Ranta

Hiekkarannan hiljaisuus oli loppunut räjähdykseen. Merilinnut lensivät paniikissa kirkuen ympäriinsä. Kraatterissa haisi savu ja kuolema, ja rantavedessä kellui hiiltyneitä ja kyteviä laudankappaleita.

Kipu valtasi heräävän 273:n mielen, ja lopulta hän sai silmänsä auki. Nazorak katsoi hätääntyneesti ympärilleen. Viimeisimmät asiat, jotka hän muisti, olivat vilaus saaren rantakalliosta ja hirviömäinen rytinä. Hän näki kaikkialla ympärillään enää vain vääntyneitä, vaaleanpunaisia lautoja. Savu ja liekit myrskysivät etäämpänä. Ilmassa haisi palavan kissankarvan katku.
Jäätutkijalta kesti hetki vääntäytyä pystyyn puutavarakasan alta.

”V-visokki!” hän huusi. ”Makuta Nui! Tarip! Arbou? Missä olette?!”

Ei vastausta.

”… Matoro?” nazorak huusi heikosti.

Kun 273 odotti vielä hetken, alkoi lautakasa hänen vieressään liikkua. Se värähteli, natisi ja lopulta räjähti kirkuvan pimeän energian voimasta. Manu syöksähti ilmaan pyörien kuin spiraali ja jääden lopulta lepattamaan korkealle suurilla nahkasiivillään.
”Jos Tarip nyt kuoli tähän, niin minä lusikoin sen konemiehen aivot ulos ja lannoitan niillä tomaattejani”, Manu ärähti laskeutuessaan Jäätutkijan luokse. ”Missä Visu.”

Puuroju alkoi liikkua myös siellä, missä ennen oli ollut laivan peräkansi. Laudan kappaleet ja parrut nousivat hitaasti itsestään ilmaan, ja Taripin kehoaan vasten puristanut Visokki levitoi itsensä muiden luo. Kun Visokki päästi irti merirosvosta, hän horjahti polvilleen tämän taakse ja tömähti kädet edellä hiekkaa vasten.

273 riensi Visokin vierelle. ”Oletko kunnossa?” hän huohotti. Admin tyytyi nyökkäämään.

”Hetkinen… onko kukaan nähnyt…?” Tarip henkäisi huojuen Visokin edessä ja huomasi pian nahkaisen laukkunsa makaavan hietikolla laivan jäänteiden vieressä. Nuorukainen astahteli tasapaino horjuen sen luokse, tarkasti hätäisesti sen sisällön selkä muita vasten ja huokaisi helpottuneena.

”Mitä elämää tärkeämpää tuossa laukussa on?” Manu kysyi kärkkään kiinnostuneesti ja pyyhkäisi hiekkaa ja tomua olkapanssareiltaan. ”Jos se on jotain mielenkiintoista, sinun olisi varmaan syytä kertoa meillekin.”

”Voi, vain jotain… henkilökohtaista”, merirosvo mutisi takaisin.
Manu oli vähällä kysyä, miten paljon itsestään tietoinen muisto pystyi pitämään henkilökohtaisia asioitaan todella henkilökohtaisina, mutta päätti kuitenkin vaieta nähtyään Visokin ilmeen. Vihreillä viirusilmillä olisi voinut viiltää haavoja.
”Anna hänen olla”, Visokki kuiskasi istuen hiekassa ristiasennossa. ”Ei ole aikaa.”
273 loi katseen horisonttiin, missä Kone musersi ja nielaisi viimeisiä pilvenpiirtäjien rautaluita haihtuvassa sumussa. ”Onkohan meillä enää ollenkaan?” hän sopersi hiljaisena.

Henkiinjääneet merirosvot alkoivat myös kaivautua ylös hylystä ja auttaa haavoittuneita. Arbou piteli loukkaantunutta kättään ja murisi hiljaa.

”Ovatko kaikki kunnossa?” kysyi Visokki. Ääni tuli heikompana, kuin hän olisi halunnut sen tulevan.
”Minulle ei käynyt kuinkaan”, Tarip huikkasi etäämmältä astellen muita kohti laukkuaan puristaen.
”Eivätkö nuo loput hahmot lavastakaan kuolemaansa ja herää henkiin tai jotain?” Manu naurahti katsellen laivan roihuavaa runkoa. ”No miten vain. Kelvin, murtuiko luita?”
”Ei. Minulla on vankka kuori”, 273 totesi ja hieroi päätään. Sitten hän huomasi vilkaista ympäristöään. Kallioinen merenranta hehkui punaisena auringonlaskussa rantatörmän juurella. Havupuita nousi ylempien kallioiden takaa näköpiiriin tummenevaa taivasta vasten.
”No se oli oikeastaan synekdokee, jonka merkitys tässä kontekstissa on, että oletko näin kaikin puolin ihan kunnossa”, Manu sanoi. ”Nimittäin me juuri törmäsimme lentävällä rakkaudenlaivalla Bio-Klaanin saareen.”

273 havahtui, nosti toista tuntosarvea ja vilkuili ympäriinsä.
”Olemme Kotisaarella? Mistä tiedät?”
”Minulla on yhdeksäs aisti.”
”Tai sitten”, Visokki huokaisi, ”tuolla näkyy satama”, hän huomautti osoittaen Manun katseen suuntaan.
”Tai, tuolla näkyy satama”, Manu liittyi osoitukseen.

Heidän edessään mielikuvitustaivaan oranssissa valossa erottuivat laiturit, jotka olivat toivottaneet toa Kapuran jonain päivänä vuosia sitten tervetulleeksi. Mielikuva niistä oli selkeä ja hyvin uskottava, kuin eilen nähty. Se olisi voinutkin olla jopa eilinen päivä saaren etelärannalla, sillä tummassa taivaassa ja laskeutuvassa viileydessä oli aavistus saapuvaa syksyä.

”Voisimmekohan suojautua Koneelta linnoituksessa?” 273 kysyi poissaolevana. ”Jotain hyötyä noista kaikista muureistakin täytyy olla…”
”Pahoin pelkään, että koneistolla on paljon enemmän valtaa tämän virtuaalimaiseman topologiaan kuin vastaavanlaisella mekanismilla olisi todellisessa maailmassa”, Manu sanoi. Sen sanottuaan makuta tepasteli kaivelemaan mielilaivan jäännöksiä. Katkenneita laudanpätkiä ja palaneita kissanpentuja lenteli sivuun tieltä, kun hän kaivautui ahnaasti laivan luurankoon.

”Tarvitsemme uuden aluksen”, Arbou puuttui keskusteluun. ”Edellistä isomman paatin, ja tällä kertaa ihan kunnon tykeillä! Osataanko täällä Välisaarten löhöilyrannoilla arvostaa edes kunnon laivanrakentajia?”
”Voisimme kai ottaa Telakalta lainaan ilma-aluksen”, Visokki lausui äänensävy muuttumattomana. ”Ja evakuoida kaikki sen kyytiin. Ennen kuin se kaikki tapahtuu uudestaan… ja uudestaan.”

Laudanpätkiä naksahteli ja metalliroju kilisi Laivan savuavassa hautakuopassa. ”Aivan!” huusi Manu omien puuhiensa keskeltä. ”Eikä ilma-alusta tarvitsisi edes palauttaa! Eivät ne ole oikeita.”

”Palauttaa?” kurtisti Arbou hämmentyneesti kulmiaan ja hieroi Kaukaunsa jämeriä leukaperiä. ”Outo mies sinäkin olet. Mutta niin, ovatko ne edes nopeita aluksia?”
Visokki nyökkäsi.
”Meillä ei varmaan ole edes parempia vaihtoehtoja?” Tarip mietti.
Visokki pudisti päätään. Jäätutkija raapi omaansa.

”En ole ikinä ollut Klaanin ajoneuvossa…”
”Et pääse nytkään olemaan”, kuului Manun ääni laivarojun metelistä. ”Se ei ole edelleenkään oikea.”
”Menemme siis kaupunkiin ja etsimme itsellemme varusteita tulevaa varten. Voimme päättää myöhemmin, mihin suuntaamme seuraavaksi”, Visokki sanoi hieman päättäväisemmin ja otti muutamia päättäväisiä askelia hiekkarannalla satamaa kohti. ”Meidän on joka tapauksessa poistuttava nopeasti. Vihollinen tulee perässämme koko ajan nopeammin… ja on koko ajan nälkäisempi.”

Älä ajattele kuolemaa, Visokki.

”Oho, kävipä tälle hassusti”, Manu huudahti hilpeästi nykäisten hylystä Hyriaztonin löysän ruumiin, jonka oli lävistänyt valtava puunsäle. ”Ainoa näistä hölmöistä muistoista, joka ilmeisesti oikeasti olisi osannut lavastaa kuolemansa. Kasvitieteilijä tuli puun tappamaksi. Tässä on niin paljon ironiaa, että luulisi melkein Kapuran itse suunnitelleen tämän.”

Matoranin viimeisiä verinoroja tihkuva ruumis sai 273:n voimaan pahoin. Yksikään Matoron pelastama roolipelihahmo ei ollut selviytynyt turvaan asti.

Oliko kaikki ollut todella niin turhaa? Jäätutkijan tuntosarvet laskeutuivat hitaasti, kun hän katsoi hylystä poispäin. Manukin kyllästyi kytevän haudan kaiveluun, pudotti löysän Hyriaztonin takaisin paikoilleen ja käveli takaisin joukkion luokse tuijotellen heitä päästä varpaisiin. Arboun ja Taripin lisäksi eli enää vain kuusi piraattia. Hetken neuvoteltuaan jotain keskenään – mitä makuta katsoi todella epäilevästi – nämä eivät ilmeisesti olleet päässeet minkäänlaiseen johtopäätökseen siitä, olisiko heidän aika jättää vanha kapteeninkorvike ja yrittää löytää uusi. Näin Manu ainakin uskoi, sillä oli kuullut niin usein tapahtuvan. Tai ainakin kerran tai pari, tai joskus. Lähdemateriaali oli joka tapauksessa ollut eräs luotettava klaanilaismerirosvo, joka oli vastikään menettänyt miehistönsä kuulemma joillekin skakdeille. Tai jotain. Manu ei ollut koskaan jaksanut viettää erityisen paljon aikaa merirosvojen kanssa – mokomat olivat hänen makuunsa liian itsepäisiä. Näistäkin yksi erityisen röyhkeä yksilö oli päättänyt lähteä kävelemään aivan omine lupineen rantaa pitkin satamaa kohti.

Sama se yhdestä turhasta muistosta, Manu mietti. Se saisi hänen puolestaan vaikka etsiä rantakapakan, vetää naamaansa kunnon paukun ja herätä niin kovassa krapulassa, että tuntui kuin pää olisi –

FUTUMM.

Ennen kuin Manu ehti viimeistellä tämän ajatuksen, oli rantaviiva tarjonnut kierroksen kunnon paukkuja koko seurueelle.

Sekä Visokki että Jäätutkija mätkähtivät kumoon hiekkaan. Maata sinkoili räjähdyksen jäljiltä ympäriinsä. Kun raastava ininä vaimeni korvissa, alkoi mullan ja kivenmurun mukana lätsähdellä rannalle veristä lihaa. Pikkuisia haarniskanpalasia napsahteli kivuliaasti heidän päihinsä.

Ilmaan riekaloituneen lisäksi kolme muuta piraattia oli sinkoutunut taivaan tuuliin, ja Arboun ja Taripin lisäksi kauhistunutta joukkiota oli hengissä enää kolme.
”Perhanan perhana, ne karzahnin merimiinat ovat yhä täällä”, Manu kirosi kurkkien Laivan entisen maston hiiltyneiden jäänteiden takaa. ”Kävikö teille kuinkaan?”

Jäätutkija nousi istuma-asentoon, tarkisti raajojensa lukumäärän ja oli tyytyväinen tilanteeseen.
”K-kunnossa…”

Myös Arbou, Tarip ja kolme muuta merirosvoa olivat jokseenkin kunnossa, mitä nyt multaisia ja yltä päältä tovereidensa veressä.
”Huomaan, että järjestössänne osataan kunnon tervetulotoivotukset”, sanoi Tarip hiljaa, katse naulittuna ympäristöön, joka oli yhtäkkiä paljon enemmän täynnä ruumiinosia. Arboukin nyökkäsi myöntävästi.
”Se oli väistämätöntä”, sanoi kolmas merirosvo.

Visokki nyökkäsi syvään työntäen itseään vapisevin käsin pystyyn.
”Kunnossa”, hän mutisi hiljaa. Admin tuijotti hetken aikaa räjähdyksen pois korjaamien muistomerirosvojen jäänteitä. Eniten häntä kauhistutti se, että hän ei enää reagoinut. Xialaisten miinojen kylväminen Klaanin rannalle ei ollut näemmä yhtään sen parempi idea mielikuvitusmaailmassakaan. Olivathan samaiset miinat heidät kerran pelastaneet, mutta se, mitä räjähdyksen jälkeen oli rannalta löytynyt, oli vetänyt heidät syvempään suohon. Ehkä syvimpään.

”Näyttää siltä, että meidän täytyy hieman haravoida miinoja!” Manu naurahti suurimman osan makuun aivan liian hilpeästi. Sitten hän osoitti sormellaan kohti Arbouta. ”Sinä siinä, sinulla on vähäisesti juonirelevanssia. Rupeapa haravoimaan.”
”Öh, mitä? En varmasti!” merirosvo protestoi, mutta ennen kuin tämä ehti väistää, Manu tarttui tähän ja viskasi tämän suoraan miinoitetulle rannalle.
”Jos kuolet, ainakin kuolet hyödyllisenä!” makuta huusi.
Muistomatoran mulkaisi makutaa, ennen kuin lähti hitaasti kävelemään rannan halki. Hän kulki kiemurtelevaa reittiä, jonka millä tahansa neliömetrillä olisi saattanut olla miina. Aivan kuin hänet olisi pudotettu sadistiseen peliin, joka pohjautui vain ja ainoastaan tuuriin.

”Manu”, Visokki kivahti ottaen äkkipikaisia askelia makutaa kohti, ”Ei.”
”Hei, anna edes mahdollisuus!” Manu sanoi antautuvan näköisenä. ”Tämä toimii ainakin aika monen prosentin varmuudella.”
273 katsoi hätääntyneesti ensin makutaa ja sitten merirosvoa. Hän ei ymmärtänyt. Miten hänen makutansa saattoikin olla yhtäkkiä niin julma? Tämä puoli hänen päässään asuvasta henkiolennosta ei ollut käynyt ollenkaan tutuksi ennen matkaa tulen toan mieleen, mutta täällä se ilmeni hetki hetkeltä räikeämpänä, eikä nazorak uskaltanut miettiä, mitä ajatteli siitä.

”Olisipa meillä kinlokia…” Arbou ärähti ja jatkoi tomerasti askellustaan kauemmas.
Kuin ihmeen kaupalla hän löysi turvallisen reitin rannan päätyyn ja nosti käden tervehdykseksi jostain sadan metrin päästä. Makuta Nui naurahti ilahtuneesti ja jätti tietoisesti huomioimatta, että hänen suuntaansa Arbou tervehtikin vain yksittäisellä nyrkistään törröttävällä sormella.

”Katso nyt, hyvinhän se meni”, Manu totesi virnuillen Visokille ja pinkoi matoranin juuri kulkemaa reittiä pitkin tämän luokse. Niin vauhdilla hän potki hiekkaa altaan, että juuri minkäänlaisia selkeitä jälkiä rantahiekkaan ei hänen taakseen jäänyt muiden seurattavaksi.

”… olisiko meidän tarkoitus arvata, mistä kohdasta tuo ylitetään?” nielaisi Jäätutkija.
”Voi Kelvin, kysymys vallan hyvä”, Manu huudahti puolivälissä matkaa, napsautti sitten sormiaan, ja katso! kohdista, missä Arbou oli kävellyt, hiekka muuttui kimmeltävän punaiseksi, ”mutta niin turha sellainen. Tulkaa tänne.”
”Hienoa symbolismia, makuta… punatietä pitkin mihin?” kommentoi Tarip harppoessaan makutan viitoittamaa reittiä. Hän pyyhkäisi kädellään päältään lihaisaa sotkua ja näytti yrittävän parhaansa mukaan olla ajattelematta asiaa sen kummemmin.

”No ehkäpä se sitten on meidän kohtalomme, herra symbolisti. Olisitko halunnut, että teen hiekanjyvistä mieluummin safiireja kuin rubiineja? Ne olisivat sinisiä”, Manu sanoi.
”Etsitään nyt vain perille”, Visokki sanoi.
Admin odotti viimeisenä, että kaikki muut olivat astelleet punaista polkua. Joukkion edetessä myös 273 jättäytyi jälkeen. Hetken aikaa kaksi hyönteisen näköistä olentoa – joista joku tarkempi eläintuntija kiroaisi toisen olevan kaikkea muuta kuin hämähäkkirahi – kävelivät rinnakkain sanomatta sanakaan. Nazorakin alakuloiset kasvot näyttivät hetken epäröivän ennen kuin ne kohosivat Visokkiin. Admin huomasi tiedemiehen tuntosarvien riippuvan niin alhaalla, kuin ne saattoivat. Nazorakin aiempi ryhdikkyys ja kehonkielestä aistittava uusi itsevarmuus olivat tiessään.

”Öh”, hän havahtui häkeltyneenä, ”oliko teillä asiaa, admin?”

Visokki katsoi Jäätutkijaa tämän puhtaan vihreisiin silmiin, ja kääntyi vielä tuijottelemaan roolipelien valtakunnan jäänteitä etäällä horisontissa. Siellä Kone edelleen söi.
Meren yllä metalliset suorakulmiot viimeistelivät ateriaansa ja jauhoivat hämyisää kaupunkia olemattomuuteen. Eikä merelle tullut edes aallon aaltoa, kun hirviökone vain noukki saaren palasia kirurgisella tarkkuudella sisäänsä. Rakentaja ei halunnut ulapan luonnollisen tilan järkkyvän, kun epäpuhtaudet siivottiin.

Yhdellä epäpuhtauksista oli ollut nimi. Yksi epäpuhtauksista oli ollut heidän ystävänsä.
Hän teki sen syyllisyydentunnosta, admin ajatteli. Ja olisin voinut vain herättää hänet.

”Tein väärin, kun päästin hänet mukaan tänne”, Visokki sanoi nazorakille hiljaa. ”Minun olisi pitänyt tietää paremmin.”
”Hän… hän jäi jälkeen pelastaakseen olemattomia mielihahmoja”, 273 totesi hiljaa. ”En tiedä miten siihen suhtautua. Oliko se joko urheaa vai typerää…”
”Molempia. Eiväthän ne olleet olemattomia”, Visokki sanoi hiljaa, ”jos jokainen niistä on pieni osa Kapuraa.”
”Ah, aivan. Anteeksi. Matoro uskoikin, että roolipelihahmot ovat yhtä tasavertaisesti osa tätä mieltä kuin muistotkin”, 273 totesi ja loi ensin katseen edempänä kulkeviin Taripiin ja Arbouhun, sitten ulapalle. Se, kuinka julmasti Makuta Nui oli äsken kohdellut Arbouta, sai hänen olonsa epämukavaksi.

”Kun sanoit, että sinun olisi pitänyt tietää paremmin”, 273 mietti ääneen, ”tarkoititko, että Matoro ei ollut… sovelias tähän?”
Visokki pysyi vaiti. Hän tiesi olevansa kaikkea muuta kuin oikea henkilö puhumaan Matoron puolesta. 273 jatkoi vaitonaisesti:
”Kuulin teidän keskustelunne aiemmin ja näin Mustalumen mielikehon häilähtelevyyden. Hänellä ei tainnut olla aivan kaikki kunnossa?”

Visokki katsoi pitkään nazorakiin. Lopulta hän vain pudisti päätään. 273 nyökkäsi tyytyen vastaukseen – asia ei kuulunut hänelle. Hän uppoutui hetken haarniskoituihin jalkoihinsa ja muisteli viimeisiä pelonsekaisia hetkiä kaupungin yläpuolella.
”Taisin kysyä tätä aiemmin, mutta tilanne oli silloin liian hektinen: mitä uskot Matorolle tapahtuneen?”

Visokki ei tiennyt, olisiko pitänyt todella vain valehdella nazorakille ja yrittää pitää mieliretkikunnan jäänteet motivoituneena ja katse tehtävässä. Ei hän tiennyt enää sitäkään, mikä matkan tehtävä todella oli. Pelkkä herääminen yhteisestä unesta olisi tietenkin onnistunut millä tahansa hetkellä… mutta olisiko siinä järkeä? Olisiko tässä vaiheessa?
Mitä, jos viimeinen ripe Kapuraa katoaisi Koneen kitoihin sillä sekunnilla, kun he heräisivät?

Mitä Matoro olisi ajatellut sellaisesta pakenemisesta?

Se ei ollut helppo ajatus. Antaakseen itselleen aikaa sen käsittelemiseen Visokki siirsi mietteensä siihen, mikä oli suuremmassa mittakaavassa tärkeää, siihen mikä vaikuttaisi useampaan.
Horisontin yllä kasvava Kone oli jotain kammottavaa ja arvaamatonta, mutta… se oli myös ainoa asia, joka esti Kapuran loista tarttumasta heihin. Jotenkin, jollain tavalla, Koneella oli valtaa loisen yläpuolelle. Kone työnsi myös Avden loisen heikkoon paikkaan.
He tiesivät, että lintu oli heikoilla. Siksi se oli heidät tänne kutsunut. Tällaista tilaisuutta ei ehkä tulisi enää ikinä. Loogisesti ajateltuna liikaa oli pelissä, jotta he olisivat voineet keskeyttää tehtävän.

Mutta mikään vaihtoehto ei silti tuntunut oikealta, ja Visokki tunsi syyllisyyttä niistä kaikista jo ennen niiden valitsemista. Yhtä vääriä olivat kaikki vastaukset 273:n kysymykseen. Visokki ei halunnut valehdella, vaikka totuus sattuisikin.
Sen Punainen Mies oli ainakin saanut tarttumaan häneen.

”273”, admin kuiskasi, ”En ole aivan varma. Se tässä onkin pahinta.”
Jäätutkija katsoi ensin hetken Visokkia, sitten taas merellä pauhaavaa Konetta. ”En – en jotenkin pysty uskomaan, että Matoro olisi poissa… Manuhan sanoi, että tietoisuutemme on vielä osittain omissa kehoissamme…”

Visokki pudisti päätään. Tuudita Jäätutkija usvaan, ääni hänen päässään kehotti. Kerro, että kaikki on hyvin. Ei.
”Se ei tarkoita, ettemme olisi yhä alttiita vahingolle”, Visokki sanoi. ”Mielesi voi kuolla täällä. Olen pahoillani, mutta se on totta.”
Adminin sanat jäivät leijumaan ilmaan. 273:n silmät suurenivat vähitellen, kun hän tajusi uhan suuruuden. Olivatko heidän mielensä yhtä haavoittuvaisia kuin heidän kehonsakin?
”Jos olisin tiennyt uhkasta, en olisi ottanut ketään teistä mukaan”, Visokki jatkoi hiljaa. ”Voin herättää sinut. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta riskeerata elämääsi täällä.”

”Tuota”, 273 sanoi hiljaa, ”ei se olisi minusta oikein, admin. Olen vain jäsen muiden joukossa, en admin tai moderaattori…”
”Oletko… oletko aivan varma tuosta?”

Jäätutkija nyökkäsi hiljaa. Visokki tutki hänen ilmettään. Nazorak ei selvästikään osannut kohdata täysin sitä mahdollisuutta, mikä pyöri visorakin päässä rhotukan vauhdilla. Sitä, että jos he nyt heräisivät, Matoron sydän saattaisi vielä lyödä, mutta hänen silmänsä eivät ehkä enää ikinä liikkuisi. Samassa huoneessa heidän kanssaan makaisi Matoron muotoinen keho lämmintä, hengittävää lihaa.
Ja admin oli vain halunnut tietoa. Hän oli vain halunnut voittaa Avden.

Ja vaikka hän tiesi, että he tarvitsisivat kaiken avun hetkiin, jotka olivat edessä, mietti hän sitä, mihin hän oli vetänyt Jäätutkijankin mukaan. Mihin hän oli vetänyt heidät kaikki.

”Kaikki järjestyy vielä”, Visokki lopulta sanoi nazorakille kutsuen silmiinsä lupauksen hymyä. ”Mennään muiden perässä.”

Ja kun hän sanoi niin, hän tarkoitti:
”En tiedä, mitä tehdä.”

Seikkailijoiden seurue oli saapunut Klaanin kaupungin satamaan. Alla lotiseviin laitureihin kiinnitetyt laivat olivat tapansa mukaan uponneet satama-altaan pohjaan, ensiksi meren ja sitten myöhemmin varmasti koneen syötäväksi. Visokki mietti, noukkiko masiina merenpohjaakin tyhjäksi. Oliko Kone ehkä jo syönyt mielen meren kaikki kalatkin, jos vain näännyttääkseen kaikki maiseman linnut hengiltä – kaikki ne Kapuran mielen linnut, joiden tarvitsi syödä. Silloin niiden joukkoon piiloutuvan ulkopuolisen löytäminen ja murskaaminen olisi helppoa.
Taivas punertui. Toisaalla se oli jo violettia, sinistä ja mustaa. Auringot laskeutuivat lähemmäs merta. Kone ei tarvisi niiden valoa tehdäkseen tehtäväänsä. Kone ei tarvisi niiden lämpöä saadakseen voimaa jatkamiseen.

Ehkä rakentaja varmistaisi ennen pitkää myös, että tämän kerran laskeuduttuaan Kapuran auringot eivät enää ikinä nousisi. Ja silloin… olisi vain pimeää.
Lopulta kun ei ole enää mitään, mikä liikkuisi, vaelsi hyytävä ajatus Visokin mielessä, kone syö lämmön ja meri jäätyy ikiajoiksi.

Myös 273 loi silmäyksen tyynelle merelle. Horisontissa heidän jahtaajansa valmistautui seuraavaan iskuun. Rattaat raksuivat ja metalli vääntyi, ja kaksi vuoriston kokoista rautajunaa alkoi hitaasti puksuttaa merenpinnan yllä kiertäen Bio-Klaanin saarta molemmilta puolilta. Hiljalleen alkoi teräksisen vankilan muuri rakentua meren pinnalle. Tällä kertaa Kone ei halunnut jättää mahdollisuuttakaan heidän paolleen.
Aivan kuin Imperiumin laivasaarto…

He jatkoivat syvemmälle katsomatta taakseen. Konekin jatkoi.

Kaupungin kaduilla kaikui puheensorina ja vilinä. Sekavissa telttaleireissä ruokailtiin ja havahduttiin saapujiin. Kadut olivat yhtä täynnä pelokkaita pakolaisia kuin todellisuudessakin, mutta näillä astelevien pakolaisten huulilla ei kulkenutkaan pelko marssivasta hyönteisarmeijasta tai skakdiraakalaisista vaan jostain paljon pysäyttämättömämmästä.

Joukkio jalkautui kadulle, jonka klaanilaiset tunnistivat Moderaattoriväyläksi. Matkaajat saattoivat huomata kaupungin talojen olevan kuin identtisiä kaksiulotteisia kuvia, joihin Kapura ei ollut kiinnittänyt paljoa huomiota. Osa taloista oli vain sumeita kuvia siitä, mitä tulen toa oli joskus nähnyt sivusilmällä. Heitä vastaan käveli satunnaisia mielihahmoja, joiden piirteitä 273 etäisesti tunnisti. Klaanilaisia, tai Kapuran kuvia heistä. Se, kuinka niin kovin harva heistä oli sepälle muuta kuin kasvotonta sumua, sai nazorakin jostain syystä hieman alakuloiseksi.

”Onpas heitä… paljon”, 273 vilkuili ympärilleen hieman varuillaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän kulki Klaanissa ilman valeasuaan. Jostakin syystä Kapuran alitajunta ei tuntunut reagoivan nazorakiin juuri mitenkään. Jäätutkija oli tunnistavinaan useita klaanilaisia. Hänen ohitseen marssi eräs tuttu kukkakauppias, ja hieman syrjemmällä skakdimoderaattori neuvoi hätäistä kaupunkilaista.
”Onko täällä kaikki Klaanin asukkaat? Voimmeko tavata itseämme?” nazorak kääntyi Makuta Nuin puoleen.
”Katsos, Kelvin”, Manu selvästi ilahtui ja ryhtyi selittämään isällisesti, ”mielet ovat sangen hyviä kuvittelemaan, ettei mikään poikkea tavallisesta. Olemme tavallaan korvanneet Kapuran muistot meistä – muutenhan Kapuran alitajunta saattaisi huomata, että olemme täällä, ja siitä syntyisi ties mitä ristiriitoja. Vähän niin kuin nuo hönöt muistohahmot eivät yksinkertaisesti ymmärrä, kun puhumme siitä, miten ne ovat vain hönöjä muistohahmoja.”

Merirosvot eivät vaikuttaneet välittävän Manfredista lainkaan. Vain Tarip vilkaisi makutaa.

”Eli emme voi tavata Matoroa tai vaikka sinua?” 273 varmisti.
”No emme. Eikä sinua täältä edes löytyisi, eihän Kapura edes tunne sinua.”

273 kohautti olkiaan.
”Toivottavasti tulen toa on käynyt jossakin Klaanin asevarastossa”, nazorak sanoi vilkuillen vielä hermostuneesti taivaanrantaan. ”Haluaisin jotain kättä pidempää.”
”Aseita täältä kyllä löytyy”, arvioi Tarip, ”ainakin erinäisiä aineita ampuvia moottorisahoja ja iso joukko lyömäaseita. Näin oli viimeksi, kun kävin.”
”Kapura on työkseen seppä”, Visokki totesi hieman valoisampaan sävyyn. ”Tehän kaksi voisitte tehdä yhdessä jotain…”
273:lle muodostui kiusaantunut ilme, kun hän katsoi ympärilleen. ”Sanoisin että tämä on aika outo tapa aloittaa tuttavuus…”
”Saat tottua tällaiseen asuessasi Klaanissa, Kelvin! Vastahan meidänkin kaunis suhteemme alkoi, kun muutin asumaan päähäsi!” Manu hihkaisi. ”Näin me klaanilaiset yleensä tutustumme.”
Jäätutkija pysähtyi katsomaan makutaansa ja mietti, puhuiko tämä oikeasti totta, yrittikö tämä tietoisesti vitsailla tai uskoiko tämä sanomaansa oikeasti. Heidän lyhyen tuttavuutensa perusteella vaihtoehtojen kertoimet olivat melko lailla yhtä suuria.

”Johdatan teidät ilomielin siihen asevarastoon, jos sellaisen silkalla intuitiolla paikallistan”, Tarip lupasi heidän takaansa. ”Jostain syystä rakennusten sisätilat ovat täällä erityisen sekaisin. Olen miettinyt… kuvaavatko oviaukot semanttisesti siirtymistä paikasta toiseen, ja siksi…? Vai ovatko ne muistojen rajoja? No, en ole mielitieteilijä, joten se mysteeri jäänee selvittämättä. Onko meillä tarkempaa suunnitelmaa kuin aseistautua kaikin luonnon antimin, kuten plasmaa ampuvin moottorisahoin?”

”… anteeksi, mutta mitä ampuvilla millä?” Jäätutkija inahti.
”Meillä lienee nyt kaksi vaihtoehtoa”, Manu tuumi. ”Yksi: menemme tuonne koneeseen ja annamme turpaan sille, joka siellä asuu. Tai kaksi: juoksemme karkuun.”
”Karkuun juokseminen ei kuulosta siltä, että siitä olisi mitään hyötyä”, huomautti Arbou. ”Mitä sinä sanoitkaan niistä moottorisahoista, Tarip, kuomaseni?”
”Tuota. Jos joudumme pahaan tilanteeseen, voimme aina herätä tästä mielestä oikeaan maailmaan? Ettemme kokisi samaa kohtaloa kuin… Matoro?” 273 mietti. ”Tai – tai mistä sitä tietää, jos vaikka Matoro on hereillä ja kunnossa?”
”Pessimismi on realismia”, Manu sanoi ja jatkoi Visokin ilmeestä huolimatta. ”Olen ehdottomasti sitä mieltä, että vilkaistuamme, onko täällä jälkeäkään loisesta, keräämme kamppeet kasaan, syöksymme Koneeseen ja pistämme koko paikan maan tasalle!”

Muut vaikenivat makutan ehdotuksesta. Visokki pysähtyi keskelle risteystä. Se oli viesti, joka sai koko joukon pysähtymään keskelle vilkkaana kuhisevaa katukuvaa. Merirosvojoukko lopetti jutustelunsa, kun hekin näkivät adminin katseen kääntyvän hitaasti makutaa kohti.
”Manu, entä Tarip?”
”Entä Tarip?” Manu hörähti ja osoitti perämiestä molempien käsiensä etusormilla. ”Tuossahan tuo, kultaseni.”
”Entä Tarip”, Visokki toisti kärsimättömään sävyyn. ”Kai sinä kuitenkin ymmärsit, miten hänen kaltaisensa muistot toimivat? Tiedätkö, kuinka vaarallista hänen viemisensä yhtään lähemmäs Konetta olisi?”
Merirosvomatoralainen kohensi laukkuaan varoen olallaan ja tuijotteli vuorotellen adminia ja makutaa.

”Tieeeeetty”, makuta heilautti kättään rennosti, ”mutta onko sinulla parempaa ideaa? Vai kannatatko karkuun juoksemista?”
”En”, visorak sanoi. ”Mutta ymmärrätkö, mitä saattaa tapahtua, jos Taripille käy jotain?”
”Välitön psyyken romahdus, tuhoisa muistokato, mielimaailman sortuminen”, makuta luetteli huolettomasti. ”Unohdinko jotain, Visu?”
”Et. Et kai.”

Toisin kuin makuta, Jäätutkija huomasi Visokin hiljaisen tuijotuksen ja yritti keksiä hetken edes sanottavaa. ”Hmm, mutta jos ja vain jos me jotenkin saamme tuhottua koneiston, mitä tälle mielimaailmalle tapahtuu? Palautuuko kaikki teoriassa ennalleen?” hän aprikoi epätoivoisena.

”Minä en osaa tuohon vastata”, sanoi Tarip huomattuaan muutaman pään kääntyneen häntä kohti, ”mutta enpä voi kuvitella, että siitä olisi mitään haittaakaan.”

Nazorak katseli Klaanin rakennuksia hiljaa. ”Millaisia ne Klaanin lentoalukset ovat? Olen kuullut niistä vain mainittavan.”
”Hassuja höyrypunkkihävittäjiä. Aikapoikamme on nero pystyessään pitämään ne ilmassa vain hiilen voimalla.”
”… hiilellä? Eikö se vaadi hirveitä määriä? Miten ohjaamme sellaista?”
”Se nyt ei ole kovin tärkeää, koska täällä ne eivät ole oikeita”, Manu jankutti. ”Kunhan niillä voi ampua Konetta sen vertauskuvalliseen naamaan! Tai, onkohan sillä naama, vaikutti vähän abstraktilta. Hankkisi naaman!”

”Manu, minä vastustan ajatustasi”, Visokki pudisteli päätänsä. ”Jonkun on jäätävä Taripin kanssa ulkopuolelle. Kapuran muistoissa Klaanista on varmasti kaikista vaihtoehdoistamme vähiten arvaamattomia yllätyksiä. On parempi, jos Tarip jää jonkun kanssa tälle muistosaarelle.”
”Tälle? Tälle jo valmiiksi tuomitulle?” Manu hörähti. ”Me tarvitsemme meidät kaikki Koneeseen, Visu-kulta. Niin on tehokkainta.”

Visokki räpytteli silmiään selvästi sanoja vailla. Tarip katsoi adminia hetken ja sitten siirtyi tuijottelemaan kadun sileitä kiviä. ”Ei… ei teidän minun takiani tarvitse varoa. Jos mitään ei tehdä, kone tuhoaa kaiken. Turhaa teidän on minun henkeäni sellaista tulevaisuutta varten puolustaa.”

”Jos nyt sallit, arvoisa admin”, Manu irvaili, ”siirrymme mitä pikimmiten kohti konetta ja keksimme tavan mennä sisään kuolematta.”
Makutan musta pää vilkuili ympärillensä skannaillen rakennuksia, joiden juurella he keskustelivat.
”Tässä saaressa on aika paljon syötävää, onhan täällä kuitenkin tapahtunut aika paljon! Ehdimme helposti vetää Rakentajaa pataan samalla, kun Kone ahmii itselleen närästyksen!”

Se riitti Visokille, ja nyt koko seurue yksinkertaista merirosvokolmikkoa myöten huomasi sen. Admin tuijotti vihaisena makutaa. Sirot kädet puristuivat nyrkkeihin, ja hämähäkitär kohotti kumaraa ryhtiään.

”Manu, aivan kuin tämä olisi sinulle vain jotain peliä”, hän puski sanansa ulos. ”Sellaista, jossa punnitaan voittoja ja häviöitä ja uhrataan nappuloita tarpeen tullen.”
”Tämä on peliä, Visokki rakas. Ja vastustajani nappulat ovat punaisia.”

273 risti kiusaantuneena kätensä laskeutuneessa hiljaisuudessa. Visokki katsoi Manua vain tappavan terävällä katseella, kuin silmät olisi korvattu kahdella vihreähehkuisella tikarilla.

”Sinustako me vain heitämme tämänkin saaren surman suuhun? Oletko sinä katsellut ympärillesi, missä me nyt kävelemme? Antaisitko tämän kaiken vain mennä saadaksesi pari sekuntia lisää?”
”Vi-suuuuu~”, Manu leperteli leveällä hymyllä, ”kiva, että tykkäät tästä saaresta, mutta se ei katsos ole –”
”Ole aito? Ymmärrätkö sinä mitään? Minä – minä luulin, että jos sinä jotain ymmärsit, niin näitä asioita!”
”Äärimmäisen hyvin!” Manu nyökkäili. ”Mutta Visu katsos, ei pidä kiintyä liikaa asioihin, joita ei ole fyysisesti olemas-”
”Hyvä neuvo!” Visokki kivahti. ”Ei selvästikään, jos ne ovat sinun kaltaisiasi!”

Makuta Nui nosti yhden sormen pystyyn ja avasi suutaan, mutta havaitsi, että sieltä ei ilmaantunutkaan mitään, mihin hän olisi ollut erityisen tyytyväinen.
”Ömhömhmhpfffft”, hän argumentoi.

Jäätutkija toivoi, että hänellä olisi ollut hansikkaansa mukana, sillä sen avulla hän olisi tarjonnut makutalleen jääpaloja.
”Mihin tuollainen uhrailu sinun mielestäsi lopetetaan?” Visokki jatkoi järkähtämättömästi. ”Olisitko sinä valmis heittämään Taripinkin Koneen kitaan, jos hän ei olisi suunnitelmasi kannalta tärkeä?
”Et voi kieltää, etteikö se, mitä teen, saisi tuloksia aikaan”, Manu kohautti olkiaan. ”Vai oliko esimerkiksi Gekon tapaus sinusta epäonnistuminen? Minä sain loisen aisoihin ponipojan päässä ja huomattavasti uutta informaatiota hänen loiseltaan! Mitä muuta voisit haluta? Visu, Visu, Visu… Punaisen Miehen kanssa se on pelin henki.”

Admin jäätyi paikoilleen hiljaisiksi sekunneiksi, joiden 273 vannoi olevan pahimmat tähän asti.

”Pidä pelisi”, Visokki kivahti ja kääntyi Manusta poispäin. ”Sinä ja Avde ansaitsette toisenne.”

Sen sanottuaan kaksijalkainen hämähäkitär asteli moderaattoriväylää toiseen suuntaan kuin he. Kevyet jalat kiihtyivät rivakkoihin askeliin ja kääntyivät lopulta länteen vievälle poikkikadulle.
273 nosti kättään Visokkia kohti ja oli huutamassa jotain adminin perään, mutta Manu pysäytti tämän laskemalla käden nazorakin olkapäälle.

”Introvertit tarvitsevat joskus hieman omaa rauhaa”, hän sanoi hymyillen isällisesti. ”Annetaan hänelle sitä.”
273 katsoi makutaansa avuttoman näköisenä ja tyytyi lopulta pysymään tämän vierellä. Hän ei tahtonut joukon hajoavan täysin.

Äskeisen ajan hiljaa pysynyt Tarip astui joukon eteen, katsoi makutaa yllättävän kylmästi ja vaikutti varmistavan, että hänen laukkunsa oli varmasti kunnolla kiinni ennen kuin heilautti sen taakseen.
”Tähän väliin sopisi kenties huomio siitä, että ainoa reittioppaanne olen minä”, merirosvo sanoi. ”Enkä epäröi sen suhteen, mikä on matkan tarkoitus – Koneen tuhoaminen.”
”Voi, siitä olen varma, pikkupiraatti”, makuta vastasi. ”Myönnän, että olet suuri etu. Mutta kukaan ei pakota sinua mukaan.”
”… mitä jos mietitään jatkoa sitten, kun olemme tutkineet mielilinnakkeen”, äskeistä epätoivoisesti tyynnytellyt 273 huomautti. ”Mitä sitten päätämmekin, tarvitsemme kaikki mahdolliset aseet ja varusteet.”

”Siispä astukaamme peremmälle”, sanoi Tarip ja viittoi kohti linnoitusta. ”Aseita toki löydämme, mutta toivon todella, ettei tarpeellisemmaksi muodostu järki käyttää niitä oikein.”
Ilmassa leijui yhä aavistus väittelystä, mutta kukaan ei sanonut mitään, joten klaanilaiset päättivät seurata merirosvomatoranin askelia. Nazorak kääntyi vielä tuijottelemaan samaa kujaa, jolle adminin askel oli kadonnut, ja lopulta vain huokaisi äänettömästi.
Hänestä tuntui todella väärältä jättää Visokki yksin tässä tilanteessa. Mutta juuri nyt nazorak ei tiennyt, oliko hänellä valtaa tehdä mitään tilanteen muuttamiseksi, joten hän jatkoi vain enkelinsä seuraamista.

Hyönteismäinen kuhina kaduilla jatkui heidän kävellessään keskeytymättömänä. Räystäälle erään risteyksen ylle laskeutui kaksi mustaa kynsikästä jalkaa, jotka ottivat siitä loikan tiilikatolle ja pysähtyivät siihen seisomaan. Silmät mustan nokan yllä seurasivat nytkähdellen seuraten väentungoksessa pujottelevaa joukkiota, kunnes nämä katosivat näkyvistä.

Kun Visokki asteli kotikaupunkinsa katuja vieraan mielen taivaan alla, tunsi hän olevansa enemmän yksin, kuin todellisen Klaanin todellisilla kaduilla olisi voinut koskaan olla.

Ohi kulkevat hahmot olivat hänelle vain epätodellisiä kummituksia, jotka kansoittivat kaupunkia, jolle Kone oli asettanut kuolemantuomion jo ensimmäisen mäntänsä valmistuttua. Silti nuo kuvajaiset, toiset hieman kolmiulotteisempia kuin toiset, jatkoivat vilkasta vale-elämäänsä, kuin se ei olisi ollut koskaan edes päättymässä. Visokki pysähtyi torikaupan katoksen alle, henkäisi syvään ja jäi tarkastelemaan torin vilinää. Admin yritti parantaa mielentilaansa omaksumalla Klaanin tunnelmaa, vaikka tiesi sen olevan hyvin vaikeaa.

Kaikki mielen hahmot olivat vain ruokaa sille, mikä oli tulossa. Nyt hänen edessään kymmenkunta klaanilaisten kuvajaisia jonotti keittoa Santorinaukion reunalla olevassa soppajonosta tai kuljetti lämpöastioita kohti linnaketta. Ruokkivat itseään kuin syöttöporsaat, joiden massaa Kone ei edes tarvinnut elääkseen. Siitä päätellen, miten se toimi, se ymmärsi Rakentajineen elämisestä vielä vähemmän kuin mielikuvituskaupungin kansalaiset.

Visokki laski katseensa jalkoihinsa ja niiden alla olevan kadun kiviseen pintaan. Hailakka kuvajainen todellisesta Klaanista ei tehnyt muuta kuin synkensi hänen mielialaansa edustamalla uneksijaansa, jonka tuho Koneen terissä tuntui loogisesti ajateltuna jonkinlaiselta vääjäämättömyydeltä. Vielä pahemmalta jollain salakavalalla tavalla tuntui tietenkin se, että elämä vihollisen helvetinkoneen uhkaamassa kaupungissa ei ollut painajainen, josta Visokki olisi päässyt pakoon edes heräämällä.

Eikä se auttanut, että Visokki oli vain hyväksymässä tämän uhrauksen. Bio-Klaanin saari saisi pitää Konetta kiireisenä sillä välin, kun he hyökkäisivät laitteiston kimppuun. Jokainen syöttinä toimivalla saarella asuva Kapuran muisto ja mielikuva silpoutuisi ja nieltäisiin tyhjyyteen uhrauksena suuremmalle hyvälle. Visokki teki sen, mikä auttoi yleensä: ajatteli objektiivisesti. Sen peilin läpi tämä olisi paras ja varmin vaihtoehto, joka saisi tuloksia aikaan.

Hän oli valinnut monia sellaisia aiemminkin – tai antanut jonkun muun valita. Kaupunki ei tarjonnut ketään, joka olisi sanonut paremmin.

Miksi tämä kaikki tuntui yhtäkkiä vain kaiulta siitä, mitä he olivat puhuneet Tongun kanssa vasta eilisiltana? Miksi tämä todellisuus uneksijansa päässä halusi kysyä näin ilmiselvällä tavalla sen kysymyksen, jota keltainen jättiläinen oli ollut liian kohtelias kysymään suoraan?
Bio-Klaanin saari valmiina murskautumaan hirvittävän koneiston hampaisiin suuremman hyvän puolesta. Se oli niin osuvaa, että tuntui vain yhdeltä loisen sairaalta vitsiltä.

Visokki pudisteli päätään, pysähtyi paikoilleen, istahti vasten rakennuksen seinää ja laski kätensä polvilleen.
Paljonpa iloa näistäkin on, hän mietti tuijotellen raajoja, joiden kaltaisiin hänellä ei ollut muulloin etuoikeutta. Pystyn kävelemään niin kuin kaikki muut. Pystyn tarttumaan ovenkahvoista ilman, että kurkotan epätoivoisesti ylöspäin.

Ohi kulkevien klaanilaisten hahmot pysähtyivät kohdalle tervehtimään häntä, kuin Visokki olisi ollut tavallisimmillaan. Kuin visorakin hahmo venytettynä toamaiseksi hahmoksi olisi ollut tyypillinenkin näky näillä kaduilla.

Ja ehkä niin olikin helppo ajatella, kun näki sen mielikuvan Bio-Klaanista, joka eli vielä vilkkaana Kapuran päässä. Kaikkia kaduilla astelevia lajeja ei välttämättä edes asunut oikeassa Klaanissa, mutta sillä ei ollut Kapuralle väliä – kaikki se oli hänelle vain samaa arkista massaa. Sillä ei ollut väliä, jos oli elänyt koko elämänsä paossa maailmaa, joka ei antanut rauhaa ja omaa vapautta vaan juurrutti paikoilleen ja jäädytti osaksi jäykkää ja muuttumatonta kaikkeutta. Sellaista kaikkeutta, jossa laji ja ulkomuoto määrittivät paikan siinä, miten maailma liikkui eteenpäin.
Sellaista kaikkeutta, josta Kapura oli hetken luullut löytäneensä turvapaikan. Mutta nyt sen kaiken Visokki oli valmis vain heittämään pois, vaikka hän tajusi, mitä se tarkoitti Kapuralle. Ja vaikka hän ei uskonut sen enää edes auttavan, tunsi hän nyt, että tämä ajatus tarvitsi jonkun, jota vasten peilata sitä.

Kunpa hänellä olisikin ollut siihen vain parempi vaihtoehto.

”Snowie?” Visokki kysyi nostaen katsettaan punertavaa taivasta kohti. ”Kuulethan minut?”

”… Snowie?” Visokki toisti. Hän ei aivan voinut olla tuntematta itseään melko hölmöksi pilvelle puhumisesta. Ääni tuli kuitenkin taivaista alas selkeänä, kuin aivan korvanjuuressa kuiskattuna, mutta kukaan kadulla vaeltavista klaanilaishahmoista ei reagoinut siihen.
”Juu, kuulen. Ymmärtämisessä meni hetki. Mutta oli se helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla!” lumiukko naurahti vaikeaa naurua. ” … onko kaikki hyvin siellä?”
Visokista tuntui äärimmäisen etäisesti, kuin eräs taivaanrannan pilvistä olisi näyttänyt pullealta, hymyilevältä ja porkkananenäiseltä. Kun hän yritti puhua, sanoilla kesti pidempään muodostua hänen haluamikseen, kuin hän oli suunnitellut.
”Me…” hän haparoi. ”Me elämme.”

Se loi muutoksen. Snowienkaan vastaus ei singahtanut huulien välistä yhtä lupsakan sukkelasti, kuin yleensä oli syytä odottaa. Visokki oli kyllä nähnyt jo ennen sukellusta uneen, että seikkailu olisi ehkä pelottavin ja vaikein sille, joka ei olisi edes mukana.

”O-olen kyllä tarkkaillut sydänvalojanne… mutta onko kaikki kunnossa? Mitä sieltä löytyy?”
Olisiko täysi rehellisyys edes viisasta? Sillä ei ehkä ollut väliä nyt. Visokki tarvitsi jonkun, jolle puhua, ja parempaakaan ei ollut tarjolla.
”Jotain, johon en olisi ikinä voinut varautua, Snowie. Mutta… onko siellä tapahtunut jotain? Onko… kenessäkään näkynyt mitään erikoista?”

”Mm… Torakan tuntosarvet vähän värisivät, ja Matoro taitaa kuolata hieman…?”
Matoron maininta sai Visokin silmät jäätymään katselemaan kadun pintaa. Hän ei antanut sen päästä ääneensä asti.
”Eli… eli ei mitään tavallisesta poikkeavaa?” hän henkäisi.
”E-ei kai… Tai siis, ei ole.”
”Hyvä”, Visokki sanoi hiljempaa, mutta ei voinut olla kysymättä seuraavaa kysymystä. ”Ei siis… ei edes Matorossa? Ei minkäänlaisia näkyviä muutoksia?”

Hetki meni. Admin arveli lumimiehen tarkastelevan jään toaa lähempää.
”Ei niin minkäänlaisia. Kultapoika nukkuu aivan rauhallisesti. Tai siis, hetki vielä…”

Visokilla ei ollut aavistustakaan, mitä ihmettä Snowie puuhasi. Äänekästä se ainakin oli, sillä Kapuran aistit kuulivat, että sohvakangas kahisi voimakkaasti – ja Snowie ähki ja puhisi, kuin olisi joutunut nostamaan jotain melko painavaa. Hetken työskentelyn jälkeen hän kuulosti tyytyväiseltä tarkistuskierrokseensa.

”… juu, ei mitään.”
”Snowie”, Visokki sanoi ajattelematta äskeistä liikaa. ”Olen nyt sinun kanssasi aivan rehellinen, jos sanon, että tämä koko ajatus saattoi olla virhe. Jotain on… jotain on tapahtunut, ja saatamme olla vaarassa… mutta en usko, että voimme enää perääntyäkään.”
”Mitä voin tehdä?” lumipallero sopersi. ”Yritänkö… saada teitä hereille? Haenko vettä ja… onko täällä ämpäreitä? Mite-”
”Ei, älä”, admin rauhoitteli. ”Minä voin herättää meidät milloin tahansa, Snowie. Siitä ei ole kyse. On vain… liikaa saattaa olla pelissä, että voisimme keskeyttää tämän. Tällä saattaa olla valtavia vaikutuksia kaikkeen, mitä teemme. En halua pelotella, mutta… täällä sisällä on kanssamme joku muukin. Joku vieras.”

”… siellä on… missä on? Täällä?”

Tästä puhuminen oli ehkä ollut virhe. Kaikki tämä oli ollut.
”Tarkoitan, että täällä”, Visokki huokaisi. ”Kanssamme Kapuran mielen sisällä. Ei siellä. Sinä olet turvassa –”
”Mutta te ette? Voinko auttaa jotenkin?”

Visokki huokaisi syvään ja pyöritteli päätään. ”Minä en ole varma, mitä tälle on edes tehtävissä”, hän vastasi, ”mutta en ole lopettanut yrittämistä. On vain… Snowie, oletko sinä koskaan joutunut tekemään valinnan, jossa ei ole hyviä vaihtoehtoja? Oletko joutunut uhraamaan jotain, koska vaihtoehto oli vielä pahempi?”

Varikset raakkuivat unen torin syksyisessä ilmassa kun Visokki odotti vastausta, jossa kesti pidempään.
”Visokki…”, Snowie jatkoi alakuloisempaan sävyyn. ”… minä luulen, että kaikki ovat…”
”Olet oikeassa”, admin nyökkäsi. ”Minä… minä olen taas kerran sellaisessa tilanteessa. Hän on taas kerran laittanut minut tekemään sellaisen valinnan, suunnitteli hän niin tai ei. Avde on taas kerran pakottamassa minut pelaamaan peliään.”

Hätäisyys oli vähentynyt lumiukkelin äänestä, kun tämä puhui seuraavan kerran. Jollain tasolla, jopa ilman mitään, mitä Visokki oli myöntänyt ääneen, alkoi Snowie ehkä ymmärtää. Pelokkuudesta lipui esiin outoa rauhoittavuutta, kun väsynyt lumiukko teki parhaansa keksiäkseen sanottavaa.
”Visu, ota ihan rauhallisesti. Sinä olet tosi viisas. Keksit varmasti, mitä tehdä. Sitä paitsi…”

”Sitä paitsi mitä, Snow?” Visu yritti auttaa. Hän teki mitä tahansa vähentääkseen hiljaisuuksia.

”Et sinä pelaa hänen peliään. Et täysin. Minä… en minä väitä tietäväni, mitä Avde on laittanut sinut tekemään… Olit hänen luonaan pitkään. Mutta olet enemmän kuin hänen pelinappulansa! Koska… jos pelaisit hänen peliään, et olisi… ette olisi… no, jätitte minut vahtimaan teitä, vai mitä? Ja Avden pelin säännöillä ette tekisi niin. Sen listan takia. Vai mitä?”
”Niin… olet oikeassa. Mutta se ei ole niin yksinkertaista.”

Pienen häviävän hetken Visokki oli miettinytkin, kuinka haavoittuvaiseksi hän oli heidät jättänyt kun oli suostunut siihen, että vain petturiehdokas vahti heidän untaan. Hän ei halunnut sanoa Snowielle, että ei ollut tehnyt sitä puhtaasta luottamuksesta tähän.
Loogisesti ajateltuna Avden petturi ei voisi tehdä heille heidän nukkuessaan pahaa, jos Avde halusi sen, mitä ikinä suunnitteli onnistuvan. Ja jos Visokki oli jostain varma, niin siitä, että Avde ei hankkiutuisi hänestä eroon hänen nukkuessaan. Avde katsoisi häntä tiukasti silmiin, jos se joskus tapahtuisi.

Ehkä jollain tasolla hän halusi myös testata Snowieta. Jollain tapaa sekin tuntui julmalta ja laskelmoidulta, mutta Visokki ei keksinyt parempaakaan tapaa. Ei sellaista, joka ei satuttaisi jotakuta.

”Se, mitä tarkoitan, on, Snowie”, Visokki jatkoi, ”on että Avde on työntämässä minua taas kerran tilanteeseen, jossa en voi olla tekemättä hänen tahtonsa vastaisesti ilman, että… uhraan jotain, jota minulla ei saisi olla oikeutta uhrata.”

”Mmm… jälleen kerran, en väitä tietäväni, mitä siellä tapahtuu… tai mitä sinun ja Avden välillä todella tapahtui. Mutta entä jos sinä vain… tekisit hänen tahtonsa mukaan?”

Visokki puri hampaansa yhteen. Hän tiesi kyllä, mitä Snowie oli ehkä halunnut sanoa, mutta ei voinut olla kuulematta sitä niin kuin Snowie oli sen ehdottanut. Hän ei tarvinnut nyt epäluuloa taas yhtä ystäväänsä kohtaan, joten yritti parhaansa mukaan puskea ajatuksen sivuun.

”Jos teen hänen tahtonsa mukaan, hän voittaa”, admin vastasi rauhallisemmin. ”Jos teen hänen tahtoaan vastaan, me molemmat häviämme. Hän pelin, minä… jotain muuta. Ei vain – ei vain ole tilannetta, jossa minä voitan. Ei vain ole… ja yritin puhua tästä Manun kanssa, eikä se auttanut. Hän on jo valintansa tehnyt.”

”Niin, no… muuan viisas mies sanoi minulle kerran – tai siis tässä taannoin – että kaikki valintamme ovat yksin omiamme. Toisista on hyvä hakea turvaa… mutta oli Manu mitä mieltä hyvänsä, niin sinun valintasi on silti omasi. Voit luottaa viisauteesi!”
Visokki oli hetken hiljaa ja huokaisi syvään.

”Kiitos, että olet sitä mieltä. En ymmärrä, miten… miten Gee pystyy tähän jatkuvasti”, Visokki mietti. Hänen ajatuksensa palasivat taistelutantereen tapahtumiin, joita hän ei ollut uskaltanut hetkeen ajatella. ”Se, miten hän pystyy vain tekemään sellaisia päätöksiä. Uhraamaan asioita, valitsemaan huonoista vaihtoehdoista parhaan.”

”Visu, hei… ei Gee tee parhaita valintoja. Ei ollenkaan. Ja tämä tulee henkilöltä, joka on sellainen ei-paras valinta!”

”Niin… aivan”, Visokki sanoi hiljaa. ”Ymmärrän, mitä tarkoitat.”

”Silloin metsässä… Luuletko… luuletko, ettei hän itse ollut meistä paras mies tähän sotaan? Mutta silti hän jäi jälkeen. Luuletko, että Gee jäi sinne metsään Ämkoon kanssa, koska hän laski sen olevan paras vaihtoehto?”

Voi, Snowie, Visokki mietti alakuloisena.

”Mutta siis, minä olen vain täällä huoneessa tämän seinäkellon, pelikorttien, ja, ööh, teidän kanssa, ja sinä siellä alhaalla… eli älä ota minua liian vakavasti?”

Jokin surumielinen, hymähdystä muistuttava pakeni Visokilta. Voi, Snowie…
”Snowie, minä en voi väittää tietäväni kovin paljoa enempää kuin sinä, mitä täällä tapahtuu”, Visokki lopulta myönsi. ”Kaikki on mennyt väärin… me emme olleet varautuneet mihinkään tällaiseen. Me… me olemme saattaneet jo uhrata jotain tärkeää. Minä olen saattanut. Ja olen sallimassa sen kohta uudestaan.”
”Tuo… kuulostaa aika hurjalta? Mutta miksi kysyt apua minulta? Ei sillä ettäkö pahastuisin, mutta mitä minä edes voin tehdä? Miksi minä… ja mikseivät muut ole linjoilla?”
”En halua kuunnella Manua nyt, sillä pelkään, että hän on oikeassa. Jäätutkija on Manun luona, ja Matoro… minä tein virheen. Ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin yksin tämän päätöksen kanssa.”

”Voi, Visu! Toivottavasti en ankeuttanut sinua sanoessani äsken, että päätöksemme ovat aina omiamme. Uskon kyllä, että asia on niin… mutta ei itsenäisyyden tarvitse tarkoittaa yksinäisyyttä! Luulen, että olen vasta ymmärtänyt tämän itsekin. Ystäviltä on aina hyvä kysyä neuvoa – ei omien päätöksiemme omistaminen sulje sitä vaihtoehtoa pois, vai mitä?”

Visokki ei vastannut vielä mitään, vaan antoi Snowien jatkaa.

”Ja autan toki osaamiseni mukaan, vaikkapa näin puhumalla. Mietin silti… sinä et ole Kepe.”

”Niin”, Visokki nyökkäsi hiljaa. Hänkin oli nähnyt että kaksikko ei liikkunut enää yhtä paljon yhdessä. Olisipa hänellä vain ollut aikaa kysyä.

”Enkä minä ole Tawa!” Snowie jatkoi. ”Ja – jälleen, autan mielelläni parhaani mukaan – mutta voisiko olla niin, että tahtoisit oikeasti puhua… no, Tawalle?”

”Snow…” Visokki huokaisi vaivautuneesti.

”Ja! Ennen kuin sanot mitään, niin olen kyllä huomannut. Sinulla ja Tawalla on ollut vähän vaikeaa, ja se on ihan okei. Kyllähän minä ja Kepekin, ööh, otimme pikkuisen verran yhteen. Mutta kyllä minä tahtoisin silti puhua parhaalle ystävälleni, jos olisin ison valinnan äärellä, vaikka taustalla olisikin epäso-”

”Snow, en minä sitä”, Visokki keskeytti myöntävään sävyyn. ”Tawa ei ole täällä. Minä en ole psyykkisessä yhteydessä häneen.”
”No, niin, no. Mutta sinä olet kuitenkin Kapuran mielessä, eikö?”
”Kyllä…” Visokki pysähtyi hölmistyneenä.
”Joten, ehkä, voisitko sinä vain… ikään kuin… puhua Kapuran mielikuvalle Tawasta?”

”… Snowie…”
”Visu, kaikki tämä. Nimda, Verstas… aika moni asia taitaa olla aika pääkoppariippuvaista joka tapauksessa. Joten ehkä mielikuva-Tawa on ihan kelpo korvike?”

Typertynyt hiljaisuus sai Visokin tällä kertaa vain jäätymään paikoilleen. Hän käänsi katsettaan kohti admin-tornin tummaa siluettia iltaista taivasta vasten ja jäi hetkeksi mietteisiinsä. Olisiko Tawa täällä varmasti siellä, missä todellisessakin maailmassa? Voisiko hän ennustaa tämän liikkeitä ollenkaan vain sen perusteella, mikä oli Kapuran mielikuva Tawasta? Ja oliko tilanne todella niin epätoivoinen, että hänestä tuo kuulosti juuri nyt oikeastaan hyvältäkin idealta.

”Pysy linjoilla, Snowie”, Visokki sanoi yrittäen kuulostaa lempeämmältä. ”Kiitos. Kiitos että kuuntelit.”
Lumiukko naurahti hermostuneesti. ”Eipä kestä…”
”Ja… älä pelkää meidän puolestamme. Minä yritän keksiä jotain. Muutakaan en taida voida.”
”Visu”, Snowie sanoi hieman iloisemmin. ”Sinä olet niin hyvä ja lempeä ja viisas siinä, mitä teet. Sinä olet varmaan meistä kaikista paras tuossa. Minäpä tästä palaan sitten vaikka… istuskelemaan.”

Visokki puolestaan nousi seisomaan. Hän käveli halki aukion ja käänsi katsettaan admin-tornia kohti. Aivan sen huipulla hän näki auringonvalon heijastuksen tutun parvekkeen metallisesta kaiteesta. Visokki napsautti sormiaan ja tunsi, kuinka tämän maailman painovoima lakkasi vaikuttamasta häneen. Hiljalleen hämähäkitär alkoi leijailla ylöspäin kuin ilmaan haihtuvana utuna.

Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Ja oliko edes mahdollista keksiä parempaa ideaa?

Linnakkeen sisätiloissa kuhisi ulkotiloja pahemmin. Hetken askelluksen jälkeen Makuta Nuin seurue ihasteli aulaa, joka ei juurikaan näyttänyt poikkeavan todellisesta vastineestaan, mitä nyt oikeat klaanilaiset olivat huomattavasti kolmiulotteisempia. Mutta tämänkin paikan arkkitehtuurilla oli jotakin fysiikan lakeja vastaan, huomasivat he yrittettyään suunnistaa kohti sitä, missä mielivastineen Kapuran pajalle kuuluisi olla ja havaittuaan ensimmäisen oven takana Admin-tornin käytävää muistuttavan tilan.
”Luulisin, että…” Tarip mutisi itsekseen ja katseli ovia arvioiden. Niitä oli ainakin tuplasti enemmän kuin kuuluisi, ja käytävä kääntyi vasemmalle mentäessä niin paljon, että se saattoi vaikka olla ääretön. Mitä se ei tietenkään todellisuudessa ollut, olisi Manu muistuttanut, jos joku olisi kysynyt aiheesta, sillä Kapuran aivokapasiteetti ei mitenkään voisi riittää äärettömien käytävien generoimiseen.

”Tämä?” Tarip tarttui kahvaan. Runoilijan ensimmäinen valinta osoittautui Kahvioksi, joka oli pullollaan ilmassa lentelevistä valkoisista paperiarkeista. Niiden keskellä istui apina, joka osoitti heille keskisormea. Matoran sulki oven nopeasti.
”Rakas vaistoni toimii erityisen huonosti tänään”, pohti Tarip astellessaan käytävän toiselle puolelle, ”vaikkakin mahdollinen syyllinen on Rakentaja maailmaa vääristävine koneineen.”

”Mieleeni tuli, miksi ’Rakentaja’ edes olisi olemassa?” Jäätutkija yritti. ”Onko kukaan nähnyt mitään konemiestä? Olisiko mahdollista, että koneet ovat itse oma rakentajansa?”
”Kelvin, tuossa ei ole järkeä”, Manu sanoi.
”… eikö varmasti?” Jäätutkija mutisi.
”Minä tosiaan tapasin ’konemiehen’, kuten muistaakseni jo kerroin. Mutta ihan mielenkiinnosta, miten sinä sitten todistaisit Rakentajan olemassaolon?” Tarip sanoi kärkkäästi makutalle.
”Helposti”, Manu vastasi. ”Jokaisella koneella on rakentaja. Konemies rakentaa koneita. Siis jokaisen koneen rakentaja on konemies.”
”Tuo päättely ei kyllä kuulosta kovin pätevältä…”
”No pieni fenomenologinen loikka siinä täytyykin ottaa, mutta kyllä se siitä.”

Ilmeettömänä Tarip päätti jättää asian omaan arvoonsa. Arbou hänen vierellään näytti Jäätutkijan mielestä siltä, että paloi halusta tehdä mainitun kaltaisen loikan suoraan täpötäyteen rommitynnyriin ja jäädä sinne antamaan aineen vain imeytyä. He olivat kävelleet risteykseen, ja Tarip kääntyi vasemmalle hapuillen erään oven kahvaa, mutta hylkäsi sen äkkiä ja jatkoikin eteenpäin. Saman hän teki seuraavalle, mutta pysähtyi kolmannen eteen. Kaikki heistä eivät huomanneetkaan, että lattialle oven eteen oli jostakin ilmestynyt pieni, yötäkin mustempi sulka.

”Tämäpä mielenkiintoista.”

Hieman varovasti merirosvo asetti kätensä ovenkahvalle, käänsi sitä yhtä varovaisin elein, sai oven auki, astui sisään…

… ja viittoi klaanilaisia seuraamaan.
”Aseet paikallistettu.”

Nyt kun asiaa tarkemmin pohti, yksikään paikallaolijoista ei ollut aiemmin käynyt sepän ahjossa, mutta juuri tältä se arvatenkin näytti – tietenkin äärellisissä mittasuhteissa, sillä tämä huone jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, ja sittenkin vielä vähän lisää. Ja pöydät olivat täynnä aseita, joita kuvasivat kaikenlaiset adjektiivit ja joiden kykyä olla olemassa todellisessa maailmassa saattoi perustellusti epäillä.

”Voi puhtaus”, 273 huokaisi silmät sepposen selällään. Kuin uuteen eloon herännyt nazorak kiiruhti ensimmäisenä huoneen laidoilla oleville pöydille. Aseet, varusteet ja välineet lojuivat sekalaisessa järjestyksessä. Yksikään ase ei ollut kovin koristeellinen, vaan niissä näkyi pelkästään selkeät pääideat ja karkea kokonaiskuva. Nostettuaan yhtä konseptia konehyönteinen näki, että vähintään kahden eri aseen yhdistelmät olivat toistuva teema sepän valikoimassa.

”… kevyt kenttäsinko, joka ampuu piikkinuijan? Keihäskivääri, joka laukeaa myös, kun sen heittää. Haarniska, joka on samalla kokoontaitettava vasara…”
Hänen vieressään Arbou tutkaili kiiltävää sapelia, joka suuresta kädensijaan kiinnitetystä liipaisimesta päätellen ampui jotakin tosi pelottavaa, jota matoran jätti kokeilematta.
”Vanha kunnon Arupak”, piraatti hymähti. ”Mikään idea ei ole hänelle liian villi!”

Nazorak poimi metallikasasta kookkaan revolverin ja käänteli sitä käsissään. Hän tähtäsi sillä tyhjään nurkkaan ja kokeili painaa liipaisinta. Korvia raastava ärinä ja sähinä purkautui, kun pyssyn piipusta ryöpsähtikin lauma vihaisia kissoja. Sähisevät karvahirviöt raapivat toisiaan, sinkoilivat ympäriinsä ja avasivat suunsa sylkeäkseen tulta.

”EI TAAS!” Jäätutkija pudotti aseen käsistään.

”BÄÄ”, karjui yksi kissa Kapuran äänellä vapauttaen kirkkaan sinisen liekin ilmoille.
”HIRN”, vastasi toinen silmät punaisina hehkuen.

Makuta Nui katseli otuksia kolme sekuntia, manasi jotain epäpyhältä kuulostavaa ja heilautti lopulta kättään laiskasti. Lattia alkoi hehkua kissojen alla lattiamateriaalin sulamispisteeseen ja lopulta nielaisi kissat sisäänsä.
”Älkää kävelkö tuonne hetkeen”, Manu naurahti vihaisesti, ”älkääkä ampuko tänne lisää kissoja. Vihaan niitä otuksia.”

273 jatkoi pöytien tutkimista yrittäen löytää kokemuspiiriinsä paremmin kuuluvia välineitä kuin kissarevolverit ja heitettävät kiväärit. Nazorakin vihreät silmät selailivat loputonta asevalikoimaa. Koneistoa ei varmaan voi vahingoittaa kevyillä luikuilla. Tarvitaan tulivoimaa, hän järkeili. Nazorakin tuntosarvet tekivät aaltomaisen liikkeen, kun hän huomasi silmiään miellyttävän näyn: lähes hänen itsensä pituinen, kivääriä muistuttava tykki nojasi seinää vasten. Niin ison aseen täytyi painaa paljon, Jäätutkija mietti. Torakan kädet tarttuivat siihen vankasti. Hän riuhtaisi –

”A-aaah!”

– ja kaatui selälleen nostonsa voimasta. Muut jakoivat tähän vilkaisun.
Mitä ihmettä… nazorak oli hämmästynyt aseen keveydestä. Hän vääntäytyi istumaan ja heilautti hehtaarikanuunan ampuma-asentoon: se oli kevyt kuin höyhen. Ilmeisesti aseen ajatus oli niin kesken, ettei seppä ollut arvioinut sille edes painoa.

”Oletko varma, ettet yritä kompensoida jotakin?”
Seisomaan noussut nazorak vilkaisi olkansa yli virnuilevaan Arbouhun. 273 hymähti. ”Ilku sitten, kun Kone syö sinut. Olen varma, että tällä hetkellä mikään ei ole liikaa.”
Asetta oli tietty testattava. Nazorak tähtäsi loputtoman pajan horisonttiin, jonne kukaan tuskin viitsi kävellä. FIUUU, PAM PAM, HYRR.

Tiedemies kurtisti kulmiaan. ”Cordak-panoksia, zamoreja ja rhotukoja? Sylkeekö tämä täysin satunnaisia kuteja?”
Vielä yksi laukaus. Keltainen, hampaikkaalla kidalla aseistettu mustekala putosi lätsähtäen lattialle.
”…”
”Ah, vampyyrimustekala! Lemppariani”, merirosvo totesi.
Kaksikon yllätykseksi lattialla lojuva lonkeroinen päätti laulaa kauniin soolon.

Toisella puolella pajaa Makuta Nui viihdytti itseään pajan seinän liitutaululla. Tarip asteli tämän luokse varoen ja vilkaisi viereiselle pöydälle järjesteltyihin aseisiin, jotka odottivat koskemattomina.
”Huomaan, että sinä luotat tuliaseita enemmän telepaattisiin kykyihisi”, sanoi Tarip. ”Joten päätämmekö poistua sinne, minne tehtävämme ikinä meidät kuljettaakaan?”

”Eikö kaikkien kannata kuitenkin jotenkin varustautua”, kysyi nazorak, joka kannatteli löytämäänsä mörssäriä pienillä alakäsillään. ”Kollegallani on vähän erikoinen maku välineiden suhteen, mutta nyt saa luvan kelvata.”
Satunnaisuudesta huolimatta 273 oli tyytyväinen siihen, että sai itselleen viimein jotain kättä pitempää. Roolipelisaaren jälkeen kadonnut turvallisuudentunne alkoi ehkä jotenkin vähitellen palata konehyönteiseen.

”Bladis olisi sinusta ylpeä”, Manu totesi vilkaisten Jäätutkijaa. ”Etkö sinä ota mitään, pikkupiraatti?”
”Kuvittelisin jättäytyväni pois varsinaisesta taistelusta”, sanoi Tarip. ”Tämän haaveen osoittautuessa perusteettomaksi on minulla kuitenkin… erinäisiä keinoja. Jos te olette saaneet kylliksenne, pitäisiköhän meidän sopia, minne suuntaamme seuraavaksi?”

273 naputti sormella suutaan. ”No tuota, jos meidän päämäärämme on nyt loisen löytämisen ohella pysäyttää Kone, kumpi kannattaisi tehdä ensin? Uskon, että pakenemalla meiltä ennen pitkää loppuvat mielisaaret kesken. Sinänsä hajaantuminen etsimään loista ja taistelemaan Konetta vastaan olisi yksi ratkaisu. Joukkomme vahvimmat ovat ilmeisesti Makuta Nui ja Visokki, mutta pystyisittekö te kahdestaan haastamaan koneiston?”
”Jos emme”, Manu sanoi, ”voimme saman tien heittää kaiken toivon.”

”Yrittää voitte, sillä mikään tuskin uhkaa todellisia olemuksianne”, totesi runollisesti lahjakkain merirosvomatoran. ”Enkä usko, että mitään muutakaan vaihtoehtoa on, koska koneisto syö sisäänsä yhtä lailla kaipaamanne linnun kuin kaiken muunkin. Turha meidän on paeta Konetta, sillä pian mitään muuta ei enää ole.”
”Eli… me menemme sen luo?” kysyi 273 epäuskoisesti. Hänestä keskustelun käyminen ilman Visokkia tuntui väärältä. Päivän aikana oli alkanut tuntua siltä, että hänellä oli ehkä turvallisempi olo silloin, kun hänen makutansa ei ollut ainoa, joka tiesi miten toimia täällä.
”Parempi kysymys olisi, miten me sen teemme”, Manu sanoi laskien liidun käsistään.
”Se on ihan hyvä kysymys”, myönsi Tarip. ”Meidän täytynee pyrkiä koneiston sisuksiin, mutta sen teräsvallit voimistuvat jatkuvasti. Voisimmekohan löytää heikon kohdan ja tehdä siihen reiän?”

Se sai makutan kuitenkin pysähtymään aloilleen ja tarttumaan uudestaan liituun. Vapaalla kädellään hän alkoi sotkea aiempia spiraaleja ja suherroksiaan taululta pois.

”Voi kun jollakulla – kuten minulla – olisi idea”, Manu vastasi omahyväisesti. ”Nyt tulee kuulkaas pojat luento.”

Ja sieltä muuten kuulkaas tuli. Sillä tasolla, että ei olisi ollut ehkä kenellekään edullista jäädä seuraamaan asiaa.

Kun Visokki leijaili itsekseen korkealle Klaanin kaupungin yläpuolelle, oli hänen yhä vaikeampaa olla kiinnittämättä katsettaan heidän viholliseensa. Eteläisellä puolella saaren horisonttia alkoi se olla jo rakentunut niin korkealle, että auringoista toinenkin upposi sen taakse. Voisiko koneisto vain syödä auringotkin pois taivaalta puhtaana välipalana, ja olisiko se sen seuraava askel? Pohjoisessa taas näytti siltä, kuin koneen kilometrejä korkeat muurit, samaiset rautajunat jotka se oli lähettänyt puksuttamaan kiertäen meren yli, olisivat olleet törmäyskurssilla.

Kun ne lopulta törmäisivät ja hitsautuisivat yhdeksi ringiksi, olisi koko Bio-Klaanin saari enää vain häkissä. Täydellisessä merisaarrossa, jota mikään laiva ei ylittäisi. Ja kun Koneen seinät nousivat minuutti minuutilta korkeammiksi, mietti Visokki, olisiko pakeneminen mahdollista enää edes lentäen.

Visokin jalat laskeutuivat kultaiselle kaiteelle aivan tornin huipulla. Se oli kyllä oikean tavoin kaiverrettu kukkakuvioiseksi, mutta sen yksityiskohdat olivat kaikki pielessä. Kaiteella seisoen hän antoi katseensa vaeltaa korkeuksista horisonttia pitkin. Horisontti oli käytännössä jo kokonaan Koneen, ja Koneen tehtävänä olisi päättää, mitä sille kävisi. Täältä ylhäältä hirviö oli niin iso ja kaupunki alla niin surullisen pieni.

Käännyttyään koko kierroksen ympäri alkoi Visokki silti tajuta vielä jotain paljon pysäyttävämpää. Siellä, mistä Koneen muurin takaa olisi ehkä voinut vielä näkyä muitakin saaria, ei ollut vinkkiä ainoastakaan – vain loppumatonta, rikkoutumatonta merta, jolla ei kulkenut edes aaltoa. Koneen valtavat rautatornit, kuin meren uumenista työntyvät hampaat, dominoivat maisemaa sen ainoina valtiaina vaikka kiipi katseellaan kuinka kauas hyvänsä.

Voiko… voiko se olla mahdollista? Visokki mietti. Voimmeko olla niin myöhässä?

Jokainen Koneen voiton monumentti seisoi paikassa, jossa oli aiemmin ollut jotain muuta, ja lähettämällä viimeisiäkin rippeitä saarista tyhjyyteen saavuttivat rakennelmat itse yhä suurempaa, pelottavampaa olemassaolon tasoa. Visokki kysyi itseltään kysymyksen, jota ei yksinkertaisesti uskaltanut kysyä ääneen.

Mitä muuta me edes voisimme tehdä enää kuin uhrata koko Klaanin?

”Aikamoinen näky, eikö olekin?”

Visokki hätkähti ääntä, jota hänellä oli syytä odottaa, ja kääntyi kohti puhujaa. Parvekkeen ovi oli auennut hänen huomaamattaan. Nyt sen edessä seisoi joku, jonka haarniska hehkui kultaisena auringoissa. Keltainen toa piteli violettia viittaansa käsivarsillaan kuin vilttiä ja katsoi häneen hymyillen.

”Tawa”, Visu änkytti, ”onpa… onpa ihanaa nähdä sinua.”
”Helei, Visu.”

Laskevien aurinkojen viimeinen pilkahdus heijastui sähkön toan hymyssä. ”Et ilmeisesti… jaksanut nousta portaita tänään?”
Visokki hätkähti kysymystä, vilkaisi kaidetta, jolla seisoi, ja loikkasi siltä ketterästi parvekkeen kivelle.
”Tuota, niin, en”, Visu hymähti hieman iloisemmin.
Hetkeksi hän juuttui tuijottamaan kultaista Hauta ja yritti etsiä siltä edes jotain yksityiskohtaa, joka ei aivan täsmännyt, mutta se ei ollut helppoa. Jos jotain, Tawan naamion kultaisen sävy ei ollut ehkä täysin sama, mutta se saattoi johtua siitäkin, miten Kapura näki värit.

”Minustakin on ihanaa, että tulit tervehtimään”, Tawa vastasi astuen lähemmäs. ”Viime aikoina on ollut hyvin vähän aikaa ystäville…”
”Niin… ymmärrän kyllä, miksi.”

Miksi Tawa oli täällä niin todellinen? Miksi tässä ironian, irvailun ja piilotettujen tuntemusten maailmassa myös Tawalla oli erityisoikeus olla näin uskottava, näin ryhdikäs ja uljas? Oikeasta toasta, jonka Visokki tunsi, tämän erottivat vain pikkudetaljit, joita hän ei olisi välttämättä edes huomannut, vaikka ne täsmäisivät oikeassakin Tawassa. Puutettaan loistivat esimerkiksi ne pienet halkeamat kämmenpohjassa, jotka olivat jääneet muistoksi siitä illasta, jolloin peilikuva oli astunut heidän elämäänsä. Eihän Kapura siitä voinut tietää.

Mutta jopa ilman halkeamia ja arpia tämä Tawa oli aivan liikaa kuin se Tawa, jonka hän tunsi. Tämä Tawa oli enemmän Taripin kaltainen, enemmän… henkilö kuin pelkkä etäinen häivähdys.
Mutta miksi? Oliko Tawa tehnyt Kapuraan todella niin suuren vaikutuksen silloin joskus vuosia sitten? Mitä ihmettä Tawa edusti hänelle, ja miksi Visokilla oli niin suuria vaikeuksia ymmärtää sitä nyt?

”Tawa, tiedätkö sinä, mitä täällä tapahtuu?” Visokki kysyi hiljaa. ”Kuinka… tietoinen sinä olet ylipäätään tästä kaikesta?”
Kultainen toa hymyili hurmaavasti, mutta hänen silmissään oli pieni ripe surua. ”Tiedän kyllä, etten ole oikea, jos sitä kysyt.”
”Mutta…” Visokki hätkähti, ”mistä sinä tiedät sen?”

Visiiri käänsi katsettaan merelle vain hieman, ja sen kantajan ilmeestä näki, että hän oli kyllä katsellut saarien jauhajan pelottavia muotoja jo pitkään aiemminkin.
”En voi olla varma”, Tawa hymähti. ”Ehkä olen tiennyt sen siitä hetkestä asti, kun sotakone hyökkäsi ensimmäisen saaren kimppuun. Ehkä jo silloin, kun Kapura alkoi ymmärtää, että meriharakka ei ollut enää vain hänen oma ajatuksensa. Sekä lintu että koneiston komentaja muuttivat säännöt tullessaan, ja alkaa olla vaikeampaa erottaa, kumpi mursi minkäkin totuuden.”
Tawa kohautti olkiaan pirteästi.
”Mutta ei minua haittaa, että minua ei ole. Yritän vain tehdä parhaani auttaakseni niitä, jotka ovat.”

Visokki räpytteli silmiään pihtileukansa apposen auki.
”Tuo on niin jotain sellaista, mitä sinä oikeastikin sanoisit…” hän hymyili. ”Jos sinua ei siis olisi oikeasti olemassa… äh, olen pahoillani, että sanon noin. Se… saa sen kuulostamaan siltä, kuin sinulla ei olisi yhtä paljon väliä kuin sillä Tawalla, jonka… jonka minä tunsin jo aiemmin.”
”Ja ehkeipä olekaan”, sähkön toa nyökkäsi, ”mutta jotkut asiat ovat joka tapauksessa sellaisia, etten voi vaikuttaa niihin. Mutta en voi koskaan todella tietää, mitkä ovat sellaisia asioita, joita en edes voi muuttaa… joten miksi lopettaa yrittäminen?”

Visokki ei voinut enää kuin tuijottaa täysin pöllämystyneenä. Tunne, jonka tämän Tawan sanat hänessä herätti nyt, oli sellainen, kuin hän olisi etäisesti muistanut oikean Tawan sanoneen jotain samanlaista. Se, kuinka todelliselta tämä yksi pilkahdus tuntui kaikessa tässä epätodellisuudessa, sai Visokin jalat hieman veteliksi ja hänen olonsa vaikeaksi. Kuin hän olisi vasta nyt kyseenalaistanut kehon, jossa oli liikkunut tämän maailman läpi.
Ja seuraavia sanojaan hän ei siivilöinyt loogisuuden tai suunnitelmallisuuden läpi, sillä ne vain tulivat luonnollisesti ilman että hän kykeni estämään niitä.

Hän sanoi ne, vaikka tiesi että Kapuran mielen kuvajaiselle ne eivät tarkoittaisi mitään.

”Tawa, olen pahoillani etten ole voinut olla enemmän tukenasi”, Visokki kuiskasi yläilmojen hiljaisuudessa. ”Olen pahoillani että olen keskittynyt… tähän kaikkeen.”

”Ei se mitään”, toinen vastasi kuin olisi tiennyt tismalleen, mistä hän puhui.
Eikä se varmasti tiennyt. Mutta Kapura tiesi, että niin Tawa silti vastaisi.

”Minä… minä olen pahoillani että olen tehnyt sinun olosi niin vaikeaksi”, Visokki jatkoi, ”vaikka sinäkään et tiedä sen enempää, mikä… mistä missään on kyse.”

”Ei se mitään”, Tawa vastasi aidoimmalla hymyllä, minkä Visokki oli aikoihin nähnyt.

”Tawa”, Visokki vielä lausui katse jaloissaan. ”Minä en vain tiedä, miten puhuisin sinulle. Minä yritän, mutta välillä tuntuu siltä kuin vain luovuttaisin liian aikaisin.”
Hän tunsi keltaisen käden laskeutuvan olkapäälleen. Se oli vain pieni kosketus, mutta sekin tuntui häkellyttävän aidolta. Visokki nosti vihreät silmänsä jaloistaan ja katsoi Tawan visiiriin.

”Ehkä minä voin auttaa sinua siinä?” kuvajainen sanoi hänelle. ”Jos pystyn edes siihen, olen jo onnistunut edes jossain.”
Kun Tawa huomasi, kuinka vaikeaa Visokin oli vastata siihen enää mitään, hän vain nyökkäsi ja avasi parvekkeen ovea.

”Haluatko teetä? Ajattelin keittää itselleni hieman.”
”Kyllä, mielelläni”, Visu nyökkäsi ja heilutteli toista kättään leikkisästi edessään. ”Sen… sen juominen on ehkä helpompaa näillä kuin normaalisti…”
Tawa vilkaisi Visokin käsiä eikä tämän hymy värähtänytkään. ”Minulle sinun ’normaalisi’ ymmärtäminen on ehkä vaikeaa… mutta minusta olet hyvä sellaisena, kuin vain päätätkin olla.”

Jostain syystä Visokista tuntui siltä, kuin nuo sanat olisivat olleet sitä, mitä hän oli juuri nyt kaivannut. Vaikka ei ollut sitä ehkä aiemmin tiennytkään.

Parvekkeen oven takaa ei paljastunut samaa huonetta kuin todellisuudessa, eikä Visokki kuvitellutkaan niin tapahtuvan. Kapura ei ollut tainnut koskaan ymmärrettävästi käydä Tawan henkilökohtaisessa huoneessa. Tämä huone oli kuin huonosti muistettu versio Tawan toimistosta, josta puuttuivat kaikki ne pienet yksityiskohdat, mitkä tekivät siitä Tawalle viihtyisän. Tärkein oli kuitenkin siellä. Visokki silitteli sylissään istuvaa Nöpöä samalla, kun toa toi heille kaksi höyryävää kuppia.

”Tawa”, hän aloitti maistettuaan juomaansa, ”minä en haluaisi puhua tästä, mutta en voi ehkä jättää sitä sanomattakaan. Emme tulleet Kapuran mieleen alkujaan pelastamaan teitä. Tulimme taistelemaan Avdea vastaan… mutta… mutta näyttää siltä, että Avde, tai hänen loisensa, halusi saada meidät aina tänne. Kone on hänenkin vihollisensa, ja uskon hänen toivovan, että pysäytämme sen hänen puolestaan.”
Visokki nosti Nöpön sylistään pöydälle heidän välissään, josta se kipitti emäntänsä syliin. Sen jälkeen hämähäkitär tarttui teehensä molemmilla käsillään.
”Koko tulomme tänne pelaa hänen pussiinsa. Olemme täällä vain hänen sotilainaan maailman pienimmässä sodassa, ja… saatoimme jo kärsiä siitä hyvästä. Matoro… minä… minä en tiedä, mitä hänelle kävi.”
Tawa nyökkäsi myötätuntoisesti, muttei keskeyttänyt häntä.

”Se, mitä hänelle tapahtui johtui siitä, että hän yritti pelastaa teidän kaltaisianne, ja Kapuraa sitä kautta”, Visokki kuiskasi. ”Ei, se johtui siitä, että minä annoin hänen tehdä niin.”
Kupin uumenista leijaili ilmoihin tanssivia höyryn kiehkuroita, jotka hajosivat pois unenomaisen epätodellisella tavalla.

”Ja nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa sinun kaltaisesi ovat tuhoutumassa, ja minun pitää valita uhraanko teidät yllätyshyökkäyksen eteen. Ja valita, kumpi kahdesta pahasta on pahempi – Avde vai tämä… rakentaja. Ja… ehkä kaikkein pahinta, jos mikään tuosta ei lopulta vaikuta mihinkään, minun täytyy valita, onko Kapuran koko tulevaisuus todella tämän kaiken taistelemisen arvoista.”
Ne sanat sanottuaan Visokki tunsi kuin olisi rikkonut jonkin kuoren ympäriltään. Tawa otti pitkän siemauksen höyryävästä teestään ja katsoi häneen vain lempeästi.

”On ahdistavaa olla se, joka tekee päätökset”, toa sanoi. ”On ahdistavaa olla vastuussa asioista, joita ei itse laittanut liikkeelle. Ymmärrän sen. Mutta minusta sinä unohdat jotain tärkeää, Visu, jotain joka on ehkä hämärtynyt samalla, kun auringot ovat laskeneet merta kohti.”
Hän tarttui Visokin kädestä ja hymyili rohkaisevammin.

”Ei tämä ole peliä, Visu. Ja jos on, ei sen sääntöjä ole hakattu kiveen. Ei ole ketään, jolla olisi sääntöihin enemmän valtaa kuin sinulla.”
”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
”Onko sen pakko olla joko–tai?” Tawa kysyi. ”Onko sen pakko olla niin, että joko tämä saari tuhoutuu, tai niin, että kaikki tuhoutuu? Onko sen pakko olla niin, että joko uhraat Kapuran ja Matoron, tai uhraat kaikki? Ja ennen kaikkea, onko sen pakko olla niin, että teet niin, kuin Kone haluaa, tai niin, kuin Avde haluaa? Mitä sinä haluat, Visokki?”

”Minä haluan voittaa”, hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Minä haluan parhaan mahdollisen vaihtoehdon.”

Tawa nyökkäsi hiljaa.
”Minä tiedän, että haluat. Ja minä tiedän, että se on joskus vaikeaa ja joskus mahdotonta. Ja joskus… siitä kannattaa päästää vain irti.”

”Mutta”, Visokki puhui hetken päästä, ”sinä olet elävä merkki siitä, ettei kannata päästää, Tawa. Sinä… sinä teit tämän kaiken. Ja… minä tiedän, etten halua nähdä kuinka se menee hukkaan.”
”Minä en voi kertoa sinulle, mitä tehdä, Visu”, Tawa huokaisi. ”Minä en voi tehdä päätöksiä. Minä olen vain höpsö ajatus, jonka Kapura muistaa ehkä välillä.”

”Sinä olet ehkä höpsö ajatus. Mutta ei siinä ole mitään ’vain’.”

Silloin katsellessaan Tawan kuvajaista hän ymmärsi. Miksi tämä hahmo näkyi Kapuran mielessä niin kirkkaana, niin puhtaana ja niin elävänä? Siksi, koska jos Toa Kapuran tunteiden viimeinen vartiomies oli hänen rakastajansa menneiltä päiviltä, seisoi kultainen toa-ritari hänen mielessään aivan jonkin muun vartijana.
Ylväs toa Visokin edessä edusti niitä vuosia toa Kapuran elämässä, jolloin tämä oli saanut hetkeksi rauhan menneisyydeltä, joka juoksi hänen perässään jatkuvasti hieman jahdattavaansa nopeammin. Ylväs toa hänen edessään edusti ystäviä, jotka Kapura oli hetkeksi saanut elämäänsä menetettyään kaiken entisensä. Ylväs toa edusti sitä pientä kajastusta kirkasta taivasta myrskypilvien takaa.

Ja ennen kaikkea tämä edusti edes yhtä pientä turvapaikkaa jauhavien rattaiden välissä.

Eikä Visokki olisi ehkä löytänyt sitä tajuamista, jos hän ei olisi tiennyt myös, että ei ollut oikeastaan puhunut vain Kapurasta.

Vai miksi hän itse oli ottanut mieleen astuessaan hahmon, joka oli ikään kuin hän itse, mutta toana?

Ja miksi se oli tuntunut alusta asti niin luonnolliselta?

Vastausta ei tarvinnut muodostaa sanoiksi asti. Mutta ehkä… ehkä jokin muu oli alkanut muodostua. Jokin, joka oli lipunut hänen tajunnassaan jo silloin, kun hän oli istunut torin laidalla kuunnellen Snowieta, mutta jonka henkiin herättämiseen hän oli tarvinnut ystävällisiä kasvoja.

”Tawa”, Visokki kuiskasi nousten seisomaan, ”sinä… sinä sait minut tajuamaan jotain. Ennen kaikkea sen, mitä minun pitää tehdä, mutta ehkä myös, miten. Jos… jos haluan pelastaa Kapuran, minun pitää tehdä se hänen ehdoillaan. Ei istuttamalla ajatuksia ja toivomalla että hän tarttuu niihin, eikä pakottamalla häntä tarttumaan johonkin, johon haluan hänen tarttuvan.”
Kämmenet, joissa hän tunsi vielä teekupin lämmön, puristuivat voitokkaasti nyrkeiksi.
”Kapuran täytyy tehdä se päätös itse. Hänen täytyy heittää Rakentaja täältä pois omilla ehdoillaan. Ajatuksilla, jotka ovat vain hänen omiaan.”

”Visu… en minä ollut se, joka sai sinut tajuamaan tuon”, keltainen nainen hymyili. ”Sinä teit sen aivan itse.”

Ja tuijotettuaan Tawan hymyä hetken Visokki tiesi, mitä hänen olisi tehtävä.
Se olisi hullua eikä hän ollut aivan varma, oliko siinä mitään järjen hiventäkään. Mutta nyt yhden pienen hetken ajan hänen olisi ajateltava kaukaa laatikon ulkopuolelta.

”Snowie!” Visokki hihkaisi läpi mieliavaruuden, ja kaiku jäi leijailemaan todellisuuden yllä.

Lumiukko toisessa päässä havahtui nopeasti, ja tämän ääni puski jälleen toiseen maailmaan.

”Ääk! Mitä?”
”Aion pyytää sinulta jotain todella outoa, eikä ole aikaa selittää”, admin kertoi. ”Oletko kuulolla?”
”Juu?”
Ikään kuin Snowie olisi voinut olla olematta kuulolla, kun telepaatti puhui. Samapa tuo, Visokki mietti – oli aika ryhtyä töihin.

”Ota admin-kiveni ja etsi päivystävä vartiopäällikkö”, hän hihkaisi. ”Välitä hänelle suora adminin käsky päästää sinut Geen huoneeseen.”

Tässä Visokissa ei ollut enää ripaustakaan siitä epätoivosta, jonka vallassa he olivat viimeksi puhuneet, Lumiukko huomasi. Tämä Visokki kuulosti itsevarmalta ja innostuneelta.

”Ööh… tuota… okei! Mutta ovatko kaikki kunnossa? Mitä siellä tapahtuu?”

”Kyllä, vielä!” hämähäkki vakuutti. ”Mutta nyt on kiire!”

Hetken Visokki kuunteli kahinaa ja askelia linjan toisessa päässä, kun Lumiukko yritti pujottaa kiveä häneltä mahdollisimman varovaisesti. Etäisenä kaikuna todellisesta kehostaan Visokki tunsi oikeassa olkavarressaan kuin sen ympärillä oleva naru olisi höllännyt hyvin hitaasti. Hän ei voinut olla nauramatta tilanteelle.
”Snowie, ei sinun tarvitse pelätä minun herättämistäni!”

”Ai, öööh, sehän on mukavaa! Ja siis, kivi on minulla. Tuntuupas… tuntuupas oudolta pidellä tätä. Onkohan vartiopäällikkö valvomossa? Hilpaisen sinne suuntaan!”
Snowien vastausta odotellen adminit katsoivat toisiaan kasvavin hymyin. Olisiko tässä mahdollisuus johonkin? Olisiko aika muuttaa pelin säännöt?

”Okei, olen kohta valvomossa”, Snowie läähätti. ”… mutta entä jos minua ei uskota? Mitä jos ne luulevat minun, ööh, vaikka varastaneen Admin-kiven?”
Visokki pyöräytti silmiään kärsimättömänä. ”No sanot, että et ole! Nyt on kiire!”
”Näillä eteenpäin!”
Tomerat askeleet kuuluivat vielä hetken kaikuna hänen aisteistaan ennen kuin ne haalistuivat.

Eikä kestänyt juuri kauempaa ennen tosimaailman klaanilaisen uutta yhteydenottoa.
”Okei, joo, Xxonn lähti mukaani avaamaan ovea. Hän on tässä vieressä ja lähettää terveisiä!
Visokki kuuli rehevän naurun, joka kuulosti etäisesti talonmiestitaanilta.
”Kävimme myös herättämässä Bloszarin, miekkonen jäi tosi herttaisesti vahtimaan kameroita sillä välin! Mitä minun kuuluu tehdä kun pääsen Geen kämpille?”

”Siellä jossain on koko joukko asiakirjoja, todennäköisesti aika näkyvällä paikalla”, hämähäkkiadmin selitti. ”Niissä saattaa olla jotain jota tarvitsemme!”
”Pengo pomon papereita, selkis!”

”En ihan täysin tajua, mitä sinä aiot, Visu”, Tawa naurahti nojaten syvemmälle tuoliinsa, ”mutta Gee pitäisi siitä varmaan aika paljon.”
”Niin”, Visokki sanoi yhä innostuneemmin, ”niin minäkin uskon!”

”…Visu hei, pikku dilemma”, Lumiukko puhui jälleen. Hänen linjansa oli täynnä paperin kahinaa.
”Mitä nyt?” Visokki käänsi katseensa toisaalle Tawasta enimmäkseen selkeyden nimissä.

”Pääsin Geen huoneeseen, mutta nämä paperit… siis ovathan nämä näkyvällä paikalla joo. Jos laskee työpöydän näkyväksi paikaksi. Ja sängyn. Ja lattian. Mitä minä etsin täältä, ja kuinka monta vuotta minulla on aikaa löytää se?”
”Aikaa ei ole paljoa, ja en ole varma löytyykö sieltä edes sitä, mitä haluan, mutta… tämä on ihan tyhmää”, Visokki myönsi lopulta itselleen. Hän jatkoi ei erityisesti kenellekään: ”Tämä on ihan tyhmää! Mitä minä edes teen? Ei, en suostu! En suostu!”

Hetken linjalla oli aivan hiljaista. Snowie oli juuri kysymässä, oliko Visokki edes jossain määrin okei, kun admin puhui taas. Ja Tawan kultaiselle naamiolle nousi välittömästi leveä virne.
”Löytyykö sieltä mitään”, Visokki kysyi, ”mikä näyttää… salaliittoteorioilta?”

”Ööh, pieni tovi! Snowie pisti tohinaksi, ja alkoi kuulua taas intensiivisen selailun ääniä. Nämä… hetkonen. Ovatko nämä… Kapuran papereita?”
”Ovat, ja ne ovat osa rikostutkintaa. Mutta se on tällä hetkellä pienin Kapuran ongelmista! Löytyykö mitään?”

Paperit kohisivat entisestään. Kuulosti siltä, kuin jokin kansio olisi rämähtänyt lattialle vieden mukanaan melkoisen nipun sepän roolipelisuunnitelmia.

”Minä etsin! Snowie vakuutti. Osa tästä kamasta – iso osa – on aika sekavaa!”
Visokki odotteli kärsivällisesti muutaman minuutin. Hän huvitteli naputtelemalla sormellaan pöytään. Tawakin näytti kärsimättömältä, ja rapsutti huomionkipeää Nöpöä yhä vauhdikkaammin.

”Okei. Nyt ehkä nappasi. Löysin jotain… aika vainoharhaista. Tawa on… mikä? Ja miten niin Domekin hattu…”
”Hyvä, kuulostaa ainakin oikealta”, visorak innostui. ”Nyt, tuo se kaikki tänne!”
”Paljon paperia tulossa, selvä!” Snowie kuittasi, ja paperin kahina jatkui.

”Tawa”, Visokki sanoi vielä silmissään puhdasta hymyä, ”mennään etsimään muut. En vieläkään aivan tiedä, mitä tämä on, mutta… minusta tuntuu kuin meillä olisi taas hieman toivoa.”
Juuriadmin oli laskenut Nöpön jo käsistään ja sitoi viittaa ylleen.

”Käyn pyytämässä kaksi muutakin mukaan”, hän hymyili. ”Vai eikö tähän sinusta tarvitakin koko administo?”
Visokki nyökkäsi innokkaana, vaikka ei tiennytkään, mitä odottaa. Miten niin kaksi muuta? Millä tapaa Kapuralla voisi olla aavistustakaan siitä toisesta? Visokki ei ehtinyt pelätä ajatuksen implikaatioita juuri nyt – hänen sisällään hehkui jälleen liikaa toivoa että hän saisi antaa minkään hidastaa itseään.
Älä ajattele kuolemaa, Visokki, hän toisti itselleen.

… ajattele elämää.

Juuri nyt Snowie juoksi käytäviä pitkin mukanaan valtava lasti Kapuran hengentuotoksia. Kohta ne ehkä pelastaisivat myös Kapuran hengen. Nyt Visun olisi vain löydettävä muut ja toivottava, etteivät nämä olleet keksineet mitään vielä hullumpaa.

Arbou, Tarip ja 273 istuivat risti-istunnassa vierekkäin kärsivällisen näköisinä Kapuran pajan lattialla. He kaikki tuijottivat kolmea liitutaulua, jotka Makuta Nui oli raahannut pajan eri puolilta vierekkäin ja joille tämä raapi nyt hillittömällä tahdilla viimeisiäkin verrattain yksinkertaisia geometrisiä kaavoja ja todistuksia. Viimeisteltyään laskutoimituksen – tai saattoi tauluilta loppua ihan vain tilakin – Makuta huudahti voimakkaasti ”ha-haa”, paiskasi valkoisen liidun raivolla lattiaan ja tanssahteli voitokkaasti pois matematiikkahelvetin edestä.

”En tainnut ymmärtää tapaa, jolla hiukkasemme yhdistyvät jälleen alkuperäisiksi ruumiiksemme”, sanoi Tarip. ”Voisitko selittää sen uudelleen?”

”Mrh”, hymähti makuta ja viittoi molemmin käsin tauluja kohti kuin sen olisi pitänyt riittää vastaukseksi. Kun Tarip antoi hänelle siitä hyvästä aplodien sijasta vain pitkän tuijotuksen, Manu ärähti.
”Rakentamamme laite, joka hajottaa meidät atomeiksi, siirtää atomit toiseen paikkaan ja kokoaa ne. Yksinkertaista. Mainio vehje siitä tulee! Se kääntyy tänne, menee sinne ja se rullaa vaikka minne!”
”Tuo ei vastaa kysymykseen!” Tarip protestoi.
Vielä närkästyneemmän näköinen makuta vastasi: ”Fiksu vekottimemme leikkaa meidät paloiksi, salakuljettaa palat ja rakentaa palapelin perillä. Tarpeeksi yksinkertaista?”
”Se ei edelleenkään –”
”Jos nyt välttämättä haluat kuulla, niin olet oikeassa, ei se siirrä atomeita, se vain kopioi atomien kvanttitilat ja muodostaa paikalla olevista atomeista identtiset kopiot kehoistamme. Sitten te kuvittelette, että ne ovat sama keho. Jos olisin metafyysisten ajatusteni puolesta monisti, väittäisin jopa, ettei oikeastaan ole mitään takeita, säilyttekö prosessista hengissä. Ehkäpä määränpäässä syntyy uusi hassu piraatti, joka vain kuvittelee olevansa sinä, vaikka sinä olet kuollut! Ei sillä että sinä olisit elossa ylipäätään.”

Tarip tuijotti makutaa niin oudolla tavalla, että Jäätutkija ei voinut olla huomaamatta. Pieni kiusallinen hiljaisuus sai heidät myös huomaamaan, että pajan toisella puolella loput merirosvomatoranit olivat yllättäen löytäneet aseita täynnä olevasta tilasta myös jotain juotavaa. Jos joku olisi kehdannut ilmoittaa heille, että litku oli todennäköisesti puhdistustöihin tarkoitettua alkoholia eikä kovin hyväksi näkökyvylle, yksi heistä olisi varmasti kertonut myös humaltumisen olevan väistämätöntä.

”Mutta onneksi en ole monisti”, Manu jatkoi. ”Minulla on hyvät perusteet uskoa siihen, että tietoisuus ei ole vain aivojen kemiallista toimintaa.”
”Siinä tapauksessa olen vielä huolestunempi”, totesi Tarip, ”sillä vaikka koneessasi on sisään- ja ulostulo, en ole täysin vakuuttunut siitä, että se on identiteettifunktio. Mitä jos tietoisuutemme ei siirry materian mukana, vaan… ei ole enää missään? Tai mitä jos vekottimesi kopioikin kaiken väärin?”
”Vai niin, yritätkö kuulostaa fiksulta funktioinesi? Mitä, jos kerron sinulle, että sanojesi merkityksetkin ovat vain funktioita kaikkien mahdollisten maailmojen joukolta kaikkien ekstensioiden joukolle?”

”Taripilla on kyllä hyvä pointti”, 273 keskeytti. ”Jos kerran pystymme rakentamaan tuollaisen laitteen, miksemme samalla sellaista joka siirtää koko olemuksemme tila-koordinaatistossa? Vaikkapa jonkin portin kautta? Eiköhän matoralaisilta naamiot siihenkin löydy…”
”Vai niin, vai pitäisikö kenties olla jonkinlainen mielen naamio jolla saisi muokata mielikuvitusmaailmaa miten huvittaa?” Manu sanoi otsa kurtussa. ”Kelvin, olet tuota parempi! Tule takaisin todellisuuteen! Tämä on vakava asia! Tämä on tosielämää!”
273 ei voinut uskoa, että oli uhrannut jo niin paljon aikaa osallistumalla väittelyyn täysin kuvitteellisen maailman sisällä toimivasta keksinnöstä. Ennen kuin Manun kita ehti vapauttaa hänen kasvoilleen hukuttavan lumivyöryn turboahdettua tiedejargonia, Kapuran pajan ovi kävi.

Kiviportaita pitkin sipsutti kevyillä jaloilla asteleva tuttu hahmo. Ja toinen tutumpi, mutta sellainen, jonka ei olisi pitänyt olla täällä.
Visokki tervehti hiljaisena hölmistynyttä klaanilaisjoukkoa, joka keskittyi lähinnä tämän takaa astuneeseen hahmoon. Majesteettinen violetti viitta valui Kapuran pajan etuoven portaita pitkin.
”Helei.”

”Mitäs sinä täällä teet”, Manu hömähti.
”… neiti admin?”
Tämä Tawa oli niin autenttinen, että hetken aikaa 273 ei voinut olla miettimättä, oliko Visokki käynyt hakemassa mieliseikkailuun yhden sankarin lisää. Ero oikean toan ja Kapuran mielen loihtiman kuvajaisen välillä oli hiuksenhieno, vain pieni haaleus muuten kullanhohtoisessa ritarissa. Sellainen, jonka erotti vasta, kun tämä asteli lähelle heitä.

”Manu, Jäätutkija”, Tawa nyökkäsi, ja kääntyi merirosvoja kohti. ”Ilo nähdä, että olette kunnossa. Ja toivon, että olette valmistautuneet. Saaren aika käy vähiin.”
273 vilkaisi Tawaa ja Visokkia. ”Arvon adminit… oletteko keksineet jotakin?”

Mielikuvituksesta loihdittu juuriadmin kääntyi Visokin puoleen ja nyökkäsi tälle puheenvuoron. Tawa katsoi Visokkia luontevasti, kuin visorak olisi ollut oikeastikin kaksijalkainen ja hänen pituisensa.
”Ehkä”, Visokki sanoi hiljaa. ”Joka tapauksessa meillä ei ole enää aikaa. Meillä ei ole enää varaa uhrata ainuttakaan saarta Koneelle. Nousin tämän saaren versioon admin-tornista ja… kaikki on poissa. Meren horisontti on tikkusuora, ja Kone saartaa meitä joka puolelta rakentamalla vallia kaikkialle meren ylle. Tämä on viimeinen mielisaari.”

”Viimeinen?” äimistyi Tarip. Muut kääntyivät kohti merirosvoa, mutta tämä onnistui säilyttämään ilmeensä neutraalina. ”Sitten… sitten meillä on kiire.”

Visokki nyökkäsi ja antoi katseensa vaellella ympäri muistoa Kapuran pajasta. ”Toivon, että olette valmistautuneet tarpeeksi. Sillä en näe enää muuta vaihtoehtoa… Me menemme sisälle. On aika taistella vastaan, tai ainakin yrittää.”
”Kerro toki, miten me menemme sisälle”, Manu tuhahti. ”Näille ei kelvannut ehdotukseni.”

Visokin pihtihampailta ja silmiltä oli luettavissa jotain hymyä muistuttavaa. Hippunen toivoa, jonka kaikki muut olivat nähneet katoavan hänen silmistään saaren rannoilla.

”Emme vain me, vaan tämä koko saari. Sillä Manu… minä en suostu uhraamaan enää palaakaan Kapuran mielestä Koneen kitoihin. Me kaikki menemme sinne sisälle!”
Tawa astui hiljaisuudessa varman askeleen eteenpäin ryhti jyrkkänä ja järkähtämättömänä. Vihreät silmät kiiluivat päättäväisinä visiirin takaa.
”Bio-Klaani on vannonut puolustavansa heikkoja pahaa vastaan”, admin lausui, ”ja tänään Bio-Klaani seisoo vierellänne ja puolustaa Kapuraa.”

”Kaikki tulivoima tällä saarellakaan ei siihen riitä”, sanoi Tarip.
”Ja edelleenkin, Visu”, Manu sanoi, ”miten ajattelit kuljettaa saarellisen hölmöjä mielihahmoja sen hökkelin sisälle?”

Visokki näytti hetken siltä kuin olisi odottanut tätä kysymystä. Ensimmäistä kertaa klaanilaiset näkivät epäonnistuneen seurueen johtajassa itsevarmuutta, eikä 273 voinut olla tuntematta kuinka se tarttui.

”Snowie!” Visokki korotti ääntään ja kääntyi jonnekin ylemmäs. ”Onko sinulla se?”

Aivan kuin mielimaailman halpojen kulissien takaa olisi kuulunut lavasteita siirtelevien ja rooliasuja vaihtavien näyttelijöiden askelia, tunki lumiukon tuttu ääni tiensä varoittamatta keskusteluun kuin tämä olisi ollut kaiken aikaa paikalla.

”Öh, joo!” tämä hihkaisi kuulostaen hengästyneeltä. ”Pahoitteluni että kesti, tätä olikin aika paljon enemmän kuin uskalsin odottaakaan… ja noita portaita oli aika paljon, lääh.”

”Katsokaas”, Visokki sanoi rauhallisemmin, mutta ei voinut piilottaa innostustaan täysin. ”Olemme ehkä unohtaneet, että kaikki, mitä täällä on, on Kapuran määräämää. Kaikki mitä Kapura toivoo tai pelkää on totta tässä maailmassa… ja myös ne asiat, joiden hän uskoo olevan totta!”

”Kuten esimerkiksi”, Snowie mutisi. Manu ja 273 pystyivät kuulemaan sivujen kääntämisen ääniä. ”Krhm. Mikähän kartta tämä… ahaa, Kepen… verstas. Siellä sijaitsevat kuulemma isoimmat laitteistot. kuka on käynyt – ei edes tawa? Lisäksi, kepe käyttänyt jo naamioita keks. -> mahd. sidos olmak-huhuihin Mitähän ne ovat? Varmaan selvennetään seuraavissa arkeissa. Ei kun näissä olikin teleportaatiolaitteiston taustaa. ks. yht. metru nuihin -> rahoitus? adminit tietoisia? mustan käden sot. tekn. -> täyd. hyökkäys tp satoja sotilaita kokonaisella saarella vih. luokse??? Oho, vai niin. voim. lähde LOPUT NIMDAN SIRUT!!! -> mahd. yhteys voitto korp.? -> mahd. laitteiston tuottaja? Vau, tässä on ihan hieno diagrammi vekottimen toiminnasta! Harmi, etten voi lausua sitä ääneen.”

… ”Voitto korporaatio.” Doktor Viktor von Nebula?, 273 havahtui nimeen. Ei, ei hän voisi unohtaa sitä yliopiston luentoa pari vuotta sitten. Kukaan ei voisi.

”Hei, siis teleportti?” Arbou hihkaisi innostuneesti. Ta-matoran vaikutti siltä että olisi vasta alkanut kuunnella koko selitystä saatuaan mustekalavälipalansa syötyä.
Manu katsoi tätä epäuskoisesti ja kysyi sitten: ”Vai atomeiksi hajoaminen ei sitten kelvannut?”
”Kyllä minusta teleportti kuulostaa mukavammalta vaihtoehdolta”, piraatti vastasi epäonnistuen tunnistamaan makutan lausuman sarkasmin laatua.
”Kysymys”, Manu sanoi pettyneesti. ”Kuinka moni teistä tietää, miten teleportaatio toimii?”
Kukaan ei sanonut mitään. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen 273 nosti kättään varovasti.
”Okei”, Manu sanoi. ”Ehkä parempi niin.”

”Ymmärrättekö, mitä tämä tarkoittaa?” Visokki jatkoi. ”Voimme siirtää koko saaren suoraan Koneen sisälle, hyökätä sisältäpäin ennen kuin se ehtii reagoida… ja jos se on vielä mahdollista, pelastaa Matoron sen sisältä.”
”Viritetäänpä se teleportti, niin päästään pois täältä”, Manu totesi.

”Saaria siirtävä teleportti kuulostaa aika… typerältä”, 273 myönsi. Tiedemies ei ollut uskonut heidän ongelmansa ratkeavan harhaisella salaliittoteorialla.
”Sinun piti tietää, miten teleportit toimivat, Kelvin.”

Tawa hymähti ja kääntyi kohti Jäätutkijaa hymyillen. ”Et ole kuullut vielä puoliakaan. Minä olen esimerkiksi oikeasti vortixx –”, tässä vaiheessa Manu repesi nauramaan hillittömästi, ”– mutta ei juututa nyt siihen.”

”… mitä muita salaisuuksia administolla on”, 273 kysyi varsinaisesti haluamatta tietää vastausta.

Kuin vastauksena, Tawan ja Visokin takana oleva pajan seinä räjähti kivimurskaksi. Pöly ja laasti levisivät sienipilvenä heidän edessään, ja kun seinänpalasten ropina vasten kattoa ja lattiaa alkoi loppua, erottui alta… huutoa.

Eläimellisen, kahdesta suusta tulevan karjunnan pystyi kuulemaan jo kaukaa ennen kuin pajan seinään muodostuneesta uudesta aukosta marssi kaksi tanakkaa, järjettömän lihaksikasta möykkyä, joiden leukaperillä olisi voinut lyödä kuut alas taivaalta. Lihaksikkaissa käsissään mörököllit kantoivat pyssyjä, joiden kaliiberi oli jo kauan sitten ajanut ”yliammutun” päältä ja kiilasi parhaillaan ”mautonta” pois tieltä. Sinisten kaksosten keinosilmät hohtivat tulikuumina kekäleinä, turvonneet hauikset sykkivät kuin valmiina räjähtämään, ja kaiken kaikkiaan ne molemmat olivat aika saatanan vihaisia.

”PIRAATTI!” toinen skakdimörkö mylvi.
”PETTURI!” vastasi toinen siihen.

Manu kaatui nauraen pöydän taakse.

Veri pakeni 273:n suonista.
”… miksi niitä pitäisi olla kaksi?”
”Katsos”, mieli-Tawa selitti rauhallisesti, ”Guardianeja on aina ollut kaksi, mutta pidämme toista piilossa admin-tornissa.”

Visokki tuijotti mieli-Tawaa hetken epäuskoisena, kuin olisi halunnut sanoa jotain todella painokelvotonta. Lopulta hän näytti kuitenkin päättävän että tällaisia mukavia parin sekunnin hiljaisuuksia ei ollut maailmassa muutenkaan tarpeeksi.

”Kapurallahan on tästä aika monta kymmentä sivua kirjoitettuna”, mieli-Tawa naurahti heleästi. ”Tietenkin se on todellista.”
”Ai jaha”, 273 vastasi tuijotellen kahta Guardiania tärisemässä ja hengittelemässä edessään. Hän oli luullut tämän tason mielettömyyden kuolleen Roolipelisaaren myötä, mutta ei selvästikään ymmärtänyt täysin, mille ajelulle oli lähtenyt.

”PIRAATTI”, toinen Guardian mylvi, marssi 273:n ohi ja heitti yhden pajan pöydistä ympäri.

”PETTURI”, vastasi toinen, käveli pajan oven luo, ja löi sitä turpaan.

Oven saranat rusahtivat rikki, ja hetken huojuttuaan koko komeus kaatui pajan lattialle viivästetysti, kuin vähän loukkaantuneena. Uksea lyönyt Guardian jatkoi aggressiotaan polkemalla ovea jaloillaan kappaleiksi kunnes siitä oli jäljellä enää kasa lastuja. Ollessaan tyytyväinen hakkeen pienikokoisuuteen Guardian karjaisi raivokkaasti, mikä kutsui toisen paikalle. Yhdessä raivoisasti huutaen ne alkoivat heittelemään puunkappaleita kitoihinsa ja syömään niitä valtavina haukkauksina – vaan ei nälkäisinä, vaan puhtaasta vihasta. Eläimellisen raivokkaasti karjuen Guardianit söivät ovea kuin olisivat halunneet sen tuntevan joka hetken.

”PIRAAAAAAATTI!” toinen ärjyi suu täynnä puunkappaleita.

”PETTURIIIIIIIIII!” vastasi toinen yrittäen piestä oven kappaleita paljain nyrkein entistäkin pienemmiksi.

”PIRAATTI!”
”PETTURI!
”PIRAATTI!”
”PETTURI!”
”PIRAAAAAAAAAAAAAAATTTIIIIIII!”
”PETTURIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!”

”Ovat ainakin aika todenmukaisia”, nazorak sanoi vakavana.
”Jos sinä pidät niistä niin paljon, voit vaikka pitää ne”, Makuta Nui vastasi.

Nazorakin kasvot kalpenivat välittömästi muutaman pigmenttiasteen. Hän kääntyi katsomaan makutaa kauhistuneena.

”Oli miten oli”, Visokki sanoi kääntyen pajan ovea kohti, ”alkakaa aseistautua ja valmistautua lähtöön. Meillä on saari siirrettävänä.”

”… äääääääh.”
Jäätutkija ei ollut vakuuttunut.

”Hei, Kelvin!” vastaan katua pitkin kävelevä Makuta Nui hihkaisi. ”Hyvältä näyttää!”
”Ai, mukava kuulla”, nazorak vastasi. ”Niin… sinullakin?”
273 ei ehtinyt jäädä miettimään, mitä valtavaa, mustaa ja hiekkaista Manu työnsi katua pitkin kottikärryillä, kun häntä taas jo vietiin. Ehkä makutan projekti oli jotain tätä tärkeämpää.

”PIRAATTI!”
”PETTURI!”

Nazorakin saappaiden korot raapivat kadun kiveystä vasten, kun hän nojasi taaksepäin antaen Guartsujen raahata häntä hänen pitelemistään talutushihnoista. Klaanilaiset olivat antaneet konehyönteiselle tehtäväksi pitää skakdeja silmällä siihen asti, että Tawa valmistaisi mieliklaanilaiset taisteluun ja teleportaatiolaitteisto saataisiin käyttövalmiiksi. Testosteronia uhkuvien skakdikaksosten paikoillaan piteleminen oli kuitenkin osoittautunut odotettuakin mahdottomammaksi.
Miksi aina minä saan kaitsea tällaisia mielihahmoja…

”PIRAATTI”, visersi toinen, kun he saapuivat Admin-aukiolle.
”PETTURI”, säesti toinen hieman tyytyväisempänä.

273 päästi turhautuneen huokaisun.
”Tiedättekö mitä? Voitte kulkea vapaasti, kunhan pysytte tällä aukiolla. Minulla ei juuri nyt ole energiaa tähän…” 273 päästi hihnoista irti, ja guartsut kirmasivat aukion väkijoukkoon. ”Kunhan ette hajoita mitään tärkeää!”

Nyt vuorostaan hän henkäisi tyytyväisyydestä. 273 ei ollut uskoa, että Kapuran mielikuvan kohtaamisen jälkeen oikealle Guardianille puhuminen vaikutti oikeastaan ihan mukavalta ajatukselta.
Nazorakin katse alkoi kierrellä aukiolle kokoontuneessa väkijoukossa. Vähän väliä klaanilaisia juoksi linnakkeeseen ja palasi käsissään pajan aseita kaupunkilaisille jaettavaksi. Mieliadmin oli pitänyt heille rohkaisevan puheen ja näytti nyt kiertelevän vilinässä auttaen kaupunkilaisia varautumaan taisteluun.

Klaanin mieliversioksi tämä kaikki tuntuu hälyttävän todenmukaiselta, Jäätutkija ajatteli. Näky sai 273:n olon haikeaksi. Kaupunki odotti väistämätöntä kamppailua paljon suurempaa mahtia vastaan, aivan kuten todellisuudessakin. Jollei konehyönteinen olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla katsovansa Admin-aukiota nazorakien suurhyökkäyksen aattona.

Lopulta neonsilmien katse kohosi punertavalle taivaalle. Aurinkoinlasku on varmasti kaunis…
Nazorak katsoi ympärilleen. Klaanilaiset eivät näyttäneet tarvitsevan apua juuri nyt, joten hän päätti käydä pikaisesti vilkaisemassa horisonttia. 273 kapusi ylös muurinharjalle johtavat portaat, ja hänen eteensä avautui meri.

Mutta näky merelle oli kaikkea muuta kuin kaunis. Se oli pelottava.

Visokin jokainen sana oli ollut totta. Koneen saartorengas oli sulkeutunut täysin, ja nyt kilometrien korkuiset rautavallit alkoivat kuroutua kohti kaupunkia. Kaksoisauringot olivat miltei kadonneet Koneen taakse.

Ilman halki kaikui metallinen jyrähdys, kun pohjoisessa maahan iskeytyi ensimmäinen mäntä Koneen vallan rautalippuna. Koko Bio-Klaaniin laskeutui hiljaisuus.

Nazorak nielaisi. Sieltä se tulee – pohjoisesta, aivan kuten nazorakitkin…
Jo ensihetkestä lähtien Jäätutkija oli puheissaan ajattelemattomasti rinnastanut Koneen Nazorakein imperiumiin, mutta mieli-Klaaniin saavuttuaan 273 ei voinut olla miettimättä, oliko mielleyhtymä sittenkään aivan perustelematon. Tuijottaessaan Pesävuoren kiiltävän huipun takaa lähestyvää rautaesirippua nazorak alkoi hitaasti tajuta, että Kone oli kuin täydellinen Imperiumin symboli.

Sotilasmaisella tarkkuudella koneisto laati etenemisensä ja vangitsi kohteen kuristusotteeseensa. Se luotti valtavaan massaansa ja ylivoimaansa, jotka se kanavoi täsmäiskuiksi. Se upotti perustuksensa saarten peruskallioihin, joista oli nouseva tuhon monumentti. Ja sitten se söi. Se söi kaiken. Yhtäkään kylää tai asukasta ei säästettäisi, kun se nielisi epäpuhtaan maailman vain käyttettäväksi uudelleen täydellisyyden raaka-aineina. Sillä niin oli hyvä. Niin oli puhdasta.

Mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa on uskoa, että tämä kaikki olisi vain sattumaa…
Tuntosarvet alkoivat väpättää vinhasti ruskean hyönteisen päässä, kun nazorak jatkoi päättelyään. Tiedemies tunsi päässeensä jonkin suuremman ajatuksen jäljille. Imperiumilla ja Koneella oli muutakin yhteistä kuin se, miten ne toimivat: se, mitä ne olivat.

Imperiumi oli rakennettu kellon tarkkuudella toimivaksi sotilasorganisaatioksi. Jokaiselle työläiselle, sotilaalle, tiedemiehelle sekä upseerille oli ennalta määrätty paikka ja tarkoitus suuressa kokonaisuudessa. Se oli ominaisuus, jonka vuoksi nazorakit pitivät yhteiskuntaansa ylivertaisimpana; he olivat kokonaisuus. Kokonaisuutena nazorakit olivat vahvoja.

Ja ilman kokonaisuutta yksilö ei ollut mitään. Sillä vaikka sotilas uhraisi henkensä taistelukentällä, vaikka työläinen palaisi loppuun tehtaassa, vaikka tiedemies menehtyisi tieteellisessä kokeessaan ja vaikka upseeri johtaisi joukkonsa varmaan kuolemaan, kokonaisuus jatkaisi olemassaoloaan ilman heitä. Kun yksilön elintaipale tuli loppuun, hänet korvattiin toisella. Sillä niin Imperiumi toimi. Niin koneisto toimi.
Ja jos Imperiumi on koneisto, kellopelinazorakin ajatukset nousivat lopulta sanoiksi, ”niin nazorakit ovat koneen rattaita…”

Entä mitä tapahtuisi, jos ratas ei sopisi paikkaansa koneessa? Miten kävi, kun osa ei sopinut ennaltamäärättyyn muottiin? Kun yksilö erottui kokonaisuudesta?
Häiriö. Koneisto ei enää toimisi virheettömästi. Muut osat löisivät ja jauhaisivat virheellistä ratasta niin kauan, kunnes se särkyisi ja heitettäisiin pois. Sillä koneistossa ei ole varaa virheille.

Kirkkaat neonsilmät laajenivat. 273 katse laskeutui kehoonsa. Hän tajusi löytäneensä vastauksen kysymykseensä.
Mikä oli mieliavatarin merkitys?
Miksi rattaista suurin oli rikki?

Minä olen särkynyt ratas, Jäätutkija ymmärsi.

Tuttu ääni keskeytti hänen pohdiskelunsa.
”Vihollinen lähestyy.”
Mieli-Tawa oli ilmestynyt hänen taakseen. Haukasvon päättäväinen katse oli myös nauliintunut kaukaisuudessa siintävään Koneeseen.

”A-anteeksi, admin. Tulin tänne vain kats-… tarkistamaan –” nazorak yritti sopertaa poissaolevana.
”Oletko kunnossa?” mieliadmin kysyi lempeästi.
Nazorak nyökkäsi ”E-ei tämä ole mitään akuuttia.”
”Tahdotko puhua siitä? On vielä hetki aikaa ennen kuin meidän on syöksyttävä taisteluun, etkä sinä näytä olevan taistelukunnossa.”

Nazorak mittaili uljasta Toa-soturia arvioivasti. Tawa muistutti todellista vastinettaan suuresti ollen kuitenkin ehkä hieman jylhempi ja sotilaallisempi. Vai johtuiko se vain taistelutilanteesta? 273 ei ollut koskaan nähnyt Toa Tawaa taistelemassa, joten saattoi tämä olla hänen todellinenkin olemuksensa.
273 jäi hetken hiljaiseksi. Oli hän ennenkin voinut kertoa admineille mietteistään, mutta tämä Tawa ei voinut mitenkään tietää niistä, eihän? Jäätutkija oli jopa vähän yllättynyt, kuinka hyvin myös soturimaisempi mieliversio administa suhtautui nazorakiin. Hän oli kuitenkin Guardianien perusteella luullut, että Kapuran omat mielipiteet nazorakeista olisivat heijastuneet mieliklaanilaisissa jotenkin. Eikö tulen toa pitänyt nazorakeja uhkana?

Mielihahmolle avautuminen tuntui tiedemiehestä oudolta aluksi, kunnes hän alkoi ajattelemaan kaikkia järkeviä keskustelujaan Arboun ja Taripin kanssa. 273:lla ei ollut syytä olla ennakkoluuloinen mielen asukkeja kohtaan. Ja tämähän jäisi vain heidän välisekseen, eikö?
”Öh, miten tämän nyt sanoisi. Tämä näky… se sai minut tajuamaan asioita kotimaastani sekä… siitä, mitä minä merkitsen sille.”
273 puristi silmänsä kiinni. Miten hän ei ollut tajunnut sitä. Nyt kaikki tuntui niin ilmiselvältä. ”Kun saavuimme tänne, ihmettelin todella paljon uutta kehoani. Olen aina halunnut olla tällainen. A-ajattelin kerrankin voivani olla unelmieni täydellinen nazorak. Mutta nyt tajuan, että avatarini onkin vain muistutus virheellisyydestäni. Siitä, etten erilaisuuteni vuoksi koskaan sopinut yhteiskuntaani. En sopinut… koneistoon.”
Tawa risti kätensä epäilevän näköisenä. ”Tahdotko sitten yhä päästä osaksi yhteiskuntaasi? Haluatko vain rattaaksi koneistoon?”

”Mi-minä… minä en tiedä!” nazorak parahti. Hän tarttui tuntosarviinsa ja repi niitä tuskastuneena. ”Klaaniin tuloni avasi silmäni Imperiumin valheista ja tavasta sortaa ja hyväksikäyttää nazorakeja! Imperiumi on julistamansa utopian irvikuva! Siksi tahdoin auttaa Klaania – auttaa kaatamaan koneiston. Mutta nyt olen alkanut epäillä, vahingoittaako yhteistyöni Klaanin kanssa nazorakeja, joita yritän pelastaa!? Merkitseekö yksi selviytynyt klaanilainen yhtä kuollutta nazorakia!? Toisaalta miksi minun pitäisi edes välittää, jos en kerran koskaan ollut tarpeeksi hyvä nazorakiksi, mutten kyllä myöskään voi kulkea Klaanissakaan omana itsenäni. Mi-MIKÄ MINÄ OLEN!?”

Tawa katsoi lempeästi tuskailevaa konehyönteistä.
”273, ei Klaani odota sinua auttamaan veljiesi kaatamisessa. Pystyt varmasti muillakin tavoin auttaa voittamaan sodan, mutta… en tiedä, onko se asia, mistä sinun kannattaisi murehtia nyt. Eikö nyt riitä, että teet parhaasi? Eikö nyt riitä, ettet sulje silmiäsi siltä mitä tapahtuu? Että autat voittamaan sen hirviön, joka uhkaa Kapuraa?”

273 avasi neonsilmänsä ja katsoi taas pohjoisessa lähestyvään hirvitykseen. ”Ni-niin. Meillä on viimein edes hippunen toivoa onnistua. Mutta silti Koneeseen meneminen… pelottaa minua. Se, mitä Matorolle tapahtui…”
Ruskea nazorak laski jälleen katseensa kämmenpohjastaan heijastuviin silmiinsä. ”Vielä Roolipelisaarella ajattelin tämän kaiken olevan vain outoa unta, jossa varsinaista vaaraa ei olisi. Luulin, että leikkimällä ihannenazorakia olisin yhtä voittamaton kuin Imperiumi. Kuinka typerää sekin oli…”
Silloin tiedemiehen yllätykseksi mieliadmin laski kätensä hänen olkapäilleen. ”Jäätutkija. Älä ajattele sitä, mitä muut ovat sinusta sanoneet, tai mitä he ovat käskeneet sinua ajattelemaan. Jos pidät ulkonäöstäsi, pidä siitä. Jos se saa sinut itsevarmaksi, ole itsevarma. Käytä sitä kilpenä pelkoasi vastaan, käytä sitä voittaaksesi Kone!”
”Mu-mutta minähän vain huijaisin itseä –”
”Voimakkain keino tuhota valhe on tehdä siitä totta”, Tawa totesi jämäkästi. ”Onko se muka itsepetosta, jos uskoo kykyihinsä onnistua? Jäätutkija… ilman toivoa maailmassa ei olisi mitään. Sinä selviät vain, jos uskot selviäväsi!”
273 aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta vasaman toa ehti ensin.

”SOTILAS!”
”Iiii!” tutkija otti refleksistä asennon.
Haukasvo katsoi tuimasti syvälle torakan kirkkaisiin silmiin. ”Klaanilla ei ole aikaa tällaiseen! Sinä olet kaunein nazorak mitä tämän maan päällä on! Nyt käyttäydy sen mukaisesti ja ole valmis taisteluun, onko selvä?”
273 meni mykäksi toan sanoista. Lopulta hän kiljaisi: ”Ky-KYLLÄ NEITI ADMIN!”

273 hengitti raskaasti, kunnes se lopulta laantui. Nazorakin vihertyneille kasvoille kohosi lopulta hymy. ”Kiitos, tarvitsin tuota…”
”Ole hyvä”, Tawa kuiskasi naurahtaen heleästi.
Kaksikko jakoi vielä vilkaisun Koneeseen.

Heidän kääntyessä lähteäkseen admin antoi vielä rohkaisevan läimäytyksen nazorakin alaselkään. ”Me pystymme siihen kyllä. Me olemme yhdessä.”
”Aye!” konetorakka lausui päättäväisesti ja latasi hehtaarikanuunsa. Sen luistin kalahti liukkaasti työntäen pesään jotain, jonka muotoa 273 ei voinut vielä ennustaa, mutta jonka hän tiesi tekevän vahinkoa. Kun hän kerran oli ottanut ihannenazorakin roolin näyteltäväkseen, olisi hänen vietävä näytös loppuun asti. Hän oli valmis kaatamaan koneen.

Tawa ja 273 laskeutuivat Admin-aukiolle, jossa odottava näky yllätti nazorakin. Torilla äsken vellonut massa klaanilaisia oli tällä välin järjestäytynyt dynaamiseksi sotajoukoksi. Etummaisina seisoivat Klaanin Vartioston värikkäät kaartit, kaupungin lukuisat vapaat toat, Nui-Koron poliisivoimat sekä pohjoisten evakkojen soturit. Seisoivathan siellä loput heitä seuranneet merirosvotkin, joista Mursu-Ubdunia lukuunottamatta Jäätutkija ei muistanut kuulleensa ainoankaan nimeä. Nämä olivat jo tiukassa humalatilassa, äärimmäisen aseistettuja ja äärimmäisen vaarallisia.
Jossain muistikuvien legioonassa 273 oli näkevinään vilauksen myös tutusta hattupäisesta kukkakauppiaasta. Hän yritti etsiä Figaa rivistöistä vielä kerran katseellaan tervehtiäkseen tätä mutta päätyi lopulta siihen, ettei hänellä ollut ehkä aikaa.

Ja olisihan enempi oudoille mielihahmoille jutteleminen lopulta epätärkeää, mutta se tuntui 273:sta hyvältä, rohkaisevalta ajatukselta. Ehkä hän etsisi tämän vielä myöhemmin?
”Taitaa olla minun aikani ottaa komento. Kerro Visokille, että olemme valmiit”, Tawa lausui. 273 nyökkäsi.

Nazorak marssi terhakkaammin takaisin linnoituksen aulaan. Kepen verstasta ei tarvinnut etsiä kellarista, sillä täällä se odottikin heti ensimmäisen oven takana.

273 asteli sisään verstaaseen, jossa odotti massiivinen, käsittämätön laitteisto. Se näytti hälyttävästi valtavan kokoiselta kanohi Olmakilta, joka oli kytketty jonkinlaisilla putkilla suoraan Bio-Klaanin taivaansinisenä hohtavaan pääreaktoriin. Ainoa ääni, joka siitä kuului, oli kohina – kaiken alta esiin tunkeva psyykkinen kohina. Makuta Nui ja Visokki olivat jo siellä, kuten myös Tarip ja Arbou. Manu oli kaivanut oikean kaukosäätimen Kepen elektroniikkaviidakon joukosta – tosin luultavasti mikä tahansa niistä olisi tehnyt saman asian – ja ryhtyi tutkimaan laitteen käyttämistä.
”Klaanilaiset ovat valmiita taisteluun”, 273 ilmoitti. Hänen äänessään saattoi kuulla huomattavasti enemmän intoa.
”Hyvä”, Visokki totesi. Admin silmäili nazorakia, ja sitten muita huoneessa olijoita. ”Lähtö on enää vain meistä kiinni.”

”Varoituksen mukaan tällä voi teleportata minne tahansa, mutta vain kerran. Amatöörimäistä”, Manfred mutisi. ”Onneksemme Kone on syönyt niin suuren osan tästä mielestä, että minne hyvänsä sitten teleporttaammekin, osumme varmasti Koneeseen!”

”Kun käynnistämme tämän”, Visokki osoitti valtavaa laitteistoa, ”olemme käytännössä välittömästi perillä. Mitä siellä sisällä sitten odottaakin, saamme tietää sen samalla sekunnilla kun saavumme. Meidän täytyy olla valmiita ehkä jopa välittömään taisteluun.”
Hän siirsi katsettaan seurueen jäsenestä toiseen. Jäätutkijan vihreistä silmistä hehkui kasvava itsevarmuus ja hänen ryhtinsä näytti paranevan.
”En tiedä, kuka tai mikä Rakentaja on, mutta kohta saamme ehkä tietää sen”, Visokki jatkoi. ”Toivottavasti vastaukset eivät ole liian pelottavia. Oli hän mikä oli, meidän täytyy pysäyttää hänet. Ja jos loinen haluaa selviytyä, huomaa sekin varmasti että tämän jälkeen muita vaihtoehtoja ei ole kuin mennä sisälle Koneeseen itseensä.”

Makuta Nui puristi kaukosäädintä otteessaan kärsimättömän näköisenä. Arbou hiveli tussariaan näyttäen valmiilta ampumaan koko maailman.
”Aikaa tehdä järkeviä valintoja ei ehkä enää kohta ole”, Visokki myönsi, ”mutta pyydän, että pidätte pään kylmänä. Tehkää se Matoron vuoksi. Tehkää… se Kapuran vuoksi.”

Viimeisenä hänen katseensa kohtasi Tarip Ruostesilmä. Nuorukaisen mahikilta loisti päättäväisyys, jota edes muiston alkuperän todellinen kuolema ei olisi voinut ikinä tappaa.

”Kiitos, Visokki”, po-matoran hymyili.
”Lähdetään”, admin sanoi päättäväisenä. Silloin makuta painoi punaista nappia.

Metalliset lukot Bio-Klaanin ytimen kuoressa aukesivat loksahtaen ja siitä kaikkialle kurottuvien putkien sisällä alkoi rätistä. Ytimen humina kasvoi ja kasvoi, kun se generoi yhä polttavammin virtaa harhaisen salaliittoteorian voimalla toimivaan laitteistoon. Silloin Kanohi Olmak laitteiston ytimessä alkoi huutaa hehkuen sinisenä, kunnes koko Bio-Klaani teleporttasi –