Klaanon

Avainsana: Ylikersantti

  • Rautasiivellä 6: Tank Flip

    [spoiler=Kauniit alkusanat.]Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.[/spoiler]

    SS Rautasiipi

    Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.

    Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.

    Ellei sitten…

    Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten… vettä.

    ”Mi-mitä nyt tapahtuu?” Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.

    ”Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen”, Nazorak sanoi.

    Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.

    ”Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on”, Tulen Toa sanoi.

    ”Vaiti!” torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. ”Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat.”

    ”Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?” Bloszar kysyi.

    Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.

    Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.

    Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.

    Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.

    Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.

    Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.

    Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.

    Killjoyn niskaan.

    ”Mitä hemmettiä?” punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa.
    ”Klaanilaisennäköistä hemmettiä,” kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.

    Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan.
    ”Toverit?”
    ”Tankkeja.”
    ”Tankkeja?”
    ”Paljon tankkeja.”

    Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.

    Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.

    Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.

    Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.

    ”Tuota, hei?”

    Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.

    Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.

    Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.

    Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.

    Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.

    Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.

    Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.

    Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.

    Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.

    Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.

    Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.

    Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.

    ”Troopperi, mitä sinä-”
    ”Mitä sinä?”

    Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.

    **

    Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin.
    ”Miksi?” Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa.
    ”Ei mutta, tuossahan on järkeä” Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. ”Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta.”
    ”Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän-”
    TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen.
    ”..pääsee lähelle?”

    Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.

    ”…”

  • 001, 002 ja soturierimielisyyksiä

    Nazorak-pesä, kokoushuone

    Ylikersantti 1034 tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin, kun Kenraali 001 katsahti häntä hymyillen. Tuo ohimenevä hymy oli tuntunut todella väärältä Kenraalin kylmillä kasvoilla, ja tilanne ei tehnyt siitä yhtään rauhoitavampaa: 001 ja Amiraali kävivät kiivasluonteista neuvottelua Uuden Sukupolven johdosta. Kokoustilan ainoalla kokonaan epäorgaanisella seinällä oli suuri näyttö, jossa oli kuvattuna erilaisia torakkasotureita sarjanumeroineen. Väittelyn viimeiset minuutit olivat kuluneet Amiraalin monologin parissa tämän perustellessa Eversti 437:n olevan ilmiselvästi paras valinta.

    Kenraali ei kuitenkaan katsonut jo hieman ärtyneeseen keskustelukumppaniinsa, vaan laivaston johtajan takana seisovaan sinibarettiseen 1034:n, ja sekös nuorta torakkaupseeria hämmensi, pelottikin. Nyt kuitenkin Kenraali käänsi katseensa Amiraaliin, ja avasi torakanleukansa.
    ”Olen harvinaisen toista mieltä.”
    Amiraali tuijotti Kenraalia epäuskoisesti. ”Et voi olla tosissasi…”
    ”Näytänkö minä siltä, että lasken leikliä? En tahdo, että 437 kokee saman kohtalon kuin Yliluutnantti 955.”

    Amiraali katsoi Kenraalia kalseasti. Hän kyllä tiesi, mitä Kenraali ajoi takaa, mutta ei voinut olla unohtamatta, että 955 oli sentään kukistanut makutan.

    Tästä huolimatta Kenraali jatkoi: ”Opimme siinä kantapään kautta, mitä tapahtuu, kun annamme vääränlaiset välineet kokeneellekin soturille.”
    ”Vääränlaiset? Yliluutnantin käyttämä prototyyppihaarniska oli aivan omaa luokkaansa, paljon väkevämpi kuin muut haarniskamme.”
    ”Ja sitä kautta aivan erilainen kuin muut haarniskamme. Hän oli aivan liian tottunut vanhoihin metodeihin, eikä siksi säilyttänyt arviointikykyään päästessään voimahaarniskan ohjaksiin. Tilanne olisi vielä katastrofaalisempi 437:n tapauksessa, hänen haarniskansa on osa hänen kehoaan. Olisi naurettavaa laittaa hänet käyttämään mitään muuta kuin omaa kyborgista kehoaan, jonka kanssa hänen taistelunsa hipoo täydellisyyttä.”

    Pitkiin viittoihin, toinen verenpunaiseen ja toinen laivastonsiniseen, pukeutuneet hahmot tuijottivat toisiaan ääneti neuvottelupöydän eri puolilta. 1034 ei miltei uskaltanut hengittää jännittyneessä tilanteessa. Yht’äkkiä Amiraali kuitenkin totesi kuivasti Kenraalin olevan oikeassa, nousi pöydästä ja lähti linkuttamaan huoneen ovelle. 1034 kipitti mahdollisimman huomaamattomana perässä.

  • Ilmaiskukritiikki

    SS Rautasiipi

    ”Se on hulluutta, Kenraali!”

    Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.

    ”Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-”

    Amiraalin ilme kiristyi entisestään.

    ”No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-”

    002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.

    ”Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?”

    Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta:
    ”Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?”

    Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä.
    ”En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme”, hän sanoi. ”Mutta hän on hyvä laskemaan.”

    Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.

  • Numeroita ja nimiä

    [spoiler=Ehe.]Olen tosissani pahoillani, minä en muista, mistä minä olen tämän pätkän pohdintaosion vahingossa plagioinut. Se on vain yksinkertaisesti liian tuttu. Mutta kertokaa joku ihmeessä, mistä mieleni sen on lainannut. [/spoiler]

    Bio-Klaanin saari, luoteisrannikko

    Kivimurskan ja hiiltyneiden puiden keskeltä nousi savua. Talonrauniot ja kaadetut aidat peittivät parinkymmenen neliömetrin alueen, sen jälkeen alkoi joko autio tundra tai vaahtoipäiden täyttämä meri. Kuolleen kylän keskellä liikkui parikymmentä hahmoa, jotka osoittelivat eri suuntiin kantamillaan metalliaseilla.

    Nazorakit liikkuivat järjestelmällisesti vahinkoja tutkien. Teräväkyntiset hyönteisjalat jättivät jälkensä hiiltyneisiin kodinrippeisiin ja potkivat syrjään entiset arjen pikku esineet, jotka olivat nyt osa murhenäytelmää.

    Suuri sininen viitta maata laahaten ja pölyä ilmaan nostaen Amiraali 002 linkutti muuannen paikallaan seisovan seinän viereen ja katsoi sen lasittoman ikkunan läpi. Toisella puolen jatkui samaa lohdutonta näkyä, aina rantakallioille asti. Hän pudisti päätään alkeelliselle infrastruktuurille, ja kääntyi muita pitemmän Nazorakin puoleen.
    ”Paljon ilmoititkaan ruumita löytyneen?” Amiraali kysyi Eversti 437:lta katsellen ympärillään savuavaa entistä kylää.
    ”Neljä, sir.” kyborgitorakka vastasi asialliseen sävyyn.
    ”Hmh”, Amiraali päästi arvoituksellisen äänen ja lisäsi itseään seuraavalle sinibarettiselle torakalle: ”Kirjoita se raporttiin.”

    Nuori Nazorak kirjoitti luvun paperiin. Neljä.

    Hän painoi kynän päätä ja kirjoituskärki vetäytyi sisään. Hänen olisi pitänyt sulkea kansio viimeisteltyään raportin, mutta jäi tuijottamaan äsken piirtämäänsä numeroa. Neljä.

    Ylikersantti 1034 koetti saada ajatukset pois mielestään, epäonnistuen siinä kuitenkin surkeasti.

    Ennen heillä oli elämät. He tekivät työtä, puhuivat ystävilleen. Nyt he olivat neljä. Neljä sodan uhria, neljä ruumista. He olivat numero.

    1034 suoristi hattuaan ja koetti olla katsomatta takavasemmalleen, jossa tiesi yhden kuolleen Matoralaisen makaavan.

    Nyt he ovat numero. Ennen heillä oli nimet.

    Seuraavaa ajatustaan 1034 erityisesti pelkäsi. Hän tiesi sen olevan kielletty.

    Millaista on elää nimen kanssa?

    Sinihattuisen torakan ajatus kuitenkin keskeytyi, kun Amiraalin puheille kipitti muuannen kiireisen näköinen, lyhyenläntä Nazorak
    ”Sir! Sir!”
    Laivastoa komentava 002 kääntyi tulokasta kohti ja kohotti kulmiaan laiskan kysyvästi.
    ”Sain kaapattua hätäviestin, sir. Se lähetettiin kukkuloilta, vajaan kilometrin päästä länteen.”
    Amiraalin ilme muuttui kiinnostuneemmaksi.
    ”Tahdotteko minun virittävän oikealle taajuudelle. sir?”
    ”Olisin kiitollinen.”
    Lyhyt torakka painoi mukanaan olevan metallilaatikon kyljessä olevaa nappulaa, käänsi erästä mittaria, ja pian pienet kaittumiet päästivät ilmoille kohisevaa keskustelua.
    ”…a olette varmoja, että ne ovat Nazorakit? Eihän laivasto ole ampunut laukaustakaan Harmaansaaren länsipuolella, ja nyt sanot, että mokomat olisivat aloittaneet täysimittaisen tykistökeskityksen asutuskeskukseen?”
    ”Aivan varmoja, herra Paaco. Pääsimme hädin tuskin evakkoon. Muodostimme radioyhteyden heti, kun pääsimme turvallisen välimatkan päähän.”

    Muutama paikalle tullut Nazorak virnisti sanalle ”turvallinen”.

    ”Hyvä on, lähetämme jonkun vastaan. Koettakaa päästä Mt. Ämkoon luo, sinne torakoiden on vaikeampi seurata.”
    ”Hyvä on. Pidämme jatkuvan yhteyden yllä.”

    Radioa käyttelevä torakka aloitti puhumisen.
    ”Lähetämmekö miehiä joukkion perään, sir?”
    ”Emme.” Amiraali vastasi rauhallisesti. ”Muodostakaa yhteys Rautasiipeen.”
    ”Sir?”
    Amiraali ei vastannut.

    Tilannetta hämillään seuraava 1034 ei tiennyt, mitä Amiraali aikoi, ja katseli kun hänen esimiehensä nilkutti hieman syrjemmälle radiopuhelimen kanssa. Hetken kuluttua meren suunnalta kuului yksi, valtaisa jysäys. Sitä seurasi ulina ja sen jälkeen idässä mosahti oikein kunnolla.

    Amiraali käski kääntää taas Klaanin ja evakkojen käyttämälle kanavalle. Keskustelu oli kuitenkin muuttunut sangen yksipuoliseksi.
    ”Haloo? Kuuluuko mitään? Hei? Haloo? Haloo?”
    Hetken hiljaisuus.
    ”Pomo, taisimme menettää Va-Ba-Koron.”

  • Profeetan polku: Yövahti

    SS Rautasiipi

    Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko ”uusi” sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta.
    ”Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne?” Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten.
    ”Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän.”
    Molemmat Nazorakit pysähtyivät.
    ”Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa?”
    ”Luullakseni.”
    ”Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.”

    1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.

    Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen.
    Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.

    Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.

    Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.

    Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.

    Bio-Klaanin saari, suuri niitty

    Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.

    Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon.
    ”Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota?” hän kysyi.
    Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa.
    ”Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään?” Kepe tuumi ääneen. ”Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä.”
    Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.

    Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi.
    ”Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen” Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta.
    Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.

    Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.

    Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.

    Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.

    Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.

    He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.

    Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.

    Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?

    Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.

    Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?

    Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.

    Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?

    Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.

    Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.

  • Trooppinen saari: Meri on hänen vaimonsa

    Sukellusvene

    Snowie istui sukellusveneen ohjaamossa. Hän keikutteli hiljakseen tuolillaan, ja tuijotti pimeää ohjauspöytää. Missään ei ollut valoja. Varmaan jo useamman kymmentä kertaa hän oli koettanut saada pitkänmatkan radiolähettimeen virtaa. Hänessä ei kuitenkaan ollut pahemmin sähköinsinöörin vikaa.

    Hän nousi, seisoi hajamielisenä hetken paikallaan, ja istui sitten uudelleen. Sitten hän nousi taas seisaalleen, käveli hetken ympyrää, ja istui lattialle. Toimettomuus oli eräs lumiukon mieluisimmista asioista. Mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain.

    Snowie kurottui, ja kiskaisi huoneen nurkassa lojuvan kassinsa vierelleen. Tutuin ottein valkoiset kädet avasivat läpän, ja kiskaisivat vetoketjun auki.

    Lumiukko levitti lattialle laukkunsa sisältöä.

    Sen mukavan erakon vanhahtava Cordak-tussari. Panoksia jäljellä pyöreät nolla, emmekä varmaan pääse merenpohjasta pois räjäyttämällä mitään. Tai no, räjäyttäminen nyt ei ole muutenkaan minun juttuni, mutta mukava muistutus siitä, kuinka avomielisiä ja ystävällisiä tuntemattomatkin voisivat olla toisilleen.

    Hän laski puusta ja metallista valmistetun tuliaseen maahan, ja tarttui seuraavaan.

    Nazorakein valmistama tarkkuuskivääri. Hienoa mattapintaa, ladattu täyteen tainnuttavilla kuulilla. Matoran-vastarinnan esineistöä oikeastaan. Hienoa, kuinka pitkälle pelkällä päättäväisyydellä ja rohkeudella pääsee.

    Tämän pitkän ja siron aseen jälkeinen pyssy muistutti jonkinsorttista tukkoon mennyttä höyryimuria.

    Vanha painetykki. Jytyä pitäisi löytyä enemmänkin, mutta ei silti tehnyt naarmuakaan siihen nukkeheppuun. No, väkivalta ei minusta ikinä ole ollutkaan ratkaisu.

    Seuraava esine oli huomattavasti pienempi, ja yleisesti ottaen enemmän lumiukon mieleen kuin aseet.

    Riipus tuskin on juuri minkään arvoinen, mutta se markkinapäivä… Se se oli jotain. Ensimmäinen kertani Bio-Klaanin markkinoilla. Hyviä aikoja.

    Snowmanin kädet siirtyivät kultaisesta ketjusta tummaan nauhaan.

    Minulla on tämäkin mukana? Sinänsä hienoa, mutta ikävästi tuo mieleen sen, että tälläkin hetkellä voisin keskustella ”Everstille” radion välityksellä, jos tuo halvatun rakkine toimisi.

    Lumiukko kietaisi liinan päänsä ympärille ja kiristi. Hän lopetti kassinsa tonkimisen, tiesi, ettei siellä ollut mitään, mikä auttaisi heidät pois meren pohjasta.

    Snowie käveli aivan sukellusveneen etuikkunalle, ja katsoi ulos pimeyteen. Merilevääkään ei näkynyt. Lumiukko oli viettänyt elämästään ”ainakin vuoden ja kuusi neljästoistaosaa” merten alla, eikä kokenut ikkunan takana näkyvää maisemaa niinkään masentavana. Enemmän häntä ahdisti ikkunaruutuun heijastuva apaattinen hahmo, joka ei näyttänyt lainkaan omalta hilpeältä itseltään.

    SS Rautasiipi

    Amiraali piristyi hieman nähdessään viereensä heijastuvan hahmon ikkunaruudussa. Nuori Ylikersantti 1034 asteli varovaisesti johtajansa viereen sininen baretti päässään aavistuksen kallellaan. Amiraali kuittasi nuorukaisen kysyvän katseen tylysti.
    ”Rakkauteen liittyviä ongelmia. Tuollainen kloppi ei niistä ymmärrä mitään.”
    ”Öh, kaikella kunnioituksella herra Amiraali, mutta eikö rotumme-”
    ”Kuten sanoin, ei ymmärrä mitään. Joten, toit Kenraalin viestin?”

    1034 ojensi sinetöidyn kirjekuoren Amiraalille, ja jäi seisomaan odottavan näköisenä. Amiraali tiedusteli, että mitä 1034 oli vailla.
    ”Ei, en minä mitään, luulin vain, että tuon viestin sisältö koskisi minuakin.”
    ”No, tässä seisoo, että tämä Uusi Sukupolvemme ei ole kyllin hyvä. Kuulemma jotain geenimuunteluun liittyviä ongelmia. Kenraalimme käskee meitä lähettämään koko sakin paria koekappaletta lukuunottamatta uudelleensijoitusosastolle.”
    Ylikersantti katsoi kauhuissaan.
    ”Mu-mutta hehän ovat jo-”
    ”Nyt, poistu häiritsemästä, ellet tahdo itse heittää koko kööriä kohtaloonsa.”
    1034 teki kunniaa, ja poistui vilkkaasti.

    Nuori torakka kulki komentosillan metalliovien läpi Rautasiiven käytäviä pitkin pieneen taukohuoneeseen. Pöytien ääressä istuvat Nazorakit käänsivät katseensa kohti tulokasta.

    Ensin tuli hiljaista. Sitten alkoi supina.

    Ylikersantti kääntyi kannoillaan, ja aloitti matkan kohti omaa hyttiään. Hän ei kestänyt mainettaan ”Amiraalin suosikkina”, varsinkaan, kun monien torakoiden mielestä hän ei sopinut hommaan lainkaan. Ja vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan, kaikkien mielestä hän oli liian pehmeä.