Jään sotilas horjui pystyyn matalassa rantavedessä. Hänen olettamuksensa vastaisesti osuma pohjaan ei ollut juuri tuntunut miltään.
”Pirun Manu”, hän tuhahti noustessaan. Toa päätyi uudelleen kasvoilleen veteen, kun hänen oikea kätensä katosi aaltoihin räpsähdyksellä. Toisella yrittämällä hän pääsi pystyyn.

Maailma, jonka hän otaksui Kapuran mieleksi, oli aava, sinertävä meri. Hänen liikehdintänsä matalassa vedessä piirsi ensimmäiset väreet sen tyyneen, kylmään pintaan. Jostain kauempaa, missä meri oli arvatenkin syvempää, kantautui vaimeita aaltojen ääniä.

Kalliot nousivat hänen edessään. Ne olivat aaltojen sileäksi huuhtomat, täynnä linnunpesiä. Kaikkialla ympärillä oli karille ajaneita laivoja. Riekaleisia purjeita, rantaan kumoutuneita merirosvolaivoja. Rantaan oli ajelehtinut arkkuja ja lankunkappaleita.

Silloin Matoro kuuli jotakin, joka sai hänet katsomaan taakseen.

Toa kavahti taaksepäin, kun näki horisontin. Se kasvoi koneita.
Se… kasvoi koneita?

Rytmisen järjestelmälliset männät ja rattaat järsivät taivasta kappaleiksi. Putket ja vaijerit luikertelivat akseleiden ja säiliöiden joukossa kuin käärmeet. Moottorit ja servot jyrisivät tasaisena kierroksia mekaanisuuteen, joka söi horisonttia alleen.

Kaukana tyhjän meren yllä leijui valtava, suorastaan hirviömäinen tehdas. Ja tämä tehdas tuotti vain itseään. Laatikkomaisia käytäviä rakentui kohti taivasta ja merta, kunnes ne palasivat taas kohti konetta itseään. Tukipilareita vailla sen metalli laajeni näkymättömien käsien kasaamana suuntiin, joissa sen ei olisi pitänyt enää pystyä kannattelemaan itseään… mutta se kannatteli. Se ei romahtanut, vaikka mikään muu kuin se itse ei pidellyt sitä ilmassa. Keskellä taivasta tyynen meren yllä laajeneva metallien kaupunki toimi itsekseen kuin olisi ollut aina siinä. Kuin sen ei olisi tarvinnut välittää ulkopuolisesta maailmasta. Kuin ulkopuolinen maailma olisi rakennettu sen ympärille.

Jossain neliöiden ja suorakulmioiden sydämessä se näytti kaupungeilta, taloilta. Mutta taloissa oli yleensä ikkunoita, ovia, mitä tahansa. Piirteitä. Talot oli joku rakentanut. Taloilla oli rakentajansa sielu. Talot eivät rakentaneet itseään.

Mekaaninen järjettömyys aukesi taivaanrannassa kuin pikakelattu kukka nauhalla. Sen alla oli vielä rippeet saaresta. Koneen akselit ja hydrauliset kourat kauhoivat palasia siitä pois ikuisella ahkeruudella. Se järsi mielimaisemaa teollisen yksinkertaisiksi muodoiksi. Sen liukuhihnat ja konekädet veivät palaset harmaan sisuksiin. Koneen uumeniin katosi kaikki, kunnes saarta ei enää ollut.

Hitaasti mutta varmasti se rakensi itseään aina vain eteenpäin, kohti seuraavaa saarta. Sitä, jonka rannalla Matoro seisoi.

Matoro kuuli loiskahduksen takaansa ja kääntyi katsomaan. Manu oli laskeutunut hänen vierelleen.

”Aivan kuten arvelinkin. Täällä ei ole tartuntavaaraa. Mutta mistä se johtuu, kuuluukin kysymys.”

Sitten hän kääntyi katsomaan suuntaan, johon Matoro oli katsonut. Kohti konetta.

”Jaa.”

”… Manu. Mikä tuo on?” Matoro parahti.
”Taitaa olla vastaus kysymykseeni”, makuta vastasi ja virnisti mielenvikaisesti.
”… mitä se tekee Kapuran päässä?” toa jatkoi.
Makuta kohautti miehisiä olkapäitään. ”Otetaan selvää!”

Ennen kuin Matoro ehti sanoa sanaakaan, makuta oli pyrähtänyt lentoon kohti pauhaavaa metallikaaosta. Kaksi uutta loiskahdusta kuului jään toan takaa, kun Visokki ja Jäätutkija laskeutuivat mereen. Ja ensimmäinen asia, minkä he näkivät, oli kone.
Visokki tuijotti leijuvaa tehdasta, joka kasvatti itseään, pitkään. Hän avasi pihtihampaitaan ja yritti kuvailla näkemäänsä, mutta sanat eivät muodostuneet. Ne jäivät jumiin jonnekin ajatuksiin. Ne supistettiin.

”Tuo… tuo ei kuulu tänne”, Visokki lausui. ”Tuo on väärä. Tuo… ei tuo ole Kapuran. Tuo on ulkopuolinen.”
Mielessä kasvava metalli jyrisi ja ulvoi tasaisen meren yläpuolella, ja Visokki tunsi sen painostavan huudon kauas asti. Se ei jyrissyt ja ulvonut vain jossain kaukana vaan kaikkialla meren yllä. Vesi kantoi kauhun koneiston laulua.

”Manu oli oikeassa. Tuon takia loinen ei voi tarttua Kapurasta meihin”, Visokki sanoi hiljaa. ”Jollain tapaa tuo tukkii sen tien.”

”… oletko nähnyt koskaan mitään tällaista?” jään toa yritti ymmärtää. ”Mikä se on?”
Visorak pudisti päätään. ”Se ei ole Avden. Tuntisin sen. Olin niin kauan hänen kanssaan… eikä tuo tunnu häneltä. Se ei näytä häneltä.”
”Kapura puhui kyllä siitä, miten Zairyh peukaloi hänen mieltään, mutta tuo… tuo ei ole Zairyh. Hän ei koskaan maininnut mitään, mistä voisi seurata… tuo”, Matoro vastasi, ennen kuin hänen näkökulmastaan sangen toamainen admin ehti kysyä.

Vihreät viirusilmät kääntyivät kohti Matoroa aution meren matalikossa. Adminin huolestunut katse silmäili toan pirstaleista hahmoa.

”En tiedä, uskallanko edes kysyä tätä”, Visokki kuiskasi, ”mutta kuinka paljon tiedät Kapurasta sellaista, mitä et kertonut Tawalle?”

”En paljoakaan. Kerroin teille kaiken, millä koin olevan mitään merkitystä. Hän pyysi, etten sanoisi Arupakista, mutta sen kaiken jälkeen en voinut olla paljastamatta totuutta”, mies vastasi. Hänen häilyvä olomuotonsa välähti Deltana kesken lauseen saaden aikaan sekunniksi aivan erilaisen äänen.

Kahdella jalalla seisova visorak ei ollut nähnyt tai kuullut Matoron säröilyä. Hän keskittyi johonkin aivan muuhun. Visokki laski katseensa veteen jalkojensa alla ja antautui kuuntelemaan koneen kakofoniaa. Jään sotilas ei tiennyt, mitä Visokki kuuli siinä, jos yhtään häntä enempää.
Punaiset, oudon toamaiset luomet sulkeutuivat vihreiden hyönteissilmien päälle, kun Visokki keskittyi kaivamaan kaaoksesta ääniä.

Ja hetken päästä hän sai kuulla.
Keskellä mekaanista kaaosta oli mieli. Mieli, jonka ajatukset ohjasivat moottoreita ja mäntiä. Mieli, tai rippeet siitä.

”Emme ole yksin täällä”, Visokki kuiskasi kantavasti.
”… onko tämä se loinen?” nazorak sai kysytyksi hiljaa Visokin ja Matoron takaa silmät vangittuna koneiden kaaokseen, jota kohti makutan musta varjo lensi. 273 oli välittömästi unohtanut uuden ulkomuotonsa, kun loputtomiin horisontissa jatkuva koneisto ylitti tiedemiehen käsityskyvyn rajoja.

”Loinen piiloutuu siihen, mitä täällä on”, Visokki töksäytti, ”se omaksuu muodon, joka sopii mielenmaisemaan. Se soluttautuu. Hän tai se, joka tuota koneistoa ohjaa, ei halua omaksua mitään. Tuo kone vain… ottaa omansa.”
Hetken kolmen klaanilaisen hahmot antoivat unenomaisen meren vain liottaa jalkojaan, kun he katselivat leijuvaa, laajenevaa kaupunkia. Varjo, joka oli Makuta Nui ja tämän siivet, loittoni pienemmäksi pisteeksi konetta kohti. Särkynyt jään soturi ja karkuri pohjoisesta hengittivät raskaasti Visokin vieressä. Siinä, missä muut katselivat, visorak kuunteli edelleen kaikuja syvältä koneesta.

Kovempina hänen päässään kaikuivat kuitenkin Punaisen miehen sanat.
Voi, Visokki. Älä alistu niiden edessä, jotka kahlitsevat maailman rattaisiin.

Vuoren kokoiset rattaat jatkoivat taivaan jauhamista unen horisontissa. Eikä Visokki enää tiennyt, mihin oli ryhtynyt.