Makuta Nui liisi valtavan maailmaa syövän koneiston yläpuolella. Meren yllä kasvava imaginäärimetalli kiilteli heijastaen Kapuran mielen aurinkoja tummasta pinnastaan vain pieninä kimalluksina. Valtaosan valosta se vain söi. Teräs natisi, venyi ja kalahteli, kun siihen ruuvautui, magnetisoitui ja hitsautui palasia, jotka tuntuivat vain leijailevan esiin koneen itsensä sisältä. Ei kulunut sekuntiakaan ilman, että metallien jättiläinen olisi kasvanut hieman aiempaa isommaksi.

”Hihii, sinähän olet valtava. Mutta mikä sinä olet?” Manu mietti ääneen. Hän avasi nyrkkinsä, johon sitten muodostui kuin tyhjästä muhkurainen musta pallo, jonka makuta heitti kohti konetta. Ilmalentonsa keskellä möykky hajosi kuudeksi pieneksi hämähäkin näköiseksi otukseksi, joista kukin laskeutui ilmavasti metallirakenteiden päälle.
”Tutkikaa vähän paikkoja”, Manu totesi, vaikka hänen ei olisikaan tarvinnut. Jotkut puhuivat itselleen, toiset luomilleen abstrakteille algoritmihämähäkeille.

Ilmeisesti paikkojen tutkiminen sisälsi sen seikan, että hämähäkit raastoivat väkivalloin metallipintoja rikki. Samalla ne lähettivät takapäistään seitin kaltaista informaatiovirtaa, joka lähempää tarkasteltuna olisi näyttänyt sinertävien kaksiulotteisten ykkösten ja nollien tulvalta.

Mutta poistetut metallipinnat palasivat tyhjyydestä takaisin – kuin niitä ei olisi koskaan poistettukaan. Yksi syvemmälle koneeseen eksyneistä hämähäkeistä katosi johonkin, ja siitä jäi jäljelle vain katkennut pätkä seittiä.

Metalli jyrisi, ulvoi ja valitti. Sen rytmi hajosi, mutta ei hämähäkkien takia vaan oudon tarkoituksenmukaisesti. Oli, kuin se olisi pakottanut koko kilometrejä leveän hirveytensä muodostamaan juuri tietynlaista säröääntä ja rytmiä.

Kone puhui. Kone puhui.

”MIKÄ SINÄ OLET?”

”Haa! Sehän puhuu!” makuta hihkaisi. ”Minä olen Makuta Nui ja olen tullut tänne selvittämään, mikä sinä olet!”

”MINÄ OLEN KONE.”

Kompleksin sisuksista kuului jauhavaa ääntä – käsittelikö se hänen hämähäkkejään? Manu ei tiennyt, mutta toinenkin oli kadonnut sen sisuksiin.

”MIKSI SINÄ OLET? POISTU.”

”Etkö osaa kuunnella? Olen, koska en tiedä, mikä sinä olet. Ja myös miksi estät loista tarttumasta. Olen nähnyt tämän kaltaista vain kerran aiemmin. Isäntä oli niin peloton, että pelon siemen jäi vain istuttamispaikkansa vangiksi… mutta Sugan periksiantamattomuus ei kyllä päde täällä!”
Metallin sisältä kuului yhä voimakkaammin yhteen hakkaavien mäntien ääntä. Kahdeksanjalkaisia pikku otuksia ei kuulunut takaisin.
”Niin, ja nuo hämähäkit on muuten kryptattu minunkin makuuni ehkä jo liian jämerällä salauksella. Että et sinä niitä syömällä mitään kovin kummoista opi.”

”LINTU ON VIRHE. VIRHEET EIVÄT KUULU KONEESEEN. SINÄKIN OLET VIRHE. POISTU TAI LUOVUTA MASSASI KONEELLE.”

”Lintu? Sepä jännittävää! Ja etpä jätä kovin monta vaihtoehtoa. Entäpä, jos vaikka revin sinut kappaleiksi? Mitä siihen sanoisit!”
Makuta nauroi häijysti ja ampui sormestaan mustan säteen kohti konetta. Yksittäinen hammasratas singahti kauemmas, kun säde osui kompleksiin ja mursi sen rakennetta jättäen jälkeensä palaneen käryä ja tummentuneita metallipintoja.

”MITEN VOIT TUHOTA KONEEN, JOS ON VAIN KONE?”

Kuten se oli korjannut hämähäkkien tuhotyötkin, kasvoi kone natisten ja karjuen takaisin ja peitti kaikki jäljet siitä, että mitään olisi koskaan tapahtunutkaan. Sinertävä hitsausliekki laitteiden sisäpuolelta piirsi tiensä vamman yli jättäen vain punaisena hehkuvan arven ja vanan savua.

”KAIKKI MUU ON VIERASTA – KAIKKI MUU ODOTTAA TUHOAAN JA SIIRTYMISTÄÄN OSAKSI JUMALJÄRJESTELMÄÄ.”

”Ehei, kone on vieras! Sinä et ollut täällä aiemmin. Ainakin uskon näin. Tai sitten Kapuran mielenterveys on ollut aina tosi kuralla”, Manu pohti. ”Data kertoo, että tämä kaikki on peräisin jostain aika korruptoituneesta lähteestä. Toistan kysymyksen. Mikä sinä olet?”

Koneen sisuksista kantautui kolinaa, ja yhtäkkiä se valtasi sekunneissa osan ilmatilasta Manun vieressä, kuin se olisi kurottanut kohti häntä suurella teräksisellä kouralla.

”MINÄ OLEN KONE.”

Tonneittain rautaa kirkui. Metalliset kaapelit singahtivat levyjen välistä kirskuen ja kipinöiden kohti makutaa, joka väisti vain vaivoin, kun ne kietoutuivat tappavaksi verkoksi. Vaikka enkeli pääsi livahtamaan masiinan teräksiseltä kidalta, jatkoi se sanojaan yhtä synkän tarkoituksenmukaisesti.

”MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS. KONE YLLÄPITÄÄ EPÄJÄRJESTYSTÄ, JOTTA VOI MUUTTAA SEN JÄRJESTYKSEKSI. KONE YLLÄPITÄÄ EPÄTÄYDELLISYYTTÄ, JOTTA VOI MUUTTAA SEN TÄYDELLISEKSI. ILMAN KONETTA EI OLISI MITÄÄN.”

”Mutta kuka ylläpitää konetta?” makuta rääkäisi ja väisti siipien iskulla koneen uutta valtausta – hirviöstä kurottuvat terät olivat lyhentää häntä pään mitalla.
”Hah! Vie minut johtajasi luo! Olen aina halunnut päästä sanomaan noin.”

”YLLÄPITÄJÄ EI VAIVAA MIELTÄÄN KONEESEEN KAHLITTUJEN HUOLILLA.”

”Vai niin, vai niin. Näen suusi liikkuvan, mutta kaikki, mitä kuulen, on ’blah blah blah’. Missäs ylläpitäjä majailee? Jos tuhoan hänet, ehkäpä sinä pysähdyt!”

”MIKSI PÄÄSTÄISIN KONEEN OSAN TOISAALLE? JOS PYSYT TÄÄLLÄ, OLET OSA KONETTA. LIITY TAI POISTU.”

”Epäsosiaalinen ja yhteistyökyvytön”, Manu tuhahti. ”Jos sinusta ei irtoa vastauksia, niin löydän ne kyllä jostain muualta!”

Näin sanottuaan makuta räjähti näyttävästi jättäen jälkeensä vain tuhkapilven.
Metallihirviö ei lähtenyt jahtiin. Se jatkoi verkkaista ateriointiaan, ja ruosteiset hampaat viimeistelivät sen sisuksiin kadonneen saaren kohtalon.

Taivas meren yllä piirtyi sinisestä syvän punaiseen. Maisemassa oli joko aamun kajastusta tai illan hämärää, mutta katselijoiden oli mahdoton sanoa, kumpaa se muistutti enemmän. Visokki, 273 ja Matoro olivat juuri päässeet ylös rantavedestä ja siirtyneet märälle hiekalle, kun ilmestyneen santakuopan keskeltä syöksähti synkkä olento kuin hiekkamato konsanaan.
”Olipa turhauttava keskustelu!” Manu tuhahti pudistellen hiekkaa yltään muiden katsoessa häntä epäuskoisesti.
”Manu! Mitä sait selville?” Visokki kysyi.
”Ai mitäkö? No, se on kone, joka jauhaa Kapuran aivoja palasiksi, ilmeisesti vain, koska voi”, makuta vastasi. ”Ei suostunut viemään minua herransa puheille. Joten otetaan itse selvää, mitä täällä tapahtuu. Ai joo, ja pysykää kaukana siitä. Se syö teidät.”

”… siinäkö kaikki?” Visokki kysyi typertyneenä.
”Siinä kaikki”, Manu nyökkäsi.
”Et todellakaan saanut enempää irti?”
”Se oli epäkohtelias.”
Visokki pudisti päätään turhautuneena ja tuijotti hetken kaukaisuuden yllä leijuvaa kompleksia. Se oli isompi kuin mikään kaupunki, jonka hän oli koskaan nähnyt. Juuri nyt sillä ei ollut väliä, että sitä ei oikeasti ollutkaan olemassa.
Se ei tarkoita, etteikö se voisi silti niellä meidät, Visokki ymmärsi.

”Manu, emme me varautuneet tähän ollenkaan… Kapura ei vihjannutkaan mistään tällaisesta.”
”Ei”, Matoron poissaoleva ääni kuiskasi. ”Ei vihjannut.”

Ehkä hän ei tiennyt, Visokki mietti. Tai ehkä hän tiesi, muttei halunnut kertoa.

Visokin katse vaelsi meren lähes suoraa horisonttia pitkin. Se ei taipunut monesti vaan pysyi tyynenä. Ehkä saaria oli ollut aiemmin enemmän? Ehkä ne olivat kokeneet saman kohtalon kuin se saari, jonka he olivat juuri nähneet katoavan jättiläismäisen koneiston teräskitoihin?

”Loinen on muuten sitten jonkinlainen lintu”, Manu hihkui hieroen käsiään yhteen. ”Ilmeisesti Kapurakin pitää linnuista! Tuo kone taas pitää linnuista ihan yhtä vähän kuin me, sillä sekin tuntuu etsivän keinoja mokoman skarrarrarin naurunäpärän pois leikkelyyn.”
”Manu, en usko, että se on varsinaisesti puolellamme”, Visokki sanoi hiljaa, ”tai ylipäätään kenenkään puolella.”
”Visu rakas, itse asiassa se teki useammin kuin kerran epäsuorasti selväksi, että haluaa syödä myös meidät elävältä ja sulattaa ruhomme osaksi itseään.”

Jäätutkija ja Matoro hätkähtivät makutan sanoja, mutteivät vastanneet ääneen. Hetken kaikki neljä klaanilaista katselivat meren yllä kasvavaa tehdasta ja antoivat mielikuvien laukata liian vapaina. Manu maiskutteli suutaan ja jatkoi.

”… joten laskisin senkin alakategoriaan ’viholliset’. Tästähän tuli hauskaa! Varsinkin, kun tuo möhkäle varmistaa, että lintu ei edes voi tartuttaa meitä, ja tämä olisikin ollut liian helppoa pelkän loisen kanssa.”

”Ei, Manu”, Visokki sanoi ääni jääkylmänä. ”Ei olisi.”

”Öh, mitä me nyt teemme…?” Jäätutkija kysyi tuijottaen suu auki horisontissa kohoavaa kammotusta, joka jyrisi kuin Imperiumin hirvittävimmät ilmalaivat.
”Ehkä siirrymme hieman kauemmas tuosta kamaluudesta”, Visokki tuumasi ja lähti talsimaan kauemmas sisämaahan. ”Ja yritämme sitten keksiä, mitä ihmettä teemme.”
”Seuratkaa johtajaa”, Manu totesi vain aavistus ivaa äänessään ja marssi perään.

He kääntyivät poispäin jyrisevästä pedosta, mutta eivät saaneet suljettua sitä pois mielistään. Niin painostavasti sen huuto leijaili vetten yllä ja painautui vasten rantakallioita. Hetkien yllä leijaili epävarmuus, joka oli ottanut itseään rakentavan tehtaan muodon.

Ja Visokki tiesi, että jossain tämän meren yllä musta lintu ilkkui heille. Sillä se oli ainoa, jolla oli kaikki palapelin palaset.

Saari, jonka rantoja tyyni meri liotti, oli Kapuran. Sen irrationaalinen olomuoto kävi pian selväksi. Saaren muodot tuntuivat muuttuvan sen mukaan, miten Kapura kaukaiset muistonsa milloinkin muisti. Hiekkarantaa reunustivat korkeat kalliot. Rannoilta näkyi karikoita, joissa makasi hylkyjä sään piekseminä. Veden ja hiekan raja oli täynnä ajopuuta ja haaksirikkojen jäänteitä. Joskus jokin laiva vaihtoi paikkaa, mutta milloinkaan he eivät nähneet ehjää alusta.

Visokki tarkkaili rauhallisena mutta valppaana ympäristöään. Hän kuuli Matoron ja Manun puhuvan takanaan, muttei nähnyt Jäätutkijaa. Visokki katsahti nopeasti taakseen. Hyönteismäinen karkuri olikin jättäytynyt jälkeen katselemaan jotain maassa.
”Jatkakaa te, tulen aivan kohta.”

Visokki pysähtyi hetkeksi ja kääntyi. Hämähäkkimäinen humanoidi harppoi ohuilla jaloillaan lähelle nazorakia, joka oli kumartunut pienen laskuvesialtaan ylle. Merenpinnan tapaan sekin oli täysin tyyni ja muodosti täydellisen peilin. Jäätutkija tuijotti sitä epäuskoisesti.
”Mitä teet?” Visokki kysyi tavallista huomattavasti sirommilla pikku leuoillaan. 273 hätkähti.
”Ah, en mitään”, hän käänsi katseensa hämillään Visokkiin sekä kauempana kävelevään toaan ja makutaan. ”Taidan viivyttää matkaa?”
Visokki nyökkäsi vettä kohti. ”Meillä saattaa olla kiire. Mietityttääkö ulkomuotosi?”

Tiedemies nyökkäsi vaisusti. ”Joo. Lähinnä en vain ymmärrä… tai no, kun Manu muutti päähäni, olin samanlainen kuin fyysinen muotoni. Miksi minä nyt näytän tältä…?”
”Omassa mielessäsi sinulla on ehkä parempi kontrolli mieliavataristasi ja pystyt säätelemään, mitä haluat ulkopuolisten näkevän”, admin järkeili, ”mutta täällä, toisessa mielessä, olet vierailijana. Näyt tuollaisena, koska täällä sinulla ei ole yhtä paljon valtaa.”

… mutta kenellä täällä on valta? liisi Visokin yksinäinen miete. Rautapalatsi horisontissa julisti yksinherruuttaan. Mutta niin julisti varmasti myös Avden loislintu pesässään.
Kaikki oli muuttunut paljon monimutkaisemmaksi, kuin admin oli aavistanutkaan.

273 puolestaan nyökkäsi Visokin sanoille ja kääntyi katsomaan taas peilikuvaansa. Jo muutenkin häntä häiritsi katsella kehoaan peittävää, mekanismeista koostuvaa haarniskaa. Rinnassaan hän tunsi hammasrattaiden naksahdukset ja öljyisten mäntien liikkeen, mutta kasvoihinsa hän kiinnitti huomiota kaikkein eniten. Ne olivat lähes identtiset hänen todellisten kasvojensa kanssa: lyhyt kuono, pyöreä pää sekä kaarevat kasvonpiirteet – mutta kauniin ruskeina. Ja hänen silmänsä – ne toivat 273:lle mieleen täydellisesti hiotut peridootit kauniilla neonvihreällä värillään. Ne olivat niin vangitsevat, että välillä hän itsekin juuttui tuijottamaan niitä.

273 kosketti varovasti kasvojaan.
”Tuntuu vain oudolta, kun olen aina ollut kaikkea muuta kuin lajini ihanteiden mukainen, ja nyt olen niin… niin…”

… kaunis.

Visokki katsoi hyönteisolentoa hetken ymmärtäväisenä. Jos 273 oli näyttänyt eksyneeltä admin-tornin korkeuksissa, nyt sitä ei piilottanut vaateparsikaan. Oliko Jäätutkijan ottaminen mukaan todella ollut hyvä valinta? Sitä mietettä hän ei saanut torakalle näyttää – tärkeintä oli saada joukkio pysymään kasassa. Kun entropia otti vallan, Avde oli aiemminkin ollut se, joka keräsi potin.

Mutta ei tällä kertaa. Visokki ei antaisi niin tapahtua.

”No, katsopa minua…” kahdella jalalla seisova hämähäkitär sanoi hymyillen. ”Juuri nyt minä olen kaikkea muuta kuin lajini ihanteiden mukainen.”
”Onko visorakeilla paljonkin ulkonäköihanteita?” 273 kysyi.
”Varmasti vähemmän kuin teillä nazorakeilla”, Visokki sanoi lempeästi.
273 kyseenalaisti kysymyksensä. Nazorakien keskuudessa oli puhuttu paljon visorakeista – pelkästään kielteisiä asioita. Kaikista Imperiumin kohdanneista vastustajista pelätyimmän maineen olivat saaneet juuri visorakit, ”Puhtauden varkaat” ja ”Turmelijat”. Hämähäkkipetojen myrkky tahrasi puhtaiden lajin veren muuttaen sitä ja vieden lopulta järjen.

Ja nyt kansakunnan pahin vihollinen tuki 273:a. Niin kuin monesti aiemminkin. Punakasvoisen araknidinaisen silmissä oli hymyä, vaikka pihtihampaat eivät sellaista kyenneet näyttämään.

”Ei kai uusi ulkonäkösi vaivaa sinua liikaa? Voin ehkä muuttaa sitä.”
”Eih! Ei ollenkaan”, tutkija totesi nopeasti. ”Lähinnä menee hetki tottua tähän. Minusta tuntuu, että tämä keho yrittää kertoa minulle jotakin, mutta en ole aivan varma, mitä”, 273 totesi ja vilkaisi käsissään riippuvia kahleita.

Visokkikin katsoi niitä pitkään, mutta ei sanonut mitään.
”Sen miettimiseen on aikaa joskus toistekin. Mennäänkö?” admin lopulta ehdotti.

Nazorak nousi ja puisteli hiekan jaloistaan. Kaksikko otti nopeasti kerubin ja jään sotilaan kiinni.
Jos he olisivat kääntyneet katsomaan taakseen, he olisivat nähneet linnut kuin mustat pilvet meren yllä. Varikset raakkuivat kuorona. Ne pakenivat konetta, joka heitti varjoansa jo saaren rantavesille. Sen mäntien rytmikäs hakkaaminen kaikui jatkuvasti taustalla. Tuuli puhalsi teräksen ja voiteluöljyn tuoksua pitkin rantaa.

”Onpa tämä kaikki”, Jäätutkija mietti ääneen, ”aidon näköistä…”
”Siksi, koska se on aitoa”, Visokki nyökkäsi. ”Kerran Kapuran elämässä tämä maisema on ollut hänelle jollain tapaa aito. Kuljemme nyt jonkinlaisen muiston läpi, ehkä useammankin Kapuran muiston. Ne tapaavat tiivistyä assosiaatiomaisesti yhteen ja sekoittua keskenään, joten saaren maantiede voi vaihdella mielentilankin mukaan.”
”Voisin väittää, että nämä rantakalliot ovat tuttuja”, Matoro mutisi silmäillessään harmaata ympäristöään. ”… nämä… nämä…” hän jatkoi.

Ja värähti hetken toisenlaisena. Toan muodon korvasi silmänräpäykseksi kuusisiipinen makuta.

”Matoro”, Visokki pysähtyi. ”Oletko kunnossa?”

”Deltan temppeli on tuolla alla”, toa kuiskasi.

Hän muisti Kapuran kertomuksen. Arupak ja Marionetti. Lyhyen hetken Matoron mielikeholta puuttui taas käsi.

”Matoro…”

Ennen kuin jään sotilas ehti vastatakaan, hän särähti taas toisenlaisena – kuin joku olisi taittanut antennia toiseen suuntaan. Mustalumen signaali oli vahvin… mutta aina välillä aivan joku muu välähti hänessä hetken. Joku, joka oli leikkinyt jumalaa Ko-Metrussa. Visokki katsoi empaattisena toan häilyvää hahmoa, vaikka Matoro olisi halunnut, että tämä olisi vain katsonut muualle. Manu pysähtyi Visokin taakse ja kääntyi myös katsomaan toaa adminin olan yli. 273:n tuntosarvet kaartuivat mutkille, minkä saattoi tulkita kulmien kurtistukseksi.

”Vai Deltan temppeli?” hymähti Manu kiinnostuneesti. ”Käydäänkö vilkaisemassa, Mielen prinssi?”

Matoron ulkomuoto reagoi ehdotukseen kaoottisella välähtelyllä.
”Ei”, vastasi joku toan äänistä. ”Ei todellakaan.”
”Ei tarvitse”, Visokki kuiskasi rauhoittelevasti. ”Se on vain Kapuran muisto temppelistä. Siellä ei ole meille mitään nähtävää…”
”En väitä olevani psykologi, Matoro rakas, mutta minusta sinulla ei ole kaikki ihan kunnossa”, Manu sanoi piikittelevästi. ”Ilmiselvästi kaipaat psykoterapiaa. Onko sinulla suuriakin traumaoireita?”

Jään sotilas ei katsonut virnuilevaa makutaa. ”Tiedän. Minä piru vie tiedän. En usko, että tämä on mitään, mikä korjaantuisi terapialla.”
Hänen oman lauseensa loppu kuului Deltan alttoäänellä.

”Sinun kannattaisi kokeilla, olisi kannattanut jo Metru Nuilla”, Manu maiskutteli. ”Ga-Metrun yliopistolla on kuulemani mukaan laadukasta psykologian tutkimusta. Ja ainahan olisit voinut etsiä käsiisi tohtori Puukkosilmän! Oletko kuullut elementaali-inversiosta?”

”Kapura kertoi siitä”, Matoro vastasi epäuskoisena. ”Luulen, että kuka tahansa olisi Puukkosilmää parempi psykiatri.”
”No totta hemmetissä. Mutta ihan oikeasti, näytät aika epävakaalta.”
”En ole Metru Nuin jälkeen oikein tiennyt, mitä minun pitäisi tilastani ajatella. Tai sitä, onko sille tehtävissä jotakin”, toa kertoi vaitonaisena. ”Tai sitten en vain halua päästä heistä eroon.”

”Tämähän on aivan loistavaa”, makuta virnuili. ”Mielisairas mieliseikkailija, mitä mahdollisuuksia!”
”Manu, viitsisitkö lopettaa”, Visokki sanoi rauhallisesti. ”Ja Matoro, voit tulla juttelemaan minulle myöhemmin, kunhan saamme tämän jutun selvitettyä. Voimme käsitellä yhdessä tilaasi.”

Toa sai hetken välkkymisen jälkeen kasattua itsensä.
”Ei kai siitä haittaakaan olisi”, hän vastasi lopulta. Visokki huokaisi.
”Olkaa kaikki rauhallisia. Yritetään edes pysyä kasassa itse. Emme halua tehdä hirviökoneen tehtävää sen puolesta, emmehän?”
He jatkoivat matkaa. Aurinko kimalteli tyynestä merestä. Rantaan sortuneen laivan masto natisi kallioita vasten. Heidän huomaamattaan yksinäinen musta sulka lepäsi kivikossa ja lennähti lepattaen ilmaan, kun he marssivat sen ohi.

Klaanilaisten joukko patikoi ripeää vauhtia syvemmälle saareen kauemmas heitä lähestyvästä uhasta. He kaikki olivat hiljaisia. Manu ja Visokki pälyilivät ympäröivää mielimaisemaa tarkkaavaisina. Heidän takanaan kulkevat Matoro ja 273 olivat uppoutuneet omiin mietteisiinsä. Saari muuttui kauempana rantamaisemaksi, joka oli täynnä ränsistyneitä kapakoita, puolivälissä korjaustöitä olevia laivanrämiä, tyynessä meressä lilluvia laitureita ja edestakaisin juoksentelevia hahmoja. Heidän korviinsa alkoi kantautua elämän ääniä. Ne alkoi tunnistaa kauhistuneiksi huudoiksi: lauma saaren asukkaita – pääasiassa merirosvoja – alkoi tajuta, että kone lähestyi pienellä saarella sijaitsevaa satamakaupunkia hetki hetkeltä. Muutama muistomatoran juoksi klaanilaisten ohitse käsissään pulloja, joiden saattoi hyvin veikata sisältävän alkoholia.
Mutta humaltuiko mielikuvitusviinasta oikeasti? Matoro ei aikonut kokeilla. Se ei voisi tehdä mitään hyvää hänen jo valmiiksi häilyvälle olemukselleen.

Jäätutkija vilkaisi ohitseen juoksevia matoraneja. Hänen tuntosarvensa hyppäsivät suoraan pystyyn hämmästyksestä.
”Hetkinen! En tiedä, onko tämä tyhmä kysymys, mutta miten täällä voi olla muita kuin me –”
Muut eivät ehtineet vastata ensimmäistä kertaa mieliseikkailevan tutkijan kysymykseen, kun paniikin valtaan joutunut ruskea merirosvomatoran törmäsi nazorakiin. He kummatkin kaatuivat merirosvosaaren hiekkarannalle.

”Anteeksi”, sanoi matoran kompuroidessaan ylös, ”minä en –”
273 räpytteli silmiään. ”Eh, ei se mitään, arvon…?”

”Voi, minä olen vain merirosvo”, nuori matoralaismies sanoi, ja viittoi suuntaan, johon joukko muita oli pinkomassa. ”Nyt on kiire, mikäli mielitte pelastua koneelta!”
Nazorak olisi mielellään esittänyt muille klaanilaisille jatkokysymyksiä siitä, miksi tulen toan mielessä oli merirosvoja ja niitä syövä kone, mutta ryhmä kiiruhti eteenpäin.

”Olen Visokki. Olemme etsimässä… jotakuta”, admin esittäytyi mahikikasvoiselle merirosvolle astellessaan tämän vieressä. ”Minne olette matkalla?”
”Satamaan”, po-matoran vastasi. ”Toivon mukaan muut saaret ovat yhä turvallisia!”
Po-matoralainen kiinnitti Matoron huomion hetkeksi. Hän oli nuori ja melko komea, ja hänen kasvoinaan toimi punaruskea vanha jalo Mahiki. Matoralaisen silmät olivat kirkkaan punaiset ja täynnä arvoituksellisuutta ja elämää, mutta niiden takana häivähti suru. Selässään tällä oli nahkainen reppu.

”Karikot ovat täynnä hylkyjä”, Matoro totesi matoralaiselle. ”Mikä ne on upottanut?”
”Minä en tiedä!” tämä totesi. ”Mutta sen tiedän, että laivat upposivat jo ennen Rakentajan saapumista. Satamassa voi tietenkin yhä olla –”
”Seis siihen! Kuka on Rakentaja?” Manu kysyi kärkkäästi ja osoitti etusormellaan matorania.

Piraatti käänsi katseensa kohti makutaa. ”Hän… vaiko se… on vastuussa hirveiden mekanismien ilmestymisestä tänne. Näin hänet kuljeksimassa merellä aiemmin, ja päästyäni perille hänen vaarallisuudestaan onnistuin pakenemaan tälle saarelle. En tiedä, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui.”
”Vai että vaarallinen mies. Tai nainen. Naiset ovat usein vaarallisempia”, Manu totesi, ja sai penseän katseen Visokilta. ”Olemme täällä, kuten Visu-kulta juuri totesi, etsimässä jotakuta, nimittäin koneiden rakentajaa!”
”Emme, vaan –”, Visokki aloitti, mutta tuli Manun keskeyttämäksi.
”Kun löydämme koneiden rakentajan, voimme pysäyttää hänet/sen ja pelastaa tämän rupusaaren/-saaret pahalta meriharakalta!” Manu naurahti. ”Ainakin oletan, että se on meriharakka, kun ei täällä ole oikein muuta kuin merta!”
Manu hieroi leukaansa hetken tuijotellen taivasta kohti.
”… vai lokki? Albatrossi? Merimetso? Mitä muita merilintuja edes on? Äsh, laitetaan kaikki rahat meriharakalle!”

Vasta nyt merirosvomatoran näytti huomaavan, kuinka omituinen joukkio hänellä oli edessään – ja hekin huomasivat, millaisilta ulkopuolisen silmissä näyttivät. Vaikka Kapuran muistoissa elävän olikin varmasti pakko tottua outouteen, näkyi nuoren merirosvon ilmeessä pientä, huvittunutta hymyä.

”Niissäkö tarkoituksissa täällä olette, mekanismien miestä tuhoamassa? Keitä te kaikki oikein olette?”
”Se on… monimutkaista. Emme ole täältä, mutta haluamme auttaa teitä”, Visokki vastasi ennen kuin Manu ehti sanoa mitään katastrofaalisen epädiplomaattista. ”Voisitteko näyttää meille tien satamaan, jonne olette matkalla?”
”Ette ole täältä”, matoran toisti pohdiskelevasti. ”No, näytän reitin. Seuratkaa!”

Klaanilaiset saapuivat rannikkokylälle ja pysähtyivät hetkeksi katselemaan liikehdintää. Mielimerirosvoja juoksenteli ankeaa kylänraittia pitkin vajaa tusina. He olivat sekalainen joukko, eikä monta heistä olisi arvannut piraatiksi: esimerkiksi 273:een törmännyt, heitä opastanut ilmeisesti joukon epävirallinen johtaja, oli hyvin miellyttävän oloinen veikko. Punaruskea po-matoran oli hintelä ja kantoi mukanaan kulunutta nahkalaukkua merirosvomaisempien välineiden sijasta, mutta oli joukossa karskeja meren konniakin. Monen repuista pullisteli puukkoja ja pulloja. He olivat silmäpuolia ja elämän arpeuttamia. Eräälläkin harteikkaalla ta-matoranilla oli Kaukau, jonka visiiri oli särkynyt aikoja sitten. Tämä terotti käyrän sapelinsa terää erään kapakan oviaukolla istuen ja vilkaisi punaruskeaa matoralaista seuraavaa outolintujen joukkiota. Jäätutkija ja kaukaukasvo tuijottivat hetken toisiaan.

Vai että merirosvoja, koneiden rakentajia ja meriharakoita… 273 ajatteli hämmentyneenä. Hän vilkuili muiden klaanilaisten ilmeitä eikä voinut ymmärtää, miten sujut he olivat kaiken kuulemansa kanssa.

Konetorakka vilkaisi vieressään tallustavaan merirosvomatoraniin.
”Tekö olette merirosvo-… tai siis merenkävijöitä… mielessä? Mitä te teitte ennen tuota koneistoa?”

Hän arveli kyselevänsä merkityksettömiä asioita, mutta koko tilanne oli hänelle itselleen niin sekava, että hän tahtoi purkaa mietteitään sanoiksi.

”Olen Mursu-Ubdun. Surmasin näillä rannoilla seitsemän mursua”, matoran vastasi.
”… siihen oli varmaan hyvä syy?”
”Se oli väistämätöntä.”
273 tuijotti hetken piraattia, joka vastasi katsomalla takaisin hölmistyneenä.

”Olen Mursu-Ubdun”, hän lopulta totesi aivan samalla äänellä kuin aiemminkin. ”Surmasin näillä rannoilla seitsemän mursua.”

Jäätutkija arveli, ettei tulisi saamaan tästä piraatista enempää irti. Hän osoitti seuraavan kysymyksensä kaukaukasvoiselle ta-matoranille, joka istui edelleen poijulla asettaan terottamassa.

”Onko satamassa laivoja? Pääseekö niillä karkuun tuota, noh, konetta?”
”En usko”, piraatti vastasi. Hänen rikkinäisen visiirinsä läpi näkyi pari päättäväisiä silmiä.
”Mutta pitää matalauta yrittää! Meikäläistä sanotaan Arbouksi, ja nämä ovat kapteeni Arupakin miehiä, että tervetuloa vaan!”

Sen kuullessaan Matoron ilme kirkastui hetkeksi. Niinpä tietenkin!

273 käveli hetken hiljaa miettien.
”Anteeksi, en ole varma matoranin lausunnastani”, hän kääntyi toisia kohti, ”mutta… eikö Arupak ole toisinpäin Kapura?”
”Arupak on Kapura”, Matoro kuiskasi Jäätutkijalle. ”Joo, minulla meni ihan liian kauan tajuta se.”
”… miten et huomannut?”
”Oli vähän muuta ajateltavaa. Hei, Arbouko olit? Tiedätkö, missä kapteeninne on nyt?”

Vastaukseksi piraatti katsoi vaitonaisesti maahan. Ele oli selkeä. ”Ehdimme puhua myöhemmin! Kaninkoron satamassa ovat viimeiset toimivat laivamme, kiirehtikäämme sinne.”

Kuului matala jyrähdys. Kone jauhoi kaukana heidän takanaan jo saaren rantakallioita – samoja, joiden ohi he olivat kymmeniä minuutteja sitten astelleet. Tarpeeksi hitaasti, jotta heillä ei ollut todellista vaaraa liikkeen jatkuessa, mutta tarpeeksi nopeasti, jotta koko saarta ei jonkin ajan kuluttua enää olisi. Matoro vilkaisi jyrinää kohti, ja koneen männät noukkivat jo rannikkometsien puita juuriltaan. Kuin ne olisivat olleet pieni pääateriaa edeltävä salaatti.
Heidän takaansa ei enää juossut matoraneja, joten suurin osa merirosvosaaren väestöstä oli varmaankin jo ehtinyt satamaan. Heitä saattanut punakanohinen po-matoralainen viittoi hieman edempänä heitä kohti. Pyysi kai kiristämään tahtia.

”Löydämmeköhän Kapuran tuolta?” Matoro nyökkäsi sataman maisemaa kohti. He päättivät seurata matoralaista vauhdikkaammin.
”Se ei taida toimia niin”, Visokki pudisti päätään. ”Unen taso, jolla liikumme, on kuitenkin koottu hänen muistoistaan. Kaikki, minkä näemme on Kapuran joskus kauan sitten näkemää. Emme kohtaa häntä unessa sen enempää kuin hän kohtaisi itseään…”
”Tarkoittaako se”, Matoro aprikoi, ”että olemme ottaneet täällä mielessä hänen paikkansa?”
”Tavallaan. Pääsemme näkemään kaiken tämän sillä tapaa kuin hän sen itse näkisi.”

Visokki vilkaisi Matoroa heidän kävellessään. Toan mieliavatar vaikutti rauhoittuneen.

”Jos ei haittaa, että kysyn… pelottaisiko sinua kohdata hänet täällä?”
”No, näin päin on ehkä joka tapauksessa parempi”, jään sotilas vastasi kalseasti. ”Enpähän ainakaan sotke mitään.”
”Näistä muistoista taitaa olla aika kauan”, Visokki sanoi. ”Eli en tiedä, tunnistaisimmeko edes Kapuraa, vaikka hän kävelisi vastaan. Auttaako se ajatus?”
”Arupakia”, Matoro korjasi. ”Jos jotain oikein ymmärsin, hän oli täysin eri henkilö näihin aikoihin. Voisin kuvitella, että muuttamalla nimensä hän vähitellen muutti kaiken itsessään.”

Jään sotilas ei huomannut ilmettä, joka nousi hänen takanaan marssivan nazorakin kasvoille. Kauniin ruskeat kitiini-ihoiset sormet kävivät ratashaarniskan rintapanssarilla ja vihreiden silmien puhdas tuijotus siirtyi tämän omiin jalkoihin.

”Jos vaihtaa rikkinäisestä laivasta osan kerrallaan uuteen…” Visokki mietti ääneen.
Matoro nyökkäsi. ”Niin. En tiedä olenko ehtinyt edes oikeasti ajatella, mitä mieltä olen hänen salaisesta menneisyydestään… tuntuu, että sen kuulemisesta ei ole vieläkään kulunut tarpeeksi aikaa. Jos sitä kuluu ikinä.”
”Älä väitä, etteikö Klaani olisi täynnä oudompiakin menneisyyksiä”, Visokki sanoi kutsuen esille hieman hymyä pienten pihtihampaiden alta. ”Eihän sen tarvitse tarkoittaa mitään, jos emme anna sen tarkoittaa.”

Joukkion perällä kulkeva Makuta Nui ei vaikuttanut pyhittäneen edes pientä osaa rajoittamattoman mielensä kapasiteetista keskustelun kuunteluun. Makutan mielipuolinen katse seurasi ahnaasti merilintujen panikointia taivaalla poikkeavaa yksilöä etsien.
”Vähemmän sentimentaalisuutta, enemmän loisjahtia!” Manu hihkui. ”Pitäkää silmä tarkkana – Avden pikku otus yrittänee sulautua tähän maisemaan tekeytymällä luonnolliseksi osaksi tätä muistoa – se on helppo jättää huomaamatta, jos keskittyy vääriin asioihin. Etsikää epäkohtia!”

Jäätutkija teki työtä käskettyä ja katseli ylöspäin astellessaan muiden perässä. Parvi mustia lintuja panikoi yläilmoissa. Luulisi, että niillä olisi ollut kaikista vähiten pelättävää Koneen lähestyessä, mutta niiden kirkaisut alkoivat käydä sitä sietämättömämmiksi, mitä lähempänä ne olivat. Nazorak tunnisti muutaman lajin – mortukekorppi, varjoharakka, maduhakki – muttei kuollakseenkaan löytänyt niistä mitään poikkeavaa. Takana jyrisevä mekaaninen mahdottomuus teki tarkempaan tarkasteluun keskittymisestä vaikeaa, ja niin teki hänen ylleen puetun kellopelihaarniskan tikityskin, vaikka haarniska itse hänelle hyvin sopikin.
Kuinka hyvin heidän etsimänsä mieliloinen voisi olla piiloutunut? Ja mihin sellaiset edes pesiytyivät?

Edessä juokseva po-matoranilainen kohensi nahkalaukkua selässään ja hihkui kannustavasti perässään viipottaville klaanilaisille ja merirosvoille. Kaninkoron satama ilmestyi horisonttiin, ja kun klaanilaiset olivat kulkeneet vielä hetken, kävi ilmi, että paikan nimittäminen satamakaupungiksi oli melko kaunistelevaa. Se koostui joukosta laitureita ja parista rakennuksesta – lähempänä Matoro erotti, että ainakin toinen oli baari, ja vielä lähempänä toinenkin paljastui alkoholia anniskelevaksi tuvaksi. Ilmassa leijaili raa’an kalan ja vahvan viinan ummehtunut yhteistuoksu.
Mielialkoholista oli pakko humaltua edes vähän. Eivät kai muistomerirosvot muuten sen kittaamiseen aikaansa tuhlaisi?

Jäätutkija hytkähti jälleen säikähdyksestä kuullessaan kolkon äänen. Saaren toiselta puolelta kuului selkäpiitä karmivaa metallin vihlontaa, kun hydrauliset raajat pureutuivat metsien kallioperään ja raastoivat sitä sisuksiinsa. Yhä useammat linnut rääkyivät ja halkoivat siivillään ilmaa paetessaan parvina heidän yllään. Ranta, jota klaanilaiset olivat kulkeneet hetki sitten, oli hukkunut jo kokonaan, ja nyt metsää kaatui kymmeniä puita kerralla.

”Älkää jääkö ihailemaan maisemia”, Visokki lausui hiljaa. ”Tuolla vauhdilla sillä ei kestä kauaa satamaan asti.”
”Kerrohan, piraattipomo”, Manu sanoi ohimennen osoittaen sanansa po-matoranille, ”onko teillä minkäänlaisia näköhavaintoja eräänlaisesta infernaalisesta lintuotuksesta?”
”Ei viimeaikaisia”, po-matoran huikkasi, ”jos meriharakkaan viittaat.”
Po-matoran katsoi oudoksuvasti, kun Manu pui voitokkaasti nyrkkejään taivasta kohti.
”Meriharakka on ollut täällä jo kauan”, matoralainen jatkoi. ”Oikeastaan niin pitkään, kuin kukaan meistä voi muistaa! Mutta siihen, mitä sanoit siitä pomosta, en myöskään kutsuisi itseäni varsinaisesti joukkion johtajaksi. Mutta voisimmeko kiirehtiä? Merimatkalla meillä lienee aikaa tutustua tarkemminkin.”

Muutama laiva oli onneksi jäljellä – laitureiden määrästä päätellen niitä oli ollut joskus enemmänkin, mutta ehkä armoton meri oli repinyt mukaansa loput jollakin tavalla, jota Matoro ei osannut kuvitella. Liuta merirosvoja, joista osa ei edes näyttänyt matoraneilta, ahtautui erääseen laivoista, ja klaanilaiset tekivät saman heidän perässään. Takilat vedettiin, köydet irrotettiin laitureista, ankkurit nostettiin. Klaanilaiset satamaan opastanut po-matoran kapusi mastoon, vapautti isopurjeen ja valui vauhdikkaasti alakannelle harusta pitkin. Lopulta alus saatiin liikkeelle, joskaan kukaan ei ollut oikein varma siitä, miten se tapahtui, sillä ainakin meren tyyneyden perusteella purjeisiin puhaltavaa tuulta ei ollut lainkaan. Nyt jos joskus oli aivan väärä hetki kyseenalaistaa mielikuvitusmaailman mielikuvitusfysiikkaa. Laiva lähti vaivattomasti liikkeelle aivan tyyneksi jäätyneellä merellä, ja Visokki mietti, että jos sen kysymyksen kysyisi ääneen, Kapuran alitajunta varmaan antaisi sille vastauksen.

”Karikoita”, nahkalaukkuinen po-matoran mutisi pahaenteisesti aluksen ohittaessa satamavallin.
Visokin siirsi katseensa huolissaan merelle. Liikaa karille ajaneita aluksia – hän ei ollut vielä aivan varma siitä, mitä ne edustivat Kapuran mielessä. Oliko mielen kuvasto tietoista vai tiedostamatonta? Oliko se Kapuran hiljainen avunhuuto lähestyvän katastrofin edessä vai vahingoittuneen mielen –

Ajatus katkesi monella tapaa, kun laiva törmäsi. Sen keula nousi uhkaavasti, ja toiselle puolelle oli ilmestynyt ammottava reikä. Matoro oli aika varma, ettei merenkäynti toiminut ihan näin, mutta fysiikan laeilla oli kai melko vähän väliä mielen sisällä.

Merirosvoja hyppäsi ulos aluksen kannelta ja lensi mystisten voimien viskomana ympäriinsä. Karski kaukaukasvoinen ta-matoran, jonka Jäätutkija muisti Arbouksi, alkoi huutaa mahikikasvoiselle po-matoralaiselle.
”Paapuurin puoleiseen kylkeen osui!” tämä karjui auttaen kaiteesta roikkuvaa toveriaan takaisin kannelle. ”Emme pysy pinnalla, Tarip!”

”Tar-”, Matoron suusta pääsi, eikä juuri enempää. Jään sotilaan suu jäi auki.

”Täällä tarvitaan kunnon kapteenia”, po-matoran nimeltä Tarip mutisi. ”Mielen meret ovat petollisia kareja täynnä – ei ihme, kun niiden yli saattaa useimmiten jopa kävellä! Tai sitten horisonttia myllertävä kone häiritsee ympäristöä. Onko kellään parempia ideoita?”

Matoro tuijotti tyhjyyteen kaaoksen keskellä. Alus kallistui.

Niintietystiniintietystiniintietysti.

Tarip.

Matoro syöksyi po-matoranin luokse ylös laivan kallistuvaa kantta, ja tarttui matoralaista hartioista. ”O-oletko sinä Tarip? Tarip Ruostesilmä?”
”Olen, jos sillä on teille jotakin merkitystä”, lausui matoran kummastuneena ja osoitti kaaosta laivan toisella puolella. ”Mutta pian millään ei ole sitä kenellekään!”

Lähellä toinenkin laiva täynnä merirosvoja oli kokenut saman kohtalon ja näytti jopa repeävän kahtia keskeltä.

”Voi ei”, Visokki sanoi keskikannelta synkeästi. ”Sieltä se tulee!”
Kone oli jo täällä, yhä lähempänä: sen rattaat nielivät ahnaasti saaren keskiosaa. Aterioinnin vaikutuksen ympäristön tasapainoisuuteen saattoi huomata: aina, kun suurempi kivenmurikka tai pala maaperää katosi mekaaniseen kitaan, fysiikan lakeja rikkova paineaalto eteni kohti satamaa ja vavisutti merirosvoja ja klaanilaisia kyydittäviä aluksia.

273 yritti pysyä pystyssä laivan kannen kallistuessa. Hän otti jaloillaan mahdollisimman tukevan asennon ja tarrasi laudoista kynsillään, mutta sitten alus kallistui taas.
”Aa –”

Piraatit tarrasivat kiinni köysiin ja laitoihin. Nazorakin jalat irtosivat puusta. Hän liukui kantta pitkin kohti reunaa.
”Auttakaa!”

Laivan pinta viuhahti nazorakin silmissä vaihtuen uhkaavasti tummaksi vedeksi.
EieieieiEI!

Näkökenttä heilahti uudelleen, kun Jäätutkijan keho nytkähti taas. 273 kohotti katseensa äkkiä ylös.
Mielimerirosvo Arbou oli ehtinyt napata kiinni nazorakin ranteessa olevan kahleen päästä. Kaukaukasvoinen matoran puri hampaitaan yhteen kannatellessaan häntä suurempaa lastia.
”Pentele! Äläs tipu, Rataskuoriainen!”

Toisaalla Matoro yritti vielä kasata tajuamisensa implikaatioita, mikä ei ollut kovin helppoa uppoavassa laivassa.
Tarip. Tarip Ruostesilmä. Jokainen sana, jonka hän oli kuullut Arupakista Aft-Amanan synkeiden muurien sisällä, välittyi tuon nimen kautta hänelle.

Mitä tapahtuisi, jos Tarip hukkuisi? Tai jos Kone söisi tämän? Hän tarttui matorania kädestä ja lähti kiitämään keskikannelle muiden klaanilaisten luo.

”Manu! Visokki! Tehkää jotakin!” hän huusi. ”Emme saa hukata Taripia!”
”Hetkinen”, Visokki tuijotti, ”kuka on Tarip?”
”Minä olen”, merirosvo nyökkäsi hämillään.
”Seeeelvä”, Visokki lausui ja kääntyi taas Matoroa kohti. ”Kuka on Tarip?”

Matoron ilme kertoi, että tarina oli pitkä eikä mahtuisi ajanjaksoon, jonka päättyessä he uppoaisivat mereen ja rusentuisivat sitä syövän helvetinkoneen rattaisiin.
”No hemmetti”, Manu ähkäisi parin metrin päässä heistä yrittäessään pysyä tasapainossa uppoavan laivan kannella. ”Jos sinä tykkäät siitä piraatista niin paljon, minun puolestani saat vaikka pitää –”

Koneen rautaraajat iskivät hirveän rytinän myötä matkaan uuden tuhoisan aallon. Alus heilahti nyt niin kovaa, että makuta lensi yli laidan kesken lauseen.
”Pitäkää kiinni!” Visokki huudahti. ”Yritän vaikuttaa Kapuraan telepaattisesti!”

”Turha vaiva”, kaikui Manun ääni laidan toiselta puolelta kaiken kaaoksen yli, ja sitten tapahtui jotain odottamatonta – ja niin järjetöntä, että Visokin olisi tehnyt mieli kysyä, mitä helvettiä Manu oli tekemässä: tasaisen meren pinta uppoavan laivan vierellä rikkoutui vaahtosuihkuna, kun vedestä heidän edestään nousi pärskähtäen esiin… uusi laiva.

Se oli vaaleanpunainen ja kimalteleva. Suloiset kissanpennut telmivät sen kannella. Aluksen pinta oli kuin unta ja pumpulia. Oli helppo huomata, että telepaatin loihtima alus ei kuulunut ainakaan tähän osaan Kapuran tajuntaa. Makuta seisoi laivan kannella kuin kotonaan ja tööttäsi kädellään ruorin torvea. Miau, torvi ulvoi.

”Hypätkääpä kyytiin, ennen kuin Kapuran aivot vetävät teidät kölin ali”, varjojen herra totesi.

”… mikä karzahni tuo on”, Matoro kuiskasi epäuskoisena.

”No niinpä”, Visokki huusi. ”Mutta kyytiin, äkkiä!”

Visorak osoitti kaksi toamaista kättään vaaleanpunaista paattia kohti ja sinkosi ajatuksistaan seittisillan, joka takertui tästä aluksesta toiseen. Matoro kapusi siitä Taripin kanssa, ja moni merirosvo seurasi pian perässä nähtyään po-matoralaisen perämiehen. Admin yritti pitää lukua kaikista, mikä kuitenkin oli jatkuvasti vaikeampaa. Merirosvolaivan natiseva, sortuva perä oli jo lähes aaltojen ahmaisema.

”Jäätutkija!” Visokki tajusi leijuessaan itsekin uudelle laivalle.
Nazorakia auttanut merirosvo oli onnistunut muiden matoranien voimin vetämään tämän ylös. Arbou ja 273 pinkoivat minkä jaloistaan pystyivät kohti Visokin seittisiltaa vanhan laivan upotessa heidän altaan. Kaksikko syöksyi viime hetkellä kiinni seittiin. Vanha laiva romahti alas aaltoihin, ja pelkällä sormenliikkeellä Visokki nykäisi 273:n ja Arboun mielilaivaan. He laskeutuivat sen kannelle liiskaten muutaman kannella pyöriskelevän kissanpennun alleen. Kissat poksahtivat heidän jalkojensa alla ilmapallojen lailla nonparelleiksi ja sateenkaariksi, ja ilmaan lehahti painostava parfyymin tuoksu.

Ta-matoralainen piraatti ja nazorak istuivat kannella ja tuijottivat toisiaan nyrpistäen kasvojansa löyhkälle.

”Mitäs”, piraatti sai hädin tuskin ulos.
”Täh”, oli torakan ainoa saavutus.

”Tervetuloa”, Manu sanoi dramaattisesti levittäen käsiään kuin syleilläkseen laivaan astuneita, ”XXX Laivan kannelle!”

Alukseen nousseet katsoivat hetken ympärilleen typertyneinä.
”Manu, miksi se on niin… pinkki?” Visokki parahti ja auttoi nazorakin seisomaan.
”Saatoin antaa Kapuralle ajatuksen… tietyntyyppisestä, hmm, tiedätkö sen xiankielisen sanan, joka voi tarkoittaa sekä alusta että… tai oikeastaan, unohda.”
”Oletko varma, ettei tämä, en tiedä, lakkaa olemasta jossain vaiheessa? Kuinka luotettava tämä ajatus on?” Matoro kysyi erittäin epäluuloisena. Vaaleanpunainen kissanpentu nyhjäsi vasten hänen jalkaansa.

”Jokaisessa sentimentaalisessa pikku kuolevaisessa on kyltymätön tarve romantiikalle”, makuta totesi.
”Ja kissoille”, Visokki mutisi.
”Niin”, Manu nyökkäsi, ”ja kissoille.”

”Miau”, yksi kissa sanoi ilmiselvällä Kapuran äänellä.
”Purr”, totesi toinen, joka ei yrittänyt juuri sen enempää.

Visokki huokaisi ja alkoi laskea, ketkä kaikki pelastuivat laivalle. Synkkä totuus oli, että he olivat onnistuneet pelastamaan vain pienen osan.
Jos hyytävä meri ei nielisi loppuja merirosvoista, kone noukkisi ne kitaansa räpiköimästä. Visokkia pelotti miettiä, mitä se tarkoitti. Mitä kone tekisi nielemilleen? Ei hän tiennyt, halusiko oppia.
”Alus saa kelvata. Pidä meidät liikkeessä, Manu. Kunhan saamme etumatkaa.”
”Ei hätää”, Manu naurahti hiljaa ruoria pyöritellen. ”Merirosvosaari pitää koneen kiireisenä jonkin aikaa.”

Kun Visokki jatkoi laivan kannelle pelastuneiden merirosvojen laskemista, tuijottelivat nämä jäätynein katsein kotisaarensa kohtaloa. Laiturien laudat katkeilivat äänettömästi, ja suuret sormettomat kourat kurottuivat koneistosta raastamaan rantakalliot kivipölyksi. Toinenkin epätasaisuus meren tikkusuorassa horisontissa hioutui pois ja tuli koneen ahmaisemaksi.

273 istui vaaleanpunaisen aluksen peräosassa. Hän oli eksyneen oloisena kiertänyt katseellaan koko alkumatkan ajan laivan kantta ja merta yrittäen käsittää kaikkea näkemäänsä.
Tämä meno alkaa mennä entistä oudommaksi, 273 ajatteli katsellessaan XXX Laivaa.

Vaaleanruskea nazorak kääntyi aikomuksenaan kiittää pelastajaansa, mutta Arbou olikin kadonnut takakannelta. Muiden merirosvojen seuraan, konehyönteinen arveli. Vaikka hän tunsi itsensä uupuneeksi, 273 yritti silti tähyillä, tarvitsiko joku välittömästi apua jossakin. Kuitenkin Laiva näytti etenevän aivan itsestään – välillä sen karkinvärinen ruori korjasi kurssia kuin kummituksen kääntämänä – Makuta Nui ei siihen enää koskenut. Nazorak ei nähnyt istumapaikaltaan muita klaanilaisia, mutta mielimerirosvot olivat kokoontuneet yhteen pitämään omaa kokoustaan vähän matkan päähän hänestä. Heissä ei enää ollut merkkiäkään siitä ilosta ja itsevarmuudesta, jota täynnä he olivat Kaninkorossa olleet.

No, kaipa minä voin hetken vain istua tässä… 273 totesi. Hän antoi päänsä retkahtaa taaksepäin ja keskittyi hetkeksi omiin ajatuksiinsa.

Kaikki tämä oli hänestä niin outoa. Hän piti itseään korkeasti koulutettuna tiedemiehenä ja oli uskonut kuuluvansa nazorakien älymystöön. Silti mikään, mitä hän tiesi, ei tuntunut selittävän imaginäärimaailmaa, jonka sisällä he olivat. Luonnontieteilijänä hänen oli hankala hyväksyä sitä. Maailman lainalaisuuksien ymmärtäminen oli luotettavan tieteen perusta. Mitä hyötyä oli ymmärtää kemiaa ja fysiikkaa maailmassa, jossa luonnonlait toimivat mielivaltaisesti? Ajatus teki 273:n olon turvattomaksi. Nazorak tunsi vilunväristysten kulkevan tuntosarvillaan. Hänen ei edes tarvinnut kääntää päätään nähdäkseen sivusilmällä horisontissa kohoavan mekaanisen mahdottomuuden.

Nazorak painoi kätensä puuskaan rintansa päälle ja sulki silmänsä. Hmph! Klaanilaisille tämä kaikki on ilmeisesti aivan normaalia. Noh, toisaalta heillä kaikilla on enemmän kokemusta mieliasioista. Visokki on telepaatikko, Manu asuu mielissä ja Matorolla on Kanohi Suletu. Lisäksi hän on ollut tekemisissä sen Nimdan kanssa…

Olisiko sitten psykologian osaamisesta ollut täällä enemmän apua? Muiden tiedemiesten tapaan Jäätutkijakin oli oppinut tieteenalan alkeet, muttei voinut sanoa tietävänsä psyykestä paljoakaan. Eihän hän mikään mielitutkija ollut. Joku aivan toinen oli.

Nazorak huokaisi syvään turhautuneena. Hän kohotti kätensä päänsä päälle ja suki tuntosarvensa osoittamaan taaksepäin. Hetki kului ilman, että tiedemies ajatteli yhtään mitään.

Tik, tik.

Hehkuva, neonvihreä silmä raottui hieman.

Tik, tik.

Katse laskeutui hänen rintaansa peittävään metalliin. Hiljaisuudessa saattoi selkeästi erottaa konehaarniskan rattaiden ja mekanismien tikityksen.

273:n uteliaisuus mieliavatariaan kohtaan heräsi jälleen. Miksi juuri hänen ulkomuotonsa oli näin outo? Miksi siinä oli hammasrattaita?
Jos kerran Visokin sanojen mukaan mieliavatar peilaa omistajansa ajatuksia mielimaailmaan, niin silloinhan sillä täytyy olla jokin merkitys? nazorak pohti.

Silmien katse aaltoili hänen kuperan rintasuojansa yli kaareville reisille ja lopulta kynsikkäisiin jalkateriin. Sotavarusteita työkseen suunnitelleen nazorakin mielestä asua oli aika kohteliasta kutsua haarniskaksi: puku peitti lähinnä rintakehän ja jalat mutta jätti nivelistä näkyviin reilusti paljasta kuorta. Vatsasta suojaus puuttui kokonaan. Toisaalta jos tämä avatar on ”mieltemme luoma simulaatio vuorovaikutuksestamme”, niin mielikehon suojaamisella ei ehkä ole merkitystä…
273 taittoi jalkansa koukkuun tarkastellakseen pitkävartisia saappaitaan. Nazorakin suu vääntyi mutruun. Hän ei tiennyt mitä ajatella pitkistä koroista. Enpä ole koskaan käyttänyt tällaisia. Hm, toisaalta ovathan nämä oikeastaan aika sirot…

Jäätutkija nousi seisomaan. Vaikka he olivatkin kävelleet merirosvosaaren poikki, kellopelihaarniska oli hämmästyttävän puhdas. Musta pinta kiilteli maagisesti hämärtyvällä merellä. Nazorak vilkaisi nopeasti ympärilleen. Kukaan ei näyttänyt katsovan häneen.
273 nosti kämmenensä kasvojensa eteen. Neonsilmät ja täydellisen ruskeat kasvot heijastuivat käsineen pinnasta. Tiedemies tunsi jälleen kouraisun sydämessään.
Vaikkei tämä ehkä olekaan totta, eivät ne silti lakkaa häiritsemästä minua…

Voi kunpa hän olisi aina ollut tällainen. Niin moni asia olisi mennyt eri tavoin.

273 sulki kätensä nyrkkiin. Hän ei kuitenkaan ollut vihainen tai surullinen. Hän huomasi olevansa… liikuttunut. Vaikka he olivat juuri olleet vähällä joutua mieltä nielevän koneen syömäksi ja vaikka koko tämä tilanne ei edes ollut todellinen, Jäätutkija 273 koki hetken pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta.

Viimein hän oli nazorak.

Tiedemies hautasi kasvonsa käsiinsä peittääkseen hymynsä. Hän pudisti päätään. No niin, eiköhän tämä nyt riitä. Aika rientää muiden luo.

273 laskeutui takakannelta keskikannelle. Matoro näkyi tuijottavan merelle keulakannella, ja Manu kinasteli jostakin Visokin kanssa. Jäätutkija äkkäsi ta-matoranin nojaavan Laivan kaiteeseen vasemmalla kyljellään.

”H-hei!”
Kaukaukasvoinen merirosvo kääntyi katsomaan taakseen ilmestynyttä nazorakia. Arbou piteli toisessa kädessään isoa rommipulloa. ”Terve.”
Nazorak raapi poskeaan mietteliäästi, ennen kuin jatkoi. ”Öh, kiitos siitä, kun pelastit minut aiemmin siellä satamassa. Olen todella kiitollinen. En oikeastaan tiedä, mitä minulle olisi saattanut tapahtua…”
Arbou nyökkäsi. ”Eipä mitiä. Eikä sinulle ehkä olisi käynyt kuinkaan, mikäli osaat uida. Toisaalta enpä kyllä ole sinun näköistäsi kuoriasta ennen tavannut. Näytät maakravulta.”
”… En oikeastaan taida osata uida”, 273 yhtäkkiä muisti. ”En tosin tiedä, onko sillä merkitystä täällä…”
Arbou katsoi nazorakia sanomatta mitään. Lopulta tämä ojensi kädessään pitelemänsä putelin tiedemiehelle. ”Maistuuko?”
273 kurtisti kulmiaan. Mielikuvitusrommia? Eihän sen pitäisi vaikuttaa keskushermostoon, vai pitäisikö? Tiedemies lopulta otti putelin vastaan ja maistoi varovasti. Hän irvisti. Juoma ainakin maistui rommilta.

”Olen pahoillani kotinne menetyksestä”, 273 lopulta jatkoi. Nazorak oletti merirosvojen puhuneen aiemmin siitä.
”Ei saari oikeastaan kotini ollut. Kotini on aina siellä missä laivakin.”
”Aa, aivan… ”
Mielimerirosvojen olemassaolo alkoi taas mietityttää tiedemiestä: miksi toan mielessä oli näin paljon väkeä? Olivatko hekin yhtä lailla Kapuran mielen tuotosta kuin koko miljöökin? Miten toiset heistä vaikuttivat enemmän oikeilta persoonilta, kuten tämä Arbou, ja toiset taas vain parin virkkeen toistajilta, kuten… Mursu-Ubdun?

”No… millaista on olla merirosvo? Se on minun kaltaisilleni aika… epätavallinen ammatti.” Jäätutkija valitsi sanansa tarkkaan. Hän ei halunnut epätietoisuudellaan loukata mielimatorania.

Kaukau-kasvo tuijotti konetorakkaa todella hölmistyneenä. Lopulta hän naurahti röheästi. ”Sinä ötökkä sitten olet niin karzahnin pihalla!”
Jäätutkija katsoi Arbouta yllättyneenä. Jopa epätodelliset merirosvot nauroivat hänen kysymyksilleen.
”Merirosvous ei ole pelkkä tapa ansaita muttereita – merirosvous on elämäntapa! On täysin hakoteillä, jos luulee, että kaikki piraatit seilaavat meriä pelkkä aarteiden kiilto silmissä. Se, mitä jokainen itseään ylpeydellä piraatiksi nimittävä todella halajaa on vapaus – vapaus lipua halki valtamerten, olla itsensä ja laivansa herra, olla riippumaton kenenkään säännöistä ja laeista!”
273 laski kyynärpäänsä kaiteelle ja nojasi poskensa käteensä. ”Mutta eikö tuollainen vapaus koskaan pelota? Jos et noudata kenenkään lakeja, et voi olettaa, että kukaan suojelisi sinua. Sinulla ei ole mitään auktoriteettiä, mihin turvautua.”
”Hitot auktoriteeteistä. Minun toverini ovat turvani!”

Nazorak vilkaisi ta-matorania, kunnes käänsi katseensa ulapalle. Tässä hetkessä on jotakin… tuttua.
Tuijotus kohti horisonttia. Alkoholin maku kielellä. Mielipiteiden ja näkökulmien vaihtelu.
Neonsilmät vilkaisivat taas matorania. Arbou oli kesyttämätön lainsuojaton, oman polkunsa tarpoja. Aivan kuin…

… Juippi.

Nazorak hätkähti, kun yhtäkkiä jonkun käsi laskeutui salakavalasti hänen olkapäälleen.

”Kelvin!” kaksikon taakse ilmestynyt Makuta Nui hihkaisi. Hän asetti toisenkin kätensä 273:n toiselle olkapäälle. ”Mitä olet mieltä tästä kaikesta tähän mennessä?”
Manu sai vastaukseksi Jäätutkijalta todella vaikean oloisen ilmeen, jonka pystyi tulkitsemaan ”Miten tätä nyt kuvailisi? Öh, jotkut asiat ovat aika hämäriä minulle. Voitko hieman selittää?”
Tai niin Manu sen ainakin tulkitsi ja alkoi puhua.

”Voin toki!”
”… voit mitä?”
Arbouta täysin huomioimatta makuta raahasi Kelvinin syrjään. Manu maiskutteli suutaan. ”Mietit ehkä, miksi nuo piraatit eivät välttämättä ole ihan selväsanaisia. Asiahan on niin, että merirosvot juovat stereotyyppisesti paljon alkoholia.”
”… mutta keitä he ovat? Ja pääseekö toan mieleen muutkin kuin me neljä? Miten tämä käytännössä toimii?”
”Olen melko varma, että tämä ’koneiden rakentaja’ on ulkomaailmasta peräisin, mutta nuo piraatit eivät siis tosiaan ole. Voisi sanoa, että ne ovat eräänlaisia muiston tapaisia entiteettejä, jotka, öhm, asuvat Kapuran päässä. Toiset ovat autenttisempia kuin toiset. Sillä on varmaankin tekemistä sen kanssa, miten hyvin Kapura muistaa kyseiset piraatit. Eikö mieli olekin ihmeellinen asia?”

”Entäpä tämä laiva? Pääsemmekö tällä pakoon tuota koneistoa? Jos itse olisin saanut päättää laivan, olisin loihtinut tänne Rautasiiven…”
”Rautasiipi on kyllä oiva alus, mutta meidän suurin valttimme täällä on Kapura. Voimme käyttää Kapuran ajatuksia. Täällä Kapura on jumala, ja häneen vaikuttaessamme vaikutamme maailmaan. Se on tietty myös suurin haitta tässä koko touhussa, sillä myös vihollinen epäilemättä kykenee vaikuttamaan Kapuran ajatuksiin. Mutta meillä on se etu, että me tunnemme Kapuran! Paitsi, että emme, koska ilmeisesti hän on jossain määrin petollinen piraatti, eikä kukaan tiennyt sitä vuosikausiin. Mutta näin periaatteessa.”

”Ja ymmärsinkö oikein, että tehtävänämme nyt on etsiä sekä loinen että pysäyttää tuo… no, asia?”
273 vilkaisi vaaleanpunaisen laivan perän yli Konetta, johon XXX Laiva keräsi välimatkaa rakkauden voimalla. Laivan karkkitangoilta näyttävät perämoottorit purskauttivat konetta kohti pilven jauhomaista vaaleanpunaista sokeria, joka kimalteli aaltojen yllä.

”Kyllä vain. Ja tällä hetkellä tiedämme vähemmän koneesta. Mutta koska kone estää loista tarttumasta, loinen on tavallaan meidän puolellamme, kunnes olemme pistäneet laitteiston matalaksi. Mutta pääprioriteettimme on selvittää, mikä loinen on, ja vasta kakkosena tulee Kapuran mielenterveys.”

”Manu!” Visokki ärähti Laivan toisesta päästä.
”No, sori.”

Laivan takaa kuului edelleen mieltä hyytävä, välimatkan myötä vaimentunut ääni, kun koneiston osat ahmivat viimeiset palat saaresta, jolla he vielä äsken olivat kävelleet. Heidän laivansa taakseen jättämä vaaleanpunainen sokerivana alkoi tulla sen hengittämäksi kymmenen sekunnin päästä.

”Miten uskot että selviämme? Loisesta en tiedä, mutta tuo tuolla takana jyrää päälle kaiken Imperiumin sotakaluston voimalla.”
”Siinä on sellainen hassu aspekti, että se kaikki on todennäköisesti yhden henkilön luomaa. Meitä on täällä neljä – tai, jos Kapura lasketaan, viisi. Miksi ei kuusi? Snowie, sisälle ja heti! Mitä sinä siellä hereillä meitä hyödytät?”

”Ei”, Visokki puuttui taas kauempaa.
”… no, joka tapauksessa tällä henkilöllä, tällä Rakentajalla ei ole täällä meihin verrattuna sitä voimaa, mikä imperiumillanne on Bio-Klaaniin verrattuna todellisessa maailmassa.”

Silloin 273 muisti, mitä Manu oli sanonut luolassa, ennen kuin he olivat pudonneet Merirosvosaarelle. ”Kun tulimme tänne taisit sanoa, että mieliavatarini näyttää tältä siksi, koska tahdon sen näyttävän?”
Makuta nyökkäsi. ”Olet ruskea, koska — tietoisesti tai tiedostamatta — tahdot olla ruskea. Asia on yhtä yksinkertainen kuin transfiniittinen rekursio.”
”Ai… olen minä aina kyllä unelmoinut olevani kuin normaali nazorak, vaikka tiedän että se onkin mahdotonta.”
”No ota nyt sitten kaikki ilo irti tuosta kehosta, kun vielä voit”, Manu tuhahti. Hän lähti kävelemään kohti laivan ruoria. ”Kun tämä tehtävä on hoidettu, joudut elämään taas normaalissa kehossasi.”

273 oli hetken hiljaa. Olisiko viisasta iloita oudosta mielikehosta, vaikkei se ollutkaan todellinen?
Eikö se olisi itsensä huijaamista, nazorak mietti. Hän mittaili taas kroppaansa. Puvun eksoottisuudesta huolimatta Jäätutkijan oli myönnettävä sen olevan kymmenen kertaa tyylikkäämpi kuin Figan hänelle hankkima valepuku. Karkulainen kyllä arvosti kukkakauppiaan avunantoa, mutta hänen oli myönnettävä, että häntä välillä hävetti pitää niitä kolttuja. Tämän jälkeen voisin kyllä hankkia uuden valepuvun…

Hmm, toisaalta! nazorakin kasvoille kohosi taas pieni hymy. Mitäpä haittaakaan pienestä irrottelusta voisi olla? Enkö ole ansainnut pienen loman ankeudesta kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut?

Jäätutkijan ajatukset katkesivat, kun hän muisti jotakin. Hän juoksi laivan ruoria huolettomasti pyörittelevän makutan luokse.
”Manu! Tuota konetta pakoon juostessamme tulin ajatelleeksi, että jos koneiston rakentaja pyrkii koneellaan vaikuttamaan tähän mieleen, niin… voisikohan se vastata jotenkin samaa, mistä puhuin?”

Makuta Nui pysähtyi miettimään hetkeksi kunnes havahtui Jäätutkijan kysymyksen täysiin implikaatioihin.
”Jotain, mikä vuotaa ajatuksiaan sinulle? Sitäkö tarkoitat?”
”Niin kai.”
”Onhan se mahdollista”, Manu sanoi pohdiskelevasti ja hiveli leukaansa mietteliäästi. ”Mutta miksi se tekisi niin? Sitä en tiedä.”
”Hm, se jää nähtäväksi…”

273 juuttui miettimään ja muisteli näkyjään – samoja, jotka olivat alkaneet hänen muutettuaan Bio-Klaaniin. Epäselvää kohinaa, suurten hahmojen liikehdintää, outoa hiljaisuutta. Viimeisimmästä näystä oli vain hetki, ja sekin teki niiden tarjoamista mahdollisuuksista vain entistä pelottavampia. Mystiset kaiut olivat jättäneet hänen ylleen syvän epävarmuuden.

Se oli epävarmuus siitä, oliko hänen mielensä hänen omansa. Siksi hän oli lopulta päästänyt makutan sisäänsä: saadakseen vastauksia sellaisiin totuuksiin, joita hänen oma ajattelutapansa oli liian maallinen löytääkseen.

Mutta voisiko vastaus olla niin helppo? Voisiko hänenkin päässään olla jotain tämän koneen kaltaista?

Mitä hänessä oli… ja voisiko se olla näin vaarallista?

Toisella puolella kantta Visokki tuijotti ajatuksiinsa uppoutunutta Matoroa. Toan rauhoittuessa rauhoittui jälleen kerran myös tämän epävakaa mielikeho. Särähtely lakkasi ja toa otti jälleen vakaamman, joskin yhä säröisen, hahmon.

”Nyt, kun emme ole aktiivisessa kuolemanvaarassa, voinko esittää kysymykseni uudelleen?” hämähäkitär sanoi kädet puuskassa. Matoro nyökkäsi vastaukseksi.

”Kuka on… ’Tarip’?”

Sen Visokki kuiskasi. Tarip ei seisonut kaukana heistä. Matoro katsoi lopulle merirosvojoukolle sillä hetkellä jotain puhuvaa po-matoralaista ja istuutui aluksen laidalle.
”Tarip Ruostesilmä”, Matoro kuiskasi takaisin. ”Hän oli Kap-… Arupakin ystävä. Olen… olen melko varma, että kapteeni rakasti häntä.”

Visokin kasvoille ilmestyi häkeltynyt ilme, joka muuttui hitaasti ymmärtäväiseksi.
”Onko Kapura kertonut hänestä sinulle?” hän sanoi siirtäen painoa tottumattomasti jalalta toiselle. ”Onko sinulla tietoa siitä, miten hän vaikutti Kapuraan?”

”Emme juuri puhuneet. Tarip kuoli, kun Arupak löysi sirunsa”, toa kertoi hiljaa. ”Heh, alan ymmärtää vasta nyt, miten se vaikutti Kapuraan, kun olen tehnyt saman virheen. Säälittävää.”
Visokki katsoi hetken empaattisesti Matoroa, sulki silmänsä ja laski yhden käden kasvoilleen keskittyneen näköisenä.

”Siinä täytyy olla jotain muuta, Matoro”, Visokki sanoi hiljaa. ”Siinä täytyy olla jotain enemmän. Miksi hänen pelastamisensa oli niin tärkeää?”

Mustalumi jäsensi ajatuksiaan hetken. Kuuliko Kapura heitä? Jäisikö heistä muisto?
”Se, mitä Kapura nykyään on, perustuu Taripiin. Hänen kuolemansa muutti Arupakin elämän. Ajatusmaailman. Hän… hän kertoi koko tarinan, koska toivoi, että en tekisi samoja virheitä. Tarip on se virhe, jonka korjaamiseksi Kapura tekisi mitä tahansa.”

Visokki avasi vihdoin silmänsä ja katsoi hetken po-matorania kannen toisella puolella. Mahiki-kasvoinen runosielu oli lakannut puhumasta muiden selviytyneiden merirosvojen kanssa ja tuijotteli keskittyneesti merelle. Aina välillä nuorukainen kuulosti hyräilevän jotain, jonka hiljainen melodia hukkui aaltojen liplatukseen.
Kun Visokki katseli merirosvoa, katsoi tämä lopulta takaisin, nyökkäsi heille ja hymyili. Visokki hätkähti ja katsoi poispäin.

”Ne ovat tosiaan ruosteen väriset”, Visokki kuiskasi itsekseen. ”Minulla on teoria, josta en ole aivan varma, mutta… saatoit tehdä oikean valinnan. Matoro, tuon merirosvon hengissä pysyminen saattaa olla tärkeämpää kuin yksikään näistä saarista. En tiedä, tietääkö kone sitä itse, mutta se haluaa syödä hänet.”

”Ovatko asiat, jotka kone saa, lopullisesti pois Kapuran päästä?” Matoro kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”En usko että se on niin yksinkertaista, että kaikki ne asiat, jotka näemme tässä mielessä – konkretisaatiot – vastaisivat Kapuran muistoja täysin. Ei ole mahdotonta, että Kapuran tiedostamaton mieli loi saaret ikään kuin… syöttinä sille, joka meitä jahtaa.”

Tarip kääntyi heistä kauempana katselemaan merestä punaisena kajona heijastuvia aurinkoja. Niiden yllä loisti vieläkin niitä punaisempana yksinäinen tähti, joka katseli alas Koneeseen.
Visokki jatkoi hiljempaa. ”Mutta jotkut muistot ovat tärkeämpiä kuin toiset. Manukin oli samaa mieltä, kun puhuimme äsken – tuossa merirosvossa… hänessä on jotain aidompaa kuin kaikissa muissa alukselle pelastamissamme.”
”Niin”, Matoro nyökkäsi alakuloisesti, ”niin on.”

”Joistakin muistoista pohjautuu periaatteita, luonteenpiirteitä”, Visokki jatkoi, ”ja luulen, että mieli, jossa olemme, yrittää kertoa sinulle, että tuo piraatti on jotain todella tärkeää. Matoro, minusta tuntuu että meidän täytyy yrittää suojella häntä.”
”En usko, että voimme pakoilla loputtomiin”, toa totesi ankeana.

Visokki vilkaisi vielä kerran po-matoralaista perämiestä ja sitten kumartui aivan lähelle Matoroa kuiskatakseen.
”Manu sanoi, että kone ’jauhaa Kapuran mieltä’. Se on syönyt nähdemme jo kaksi saarta, ja minä tunnen, kuinka sen tärinä supistaa kaiken. Ja kaikki ei tarkoita tässä tapauksessa vain tätä mielikuvitusmaailmaa, vaan…”

”Tunteita?” Matoro supatti.

”Niin. Tällä merellä ei ollut aaltoja koneen takia. Se estää myös loista, sillä ne eivät voi liikkua ilman tunteita, joihin siirtyä. Pelko on niiden kasvusalusta. Mutta tuon koneiston takana oleva mieli haluaa supistaa Kapuran kokonaan pois, ja se onnistuu siinä, jos Kapura ei enää tunne mitään. Miten käy, jos se saa Taripin?”
Matoro antoi hyytävän ajatuksen upota hetken ennen kuin puhui.

”Kapura arvostaisi ironiaa siinä, että hän pyrki aina näyttämään niin rationaaliselta ja tunnekylmältä kuin mahdollista.”
”Se on defenssi”, Visokki sanoi ja osoitti etusormellaan olkansa yli Taripia. ”En väitä ymmärtäväni vielä paljoa, mutta… ennen kuin tiedämme, miten pysäytämme koneen, meidän täytyy suojella tuota muistoa enemmän kuin mitään.”

”Aye, ymmärrän”, Mustalumi totesi, ja hetken hän muisteli viestiä, jonka Kapura väitti jonkin aikaa sitten saaneensa Taripilta. ”Hei Arupak”, terveisin Tarip. Isoilla punaisilla kirjaimilla.
Kapura vaikutti todella uskoneen, että Tarip todella olisi vielä elossa – ajatus, jota Matoron ei Deltan temppelin perusteella ollut syytä tukea.

Mutta oliko se kaikki ollut vain toivon ylläpitämistä? Ei Tarip voinut olla oikeasti hengissä, eihän?

Ehkä sillä ei ollut väliä. Jos Kapura piti Taripia päässään hengissä, se riitti. Ja se riitti myös syyksi kauhujen koneistolle suunnata jauhavat rattaansa heitä ja heidän mukanaan matkustavaa merirosvoa kohti.

Muistojen perämies vihelteli huolettomasti toisella puolella Laivaa. Oliko Kapuran tarrautuminen tämän hengissä säilymiseen ollut vain avunhuuto, jota Matoro ei ollut aiemmin tajunnut? Ja oliko pyyntö tulla tutkimaan loista hänen päähänsä ollut vain kulissi jollekin paljon tärkeämmälle ja vaarallisemmalle? Jälleen kerran Matoro Mustalumi oli mukana kapteeni Arupakin villissä ajelussa, eikä tätä paattia käynyt hidastaminen.

Pirun suostuttelukykyinen merirosvo. Kaikessa täytyi olla aina jokin taka-ajatus, kuten vaikka mielenvoimainen kasvi, asioita nielevä taskunauris, luistimilla tappeleva jäniseläin tai, no.
Mieliä syövä kone.

”Alan tottua tähän ympäristöön pikkuhiljaa”, Matoro mutisi. ”Päivä on ollut… hämmentävä.”
”Olemme seikkailleet täällä reaaliajassa ehkä parikymmentä minuuttia”, Visokki hymähti.
”No, silti”, Matoro hymyili hieman.

Visorak-nainen käveli Matoron vierelle ja nojasi vaaleanpunaisen laivan kaiteeseen kaksin käsin.
”Minä luulin, että tulisimme tähän mieleen ottamaan pois jotain, joka ei kuulu tänne”, hän huokaisi, ”mutta vaikuttaa siltä, että joku muu on jo askeleen edellä. Ja sen jonkun mielestä mikään täällä ei kuulu tänne…”
”Sinä mietit suuria linjoja ja teorioita, kun minulla on vaikeuksia jo tähän kehoon totuttautumisessa. Minulla on taas toinen käteni”, toa hymähti.

Visokki siveli Laivan kaidetta teräväkyntisillä sormillaan. Sokeripäällyste hilseili pois.
”Jäätutkijalla on ollut samanlaisia ongelmia. Vieraassa mielessä liikkuvalla ei ole välttämättä yhtä vahvaa kontrollia sen suhteen, miltä mieli muille näyttää. Ja sinulla se ongelma taitaa olla kaksinkertainen.”
”En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Se tuntuu oudolta, mutta en ole varma, millä tavalla. Etenkin ne hetket, kun olen Delta.”

Visokki nojasi kaiteeseen koko kyynärpäillään. Nainen tuntui suorastaan hieman irrottelevan sillä, että tällä oli kädet. Ilme tavallista vähemmän visorakia muistuttavilla kasvoilla oli kuitenkin tunnistettavissa surumielisyydeksi ja huoleksi. Silmistä, ei vaikeammin tulkittavista pihtihampaista.
”Olen pahoillani, että en voi tehdä asialle mitään… niin kauan, kuin sinussakin on ehkä loinen, en uskalla yrittää parantaa mieltäsi. Tai edes auttaa asian kanssa.”

”No, kiitos, että harkitsit”, Matoro vastasi. ”Miksi muuten sinä näytät tuolta? Tai siis, näytät hyvältä, mutta… siis, voisit näyttää miltä vain, etkö?”
Sanoissaan sekoileva toa toivoi, ettei Visokki lukenut hänen ajatuksiaan, kun hän yhdisti alitajuisesti adminin uuden kehon pään muodon erääseen vahkiin.

”Ajattelin tätä muotoa lähestyttävämmäksi”, Visokki sanoi kummastuneena, ”ja, että Kapuran mieli ottaisi mieluummin vastaan jotain ehkä ei niin… visorakia.”
Ja koska tämä mieli ei kaipaa lisää saaria nieleviä petoja, Visokki lisäsi itsekseen.

Alitajunta, kuinka pirullinen se olikaan. Paljasti syvimmät halut, vaikka ne olivat kuinka epätoivoisia, hulluja tai itsetuhoisia tahansa.

”Se oli tietty mielessäni silloin, kun luulin että suurin vaara täällä olisi Kapuran villiintynyt mieli. Loisen lisäksi, tietty.”

”Niin kai”, Matoro sanoi hiljaa.

”Kun tämä on ohi”, Visokki jatkoi, ”kun Avden loiset on karkoitettu, ja kone pysäytetty, lupaan yrittää auttaa sinua ongelmasi kanssa, mutta parannusprosessi saattaa viedä todella paljon aikaa.”
”Jos se on edes mahdollista”, mies vastasi. ”Mutta kiitos. Voimme kokeilla.”
Visokki nyökkäsi ja käveli keulaa kohti jättäen Matoron yksin.
”Pysy kasassa tämän seikkailun ajan”, admin sanoi rohkaisevaan sävyyn mennessään. ”Kapuran takia. Tiedän, että pystyt siihen.”

”Lupaan”, Matoro vannoi hiljaa ja jäi tuijottamaan sepän mielen tyyntä merta. Hän havahtui aatteistaan tuntiessaan, miten musta sulka laskeutui hänen hartialleen. Jään sotilas otti sen sormiinsa ja pyöritteli sitä hetken. Sen tummat haivenet tuntuivat pehmeiltä hänen sormiaan vasten.
Taatusti aito sulka, hän tuumi ja pudotti sen alas hämärtyvään mereen, jonne se kaarteli seesteisessä rauhassa, kunnes rikkoi veden pinnan.