Meren pohjaan uponneessa sukellusveneessä parasta aikaa kerrottava tarina
Kyllä, minä olin joskus Toa. Siitä ajasta on kauan, hyvin kauan. Älä kysy paljonko tarkalleen, sillä en ole edes aivan varma. Pieni ikuisuus, luulisin.
En syntynyt Toana, vaan olin sitä ennen matoran. Elin pienehkössä kylässä eräällä jo kauan sitten unohtamallani köyhällä saarella. Kylämme sijaitsi saaren kivikkoisella rannalla ja elimme pääosin kalatalouden varassa. Se oli kaikin puolin ankeaa elämää.
Minä en ollut kylän tärkeimpiä henkilöitä, vaan pelkkä mitätön kartanpiirtäjä. Virkani oli loppujen lopuksi ainoastaan symbolinen, sillä ei kukaan meistä koskaan lähtenyt kylän ulkopuolelle. Mutta jotain tekemistä ne tahtoivat kuitenkin keksiä minulle, jos ymmärrät. Vietin kaikki päiväni hämärässä majassani kylään harvakseltaan eksyneiden kauppiaiden merikarttoja tutkien ja jäljentäen. Silloin kun halusin viihdyttää itseäni, lisäilin karttoihin itse kehittelemiäni saaristoja ja merivirtoja… No, se on oma tarinansa se.
Turhauttava elämäni kääntyi päälaelleen kun kylään saapui kaksi Toaa. Toaa, joiden nimiä en koskaan unohda.
– – –
Hiekkarannalla puhaltava kylmä merituuli sai kalastajamatoranit kiskomaan rääsyiset viittansa tiukemmin ympärilleen. Kyläläiset katselivat hämillään saaren rannalle juuri kiskottua solakkaa purjevenettä.
”Oletko varma, että tämä on oikea saari, Tharkon?”, laivasta maalle noussut veden Toa kysyi. Tämän vihreä kumppani nyökkäsi.
”Naamioni antama näky oli poikkeuksellisen selkeä ja tämä ranta näyttää tutulta, vaikken ole koskaan liikkunut näillä vesillä. Sen on oltava tämä.”
Toa-kaksikko käveli hietikkoa pitkin köyhän näköiseen kylään välittämättä ympärillään pyörivistä matoraneista ja näiden moninaisista kysymyksistä. Toat eivät selvästikään aikoneet selittää ilmestymisensä syytä kyläläisille.
Vihreää ja kulmikasta naamiota kantava le-matoran istuskeli majansa perukoilla yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää epämääräiseen kartanpalaan muotoiltuja kirjaimia ja kuvioita. Niiden piirtäjä oli selvästikin ottanut aivan liian paljon taiteellisia vapauksia, eikä matoran saanut niistä mitään tolkkua.
Silloin majan ovi kuitenkin repäistiin nopeasti auki ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa. Näistä toinen astui sisään majaan, kyyristyi matoranin luo ja kysyi:
”Kuulehan, onko tässä kylässä kellään samanlaista naamiota kuin sinulla?”
”Öh, ei..?”, Ämkoo kysyi säikähdyksen valtaamana ja tuijotti edessään olevaa ilman Toaa.
”Kaipa se on sitten hän. Näin juuri tuon naamion näyssäni”, Tharkon totesi takanaan seisovalle nais-Toalle ja lisäsi sitten:
”Atya, selvitänkö tilanteen hänelle?”
”Et”, Toa Atya vastasi. ”Otamme hänet mukaan ja lähdemme.”
”Selvä”, Tharkon sanoi, viittoi Ämkoota seuraamaan ja astui ulos majasta.
Ämkoo ei seurannut. Le-matoran ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä, eikä suostunut liikkumaan. Tharkon palasi majaan, tarttui matorania niskasta ja kantoi tämän sitten väkivalloin ulos majasta.
– – –
Sain kuulla vasta veneessä, mistä oli kysymys. Tharkonin naamiovoima mahdollisti näyt tulevaisuudesta, ja tämän seurauksena minut värvättiin mukaan Toa-ryhmään. En ollut ainut. Useita matoraneja noudettiin eri saarilta ja lopulta meitä oli alkuperäiset kaksi Toaa mukaan lukien 6.
Miksi aina kuusi? En tiedä. Älä siis kysy.
Me olimme omituinen Toa-tiimi, sillä emme suojelleet mitään tiettyä saarta vaan teimme tehtäviä milloin missäkin. Minulle ei koskaan selvinnyt mistä tehtävämme oikein tulivat, tai saimmeko me niistä kertaakaan pienintäkään palkintoa. Ryhmämme johtaja, Atya, vain kertoi tehtävämme matkan aikana ja sitten teimme ne. Yksinkertaista.
Tätä jatkui pitkään. Ryhmämme jäseniä kuoli vaarallisimmilla tehtävillä, eikä uusia värvätty tilalle. Lopulta meitä oli jäljellä enää neljä; Atya, Tharkon, minä ja eräs tulen Toa. Hänet värvättiin ryhmään hieman ennen minua, myöskin näyn perusteella.
Tämän tulen Toan kanssa en koskaan osannut tulla toimeen. Voitaisiin jopa sanoa, että hän ei sietänyt minua. Hänen epämieluisat tunteensa minua kohtaan kärjistyivät erään tehtävämme loputtua. Olimme eräällä saarella ja…
– – –
Valkomusta turaga asteli ulos bambumajastaan kantaen mukanaan pitkää kangaskäärettä. Turaga laski käärön maahan neljän edessään seisovan Toan eteen ja avasi sen, paljastaen käärön sisällön.
”Alku ja Ääri”, turaga Bakmei sanoi. ”Ikimiekat.”
Turaga nosti toisen miekoista ja tarjosi sitä Atyalle. Veden Toa otti aseen kunnioittavasti vastaan.
”Se ei ole tavallinen miekka”, Bakmei aloitti. ”Se leikkaa mitä tahansa, jos vain kykenet käyttämään sitä. Yksikään isku ei sitä vahingoita. Se on kevyempi kuin mikään vastaavanlainen ase.”
”Tiedän”, Atya sanoi. ”Oletko valmis antamaan sen minulle?”
”Olet ainut, joka on selvinnyt koulutuksestani hengissä. Se olkoon palkinto siitä.”
Atya polvistui valkean Turagan eteen. Turagan naamioon liitetyt viikset heilahtivat, kun tämä kääntyi nopeasti ympäri.
”Mitä aiot pyytää minulta?”, Bakmei kysyi.
”Ota itsellesi taas oppilas.”
”En.”
”Minä pyydän.”
Bakmei kääntyi vihaisena ympäri ja huusi:
”Kenen kuvittelet olevan tarpeeksi vahva, jotta tämä selviäisi edes ensimmäisestä kokeestani? Sinä olit poikkeus! Ei ole enää ketään, kuka…”
”Tässä hän on”, Atya sanoi noustuaan ylös ja osoitti Ämkoota. ”Kouluta hänet. Tapa, jos koet tarpeelliseksi. Vaadin, että kuitenkin yrität.”
Bakmei tuijotti hetken kultavihreää ilman Toaa, otti jokusen askeleen lähemmäs tätä ja totesi kuivasti:
”En pidä sen katseesta.”
”Herra, olisin hyvin kiitollinen jos…”, Ämkoo aloitti, mutta turaga ei vaivautunut edes kuuntelemaan. Ämkoo päätti pysyä hiljaa.
”Hyvä on”, Bakmei sanoi Atyalle. ”Jos hänessä on ainesta, koulutan hänet ja annan Äären hänelle. Muussa tapauksessa tapan hänet. Tämä sopii sinulle?”
”Jos hän ei selviä koulutuksestasi, hänestä ei ole minulle enää hyötyä elävänä eikä kuolleena”, Atya vastasi ja viittoi kahta mukanaan ollutta Toaa lähtemään. Tharkon kumarsi turagalle ja valmistautui poistumaan.
Tulen Toa ei liikahtanutkaan.
”Miksi hän?”, Toa Herka kysyi ja kääntäen päänsä Atyaa kohti. ”Johtajani, miksi hän?”
”Vaikene”, Atya vastasi. ”Hän on sinua vahvempi. Selviää suuremmalla todennäköisyydellä.”
Herka katsoi johtajaansa hetken epäuskoisena ja jakoi sitten Ämkoon kanssa murhaavan katseen. Bakmei nauroi.
”Typerät kilpailevat rakit!”, turaga huusi naurunsa seasta. ”Sinä, vihreä, tule. Me aloitamme heti.”
– – –
Vietin vuoden turaga Bakmein opissa. Se oli ylivoimaisesti elämäni kamalinta, mutta myös hedelmällisintä aikaa. Hän teki minusta sen Toan, joka lopulta oli valmis kukistamaan jopa Makutan.
– – –
Snowie korjasi asentoaan tapittaen tiiviisti Ämkoota. Mäksä vastasi tuijotukseen. Tapiiri kuorsasi taustalla.
”Palasit sitten tiimisi pariin?”, Snowie kysyi.
”Jep”, Ämkoo vastasi. ”Ja sitten alkoi tapahtua.”
– – –
Herka ei koskaan antanut anteeksi sitä, että minä olin päässyt Bakmein koulutukseen hänen sijastaan. Kun palasin, voimamme ja taitomme olivat aivan eri tasoilla, eikä tämä ylpeä tulen Toa voinut sietää sitä.
Hän haastoi minut taisteluun. Vihasin tätä Toaa jo valmiiksi, joten en tietenkään kieltäytynyt. Halusin näyttää hänelle.
Se oli ansa.
– – –