Meri

Ulappa oli taas hetken aikaa hiljainen, ja vain epäilyttävä kulkupeli äänteli sen yllä – Kone piti ruuansulattelutaukoa. Matoro oli huomannut Tarip Ruostesilmän vilkuilleen häntä kohti koko Visokin kanssa puhumisen ajan. Olikohan tämä huomannut nimensä mainittavan? Varmasti oli. Velmukatseinen matoralainen asteli hänen luokseen ja näytti siltä, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa.

”Hei”, merirosvo aloitti. ”Matoro, oletan?”
”Aye”, Matoro vastasi. ”Tunnet minut?”
”En oikeastaan, mutta saan toisinaan muistohäivähdyksiä siitä, mitä kapteeni näkee tai tuntee”, Tarip selitti. ”En tiedä sinusta paljoa, ja olen varma, ettei se ole koko totuus, mutta…”

Perämies katsoi Matoroa ahdistuneesti ja näytti olevan aidosti pahoillaan siitä, mitä sanoi seuraavaksi.

”… kai sinä tiedät, että tulet aina olemaan hänelle se Matoro, joka pisti miekkansa hänen selkäänsä?”

Toa oli hetken hiljaa ja katseli sepän mielen merta. Hänen naamioonsa ilmestyi särö.
”Tiedän”, hän vastasi lopulta. ”Anteeksi.”

”Ei sinun minulle tarvitse pahoitella. Tiedän, ettei kapteenikaan halua nähdä sinua niin, mutta… joskus sisäinen äänemme vain on vahvempi. Tiedäthän?”

”Tiedän. Yritän tehdä kaikkeni korjatakseni edes jotakin. Vähin, mitä voin tehdä, on estää tuota konetta syömästä teitä.”

”Hieno on tavoitteesi”, huokaisi matoran, ”mutta pelkään pahoin, että se on mahdotonta, ellette löydä masiinan mestaria! Hänkin on ulkopuolinen; hänen karkottamiseensa emme me kapteenin pääkopan asukkaat mitenkään pysty.”

”… hetkinen, sinä tiedostat olevasi Kapuran pään sisällä?”

Tarip kohautti olkiaan välinpitämättömästi. ”En tiedä, kuuluisiko minun, mutta käytännön syistä se on ollut viime aikoina pakollista. Ja merirosvothan ovat tunnetusti huonoja tottelemaan sääntöjä.”

”Viime aikoina? Mihin viittaat?”

”Lähinnä koneeseen”, matoran vastasi. ”En tiedä, onko meillä… vähemmän olevilla muuta vaihtoehtoa kuin elää täällä, kuin olisimme todellisia, mutta kaikki tiedostavat, ettei kone kuulu tänne. Nekin, jotka ovat lopulta vähemmän itsetietoisia. Se repii rikki täällä vallitsevan sisäisen tasapainon.”

”Sanoit, että saat välähdyksiä siitä, mitä Kapura näkee. Onko niissä ollut jotakin… koneesta?”

”Olen melko varma, ettei kapteenikaan tiedä, mistä se on tullut. Toivoisin toki pystyväni auttamaan paremmin, mutta aparaattien operoija on peittänyt jälkensä hyvin.”

”Ei se mitään”, Matoro huokaisi. Meri oli totta tosiaan luonnottoman tyyni, aivan kuin se olisi ollut vain valokuva itsestään. Vaaleanpunaisen laivan takana kohosi taivaalla vain kone, ja vielä sen yläpuolella yksinäinen punainen tähti.
”Osaatko kertoa, mitä muita saaria täällä on?”

Perämies siristi silmiään vilkuillessaan horisonttiin. ”Taidamme olla suuntaamassa kohti roolipelien valtakuntaa. Sen päättelen siitä, että kolmas saarista – se, jossa oli se mielisairaala – joutui koneen kitaan jo ennen tuloanne, ja sitä järjestöänne kuvaava on toisessa suunnassa.”

Helpotus kävi toan mielessä, kun hän kuuli, että Aft-Amana oli tuhoutunut täälläkin.
”Hetkinen. Roolipelien valtakunta?”

Matoro pyöritteli päätään hiljaa. Ei kai, eihän täällä voisi olla…
Jään toa katsahti kohti aluksen matkasuuntaa ja tajusi yhtäkkiä, mikä se musta piste kaukaisuudessa oli ollut. Jostakin fysikaalisesti selittämättömästä mutta symbolisesti sopivasta syystä saari, jota he lähestyivät, oli peittynyt ikuiseen pimeyteen – ja reiluun annokseen paksua usvaa, joka muodosti meren yllä leijuvia pilviä saaren rannoille. Ja maailma alkoi pimentyä hiljalleen, kun he lipuivat tuohon epävarmuuden sumuun. Jopa heitä jahtaava hirviö katosi hiljalleen näkyvistä.

Kun he lähestyivät sumun peittämää saarta, lisää yksityiskohtia ilmestyi näkyviin pimeydestä huolimatta. He olivat erottavinaan hämäryyden keskellä rakennuksia, jotka olivat kuin mistä tahansa xialaisesta suurkaupungista. Toisella puolella oli merirosvolaivoja – samanlaisia, joita Kapuran mielen karikot olivat kallellaan. Eräs isompi kompleksi peitti saaren keskusta, ja Matoro sai kylmiä väreitä huomatessaan, että se muistutti etäisesti Aft-Amanan mielisairaalaa. Mutta vain vähän. Kuin karikatyyrinä, kymmenen kertaa isompana ja sekavampana sellaisena.
Kapuran kaikkien roolipelien ja tarinoiden, menneiden, tulevien, vasta suunniteltujen, yksityiskohdista koostuvan muistomöhkäleen erittämän paksun sumun vuoksi pian kukaan ei nähnyt juuri mitään muuta kuin saaren tumman hahmon.

”Minusta tuntuu”, Manu sanoi varovasti katsoessaan näkymää Matoron olan yli, ”että Kapuralla on ihan yhtä pahoja ongelmia kuin sinulla.”

”Voi kiitos”, Matoro vastasi kuivasti.

Synkkä teollisuussatama toivotti merten seikkailijat saastaiseen syleilyynsä. Satoi pystysuoraan epämääräistä tihkua. Vesi piiskasi katukivetyksiä. Yksinäiset kulkijat astelivat kyyryselin muiden varjojen joukossa, ja sikarien oranssit valohehkut kajastivat synkän laitapubin ikkunoista.

”Tervetuloa roolipelaamisen pyhään valtakuntaan”, julisti Tarip. ”Maisemat ovat melko ankeita, mutta ainakaan ne eivät syö meitä. Jos maailmaa ahmiva kone ei löydä tietään tänne, siis.”

”Sen määrätietoisuuden perusteella meillä ei ole kovin pitkää hengähdystaukoa”, Visokki sanoi katsoen kauas merelle ja odottaen mekanismien ilmestyvän pimentyneeseen horisonttiin hetkenä minä hyvänsä. 273 vilkuili ryhmäänsä neonsilmillään. ”Joooten, mitä me teemme nyt?” Nazorakin ääni kuulosti vähän pirteämmältä miljööstä huolimatta.

”Turvallisuuden puolesta meidän olisi hyvä siirtyä syvemmälle mieleen”, perämies totesi. ”Kone näyttää tuhoavan pikemminkin saarten yhteydet kapteenin mielen salatuimpiin osiin kuin itse niitä. Myös kaipaamanne harakka ja mekaaninen mestarismieli löytyvät luultavasti syvältä. Valitettavasti tunsin parhaiten merirosvosaaren, enkä ole juurikaan käynyt täällä, joten tarkemmin en osaa teitä opastaa.”

”Kapura kertoi minulle kerran eräästä roolipelistään, jossa oli salakulttia metsästänyt mestarietsivä”, Matoro muisti. ”Vai oliko se sittenkin rikosromaani? Äh, joka tapauksessa olin ehdottomassa, että värväisimme paikallista apua.”

”Meidän tosiaan on parasta yrittää ihan konkreettisesti etsiä infernaalista harakkaa ja konemiestä täältäkin. Sitten voimme syöttää saaren koneelle ja siirtyä seuraavalle”, Manu sanoi ja jatkoi paheksuvasti. ”Mutta sinäkö, Matoro, ajattelit luottaa Kapuraan?”

”No, kun ottaa huomioon, että kaikki täällä on Kapura, ei oikein voi nirsoilla”, toa totesi. ”Mennään vilkaisemaan kaupunkia. Emmepä me muutenkaan eteenpäin pääse.”

”Taripin vieminen pois alukselta on riski”, Visokki puuttui suunnitteluun. Hän oli selkeästi käynyt mahdollisuudet läpi päässään melko huolellisesti. Jäätutkija vilkaisi hymyilevää po-matorania, jota hän epäili mainituksi Taripiksi – se, mikä suurempi merkitys tällä oli kaikelle, oli jäänyt häneltä väliin, mutta nazorakilla ei ollut syytä olla luottamatta Visokin arviointikykyyn.

Visokki tutkaili kaupunkia katseellaan. ”Joten… emme tee sitä. Jos meidän pitää lähteä täältä äkkiä, tämän typerän –”
”Hei mitä häh”, Manu keskeytti suu pyöreänä.
”– mutta hyödyllisen aluksen on oltava valmiina. En usko, että täältä löytyy mitään muuta, millä pääsisi konetta pakoon.”
”Aivan, kultaseni! Vain rakkauden voimalla voimme paeta hirmuista konetta!” Manu huudahti melodramaattisesti saaden nyrpeän katseen Visokilta ja kummastuneita muilta epämääräisen linnustuspartion jäseniltä.

”Miau”, sanoi keulassa roikkuva kissa Kapuran äänellä. Imitaatio sai Matoron miettimään, oliko Kapura eläissään nähnyt kissaeläintä. Saattoi se olla ironiaakin, mutta kuka siitä hullusta merirosvosta ikinä tiesi.

”Eli… osa jää alukselle ja osa lähtee tutkimaan? Tämähän on aivan mahtavaa. Jakaudutaan!” Matoro totesi sarkasmin tasolla, josta se kaheli piraatti olisi ollut ylpeä.
”Älkää mainitko tästä suunnitelmasta saaren asukeille”, Tarip huomautti. ”Täällä päin ollaan tarkkoja hyvien roolipelaamiskäytäntöjen noudattamisesta. Arbou voi tulla mukaanne näyttämään, kuinka kaikki toimii.”

Merirosvomatoran vilkaisi Taripia mutta astui sitten eteenpäin. ”Olen käynyt täällä muutamia kertoja, joten tunnen ainakin osan saaresta”, ta-matoran tunnusti.

”Hyvät roolipelikäytännöt?” jään toa muisti shokissa astellessaan aluksesta maihin. ”Ei, ei, Kapura on maailman huonoin sääntösuunnittelij-”
Hän kompastui maahan jätettyyn alasimeen ja kaatui kasvoilleen laituriin. 273 kohotti huokaisten sormeaan. ”Valottaisiko joku minulle näiden ’roolipelaamiskäytäntöjen’ luonnetta?”
”Hyvä idea”, Manu totesi ja teki hämmentävän pyöräytyksen käsillään. Todellisuus vääristyi, ja hänen kouriinsa ilmestyi savupilven saattelemana paksu nahkakantinen kirja. 273 kumartui lukemaan kannessa olevaa tekstiä, kun makuta raotti kansia ja alkoi selata.

”Valaistusnaatti?”
”Katsotaanpas”, makuta sanoi ja osoitti sormellaan mielivaltaista kohtaa mielivaltaisella sivulla. ”Kahdeskymmeneskolmas pykälä.”

Hän tuijotti hetken epäuskoisena tekstiä, ennen kuin luki ääneen:
”’Julkiset kulkuneuvot. Julkisten kulkuvälineiden verkostolla pelihahmot voivat siirtyä asemalta toiselle (katso kartta 5). Matkustaminen vie saman verran aikaa kun kaikkien ohitettujen asemavälien matkustusaikojen summa (katso kartta 6). Julkisella kulkuneuvoilla matkustavat heittävät noppaa ja toimivat taulukon 12 (raitiovaunut) tai taulukon 13 (junat) ohjeiden mukaisesti.’ Mitäs karzahnia tämä tarkoittaa.”

”Raitiovaunut ovat tunnettuja vaarallisuudestaan”, Arbou huomioi. ”Tunnen erään merirosvon, joka menetti kummatkin jalkansa ratikkamatkan seurauksena.”
”Teidän ehkä kannattaisi pysyä laivoissa”, 273 totesi.

”Okei, olemme tuomittuja”, Matoro totesi kammeten itseään pystyyn. Hänen, öh, elämäpistemittaristaan oli kadonnut yksi palkki traagisen kaatumisen seurauksena. 273 tuijotteli yhtenä kysymysmerkkinä, kun kyseinen abstraktio leijui Matoron pään yläpuolella täydellisen aineettomana.
”Öh, onko siinä ohjekirjassa karttaa vaikka niiden Matoron mainitsemien yksityisetsivien osoitteista?”

Jään sotilas otti kirjan Manulta, päätti turvautua sisällysluetteloon ja löysi lupaavalta vaikuttavan osion ”Liite 7: Juonellisesti merkitykselliset osoitteet” kirjan loppuosiosta. Mikä onni – ne oli jopa ryhmitelty tarkoituksen mukaan! Matoro selasi yksityisetsivien listaa. Totta kai siellä oli yksityisetsivien lista. Entisten sotilaslääkärien liiton päämaja sijaitsi Tislauslaitoksenkuja 8:ssa… Komisario Ceczin-Nimen Myöhemin majaili Sumupolku 24:n kerrostalon viidennessä asuinyksikössä… Komisario Elliptinen puolestaan oli päättänyt majautua Kuumotustie 13:n juonellisesti merkittävälle talolle (vieressä suositeltiin Elliptisen asunnon pohjapiirrosta kaipaavia tutustumaan karttaan 27). Se kuulosti ihan hyvältä?

”Kuumotustie 13”, toa totesi. ”No, kapteeni Arupak ei koskaan loistanut nimien keksimisessä.”

Admin tuijotti laivan kannelta ohjekirjaa läpi selailevia klaanilaisia päätään pudistellen.
Ei, Visokin järki sanoi. Tähän hän ei sekaantuisi.

”Vaikuttaa mielenkiintoiselta”, Visokki sanoi. ”Mutta pysyn Taripin luona varmuuden vuoksi. En usko, että tällä pääsee kovin käytännöllisesti maihin, ja jonkun pitää olla pelastamassa teidät, jos jäätte pulaan”, hän sanoi pisteliäästi. ”Jäätutkija, pidä huoli Manusta.”

Sirorakenteisen nazorakin katse hakeutui suoraan makutan orgaaniseen ja lihaksikkaaseen kroppaan.
”… uskon hänen pärjäävän.”
”Se oli ironiaa, Kelvin rakas”, Manu sanoi. ”Ehkä Visu ei pitänyt laivasta yhtä paljon kuin toivoin!”

”Vuh”, sanoi yksi laivan kissoista Kapuran äänellä.
”Tähän kissaääniä”, vastasi toinen.

”Älkää kuolko!” Visokki huikkasi, kun Laiva alkoi lipua jyristen ja maukuen kauemmas hämyisästä satamasta. ”Pysyttelemme pelastusetäisyydellä, jos jotain sattuu!”

”Miksi mitään sattuisi”, Manu kysyi vilpittömän hämmentyneenä.

Jyrisevä pelastusalus merirosvosaaren viimeiset selviytyjät ja Visokki kannellaan lipui kauemmas sumuun, jonka läpi he olivat saapuneet hämyisään satamaan. Manu, Matoro, 273 ja Arbou heiluttivat käsiään hyvästeiksi vaaleanpunaiselle, naukuvalle taikapaatille ja siirtyivät laiturilta kaupungin satamakadulle. He kävelivät hitaasti ja varovasti, koska oli niin pimeää – kenties jopa pimeintä – että he näkivät hädin tuskin eteensä. He eivät halunneet menettää enempää elämäpisteitään, mitä ne sitten olivatkaan, kompastumalla satunnaisiin nopan määrittämiin objekteihin. 273 kuitenkin äkkäsi pian pimeydestä hahmon, joka kulki vähän matkan päässä heidän ohitseen.

”Hei, te siellä! Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa meidät Kuumotustielle?” tiedemiehen luottamus lauseensa uskottavuuteen väheni sen edetessä.

Punaisena välkkyvä piste kääntyi heitä kohti. Tunnelmalliseen roolipelipimeyteen verhoutunut hahmo lähestyi ja antoi kasvonpiirteittensä tulla näkyviin: kyseessä oli skakdi, jonka pään vasen puoli oli mekaaninen ja sisälsi vilkkuvan robottisilmän. Tällä oli päässään hattu, tarkemmin sanottuna fedora.
Senkin vasen puoli oli mekaaninen. 273 ei ollut ihan varma, mutta oli erottavinaan hatuntekotaidon mestarinäytteessä siihen upotetun pistoolin.

”Viattomia kohtaan rikkovat rikolliset varokoot”, hahmo sanoi matalalla äänellä. ”Niin tehkööt myös viattomilta matkailijoilta piiloutuvat tiet. Minä olen Fedorakk ja olen tullut vapauttamaan teidät pimeydestä – paitsi toki kirjaimellisesti, sillä tämän saaren hämäryys on oleellista oikeanlaisen tunnelman kannalta.”

Selkeä päähahmo, mutta Matoro ei uskonut kuulleensa koskaan juuri tuosta roolipelistä.

”Olemme etsimässä tietä Kuumotustielle. Mistähän me löydämme sen?” kysyi joukon mukana oleva merirosvo.

”Kääntykää tuosta vasemmalle ja menkää suoraan”, Fedorakk vastasi Arboulle. ”Tunnistatte talon siitä, että se on ainoa, jossa on sisusta – muita kun ei ole kartoitettu. Hyvästi – nähkäämme vielä, mikäli toinen petollinen polku uskaltaa piileksiä teidän viattomilta askeleiltanne.”

Ja skakdi palasi samaan sumuun, josta oli ilmestynytkin.

”… kiitos”, 273 totesi ja päätti olla kyseenalaistamatta skakdin olemusta.
”Ehkä kokeilemme tehdä, niin kuin tuo neuvoi. Seuratkaa”, Manu tuumasi ja lähti talsimaan kohti sitä suuntaa, minkä tulkitsi vasemmalle kääntymiseksi.

Kaupungin asemakaavassa ei ollut mitään järkeä. Osa sivukujista näytti lähinnä kaksiulotteisilta piirroksilta – kukaan ei ollut yrittänyt mennä sellaiseen. Kaupungin asukkaatkin alkoivat toistaa itseään hyvin pian. He olivat ohittaneet saman kohtalokkaan vortixx-neidon todennäköisesti neljättä kertaa, ja tämä oli joka kerralla valittanut kadottaneensa käsilaukkunsa, mikä ei ollut sivujuoni, jota klaanilaiset olisivat selvittäneet kovin mielellään. Vaikka toisaalta saattoi se olla pääjuonikin. Matoro oli havainnut, että kyseisen genren tarinoilla oli taipumus alkaa kohtalokkaiden naisten pieniltä näyttävillä työtarjouksilla. Jos mekaaninen kuolema ei olisi ollut tuhoamassa kaikkea, hän olisi saattanut jopa testata kyseistä polkua. Jollakin tavalla saari kiehtoi häntä: Kapura oli ollut aina valtavan luova, eikä tämän syvempää roolipelikokemusta voinut löytää. Se muistutti Matoroa siitä, miksi Kapura oli alun perin ollut hänen ystävänsä.

”Manu”, Matoro kysyi. ”Onko sinulla paljonkin kokemusta tällaisista mieliseikkailuista? Tai siis, onko se ihan tavallista että mielet ovat näin… outoja?”
”En yleensä pelaa palvelimella muiden kanssa”, Manu sanoi ja hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Ja tämä peli on muuten tosi typerä. Haluaako jompikumpi teistä rikkoa sääntöjä ja katsoa, mitä silloin tapahtuu?”
”Olen miettinyt tässä, miksi kaikki täällä on… tällaista”, toa sivuutti paholaisen yllytyksen. ”Ihan kuin Kapura yrittäisi… en tiedä, peittää ne asiat, joilla on oikeasti merkitystä. Kaikki tämä on harhauttamassa häntä – ja meitä – hänen oikeista ajatuksistaan.”
Arbou ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota keskusteluun todellisuuden tasoista. Hänelle maailma oli yksinkertainen.

”Tulen toa ei siis persoonana ole näin sekaisin…?” 273 varmisti ohimennen.

Matoro mietti hetken. ”Ei. Tai no. Hän oli aina outo, mutta luulen, että se oli vain esitystä. Luoja, hän… toivottavasti…” hän sotki sanansa ja hiljeni. Hetken hän välähti Itrozina miekka vihreässä veressä, ennen kuin haalistui takaisin toanraunioksi.

Vaikka konehyönteinen oli nähnyt Matoron häilähtelevyyden useasti tällä matkalla, hän ei lakannut hätkähtämästä sille. Hän ei tiennyt jään toasta tarpeeksi tietääkseen, mitä se tarkoitti, mutta hän uskoi kiinnostavalla toalla olevan paljon takanaan.
”Olemme perillä”, sanoi ta-matoran yhtäkkiä ja keskeytti nazorakin ajatukset.

Ja muut huomasivat piraatin väitteen todeksi, vaikka hämärä ja sumu olivatkin melko huono olosuhteiden yhdistelmä asioiden havainnoimiseen. Tämä rakennus näytti yksinkertaisesti kolmiulotteisemmalta ja… oikeammalta? Mitenkään muutenkaan sitä ei voinut kuvailla. Muu kaupunki oli herättänyt lähinnä tuntemuksia siitä, että he olivat joutuneet kirjan tai elokuvan maailman vangeiksi.

Mitään uhkaavaa ei näkynyt lähiympäristössä, joten joukkio päätti siirtyä sisälle. Yllättävää kyllä, ulkoa melko korkea rakennus sisälsi vain yhden ainoan huoneen, komisarion toimiston – muu kai ei ollut juonellisesti merkittävää. Lattialla lojui pistooli sekä nippu avaimia. Seinälle oli aseteltu sekalaisia mappeja ja kirjoja vilisevä hylly sekä pieni kassakaappi. Komisario Elliptinen itse, tai ainakin niin he olettivat, istui kalliilta näyttävän tumman puupöydän takana ja näytti heille kasvonsa dramaattisessa tunnelmavalaistuksessa, jonka synnytti lamppu tämän työpöydällä.

”Asiakkaita”, komisario sanoi pohdiskelevasti ja poltti sikariaan yhtä dramaattisin seurauksin. ”Asiakkaita. Hmm.”
Seurasi sen pituinen hiljaisuus, ettei yksikään klaanilainen ehtinyt sanoa sanaakaan mutta että se onnistui kuitenkin dramatisoimaan tilannetta.
”Minä tiedän, miksi olette tulleet.”

”… öh, no miksi?” Matoro kysyi varovaisesti.

”Pyytämään komisarion toimenkuvaan liittyviä palveluksia, tietenkin!” Elliptinen tokaisi. Jossain toisaalla dramaattisuuden kehikko romahti maahan saaden aikaan metafyysisen pölypilven. ”Ja jos ette, pyydän teitä poistumaan, sillä olen hyvin kiireinen komisario, jonka puhelin voi soida minä hetkenä hyvänsä – ja sysätä hänet jälleen uuteen tutkimukseen. Olen jo vanha mies, ja sen lisäksi minua on viime aikoina jahdannut kummitus, joten pyydän teitä välttämään kalliin aikani tuhlaamista.”

Matoro muistutti itselleen, että käskisi Kapuraa parantamaan ekspositiotekniikoitaan.
”Me, tuota, etsimme erästä lintua. Musta otus, punaiset silmät. Ovela, karistanut kaikki etsivät kannoiltaan. Uskotko, että voisit auttaa?” toa kertoi.

”Hmm”, Elliptinen totesi ja poltti sikariaan pohdiskelevasti. ”Kyseessä ei ole kampanja, johon minä olisin valmistautunut.”

”Tämä saattaa liittyä siihen lintujen suorittamaan rikosaaltoon”, Arbou mainitsi, aivan kuin se olisi ollut täydellisen tavanomainen asia.

Se sai Elliptisen miettimään. ”Hmm, kollegani, arvon komisario Jarrek Korppi, on viime aikoina maininnut jonkinlaisesta lintuihin liittyvästä kultista. Jos asioilla on yhteys, hän on varmasti paras vaihtoehtonne.”

Jarrek Korppi?
”Voi ei”, Matoro parahti muistaessaan Kapuran rakastaman kaunokirjallisen teoksen, jonka kutsuminen proosaksi oli hyvin kohteliasta. Näemmä hän oli kopioinut – anteeksi, saanut inspiraatiota siitä myös roolipeleihinsä.

273 hieroi nyrkeillään silmiään. Kaikki absurdius, mitä mieliolennot suustaan päästivät, alkoi fyysisesti särkeä hänen päätään. ”Ja osaisitko ohjata meidät Jarrekin luo…?”

”Matkalaiset, suunnatkaa kohti Wanhan Kaupungin Krouvia. Raitiovaunu 666B vie teidät sinne taloani vastapäiseltä pysäkiltä.”

Komisario yskäisi pari kertaa ja laski sikarinsa työpöydälleen tärisevin käsin.
”Näemmä erehdyin siitä, mikä kampanja oli vuorossa seuraavaksi. Suokaa anteeksi, minun on kuoltava dramaattisesti sairauskohtaukseen.”

”Hetki, mitä?” toa kyseenalaisti.

Komisario vastasi yskimällä lammikon heleän punaista verta työpöydälleen. Harakanmetsästäjille tuli mieleen, että se oli heidän tällä saarella näkemistään värisävyistä kirkkain – kaikki muu oli ollut ainakin puoliksi harmaata. Elliptinen yskäisi uudelleen, veti raastavasti henkeä sisäänsä ja romahti lattialle. Hänen työtuolinsa, sellainen hauska usein toimistoista löytyvä, jäi pyörimään tavalla, jonka oli kai tarkoitus olla dramaattinen, mutta joka meni kylläkin enemmän komiikan puolelle.

”Ei, komisario!” parahti merirosvo. ”Tiedän, ettemme aina olleet yhtä mieltä laista, mutta olit aina tärkeä koko saarelle!”
”Voi eloa, minä… kuolen!” huusi komisario lattialta ja yskäisi kovaa. ”Muistakaa… Hyriazton…”
Ja sitten hän ei sanonutkaan enää mitään.

Arbou katsoi vainajaa haikeana, peitteli sen verholla ja nappasi samalla Elliptisen lompakon. Hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan ja kääntyi jälleen klaanilaisten puoleen.

”…” Matoro kommentoi.
”…” 273 kyseenalaisti tilanteen moraalisuuden.

Manu katsoi ensin ruumista ja sitten merirosvoa, joka ei selvästikään kyennyt ymmärtämään tilanteen typeryyttä.
”Pitäkää roolipelinne!” hän ärähti, tarttui komisarion työpöytään ja paiskasi sen ikkunan läpi kadulle. ”Ei kiinnosta pelata reilua peliä.”
Sitten makuta ikään kuin repi reiän todellisuuden kudokseen ja kulki siitä läpi. Jäljelle jääneet klaanilaiset katselivat suu ammollaan, kun aukko katosi Manunkin poistuttua näkyvistä.

”No sepäs oli… kaikin puolin yllättävää”, 273 totesi koko kohtauksesta.
”Okei”, Matoro totesi hieman vähemmän yllättyneenä. Hän olisi avannut sääntökirjan, jos ei muusta syystä, niin vain tunkeakseen päänsä sen väliin ja sulkeakseen kannet, mutta opus oli valitettavasti kadonnut makutan mukana. ”Etsitään se raitiovaunupysäkki.”
”Osaan kenties näyttää tietä”, merirosvo kertoi. ”Seuratkaa minua.”

Katumaisemassa rapuauto kiisi kovaa heidän ohitseen kastellen heidät vesiroiskeillaan. Synkät hahmot vaelsivat varjoissa. Linnut värjöttelivät vanhojen lyhtypylväiden huipuissa, ja jokainen niistä oli musta kuin tähtien välinen taivas. Loinen oli selvästi valinnut hyvän valeasun.
Raitiovaunupysäkki oli ruostunut häkkyrä, johon oli maalattu pahamaineisen, valaisinteemaisen rikollisjärjestön tunnus. Toa tarttui katoksessa olevaan nivaskaan ratikka-aikatauluja.

”Tiedotus kaikille kaupungin kansalaisille”, Matoro luki kannesta. ”Tiedemiesten tekemien mittausten mukaan mikä tahansa matka julkisella liikenteellä päättyy noin 50 prosentin todennäköisyydellä kuolemaan tai väärään kohteeseen päätymiseen. Tarkistathan, että vakuutuksesi ovat kunnossa!”

Ahaa.
Hän avasi aikataulun ja etsi katseellaan 666B:n saapumisaikaa, mutta ilmeisesti ajoneuvon odottaminen ei kuulunut pelimekaniikkoihin, sillä juuri oikea raitiovaunu viiletti yhtäkkiä pysäkin eteen sumusta ja seisahti siihen.

”Olisi aika ankeaa, jos seikkailumme päättyisi liikenneonnettomuuteen”, Matoro totesi. ”Joskus toivon, että Kapura olisi kirjoittanut enemmän juonihaarniskoja.”
273 katsoi epävarmasti rapujaloin kulkevaa ratikkaa. ”Emmekö me voisi mennä kävellen? Viidenkymmenen prosentin kuolintodennäköisyys ei kuulosta hyvältä minusta.”
Matoro heilautti apaattisena kättään. ”Se oli viisikymmentä prosenttia kuolemiseen tai väärään paikkaan päätymiseen, ei tämä niin toivotonta ole!”

He astuivat sisään ajoneuvoon. 273 yllättyi paljon, kun he näkivät kaksi kappaletta vortixx-naisia, jotka olivat puhelleet heille aiemmin. Kukaan muu kyydissä olevista ei näyttänyt juonellisesti merkitykselliseltä – kenelläkään ei ollut mekaanista kasvonpuolikasta tai mitään muutakaan erityisen kiinnostavaa kehossaan. Arbou kaivoi komisariolta ottamansa lompakon ja osti kolmikolle matkaliput hymy huulilla.

Toinen vortixx tarttui nazorakia ranteesta tämän astellessa naisen ohi vaunun keskikäytävää. ”Voisitteko te herrasmies auttaa minua hienovaraisessa tehtävässä?”
”Öh, t-toki. Meillä ei tosin välttämättä ole paljoa aikaa.”
”Voin luvata, että aikasi kanssani olisi sen arvoista”, kohtalokas vortixx kertoi viehkeästi.
”Öööh…” 273 hämmentyi neidon pehmeästä äänensävystä. Hän vilkaisi Matoroon. Toan ilme sanoi: ”Et sinä nyt oikeasti harkitse tuollaista.”

”… valitan, meillä taida ole aikaa…”
”Oh? Noh, mikäli muutat mielesi”, vortixx kaivoi takkinsa povitaskusta pienen lapun ja ojensi sen nazorakille, ”soita.”
Neito iski silmää. Nazorak hyvästeli tekemällä Imperiumin sotilastervehdyksen.

”Tuota, mitä?” Matoro kysyi, kun 273 istuutui mielimatkalaisten valloittamalle takapenkille. ”Oliko tuo juuri nazorakien sotilastervehdys?”
”Joo?”
”Tuota”, toa kertoi. ”Kaikki eivät välttämättä pidä tuota hyvänä tapana tervehtiä. Se on melko aggressiivinen ja sotilaallinen, tiedätkö.”
”Ah, anteeksi. Pääsi vanhasta tottumuksesta. Minun ei ole oikein tarvinnut olla täällä yhtä varovainen kuin tosimaailmassa”, nazorak myhäili tyytyväisenä.
Arbou ei vaikuttanut huomioivan jälleen uutta mainintaa ”tosimaailmasta” lainkaan. ”Mitä se nainen antoi sinulle?” merirosvo kysyi.
”Jonkun lapun”, 273 pyöritteli sitä kädessään. ”Maj – 45599. <3. Onko tämä joku nazorak? Miten noin isolukuinen voi olla majuri…? Mikä on kolmea pienempi…?"

Matoro pyöräytti silmiään ja vaihtoi aihetta.
”Tuota, kuinka paljon teillä siellä pesässä pelattiin roolipelejä? Ei varmaan paljoakaan?”
”Eipä juuri”, jäätutkija sanoi sujauttaen lapun hämillään haarniskaansa. ”Yliopistossa oli vähän vapaa-aikaa, ja pelit olivat lähinnä älykkyyttä harjoittavia. Shakkia ja niin edelleen.”
273 oli hetken hiljaa. "Toisaalta eipä minua niihin usein kutsuttu…"
”Ai? Miksi ei?”
Jäätutkija hymähti. "Oletko jo ehtinyt unohtaa, että oikeasti pärsvärkkini on kalpea ja silmäni siniset kuin etelämanterelaiset myrkkysienet. Minulla ei ole ollut elämäni aikana paljoa ystäviä."
”Anteeksi. En aina osaa ajatella, että nazorakit toimivat tuolla tavoin”, Matoro vastasi. ”No, meidän erityisten lumihiutaleiden kanssa ei ainakaan ole samaa ongelmaa.”

”Tuota, voinko kysyä tuosta sinun mieliavataristasi? Mietin itse, minkä takia minulla on tällainen ratashaarniska. Miksi sinun kuvajaisesi… värähtelee aina välillä?”

Toa yllättyi kysymyksestä. ”Visokkikaan ei ollut siitä aivan varma, mutta luulen, että se johtuu... tuota, tietyistä psyykkisistä häiriöistä, jotka ovat melko pitkä tarina. Tai ehkä kyse on vain itsevarmuudesta, kuten Manun kehosta voisi päätellä? En suoraan sanottuna osaa kertoa tarkemmin."
”Hm, vai itsevarmuudesta. No, Manu käskikin nauttia uusista kasvoistani niin kauan, kuin voin.”
”Ovatko nuo ihannekasvosi?” Matoro kysyi ja vilkaisi nazorakin kiiltävän ruskeaa kuorta.
Nazorak vihertyi ja hymyili avoimesti. ”Joo! Olen aina tahtonut olla ruskea, kuten muut. Eikä monella tuntemallani nazorakilla edes ole näin hienoja silmiä kuin minulla nyt!”
”Minusta ne näyttävät tismalleen samoilta kuin kaikilla muillakin nazorakeilla”, Matoro kohautti olkiaan.

Jäätutkija juuttui hetkeksi tuijottelemaan kasvojaan raitiovaunun ikkunan heijastuksesta kunnes havahtui takaisin keskusteluun.
”No, te kaikki toat olette niin erinäköisiä, ettei teitä uskoisi samaksi lajiksi.”
”Silti, minusta olet sinisilmänä enemmän oma itsesi.”
273:n tuntosarvet madaltuivat, ja nazorak käänsi katseensa poispäin toasta. ”Kaipa yksilö itse ei ole niin tärkeä kuin tätä ympäröivä ryhmä.”
”Sinua on kohdeltu eriarvoisesti sen takia, että olet erivärinen”, Matoro huomautti. ”En sanoisi, että sellainen olisi perusteltua, vaikka se olisikin ryhmän etu.”

”Niin…” 273 totesi hiljaa. Hän tuijotti heijastusta saappaidensa varsista. ”Tosin… oli Pesässä kyllä hyvätkin puolensa.”
”Kuten?” toa kysyi.
Nazorak näytti vetäytyvän kuoreensa. Hän tuijotti hetken raitiovaunun ikkunan ohi viuhuvia maisemia.
”No… nazorakien luona minulla oli jokin tarkoitus. Ja vaikka välillä se vaikeaa olikin, sain antaa panokseni yhteisen hyvän eteen. Vaikka jouduin tekemään muita tutkijoita enemmän töitä, sain tutkia vapaasti kiinnostuksen kohteitani. Olisin ehkä jopa saanut ylennyksen ja arvostusta, ellen olisi ollut malttamaton ja liittynyt kapinapuuhiin…”
”On meillä muillakin tarkoitus. Sitä sanotaan Kohtaloksi”, Matoro vastasi mietteliäänä. ”Se on vain vaikeampi löytää. Jotkut päättävät tarkoituksensa aivan itse. Luulenpa osaavani samastua siihen, miten pelottavalta vapaus voi tuntua.”

”Minulle sanottiin aina, että kohtaloni oli olla kynttiläntekijä”, Arbou sanoi yllättäen vierestä. ”Mutta päätinkin, että kohtaloni oli seikkailla, ja ryhdyin merirosvoksi. En anna minkään Suuren Hengen sanella, mitä elämälläni teen. Merellä olen vapaa kuin taivaan linnut.”

Muisto, joka uskoo olevansa vapaa. Aika… surullista, nazorak ajatteli. Matorosta sen sijaan ajatus oli kaunis.
”Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, että maailmassa olisi jotakin kummallista?” hän kysyi.
Merirosvo nyökkäsi. ”Aina silloin tällöin, mutta sehän on ihan tavallista. Sekin, miten Arupak vain katosi viimeisellä retkellään, tuntui todella oudolta. Hän oli neuvokkain merikarhu, jonka olen koskaan tuntenut!”
”Niin”, toa vastasi mietteliäänä. Arbou käytti esimerkkinä outoudesta asiaa, joka oli oikeasti tapahtunut, eikä esimerkiksi sitä, miten Manu oli kadonnut reiästä todellisuudessa.
… toisaalta sitähän makutat tekevät oikeassakin maailmassa, toa tajusi, eikä halunnut miettiä ajatuksen implikaatioita pidemmälle.

”Miten hyvin tunsit kapteeni Arupakin?” Matoro kysyi.
”Pestasin hänet laivaani, kun hän oli vain vaeltelija”, matoran kertoi. ”Tutkimme maailman meret ja ryöstimme etelän rikkaat saaret yhdessä. Olimme erottamattomat, ainakin kunnes Arupak sai oman aluksensa ja hänestäkin tuli kapteeni. Hän oli uskollinen ystävä.”
Toa vilkaisi Arboun kasvoja. Hänen haikeassa ilmeessään ei ollut häivähdystäkään teeskentelystä tai epäaitoudesta.

”Seilasitteko meriä pitkään? Suunnittelitteko te koskaan lopettavanne ryöstelyn ja asettuvanne jonnekin? Oliko teillä kotia?” 273 kysyi. Hänelle pakostakin pilkahti Juipin ilkikurinen virne mieleen.
”En. Minun sieluni kaipasi ulapoille, ja niin kaipasi muidenkin miehistön jäsenten”, Arbou hymyili.
”Entä Tarip?” Matoro kysyi. ”Milloin tapasitte hänet?”
”Siitä on jo kauan”, matoran kertoi. ”Tarip oli hyvä perämies. Arupak välitti hänestä kovin paljon. Oli sääli seurata, miten he uhrasivat kaiken aarrejahdilleen.”

”Varmasti”, toa vastasi vaitonaisesti syvällä omissa ajatuksissaan. Hetken hän oli olettanut Taripin olleen ainoa mielihahmo, jolla oli merkitystä, mutta mitä enemmän hän keskusteli Kapuran alitajunnan kuvajaisten kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli heidän arvostaan… tämän kaiken arvosta.

Kone ei saa syödä tätä kaikkea, hän vannoi hiljaa, ja toivoi, että jollakin tasolla Kapura kuulisi hänet.

XXX Laivalle jäänyt admin sekä sekava joukko merirosvoja eri humaltumisen ja itsetietoisuuden tasoissa tähysteli merelle, jossa maailmaa murskaava kone lähestyi uhkaavan varmasti. Visokki oli ohjannut aluksen kiertelemään ympäri sumun peittämää saarta, sillä lähdöstä saattaisi tulla kiireinen, eivätkä he olleet varmoja, missä seikkailijat tällä hetkellä liikkuivat. Pilvenpiirtäjien tummat muodot erottuivat sumusta ja pakokaasusta vain vaivoin. Visokki nojasi edelleen kaiteeseen katsellen maailmaa uhkaavaa saarien syöjää. Täällä, kauempana siitä, meri-ilma tuoksui hieman raittiimmalta, mutta kaikessa oli edelleen häilyvän aavemainen, metallinen ja keinotekoinen tuoksu. Koneisto viesti tulostaan monin tavoin. Sillä ei tuntunut olevan kiire. Kuin se olisi ollut täällä vain velvollisuudesta, ja saarien tuho olisi ollut vain sen työtä.

Kuin tämä ei olisi valloitus, Visokki mietti, vaan pikemminkin… korjaustyö?

Visokki pakotti pois vilunväristykset. Hän käänsi päänsä vaaleanpunaisen taikapaatin takakannelle, kohti Taripia. Po-matoralainen perämies istui huolettomana kaiteella jalat sen yli roikkuen ja pitäen kiinni vain toisella kädellään. Toisessa Taripilla oli kädessään pieni nahkainen kirjanen, jota hän selasi levollisen oloisena. Viima sai kellastuneet sivut rapisemaan.

”Mitä luet?” Visokki kysyi.
”Runoutta”, matoran vastasi ja nosti katseensa kirjasta. ”Saritrea. Onkin aikaa siitä, kun löysin muuta kuin omaani.”
Hämähäkitär asteli varoen lähemmäs matorania tunnustellen kaidetta vasemmalla kädellään.
”Olet siis runoilijakin? Vau, en tiennytkään.”

”No… olin?” pohti perämies ääneen. ”En muista kirjoittaneeni täällä mitään uutta, mutta voi olla, että aikajana päässäni on täysin sekaisin. No, olen jo aikoja sitten hyväksynyt olemassaoloni epämääräisyyden.”

”Se on sinänsä loogista”, Visokki mietti, ”koska olet vain Kapuran mielen muodostama kuva itsestäsi, et voi luoda mitään, mikä ei ole osa Kapuran kuvaa sinusta. Jos kirjoittaisit täysin uuden runon, eihän se olisi sinun luomuksesi, vaan Kapuran.”
Visokki sulki hetkeksi pihtihampaansa, tuijotti po-matoralaisen ruosteenvärisiä silmiä ja häkeltyi.
”Tai… tai siis… anteeksi, en tarkoittanut sitä niin.”

Matoran teki huolettoman käsieleen. ”Olen myös hyväksynyt sen, etten suinkaan ole täällä itseäni varten. Minä tiedän, mitä teen ja miksi.”
Pyysit juuri anteeksi mielikuvitusmerirosvolta, Visokki sanoi itselleen. Hyvä että olet edes kohtelias…

”Sitten… sitten et varmaan pahastu, jos puhun suoraan. En kiinnittänyt siihen aluksi huomiota, mutta sinä olet jotenkin todellisempi kuin kukaan muu tähän mieleen kuuluva. En usko, että muut klaanilaiset pystyivät näkemään sitä, mutta minulla on kokemusta. Kaikki muut merirosvot ovat silmissäni hieman häilyviä ja läpinäkyviä, vähän kuin… heidät olisi tehty kankaasta. Sinä olet… kiinteä. En osaa selittää sitä sen paremmin.”

Tarip nyökkäsi.
”Olen huomannut saman. Muut eivät esimerkiksi juurikaan poistu itseään konseptuaalisesti lähimmältä saarelta, kun taas minä kuljen ympäriinsä kohtaamatta ketään –”
Perämiehen lause katkesi, ja hän katsoi jälleen kauas merelle, kohti kaiken syövää konetta.
”– tai ainakin tein niin, kunnes Rakentaja saapui. Siitä tiesin, ettei hän kuulunut tänne.”

”Rakentaja”, Visokki maisteli seuraten Taripin katseen kohdetta, ”millainen hän on?”

Tarip piti pohdiskelevan tauon. ”En… en ehkä osaa kuvailla häntä muutoin kuin välinpitämättömäksi. En tiedä, mitä rakentaja täällä aikoo, mutta lyhykäisen tapaamisemme aikana häntä vaikutti kiinnostavan vain tänne pesiytyneen loisen löytäminen. En usko, että hän näkee tässä maailmassa arvoa missään muussa kuin itsessään.”

”Kun saavuimme tälle merelle”, Visokki mietti, ”kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, kuinka tasainen se oli. Ei aaltoakaan, eikä ihme. Ilmassa ei ole edes tuulta. Kun matkaamme tällä laivalla, piirrämme ensimmäiset aallot tälle merelle aikoihin. Rakentaja, kuka hän sitten onkaan, haluaa selvästi hallita. Hän haluaa olla vastuussa kaikesta mitä täällä tapahtuu. Jokaista pientä meren väreilyä myöten.”

”Hyvä tulkinta”, merirosvomatoran arvioi. ”Osa kuvaamastasi – meren lähestulkoon täydellinen autioituminen ja hiljentyminen – alkoi kuitenkin jo ennen hammasrattaiden hallitsijan tuloa. Voi tietenkin olla niin, että hän on vastuussa siitäkin! Minusta tärkein tavoite nyt on löytää Rakentaja ja selvittää, mitä hän suunnittelee ja kuinka voimme estää sitä tapahtumasta.”

Taripin sanat muistuttivat Visokkia alkuperäisestä suunnitelmasta. Siitä, joka tuntui nyt kovin kaukaiselta ja vaikealta, kun oli tottunut jo uuteen maailmaan, joka tuntui omalla tavallaan niin elävältä ja todelliselta.
”Minä tulin tänne etsimään loista, meriharakkaa”, Visokki sanoi lannistuneena. ”Halusin vain ottaa selvää, mitä sen istuttaja suunnittelee, ja kuinka sen voisi estää. Mutta nyt en enää tiedä… en vain tiedä.”

Tarip oli jälleen hiljaa. ”Minä en väitä, että hallussani olisi riittävästi tietoa täysin perustellun arvion tekemiseen… mutta kuinka loinen voisi olla pahempi kuin se, joka paraikaa tuhoaa kirjaimellisesti koko maailmaa ainakin täällä?”

Kaukaisuudessa Kone päästi yhtäkkiä kovan äänen nielaistuaan ison suikaleen merta. Sen osien liikkeen synnyttämä kakofonia kantautui nyt laivalle kovempana – lähemmäs kompleksi eteni, siitä ei ollut epäselvyyttä.
”Rakentaja on meidän vihollisemme”, mutisi Tarip.
”En haluaisi joutua valitsemaan puolia”, Visokki vastasi. ”En enää.”
Merirosvo kohautti olkiaan. ”Olette toki vapaita tekemään, kuten parhaaksi katsotte, mutta kaikki täällä lakkaa lopulta olemasta, jos koneiden kuningasta ei pysäytetä. Se lienee haitaksi, jos tavoittelette tietoa linnulta.”

Hammasrattaiden hallitsija? Koneiden kuningas? Melkoista sanailua. Kapuran muistikuva runoilijasta oli selvästi äärimmäisen elävä.
Yhä suurempi syy varmistaa, että Kone ei saa häntä.

”Mutta… miksi se on lintu”, Visokki nojautui tiukemmin kaidetta vasten, ”tai siis meriharakka? Avde – anteeksi, siis linnun tänne lähettänyt, kertoi minulle itse, että linnun kaltaiset loiset ottavat hahmon, jonka isäntä tuntee jollain tapaa kotoisaksi. Muutenhan se ei onnistuisi piiloutumaan tänne.”

Tässä vaiheessa keskustelua Tarip päätti laittaa runokirjansa takaisin laukkuun, jonka ilmeisessä tavarapaljoudessa perämieheltä kesti hetken ahtaa opus sisään. ”No, lintuja täällä näkee paljon. Jopa sitä lajiakin, joka taitaa olla muutaman erityisen muiston aiheena. Ainakin Rakentaja oli sitä mieltä, että lintu kykeni tosiaankin liikkumaan täällä melko vapaasti.”

”Oletko itse koskaan nähnyt sitä? Lintua.”

”En ole voinut välttyä törmäyksiltä”, kertoi merirosvo ja nosti laukun varoen taas selkäänsä, ”mutta se saattoi tehdä viisaasti mennessään piiloon Rakentajan saavuttua. Valitan, mutta minäkään en voi johdattaa teitä sen luokse. Toisaalta luulen, että paras tapa löytää meriharakka voi olla Rakentajan seuraaminen, koska hän ainakin on kiinnostunut linnusta.”

”Ehkä olet oikeassa”, Visokki myönsi, ”mutta haluan pysäyttää sekä Rakentajan että loisen yhtä lailla. Tämä mieli ei kuulu heille kummallekaan. Se kuuluu vain Kapuralle.”

Po-matoran nyökkäsi vilauttaen pientä viatonta hymyä. ”Kapteenin hyvinvointi on minunkin lähtökohtani.”

Visokki katsoi matoralaista ymmärtäväisenä. Oikea Tarip saattoi olla jo manan mailla, mutta täällä hän eli aidomman näköisenä kuin kukaan muu laivalla. Mitäköhän se kertoi Kapurasta? Kaikki muu oli Visokin silmissä epätodellisempaa, ehkä jopa hieman… ironista? Kärjistettyä, ivallista. Jopa saaresta, jota he paatillaan saartoivat, erottui tietty pahvisuus ja kaksiulotteisuus.

Mutta ei Taripissa. Ei ollenkaan. Hömpästä ja sokerista tehty mielikuvituslaivakin tuntui suorastaan vilpittömältä, kun Tarip Ruostesilmä keikkui sen kannen kaiteella.

Hämähäkitär sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan veden loisketta heidän allaan. Aallot liplattivat, kun oman tuulensa liikuttama Laiva kierteli roolipelien sumuista valtakuntaa. Mutta aaltoihin uppoutuminen ei juuri auttanut, kun Koneen painostava jyrinä muistutti läsnäolostaan passiivisesti ja julmasti.

”Tarip?” Visokki kuiskasi. ”Voisitko lukea jonkin runoistasi? Pitäisin siitä.”

”Toki”, sanoi perämies ilahtuneena, nosti laukkunsa syliinsä ja avasi sen sellaisessa kulmassa, ettei Visokki nähnyt sisälle. ”Älä hämmenny innostuksestani; täällä tapaa harvoin niitä, jotka jakavat harrastukseni.”
Sivut rapisivat, kun matoran käänsi niitä. Vesi kuiski heidän allaan harmonisesti, kun Tarip Ruostesilmä luki sanoja kauniilla äänellä.

”Puussa istui pieni pokawi-lintu,
latvoissa sen oli varma turva.
Niin pysyi loitolla saalistaja, hirmu
kun vain istui korkealla oksallansa.

Katsoi alas pieni pokawi-lintu,
miten muilla oli vaaroissa toverinsa.
Turvassa oli, mutta yksin jäi sielu,
kun vain istui korkealla oksallansa.”

Kolme mieliseikkailijaa jäivät pois raitiovaunusta vahingoittumatta ja oikeassa paikassa, mikä saattoi olla suurikin onnenpotku – paikalla ei ollut matemaattisesti lahjakasta makutaa kiistelemään tai-sanan määritelmästä aikataulun asiayhteydessä. ”WANHAN KAUPUNGIN KROUVI”, sanoi koristeellisen (ja jälleen kerran olemassaolevammalta vaikuttavan) rakennuksen yläpäässä oleva kyltti. Piraatti ei aikaillut, vaan oli ensimmäisenä sisällä juottolassa klaanilaiskaksikko perässään.

Merirosvosaarelta olisi saattanut löytyä tunnelmaltaan iloisempi kapakka, mutta tämä oli täynnä vain samaa harmautta, joka ympäröi koko kaupungin – ei, koko saaren. Valaistusta saattoi kuvata sekä tunnelmalliseksi että dramaattiseksi, ja pyöreiden puupöytien ääressä istui mielenkiintoisilta vaikuttavia hahmoja. Jonkin verran usvaa oli sisälläkin, tai sitten se oli tupakansavua, sillä juuri ainoallakaan läsnäolijalla klaanilaisia lukuunottamatta ei ollut alle kolmea sikaria suussaan.

”Kukakohan näistä on Jarrek?” pohti Matoro hämmästyneenä väenpaljoudesta. Hän tunnisti monia heistä – sivuhahmoja Kapuran tarinoista, vihollisia tämän roolipeleistä, lukemattomia eläviä olentoja, jotka seppä oli luonut. ”Tule, niin…”

Savua oli niin paljon, ettei Matoro huomannut väistää vastaantulevaa hahmoa vaan törmäsi tähän ja oli kaatua lattialle. Toinen osapuoli koki kovemman kohtalon – jään sotilas kuuli lasin sirpaloituvan ja alkoholin roiskuvan lattialle.

”Anteeksi”, toa sanoi ja laskeutui auttamaan sitä epäonnista, johon oli törmännyt, ylös lattialta, ”minä en –”

Mutta etäisesti vahkilta näyttävä ilmestys veti kätensä pois ja mulkaisi häntä vihaisesti.

”Katsopas, mihin oikein kävelet!” vahki ärähti. ”Sinä olet selvästi vahva mies, joka ei ansaitse mitään naista, mutta tarvitsee sellaisen.”
Matoro katsoi tätä epäuskoisena. Tässä vaiheessa hahmon suupielille nousi varovainen hymy.

”Ja minä olen vahva nainen, joka ei tarvitse mitään miestä mutta ansaitsee sellaisen.” Vahki päättikin ojentaa kätensä Matorolle ja iski tälle silmää. ”Käytkö täällä usein?”

Matorolla oli lukemattomia kysymyksiä, joita hän olisi halunnut esittää Kapuralle sillä hetkellä. Yksinkertaisten interrogatiivipronominien jälkeen tuli sarja tarkentavia kysymyksiä, kuten ”Mitä karzahnia, Kapura?”, ”Kuinka huonoa dialogia on mahdollista kirjoittaa?” ja ennen kaikkea, ”Ei, oikeasti, mitä pirua tämä oikein on, Kapura?”

”Oikeastaan olen täällä ensimmäistä kertaa”, toa sai vastatuksi. ”Öh, olen Matoro.”

”Minä olen Xentoro!” Xentoro sanoi iloisesti. ”Anteeksi epäkohteliaisuuteni! Minulla on paljon käyttämätöntä naisellista energiaa, millä tarkoitan nyrkkejäni, millä tarkoitan sitä, että vedän sinua turpiin, jos et anna minun ostaa sinulle drinkkiä.”
”Oikeastaan lasisi rikkoutuminen oli minun vikani”, toa vastasi epävarmasti. ”Muuuuutta argumenttisi on niin hyvä, että, öh, miksi ei?”
”Oi että minä pidän itsevarmoista miehistä, jotka eivät pelkää lähempää tuttavuutta!” Xentoro ilmoitti. ”Jätä se, mitä tulit tänne tekemään, ja tee sen sijaan minun kanssani jotakin hauskaa. Tässä kaupungissa on vain sumua ja rikoksia, ei lainkaan tekemistä vahvalle robottinaiselle, joka luotiin sotaan mutta joka oppi rakastamaan.”

”Minäkin olen täällä”, 273 muistutti kiusallisesti läsnäolostaan.

Kapuran ekspositio on niin huonoa, Matoro pani jälleen kerran merkille silmäillessään kommandovahkia hämärässä. Nainen oli kuin… jonkinlainen karikatyyri Xenistä? Sellainen, joka oli piirretty ulkomuistista – yleisilme oli oikea, mutta kaikki yksityiskohdat olivat täysin pielessä. Vahki oli väriltään valko-musta, ja hänen silmänsä olivat samaa sinistä, jota Matoronkin, mutta hänen ulkomuotonsa oli muuten kuin esikuvansakin. Xentoro näytti kaikin puolin väärältä mutta ei Kapuran tyypillisellä ivallisen ironisella tavalla. Pikemminkin… vähän haikealla, myötätuntoisella tavalla?

”En oikeastaan voi”, mies vastasi. ”Sinä voisit sen sijaan liittyä meihin. Olet saattanut kuulla huhuja valtavasta koneistosta, joka on tuhonnut jo monta saarta. Meidän salaisen tehtävämme tavoite on estää se ja pelastaa maailma”, Matoro kertoi ja mietti, miten kliseinen koko virke oli.
Ei kai Kapuran huono käsikirjoitus ollut tarttuvaa?

”Kuinka se kehtaakaan!” Xentoro sanoi ja heristi nyrkkiään näkymättömälle uhalle. ”Tuttavani vinkkasivat eräästä paikallisesta mielisairaalasta, jonka tutkiminen voisi kuulemma olla hauskaa, mutta tuo kuulostaa paljon kivemmalta seikkailulta. Opetan sen helvetinkoneen rakastamaan, kuten minutkin opetettiin, tai sitten lyön sen säpäleiksi miekallani, joka on taottu mustasta aukosta! Tiedemiehet ovat yrittäneet jo vuosia selvittää, kuinka se on mahdollista, mutta he saivat tapauksesta kuulemma vain päänsäryn.”

”Jaa, kummasta?” nazorak kysyi.
”273, voitko katsoa, missä Arbou menee? Kyselkää sitä Jarrekia, tulen pian perässä”, Matoro kumartui klaanilaistoverinsa puoleen.
”… etkös sinä juuri sanonut, ettei meillä ole aikaa paikallisten tutustumiseen?” 273 kohotti tuntosarveaan.
”Tämä kaikki on Kapuran luomaa tarinaa. Minusta tuntuu, että hän yrittää sanoa meille jotakin tällä… tällä kaikella. Menen mukana ja katson, mitä tapahtuu”, Matoron kuiskiminen epäonnistui olemaan hiljaista jopa baarin kovaäänisessä hälinässä. ”Nyt, se Jarrek!”

”Voi luoja, tuo sinun ystäväsi kuulostaa tosi tylsältä”, Xentoro sanoi äänekkäästi ja ohjasi Matoroa kohti tiskiä asettamalla kätensä tämän olkapäälle. ”Aivan kuin ne tylsät yksityisetsivät tässä kaupungissa. ’Xentoro, on tapahtunut murha, en minä nyt voi lähteä juhlimaan ja…'”

Matoro mietti hetken eettisiä kysymyksiä mutta totesi lopulta, ettei tapaus ollut ihan hirveästi Deltaa oudompi, joten ei kai tilanteen mukana menemisessä voisi olla mitään väärää? Jos he olivat Taripista jotakin oppineet, mitä itsenäisempi hahmo, sitä enemmän se tiesi, ja Xentoro oli taatusti itsenäinen. Mies tarttui drinkkilasiin ja keskittyi vahkin seuraan.

273 loittoni paraikaa toisiinsa tutustuvasta kaksikosta. Hän olisi työntänyt kätensä taskuihinsa, jos hänen kellopelihaarniskassaan sellaiset olisi ollut. Nazorak ei olisi halunnut joutua hoitamaan tällaisia asioita vain muistomerirosvon kanssa, sillä ties mitä outouksia toan mielessä voisi sattua vastaan.
”Öh, anteeksi! Satutteko tuntemaan etsivä Jar–” 273 yritti kysyä, mutta sai usein vastauksekseen vain sekavia, tilanteeseen liittymättömiä lausahduksia.

Mutta eräs matoran, joka kantoi mustaa pakaria, reagoi toisin. Onu-matoran silmäili pitkään 273:a ja päästi lopulta pitkän, pitkän huokauksen.
”Minä en ole tarpeeksi skarrarrin humalassa tähän”, matoran, joka oli ilmeisesti Jarrek, tokaisi. ”Sano asiasi, poika, ja jos tässä makutan kaupungissa on taas tapahtunut henkirikos, niin vedän sinua karzahni soikoon turpiin. Jarrek Korppi, kaupungin työllistetyin yksityisetsivä.”
Jarrek hapuili naapuripöydästä käsiinsä drinkin – sen ääressä istuva vortixx ei välittänyt – ja alkoi juoda sitä ahnaasti silmäillen koko ajan hermostunutta nazorakia.
”Ei oikeastaan”, 273 vakuutteli, ”vaan minä ja toverini, joka jäi tekemään ’tutkimustyötä’, etsimme käsittääkseni eräänlaista… loislintua. Meriharakaksi jotkut sanovat. Tiedätkö siitä mitään?”

Jarrek huokaisi rahisevasti ja levitti ympärilleen halvalta viinalta tuoksuvaa ilmaa.
”Taas niitä skarrarrin lintuja”, rikosetsivä mutisi. ”Ovat miserix soikoon vastuussa puolista tapauksistani. ’Jarrek, lintu söi vaimoni! Jarrek, lintu joi kaljani!’ Jos tässä kaupungissa jotain on, niin sumua, rikoksia ja karzahnin lintuja.”

Onu-matoran paiskasi drinkkiään pidelleen lasin lattialle ja näemmä onnistui lieventämään pahaa oloaan. ”Minä olen jäljittänyt niitä skarrarrin harakkakultisteja, koska olisihan se ihan teridaxin hienoa, jos tässä karzahnin kaupungissa olisi vähemmän karzahnin rikoksia!”

273 oli kommentoimassa jotakin, mutta Jarrek ehti ensin viskaamaan eräältä ta-matoranilta varastamansa drinkin kapakan toiselle puolelle. Se pirstoutui osuessaan seinään ja levitti sisältönsä lattialle. Rikosetsivän kasvoille levisi hetkellinen suru tuhlatusta alkoholista.

”Hyriazton, hilaa ne skarrarrin ex-sotilaslääkäritaitosi tänne! Joku kyselee niistä lintukultisteista ja siitä karzahnin mielisairaalasta, jossa niitä hoidetaan.”

Mainittu ex-sotilaslääkäri, joka oli myös ex-kultisti ja nykyinen kasvitieteilijä, näytti vähintäänkin yhtä säikähtäneeltä kuin 273. ”Herran tähden, Jarrek, laskumme kasvaa huolestuttavasti kohti ääretöntä! Montako lasia olet jo hajottanut?”
”Tässä skarrarrin kaupungissa ei edes käytetä rahaa! Täällä on vain sumua, rikoksia ja tietenkin niitä teridaxin lintuja!” rikosetsivä ärähti. Se oli onnekasta, sillä Arbou oli napannut hänen lompakkonsa hetki sitten.
”M-miten sitten ajattelit maksaa minulle?”
”No mietitään sitä sitten!” tokaisi Jarrek. ”Eipäs kun ei mietitäkään! Minä en vedä sinua skarrar turpiin, se on hyvä palkkio. Ja jos et vie meitä sinne miserixin mielisairaalaan, et ole edes tehnyt mitään maksamisen arvoista, joten turpa kiinni!”

”Kyllähän minä jo kerroin sinulle kaiken tietämäni”, tohtori Wastone Hyriazton sanoi loukkaantuneena. ”Toimitin koristeellisia huonekasveja mielisairaalaan, niiden tutkija kun olen, ja huomasin, että eräänä käyntinä potilaat puhuivat tavallista enemmän variksista. Ja seuraavallakin. Ja sen jälkeen sairaalan ovet oli lyöty lukkoon, eikä ketään näkynyt lähiympäristössä. Ja herran tähden, se rikosaalto! Olen varma, että tapahtumilla on jokin yhteys.”

Matoro olisi kommentoinut Kapuran ekspositiokykyjä, jos olisi ollut paikalla, mutta 273 vilkaisi hänen suuntaansa ja näki erityisen kovaa tutkimustyötä. Xentoro nauroi heleästi sekä äänekkäästi ja vohki viereisestä pöydästä uudet juomat pariskunnalle. Matorolla oli selvästi ainutlaatuinen tilaisuus selvittää, humaltuiko mielialkoholista oikeasti.

”… eli meidän kannattaa kysellä mielisairaalassa asiasta?” nazorak kohotti tuntosarveaan kääntyen takaisin kovaksikeitettyä matoralaista kohti.
”Sieltä ne skarrarrin linnut Hyriaztonin mukaan tulevat”, ärähti Jarrek takaisin.
”Hmm, kiitos avusta.”

”Äläpäs lähde mihinkään!” onu-matoran ärjäisi 273:n kääntyessä pois. ”Jos jollakulla täällä on oikeus vetää turpiin niitä karzahnin lintuja niin minulla.”
Rikosetsivä nousi pöydästään horjuen humalaisena ja onnistui kaatamaan tuolin, jolla oli hetki sitten istunut. Onu-matoran otti pöydältä pari tuliasetta, tutki niitä hetken ja työnsi ne tyytyväisenä nahkaiseen reppuun, jota hän kantoi selässään. Repusta kuului kilahtava ääni, eikä 273 erehtynyt arvellessaan syyn olevan muutama pullo alkoholipitoista juomaa.
”Uskon, että olette suureksi avuksi…” 273 lausui mahdollisimman uskottavasti. Hän ei ollut roolipelien asiantuntija mutta uskoi humaltumisen vaikuttavan jotenkin osumatodennäköisyyteen. Samalla 273 kuitenkin tiedosti, että humalaisen etsivän ampumaksi tuleminen vaikeuttaisi tehtävää vielä sitäkin enemmän, ja päätti olla sanomatta tälle vastaan.

Jäätutkija, Arbou ja Jarrek, joista kaksi viimeksi mainittua hieman huojuen, suuntasivat mieliväkijoukon läpi takaisin baaritiskille. Toa sekä vahkin ja toan parituksen ruumiillistuma (273 ei väittänyt ymmärtävänsä matoralaissukuisten parisuhde-elämää ja arveli tämän olevan aivan normaalia) näyttivät edelleen käyvän kiihkeää keskustelua.

”Mator-” 273 yritti kohteliaasti sanoa heidän puheenvuorojen välissä, mutta toinen ehti aina keskeyttää hänet puhumalla kovaan ääneen.

”Matoro Mustalu-… äsh!”

Jään toa oli juuri pääsemässä selittämään seikkailunsa osaa, jossa oli jälleen tuhonnut leipuriskakdin suunnitelmat, kun tunsi jonkin kylmän kiertyvän hänen kaulansa ympärille.
”Agh –”
Nazorakin kädenheilautuksen ansiosta hänen ranteessaan oleva ketju oli kiertynyt toan kaulaan saaden sankarin huomion.
”Tule. Löydämme lisää tietoa linnusta paikallisesta mielisairaalasta”, torakka vahvisti käskyään nykäisemällä kättään niin, että Matoro meinasi pudota baarijakkaralta.
”Ai se mielisairaala?” kysyi Xentoro tarrautuen drinkkiinsä silmät loistaen. ”Viimeksi, kun kaverit vinkkasivat, siellä tehtiin potilaista päähineitä.”

”Minusta tuntuu, että tämä roolipeli on käsikirjoitettu jatkumaan mielisairaalalla”, Matoro totesi saatuaan taas happea nazorakin käsittelystä. ”Että lähdetään sinne.”
”En tiedä, mitä tuo tarkoittaa, eikä kyllä kiinnostakaan, mutta sinun vuoksesi menen minne tahansa”, totesi Xentoro ja heilutti käsiään riehakkaasti kaataen puoliksi juodun drinkin tiskin taakse. ”Lähdetään!”

Matoro ei ehtinyt vängätä vastaankaan, kun Xentoro nykäisi hänet ronskisti 273:n, Arboun ja väkivaltaisen dekkaritoranin perään. Ei hän tiennyt sitäkään, olisiko saanut nauttia tilanteesta yhtä paljon kuin nautti, mutta täysin fiktiivinen alkoholi oli oikeaa äkäisempää… ja Kapuran silmä oli detaljeille lähes riittävän hyvä.
”Äkkiä, Matoro Mustalumi!” vahki hihkui. ”Seikkailu kutsuu!”

Visokki nousi jostain syvältä ajatustensa suosta, kun hiljaisuus viimein rikkoutui taas.

”Minä ajattelin kysyä eräästä asiasta”, virkkoi Tarip.
Visu ei vastannut, nyökkäsi vain. Jokin siinä, kuinka pitkän hetken matoran oli odottanut ennen kysymyksen esittämistä, herätti hänessä oudon tuntemuksen. Ei välttämättä kielteisen tai uhkaavan, mutta omalla tavallaan hälyttävän. Vaikutelmaa vain vahvisti äänensävy, jolla äskeiset sanat lausuttiin. Äänessä oli nyt eri Tarip.

”Se koskee häntä. Kapteeni Arupakia, tai Kapuraa, kuten häntä nykyään taidetaan kutsua.”
Admin ei ollut täysin varma siitä, kuinka reagoida tähän yllättävään muutokseen. Mitä merkitsivät se, että juuri tämä aihe toi esille toisen Taripin, ehkä jonkin oikeamman…
… ja se, etteivät aiemmat olleet tuoneet?

”Kysy pois”, visorak sai kuitenkin vastatuksi. Merirosvomatoran katsoi häntä merkitsevästi punertavalla mahikillaan vaikuttaen ymmärtävän adminin pohdiskelevan tilannetta. Siitä Visu ei ollut varma, kuinka tämä haluaisi hänen sen käsittävän.

”Mitä hän… mitä hän nykyisin tekee?”
Se oli kysymys, joka kätki sisäänsä suuren kirjon erilaisia vastausvaihtoehtoja. Useimmissa niistä Visokin oli kohdattava se totuus, että hänellä itselläänkin oli ollut Kapuraan vain pintakosketus.
Ja mitä syvemmälle hän asiaa mietti, ei hän voinut olla ajattelematta että sama päti myös moniin niihin, joista hän luuli tietävänsä kaiken.

”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”

Huokaus.

”Mitä hän… mitä Kapura tekee?” Visokki sai ulos ja juuttui kysymykseen itsekin. ”Yrittää selviytyä, kuten me kaikki muutkin. Klaanissa hänet tunnetaan lähinnä parhaana seppänä, mitä linnoituksella on tarjota. Tai siis, kunnes ilmeisesti estimme senkin häneltä.”
Visokki katseli sumuisen saaren suuntaan hetken hiljaisena.
”Ennen sotaa hän oli aika harmiton. Kapura oli luotettava ystävä monille. Ei hän koskaan pitänyt itsestään sen kummemmin meteliä, kunhan vain teki työnsä. Mutta nyt? Nyt tuntuu siltä kuin kaikki, mitä hän olisi ennen sotaakin tehnyt, näkyisi aivan uudessa valossa.”

Tarip nyökkäsi hitaasti ja onnistui peittämään harvinaisen huonosti sen, ettei tämä vastaus ollut tavoittanut kaikkea sitä, mitä hän oli halunnut kuulla.
Siispä hän sanoi nopeasti, huomattuaan molemminpuolisen ymmärryksen: ”Suo anteeksi, en vain ole varma, kuinka perustavanlaatuisimmat kysymykseni muotoilla. Täällä… täällä näen kaiken, aivan kaiken, mutten kuitenkaan mitään. En tiedä, mikä esine kuuluu hänen unelmiinsa, mikä painajaisiinsa ja mikä todellisuuteen.”

Matoran huokaisi ja sai adminin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä oli todellinen Tarip, joka oli uskaltanut paljastaa kasvonsa vasta nyt.

”Minä voisin kysyä kaikenlaista, jos en jo tietäisi, ettei tyydyttäviä vastauksia ole. Voisin kysyä, vieläkö hänellä on tapana kätkeä kaikki sisäänsä ja teeskennellä, ettei ongelmia ole, mutta tiedän, ettei teillä voi olla vertailukohdetta. Ja sen lisäksi tiedän, ettei minulla ole tarpeeksi suurta kosketusta hänen nykyiseen elämäänsä, jotta voisin määrätä, mitä hänellä on oikeus tuntea ja mitä ei. Välillämme on olosuhteiden pakosta muuri, jota ei ole murtaminen, ja… ja tiedän, että vaikka harhailisin täällä ikuisuuksia, vaikka tutkisin huolellisesti jokaisen muiston, en pääsisi yhtään lähemmäksi.”

Runosielun ilme oli tuskainen, kun hän pakotti tuntemuksiaan sanoiksi. Visokki odotti kärsivällisesti lisää.

”Ja kuka minä olen sanomaan, ettei näin ole parempi? Hänen auttamisensa kaikkein konkreettisimmassa mielessä on joka tapauksessa vaikutusvaltani ulkopuolella, joten miksei olisi parempaa olla tietämättä mitään?”

Sillä hetkellä Visokista tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt Kapuraa edes hieman paremmin. Se oli vain tuntemus, jonka peilinkirkas muisto nuoresta merirosvosta oli hänelle välittänyt, mutta tuntemus jota hän tuntui lähes kykenevänsä koskettamaan.

”Tarip”, Visokki sanoi. ”Ei ole mitään mukavaa tapaa puhua tästä, mutta kai sinä tiedät, mitä… mitä sinulle tapahtui? To… äh. Todellisessa maailmassa.”

”Minä tiedän”, tämä vastasi lyhyesti. ”Minä jopa muistan, miltä kuoleminen tuntui. Ei ole mitenkään mahdollista, että tietäisin jotakin sellaista, mutta kuitenkin tiedän. Siihen muistoni loppuvat.”

”Näkikö Kapura sen tapahtuvan, vai kuvitteliko hän sen?”

Tarip kohautti olkiaan. ”Siitä muistosta olen nähnyt useita versioita, elänyt ne kaikki. Kaikkiko kuvitelmaa, vai jokin totta? En osaa sanoa.”

Visokki nyökkäsi varoen eikä voinut olla ajattelematta, että oli kysynyt jotain, mikä ei olisi saanut kysyä. Merirosvon kaiulta vai joltain paljon tärkeämmältä? Jokainen hetki tällä autiolla merellä sai hänet tajuamaan, kuinka vähän hän ymmärsi asiasta.

”Olen pahoillani, että kysyin”, Visokki sanoi. ”Se, kuinka aidolta tunnut, saa minut vain… hämmentyneeksi. Mutta en voi olla miettimättä, että jokainen meistä muodostuu palasista, jotka vaikuttavat meihin. Oikeista henkilöistä, tai mielikuvista sellaisista? Tarkoitan… jokaiseen meistä mahtuu monta persoonaa. Oletko sinä osa Kapuraa? Puhunko nyt tavallaan hänelle? Äh, tämä tuntuu vaikealta selittää.”

Laiva kaarteli lempeästi liplattaen tyynessä meressä lähemmäs sumuisen saaren muotoja.

”Jokaisen meistä ajatukset ja… no, minä rakentuu muiden päälle”, Visokki aloitti vaivalloisesti. ”Otamme rooleja, joita meille annetaan. Täytämme tilan, jota meille tehdään, tai otamme sen muilta. Emme voi olla omia itsejämme ilman muita.”
Ja puhuessaan siitä Visokki kurotti katseensa Laivan reunan yli. Peilityynen meren pinta heijasti jonkun, joka näytti visorakilta, joka olisi todella kovaa halunnut olla mitä tahansa muuta.
Kuten vaikka toa. Eräs hyvin erityinen toa oli tarjonnut hänelle uuden elämän.

”Ehkä se on se, miksi olet niin tärkeä”, Visokki sanoi. ”Koska Kapura määrittelee itsensä sen kautta, miten sinä näit hänet.”

”Hyvin mahdollista”, myönsi Tarip. ”Hyvin mahdollista. Ainakaan en ole löytänyt täältä ketään muutakaan, joka olisi niin… oikea? Suokaa anteeksi, loukkaamani psyykkiset abstraktiot, mutta parempaakaan sanaa en löydä.”

Visokki nojasi kaiteeseen ja pysähtyi paikoilleen. Kuka Tarip Ruostesilmä todella oli? Harhainen kulissi, jonka takaa löytyisi syvin tapa ymmärtää Kapuraa ja suojella tätä koneiston mahdilta? Haavekuva rikkinäisen mielen uumenista?
Vai elikö Tarip kuitenkin jollain tapaa itse vielä täällä, Kapuran mielen uumenissa? Ei, se ei voinut olla mahdollista… ei ainakaan kirjaimellisesti.
Vihreät viirusilmät vilkaisivat ruskeaa nuorukaista vielä kerran.

Mutta toisaalta… mitä väliä sillä oli, oliko Tarip todellinen muille kuin Kapuralle? Täällä hän oli yhtä elossa kuin Visokki itse.
Ja vain muisto piti merirosvon hengissä. Mutta se muisto saattoi olla tärkein kaikista.

”Tarip, haluan, että pysyttelet lähelläni kaiken aikaa”, Visokki sanoi varmaan sävyyn. ”En tiedä, onko koneisto vielä tajunnut, kuinka tärkeä olet Kapuralle… mutta vaikka se olisi, vannon, että yritämme suojella sinua parhaamme mukaan.”

”Asia selvä”, vastasi matoran. ”Kyllä minä teihin luotan, enkä kai muuta voikaan. Rakentaja on häädettävä täältä, mutta kuinka yksi pahainen matoran pystyisi siihen? Minä kannan aseenani nykyisin vain runokirjaa, ja epäilen, etteivät imaginaariluodit edes läpäisisi koneiston kuninkaan metallista kuorta. Hän on oikea mieli, ei silkka ajatus, ja hänet voi pakottaa ulos vain toinen sellainen.”

Visokki nyökkäsi. Hän ei ollut ehtinyt ajatuksissaan vielä niin pitkälle, että olisi voinut muodostaa minkäänlaisia teorioita siitä, kuka tai mikä runoilijan mainitsema Rakentaja oli. Eikä sille olisi ehkä aikaa jatkossakaan. Matoro oli maininnut ’Zairyhin’, joka oli manipuloinut Kapuraa koko Metru Nuin matkan ajan… mutta jonka jään toa ei kuitenkaan uskonut olevan syyllinen tälle kaikelle.

Myös koneisto halusi heidän etsimänsä loisen pois, mutta oliko tunne molemminpuoleinen? Aikana värittömällä aavikolla Avde oli puhunut paljon juuri jostain tällaisesta, mitä Visokki sai nyt sielunsa silmin katsella. Riko rattaat jotka pyörittävät vääjäämätöntä, Avde oli sanonut. Sulje silmäsi punaiselta tähdenlennolta. Rakenna oma koneesi. Visokki ei olisi silloin voinut uskoa, että Punaisen Miehen pehmeän äänen tarjoamat kauhukuvat olisivat jonain päivänä konkretisoituneet hänen sielunsa edessään näin mahtavina ja pelottavina.

Laiva liplatti eteenpäin rikkoen peilipintaa, ja Visokki käänsi katseensa taakseen katsellakseen heitä jahtaavaa tehdasta. Se oli jotain juuri niin kauhistuttavaa kuin se, mistä Avde oli hänelle kertonut. Siellä se, minkä Punaisen miehen sanojen purppura oli hänelle joskus maalannut, jyrisi niin konkreettisena ja lopullisena. Loisen vihollisena siinä missä hänenkin.

Mutta viimeinen asia, jonka hän juuri nyt haluaisi myöntää, oli se, että Avde olisi oikeassa. Viimeinen asia, jonka hän halusi tehdä, oli toimia miten toimi siksi, koska Avde halusi hänen toimivan niin.

Visokin käsi puristui nyrkkiin. Avde ei pakottaisi häntä taas tekemään valintaa, jonka toinen vaihtoehto olisi yksinkertaisesti liian kammottava otettavaksi.
Se ei toimisi niin.

”Tarip, tämä on ehkä typerä kysymys”, Visokki sanoi katsellen pinkkiä, allaan maukuvaa paattia, joka jätti mereen vanan sokerilientä, ”mutta tiedätkö, osaako tämä laiva lentää?”

Matoran kohautti kulmiaan. ”Luultavasti osaa, jos vain toivot niin tarpeeksi kovaa.”

”… niin, tietty”, Visokki mutisi.

Hän osoitti epävarmasti sormellaan karkkitangon väristä ruoria kohti, ja hetkessä se pyörähti itsestään villisti puhaltaen kimalletta ympärillensä. Kokka kääntyi hitaasti poispäin roolipelien valtakunnan sumuisista rannoista ja osoittikin pian suoraan kohti Koneen kauhistuttavaa tummuutta, jonka yllä yksinäinen tähti loisti. Kurssinvaihdoksesta yllättyneet merirosvot havahtuivat keskusteluistaan ja toimistaan.

Visokki kääntyi Taripia kohti. ”Pyydä miehiäsi pitelemään tiukasti kiinni. Minusta me voisimme käydä katsomassa tuota hirvitystä jostain hieman ylempää.”

”Hyvä miehistö!” matoran kohotti ääntään. Käsky ei tullut yhtään liian myöhään; muutama mielipiraateista oli jo kaatunut nenilleen aluksen noustua ilmaan. ”Pitäkääpä tiukasti kiinni, käymme vähän tähystelemässä tuota masiinaa!”

Mainittu mielisairaala (Kapuran mieleen kuuluvat kiistelivät hetken sen nimestä, mutteivät päässeet yksimielisyyteen, joten joukko tyytyi sanaan ”mielisairaala”) oli onneksi niin lyhyen kävelymatkan päässä, ettei kenenkään täytynyt riskeerata henkeään julkisissa kulkuneuvoissa. Nelihenkinen joukko (Hyriaztonilla oli ollut jotakin tärkeää tehtävää) astui sisään uhkaavista porteista ja löysi Xentoron seurueen. Yksi heistä esittäytyi Urbamiksi, mikä sai Matoron pidättelemään suruaan. Tämä oli vain karikatyyri uskaliaasta moderaattorista mutta tavoitti silti jotakin olennaista tosielämän henkilöstä.

”Minä olen Arukap, hei vain”, esittäytyi Urbamin ystävä. ”Ja tämä tässä on Daleva.” Kyborgi-toa heilautti kättään heille iloisesti. Syrjemmällä Jarrek ja Arbou olivat korkanneet ensimmäiset matkajuomisistaan.
”Olen ollut lukemattomilla seikkailuilla heidän kanssaan”, Xentoro kertoi. ”Heihin voi luottaa!”

Klaanilaiset tervehtivät heitä. 273 olisi halunnut huutaa tyynyyn siitä, miten seikkailu muuttui jatkuvasti absurdimmaksi, mutta Matoro otti kaiken hämmentävän tyynesti. Hän oli päättänyt pelata mukana – vaikka tietty toivoi kovasti, etteivät Urbam, Daleva ja Arukap toistaisi Aft-Amanan tapahtumia liian realistisesti.
Vielä kukaan ei ollut kuitenkaan ilmaissut kuuluneensa koko elämäänsä salaseuraan, joten klaanilaiset ja roolipelihahmot menivät suoraan sisään ja näkivät ensiksi valtavat portaat, jotka jatkuivat niin ylös, ettei niiden päähän nähnyt selvästi.

273 odotti hetken, että sekalaiset seikkailijat lähtivät tutkimaan portaita, ja vinkkasi Matoron sivummalle. ”Onko mielestäsi ihan hyvä idea ottaa näin iso mieliasukasjoukko tänne? Sillä mikäli he ovat samanlaisia, öh, ’hahmoja’ kuin Elliptinen ja Jarrek, epäilen, että he saattavat olla vähintäänkin tiellä tutkimisessa.”
”En ole varma”, Matoro vastasi. ”Mutta minulle tuli tämä tunne, että… Kapura yrittää sanoa meille jotakin. Tämä on hänen alitajuntansa kirjoittama roolipeli. Nämä hahmot ovat hänen hahmojaan. En vielä osaa sanoa, mistä on kyse, mutta en usko tämän olevan turhaa.”
”Ihmettelen lähinnä sitä, että olet jotenkin erityisen kiinnostunut näistä kuvitteellisista hahmoista, vaikka he eivät varsinaisesti ole koskaan olleet olemassa.”
”Onko Arboutakaan? Hän perustuu Kapuran muistoihin, ihan niinkuin kaikki muutkin olennot täällä, tavalla tai toisella. En ymmärrä, mikseivät tämän saaren asukkaat olisi yhtä tärkeitä kuin selvemmin muistoihin perustuvat merirosvot.”
”Hmph! Mutta älä nyt kuitenkaan lähde täysillä niiden juttujen matkaan. Meillähän ei ole loputtomasti aikaa täällä.”

”Älkää käyttäkö portaita”, Daleva reiluna kaverina varoitti. ”Viime kerran jäljiltä jouduin korvaamaan myös yläpuoleni robottiosilla.”
”Ja minä kaaduin kerran portaissa niin pahasti, että menetin tajuntani useaksi tunniksi!” kertoi Xentoro.
”Viime kerralla, kun olitte täällä”, Matoro aloitti. Hän ei tiennyt, halusiko nähdä sen roolipelin sääntökirjaa lainkaan. ”Miten pääsitte ylös? Tai minnekään? Opitte kai jotakin?”

”Tämä on valitettavasti ensimmäinen kerta, kun tulemme tänne”, ilmoitti Arukap.
”Mitä höpiset? Olemme olleet täällä ainakin viidesti”, Urbam huomautti.

Matoro huokaisi. Ajattele kuin Kapura, toa muistutti itseään.
”Täältä löytyy todennäköisesti erittäin epälooginen salaovi. Näettekö mitään niin silmiinpistävää, että se todennäköisesti liittyisi juoneen?”

”Ajatellaan kuin mielisairaalan suunnitelleet arkkitehdit”, ehdotti Arukap. ”Tämä on selvästi keino pitää poissa ne, jotka eivät kuulu mielisairaalaan, eli… psyykeltään terveet?”
”On skarrarrin tylsää ajatella”, ilmoitti Jarrek. ”Mielummin pistelen turpaan vaikka portaita.”

Rikosetsivä käveli portaiden luo, kohotti nyrkkinsä, perääntyi taaksepäin ja iski. Hetken näytti siltä, että Jarrekin nyrkki olisi imeytynyt portaisiin, mutta sitten koko matorania ei enää näkynyt.

Portaiden takaa kuului kiroilua.

”Ahaa”, Arukap tajusi. ”Portaita ei koskaan ollutkaan! Ne olivat vain harhaa.”

”Mut-” Matoro oli esittämässä epäuskoaan, mutta Xentoro kiskaisi häntä kädestä. ”Tule jo! Pahat hatuntekijät tekevät joka sekunti viidestä uudesta potilaasta hatun.”
”Ja minä kun luulin, että me olimme täällä vetämässä niitä karzahnin lintuja turpiin”, ärähti Jarrek sangen äänekkäästi. 273 katsoi, kun joukkio yksi kerrallaan imeytyi portaiden sisään. Sellaisina hetkinä hän jäi ajattelemaan, miten paljon helpommin he olisivat saaneet asiat tehtyä, jos heillä olisi ollut selkeä sotilasorganisaatio ja komentoketju.

Portaiden toisella puolella oli – seikka, joka ei yllättänyt ketään – lisää portaita, mutta nämä sentään näyttivät äärellisiltä, joten sekalainen joukkio päätti edetä ainoaa mahdollista reittiä.
”Kuule Jarrek”, sanoi Xentoro, ”mitä tarkalleen se ärsyttävä kasvitieteilijä kertoi tästä paikasta?”
”Kuulemma jotakin karzahnin kultisteja, jotka opettavat lintuja tekemään rikoksia”, mutisi Jarrek. ”Skarrarrin pellet. En kyllä tiedä, miksi ihmeessä ne tekevät niin, mutta minun tapoihini ei ole koskaan kuulunut kysyä lisätietoja ennen kuin vedän turpiin.”

”Mitä rikoksia linnut ovat tehneet?” Matoro kysyi siinä toivossa, että saisi edes jotakin hyödyllistä loisesta.
”Ärsyttävät kaupungin asukkaita murhaamalla ja – vielä pahempaa – tuhoamalla kunnon juomaksia”, Jarrek sanoi äänessään aavistus surua. ”Minäkin olin kerran aamukaljalla, kun lihava varis tönäisi juomani maahan ja alkoi huutamaan skarrarrin iskulauseitaan, kuten ’666 HAIL ATHEON’ ja ’MAAILMANLOPPU TULEE OLETKO VALMIS’.”

”Hmm”, Matoro sanoi yrittäen siivilöidä lausunnosta jotain älykästä. ”Oletteko kuulleet maailmanlopusta jotakin muuta?”

”Minä en skarrar kuuntele mitään variksia vaan vedän niitä karzahni soikoon TURPAAN!”

”Joo, selvä. Entä te muut? Oletteko te törmänneet variksiin tai maailmanloppuennustuksiin, öh, seikkailuillanne?”

”Minä en ole kuullut mitään mistään variksista”, Xentoro marmatti. ”Eikö täällä pitänyt olla jonkin sortin hatuntekijä?”
”No piti olla, mutta nuo muut ovat ihan sekaisin tästä kampanjasta”, Arukap totesi.

Portaat jäivät taakse, kunnes ne ilmestyivät jälleen lyhyen, ankean tyhjän käytävän jälkeen. Seurasi lisää portaita. Ja lisää. Vaikutti siltä, että tämän mielisairaalan arkkitehti oli pitänyt niistä erityisen paljon.

Joukko kulki synkkää käytävää ohi pinon erilaisia hattuja. Roolipelihahmot joutuivat pikaiseen väittelyyn siitä, merkitsikö tämä nyt sitä, että Xentoron ryhmän tulkinta kampanjasta oli oikea, mutta klaanilaiset eivät välittäneet siitä. Enemmän Matoroa kiinnosti kohiseva ääni, jonka hän oli kuulevinaan suurimman pinon vierellä lojuvasta yksinäisestä lierihatusta.
Se oli kuin…
radiopuhelin?

”Haloo?” toa huhuili poimimaansa kommunikaatiovälineeseen. Puoliksi hän odotti möreän peikonäänen vastaavan hänelle: jos Kapura oli onnistunut luomaan Kersantistakin yksinkertaistetun karikatyyrin, mies totisesti oli taiteellinen nero.

Kohinaa. Se herätti jään toan mieleen useammankin uhkaavan muistikuvan.
Sitten ääni puhui. Ei Kersantin.

”Jään sotilas.”

”Öh, kuka siellä?”

Vastaukseksi Matoro sai aluksi vain kohinaa.

”Minä näen sinut.” Tauko. ”Ja huomaan, että pidät… vastauksista.”
Toinen kohinan täyttämä tauko.
”Kuinka paljon, Jään sotilas? Niinkö paljon, että olet valmiina sytyttämään maailman uudestaan tuleen? Eikö ensimmäinen kerta riittänyt?”

Matoro pidätti hengitystään.

”Niin arvelinkin. Jos haluat lisää, tule tämän mielisairaalan oikeaan versioon. Tämä? Tämä on vain kulissi.”

Jotain, joka kuulosti etäisesti linnun rääkynnältä. Kituvan linnun.

Sen jälkeen?

Vain kohinaa.

”Kuka se oli?” 273 kysyi Matoron takaa.

”E-en tiedä. En ole varma”, toa vastasi. Hän oli hetkeksi uppoutunut kevyeen seikkailutunnelmaan niin, että oli unohtanut miten kamalaa kaikki oikeasti oli. ”Mutta luulen… luulen, että se etsimämme harakka.”
”Loinen?”
”Ne karzahnin linnut?!” Jarrek toisti.

Vielä ennen huoneesta poistumista 273 nosti Matoron pudottaman hatun varovasti päänsä viereen. Siitä kuului vain kohinaa. Nazorak kohautti olkiaan ja jätti hatun sinne, mistä sen oli löytänytkin.

”Häivytään”, Jarrek ärähti. ”Kikatelkaa kommunikaatiovälineisiin sitten omalla ajallanne.”

Matka jatkui, joskin hiljaisempana. Selvästikään kaikki ei ollut vain hölmöä roolipeliä, vaan heidän etsimänsä lintu piileskeli jossain, ja suunnitteli… mitä? Jotakin kuitenkin, sillä miksi muuten se olisi houkutellut klaanilaiset Kapuran mieleen?

Kun oltiin kuljettu vielä parin portaikon läpi, taaempana näkyi raollaan oleva ovi, jonka toiselta puolelta tuli valoa.

”Menemmekö sisään?” Daleva reiluna kaverina kysyi.
”En tiedä kamalasti mielikuvitusmielisairaaloista”, 273 aloitti ryhmän keskellä, ”mutta täällä kuuluisi olla henkilökuntaa jossain. Mahdollisesti tuolla?
”Jos Kapura on pysynyt uskollisena lähdemateriaalille, emme löydä henkilökuntaa mistään”, Matoro sanoi.
”Entä jos siellä on hatuntekijä?” Xentoro säikähti.
”Sitten vedetään sitä turpiin!” ehdotti Jarrek ja potkaisi oven auki. ”KAIKKI KARZAHNI LIIKKUMATTA!” hän huusi ja tyhjensi lippaallisen ammuksia huoneeseen.

Siellä oli matoraneja.
Oli ollut paljon enemmän, ennen kuin suuri osa oli kuollut äkilliseen ammukseen vatsaan tai päähän.
Ja ennen kuin loput olivat lähteneet juoksemaan mihin suuntaan nyt pääsivätkään; huoneessa oli kolmisen oviaukkoa.

”Et sinä voi vain ampua tyyppejä!” Arukap parahti. ”Mieti, miten monella niistä oli varmasti jotakin salattua tietoa meille kerrottavaksi! Ne saattoivat olla juonirelevantteja!”
Rikoskomisario Korppi pudotti tyhjän lippaan kovaksikeitetysti huoneen lattialle ja puhalsi savukiehkurat piipunnokasta.

Seinälle oli kirjoitettu punaisella tekstillä ”666 KONEET SYÖVÄT MAAILMAN 666”. Lattialla oli lähinnä kirjoja, ja nekin olivat pahasti veressä.

Matorosta tuntui, kuin hän haparoisi valaistumisen rajamailla. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi keskittynyt niin intensiivisesti mysteerin ratkontaan. Linnut, maailmanloppu, kone, loinen… Yhtälö oli niin lähellä ratkeamista.

Konehaarniskainen nazorak kumartui ruumiiden viereen ja poimi muutaman kirjan lattialta.
”’Hatuntekijän hauska jekku’ ja ’Kuinka kouluttaa lintuja tekemään rikoksia'”, ruskea nazorak luki veristen kirjojen kansista. 273 pläräsi kirjat läpi, mutta niissä ei ollut muuta kuin tyhjiä, mustia sivuja. Kapura ei ollut kai juuri miettinyt niihin sisältöä.

”Nämä kai ovat – tai olivat – niitä teidän lintukultisteja.”

Huonetta tutkineiden katseet kohosivat, kun eräästä oviaukosta ilmestyi näkyviin kaksi hahmoa. Jarrek kohotti jo asettaan, mutta ne paljastuivatkin Hyriaztoniksi ja Elliptiseksi.

”Herran tähden!” parahti Hyriazton. ”Mikä kammottava näky! Kultistit ovat mielenterveydeltään ailahtelevampia kuin uskoimmekaan.”
”…” Matoro totesi. ”Elliptinen? Eikö sinun pitäisi olla kuollut?”

”Minä lavastin kuolemani”, komisario totesi. Ei-klaanilaiset nyökkäsivät, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin ja ymmärrettävin asia.
”Tiesin, että selviäisit!” Arbou iloitsi ja palautti etsivän lompakon.

”Minäkin olen lavastanut kuolemani useita kertoja”, Arukap kertoi. ”Esimerkiksi silloin, kun lakkasin olemasta tulirosvo. Ja silloin, kun muistin jälleen olleeni tulirosvo.”
”Minäkin olen lavastanut toisen jalkani kuoleman”, Daleva reiluna kaverina jatkoi.
”Ja minä olen lavastanut kaik-” Urbam jatkoi.
”Hetkinen, kraatana sentään, mitä täällä tapahtuu? Haluatko selittää, Elliptinen?” Jarrek oli kerrankin joukon järjen ääni.
”Me saimme Valaistusnaatin kirjanpidosta selville, että –” tohtori Hyriazton alkoi selittää.
”Mitä tohtori tässä yrittää selittää, on, että me ratkaisimme vihdoin taannoisen Valaistusnaatin hotellin tuhopolton”, komisario puhui avustajansa päälle. ”Ah, löysimme dokumentteja, jotka kertovat salaseuran jäsenen tulleen katumapäälle ja lähteneensä järjestöstä sangen palavalla halulla. Ja tiedämme, että kyseinen henkilö on seurassanne juuri nyt!” Elliptinen jäi hetkeksi odottamaan yleisöltä valtaisia suosionosoituksia nerokkaasta deduktiosta, mutta ne jäivät loistamaan poissaolollaan.

”Minä en ole mikään petturi, jos yritätte sellaista väittää!” Arukap uhosi.

”… minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, Urbam aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.

Xentoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Urbam näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään. Dalevan kasvoille ilmestyi yhtä vieras katse, eikä se johtunut vain siitä, että noin puolet miehestä oli menehtynyt traagisessa juoksuhiekkaonnettomuudessa.
”No siis – Valaistusnaatti painosti minua soluttautumaan teidän joukkoonne. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja kaikista etsivistä, jotka olivat heidän kannoillaan. Se oli yksi syistä, joiden vuoksi liityin. Alkoholisteja, robotteja, kyborgietsiviä ja muita piti pitää silmällä”, Urbam jatkoi. ”Minä… minä raportoin Valaistusnaatille siitä, mitä me tutkimme. Vakoilin myös Elliptistä, Seinänderiä, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”

Hiljaisuus. Xentoro ei tiennyt, mitä ajatella.

”Seinänderin vakoilu nyt ei ollut hirveän huonosti tehty”, Elliptinen sanoi väliin. ”Pahuksen epäpätevä amatööri. ’Seinänder’ ei edes ole oikea nimi.”

”Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.

Naisvahki, joka ei tarvinnut mitään miestä, yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei mustan kätensä suunsa eteen.

”Sinä – sinäkö olet ollut alusta asti – kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet –” hän änkytti.
”Lopetin nämä hommat aika nopeasti, kun ensimmäisen kerran tutkimme tätä paikkaa”, Urbam kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.
”Kaksikymmentä kampanjaa”, Xentoro haukkoi henkeään. ”Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.
”En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa. Kerran väitin, että Xentoro tarvitsee minkään miehen”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.
”Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset – mikset kertonut?”
”Minun oli pakko.”
Vahki hautasi päänsä käsiinsä ja kääntyi selin valoon. Kirjaimellisestikin, olihan Urbam valon toa.

Matoro muistutti itseään, että moittisi Kapuran symbolisen tarinankerronnan puskutraktoria vastaavaa hienovaraisuutta.

Xentoro oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Naisen hengitys oli katkonaista. Valon toa kaatui polvilleen maahan.
”Olen pahoillani, Xentoro”, hän sanoi uudelleen. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.

Xentoro ampaisi ahdistuksissaan yhteen synkistä lyijyovista.

”Okei”, Jarrek totesi ja ampui Urbamin pään mössöksi. ”Eipä ole enää petturia!”
”E-ei noin voi tehdä”, Matoro parahti.
”En odottanut tuota”, Arukap sanoi.
”Mitä helvettiä sinä teet!” Daleva huusi, selkeästi vähemmän reilulla tuulella.
”Tehtävä suoritettu”, Elliptinen iloitsi. ”Uusi sulka hattuuni. Valaistusnaatin valta murenee askel askeleelta.”

273 kohotti tuntosarvensa niin korkealle kuin pystyi ja räpytteli silmiään, mutta päätti olla kyseenalaistamatta mitään tapahtuneesta. Arbou sen sijaan näytti järkyttyneeltä.
Matoro hautasi päänsä käsiinsä. Kaikki meni melkein yhtä hyvin kuin oikeastikin! Ei karzahni!
Todennäköisesti lisää Kapuran luovuuden palasia kuolisi, jos hän ei tekisi jotakin.

”273, taltuta Jarrek jollain, jos se yrittää tappaa vielä jonkun. Arbou, pidä järjestystä. Haen… Xentoron tänne”, Matoro mutisi. Nimen sanominen ääneen tuntui niin väärältä. ”Oletan, että korpit tyyliin syövät sen, jos se menee täällä yksin.”
”Hoituu!” 273 totesi. Hän olikin toivonut, että joku pistäisi mielietsivät ruotuun. ”Matoro, ota joku kuitenkin mukaan! Täällä ei kannata olla yksin!”
”En oikeastaan luota niiden kykyihin olla tekemättä mitään typerää”, Matoro vastasi ja harppoi lyijyoven läpi.

Toisella puolella oli erittäin pimeää. Oli, kuin huonetta ei olisi viitsitty edes kuvailla. Ainoa asia, mitä siitä sai irti, oli aavistus, että ehkä siellä oli Xentoro.

”Uh, oletko täällä?” Matoro huhuili.

Pimeimmästä huoneesta kuului epäselvää nyyhkytystä. ”M-mene pois!”

”Tiedän aika hyvin, miltä sinusta tuntuu”, toa vastasi. Hän löysi vahkin pimeästä komerosta kyhjöttämästä nurkasta.

”Epäilen suuresti”, Xentoro lausui surumielisesti ja katsahti Matoroa kohti pimeässä (uskomattoman tarkoilla robottisilmillä näki kai paremmin). ”Vai oletko sinä koskaan pettänyt ystäviäsi?”
”No, oikeastaan”, toa sanoi rauhallisesti ja istuutui vahkin viereen.
”Hyvä on. Tarkennetaan sitten”, Xentoro nyyhkytti. ”Oletko koskaan ollut tietovuotaja?”

Matoro ei saanut hölmistyneisyydeltään sanottua mitään.

”M-minä olen pahamaineinen tietovuotaja Xentoro Mustalumiden”, Xentoro nyyhkytti. ”Luulin, että muut olisivat tajunneet siitä, että käytin o-oikeaa etunimeäni, mutta joka kerta, kun luimme aamun lehteä… ’Xentoro, t-tällä tietovuotajalla on… s-sama nimi kuin sinulla… aika hassua!'”

”Hetkinen, Mustalumi? Xentoro Mustalumi?” Matoro kysyi, mutta ei jäänyt miettimään, mitä Kapura sillä halusi sanoa. ”Äh, olennaiseen. Oletin, että järkytytit siitä, että Urbam –”

”Siitäkin!” Xentoro sanoi. ”N-nyt meidän pitää… pitää p-paeta! Minä… minä nyökkäsin merkitsevästi eräälle linnulle, k-kun kävelimme tänne, ja… ja… hatuntekijä saattaa jo tietää, että olemme täällä! M-miksi minä ryhdyinkään hänen vakoojakseen!”

”… sinä tunnet hatuntekijän?”

”M-minun tehtäväni oli h-houkutella sinut tänne… H-hän arveli, että seuraisit o-oven toiselle puolelle varmasti, jos tietäisit, että minä olisin –”

Xentoron lause loppui kuin seinään, kun hän tunsi tuskallisen piston vatsassaan. Matoro katsoi tyrmistyneenä, kuinka tuntematonta nestettä valui reiästä vahkin vatsasta, johon oli uponnut ilmeisen pitkäteräinen tikari. Tikaria taas piteli käsi, jonka omistajan piirteet erottuivat nyt pimeästä, kun tämä kietoutui vahkin ympärille kuin hellä rakastaja.

”Jos tietäisit, että minä olisin… kuollut, eikö niin?” Makuta Nui sanoi melodramaattisen surullisella äänellä. Xentoro taas oksensi verta.
”Manu, mitä helvettiä sinä…” Matoro aloitti, mutta Manu hyssytteli hänet hiljaiseksi.
”Etkö kuullut, että petollinen nainen petti sinut juuri Avdelle?” Manu sanoi ja vaimensi Xentoron korinan tukkimalla tämän suun kämmenellään.
”Eikö Kapuran mielen osien tuhoaminen ole… vastuutonta?” Matoro protestoi. Makuta kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”Taisin todeta, ettei Kapuran mielenterveys ole minulle mikään kovin suuri prioriteetti. Mutta saatat olla oikeassa siinä, että se voi olla meille kohtalokasta. Uskon, että konetta pitävät täältä poissa nimenomaan Kapuran mielikuvitus ja sen murskaksi jauhamisen hankaluus.”
Makuta veti tikarinsa irti Xentoron veltosta kehosta ja antoi vahkin valua maahan.
”Onhan tuo vielä elossa, katso nyt.”
”Sinulla on jotain sata voimaa, korjaa hänet”, Matoro kivahti ja esti vahkia kaatumasta kokonaan. ”Xentoro on ainoa johtolankamme loisen perään!”

Xentoro kohotti vapisevin käsin mustasta aukosta taottua terää, joka oli ikävästi tahriutunut verestä. ”M-mitä täällä…”
”… tapahtuu! On muuten ihan hemmetin hyvä kysymys, Mustalumi”, Manu huudahti. ”Skippasin roolipelin neljä edellistä lukua, joten minun näkökulmastani Elliptinen kuoli viisi minuuttia sitten.”

”Ensin sinä ohitat puolet tarinasta ja sitten tulet tappamaan sen hahmoja”, Matoro vastasi. ”Manu, mitä pirua sinä oikein ajattelit? Jos olisit ollut mukanamme, olisit saattanut tajuta, että kaikki nämä hahmot ovat osa Kapuraa! Tämä ei ole sinun henkilökohtainen leikkikenttäsi! Juuri tämän takia kukaan ei pysty luottamaan sinuun!”
”Noh, noh! Ollaanpas sitä nyt jyrkkiä! Mistä tiedät, etten vaikka tehnyt jotakin tosi olennaista poissa ollessani?” Makuta Nui vastasi ärsyttävän itsevarmana.
”Kuten?”
”Tuota, aika tärkeitä asioita.”
”No, mitä sait selville?” toa tivasi.
”Mitenkäs te olette edenneet? Jätitkö Kelvinin yksin?” kerubi vaihtoi aihetta.

Matoro huokaisi ja antoi periksi.
”En ole ihan varma”, hän vastasi ja auttoi selvästi miestä sillä hetkellä tarvitsevan vahkin pystyyn. ”Jätin 273:n ja Arboun pitämään huolen siitä, etteivät nuo muut tapa toisiaan. Toivottavasti ötökkäpoju on hyvä diplomaatti. Mennään katsomaan tilanne siellä, ja sitten tämä yksi saa kertoa meille kaiken loisesta.”

”Minä… minä en tiedä mitään mistään loisesta!” Xentoro sopersi. ”H-hatuntekijä sanoi kerran olevansa ajatus… j-jokin fiktiivinen vastine jollekin linnulle… jonka… jonka se lintu loi jotenkin… mutta minä en ymmärrä mitään mistään!”
”Ethän sinä niin!” Manu ärähti pudottaen tikarinsa ja tarttui Xentoroa olkapäistä. ”Ethän sinä tiedä mistään mitään! Mutta sinä olet vakooja! Vie meidät Hatuntekijän luokse!”
Matoro tarttui kiinni vahkia retuuttavan makutan käsivarresta.

”Manu, älä. Xentoro täytyy pitää hengissä”, hän muistutti.
”Niin, aivan”, Manu sanoi hengästyneeltä kuulostavalla äänellä ja tönäisi sitten vahkin päin toaa. ”Pidä sinä sitä, jos kerran kohtelet itse paremmin.”

”Eikä… eikä minun tarvitse viedä teitä Hatuntekijän luokse… k-koska minun tehtävänäni oli h-houkutella teidät tänne paljastamalla t-tietoa mielisairaalasta!” vahva vahki nyyhkytti Matoron tukiessa tätä. ”H-hatuntekijä voi jo olla täällä!”
”Lakkaa itkemästä, tyttö. Se on vain muutaman elämäpisteen haava. Olet hetkessä entinen hyödytön itsesi!” makuta totesi ja potkaisi auki lyijyoven, jonka taakse valtaosa joukosta oli jäänyt.

Ja siellä kaikki olikin mennyt juuri niin hyvin, kuin saattoi kuvitella.

Aution meren yllä oleva taivas maalautui yllä spektrinä. Saaren rantoja verhoava sankka sumu oli jäänyt alle Laivan noustessa ylemmäs ja ylemmäs. Lähes mustasta kumpuava syvä sininen Koneen takaa muuttui hitaasti taivaankannella violetin ja punaisen kautta kirkkaan keltaiseksi. Auringot loistivat unen taivaalta heikkoina ja häilyvinä, ja oli mahdotonta sanoa, olivatko ne nousemassa vai laskemassa. Aurinkoihin katsominen ei sokaissut ollenkaan, ja Visokin mielestä ne näyttivät hieman kuin todella suurilta Kapuran silmiltä.

Tähtiä ei taivaalta juuri paljastunut, paitsi se tärkein. Punainen tähti piirsi viivaa aivan heidän yläpuolellaan paljon kirkkaampana kuin oikeassa maailmassa… kuin Kapura olisi uskonut siihen hieman enemmän kuin kaikkeen muuhun. Visokki mietti hetken, olisiko hänen pitänyt kokeilla nostaa Laivaa punaisen hohteen luokse ja kokeilla tarttua siihen kädellään.
Mutta aikaa leikkeihin ei ollut. Lintu liiteli jossain toisaalla, helvetinkone raksutti sen perässä, ja he olivat jossain siinä välissä, eikä saarelle rantautuneista ollut tietoa.

Ja heidän pakoajoneuvonsa oli, Suuri Henki siunatkoon, kuitenkin tehty kissoista ja sokerista.
Tarip kaiveli nahkalaukkuaan taaempana. Visokki ei ollut kysynyt, mitä matoran siellä piti; hän pohti, olisiko kysymys loukkaava, ja päätyi siihen, ettei se välttämättä olisi. Ainakin hän voisi tiedustella, löytyisikö runoilijalta kaukoputkea, jolla hän voisi tiirata kuolonkoneistoa tarkemmin.

”Tarip, tämäkin voi ehkä aluksi tuntua vähän tyhmältä kysymykseltä, mutta… tiedätkö täysin, mitä kaikkea tuon reppusi sisältä löytyy?”

”Sinne ilmestyy ja sieltä katoaa toisinaan asioita”, mutisi Tarip takaisin. ”Samanlaista kaikkialla täällä. Kun kääntää katseensa, muistot kadottavat varsinaisen muotonsa ja hajoavat osiin, kunnes muodostuvat sitten uudelleen ympäristön ja sattuman varassa. Tarkistin vain, etten kadottanut sitä tärkeintä.”

Matoran vilautti Visokille kultaista kelloa, ulkonäöstään päätellen lukemattomia vuosia nähnyttä aikarautaa.

”Sitä, joka kyllä pysyy olemassa.”
Visokki nyökkäsi hänelle harvinaisesti siunatulla päällä. Kultainen kello po-matoralaisen hyppysissä näytti niin todelliselta, että siitä Kapuralla oli selvästi tuoreitakin muistoja. Kysyminen ei tuntunut kohteliaalta.

”Ymmärrän. Jos työntäisit kätesi reppuusi ja olettaisit löytäväsi sieltä kaukoputken, millä todennäköisyydellä sellainen ilmestyisi sinne?”

”Melko hyvällä, kun ottaa huomioon olinpaikkamme, josta sellaisia on tapana löytyä.”

Tarip kurotti kätensä säkin pimeyteen katsomatta sisään, tunnusteli sen sisältöä ja löysi pian etsimänsä. Runoilija ojensi Visokille hopeisen kaukoputken; tämä otti sen kiitollisena vastaan ja suuntasi linssin kohti hammasrattaita.
Visokki ei ollut varma, mitä oli uskonut saavuttavansa. Vaikka metallien liikkuvan vuoren sisältä oli aistittavissa kaikuja jonkun muun mielestä, oli Kone itse abstrakti, suunnitelematon ja vailla logiikkaa. Sen muotoja seurailemalla ei löytänyt vinkkejä sisäänmenoaukosta… lukuunottamatta sen kitaa täynnä hirviömäisiä teriä, rattaita ja kouria. Niiden työskentelyn välistä saattoi vieläkin nähdä jotain, joka oli ehkä ollut ennen osa merirosvosaarta. Koneen hypnoottisen liikehdinnän ja jatkuvan laajenemisen tuijottelu aiheutti Visokille vain huimausta, ja hän laski kaukoputken takaisin Taripin käteen.

”Mitä tuo sitten tällä hetkellä tekeekään, sillä menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin se on lähelläkään roolipelien valtakuntaa… toivottavasti muut ehtivät löytää jotain ennen sitä.”

”Toivottavasti”, sanoi Tarip. ”Voimme paeta koneelta vain hetkellisesti. Lopulta se saavuttaa meidät, mihin ikinä karkaammekaan.”

Visokki kohautti olkapäitään. Ja havahtui samalla siihen, kuinka oudolta se tuntui ja varmasti näytti sellaiseen tottumattomalta. Kaikki ne eleet, joita hän käytti tällä keholla, olivat hänen ystäviltään opittuja.
”En tiedä”, hän mutisi. ”Minusta vääjäämättömyyksien ajatteleminen on tuntunut aina jotenkin oudolta. Miksi mikään, mitä tuo laite tekee olisi vääjäämätöntä?”

Älä ajattele kuolemaa, Visokki.

Tarip ei vastannut, mutta myös Visokin hiljensi jokin näky. Yksinäinen sulka, joka oli vain mustaa eikä mitään muuta, lepatti aavemaisesti heidän silmiensä ohitse Taripin puolelta laivaa. Yläilmoissa, kuten missään muuallakaan Koneen alistaman tyynen meren yllä, ei ollut pienintäkään viimaa tai tuulenvirettä. Silti tuo musta linnunsulka leijaili seuraten omia sääntöjään, riepoitellen itseään kuin kapinana kaiken liikkumattomuudelle. Visokki yritti tarttua siihen, mutta hetkessä se oli liian kaukana ja jatkoi matkaansa ulapan yllä.

”Mistä – mistä tuo tuli?” Visokki sopersi käännellen päätään paniikinomaisesti. Missään ei ollut linnun lintua, ei pienintäkään vihjettä sellaisesta. Merirosvot, joiden kanssa hän jakoi katsekontaktin, vaikuttivat vain yhtä kummastuneilta.
Mutta ennen kuin Visokki ehti miettiä sitä sen enempää, hän huomasi seurata sulan matkaa.

Se tanssahteli laivan kannelle, pyöri hetken ilmassa ja jatkoi sitten eteenpäin. Visokki seurasi sulkaa aluksen toiselle puolelle, mutta kun hän oli sinne päässyt, pysähtyi pikimusta aavistus siihen paikkaan ja putosi hiljaa kohti merta, joka odotti kaukana alapuolella.

Visokki katsahti alas, mutta siellä ei näkynyt mitään. Näkymä tällä puolella laivaa oli hyvin samanlainen kuin toisellakin – täydellisyyden koneisto ahmi horisonttia kitaansa ja hivuttautui hiljalleen kohti saarta.

Mutta kauempana…

Visokki suuntasi kaukoputkensa suuntaan, johon sulka oli pyrkinyt, ja näki vilauksen hammasrattaiden armeijasta, joka oli jotenkin kulkenut meren alitse ja nousi nyt ylös jossakin saaren toisella puolella. Tumma torni Koneen olemusta nousi sumuisista vesistä hiljaisesti kurnuttaen ja alkoi rakentaa itselleen raajoja ja siltoja kohti sumuista saarta.

Voi ei.

”Tarip? Lähdetään. Meille tuli kiire.”

XXX Laiva käänsi kurssiaan ja alkoi viilettää ilman halki kohti sumua, jonka takana Koneen etäpesäke kasasi itseään kohti kaupungin muotoja.

Kun Manu, Matoro ja Xentoro astuivat takaisin kelmeään valoon, rettelöivä etsivä oli näemmä saatu taltutettua. Jarrekin naama rutistui mielisairaalan lattiaa vasten nazorakin saappaan painamana. Jostakin syystä Urbam oli ilmestynyt portaista paikalle uudelleen ja kertoi muuttuneensa viime hetkellä valonsäteeksi paetakseen. Elliptinen oli epäselvissä tapahtumissa joutunut uuden traagisen sairaskohtauksen kohteeksi ja kuollut. Arbou oli napannut Korpin pyssyn, jolla hän nyt tähtäsi muita roolipelihahmoja.

”Kelvin!” Manu huudahti. ”Olen ylpeä sinusta! Tiesin, että pystyt siihen!”
”Ai, hei Manu. Löysitte sen vahkin?” 273 kysyi samalla, kun polki impulsiivista mielietsivää lujemmin korkonsa alle.
”Manu puukotti sitä”, Matoro vastasi ja vilkaisi julmasti makutaa. ”Tiivistelmä: se, jota he kutsuvat ’hatuntekijäksi’ ja jonka me oletamme olevan loinen, halusi meidän tulevan tänne ja todennäköisesti on paikalla hetkenä minä hyvänsä.”
”Missä skarrarrarissa se lakinväsääjä oikein viipyy”, Manu turhautui. ”Minulla olisi sille pari valittua sanaa!”

”Ei, meidän täytyy lähteä!” Xentoro sanoi kauhuissaan. ”Hatuntekijä ja hänen kulttinsa suunnittelevat koko maailman tuhoamista! Tänne tulo oli vain ansa!”

”Xentoro”, Matoro tarttui vahkia olkapäistä ja katsoi häntä silmiin. ”Me tiedämme, mikä maailmaa tuhoaa, ja se ei ole hatuntekijä. Hatuntekijä on todennäköisesti ainoa keinomme pelastaa maailma. Luota minuun. Minulla on tilanne hallussa!”

Nainen katsoi toaa epäröiden, muttei sanonut enää mitään.

”Ja jos olen väärässä ja hatuntekijä tekee meistä kaikista päähineitä, voin sitten myöntää, että olitkin oikeassa. Jos se saa sinut paremmalle tuulelle.”
”Ja sinusta ainakin tulisi oikein komea päähine!” Xentoro hymähti.
”Ällöttävän ihanaa”, Manu sanoi inhoten. ”Voisin puukottaa tuota vahkia uudestaan.”
”Joten, onko Hatuntekijä hyvä va-” 273 aloitti.
”Hiljaa, kuuletteko”, tohtori Hyriazton sähähti äkkiä.

”666”, kuului kuiskaus jostakin lyijyoven avautuessa.

Ja ovella seisoi kasa pelkoa.

… useamman kaltaista pelkoa.

Olento, joka sieltä astui, näytti Matoron silmään eniten ruttotohtorilta, joka oli jahdannut häntä Aft-Amanan synkillä käytävillä – mutta kun toa tarkasteli lähemmin, hän huomasi sillä valkoisen sätkynuken kädet.

273 vapautti Jarrekin jalkansa alta. Sanomatta mitään etsivä nappasi aseensa merirosvolta ja alkoi ampua Hatuntekijää hermostuneesti. Haulit kilisivät lattialle.

Lyijyoven toisella puolella paloi tyhjyydestä ilmestynyt tuli, ja ilma oli täynnä joka puolelle leijuvia pikimustia sulkia. Kädessään Hatuntekijällä oli valtava neula, joka oli varmaankin aika kätevä, mikäli halusi parsia kokoon eräänlaisia päähineitä. Ja päässään sillä oli hattu, joka muistutti etäisesti varista, sekä muuta mustuutta vasten silmiinpistävät siniset jäniksenkorvat.

Keskinkertaisen rikostrillerin päähenkilö ampui sitä toisen kerran. Kolmannen.
”Karzahni!” tämä kirosi. ”Kuole, perkele!”

”Kuinka voit tappaa pelon itse?” kysyi Hatuntekijä. ”Kuinka voit tuhota sen, joka on parsittu kokoon mielen syvimmistä kauhuista? Meriharakka on viisas – se osasi vain kuiskia, mutta se riitti. Toan mieli itse synnytti minut, antoi pelolleen kasvot.”

Edes Hatuntekijä ei näemmä ollut immuuni Kapuran kehnoille ekspositiotaidoille, huomasi Matoro. Manu oli menettänyt kiinnostuksensa olentoon sillä sekunnilla, kun se oli ilmoittanut, ettei ollut itse loinen. 273 astui askeleen taaksepäin tullen Manun rinnalle. Uusi roolipelihahmo vaikutti uhkaavammalta aiempiin verrattuna.

”Ja sitä paitsi”, rääkyi päähän pistettävien asusteiden parsija, ”on liian myöhäistä. Pian Kone tuhoaa meidät kaikki. Se murskaa meidät samaksi tyhjyydeksi, josta olemme tulleet, vaikka yritinkin varoittaa tämän saaren asukkaita.”

Ilmestys oli Matorolle enemmänkin häiritsevä kuin pelottava. Se… se ei muistuttanut juurikaan hänen omia traumojaan. Kuinka eri tavalla Kapura olikaan nähnyt nuket?
”Kerro meille Koneesta”, toa pyysi varovaisesti.

”Mikä on Kone? Mistä se on tullut?” sanoi vaatturilinnun ääni. Kammottavat venytetyt kädet kohensivat päähinettä. ”Sitä me emme täällä tiedä. Tiedämme vain, että se murskaa kaiken olevan ilman vastarintaa! Tiedämme, ettemme voi sille mitään, sillä toakaan ei sitä tiedosta – edes tämän saaren asukkaat, hänen nukkensa, eivät suostuneet kuuntelemaan varoituksiani, ennen kuin puin ne linnuiksi.”

Hirviömäinen ilmestys silmäili klaanilaisten joukkoa.

”Mutta te ette ole täältä. Te olette ulkoa! Te ette ole nukkeja. Ette toan, ette rakentelijan. Tämä mieli ei ole enää vain Rakentajan hiekkalaatikko, jonka hän voi muovailla haluamakseen. Teillä on mahdollisuus vaikuttaa. Te voitte muuttaa kaiken. Te voitte teljetä Rakentajan rattaat.”

”Turpa kiinni ja käske niitä karzahnin lintujasi lopettamaan rikokset!” Jarrek ärähti ja ampui uudestaan. Monta kertaa. Se ei ollut kenenkään mielestä rakentavaa toimintaa, mutta rikosetsivän päässä oli liikaa mielipromilleja moisen huomioimiseen.

”Kuten sanoin –”

”SKARRARRARRIN TURPA KIINNI NYT JA KUOLE!”

”Manu!” Makuta Nui kuuli Visokin hätääntyneen äänen.
”Mitä siellä tapahtuu?” tämä vastasi ääneen, jolloin 273 katsoi tätä ihmetellen.
”Yritin hidastaa sitä, m-mut… kone on täällä! KONE ON TÄÄLLÄ!”

Massiivinen mäntä iskeytyi seinästä läpi. Se löi yhdellä mekaanisella pistolla makutan ja useamman roolipelihahmon sivuseinään. Sitten iski katosta toinen ja alaviistosta kolmas. Pienet teräksiset osat alkoivat rakentaa etäpesäkettään huoneeseen valtavalla nopeudella ja matemaattisella tarkkuudella.

273 tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun. Hän väisti juuri ja juuri Koneen osien liikkeen, kun ne nousivat lattiasta hänen vierestään.
”Matoro, meidän on lähdettävä! Makuta, oletko kunnossa?!” konetorakka huusi hätääntyneenä ympärilleen. Jään toa ei kuullut huutoa, kun puoli kattoa sortui huoneeseen. Hän kiskoi Arboun ylös ja sysäsi muiden suuntaan pois huoneesta. Matoro itse syöksyi Lakintekijän luo.
”Sinä tunnet tämän paikan!” hän tarttui tästä ja huusi. ”Mistä pääsemme pois?”

Linnun ja aika monen muunkin risteymä vilkaisi jään toaa ja heilautti neulaansa, mikä sai seinän sortumaan tiiliksi ja laastipölyksi toisella puolella huonetta. Se paljasti jonkinlaisen tunnelin.

”Minä odotan tästä vastapalvelusta, Matoro. Harakkakin odottaa.”

Toa yritti epätoivoisesti pitää lukua siitä, että kaikki tulivat mukaan. Arbou ja 273 menivät etummaisina, perässä juoksi Arukap ystävineen sekä Hyriazton. Xentoro pysähtyi tunnelin suulle eikä halunnut jättää Matoroa. Kun Jarrekin ammukset olivat loppuneet, hänkin oli siirtynyt vetäytymisen kannalle. Manu oli saanut nostatettua jonkinlaisen ylimääräisen seinän heidän ja Koneen väliin, mikä antoi ryhmälle juuri tarpeeksi aikaa päästä Lakintekijän tunnelin uumeniin.

Ennen kuin tuomiopäivän koneisto sai öljyisiä ulokkeitaan heidän kimppuunsa, kutoi itse pelon ruumiillistuma tunnelin neulallaan umpeen. Matoro ei tiennyt enää, mitä uskoa, kun hänen elämänsä huonoimpien päivien olennoista parsittu hirviö harppoi samassa joukossa Konetta pakoon.

Xentoro hihitti hysteerisesti jonon perällä. ”Minä en ymmärrä enää mitään, ja alan epäillä, ettei kukaan ole koskaan ymmärtänytkään!”
”Turpa kiinni, tai… vedän turpiin, skarrar”, Jarrek ärähti ja yritti ampua jotakuta ilmeisesti ärtymyksestä, mutta luoteja ei tullut tyhjästä lisää tässä roolipelissä.
”Herran tähden, kultistien ennustama maailmanloppu tulee. Minun ei olisi koskaan pitänyt erota heistä!” Hyriazton mutisi hermostuneesti. ”Sanokaa huonekasveilleni, että jään kaipaamaan heitä!”

Tunneli päättyi jääkaappiin jossakin yläkerroksista. Matoro huomioi valtavan pitkät ja jyrkät portaat, jotka johtivat kerroksesta alas. Suuret ikkunat olivat villikasvien ja höyhenien peitossa. Hyytävä itse itseään valmistavan tehtaan kaiku kuului jostakin alhaalta sen tuhotessa järjestelmällisesti pohjakerroksia.

”Siinä meni hattumallistoni”, Hatuntekijä rääkäisi joukon takaa. ”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot – jokainen oli ainutlaatuinen taideteos, tehty rakkaudella ja puhtaalla pelolla. Ja mielisairaalan potilaista.”

273 yritti parhaansa mukaan jättää kammottavan hirviön kommentin omaan arvoonsa. ”Pääsemmekö jotenkin takaisin satamaan?” hän huohotti.

”Koneella on selvästi jokin kiire syödä meidät”, Manu ärähti, laski kämmenensä ohimoilleen ja kurotti telepaattisen yhteyden Visokkiin.
”Tulkaapa hakemaan. Täällä olisi aika pirun monta roolipelihahmoa pelastettavana.”
”Saaren satamapuoli on täysin koneiston alla! Pääsimme juuri ja juuri pakoon”, Visokki vastasi. Hänen äänensä kuulosti hengästyneeltä.
”Mutta ettehän rikkoneet laivaa? Se on niin kovin käytännöllinen.”
”Tulemme sillä mielisairaalalle! Mitä lähemmäs tulen Taripin kanssa, sitä enemmän saatte Koneen mielenkiintoa. Sen liike tuntuu… kiihtyvän, kun Tarip on sitä lähempänä!”
”Syvimmät pahoitteluni siitä”, välittyi Taripin ääni Visokin kautta. ”Pitäkää kiirettä, seikkailijat!”

Alhaalta kuului vihlova metallinen rääkäisy, kun jotakin mekaanista meni rikki. Sitten kuului kilinää, kun tusinat osat putoilivat rappusia alas.

”Unohdimme kertoa sille portaista”, Arukap mutisi. ”Ne ovat hyvin vaaralliset nopeasti noustaviksi.”
”Muistan, kun menetin neljäsosan kehostani tuollaisissa portaissa”, Daleva kertoi surumielisesti.
”… ja me olemme kiivenneet jo kuudet?”

”Visu-kullalla on tilanne hallussa”, makuta kääntyi kahden klaanilaisen puoleen. ”Sanoi, että ovat tulossa noutamaan meidät.”

”He tulevat laivalla? Emmekö me ole…” Arbou valitti ja sysäsi ikkunan auki. Se vaati muutaman yrityksen, sillä köynnökset olivat tiukassa.

He olivat hyvin korkealla. Alhaalla levittäytyivät roolipelikaupungin synkät teollisuuskorttelit. Paikoitellen Kone kasvoi talojen joukossa kuin sienirihmasto. Se täytti kadut kuin hyökyaalto, jättäen talot puristukseensa kunnes saisi ne purettua.

”… ole aika korkealla?”

”Laiva lentää”, Manu totesi arkisesti. ”Älä takerru pikkuseikkoihin, poika.”

Toinen kolaus kuului rappusten alaosasta. Asioita hajoili. Jos Koneella olisi ollut kyseisen roolipelin ohje luettavissaan, se olisi varmasti ymmärtänyt kulkea ylös hitaampaa, mikä olisi vähentänyt vahinkonoppien määrää.

”Tuo on oikeastaan aika surullista”, Arukap kommentoi.
”Jos se ei olisi maailmanloppu”, Urbam vastasi. Hän oli selkeästi hieman pettynyt siitä, että kukaan ei ollut juuri noteerannut hänen dramaattista paljastustaan petturuudestaan. Liiat juonenkäänteet pilasivat hyvänkin tarinan.

Pian irto-osien putoileminen loppui hetkeksi. Koneisto lopetti portaista läpi yrittämisen. Kykenikö se tuntemaan toivottomuutta? Tuskin. Todennäköisesti se siirtyi suunnitelmaan B.

”Eli nyt me vain odotamme, että Visokki pääsee lentämään tänne?” Jäätutkija kysyi hädissään.
”Voisimme etsiä parvekkeen tai reitin katolle”, Matoro ehdotti. ”Jotakin, josta pääsemme nopeasti liikkeelle?”
”Oveluutesi on lähes Elliptisen tasoa”, tohtori Hyriazton totesi lumoutuneena.

Matoro katseli metallisten helvetinahjojen laajentumista kaupungissa ikkunasta, jonka Arbou oli avannut. Ne ahmaisivat sisäänsä Kapuran luovuutta kortteli kerrallaan. Kuinka monta sataa hahmoa toa oli kirjoittanut? Vaikka kaikki niistä – tai oikeastaan valtaosa niistä – eivät olleet olleet kovin hyviä, niiden menetys tuntui Matorosta oudon pahalta. Omituinen seurue, joka hääräsi huoneessa, oli typerin asia, mihin hän oli koskaan ollut kiintynyt.
Hyvin geneerinen karski lainvalvoja. Mestarietsivän avustaja. Pelon ruumiillistuma. Sitten oli Urbam… Arukap… Daleva… Xentoro…

Mustalumi yritti olla herkistymättä miettiessään, mitä kaikki ne hahmot kertoivat Kapurasta. Miten… positiivinen kuva Kapuralla sitten kuitenkin oli heistä kaikista? Hän irvaili heidän kustannuksellaan, mutta… ei pahalla. Ei koskaan pahalla.
Kaiken sen jälkeen, mitä Aft-Amanassa oli tapahtunut, voisi luulla, että seppä olisi kirjoittanut Matoron hahmon vainoharhaiseksi tai pakkomielteiseksi typerykseksi. Tai murhaajaksi.
Kaikista vaihtoehdoista Kapura valitsi juuri Xentoron.

Vielä Aft-Amanankin jälkeen Kapura halusi, että olisin onnellinen, Matoro ymmärsi.

Mustavalkea kommandovahki yritti sivummalla turhaan avata suurta ikkunaa. Pelkkä ajatus sai toan katumaan kaikkea vieläkin enemmän. Katumaan niin paljon.
Seuraava ajatus ei ollut lainkaan niin mieluisa.

Miten Kapuralle käy, jos Kone syö kaikki tämän luomukset…?
Toa vannoi, ettei aikonut ottaa siitä selvää. Hän vannoi jälleen, että niin ei tapahtuisi.

Xentoro ja Arbou ja muut olivat aivan yhtä olennainen osa Kapuraa kuin Tarip tai Zairyh tai minä, hän ajatteli Koneen pauhun syödessä maailmaa. Kapura oli jokainen typerä roolipeli, jonka hän oli tehnyt omaksi huvituksekseen. Koko mielisairaala ja koko se kliseinen kaupunki, jossa he kulkivat, oli olennainen palanen sitä, mikä teki Kapurasta Kapuran.

Kone ei saa syödä heitä, Matoro vannoi hiljaa itselleen ja toivoi, että jollakin unen tasolla Kapura kuulisi hänet. Tunne oli sama kuin silloin Angoncen kannella, kun hän vannoi, ettei antaisi aluksen osua torneihin.

Sen sanoi hänelle se kuusisiipinen serafi, joka tiesi niin hyvin, mikä oli mielen prinssille parasta.
Miekansivalluksen sijaan Mustalumi kätteli makutaansa.

Tällä kertaa hän onnistuisi. Hänen pitäisi.

”Matoro, täältä ei löydy mitään. Kaikki huoneet, joihin täältä pääsee, ovat keskeneräisiä. Pelkkiä tyhjiä, ei mitään. Ihan kuin Kapura olisi olettanut, ettei kukaan koskaan pääse tänne”, 273 raportoi.
”Jos ongelma on täältä ulos pääseminen, voisimme vain rikkoa seinät”, Manu ehdotti. ”Eivät ne voi kovin vahvoja olla, kun minäkin lensin yhden mokoman läpi! Tai sitten voisin vain saada ne lakkaamaan olemasta.”

”Onko Visokista kuulunut?” Matoro kysyi.
”Kuka sitten Koneen rakentaja onkaan, se ei missään nimessä halua Taripin pääsevän pakoon. Visu vakuutti, että he pääsevät tänne.”
”Toivottavasti ennen kuin tuo masiina keksii, miten päästä portaat ylös”, Jäätutkija kauhisteli.

Kuin tilauksesta Kone lähti taas käyntiin uudelleenlasketulla suunnitelmalla.
Portaiden alaosa peittyi metalliin. Se rakensi itseään sitä mukaa, kun portaat hajottivat sitä. Aluksi se ei päässyt minnekään, mutta lopulta silkka komponenttien määrä sai sen nousemaan. Hammasrattaiden virta eteni hitaasti. Metalli rääkyi, kun se tuhoutui, mutta Kone korjasi itseään nopeammin. Ja nopeammin. Roolipelin porrassääntöjen satunnaisuus joutui nöyrtymään koneiston järjestelmällisyyden edessä. Vähä vähältä rautainen vuorovesi nousi.
Jarrek heitti pistoolinsa sitä päin ja kirosi. Onu-matoralaisen mutka kalahti koneen terästä vasten… ja hitsautui itsestään sen kiehuvan kuumaan pintaan sulana metallina. Kuten kohta heidän kehonsakin.

”Luulen, että meidän on paras siirtyä”, Manu totesi. Hän piirsi sormellaan kattoon luukun, josta putosi köysitikkaat. ”Jos Kapura ei tehnyt näitä huoneita valmiiksi, minä voin viimeistellä ne!”
Sitten hän livahti ensimmäisenä ylös viittoen muita mukaansa.

Makuta Nui ensimmäisenä ja Matoro viimeisenä seurue nousi rakentamattomaan fiktiotilaan. Koneen tasainen käynti kuului alhaalta. Se nousi.

”Jos laivanne ei ehdi tänne, meillä kaikilla on hyvin suuri todennäköisyys kuolla”, Arukap totesi viileästi. ”Ja laivoilla on ollut täällä tapana olla toimimatta, että en elättelisi toivoa.”
”Minua ei ainakaan upota mikään!” Xentoro huudahti jännittävästä tilanteesta piristyneenä. ”Olen ollut elämäni aikana viidessä laivaonnettomuudessa, enkä hukkunut kertaakaan.”

Makuta raastoi heille olemattomuudesta lisää luukkuja ja tikapuita. Tyhjät mielisairaalahuoneet vilisivät, kun he kapusivat suoraan ylöspäin.

Jostain alhaalta kaikui yhden kerroksen lattian romahtaminen. Männät hakkasivat tietä ylöspäin kuin muurinmurtajat. Vääjäämättömästi. Tärähdykset vaikeuttivat kapuamista, ja aina välillä joku joukosta kyseenalaisti tikapuiden kestävyyden.

Kerroksia oli kymmeniä. Kukaan ei ollut erityisen varma, montako tarkalleen, paitsi Manu, joka luki ystävällisesti manuaalista, että he olivat 62. kerroksessa ja että katolle olisi enää neljä kerrosta.

Tai siis ennen kuin koko mielisairaala kadotti tasapainonsa ja huojahti helvetillisellä ryminällä monta metriä. Sillä ei tainnut olla enää perustuksia toisella puolella. Täräys sai Urbamin otteen lipeämään, mutta Matoro sai tämän kiinni ajoissa.
”Sain sinut”, jään sotilas sanoi kädestään tiukasti roikkuvalle valon toalle. Urbam katsoi häntä silmiin hymähtäen, nyökkäsi ja kampesi itsensä takaisin tikkaille.

”Manu. Olemme kohta katolla. Pitäkää kiirettä. Pitäkää… pitäkää kaikki hengissä.”

Tehdas rakensi itseään hyytävällä vauhdilla heitä kohti. Kun jään toa vilkaisi alas, hän näki mekaanisen meren.

”Visu on aivan pian katolla!” Manu tiedotti etummaisena. ”Hän ei tiedä, kauanko voi odottaa siellä, että vauhtia siitä, ruojat.”

Toinen valtava tärähdys vavisutti koko rakennusta. Kaksi kerrosta. Kaksi kerrosta vielä, toa toisteli itselleen. He pystyisivät siihen.

Silloin valtavat murskauspalkit iskivät seiniin kummallakin puolella, ja koko alempi kerros hajosi tikkaineen päivineen. Kaikkialta kuului hammasrattaiden tasainen käynti, moottorien hakkaus ja servojen surina. Monikaan heistä ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, kun koko suunnitelma irtosi liitoksistaan ja putosi lattialle. Ne heistä, jotka tulivat tikkaissa jälkimmäisinä, löysivät itsensä kohta koneen käsiin joutuvan kerroksen vihreä-ruskea-raidalliselta lattiamatolta.

Mustalumi vilkaisi ylös lattialta, jonne oli pudonnut. Makuta Nuin ilme ylhäällä sanoi hyvin suoraan ”No voi karzahni.”

Matoro vilkaisi sivuilleen. Xentoro nousi vaivalloisesti hänen vieressään huonovointisena. Urbam ja Daleva olivat myös siinä, kuten oli myös Hatuntekijä. Olennon pelottavuutta söi kummasti, kun huomasi sen saaneen mustelmia putoamisesta siinä missä kuka tahansa muukin.

”Tik tok, Sotilas”, ylös nouseva hirvitys kuiskasi nokkansa välistä. ”Aika on kuolleita–”

Silloin öljynmusta mäntä iski läpi lattian naurettavalla voimalla ja lävisti Dalevan vartalon brutaalisti. Pienet hammasrattaat jauhoivat plasman toan veriseksi puuroksi, kunnes edes sitä ei ollut jäljellä. Matoro väisti vaivoin seuraavan ja auttoi Xentoron ylös. Hän kuuli, miten Urbamin luut murtuivat mekaanisen akselin puristuksessa toan jäätyä koneiston otteeseen.

”Ei! Ei! Ei tämä voi päättyä näin!” Xentoro valitti ja hakkasi mustasta aukosta taotulla miekallaan ystäväänsä puristuksissa pitävää metallia. ”Anteeksi, Urbam! Anteeksi! Minun ei ollut tarkoitus… en minä välitä, vaikka olit Valaistusnaatin jäsen! Olet ystäväni!”

Hän ei kuullut, mitä Urbam sanoi viimeisiksi sanoikseen, kun tämän ruumis katosi rusahdellen alas moottoriin.

Hatuntekijä hajosi kankaankappaleiksi. Männät jauhoivat nekin langoiksi, ja kymmeniä harakoita lensi sisältä vapauteen. Metallivaijerit yrittivät kietoutua Matoron ympärille, ja toa tiesi sen olevan vain ajan kysymys, milloin kone olisi kaikkialla heidän ympärillään.

Ellei…

♫ Riko kello, Mielen Prinssi~ ♫
♫ Riko kello, Mielen Prinssi~ ♫

Sinisenä kipinöiden suihkuna toa kuoriutui ja muuttui imaginääriseksi makutakseen. Hän keskittyi siihen humaltavaan voiman tunteeseen, jossa oli ohjaillut hetken todellisuutta Ko-Metrun taivaalla. Adrenaliinihumala tuntui saavan maailman käymään hitaampaa hänen ympärillään. Kuusi valtavaa routasiipeä kasvoivat hänen selästään muodostaen tähden.

Mielen Prinssi syöksi käsistään, joita oli taas kerran kaksi, kaikin voimin kylmyyttä koneen rattaisiin.

Mekaanisten osien vääjäämätön käynti hidastui ja hidastui, kun valkoista routaa kertyi niiden pinnalle. Ne hidastuvat ja hidastuvat. Eivät enää huutaneet. Häviäväksi hetkeksi hän sai aikaan hiljaisuuden ympärilleen.

”Ma-matoro!”, mielten hämähäkin pelokas huuto hukkui enkelten laulun alle. ”Mitä ihmettä sinä teet siellä?”

Mutta toa ei pysähtynyt kuuntelemaan.

Jää särkyi, kun valtava mekanismi yritti saada pyöriään pyörimään. Ja se saikin. Hitaasti. Ja sitten hieman nopeammin. Serafi otti kiinni Xentorosta ennen kuin oli liian myöhäistä ja syöksyi sirusiipineen katon läpi vapauteen.

tik tok

tik tok

muista rakkaani

”… on jo täällä! Matoro! Kuuletko!” toa kuuli Jäätutkijan huudot. Hän avasi silmänsä. Taivas sairaalan katon yllä oli yksi suuri kone. Se kuhisi kuin mekaanisten hyönteisten pesä.

”Meidän pitää lähteä! Hetki vielä täällä, emmekä pääse enää pois tältä saarelta!”
Toa piti edelleen kiinni vahkista. Hän päästi varovaisesti irti.

Vaaleanpunainen alus laskeutui parinsadan metrin päähän katolle. Kone rakensi itseään sitä kohti kaikista suunnista, pusertui sitä kohti kuin suuri mekaaninen käsi, joka oli sulkeutumassa nyrkiksi. Makuta Nui, mielimerirosvo ja loput roolipeliväestä olivat jo matkalla laivaa kohti.

”Selvä”, Matoro vastasi. Nazorak auttoi hänet pystyyn. Toaan sattui aivan liikaa ollakseen pelkkä mielimatkaaja. Kapura teki ehkä jopa liian realistisia elämäpistejärjestelmiä.
”Mennään!”

He kolme lähtivät juoksemaan. Mielisairaalan katto tuntui juuri silloin maailman pisimmältä välimatkalta.

”Manu! Kone sai muut!” Matoro huusi saavuttaessaan toisen joukon.
”Ne olivat enimmäkseen tarpeettomia”, makuta vastasi ärhäkästi. ”Oliko hyvä aika kasvattaa siivet?”
”Kaikki meistä eivät kykene hallitsemaan muotoaan!”

”Minun pitää vaihtaa paikkaa, odottakaa hetki” Visokki viesti heille.

Vaaleanpunainen kissalaiva nousi ilmaan tähtipölyä taakseen jättäen, kun se kulma katosta, jolla se oli hetki sitten ollut, hajosi mekaaniseksi myrskyksi Koneen kasvaessa sen läpi. Valtavat männät lävistivät katon monesta kohtaa syösten ilmaan kaikenlaista romua. Syntyneet palkit syöksyivät välittömästi kaikkialle kasvaen kuin teräksiset tuhon puut.
Manu oli suojannut heitä osalta Koneen hampaista, mutta lattian läpi syöksyneet venttiilit olivat osuneet Jarrekiin niin kovaa, että karskin etsivän keho oli muuttunut jätemetalliksi. Arukap ja Hyriazton jäivät myös kiinni laitteen puristuksiin.

”M-menkää vain! E-en ole enää juonirelevantti!” Arukap parkaisi jalka kivualiaasti mäntien puristuksessa. Matoro yritti kaikin voimin riuhtoa tulirosvoa vapaaksi, kun Xentoro hänen vierellään kankesi Hyriaztonin irti miekallaan.
”Auta tämän kanssa”, hän sanoi vahkille, joka työnsi miekkansa Arukapia vankina pitävän koneiston sisään. Toa näki sivusilmällään Visokin laivan laskeutuvan köysitikkaiden kera niin lähelle kuin suinkin pääsi. Arbou nappasi ensimmäisenä kiinni tikkaista ja viittoi muita luoksensa.
”Matoro, eivät nuo ole tärkeitä!” Makuta Nui karjui läpi koneiden pauhun. ”Tarip on ainoa tärkeä ajatus! Meidän pitää poistua!”

Kaikki ajatukset olivat tärkeitä, Mustalumi tiesi. Kaikki ajatukset olivat osa Kapuraa, eikä hän antaisi niitä koneelle. Hän toisti sitä mielessään uudelleen ja uudelleen. Hän toistaisi sitä, kunnes se muuttuisi todeksi. Hän ja Xentoro väänsivät terää minkä pystyivät, mutta Arukap ei päässyt irti. Tulirosvo huusi kivusta, kun laitteisto veti häntä syvemmälle.

”Perhana, Matoro!” Manu huusi köysitikkailta. Ja Kone oli jo kaikkialla heidän ympärillään. Se hidasti lähestymistään kuin olisi ollut jo etukäteen ylpeä vääjäämättömästä voitostaan. Vain lyhyt matka katon pintaa ja sen yllä odottava laiva olivat vielä vapaita.

”Menkää jo!” Arukap vaati, mutta Matoro ei yksinkertaisesti voinut antaa itsensä tehdä niin.
”Emme jätä sinua”, Xentoro vastasi. ”En halua tuottaa sinulle pettymystä taas!”
”Xen, mene jo alukseen. Tulen perässä”, Matoro huusi yli moottorien vahkille, joka oli edelleen auttamassa toaa.
”Mutta –”
”Mene jo!”
”Tulekin perässä”, vahki, joka ei tarvinnut mitään miestä, vastasi kääntyessään makutan ja nazorakin suuntaan. Hyriazton oli päässyt jo heidän luokseen. ”T-tai saat turpaasi!” Hänen äänensä murtui viimeisellä sanalla itkuiseksi.

Matoro kuuli Laivan kiihdyttävän moottoreitaan. Kaksi muuta klaanilaista huusivat hänelle jotakin, mutta hän ei enää kuullut. Kaikki voimansa ponnistaen Mielen Prinssi sai kammettua Arukapin irti koneiston kahleista, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kaikki pimeni, kun Kone söi heidät. Rattaat sulkeutuivat Matoron ympärille ja vetivät hänet syleilyynsä.

Klaanilaisten mielilaiva lähti ulvoen nousuun heti, kun viimeinenkin oli kiinni köysitikkaissa – eli tässä tapauksessa Makuta Nui. He eivät pääsisi pakoon, jos odottaisivat hetkenkin lisää, Tarip oli sanonut. Makuta sysäsi nazorakin ja Xentoron puoliväkivaltaisella heitolla kannelle ja yritti vielä havaita Matoroa alhaalta, mutta tuloksetta.

”Se turkasen pseudosankarillinen protosorsa”, Manu kirosi. ”Toivottavasti nauttii pitkästä ja tuskallisesta kuolemastaan!”

”E-eikö Matoro selvinnyt!?” 273 kauhistui tajuttuaan, ettei Mustalumi ollut heidän kanssaan.
”No mitä luulet!” makuta ärjyi. Nazorak pysähtyi. Jopa tämän kehossa pyörivät rattaat pysähtyivät. Konehyönteisen leuat tärisivät, kun tämä juoksi etukannelle Visokin luokse.

”Visokki! E-eihän Matoro ole kuollut? T-tämähän ei ole todellista! Me olemme mielessä. Mitä tapahtuu, jos kuolee toisen mielessä?!”

Visokki tuijotti laivan kannen yli vastaamatta ja vain tuijotti konetta ja kuunteli sen mylvintää, nyt lähempänä kuin koskaan. Kuunteli sitä, miten se supisti, painoi alas kaiken mikä voisi nousta sitä vastaan.
Kuinka se jauhoikin niin nopeasti ja perusteellisesti. Kuinka se leikkasi.
”Minä –”, hän yritti kerätä vastausta, mutta ei saanut sitä ulos.

Eikä hän kuullut Matoron mielen ääntä enää. Ei teräsmäntien supistavan voiman takaa. Ei edes pienintäkään vinkkiä siitä, mikä oli ollut joskus Matoro.

”Ei… ei se ole mahdollista”, Visokki päästi ulos. ”Ei se ole.”

Hän oli päästänyt Matoron mukaan tänne. Se oli ollut hänen vastuunsa. Vihreät silmät värisivät, kun Visokki pakotti itsensä jakamaan katsekontaktin nazorakin kanssa.
Älä ajattele kuolemaa, Visokki, Punaisen Miehen hymy toisteli menneessä, joka ei mennyt pois.

”Ei hän voi…”
Hän oli päästänyt Matoron tänne, mutta ennen kaikkea hän oli antanut tämän jatkaa sitä, mitä tämä oli yrittänyt. Koska pienen hetken Visokkikin oli halunnut uskoa siihen. Halunnut uskoa, että sillä oli ollut väliä.
Adminin katse nauliutui metalliseen myrskyyn, kun hän yritti parhaansa mukaan repiä irti ajatuksen, joka puri syvemmälle ja syvemmälle.

”Ei… ei hän.”

Olisin voinut herättää hänet.

Olisin voinut vain herättää hänet, ja hän olisi ehtinyt pakoon.

Olisin voinut herättää hänet.

Xentoro syöksyi mielilaivan keulaan välittämättä ympärillä vellovasta teräsmerestä. Monet merirosvot yrittivät pitää kirkkaanväriset mielipurjeet ehjinä, mutta heillä ei ollut varsinaisesti kokemusta laivalla lentämisestä. Arbou oli kavunnut köysistöön ja teki parhaansa ohjastaakseen merenkävijöitä. Hyriazton oli päässyt laivaan ja huojunut jonnekin ruumaan turvaan.

”M-matoro”, Xentoro parahti ja katsoi rautamerta epäuskoisena. Vain Kapura osaisi kertoa, kuinka paljon vahkin kaltainen roolipelihahmo oikeasti ymmärsi kuoleman lopullisuudesta. Oliko hänen surunsa todellista, vai olivatko hänen tunteensa vain käsikirjoitettuja? Ja mikä tärkeintä, oliko sillä väliä?

”… minähän kielsin sinua”, hän sanoi hiljaa. Hänen metalliselle poskelleen valui kyynel. Hän yritti vielä nähdä vilausta toastaan konemeressä, mutta vain rattaat tuijottivat takaisin.

Aluksen nostaessa korkeutta se sai osuman teräsmännästä. Isku repi ammottavan rei’än keulaan tuhoten kissamaisen keulakoristeen ja myötäpurjeen irti vavisuttaen koko alusta. Vahki putosi kirkaisten monen merirosvon kera alhaalla vellovaan koneistoon ehtimättä koskaan tajuta, mitä tapahtui.

”Matanauta!” Manu huudahti tarrautuessaan toisella kädellään kiinni laivan parresta ja toisella kiljuvasta Taripista, jonka kuolema oli ollut melkein yhtä lähellä kuin Xentoron. He roikkuivat laivan ulkopuolella reunan varassa. Heitettyään Taripin takaisin kannelle, päästyään itsekin kiipeämään sisään ja tehtyään pikaisen tarkistuksen hän huomasi, että sekä Kelvin että Visokki näyttivät olevan kunnossa. Kaikki oleellinen siis, kerubi myhäili, vaikka häntä harmittikin marginaalisesti se, että hänen vaivalla pelastamansa vahki oli mennyt tapattautumaan.

Alus oli saanut osumia Koneen saapuessa satamaan, mikä selvästi haittasi ohjattavuutta. Monessa kohtaa ammottavat reiät Visokki oli peittänyt kutomallaan hohtavalla mieliverkolla. Myös purjeet oli kuorrutettu sillä. Tarip oli ruorissa navigoimassa elämänsä vaikeimman karikon läpi. Kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, heilui ja iski kampia ja palkkeja, hammasrattaita ja sylintereitä. Yksikin voimakas osuma heittäisi heidät suoraan rautamereen.

Laiva menetti jatkuvasti korkeutta. Se löi peränsä suureen hammasrattaaseen, ja isku todennäköisesti tappoi kymmeniä ruumassa suojassa olleita merirosvoja. Intohimoisia romansseja ja kissoja putoili teräksen ahmittaviksi.

Sadat Koneen osat iskivät halki ilman, jossa ainoa valopiste harmauden meressä oli vielä hetki sitten ollut. Laiva kiisi rakkauden nopeudella väistellen massiivisia koneiston osia kohti alhaalla meren tasassa näkyvää horisonttia. Siinä suunnassa oli vielä ehjiä saaria, Tarip oli sanonut. Jos he vain pääsisivät sinne. Jos he vain pääsisivät sinne.

Jos he vain pääsisivät.

Koko maailma tuntui räjähtävän, kun Koneen ytimesta kurkottanut terävien vaijerien piiska iski aluksen läpi. Tulinen kipinämyrsky poltti ilman helvetillisen kuumaksi. Savua ja tulta itkien lentävä laiva kieppui halki ilman, kiisi syöksykierteeseen ja menetti korkeutta.

Ja joidenkin hetkien päästä räjähti lieskoiksi vasten kaukaisen saaren rantaa.