Klaanon

Avainsana: Valvoja

  • Vaanija

    Synkeät kivikäytävät
    Joskus aikoja sitten

    Hän oli pitkänhuiskea, harmaa ja auttamatta lähes tikuksi laihtunut. Hänen ruumiissaan ei ollut enää juuri yhtään ylimääräistä. Hänen päänsä alkoi näyttää lähes valtavalta laihaan kehoon verrattuna. Näillä käytävillä ei löytynyt kovin usein syötävää, eikä se yleensä ollut kovin hyvää.
    Mutta hänen mielentilansa ei laskenut. Hänellä oli tehtävä.
    Iggy oli otuksen nimi, ja tämä tahtoi Aarteen.

    Ja yritti etsiä sitä, vaikka käytävien alta kuului jotain voimakasta ja kummallista. Hän ei sitä kuunnellut. Hän mietti Aarretta.

    Aarre oli kaunis ja upea, ja hän voisi pitää sitä päässään. Hän voisi ihastella sen väriloistoa, hekumoida sen harvinaisuutta ja ainutlaatuisuutta ja hypistellä sen kankaista pintaa. Hän voisi tepastella se päässään kuin tämän paikan omistaja. Ajatellessaan aarretta Iggy ei voinut olla hymyilemättä pikkuisen.

    ”Hattu”, otus vinkaisi innokkaana.

    Paljoa muuta hän ei sitten tahtonutkaan tai muistanutkaan. Nämä kiviset käytävät olivat olleet hänen kotinsa jo… aika pitkään. Aikaa oli huono arvioida syvällä maan alla. Jos käytävät nyt maan alla olivat. Vaellus oli alkanut Kepen pajasta, muuttunut loputtomiksi varastoriveiksi, ja nyt nämä käytävät eivät tuntuneet loppuvan ikinä.

    Joskus ne vähän pelottivat Iggyä. Pimeydessä laahustaminen yksin oli ikävää. Joskus hänen teki mieli vain istua maahan hetkeksi ja sulkea silmänsä. Ja vingahtaa ihan pikkuisen.

    No ei nyt. Nyt hän keskittyi Aarteen etsimiseen. Mutta vaikka hän olikin pitkä kuin toa, täällä harmaa otus ei voinut olla tuntematta itseään pieneksi.

    Niin kovin pieneksi. Mutta Iggy hymyili. Hymyily oli kivaa. Hymyily ei koskaan satuttanut ketään.
    Oli parempi jatkaa käytäviä pitkin. Joku oli valaissut hänelle tien. Joku oli sytyttänyt liudan soihtuja, jotka harvalukuisuudessaankin rikkoivat katakombien loputonta pimeyttä. Olikohan se ollut Dox?

    Dox?

    Dox???

    Iggy vinkaisi. Hän ei ollut nähnyt Doxia ainakaan… kolmeen vuoteen. Joo, varmaan vuoteen. Vai oliko siitä niin kauaa? Hän yritti pysyä laskuissa, mutta miten hän edes voisi tietää? Ja vaikka hän olisi pysynytkin laskuissaan, oliko aikaa edes kulunut ulkona yhtä paljon?
    Täällä alhaalla (vai ylhäällä?) auringot eivät nousseet tai laskeneet. Täällä oli aina yhtä pimeää. Mutta soihdut paloivat silti kuivilla kiviseinämillä aina. Joku sytytti ne aina kun ne ehtivät sammua. Aarteen etsinnän keskellä ei tätä asiaa ollut ehtinyt miettiäkään.

    Niin vain aina kävi.

    Olikohan se tosiaan ollut Dox? Dox, Dox, Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Muita Iggyn ystäviä olivat Kepe ja Snowie. Kepe oli kiva. Kepe antoi Iggyn leikkiä pajassaan.
    Snowiekin oli kiva. Snowie oli kivan pullea ja tukeva. Pehmeä kuin iso tyyny. Snowieta oli helppo halata, ja Snowie halasi usein takaisinkin. Tosin kumpaakaan ei Iggy ollut hetkeen nähnyt.

    Pajassa oli ollut viimeksi vain Manu. Manukin oli tavallaan Iggyn ystävä. Tavallaan.
    Tosi tosi tavallaan.

    Ja Valvoja. Valvoja oli Iggyn hyvä ystävä, vaikka kummallinen ja vähän pelottava olikin.
    Iggyllä oli vielä yksi ystävä, mutta siitä ystävästä hän ei juuri pitänyt. Se ystävä ei kuitenkaan ollut jättänyt häntä viime aikoina rauhaan. Se puhui kummallisia ja ilmestyi varoittamatta. Mutta nyt Iggy oli yksin, eikä sitä tyyppiä ollut taas hetkeen näkynyt. Mihinköhän se nyt oli taas luistellut?

    Mutta Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Doxin ystävä hän oli ollut pisimpään. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi ollut Doxin ystävä. Hän ei…
    … muistanut.

    Jokin jyrähti kivikäytävien alla. Iggy ei keskittynyt siihen taaskaan.

    Hän ei muistanut vanhempia asioita. Yhdessä Doxin kanssa he olivat aina etsineet varastoista aarretta, kasailleet toistensa päihin mahtavia päähinevuoria. Ja välillä tapelleetkin niistä. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei kai Dox ollut suutuksissaan mennyt jonnekin tänne syvemmälle? Entä jos hän oli niin kaukana, että ei enää löytänyt tietä takaisin?

    Iggy vinkaisi.

    Hänen olisi löydettävä Dox!
    Hänen olisi pyydettävä anteeksi!

    Iggy ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ei niin mitään pahaa!

    Ei…
    … niin…
    … mitään…

    … pahaa?

    Käytävät alkoivat jyristä. Ensiksi se kuului heikkona jostain syvemmältä. Siitä pimeydestä, mihin Iggykään ei koskaan uskaltautunut. Sieltä, missä ainoat varjoa halkovat pisteet valoa leijailivat itsekseen aavemaisesti kuin tähdet, jotka kieltäytyivät pysymästä samassa avaruuden pisteessä. Tähtikuviot, jotka olivat matkalla, pyhiinvaelluksella kohti syvempää pimeyttä… tai aivan toisenlaista valoa.

    Valvoja puhui. Iggy säikähti. Niin ei ollut käynyt pitkään aikaan.
    ”Tervehdys”, se sykähti.
    Iggy vinkaisi. Valvojan puhe kaikui näiden jyrisevien käytävien läpi selkeänä, lempeänä… mutta myös vähän vääränä. Se oli ollut pitkään hiljaa. Miksi se oli ollut pitkään hiljaa? Iggy ei tiennyt. Tuttu ääni kuitenkin sai hänet rauhoittumaan, mutta ei paljoa. Mikä täällä tärisi? Maanjäristys? Biojäristys? Vaiko… jotain paljon vanhempaa.
    Vanhempaa ja pahempaa.

    Jotain, joka oli odottanut pitkään käytävissä teknisesti ottaen Klaanin alla.

    Jotain, joka oli nyt tulossa ylös.

    Ties mitä se mukanaan toisi.

    ”Vaanija”, Valvoja puhui kovalla mutta kuuloelimiä hellivällä äänellään. ”Vihollinen on Verstaassa.
    Vihollinen on Verstaassa.

    Vihollinen on Verstaassa.”

    Iggy ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Mutta hän lähti juoksemaan käytävää syvemmälle, kauemmas. Ennen kuin se ehkä sortuisi hänen päälleen. Hänen olisi löydettävä Dox.

    Eräässä kohtaa Iggy kääntyi väärästä nurkasta. Valvoja jatkoi lauseensa toistelua. Iggy yritti hymyillä, ja onnistuikin. Valvojan ääni toi hänelle rohkeutta. Se oli tuttu ääni. Valvojalla oli kiva ääni.
    Kivikäytävien alla kuuluva tärinä, repeily ja murskaantuminen ei ollut kiva ääni.

    Lopulta Iggy saapui kuin laiturille keskellä pimeyttä. Se oli umpikuja. Hän tuijotti alas kielekkeeltä pimeyteen.
    Tai aivan, aivan toisenlaiseen, toismaailmalliseen valoon.

    Keskellä tuota mustuutta kuitenkin leijaili valopisteitä. Lepattavia liekkejä, jotka paloivat sammumatta. Ne muodostivat tähtitaivaan sille, mikä oli tuolla alhaalla. Sille, mikä oli paljon suurempi kuin mikään näistä käytävistä. Sille, mistä se jonka nimeä Iggy ei muistanut ei lakannut puhumasta pelolla ja innolla.

    Sille, jonka uumeniin Dox oli ehkä kadonnut. Sinne, missä ei ollut aarteita, hattuja.

    Vaan hatuntekijä itse.

    Iggy perääntyi kuilulta. Hän ei pitänyt korkeista paikoista, eikä hän halunnut katsoa alas. Eikä todellakaan mennä alas. Harmaan otuksen olisi löydettävä toinen reitti. Ehkä hän löytäisi Valvojan. Tai edes sen toisen. Hänen täytyisi löytää joku. Edes joku.

    Tärinä ja jyrinä olivat pahaa unta.
    Ja alhaalla odotti Profeetan valtakunta.






    unohda

  • Kepe ja Snowie eksyvät metsään

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

    ”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
    Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
    Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

    ”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
    ”Änh.”

    Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
    ”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
    ”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
    ”Niinnojoo.”
    Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
    ”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
    ”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
    ”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
    ”…Paacolle? Mistä minä-”
    ”Eikun Valvojalle.”

    Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
    ”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
    ”…monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
    ”Se on iso tietokone.”

    Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
    ”Entäs sinä sitten?”
    ”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
    ”No heh heh.”
    ”heh”
    ”…”
    ”…”

    Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
    ”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata?”
    ”Eeh.”
    ”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
    Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
    Kepe oli ei-huvittunut.
    ”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
    ”Mnjah.”
    ”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
    Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

    Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
    ”…olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…”

  • Verstaan vierailija

    Bloszarin oli vaikea olla rauhassa, kun ulkona vielä taisteltiin.

    ”Minä lähden nyt, kiitos kaikesta”, Blozi sanoi Matoranille ja lähti pihalle.

    Taistelu ei enää ollut niin raju, muutama syöksypommittaja oli vain ilmassa, Lohrakien kanssa. Toa mietti mitä hän voisi tehdä. Hän päätti ajankulukseen mennä tutkimaan Bio-Klaanin linnoitusta. Pian huomasi alaspäin vievän tien. Blozi seurasi sitä ja huomasi todella ison panssaroidun oven.

    ”Tälläistä en ole ennen nähnytkään,” Bloszar sanoi itsekseen. Ovi oli todella vanha, mutta siinä näkyi myös, että joku oli ollut siellä. Toa sai avattua oven ja meni sisään. Siellä näytti olevan pieniä sokkeloita ja pian hän pääsi isoon huoneeseen. Siellä oli todella pimeää ja silloin Blozi toivoi, että hänellä olisi Pimeännäön naaamio.

    ”Tulkoon valo”, kuului jostain ääni.

    Toa näki vihdoinkin mitä paikassa oli. Hän oli ihmeissään .Siellä oli todella paljon kaikenlaisia aseita, haarniskoita ja muita tegnologian asioita. Hänestä tälläinen paikka oli todella hieno.

    Äkkiä, Toa tajusi jotain. Joku oli täällä.

    ”Kuka siellä?” Blozi kysyi.

    Pian hän näki hahmon.

    ”Olen Valvoja, ja olet Verstaassa”, hahmo sanoi. Bloszar muisti silloin kuulleensa joskus Valvojasta, joka asui Verstaassa.

    ”Taidan lähteä,” Toa sanoi ja meni pois Verstaasta. Sitten hän pelästyi, kun ovi vaikutti menevän itsestään kiinni.

    —-

    Bio-Klaanin linnoitus

    Bloszar palasi pian huoneeseen ja otti kaukoputkensa esiin, minkä Nutu oli löytänyt joskus Voya Nuilta. Toasta tuntui jälleen surulliselta. Hän oli vähän aikaa sitten haudannut Nutun. Kukaan, eikä mikään ikinä korvaisi hänen ystäväänsä. Häneltä tuli vähän kyyneleitä. Hän laittoi kaukoputken taskuunsa ja nousi. Vähän masentuneena, hän lähti jälleen ulos.

    Käymään Nutun haudalla.

  • Sinistä Verstaassa

    Verstaan labra

    Kepe ja Snowie olivat hiljaa. Kumpikin heistä punnitsi Kepen kertomusta mielessään.

    ”Tarkoitatko siis…”, Snowie aloitti nielaisten. ”…Että yksi Nimdan siruista voi olla… Verstaassa? Koko ajan nenämme alla?”

    ”Näin epäilen”, Kepe vastasi. ”Ei kuitenkaan aivan nenämme alla, kuten jo kerroin. Emme voi rynnätä noin vain hakemaan sitä; me emme tiedä mikä sitä vartioi.” Hän viittasi ovelle, jolta he juuri olivat tulleet.

    ”Kuinka me sitten saamme sen? Ja entä jos Liiga saa tietää?”

    ”Luulen että se tietää jo.”

    ”…Mistä niin?”

    ”Dox ja Valvoja. Valvoja sai tiedon kahdesta tuntemattomasta henkilöstä Verstaan turvalliseksi luokitellulla vyöhykkeellä juuri ennen Doxin katoamista. Se sai myös napattua epäselvän pätkän Doxin niin harvoin kuultua soperrusta. Valvoja?”

    Doxin ahdistunut ääni kaikui huoneen joka nurkasta kohinan säestämänä. ”Kaksittain” – kohinaa – ”kätöset siniset” – lisää kohinaa.

    ”Meille voi tulla kiire”, Kepe sanoi.

    ”Kai meidän on puhuttava tästä jonkun adminin kanssa?”

    ”Totta. Lisäksi tahdon nyt tietää mikä on Tawan tietous tästä paikasta. Sitä ennen…”
    Kepe asteli takaisin pöydän luokse.
    ”…tutkimme tämän.”
    Kepe nosti repaleisen videonauhan pöydältä. Hän valikoi siitä mahdollimman ehjän pätkän; videon alku oli täysin tuhoutunut. Hän kaivoi projektorin hyllystä ja viritti nauhanpätkän siihen.
    ”Katsotaan mitä tästä tulee.”

  • Tulkoon valo, sanoi Valvoja

    Verstas

    ”Tulkoon valo”, sanoi Valvoja.

    Verstaan ovi aukesi päästäen valon tulvahtamaan sisään. Oviaukossa seisoi hyvin hämmentyneen näköinen otus, joka pyyhälsi sisään kuin koira pakkasesta. Ovi sulkeutui sen perässä, ja valonpuute palasi. Otus läähätti. Valvoja tuhahti tympääntyneenä ja sammutti pienet, välkkyvät valonsa.
    Dox huoahti helpotuksesta. Hän sytytti öljylamppunsa, ja tarkisti ettei huoneessa ollut hänen ja Valvojan lisäksi muita. Siellä kuitenkin oli. Hän kuuli takaansa hengitystä ja kääntyi, valaisten pedon kasvoja. Vaanija mylväisi ja huitoi ilmaa käsillään. Se sokaistui, mikä antoi Doxille hetken aikaa reagoida.

    Dox lähti juoksuun. Hän syöksyi varaston puolelle, hänelle tutuimmalle alueelle. Hän sammutti soihtunsa ja eteni seiniä tunnustelemalla. Hän vilkaisi taakseen. Kaksi silmää kiilui pimeässä häntä etsien. Se ei kuitenkaan nähnyt nenäänsä pidemmälle. Dox luuli jo pelastuneensa, kunnes Vaanija alkoi nuuhkia ilmaa. Se kävi takaa-ajoon halki pimeiden hyllyrivien.
    A4, luki erään hyllyn päässä. A5 seuraavassa. A6. A7. A8. A9… Dox jatkoi juoksuaan henkensä kaupalla. A42, A43, A44, A45… Hän kääntyi oikealle, pois pääkäytävältä, kahden taivaisiin ulottuvan varastohyllyn väliin. B45 luki sen toisessa päässä. C45. D45. E45. F45…
    Dox alkoi olla jo syvällä varaston uumenissa. Hän kuuli sydämentykytyksen päänsä sisällä. Hän ei jaksaisi enää kauaa.

    Dox saapui kaukana ylhäällä ollutta kattoa kannattelevalle betonipilarille. Sen kylkeen oli pultitettu ruosteiset tikkaat. Hän alkoi väsyneenä kavuta niitä ylös, toivoen Vaanijan hukkaavan hänen jälkensä.
    Ei. Se jatkoi takaa-ajoa, kiiveten tikkaita hänen perässään. Hän saapui pienelle tasanteelle, jolla oli laatikko. Erittäin lupaavan näköinen laatikko. Hän vilkaisi alas. Maanpinta oli kymmeniä metrejä hänen allaan. Vaanija oli puolimatkassa ylös. Kuola valui sen suusta noroina, pisarat putosivat alas.

    Dox kiskaisi laatikon auki. Ei se ollut laatikko, se oli aarrearkku. Sen sisällä oli kymmeniä kankaisia ja metallisia ihmeitä. Tällaista artifaktikokoelmaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt.
    Hän otti käteensä yhden. Se oli metallinen puolipallo, jonka ympärillä kulki nauha. Nauhan alla oli pelikortteja ja tulitikkuaski. Esine oli vieläpä vanha, Suurta Päivitystä edeltävältä ajalta. Sen arvo oli lähestulkoon mittaamaton. Ja kaikki muut esineet arkussa olivat samaa laatutasoa.

    Vaanija tarttui Doxin jalkaan. Hänen huomionsa oli herpaantunut liian pitkäksi aikaa. Dox yritti ravistaa olentoa irti, mutta se ei päästänyt.

    ”Hattuuuhh!” Ignika kuolasi.

    Dox vilkaisi esinettä kädessään, näytti hetken hyvin onnettomalta, jonka jälkeen hän alkoi takoa Vaanijaa sillä päähän. Se ulvaisi kivusta ja huitaisi esinettä kädellään. Se putosi alas. Dox katsoi murheellisena sen perään. Hän otti laatikosta toisen, joka näytti korvalääkärin peililtä. Vaanija sai kasvoihinsa kohdistuvaa murjontaa ja päästi otteensa irti Doxin jalasta. Ja samalla myös tikkaista. Se putosi, putosi, putosi, putosi korviaraastavasti ulvoen alla olevaan pimeyteen. Kuului tömähdys, jonka jälkeen oli hiljaista.

    Dox riemuitsi. Hän oli päässyt eroon Vaanijasta, ainakin toistaiseksi. Hän hyppi riemusta laatikon ympärillä. Hän ei kuitenkaan huomannut köyttä, johon kompastui. Kompastui, ja tönäisi laatikon alas. Alas tasanteelta. Alas pimeyteen. Pois hänen luotaan.

    Tuona yönä Klaanin linnakkeen halki kantautui tuskallinen ulvaisu, jonka vertaista ei siellä koskaan oltu kuultu. Se läpäisi linnakkeen joka ikisen kiven, kantautui sen joka ikiseen kolkkaan. Mutta kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä oli saanut noin pienen olennon aiheuttamaan noin suuren äänen.

    Komentokammio

    Räjähdys heitti Kepen ja Paacon seinään. Sen hiljettyä jostain kantautui huuto, jonka he selvästi kuulivat, vaikka räjähdys oli saanut heidän korvansa miltei kuuroutumaan.

    Arkistot

    Vaehran oli täysin tietämättömänä linnakkeen tapahtumista, omassa rauhassaan muuraamassa uutta väliseinää Arkistoihin löytämistään ikonisista kivistä. Hän säikähti äkillistä huutoa, joka sai hänet pudottamaan taltan varpailleen.

    Trooppinen saari

    Snowman oli varma, että oli kuullut erään tutulta kuulostavan äänen. Mutta hän kohautti olkiaan ja laittoi sen päänsärkynsä piikkiin.

    Verstas

    Dox masentui. Hän oli joutunut eroon suurimmasta aarteesta koskaan. Kyyneleet valuivat hänen silmistään pudoten alas pimeyteen. Tuona hetkenä hän oli onnettomin olento maailmassa, eikä kukaan ollut lohduttamassa häntä.

    Hänen mieleensä tulvahti kuitenkin ajatus. Ehkä ylempänä olisi vielä lisää aarteita? Tätäkin mahtavampia, mittaamattoman arvokkaita?
    Hän lähti kiipeämään tikkaita ylös, toiveikkaana.

    Jonkin ajan kuluttua hän saapui toiselle tasanteelle. Se oli keskellä täydellistä tyhjyyttä. Ei aarrearkkuja ei mitään. Tikkaat eivät jatkuneet enää tästä ylöspäin.
    Hän huomasi kuitenkin sillan, joka jatkui kohti kaukana edessä, näkymättömissä, ollutta seinää. Hän astui sille, se narahti. Jos hän olisi voinut valoisammassa ympäristössä nähdä allaan levittäytyvän suunnattoman varaston, hän olisi saanut pahan akrofobisen kohtauksen.

    Sillan metallikaiteet tuntuivat kylminä hänen käsiään vasten. Se oli niin kapea, että vain yksi henkilö saattoi kulkea sitä pitkin kerrallaan. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin, silloin tällöin ohittaen suunnattomia pylväitä ja taivaasta roikkuvia köysiä.

    Hän saapui ovelle. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta se aukesi työntämällä. Se narahti kuulostaen siltä, kuin sitä ei olisi oltu avattu vuosisatoihin. Hän löysi itsensä uudesta huoneesta, joka oli huomattavasti edellistä pienempi. Hän tunnusteli seinää. Kaltereita? Kaltereita Verstaassa? Mikä paikka tämä oli?
    Doxin käsi löysi valonkatkaisijan. Se sytytti katon loisteputket, joiden epäluonnollinen valo häikäisi hänet, sekä ympäröivien sellien epäsiistit asukit. Hän oli löytänyt salaoven Klaanin tyrmiin. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi oven kadonneen.

    Sellien olennot olivat täysin tunnistamattomia raunioita. Ne kalusivat luita likaisilta metallilautasilta ja joivat astioista, joka toimivat samalla toiletteina. Dox oli kuullut kertomuksia paikasta, jonne Bännityiksi kutsutut henkilöt joutuivat. Nyt hän huomasi sen olevan totta.
    Viimeisessä sellissä, joka oli lähimpänä raskaasti panssaroitua turvaovea ulos, oli hahmo, joka ei näyttänyt olleen siellä niin pitkään kuin toiset. Se viittoi kohti vartijan vartiopistettä ja sen takana seinällä roikkuvia sellien avaimia.

    ”jos päästät mut ulos et saa mitään hahahaa läppä saat hatun”, hahmo sanoi.

    Dox mietti hetken vilkuillen seinällä roikkuvia avaimia hahmon tarjousta. Tyrmien vartija oli näköjään poissa, eikä kukaan ei tulisi varmaankaan koskaan tietämään mitään. Sitä paitsi aarre on aina aarre. Mutta ehkä hänen ei pitäisi. Mutta aarre. Mutta moraali. Mutta aarre.

    Hetken kuluttua, katsoessaan ovesta ulos ryntäävää, maanisesti nauravaa hahmoa, Doxille tuli äkillinen syyllisyydentunne.

    Verstaan varaston pohjalla

    Ignika makasi lattialla. Hän oli kuin unessa. Taivaalta satoi kymmeniä ja kymmeniä hattuja hänen ylleen. Hän tunsi ajan pysähtyneen ja leppoisan musiikin soivan hänen päässään. Hän nappasi ilmasta hatun ja sovitti sitä päähänsä. Hän nappasi muutaman lisää. Hän kieriskeli hatuissa. Hän nauroi.

  • Kepen eettinen koe

    Portaikko alas Klaanin kellariin

    Kepe kantoi kankaan päällä reunastaan revennyttä laatikkoa. Valkoista, kummallista jauhetta valui sen nurkasta samanväriselle kankaalle, joka esti tomua leviämästä joka paikkaan.
    Hän kiiruhti Guardianilta saamansa paketin kanssa portaita alas kohti Verstasta. Päästyään oikeaan kerrokseen hän kääntyi käytävälle, jonka seinustoilla olivat Klaanin ruoka-, naamio-, polttopuu- sun muut varastot. Yksi varasto-ovi oli hieman jykevämpi kuin muut. Siinä oli monta erilaista lukkoa, joista tosin yksikään ei ollut kiinni. Kepe kiskaisi raolleen jääneen oven jalallaan auki.

    Hän astui sisään oven perässään kiinni potkaisten. Eteishuoneessa oli pimeää, mutta hän ei raaskinut sytyttää valoja, ettei olisi pelästyttänyt jotakuta Verstaan muista asukeista. Hän suuntasi privaattiovelleen, avasi sen, lukitsi tiukasti jäljessään ja hapuili kätensä laboratoriohuoneen oven kahvalle. Jokin pimeässä nurkassa päästi kurauksen.

    Laboratorio toimi samalla myös eräänlaisena valvomona. Klaanilla oli oma valvontakameroihin perustuva turvajärjestelmänsä, jota joku pahaa-aavistamaton matoran jatkuvasti valvoi. Valvoja oli kuitenkin johdottanut itsensä niin tiiviisti Klaanin kaikkiin muihin verkkoihin, että pystyi näyttämään kaikkien valvontakameroiden kuvat laboratorion seinustan monen monituisilla monitoreilla. Plus kuvan, joka näytti edellä mainitun pahaa-aavistamattoman valvojamatoranin. Valvojiakin valvotaan.
    Yksi Valvojan näyttöruuduista näytti sen keräämää lokia kaikesta Klaanin tietoverkon tapahtumista. Kepe huomasi sivusilmällä Killjoyn käyttäneen haarniskointilaitteistoaan, muttei kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota.

    Hän laski paketin pöydälle ja veti hengityssuojaimen kasvoilleen siitä huolimatta, että G oli sanonut sen olevan ainakin nyt vaaratonta.
    Hän otti jauheesta pienen näytteen lasilevylle ja asetti sen mikroskoopin alle. Jauhe oli sangen erikoista; se vaikutti rakenteeltaan olevan jotakin muovintapaista. Se kuitenkin käyttäytyi aineena kuin metalli, ja sille ominaisesti myös suli lämmittäessä. Se myös toimi hyvänä säteilyeristeenä, Kepe totesi suojapuku päällään.
    Mitenköhän se vaikuttaisi hengitettynä tai syötynä, Kepe mietti, ja päätti testata tätäkin.

    ”Doo-ox, tulepas tänne…”

    Aine ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan koe-eläimeen mitenkään. Se ei mielenkiintosista kemiallisista ominaisuuksistaan huolimatta osoittautunut Snowmanin huumaamiseen kelpaavaksi. Mitä ihmettä se siis oli?

    Kepe tallusteli ympäriinsä huoneessa ankarasti miettien ja potkaisi erästä tynnyriä. Se kaatui ikävästi kalahtaen. Naamioita levisi lattialle, niiden joukossa pari Kualsia, Mahiki ja… Rahien hallinnan naamio?
    Rah…?

    Kepe muisti G:n maininneen jotain paketin reiän oudosta syntytavasta. Kuin jokin olisi möyrinyt sieltä ulos. Jokin eläin tai robotti?
    Sellainen olisi taatusti paljastunut Klaanin postin röntgentarkastuksissa. Ellei…
    …ellei jauhe ollut tarkoitettu säteilyn eristämiseen. Sen jauhemainen muoto oli ilmeisesti vain hämäystä, jolla oli tarkoitus saada heidät epäilemään sitä huumausaineeksi. Itse syyllinen oli siis päässyt vapaasti temmeltämään. Mutta mikä tuohon pakettiin mahtuva otus olisi voinut saada Snowmanin sellaiseen tilaan ilman yhteyttä hermojärjestelmään?

    Kepe tajusi tilanteen, syöksyi sisäpuhelimelle ja painoi näppäimistön G-nappia. Tämän vastattua Kepe täräytti ilmoille erittäin vaarallisen, mutta ikävä kyllä todennäköisen tilanteen.

    ”Snowmanissa on loinen.”

  • Suojakenttägeneraattori

    Verstaan eteishuone kiilsi puhtauttaan. Moppiin nojaavat Dox ja Ignika olivat hyvin väsyneen näköisiä urakan jäljiltä. Taustalla aina-niin-rasittava Valvoja höpisi itsekseen jotakin leivänpaahtimien alkeellisuudesta.

    Keltainen loisteputki alkoi välkkyä, kuten ne aina alkavat tehdä riittävän kauan palveltuaan. Tämä kuitenkin johtui jostain muusta. Kaikki kattovalot alkoivat räpsyä. Valvoja vaikeni. Seinät alkoivat täristä.

    Kepen kammion ovi levähti auki hullun tiedemiesnaurun säestämänä. Itseensä tyytyväisen näköinen Kepe ilmestyi huoneeseen kuvaputkinäytön kokoista ja näköistä esinettä kantaen. Hän avasi ulko-oven ja painui käytävään juoksuaskelin sen enempiä selittämättä.

    Dox ja Ignika katsoivat toisiinsa kummastuneina.

    Kepe hyppäsi hissiin ja singautti itsensä ja laatikkonsa linnakkeen katolle. Hän astui raikkaaseen ulkoilmaan. Pohjoisessa Mt. Ämkoo kohosi saaren ylle. Tummia pilviä alkoi kertyä taivaalle. Tuuli puhalsi kylmästi.

    Hän käveli katon reunalla olleelle antennille. Antenni keräsi tietoa koko saaresta monenmoisten sensorien avulla. Se myös välitti klaanilaisille monia tv-kanavia.
    Hän veti laatikon kyljestä pari johtoa ja liitti ne hauenleuoilla antenniin. Kukaan ei ollut varsinaisesti antanut tälle lupaa, mutta mitä haittaa siitä olisi? Hän napsautti laatikkoon virran ja tunsi energian hulmahtavan antenniin. Se sinkosi taivaalle säteen, joka levisi joka suuntaan luoden sateenvarjon linnakkeen ylle. Säteet jatkoivat matkaansa maahan, johon osuessaan ne muodostivat suojakentän Klaanin ympärille.

    Kaikkea sitä parilla toisiinsa johdotetulla Haulla ja muutamalla virtapiirillä saakin aikaan, Kepe totesi väkerrelmäänsä ihaillen.

    Hän napsautti laitteen pois päältä odottamaan tositoimia.

  • Kepen koodikieli

    Verstas

    Verstaan läpäisemätön teräsovi aukeni taas, ja kaksi hahmoa astui pimeyteen. Toinen heistä oli ympärilleen pälyilevä, sininen otus kuin vanhasta tieteiselokuvasta, toinen taas valkovihreä toa.

    Toa heilautti kättään hohtavan levyn edessä. Eteishuoneen kattoon syttyi valo. Valo, joka ei ollut ollut päällä viikkoihin.

    Toa katseli ympärilleen, tunnistaen tutun tilan. Tila ei kuitenkaan ollut aivan siinä kunnossa kuin hänen lähtiessään. Suurimman osan huoneen keskustasta kattava projektipöytä oli hattupinojen peitossa. Pöydän alle oli tuoleista ja peitteistä rakennettu jonkinlainen epäsiisti leiri.
    Varastoon vievä ovi oli laudoitettu umpeen viisituumaisilla nauloilla. Ovessa oli ammottava aukko, kuin joku olisi väkivalloin puskenut siitä läpi.

    Toa vilkaisi otukseen, joka katsoi anteeksipyytävästi.
    ”Sinulla lienee tälle joku todella hyvä selitys”, Kepe sanoi Doxille.

    Tämä näytti vaivaantuneelta. ”But i just wunted sum haz.”
    Kepekin vaihtoi tähän koodikieleltä kuulostavaan puhetilaan. ”but how culd u ddi all dis?”, hän kysyi vallitsevaa kaaosta osoittaen.
    ”Se oli Amazong”, Dox protestoi Ignikaan viitaten.
    ”Missäs hän muuten on?” Kepe kysyi.
    ”Ei ole näkynyt tuon… murron jälkeen”, ääni sanoi huoneen toiselta laidalta. Valvoja oli herännyt ja huomannut kahden henkilön läsnäolon.
    Kepe näytti ilmettä, joka kertoi tulevan, valitettavan mutta pakollisen siivoustehtävän vastenmielisyydestä.
    ”En tiedä ketä teistä neljästä syyttää”, hän kohdisti sanansa Doxille, Valvojalle sekä kateissa olevalle Ignikalle ja Paacolle, jolla oli paikan vara-avain.
    ”Wants to bui Ellis cap?” Dox kysyi, yrittäen luoda aasinsiltaa.
    ”En, edellisestäkin oli vaikea päästä eroon.”
    ”Just one Zephaniahs greed?”
    Kepe kaivoi esiin avaimen, jolla avasi toisen panssaroidun oven. Kyseinen ovi johti hänen privaattitiloihinsa. ”Kun palaan, tämän sotkun on paras olla siistitty”, hän virnisti Doxille ovenraosta. Samalla Ignika ryömi esiin jonkun pöydän alta hyvin pöllämystyneen näköisenä.
    ”Wut did ai mis?”
    ”fail”, Dox kommentoi.

    Kepe sulki oven perässään. Tähän pimeään huoneeseen hän ei valoja sytyttäisi, yleisen turvallisuuden nimissä. Aavemainen kuraus kuului jostain nurkasta, mutta Kepe vain hymähti sille tietävästi.
    Hän kulki huoneen läpi toiselle ovelle, jonka avasi, astui sisään ja sulki perässään. Tähän huoneeseen hän sytytti valot. Se oli huippusalaisten projektien huone.

    Huone oli pienehkö, mutta täynnä tavaraa. Pöydällä istui tietokone ja sen vieressä pino levykoteloita. Nurkassa möllötti kokeellinen, toimimaton taisteluhaarniska. Joitain aseentapaisia roikkui seiniltä. Eräässä nurkassa oli kierreportaat. Niitä ylös kulkiessa pääsi salaoven kautta suoraan linnakkeen eteishalliin, alas kulkiessa vielä synkempiin ja salaisempiin linnakkeen syövereihin.

    Saavuttuaan Klaaniin Kepe oli vallannut kellarin tyhjän varaston itselleen. Sieltä käsin hän pystyi salaisten mekanismien sun muiden avulla kulkemaan Klaanin sisällä kätevästi ja valvomaan joka paikkaa. Eräs mielenkiintoinen historiallinen detalji oli se, etteivät kaikki järjestelmät olleet hänen tekosiaan. Joku oli jo aiemmin käyttänyt varastoa johonkin. Tästä kielivät myös Verstaaksi ristityn paikan muut salaisuudet, jotka Kepe oli jo oppinut tuntemaan.

    Linna oli jo vanhentumassa eikä sen muureissa ollut enää alkuaikojen jykevyyttä. Kepe alkoi siksi rakentaa jotakin, jolla voisi täyttää oman roolinsa Klaanin puolustuksessa vihollisia vastaan.