, täydellisesti.

LEIKATA POIS TURHAN. REPIÄ IRTI SEN, MIKÄ ON ARVOKASTA, JA LIITTÄÄ SEN TÄYDELLISYYDEN MAAILMAAN.

”Olen eri mieltä käsityksestäsi arvokkaasta, kuka sitten oletkaan”, Mustalumi yritti kiemurrella irti, mutta täysin turhaan. Hän oli kiinni koneessa.

JA SE ON, KOSKA VIRHEESI TEKEVÄT SINUT SOKEAKSI, ääni jyrisi koneen tahdissa. MITÄ ON TÄYDELLISYYS, MATORO? SE EI OLE HARVINAISTA TAI ERITYISTÄ – TÄYDELLISYYS ON KAIKESSA JA KAIKISSA, MUTTA SEN PEITTÄVÄT ALLEEN INHOTTAVAT VIRHEET. TÄMÄN MIELEN OMISTAJAN VIRHEET TUHOAVAT HÄNEN POTENTIAALINSA. SINUN VIRHEESI TUHOAVAT POTENTIAALISI.

MINÄ TEEN SIITÄ LOPUN.

”Luulenpa, että se on aivan liian myöhäistä”, toa parahti.

KOSKAAN EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ. TÄYDELLISYYS ON AJATON, IKUINEN, MUUTTUMATON. VIRHEIDEN MAAILMAN ALLA ON JOTAKIN SUUREMPAA, JOKA ON OLEMASSA RIIPPUMATTA SIITÄ, KUINKA SOKEAT TUHOAJAT YRITTÄVÄT SITÄ MUSERTAA.

”Et onnistu siinä”, Matoro puuskahti viimeisenä vastarinnan elkeenä. ”Olet vain yksi suuruudenhullu muiden joukossa.”

KUN LIIKKUU ETEENPÄIN, SAAVUTTAA LOPULTA TAVOITTEENSA RIIPPUMATTA NOPEUDESTAAN. JOKAINEN ASKEL KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ TUO SEN VÄÄJÄÄMÄTTÖMÄSTI LÄHEMMÄS. JOKAINEN ASKEL MERKITSEE – MITÄ SINUSTA TULEE POISTAA ENSIKSI, MATORO MUSTALUMI?

”Se, joka petti Kapuran”, toa sylkäisi. ”Mutta minun toivomuksellani ei taida olla mitään merkitystä, eihän?”

SINÄ KORJAAT SEURAUKSIA, ET SYITÄ. TÄYDELLISELLÄ EI OLE SIJAA EPÄVARMUUDELLE – TÄYDELLINEN TUNTEE ENNALTA JOKAISEN SIIRTONSA JA SIKSI HYVÄKSYY NE EHDOTTOMASTI. SINUSSA ON PALJON EPÄVARMUUTTA, MATORO MUSTALUMI. MIHIN TARVITSET MUITA?

Matoro näki, miten hänen heijastuksensa koneen osista alkoi huutaa. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Tietenkään ei. Ne olivat vain heijastuksia.

MIHIN TARVITSET NIITÄ, JOTKA MYRKYTTÄVÄT MIELESI RISTIRIIDALLA? POISTA SE, MATORO. LEIKKAA SE POIS.

♫ En ♫, vastasi Matoro, mutta hänen ääntään ei enää kuulunut. ♫ Et saa minusta irti sirpalettakaan~ ♫

Hän tuijotti poraa silmiensä edessä. Se oli liikkumatta.

Hän tiesi, ettei se liikkuisi, ellei hän haluaisi sitä.

Käskevä ääni ei enää vastannut. Matoro ei ollut varma, oliko se enää edes kuuntelemassa. Hän tunsi olevansa yksin Koneen kanssa.
He, kaikki kolme, olivat yksin Koneen kanssa.

♫ Et pääse pakoon~ ♫
♫ Muut löytävät minut vielä~ ♫
Vai löytävätkö? Mitä Makuta Nui, tai edes Visokki, voisi jotakin niin täydellistä vastaan?

♫ Sinulla ei ole mitään, millä uhkailla minua~ ♫
♫ Olet vain harha Kapuran mielikuvituksessa~ ♫
♫ Virhe~ ♫
Mutta Matoro ei uskonut siihen koko sydämestään.

Täydellisyyden ääni oli ollut looginen. Se oli ollut järkevä. Se oli ollut vakuuttava.
Eikö hän ollut kaivannutkin Nimdasta vain järjestystä, kykyä kontrolloida maailman kaaosta? Eikö järjestys ollut se, mitä Suuri Henkikin tavoitteli?
Järjestys olisi niin paljon helpompaa.

♫ Matoro, lopeta! ♫

Kone piti hänestä tiukasti kiinni. Pieninkään liike ei ollut mahdollinen.
Hetki sitten se oli ollut vain keho, mutta nyt hänestä tuntui, kuin metalli oli kahlinnut myös hänen ajatuksensa.
Sulkenut sivupolut.
Pakottanut ne vain yhteen suuntaan. Ja kun kulkee vain yhteen suuntaan, lopulta päätyy tien loppuun. Monen mielestä Kohtalo toimi samoin. Sillä kulkeminen oli vääjäämätöntä – ainoa vapaus oli valita, vastustaisiko sitä. Kohtalon polkua sai kulkea ilomielin tai hampaat irvessä, mutta jokaisen piti se polku kulkea.
Kohtalo oli sillä tavalla turvallinen.

Kone kiskoi eteenpäin.

♫ ei ♫

Jokainen askel kohti täydellisyyttä tuo sen vääjäämättömästi lähemmäs. Sanat porautuivat Matoron tajuntaan. Hän kuuli ne uudestaan ja uudestaan. Järjestys, selkeys, täydellisyys, Kohtalo. Nimda ei ollut niitä tarjonnut, pikemminkin saanut toan niitä kaipaamaan.

Mustalumi otti yhden askeleen kohti täydellisyyttä. Otti vai pakotettiin ottamaan? Eroa ei tuntunut olevan. Se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Miksi hän oli lykännyt sitä niin pitkään?

♫ ei ♫

♫ EI ♫

Koneen luojan logiikka oli aukotonta. Argumentit täydellisiä. Olisi mieletöntä olla hyväksymättä niitä. Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki tekisivät niin.

Häntä ei tarvittu ajattelemaan. Hänen aivoituksensa olivat autopilotilla.

Toinen askel kohti täydellisyyttä sai poran käynnistymään suristen.

♫ älä t- ♫

♫ virheiden alla on jotakin suurempaa ♫

Hän tunsi, miten pora pureutui hänen otsalohkoonsa.

Se tuntui miellyttävältä.

Ääni vihloi korvia, kun instrumentti lävisti kipinöiden hänen metallisen kallonsa.

Sinistä verta roiskui kaikkialle. Se sotki kauniit koneen osat. Heijastukset eivät enää näkyneet. Toa tunsi sinen virtaavan kasvojensa halki. Hän sulki silmänsä ja huokaisi unenomaisesti. Veri valui yli hänen silmäluomiensa ja poskiensa mukaillen hänen kanohinsa uurteita. Mieto raudan tuoksu tuntui rentouttavalta.

Suriseva metalliterä työntyi hänen kihelmöivään aivokudokseensa. Se repi aukkoa kallossa jatkuvasti paksummaksi ja paksummaksi. Hänen naamioonsa ilmestyi murtuma. Veri oli kaunista kuin meri kesäpäivänä. Hänen kasvonsa olivat sen peitossa, ja verivanoja putoili jo hänen rinnalleen ja jaloilleen. Pisaroita katosi tyhjyyteen, jossa Kone asui.

Syvemmälle ja syvemmälle. Hän tunsi jokaisen solunsa nauttivan terästä. Täydellisyys tuntui niin hyvältä. Oikealta. Kuin kaiken olisi tarkoitettu käyvän niin. Vaimea ääni jossakin yritti heittää häiriöitä hänen euforiaansa, mutta punainen ääni oli voimakkaampi.

Poranterä osui johonkin kovaan. Se rääkyi, kun ei päässyt läpi. Vihloi. Sattui. Irvisti. Toa tunsi kipinät päänsä sisällä.

Kivi oli tiellä. Kaunis kristalli. Kolmikulmainen. Serafi.

Pora ei päässyt sen läpi. Inhottava vihlonta repi hänen euforiansa kappaleiksi. Äkkiä häntä sattui kammottavammin kuin koskaan aiemmin.

Serafi vastusti. Kristalli ei särkynyt.

Ei heti.

Pora kirkui vasten kristallia. Matoro huusi kivusta.

Lopulta serafista lohkesi siru. Pieni hippunen vain, ei paljoa hiekanjyvää suurempi. Sekin oli yltäpäältä veressä.
Sitten irtosi toinen. Kolmas.

Enää se ei kestänyt. Ja se tiesi sen itsekin.
Itsesuojelulla ei ollut enää merkitystä. Se päätti pitää huolen, että se ei lähtisi turhaan.
Serafi särkyi sadoiksituhansiksi pieniksi pistäviksi siruiksi toan tajuntaan. Matoro huusi tuskasta ja yritti vääntää päänsä pois mutta ei kyennyt. Kaikki punaiset illuusiot hajosivat kristallin räjähtäessä. Poranterä vääntyi, ja haaveet täydellisyydestä putosivat tyhjyyteen.

♫ Matoro, miksi silpoisit itsesi~ ♫
♫ Etkö muista, mikä on tärkeää~ ♫

Matoro näki peilissä kristallineidon ja kuuli tämän heleän äänen… mutta siinä oli jotakin pielessä.
Siinä oli etäisesti häiritsevä pohjavivahde.

♫ Haluatko sinä tätä, Mielen Prinssi? ♫

Matoro ei saanut kasattua ajatuksiaan minkäänlaiseen järjestykseen. Pora oli edelleen hänen päässään. Hän tunsi veren hyytyvän kasvoilleen.

Hän ei halunnut sitä. Hän ei halunnut sitä.
Sirut hänen päässään sattuivat.

♫ Minä voin pelastaa sinut, mutta vain, jos uskot~ ♫
♫ Uskot siihen, että koneen rakentajan voi päihittää ja mielettömyyden mekanismit tuhota~ ♫
♫ Muistatko, miten uskosi sai luoditkin väistämään sinua~ ♫

Peiliin ilmestyneen Deltan kasvoihin ilmestyi paksu, musta särö, joka laajeni kunnes kasvot olivat tunnistamattomat. Kristallimunasta kuoriutui mustia ja valkoisia sulkia.
Matoro ei katsonut hyytyneen veren läpi kristallikuningatartaan.
Hän katsoi lintua.

”♫ Haluatko sinä uskoa, Matoro~ ♫”

Mustien sulkien meri levisi Matoron ympärille. Peilin lintu häilyi pois ja taas takaisin.

”♫ En voi näyttäytyä täällä, jotta Rakentaja ei saa minua kiinni~”
”♫ Mutta minä voin johdattaa sinut pois, Mielen Prinssi~”

Toasta tuntui, ettei mielen prinssiä enää ollut. Oli kuin osa hänestä olisi ollut hajalla. Poissa. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Pelko oli saamassa alaa. Lintu oli ainoa asia, joka voisi pelastaa hänet.

”Päästä minut täältä”, Matoro parahti. Tuska porasta hänen kallossaan oli sietämätön.

”♫ Ajatuksillasi, muistoillasi, tunteillasi on merkitystä~” harakka raakkui suloisesti.

”Mutta… miten?” Matoro parahti.

”♫ Rakentaja on voimaton, jos niin päätät~”
”♫ Hän on vain kylmä manipuloija, joka hyödyntää pelkojasi~”
”♫ Täällä hänellä on sinuun vain se valta, minkä hänelle annat~”

Koneen ote heltyi hänen päästään. Punainen ääni haipui poran kera. Toa keskittyi täyttämään ajatuksensa kaikella mahdollisella, minkä rakentaja oli yrittänyt leikata. Hän ajatteli sitä yhtä kirjakauppaa Ravioliraitilla. Ja sitä, miten Dinem oli kerran kahviossa tullut pyytämään häneltä nimikirjoitusta silmät loistaen. Tai miten Umbra esitteli hänelle nuhjuisesta kartasta uuden seikkailun suunnitelmaa. Tai sitä yhtä yötä, jona Xen oli kompastunut ammuslaatikkoon tuodessaan heille uusia drinkkejä.

Niin paljon kaikkea merkityksetöntä. Turhanpäiväistä. Sitä, joka erotti heidät Rakentajan tyhjästä unelmasta. Sellaista, mikä ei kuulunut täydelliseen järjestelmään. Mekaaniset osat irrottivat otteensa, ja kone hiipui kaikkialta ympäriltä.

Koneen osat napsahtivat irti, ja Matoro putosi.

Läpi valkoisen.

Toa putosi alas kaupunkiin.

Se sattui. Maa oli harmaata terästä. Se tahriintui sinisestä verestä, jota toan otsasta valui.
Matoro jäi hetkeksi kasvoilleen. Hän ei muistanut, milloin olisi ollut uupuneempi. Kammottava hakkaus kaikui hänen päässään. Hän tunsi itsensä keskeneräiseksi, osaksi entisestään. Jokin oli poissa.

Hän ei osannut vielä selittää, mikä. Hän ei jaksanut nousta siitä kylmältä metallilattialta pitkään aikaan. Ikään kuin ajalla olisi ollut jotakin merkitystä.
Hän vain hengitti rauhassa. Toan valkoiset kädet olivat siniset verestä. Hän oli kauttaaltaan sen peitossa.
Hän vain hengitti. Rahoittui. Yritti olla välittämättä kivusta. Kukaan ei pakottanut nousemaan. Enkeli oli poissa.
Hetki vielä, ja sitten pitäisi selvittää, missä hän oli.

Kun jään soturi viimein nosti katseensa, hän luuli aluksi päätyneensä taas yhteen sekamelskaan Kapuran muistoja, sillä maisema näytti kovasti…

… Metru Nuilta?

Metru Nuilta, josta oli imetty värit ja kaikki elämä.

Täydelliseltä Metru Nuilta. Selkeältä, funktionaaliselta ja täysin virheistä vaillinaiselta. Kuin matemaatikon luomalta.
Kohtaa, jossa Kone loppui ja Kaupunki alkoi, ei ollut mahdollista löytää. Sen valtavat, seesteisenä käyvät rattaat kohosivat kuin taivaankansi kaiken yllä. Ja jos katsoi tarpeeksi korkealle, saattoi nähdä taivaan geometrisessä keskipisteessä punaisena leimuavan tähden, joka katseli alas maailmaansa.

Kuolemanhiljainen legendojen kaupungin irvikuva ei huomioinut Matoron läsnäoloa mitenkään, eikä kukaan syöksynyt satuttamaan häntä tai ottamaan häntä vangiksi.

Linnusta ei näkynyt merkkiäkään, toa huomasi huolissaan. Kaikki metallikadut näyttivät täysin samoilta. Rakennukset oli rakennettu samoista geometrisista metallinkappaleista kuin koneistokin. Kaikki oli kiiltävää, sileää ja harmaata.

Kaikki paitsi yksi.

Hän saapui kadulle, jonne rakentui kuin itsestään uusi, muiden kanssa identtinen talo. Yksi sen seinistä oli värimyrsky.

Punaista. Keltaista. Vihreää. Harmaata. Kuin… kuin kasa erivärisiä osia olisi puristettu teräslevyksi. Kun hän katsoi sitä tarkemmin, hän alkoi erottaa siluetteja. Keltainen oli selkeästi Urbam. Oli ollut. Tämän vieressä oli puolikas Arukap. Mustavalkoinen kohta oli siluetti Xentorosta. Matoron sormet jättivät seinämään sinisiä veritahroja, kun hän siveli hahmojen ääriviivoja.

Hän kaatui polvilleen. Siinä seinässä oli kaikki, mitä hän oli yrittänyt pelastaa. Kaikki Kapuran typerät luomukset. Kaikki, mistä hän oli ottanut vastuun. Puristettuna yhdeksi metallilevyksi.

Ihan niinkuin niillä ei olisi ollut sen enempää merkitystä.

Toa kaatui, kun jokin tyrkkäsi häntä hartiasta. Metallinen kalke käveli hänen ohitseen. Toinenkin matoranin kaltainen harmaa olento tuli tämän viereen. Lyhyiden koneolentojen kasvot olivat vain harmaita, eleettömiä pääkalloja, joiden takaraivossa pyöri aivojen paikalla kaksi kultaista ratasta.

”Hei, keitä te olette?” toa kysyi noustessaan, mutta kaupungin kansalaiset eivät edes katsoneet häneen. He ottivat käsiensä magneetteihin kiinni sudit ja alkoivat levittää teräksenharmaata maalia seinän pinnalle.

”Mitä te teette”, Matoro parahti, kun viimeisetkin jäljet yksilöllisyydestä katosivat maalin alle.

Eleettömät työntekijät eivät vaivautuneet edes puhumaan vaan viestivät Matorolle telepaattisesti. ”KORJAAMME”, ne sanoivat. ”TUHANNEN TYÖNTEKIJÄN TÄYDELLISYYDEN TUOVA TYÖTAAKKA ON ÄÄRETÖN. ON KORJATTAVA VIRHEET. ON KORJATTAVA VIRHEET.”

Kun konepari oli valmis, seinä oli kuin tuhannet muutkin. Virheetön ja harmaa.

Täydellinen.

”Ei”, toa jäi tuijottamaan sitä työntekijöiden lähtiessä pois. Hän alkoi vakavissaan pohtia, oliko kyse vain painajaisesta. Harhasta. Miksi hän oli ikinä suostunut mihinkään Kapuran ehdottamaan?

Ajatuksissaan Matoro ei edes huomannut taivaista leijuvaa esinettä ennen sen laskeutumista maahan. Säättömässä kaupungissa se liiteli alas rauhaisasti, vailla sen suurempia häiriöitä.

Se oli sulka.

Heti perään putosi toinen. Toa katsahti ylös ja näki, että lisää ilmestyi tyhjästä ja laskeutui tasaista tahtia poluksi, jota hän saattoi seurata.

”♫ Tule, sotilas” harakka virkkoi. ”♫ Tiedän, mistä Rakentaja ei meitä löydä~”

”Olitko sinä alusta asti… loinen?” mies kysyi epäröiden. Oli, kuin sanan sanominen olisi tehnyt siitä todellisempaa.

”♫ Olen tismalleen sitä, mitä halusitkin minun olevan, Jään sotilas~”
Linnun suloisesta äänestä saattoi lähes kuulla hymyn.
”♫ Älä pelkää kuten ystäväsi, sillä minäkin vastustan Rakentajaa”, ääni kertoi. ”♫ Aivan kuten sisarenikin~”
”Tarkoitatko meriharakkaa?”
”♫ Sellaiseksi häntä tosiaan kutsutaan~”

Matoro pysähtyi paikoilleen katse lasittuneena. Sama katse kävi uudelleen seinässä, joka oli nyt kuin yksi tuhansista kaltaisistaan.
Sulka, musta kuin yö, väpätti ilmavirrassa toan jalkojen juurella.

”♫ Pian, lähdetään~”
”♫ Jos viivymme, Rakentaja tekee sinustakin seinän~”
”♫ Vaikka sinusta tulisikin kaunis seinä~”

”Näytä tietä”, jään sotilas sanoi vailla parempaakaan suunnitelmaa ja näki, miten putoilevat sulat muodostivat pian polun.

Kaupungin läpi kulkiessa aikaa tai paikkaa oli vaikea käsittää, sillä jokainen rakennus ja katu näytti samalta. Ainoa asia, mistä Matoro saattoi päätellä edenneensä, oli Koneen osien kohoaminen kaukaisuudessa – ne olivat kasvaneet sitä mukaa, kun hän oli vaeltanut kohti kaupungin reunaa.

Rakentajan alamaiset eivät olleet välittäneet hänestä, mutta toa odotti, että minä hetkenä tahansa joku huomaisi. Hän oli ollut näkevinään taivaalla kalloja haravoimassa kaupunkia, mutta ne eivät olleet vielä käyneet hänen luonaan.

Äkkiä kaupunki loppui ja horjahti reunan takana odottavaan tyhjyyteen. Oikeassa maailmassa hänen edessään olisi nyt ollut Hopeinen meri, mutta mielikuvitusmaailmassa sellaista ei ollut – rantaviivan takana oli vain Kone valtavine osineen. Jättimäiset hammasrattaat pyörivät, valtavat männät jauhoivat liikeratojaan. Ne näyttivät rauhallisilta, kuin nukkuvilta jättiläisiltä.

Kesti hetken, ennen kuin rantaan alkoi ilmestyä muutakin. Ensin se oli kuin usvainen harha, mutta mitä kauemmin toa katsoi sitä, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hänen edessään oli pieni kaistale merta, joka päättyi järjettömästi tyhjään kuin seinään. Rantaan oli rakennettu puinen laituri. Näky oli kuin kupla elämää tyhjyyden keskellä.

Matoro astui epäröiden pieneen kuplaan metrunuilaista rantaa. Siellä jopa puhalsi kylmä tuuli, joka heitti lumihiutaleita hänen kasvoilleen. Hän tarkensi katseensa laiturin päähän ja huomasi sinne ilmestyneen oven.

”♫ Siinä on reittisi ulos, jään sotilas~”

”M-mitä sen takana on?” toa kysyi, vaikkei odottanutkaan suoraa vastausta.

Matoro astui ovesta ja saapui tyhjään, valkoiseen tilaan.
Se oli muistojen välinen alue, tila sanojen välissä. Tuhannen Koneen Kaupungin humu etääntyi ja lopulta kaikkosi pois, kun toa asteli epävarmoja askelia valkoisella, joka ei tuntunut jaloissa miltään.

Hänen ympärillään virtasi pysähtyneitä hetkiä, jäätyneitä hahmoja. Joitakin niistä hän tunnisti – kebab-paikan Metru Nuilta, matoranin takojan roolipeliryhmästä. Osasta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ne kuvastivat. Toiset olivat abstrakteja värien ja äänien sekoituksia. Jotkin olivat niin konkreettisia, että toa saattoi törmätä niihin – toiset olivat kuin häilyvää usvaa. Matoro pysähtyi hetkeksi vain ihmettelemään. Hetket ja hahmot lipuivat hitaasti hänen ohitseen. Muistojen virrassa oli samankaltaista seesteisyyttä kuin lempeässä merenkäynnissä. Hän hätkähti, kun tajusi yhden väläyksen menneisyydestä katselevan samaa näkymää hänen olkansa takaa.

Tämä väläys oli kuitenkin vain yksittäinen matoralainen eikä edes kovin erikoisen näköinen. Kun Matoro katsoi kohti pienen miehen kasvoja, hymyili tämä takaisin lempeällä tavalla, kuin olisi aina tuntenut hänet.

Hassua, Matoro ajatteli. Matoralaisesta huokui jotain todella turvallista, kuin tämä olisi ollut joku, josta Kapuralla oli hyviä muistoja.
Pienen miehen, kenties ta-matoralaisen, täyspunainen haarniska oli kevyt ja melko pelkistetty. Sillä tapaa pelkistetty, ettei siitä voinut täysin arvioida, mistä päin maailmaa tämä oli kotoisin tai millä aikakaudella tämä oli elänyt. Lyhyessä hahmossa oli jotain kummallisella tavalla tuttua ja universaalia. Tämä näytti hahmolta, jonka voisi ainakin vannoa näkevänsä missä tahansa väkijoukossa. Pieni punainen matoran pysähtyi Matoron oikealle puolelle, nyökkäsi ja hymyili lempeillä, sinisillä pakarikasvoillaan.

”Hei, ystävä”, matoran sanoi pehmeällä äänellä. ”Meillä taitaa olla sama matka.”
”Hei…?” toa tervehti hyvin epävarmana siitä, mitä hahmosta pitäisi ajatella. Ainakin muisto huokui luotettavuutta, joten se oli tuskin mitään erityisen pahaa.

”Mistä päättelet niin? En itsekään varsinaisesti enää tiedä, minne olen menossa”, hän myönsi yllättävälle matkalaiselle.

”Tie tietää sen sinun puolestasi”, matoran hymyili. ”Tämä tie on piilossa uneksijamme syvimmässä unessa, siinä mitä uneksijamme ei muista… tai kieltäytyy muistamasta. Tie kuuntelee sinua paremmin, kuin osaat puhuakaan. Sinun täytyy vain kävellä. Tie määrää suunnan.”

Matoran mittasi nopealla vilkaisulla Matoron päästä jalkoihin ja puhui nyt hieman hiljempaa.
”Ja näyttää siltä, ystäväni, että tie ohjaa sinut turvaan Koneelta. Siihen ainoaan paikkaan sepän mielessä, mitä rattaat eivät ole vielä tuhoamassa.”

Toa oli lähes huojentunut tiedosta.
”Tämä saattaa kuulostaa epäkohteliaalta, mutta… mikä oikein olet? Tai oletan, että olet yksi Kapuran muistoista, mutta kuka olet? Tunsitko Kapuran hyvin?”

”Olen muisto, ystävä”, pieni mies vastasi. ”Pahoittelut, mutta et voi kysyä minulta mitään, mitä Kapura ei minusta tiedä. Hän ei tiedä, kuinka hyvin tunnen hänet. Voisin kuitenkin arvella, että hän uskoo minun tietävän hänestä kaiken.”
Matoralainen naurahti lämpimästi.
”Emme ole kohdanneet kovinkaan usein. Hän tuntee perheeni huomattavasti paremmin kuin minut. Tunnetko sinä Kapuran hyvin, ystäväni?”

”No, luulin tunteneeni”, Matoro vilkaisi jalkojaan. Valkeus hänen allaan virtasi sekin muistoja. ”Mutta en tiedä enää. Arupak, kaikki mitä olen täällä nähnyt – en voi sanoa, että koskaan tunsin.”

Keskustelukumppanin Pakarille lipui surumielisempi hymy. ”Niin kovin ikävää kuulla… seppä kaipaa todellista ystävää. Minäkin yritin kerran olla hänelle ystävä, ja yritän edelleen. Toivon hänen vain vielä ymmärtävän, että ystävyys on avoimuutta.”

Pikkumies käänsi kasvonsa suuntaan, johon heidän molempien rintakehät osoittivat.
”Määränpää, johon olemme menossa, on jotain, jonka seppä on piilottanut syvälle sisällensä. Hän pitää sen piilossa, sillä se kertoo hänestä jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan halunnut kuunnella. Ystävä, jos se auttaa… niin sinne astuttuasi näet Kapurasta jotain sellaista, mitä hän ei tule koskaan olemaan tarpeeksi rohkea pukemaan sanoiksi. Vaikka hän ehkä haluaisi… ehkä jopa sinulle.”

”En ihan ymmärrä”, toa myönsi. ”Tavallaan minusta tuntuisi reilulta kantaa kaunaa sitä miestä kohtaan, mutta sitten taas… toivon, että voisin oikeasti luottaa häneen. En usko, että pystymme enää koskaan olemaan ystäviä samalla tavalla kuin ennen. Totta puhuen olen aika hukassa Kapuran kanssa.”

Sinipakari nyökkäsi.
”Kävelläänkö?” hän sanoi äänessään etäinen pilke iloa. ”Vaikka ajalla ei ole täällä merkitystä sen enempää kuin paikallakaan, ikuisuus ei taitu ilman askelia. Oikeastaan voisi sanoa, että askeleet ovat kaikki, millä lopulta on väliä.”
”Toki”, toa vastasi. Hänen oli vaikea tottua painottomaan tunteeseen, jonka tyhjyyden läpi askeltaminen sai hänessä aikaan. Tuntuiko kuolema ja ruumiista poistuminen siltä? Hänellä oli etäisiä muistikuvia samankaltaisesta tunteesta kauan sitten Deltan temppelissä.

Vaikka sinipunainen matoralainen käveli lyhyemmillä jaloilla ja rauhallisemmilla askelilla kuin Matoro, he etenivät tismalleen samaa vauhtia. Määränpää ei tuntunut lähestyvän, ympäröivät muistot vain kaikkosivat.
”Seppä on hyvä takomaan terästä”, matoralainen sanoi, ”mutta eniten hänen pitäisi keskittyä takomaan omaa sirpaleista sieluaan. Hänessä on paljon arpia, joiden hän toivoo menevän pois, jos hän lakkaa ajattelemasta niitä. Ja vaikka Rakentaja jauhaa häntä palasiksi… on seppä itse suurin sielunsa pirstoja.”

”Kaikki eivät taida olla yhtä hyviä ymmärtämään kuin sinä”, Mustalumi vastasi hiljaa.

”Se on joskus kirous, ystävä”, matoran hymyili. ”Mutta jokaisen maailman ajattelijan, uneksijan ja haaveilijan – jokaisen sielullisen – mielessä on jotain, mihin voi vaikuttaa. Kuninkaiden empatian voi herättää, kuten myös ryövärin ja rosvon epäitsekkyyden. Jokaisen voi saada ymmärtämään, ystävä. Tarvitaan vain oikea näkökulma. Oikea siemen.”
Pakarikasvo piti tauon, ja puhui sitten taas.
”Rakentaja näkee Kapurassa vain sen, mikä on rikki, ja haluaa rikkoa loputkin… kun hän voisi katsoa pidempään ja nähdä, mitä palasista voisi… parsia.”

Matoro ei aivan muistanut, missä oli viimeksi kuullut sanan ”parsia” Kapuran yhteydessä. Se… se tuntui tutulta.
”Jos siitä edes saa parsittua mitään ehjää”, hän huokaisi.
”Näytät mieheltä, joka oli joskus optimisti”, matoran sanoi hymyillen yhä. ”Sinulla on sellaisen miehen kasvot. Mitä vaatisi etsiä sirpale sitä miestä?”

”Kellojen kääntämistä”, Matoro vastasi. Hän pysähtyi, sillä he olivat saapuneet ovelle.

”Se ei ole mahdotonta, ystävä”, matoralainen sanoi. ”Se ei ole koskaan mahdotonta.”
Toan teki mieli parahtaa yrittäneensä sitä jo, mutta päätti olla hiljaa.
”Tämä taitaa olla minun määränpääni”, hän sen sijaan sanoi.

Punainen matoralainen nyökkäsi ja kääntyi hieman ovesta poispäin.

”Oli ilo jutella kanssasi. Toivottavasti löydät sen, mitä etsit. Ja jos vain valitset niin, haluat niin…”
Hän alkoi astella poispäin ovesta, mutta puhui vielä:
”… niin noiden ovien takana voidaan sinutkin korjata.”

”Hei sitten”, Matoro vastasi puoli-ajatuksissaan ja tarrasi raskaaseen oveen. Hän avasi sen, ja…

… edessä avautui tutun mielisairaalan aula.

”♫ Tätä ei Rakentajakaan voi rikkoa~”

Aft-Amana
Silloin

Olit melko varma, etteivät ne löytäisi sinua täältä, ajattelit romahtaessasi pehmeälle. Seinien sisässä et kuullut niiden raakkumista.

ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei

Puristit aarrettasi kädet veressä. Kolmion muotoinen arpi ei enää sattunut. Tohtorit olivat yrittäneet ottaa aarteen sinulta, mutta et ollut antanut sitä. Et ollut edes näyttänyt sitä. Sininen hehkui nyrkkisi läpi.
Suussasi maistui veri. Olit purrut yhtä hoitajaa silloin. Nyt olit yksin. Ne olivat jääneet ulkopuolelle.
”Arupak”, he olivat sanoneet. ”Sinä… sinä tarvitset lääkettä.”
et ollut sairas
et tarvinnut lääkettä

Kuulit, miten askeleet kaikuivat käytävällä. Hyvä. Niiden askeleet eivät kaikuneet. Voit toivoa vain sitä, että ne jättäisivät sinut viimein rauhaan. Että linnut poistuisivat yltäsi, lopettaisivat alituisen tarkkailunsa ja sinulle kuiskimisen. Säpsähdit, kun ovi avautui.
”Huomenta”, tohtori tervehti. Hautasit aarteesi vaistomaisesti syvemmälle käsiisi.
”Huomenta”, tervehdit takaisin. Hiljaa. Epäluuloisesti. Edes tohtorisi ei saanut saada selville aarteen olemassaoloa.

”Olen tohtori Cehaya”, huoliteltu ga-matoran kertoi sinulle. Hänen äänensä kuulosti joltakin, johon voisi luottaa. ”Ja sinä olet…?”

Harkitset hetken. Käyttääkö jälleen jotakin salanimeä, yhtä niistä kymmenistä? Minne ikinä olitkaan matkannut, todellisen luonteesi kätkeminen oli varmasti ollut elintärkeää. Ne eivät saaneet löytää sinua, edes kuulla liikkeistäsi.

Mutta tiedät myös, mitä mieltä Metru Nuilla saatetaan olla tylsien potilaiden elättämisestä. Ehkä on kuitenkin parempi olla joku… poliittisesti kiinnostava?
Jos ne tunkeutuvat niin tarkasti vartioituun kaupunkiin, sinulla ei koskaan ollut toivoa.

”Arupak. Kapteeni Arupak.”

”Hakeuduit Aft-Amanaan saadaksesi apua. Etkö?”

Nyökkäät.

Psykiatri vilkaisee kansiotaan. ”Et kuitenkaan suostu kertomaan meille enempää, Arupak.”

”Ei. En…”
Lauseesi jää kesken. Sen pääte jää leijumaan ilmaan.
Et vielä?
Muistat hyvin, ettei kukaan saa koskaan tietää siitä kaikesta. Sirusta. Hänestä. Koska sama ei saa toistua.

Matoro luuli muistavansa, miten Itrozin pitkä, laiha käsi tarttui Deltaan ensimmäistä kertaa sirun pyhässä temppelissä. Miten makuta katseli sitä ja antoi itsensä humaltua siitä. Miten hän visioi paremman maailman. Sama ei saa toistua.

Ei, ei Matoro voinut sitä muistaa. Ei hän ollut sitä kokenut.

Toa ei muistanut sitäkään, miten Arupak oli löytänyt saman sirun vuosia myöhemmin. Miten hänkin oli tarttunut siihen voittoisasti, mysteerinsä selättäneenä. Sama ei saa toistua.

Taripin ruostuneen rangan runon vieressä hän kyllä muisti.

Matoro ei uskonut, että hänen tarvitsi muistaa niitä. Riitti, että hän muisti, miten hänen kätensä tarttui siruun ensimmäistä kertaa sinä iltana Xialla. Miten hän ymmärsi kuin alitajuisesti, minkälaista paloa piteli sormissaan. Sininen kipinä vain odotti sitä, joka puhaltaisi sen ilmiliekkeihin. Sama ei saa toistua.

Mies muisti myös sen, miten heidän kätensä olivat hipaisseet, kun Xen oli tarttunut siruun. Vahkin katse oli ollut epävarma, mutta sininen hohde oli muuttanut sen pelottavaksi uhmaksi. Matoro oli tunnistanut siinä väläyksen itseään, eikä se ollut rauhoittanut häntä.

Aina, kun käsi tarttui siihen, uusi sykli alkoi, ja kello nimeltä Nimda teki vapautta.

He eivät olleet enää yrittäneet ottaa sitä sinulta. Niin he ainakin halusivat sinun uskovan. Sitä ei mainittu, kun sinulta kyseltiin. Et kertonut paljoa. Oliko sillä väliä?

Olit kätkenyt sirun seinän pehmusteiden sisälle. Sen hohteen peitti kirjapino. He varmasti epäilivät. Suunnittelit jo parempaa piilopaikkaa sängynjalan sisältä.

He yrittivät hoitaa sinua. Kokeilit kanokaterapiaa ja Rau-lukua ja rauhoittimia ja metodeita, joiden nimiä et edes muistanut.
Ei sillä ollut väliä. Et ollut sairas.
Et tarvinnut lääkettä.

Tohtori toisensa jälkeen luovutti. Se yksi oli ainoa, joka oli jäljellä sinua ensimmäisenä vuonna hoitaneista. He eivät ymmärtäneet. Kukaan ei ymmärtänyt. Miten voisikaan?

Eivät he uskoneet edes niihin.
Eivät, vaikka sieluttomat eivät olleet Aft-Amanalle vieraita.

Ja jälleen kerran sellin pimeydessä kaivoit esiin sirun ja sivelit sitä. Se oli valkoinen ja puhdas ja kirkas kuin kaunein sydänvalo. Saatoit tuntea muinaisen kirjaimen metallin pinnassa, kun painoit sen ihoasi vasten. Kun se oli kädessäsi, tunsit rauhoittuvasi. Ne muuttuivat kaukaiseksi painajaiseksi jossakin unen äärirajoilla.
Ainakin siihen asti, kunnes muistit vääjäämättömästi Taripin. Se sai sinut heittämään sirun inhoten pois.
Ainakin, kunnes hait sen takaisin ja kätkit uudelleen.

Matoro ei kyennyt kontrolloimaan muistojen virtaa. Nämä muistot olivat erilaisia. Ne eivät olleet mielikuvia ja muistojen yhteenkutoumia, joiden joukossa saattoi kulkea kuvittelemallaan ruumiilla. Ne olivat voimakkaita ja vailla vaihtoehtoja. Piirtyneet ikuisesti sieluun.

Yksi toisensa jälkeen kätesi pakotti värit takaisin aikarautaan, josta ne olivat vapautuneet. Jos aarteilla olisi ollut suu, ne olisivat ilmaisseet pettymyksensä; pahimmat taikaesineet eivät mitään muuta tahdokaan kuin tulla käytetyiksi. Ainakin toiveissasi ja – myöhemmin – painajaisissasi.

Taas yksi, joka kieltäytyi suurimmasta maailmasta. Taas yksi, josta ei ollut maailmojen pelastajaksi.
Tai tuhoajaksi.

Kun sormesi kosketti ensi kerran metallista viisaria ja käänsi sitä ensimmäisen tikityksen verran väärään suuntaan, välähti kullankeltainen. Saisitpa menettämäsi vuodet takaisin yhtä helposti! Todellisuudessa aika on hirviöistä pahin, sillä sen nälkää ei ole tyydyttäminen.

Sormi liikkui. Sekunnit kuluivat. Kellon symbolisessa maailmassa ne kulkivat toiseen suuntaan.

Sininen. Kuin sirujen hohde, jota et enää kaivannut. Ja sekö pirstoisi kahleesi – yön pimeinä tunteina Nimdan vartioiminen oli ollut sinulle suurempi vastuu kuin yksikään kohtalon osoittamista.

Jos vapauttaan ei tahdo, se on lopulta kahleista kovin.

Punainen. Täysi kierros lähestyy – pian kello nielee sen, mitä olet iät vartioinut. Toivot todella, että sen loitsu kestäisi ikuisesti, sillä parempaankaan et juuri nyt pysty.

Kun viimeinen sekunti uppoaa niitä syövään kitaan, kun viimeinen askel kellon kiiltävällä pinnalla päättyy, ajannäyttäjän kansi rävähtää auki ja paljastaa pikimustan syöverin. Sirun piirteet venyvät ja vääristyvät, kun se imeytyy säilöönsä. Kello putoaa kädestäsi lattialle ja kolahtaa sille kuin pettyneenä – tämä ei ollut se, mitä se tahtoi niellä.

Ehkä jonakin päivänä.

Mutta sinä olet tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mielesi valtaa varovainen varjo toivosta, ja koet suurempaa vapautta kuin mitä yksikään taikaesine voisi sinulle antaa.

Kirjoituspöytä huoneessasi on raskain huonekalu, jonka jaksat nostaa. Sitä ei enää kukaan kaipaa. Ikkuna rikkoutuu, ja voit melkein kuulla niiden raivostuneen raakunnan oven toisella puolella, mutta se kuuluu eri aikaan ja eri maailmaan.

Nyt olet yhtä vapaa kuin siru vangittu.

Kunnes vuosia myöhemmin toinen sinä koskettaa viisaria.

Punainen.
Sininen.
Kullankeltainen.

Kullankeltainen.
Sininen.
Punainen.

Punainen.
Sininen.
Kullankeltainen.

Kuinka monta kertaa sinun on vielä käännettävä aikaraudan raajaa, ennen kuin pimeys sen takana nielee sirut lopullisesti?

Aft-Amana

Matoro nousi lattialta, jonne oli kaatunut kasvot edellä. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi saapuneensa Aft-Amanaan, joka ei hänelle ollut erityisen tuttu. Se oli puhdas, valkea ja niin täynnä elämää kuin mielisairaala nyt ylipäätään voi olla. Hoitajia pyöri ympäriinsä valkoisissa takeissaan.

Ja jokainen varjo, joka jäi ovien taa ja hyllyjen alle, muistutti Matoroa siitä Aft-Amanasta, jonka hän oli kokenut.

Sama mielisairaala.

Hän muisti aulan vain epämääräisesti, sillä oli ensimmäisellä kerralla juossut sen läpi tunnekuohussaan juurikaan ympäristöstä välittämättä.
Mutta hän muisti sen.

”Miksi juuri tänne?” jään sotilas oli kysymässä, mutta tajusi vastauksen. Hän tajusi, miten paljon muistosyöksy läpi Arupakin ajatusten oli muistuttanut hänen omia muistojaan. Hän, Itroz, Kapura, varmasti kaikki muutkin Nimdan uhrit – sykli oli aina samanlainen.

Kun Kapura oli varoittanut häntä kaikesta pahasta, mitä siru vielä tekisi, Kapura oli tiennyt, mitä tapahtuisi.
Kapura oli vaatinut ystäväänsä hylkäämään sirun, piilottamaan sen, antamaan sen pois – mitä tahansa. Hän oli vaatinut Matoroa katkaisemaan mielen sirun kierteen.
Sen sijaan hän oli vain aloittanut uuden syklin antaessaan sen eteenpäin.

Hän oli sanonut Xenille lähes sanasta sanaan sen, mitä Kapura oli joskus vakuuttanut jään toalle.
”Sirusta tulee olemaan pelkkää haittaa; piilota se syvälle äläkä käytä sitä”, hän oli sanonut.

Hän hautasi kasvonsa käsiinsä. Miten hän oli ollut niin typerä? Miten hän oli saattanut tehdä niin? Killjoy oli ollut täysin oikeassa!

Delta oli saanut hänen käsiensä kautta jälleen uuden kierroksen.

”Tik tok, kaikki loppuu”, Matoro hymähti hiljaa. Mitä syvemmälle Kapuran muistoihin hän päätyi, sitä enemmän häntä kredipselleeniunesta asti vaivanneet sanat merkitsivät.
”Jos Punainen Mies haluaisi sinun kuolleen, Nuket olisivat tehneet sen”, hän jatkoi, ei lainkaan varmana, kuka niin oli sanonut. ”Nuket yrittivät vapauttaa sinut pyörästä.”

Pyörä pyöri ja kahlitsi aina uuden uhrin siihen häkkiin, jota kutsui vapaudeksi. Pyörä pyöri kuin valtavan koneiston ratas, toistaen samaa uudelleen ja uudelleen. Matoro oli työntänyt sitä jälleen yhden kierroksen eteenpäin.

Sama ei saa toistua. Sanat piirtyivät hänen sieluunsa, kuin joku olisi kaivertanut ne kiveen. Vasta nyt Matoro alkoi ymmärtää, mitä Kapura oli todella tarkoittanut niillä sanoilla.
Sama ei saa toistua, toa laittoi sanat sydämeensä.

”Minun on korjattava tämä”, Matoro sanoi ääneen. Se sai ajatuksen hieman todellisemmaksi. ”Sitäkö sinä yrität sanoa minulle? Sitäkö Kapura yrittää sanoa minulle?”

”♫ Rakentaja piilottelee sepän synkimmän muiston takana~” lehahti harakka varjoista.
”♫ Täällä, minne seppä ei itse koskaan halua ajatuksissaan mennä~”
Harakka istui siipiään pörhistellen toan olalle. Sironokkaisen harakan sulat olivat siistit, ja valkoinen vatsa suorastaan loisti mielisairaalan utuisessa hämärässä. Loisen mustissa, suurissa silmissä oli häivähdys sinistä, ja kaikki, mitä se lauloi, oli toalle kauneinta totuutta.

Aulan jälkeen sairaala muuttui paljon hiljaisemmaksi. Valkoisen käytävän pylväiden takana oli synkkiä varjoja. Huoneista kuului outoja ääniä. Huutoja, mutinaa, kirkumista. Jossain hoitajan juoksuaskeleet kopisivat lattiaan.

”♫ Sotilas, tie läpi Aft-Amanan vie Rakentajan valtaistuinsalin~”

”Haluanko minä löytää hänet?” Matoro kysyi hiljaa. ”Mikä hän on?”

”♫ Tiedän vain, ettei hän kuulu tänne, ja sen tiedät sinäkin, rakas~”
”♫ Etkö aio tehdä ongelmalle mitään~”

”En ymmärrä, miksi minä. Mitä minä muka voin… sitä konetta vastaan? Visokki ja Makuta Nui ovat ne voimakkaat telepaatit…”

”Silloin oli kyse itsesuojelusta”, toa vastasi. ”Kone… Kone on jotakin, jota en ymmärrä. Mitä minä muka voisin sille tehdä? Minä yritin jo kerran, ja kaikki, jotka yritin pelastaa, päätyivät silti seinäksi! Ei se ollut sen arvoista!”

Mielisairaalan ahdistava hiljaisuus tuntui kaatuvan päälle joka hetki, kun Matoro oli hiljaa.

”♫ Entä onko Kapura niin arvokas~” loinen kysyi.

Toa tiesi, että harakka oli oikeassa. Hän ei vain halunnut myöntää sitä.

Visio oli kamala. Matoro näki sen aivan liian elävästi.
Mutta ei silti vielä uskonut, että hän voisi tehdä mitään Konetta vastaan. Hän halusi pelastaa Kapuran, mutta hänen oma henkensä oli hänelle kalliimpi.
Itroz oli yrittänyt sanoa sitä hänelle.
Itroz ei olisi halunnut, että hän menisi Koneen luo, ja hän luuli, että Delta aisti sen.

”♫ Jos et voi iskeä alas Punaista tähteä, iske alas hänen opetuslapsensa~”
”♫ Rakentaja ei ole vielä kaikkivoipa~”

Muiston taivas jyrähti, kun Kone iski siihen railon. Taivas Aft-Amanan yllä alkoi kadota mekaaniseen kitaan, mutta vain suurilla vaikeuksilla. Kaikki ajatukset eivät olleet yhtä hauraita kuin merirosvolaivat. Osa ajatuksista oli liian syvällä sielussa, että niitä voisi ikinä irrottaa siitä.

”Sinä siis uskot”, Matoro pysähtyi nojaamaan ikkunalautaan. Sieltä avautui näkymä korppien täyttämälle sisäpihalle. ”Että minä pystyisin siihen?”

”♫ Täällä sinä pystyt mihin vain, jos vain uskot niin~”

Toa avasi yhden ovista hänen takaansa. Miksi juuri sen, ja miksi se ei ollut lukossa? Olisiko hän edes voinut avata muita?
Huone, joka oli joskus kuulunut kapteeni Arupakille, näytti melko samankaltaiselta kuin se, johon Aft-Amanan seikkailijat olivat saapuneet, mutta niin paljon yksityiskohtaisemmalta. Kaikkien esineiden kulumat, tahrat ja naarmut erottuivat selkeästi. Kapura muisti jokaisen pienen yksityiskohdan.
Olihan hän viettänyt tilassa vuosia.
Ainoa yksityiskohta, johon Matoro oli ensimmäisellä kerralla kiinnittänyt huomiota, oli kultainen aikarauta keskellä pöytää.

Nyt hän kiinnitti huomiota paljon enempään. Seinässä roikkui nahistunut merirosvon kolmikolkka. Katossa oli ollut joskus ga-matoralainen meduusalyhty, mutta nykyään jäljellä oli vain rikkinäinen lasikartio.
Kirjahyllyt olivat hyvin tyhjiä. Niissä oli vain muutamia aikaa kestäneitä nahkakantisia.

Harmaa kukka – runoja II, paksun kirjan selkämys sanoi. Se tuoksui vanhalta ja kellastuneelta. Matoro avasi kirjan ja pyyhkäisi ärtyneenä lattialle kasan sulkia, jotka koristivat hänen valitsemaansa aukeamaa. Sen sivut olivat enimmäkseen irtonaisia ja muistuttivat kokonaisuutena enemmän kansien välissä olevaa paperipinoa kuin kirjaa.

Hän muisti käsialan siitä seinästä, josta hän oli saanut tietää nukeista ensimmäistä kertaa.
Se aaltoili kauniisti, rauhallisina kuplina. Kirjaimet hieman eri kokoisia keskenään.

Olen tässä rinnallasi
illan pimentyessä
Katson sinun kasvojasi
Oletko vielä siinä
vai oletko jo harson takana, unen maassa
ulapalla haaveilemassa?

Kellon rauhallinen tikitys kantautui Matoron takaa. Pari mustaa sulkaa ilmestyi tyhjästä ja putosi runokirjan sivun päälle.

Hän ei tiennyt, oliko pelottavaa vai helpottavaa ymmärtää, että ainakin sillä hetkellä hänen tavoitteensa kävivät yksiin Avden lintujen kanssa.
Iske alas rakentaja, pelasta Kapura.

”Tuota, minun on pakko kysyä jotakin.” Matoro aloitti varovaisesti. ”Mitä Avde hyötyy Kapurasta?” Hänellä oli hirvittävä tunne siitä, että hän tekisi jotakin hyvältä näyttävää, mistä seuraisikin katastrofi. Taas. ”Mistä tässä on kyse?”

”♫ Voi, emme me sinua käytä hyväksemme~”
”♫ Emme me sinua manipuloi~” virkkoi mustavalkea harakka ja laskeutui runokirjalle. Se suki hetken sileitä sulkiaan.
”♫ Kaikki valintaisi ovat sinun omiasi~”

”En minä sanonut niin”, Matoro vastasi. ”Kysyin, mitä Kapura oikein on Avdelle.”
Matoro muisti kuulleensa takojan olevan yksi epäillyistä pettureista, mutta hän ei ollut koskaan ottanut ajatusta vakavasti. Mutta… Avde ainakin halusi pitää toan hengissä. Se sai Matoron miettimään.

Harakka katseli ymmärtäväisenä toaa, joka näytti olevan kahden vaiheilla.

Oikeastaan Matoro halusi uskoa, että Avde oli tässä asiassa hänen puolellaan. Lopulta he eivät tienneet Punaisesta Miehestä juuri mitään, ja toisaalta Nuket olisivat voineet tappaa hänet.
Avde oli päästänyt Visokinkin vapaaksi, toa vakuutteli itselleen. Ei se ollut Avde, joka uhkasi Klaania tuholla. Avde ei tuhonnut kyliä tai murhannut ystäviä.
Oli olemassa jotain niin paljon pahempaakin.

Lintu laskeutui toan olkapäälle ja kuiskasi.

Toa nielaisi. Linnun sanat osuivat suoraan hänen sydämeensä.
”Luuletko, että pystyisimme siihen?”

”K-kiitos”, Matoro vastasi. Hänelle alkoi valjeta, mitä hänen olisi tehtävä. Avde ja hänen lintunsa olivat täysin oikeassa. Nimda ei saisi saada vielä yhtä uhria. Ei, vaikka hän olikin sirun tälle antanut. Ei, jos hän vain voisi sen estää.

Hänellä oli liikaa kuolleita tilillään. Sama ei saa toistua.

Matoro kääntyi lähteäkseen, mutta huomasi huoneen valkoisen sairaalanoven kaikonneen. Sen tilalla oli kaksi uutta.

Oli lyijyovi ja oli teräsovi.

Lyijyoven takana olisivat vastaukset, Matoro tiesi. Arupakin ahjo, alitajunta. Salaiset ajatukset, synkimmät muistot.

Teräsovi oli harmaa ja tasainen. Siinä ei ollut mitään.
Siitäkin Matoro tiesi, minne se vei.

”♫ Jos et voi iskeä alas Punaista tähteä, iske alas hänen opetuslapsensa~”

Toa lähes nauroi itselleen, kun avasi oven takaisin Koneeseen. Vastausten etsijä, liian syvälle kaivautunut sotilas ei harkinnutkaan lyijyovea. Hän oli valinnut tiedon ystäviensä sijaan koko Metru Nuin ajan. Hän oli halunnut syvemmälle, pidemmälle, tarkempaan.
Ei, sinne hän ei mennyt. Lyijyovi pysyi kiinni, kun hän astui sisälle puhtaan harmaasta kehyksestä pelastamaan sitä, jonka oli tiedonjanonsa uhrina yrittänyt surmata.

Koneiden sali.

Huone oli täydellinen kuutio, jonka muodostivat säännölliset metalliristikot. Sen seinät oli päällystetty monitorein, jotka piirsivät käyriä, laskivat yhtälöitä ja kirjoittivat dataa Rakentajalle. Kontrollipaneeleja, vipuja ja kytkimiä oli kaikkialla, mutta täydellisen tarkkaan ja symmetriseen ruudukkoon aseteltuna. Järjestelmällisyyden vastakohtana jokainen mittalaite ja sensori huusi ja välkkyi kaoottisesti. Koko sali vavahti, kun jossakin etäällä räjähti.

Ja niiden ääressä asteli itse eleetön Rakentaja yhtä harmaana kuin koneensakin.

Hänen muotonsa oli karu ja pelkistetty. Se näytti langanlaihalta toamaiselta hahmolta, lähestulkoon pelkältä rautarangalta. Rakentajan raajat olivat sairaalloisen laihat ja suojaamattomat pneumaattiset nivelet, eikä koko kehossa ollut ainuttakaan osaa, joka ei ollut välttämätön sen koossa pysymisen kannalta. Joko hän ei odottanut uhkaa tai sitten ei välittänyt siitä.

Tiedemies näpytteli keskittyneesti jotakin päätteellään. Vaikutti siltä, ettei hän ollut huomannut Matoroa, joka oli astunut juuri samaan tilaan koneistetun taakse.

Jään sotilas ei aikaillut. Miekka muodostui hänen käteensä, musta ja äärettömän terävä. Kapuran trauma fyysisenä kalpana. Rakentajan pää oli juuri kääntymässä, kun Matoro upotti teränsä kaikin voimin tiedemiehen alaselkään. Se lävisti metallisen vartalon keskeltä.
”Sinä tapoit heidät kaikki”, Matoro kuiskasi työntäessään terää syvemmälle, kunnes sen väistin osui Rakentajan selkään.

Rakentaja, tuo hammasrattaiden hallitsija, ei välittänyt, vaan kääntyi hitaasti katsomaan kohti Matoroa irrottamatta edes kehonsa lävistänyttä sapelia.

Mekaanisilta kasvoilla ei ollut ilmettä – tai mitään, mikä olisi sellaisen kyennyt tuottamaan, joten toa ei onnistunut päättelemään, mitä Rakentajan päässä liikkui. Kipua? Raivoa? Yllättyneisyyttä?

Kun aika kului hitaasti, kun sekunnit matelivat ja Matoron keho odotti jännittyneenä tilanteen kehittymistä, hän löysi lopulta tunteelle nimen…

Pettymys.

”MINÄ ODOTIN SINULTA ENEMMÄN.”