Bio Klaanin Linnake
Keskiyö.
Jokainen tähti oli kadonnut taivaalta. Varjot ovat peittäneet ennen loistokkaan kuun. Taivaalta katsottuna saari oli melkein näkymätön tumman meren päällä.
Loputon pimeys on niellaissut linnakkeen ylle. Loputtomien Matoralaisten huuto kaikui läpi varjon peittämää kaupunkia. Kaikki juoksivat pois taivaalla leijuvaa mekaanista armeijaa. Ne heittivät useita kiiltävän punaisia säteitä pintaa päin, vieden useiden Matoralaisten elämän jättäen jälkeen vain tuskaan jääneen ja lasikatseisen ruumiin.
Osa mekaanisesta armeijasta laskeutui maahan. Niiden metalliset kehot liikkuivat ikään kuin hyönteiset. Niiden silmät hehkuivat kylmästi ja tarkistivat jokaisen kolkan jättämättä yhtään pimeää nurkkaa. Ne jatkoivat eteenpäin ja tutkivat jokaisen tielleen osuvan rakennuksen ja tuhosivat ne.
”Mata Nui, auta. Pyydän.”
Lattiaan käpertynyt Po-Matoralainen kuiskasi itselleen.
Joukko Matoralaisia ovat piiloutuneet yksi Linnakkeen ravintolatilaan. Entinen hempeän punaiset seinät olivat nyt ainoa mikä piti heidät ulkopuolisilta murhaajilta. Seiniin oli kiinnitetty useita valonkiviä, jotka valaisivat hyvin heikosti suurta rakennusta. Puiset pöydät olivat kaadettu ja niistä muodostettu pieni valli Matoralaisten eteen. Tuoleja oli kasattu jokaisen oven eteen ja ikkunat olivat kaikki verhottu kiinni.
Matoralaiset istuivat lattialla tiukasti kiinni toisiaan kohti. Osa Matoralaisista pitivät tiukasti kiinni omista sielunparistaan ja yrittivät rauhoittaa toisiaan niin hyvin kuin pystyi.
Muutamista huolimatta suurinosa Matoralaisista pysyivät hyvin hiljaa ja toivoivat sydämen pohjaa myöten, etteivät metalliset murhaajat löytäisivät heitä.
Pöydästä muodostetun muurin takana seisoi kaksi Klaanin Matoralaista vartijaa, yksi Le-Matoran ja yksi Ta-Matoran, jotka pitivät silmällä puisiin tuoliin hautautunutta ovea.
Ta-Matoralainen vartija: Pegghu ei miettynyt muuta kuin kuinka tulisi suojelemaan kansaansa keinolla millä hyvänsä ja pakenea pois elävänä.
”Olen silti oikeassa, tiedäthän?”, sanoi satunnaisesti hänen vieressä oleva Le-Matoralainen vartija: Frottik.
”Frottik, onko aivan pakko?”, Pegghu vastasi hänelle kärsimättömästi.
”Noh sinähän itse aloitit puhumaan siitä kuinka-”, Pegghu alkoi tuijottamaan vihaisesti Frottikiä päin ennen kuin tämä pysty lopettamaan sanomansa; ”Sori”, Frottik vastasi hiljaisesti.
Hetken päästä molemmat vartijat päättivät istahtaa viimein ja huokaisivat, joka sai muutaman Matoralaisen hätääntymään hieman jolloin Pegghu joutui rauhoittamaan heitä uudelleen.
Kumpikaan heistä eivät koskaan odottaneet tavanomaista rutiinista iltavuoroaan muuttuvan minuuteissa sodaksi elämästä ja kuolemasta. Juuri tunteja sitten ainoa asia mitä Pegghu teki oli uuden ”Huudon Vaeltaja”-kirjan lukeminen ja Frottik Kohliin pelaamista muutaman nuoremmat Matoralaisten kanssa, vaikka olikin hieman huono.
Ulkona kuului toinen räjähdys, mikä vain jännitti enemmän piileskelijöiden hermoja. Vaikka ravintolan seinät peittivät hyvin suurimmanosan ulkopuolisesta kaaoksesta, se ei siltikään helpottanut ketään.
”Löysitkö hänet?”, Frottik kysyi Pegghulta hiljaisesti.
”Kenet?”, Pegghu vastasi kyseliäästi.
”No tiedät kyllä kenet. Se Ga-Matoralainen sieltä kirjastosta”, Frottik vastasi takaisin, mikä sai vain Pegghun hieman ärsyyntyneeksi, ”Onko nyt aivan pakko?”, mutta Frottik jatkoi ”Mutta sinähän itse sanoit, että jos hänet laitettaisiin maatilalle töihin, hänet potkittaisiin heti pois koska tainutti jokaisen Mukau-lehmän raa’alla kauneudellaan ja sanoit ettet lepäisi kunnes tapaisit hänet ja veisit hänet mukavalle illalliselle.”
”Niin niin sanoinkin, mutta…”, Pegghu vastasi.
”Mutta mitä?”, Frottik kysyi. Pegghu hiljeentyi hetken. ”Ei, en löytänyt häntä”, hän viimein vastasi hieman masentavasti.
”Sori”, lausui Frottik hieman syyllisen tuntuisena.
Molemmat istuivat taas hiljaisesti maassa. Toinen räjähdys kuului ulkopuolelta, tällä kertaa läheltä. Matoralaisten hermot vain kireentyivät entisestään ja oli puhdas ihme, ettei kukaan vielä ole menettänyt järkensä ja alkanut juosta ovea kohti.
Pegghu päätti viimein keventää ilmapiiriä hieman ja käänsi päänsä Frottikia päin: ”Kuule, mitä jos tämän kaiken jälkeen kävisimme viimein siellä kahviossa josta olet kertonut kokoajan? Siis se jossa jokaisen viikkon erikoisen päälle laitetaan pieni värikäs sateenvarjo?”
”Oikeastiko?”, Frottik heti piristyi hieman.
”Juu juu, voisin ehkä myös pyytää hänetkin mukaan. Heh, ehkä voimme jopa välttyä juomarahojen antamisesta”, vastasi Pegghu iloisesti.
”Hehe, juu”, Frottik huokaisi innokaana.
”Joten mitä sanot? Selviydytäänkö tästäkin?”, kysyi Pegghu perään.
”Tietysti.”
”Klaanin puolesta?”
”Kahvion puolesta myös.”
Matoralaisvartijat paiskoivat kättä.
Juuri siinä samassa ovi räjähti auki. Entisen tuolin osia lenteli pitkin ravintolan pehmeän punaista lattiaa. Tuhkaan ympäröity oviaukko oli paksun savun peitossa.
Pegghu ja Frottik kurkistivat hitaasti pöytien takana sitä päin. He alkoivat kuulla matalan huminaa sieltä ja näkivät savun keskeltä sylinderimäisen siluetin.
Matoralaiset joutuivat kauhun valtaan ja perääntyivät nopeasti taaksepäin, jättäen vain Pegghun ja Frottikin eteen näkemään mekaanisten hirviöiden saapumista.
Savu hälveni ja olennot voitiin nähdä viimein tarkemmin ravintolan heikkojen valojen alla. Matoralaiset hämmentyivät heti; he eivät ole koskaan nähneet samankaltaisia olentoja elämässään.
Olennot olivat hyvin korkeita, noin Skakdin kokoisia ja pystyivät helposti peittämään Matoralaisen varjoonsa. Muodoltaan Olennot olivat oikeastaan myös lievästi kartion muotoisia, erityisesti niiden alaruumisosa. Olennoilla ei ollut jalkoja, vaan nillä oli täysin litteät pohjat ja näyttivät leijuvan. Niiden päänsä olivat pienen kupolin muotoisia jossa oli kolme hohtavaa silmää; Yksi pyöreä keskellä ja sivussa kaksi sivuttaista. Niiden metallirungoista ja johdoista koostuneet kaulat olivat pitkiä ja olivat osittain haarniskan suojassa. Olkapäistä erottui kummastakin kaksi pitkää raajaa, joiden päällä hyvin tutun näköinen, kilpimäinen olkapääsuojus. Niiden rintakehää suojasi myös hyvin tutun näköinen rintapanssari, jossa koristi logo joka näytti kirjaimien ”A”, ”Z” ja ”M” yhdistelmältä.
Matoralaiset huomasivat, että moni näiden olentojen piirteistä muistutti heitä jostain, mutta kukaan ei voinut päättää mikä. Ne jotka näyttivät muistavan alkoivat vain parkuivat kauhusta, eikä heistä saanut revittyä enään mitään irti.
Olennot liikahtelivat hieman, mutta eivät näyttäneet aikovan tehdä vielä mitään. Sen sijaan ne näyttivät tarkistavan ympäristöään ja Matoralaisia.
”Se on nyt tai ei koskaan”, Pegghu ilmoitti. Hän nousi ylös pöytien takaa ystävänsä pyynnöistä huolimatta ja alkoi juosta olentoja kohti. Hän yritti huutaa uhkaavimman sotahuudon minkä pystyi ja alkoi heilauttaa kädessä olevaa asettaan niin kovaa kuin pystyi lähimpää olevaa Olentoa päin.
Mutta Olento reagoi nopeasti ja nappasi salamannopeasti Pegghun aseseen. Pegghu ei ehtinyt edes luoda sopivaa reaktiota ennen kuin Olento nappasi lopuilla käsillään Matoranin jokaista raajaa ja puristi niitä tiukasti. Pegghu tunsi kuinka kädet olivat murtumaisillaan Olennon voimasta. Tuska oli sietämätön ja se oli nyt ainoa, mikä täytti hänen ajatuksensa.
Silloin Frottikin nousi ylös pöytien takaa ja lähti heti auttamaan ystäväänsä. Hän astui pöytien päälle ja käytti sitä astumakivenä hyppiessään Pegghua pitäävää Olentoa päin, aseensa kädessä valmiina iskemään Olentoa niin kovaa kuin pystyi. Ennen kuin tämä ehti edes päästä kahta metriä Olenntoa, silmänräpäyksessä hänen eteen ilmestyi toinen Olennoista, joka tarttui kiinni Matoralaisen kasvoon. Olento ei kuluttanut aikaa vaan iski heti Frottikin maahan jättäen siihen painauman. Pegghu alkoi huutaa heitä päin kovaa ja epätoivoisesti, kun tämä Olento repi maassa olevan Frottikin naamion irti ja murskasi sen käsillään ilman minkäänlaista vaivaa.
Matoralaiset joutuivat kauhunvaltaan; He eivät voineet edes liikkua millimetriäkään ja vain katsoivat peloissa Olentojen kylmää brutaalisuutta.
Kauhu myös alkoi vallata Pegghua. Hienpisarat alkoivat virrata häntä pitkin samalla kun hän käänsi katseensa raajoistaan pitelevän Olentoa kohti.
”Keitä… Mitä… Te… Olette…?”, hän huohotti tuskassa.
Olento alkoi tuijottamaan häntä. Sen hyytävä katse sai Pegghua tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi kuin se oli. Olento näytti ajattelevan miten aikoisi vastata kysymykseen.
”Vastaus: Avhrak Feterra”, se vastasi kylmästi ruosteisen metallisella äänellään.
”Pyydän, ettekö voi… Ettekö voi… jättää meidät rauhaan. Pyy… dän, älkää tappa… ko …meitä… Mata Nuin tähden… sääli… kää meitä… Emme… emme voi… tais…tella”, Pegghua alkoi pyytämään. Hän ei voinut edes muodostamaan lauseita enään. Hän tunsi kuinka pelko ja tuska raastoi hänen mieltä.
”Vastaus: Ei.”
Domekin asuintila.
Domekin viininpunainen huone oli täysin pimeä. Ovi oli tiukasti kiinni ja verhot peittivät kaaokseen vallannutta Klaania. Jokainen seinässä oleva maalaus ja erinmuotoiset huonekalut olivat yhä paikoillaan, mutta paikalla ei ollut ketään katselemassa niitä, ei ristin sieluakaan. Oven takaa kuului ryntäilyä ja huutamista. Jotkut ulkona olevista yrittivät avata ovea epätoivosesti, mutta luovuttivat yrityksestä ja joutui sitemmin metallipataljoonan kynsiin.
Silloin ikkuna räjähti. Punainen valonsäde oli osunut siihen. Tuuli alkoi puhaltaa ikkunan läpi vetäen verhon pois tieltään. Samalla tuuli takersi yhteen huoneen esineeseen ja pudotti sen maahan.
Se oli hattu.
Se oli Domekin hattu.