Klaanon

Avainsana: Ussal

  • Hildemar 8: Kirje Ath Nuilta

    Bio-Klaanin linnoitus, Tawan toimisto

    Klaanin juuriadmin katsoi viimeinkin siistiä huonettaan. Viimeisetkin pommituksen aikana tulleet sotkut oli saatu siivottua, ja nyt Tawa istahti mukavalle työtuolilleen. Ergonomia oli kaiken a ja o.
    Pian Tawa sai kuitenkin huomata, ettei hän saanut töitä tehtyä. Hän oli liian väsynyt työskentelemään paperien parissa. Niinpä hän päätti lähteä alas kahvioon viettämään vapaa-iltaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä kuin ovelle saakka tarrautumaan kahvaan, kun oveen koputettiin. Valmiiksi ovella seisova Tawa väänsi kahvasta puisen oven auki ja käänsi sitten katseensa alas, sillä häntä noin puolet lyhyempi riisihattuinen matoran seisoi hänen edessään.
    ”Hyvää iltaa, Admin-Tawa”, Matoran sanoi vakavasti. ”Minulle sanottiin, että voisin tavata teidät nyt.”
    ”Kyllä… kyllähän se sopii”, Tawa sanoi häkeltyneenä.
    ”Kiitoksia.”

    Matoran käveli sisään ja istahti Tawan pöydän edessä olevalle tuolille. Tawa itse huokaisi ja käveli takaisin pöytänsä luo, missä hän istahti omalle tuolilleen jälleen. Häntä kiinnosti, mitä matoranilla olisi sanottavanaan, mutta häntä väsytti erittäin paljon, eikä uusi diplomaattinen keskustelu välttämättä olisi paras keino viedä sitä. Tawa sulki silmänsä, hieroi ohimoitaan ja avasi sitten suljetut silmänsä jälleen. Hän katsoi matoraniin, joka katsoi häneen. Sitten hän havahtui Matoranin sanoessa: ”Teillä on kauniit silmät, rouva admin.”
    ”Oletko sitä mieltä?” Tawa virkkoi ja laski kätensä puiselle pöydälle, jonka pinnalta paperit loistivat poissaolollaan. Täysin sileä puupinta näkyi kokonaan.
    ”Kyllä olen, aivan rehellisesti”, matoran sanoi äänellä, joka oli jotain pirteän ja synkeän väliltä. ”Minulle kerrottiin, että teillä on tämän kommuunin ylin johto.”
    ”En haluaisi sanoa, mutta niin se valitettavasti taitaa”, Tawa huokaisi ja nojautui tuolissaan niin taakse kuin suinkin.
    ”Minä toivoin, että te pystyisitte auttamaan minua, Mestariamme, meitä.”
    ”Millä asialla sinä Klaanissa olet, pikkuinen?”
    ”Minä edustan Ath-uskovaisten päälahkoa. Meidän Pyhä Äitimme lähetti minut matkaan kertomaan teille, että aika on kypsä.”
    Tawa käänsi katseensa ikkunasta, josta ulos oli katsellut, takaisin matoraniin, joka tuijotti avoimesti Tawan kasvoja. Heidän katseensa kohtasivat, ja Tawasta alkoi tuntua ahdistavalta. Hän halusi katsoa muualle, mutta ajatteli sen olevan epäkohteliasta, joten hän säilytti katsekontaktin.
    ”Kypsä mihin?” hän kysyi varovasti.
    ”Me olemme päättäneet, että voimme uskoa Nimdan siruista ainoan jäljellä olevan teidän Klaaninne haltuun”, matoran sanoi hiljaisella äänellä. Tawa ei ollut uskoa korviaan.
    ”Te… annatte sen meille? Noin vain?”
    ”Kyllä”, matoran sanoi. ”Näin minun käskettiin kertoa. Minulle annettiin kirje, jossa on Pyhän Äitimme sinetti. Se kirje on osoitettu teille, admin Tawa.”

    Matoran ojensi ohuen kirjekuoren viittansa syövereistä Tawalle, joka otti sen varovaisesti vastaan. Hän repi hitaasti kuoren auki ja otti esiin kirjeen sisällön.

    Arvoisa Bio-Klaanin admin Tawa,
    olemme päättäneet, että on tullut aika pelata uhkapeliä ja luottaa teidän sanaanne siitä, että ette tahdo käyttää Nimdaa saadaksenne valtaa, kunniaa, mainetta, hyötyä. Olemme päättäneet antaa teille tilaisuuden osoittaa, että olette luottamuksemme arvoisia. Pyydämme teitä lähettämään kuuden henkilön ryhmän hakemaan ainokaista jäljellä olevaa Nimdan siruamme teidän huostaanne. Teillä ei ole mitään syytä luottaa teihin – ainakaan sen enempää kuin meillä on teihin, mutta juuri siksi, että me emme voi täysin luottaa teihin, pyytäisin, että toisitte oman Nimdan sirunne todisteeksi siitä, ettette aio vain hyväksikäyttää meidän hyväntahtoisuuttamme ja varastaa pyhää Artefaktia. Haluamme nähdä, missä Nimdaa on säilytetty ja missä kunnossa se on tällä hetkellä. Jos tämä suinkin käy, lähettäkää siru saattueen mukana. Uskollisen Sadjen ei tarvitse vastata mistään, mikäli ette halua. Vaikka ette suostuisikaan lähettämään sirua, lähettäkää edes saattue luotettavia klaanilaisia – ja vain ehdottoman luotettavia – noutamaan sirua. Mikäli ette lähetä mukana hallussanne olevaa Nimdan sirua, emme voi taata, että saisitte Epsilonin mukaanne.
    Ath kanssanne,
    rakkain terveisin Ath-uskovaisten Mestari

    Tawa luki kirjeen loppuun epäluuloisena. Hän katsoi Mestarin sinettiä ja kääntyi sitten sinettiarkistonsa puoleen. Hänellä oli kymmeniä virallisia sinettejä juuri tällaista tilannetta varten: jos joskus täytyi tarkistaa, mikä olisi tietyn henkilön virallinen sinetti, hänellä olisi arkisto sitä varten.
    Sadje odotti kärsivällisesti, kuinka salaman toa kaiveli hetken, löysi sitten oikean kohdan ja otti esiin pergamentinpalasen, johon virallinen sinetti oli painettu. Tawa vertasi sinettejä eikä huomannut niissä mitään eroa. Hän totesi sinetin aidoksi, laittoi pergamentin takaisin arkistoonsa ja kääntyi takaisin Sadjen puoleen.
    ”Minä kokoan teille ryhmän”, hän sanoi vakavasti.
    ”Ei ole tarvetta”, sanoi Sadje hymyillen. ”Ystävänne – luotettavalta vaikuttava herra Matoro – suostui keräämään kuusipäisen saattueen jo minulle. Nyt puuttuu enää lupa siirtää Nimdan siru.”
    Matoranin silmät tuikkivat. Tawa katseli tätä ja pohti, mitä etua hänelle olisi siirtää tai olla siirtämättä sirua.

    Jos sirun siirtäisi, olisi aina uhka, että se varastettaisiin. Tämä saattoi olla ansa – juoni Betan varastamiseksi. Mutta sinetti oli aito, joten tottahan kirjeenkin täytyi olla athistien Mestarilta? Sadje vaikutti rehelliseltä, mutta monet rehelliset olivat tuottaneet Tawalle pettymyksen. Lisäksi hyveellisiä voitiin huijata tekemään, mitä julmat olennot tahtoivat. Olisivatko Mestarin aikeet rehelliset?

    ”En tahtoisi olla epäkohtelias, admin Tawa”, Sadje sanoi ystävällisellä äänellä, ”mutta näytätte hyvin väsyneeltä. Oletteko varmasti kunnossa?”
    Tawa liikuttui matoranin sanoista hieman. Hän kohautti olkiaan.
    ”Uskoisin, että olen, Sadje”, hän huokaisi jälleen, ”ja väsynyt tosiaan olen. Mutta en tiedä, uskaltaisinko antaa sirun teidän haltuunne.”
    ”Voi, ei teidän tarvitse luottaa minuun. Kunhan luotatte Matoroon ja hänen kokoamaansa ryhmään.”
    Matoran hymyili haikeasti.
    ”Aivan niin”, Tawa hymähti ja hänen luottamuksensa horjui. Oliko tämä Nimdan vaikutusta? Tekisikö se vainoharhaiseksi?
    Eihän se ollut edes samassa huoneessa. Tekivätkö hänen ajatuksensa tepposet?
    ”Minä… harkitsen asiaa.”
    ”Minä tahtoisin vastaukseni, sillä ajattelimme lähteä niin pian kuin suinkin voisimme.”
    ”Minä annan vastauksen huomenna, jos sopii.”
    ”Voi, kyllä. Kiitos, arvoisa rouva.”
    ”Sano Tawa vain. Rouvittelu saa minut kuulostamaan niin… vanhalta…”
    ”Anteeksi, admin Tawa, pyydän anteeksi”, Sadje sanoi ja nousi seisomaan. Sitten hän kumarsi niin, että hänen hattunsa reuna osui lattiaan ja hattu putosi hänen päästään. Hän nosti sen takaisin päähänsä ja asteli ovelle.
    ”Hyvää yötä, admin Tawa.”
    Sitten matoran oli poissa. Ovi jäi raolleen ja narisi hieman.

    Tawa istui yhä tuolissaan, mietteissään. Hän pohti edelleen eri vaihtoehtoja. Hän oli puun ja kuoren välissä.
    Ussalin ja kuoren välissä, Tawa pohti huomatessaan Nöpön kipittävän ovesta sisään. Se oli ollut hieman alla päin koko sen ajan, kun Visokki oli ollut kateissa. Tawa nousi tuoliltaan, meni ravun luokse ja nosti tämän syliinsä alkaen silittää tämän selkää. Ussal käpertyi Tawan syliin ja alkoi nukkua tuhisten. Tawa kääntyi työtasojaan kohti Nöpö yhä sylissään ja katsoi pöydällä lojuvaa kirjettä. Hän nosti sen toisella kädellään ja vilkaisi vielä sinettiä. Sitten hän pusersi paperin tolloksi ja heitti sen roskakoriin. Klaanin admin käveli ovelleen, avasi sen, sammutti valot ja asteli portaisiin jättäen oven ammottamaan aukinaiseen, pimeään huoneeseen.

    [spoil]Päätin postata näyttämättä G:lle, mutta se ei haitanne, koska en oikeastaan tehnyt mitään isoa.[/spoil]

  • Qor Nuin tyrmät

    Qor Nui

    Kohtalaisen pientä saarta oli käytetty vankityrmänä menneinä aikoina. Jokainen vartioon asetettu olento oli tullut hulluksi. Tuntemattomista syistä.

    Kaikki tyrmään heitetyt rikolliset olivat ennemmin tai myöhemmin kadonneet syövereihin.

    Partiot, jotka yrittivät löytää syyn katoamisiin, eivät koskaan palanneet.

    Näin sekä tyrmät että koko saari oli jätetty omilleen, toivoen jokaisen henkiin jääneen lopulta kuolevan.

    …

    Pieni Ussal-rapu oli keplotellut itsensä tyrmien sisäpuolelle. Kaikki näytti sen mielestä tavalliselta, mutta jokin oli kuitenkin väärin. Se tepasteli pitkin käytäviä, kaltereiden väleistä tanssahdellen.

    Erään kerran se kuitenkin huomasi suurimman ja vahvimman oven, mitä tyrmistä löytyi. Se vaikutti kiinnostuneelta. Hyvin kiinnostuneelta. Tutkittuaan ovea hetken, se huomasi raon, josta olisi voinut mahtua. Se työnsi silmänsä pimeään huoneeseen, lopulta tunkien muun ruumiinsa ahtaasta raosta.

    Ussal katseli ympärillensän tuskin nähden mitään muuta, kuin pienen vihreän valon huoneen perällä.Se halusi nähdä lähempää, mutta silloin valtava saksikäsi litisti sen lattiaan, saaden seinätkin värähtelemään. Sakset ottivat lujan otteen ruumiista ja kuljettivat sitä lähemmäs saksikäden omistajaa. Ussal tunsi viimeisinä tunteinaan, kuinka jokin avautui hänen edessään ja sulkeutui nopeasti tappaen Ussalin lopullisesti.

    Vihreä valo alkoi kirkastua ja tuottaa savun tapaista, joka laskeutui suuren ankeriasmaisen olennon häntää alas.

    ”…”

    Lattia alkoivat täristä.

  • Uutisia Tho-Korosta

    Tawan toimisto

    Tawa istui tuolillaan tuijottaen punaista taivasta panssarilasisen ikkunan läpi. Suurisilmäinen Ussal-rapu oli adminin sylissä ja liikutti jalkojaan levottomasti edestakaisin. Tawa rapsutti Nöpöä hieman sen silmien takaa, mikä sai rahin hengittämään tyytyväisesti.
    ”…anteeksi vain”, admin sanoi takanaan seisoville klaanilaiselle. ”Toistaisitko?”
    Tawan takana sotilaallisesti seisova Klaanin veteraanimoderaattori BladeVezon rykäisi virallisesti hiekkapaperimaisella äänellään. Hän heitti pienen raporttitiedostojen kasan Tawan toimiston pöydälle.
    ”Torakkahyökkäys Tho-Koroon, Pomo”, Bladis sanoi karusti. ”Laivaston pojat tekivät täsmäiskun nopeilla hävittäjillä, mutta nazot olivat varautuneet isommalla kalustolla. Menetimme kolme Ramaa.”

    Tawa räpytteli silmiään järkyttyneenä. ”Mi…miksi Tho-Koro? Ei se edes ole meidän aluettamme…”

    Bladis ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli jotain hetken aikaa ja nuolaisi huuliaan liskomaisella kielellään. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Same vetäisi esiin tajunnanräjäyttävän puheensa sotataktiikoista, sotahistoriasta, aseista, eri osapuolten motiiveista ja painovoiman ja tuulen vaikutuksesta taistelukentällä. Tällöin Bladis pääasiassa nyökkäili ja täydensi entisen opettajansa lauseita yksittäisillä lisäyksillä ja korjauksilla.
    Nyt komentaja Same oli kuitenkin muissa tehtävissä ja Bladis edusti koko moderaattorikuntaa yksin. Itsevarmuutta teräshaarniskaiselta skakdisoturilta ei puuttunut, mutta hänen Samen kanssa sopimansa menettely oli yksinkertaisesti se, johon he olivat molemmat vuosien varrella tottuneet. Same kuulusteli vihollisia rauhallisella äänensävyllä ja pettämättömällä katsekontaktilla ja BV hujautti näiden päät välillä pöytää vasten nopeuttaakseen kielenkantoja. Kaksikon yhteistyö yksinkertaisesti toimi.

    BV avasi terävähampaisen suunsa vähitellen.
    ”Se saattaa olla jonkinlainen varoitus”, moderaattori sanoi kuulostaen pohdiskelevalta. Tawa kääntyi tuolillaan kohti moderaattoria ja huomasi samalla, että tämän takana huoneessa seisoivat myös Klaanin ahkerat arkistonhoitajat. Kirjapinoa kantava tulen Toa Vaehran ja tämän takaa vielä isomman kirjapinon kanssa huoneeseen ankkamaisesti vaappuva Gahlok Va tervehtivät Tawaa. Tai ainakin yrittivät. Molemmat kädet varattuina tervehtiminen osoittautui hieman vaivalloiseksi, joten arkistonhoitajat tyytyivät ilmehtimään oudosti. Tawa ilmehti takaisin ja heilautti oikeaa kättään kevyesti.

    ”Vai niin”, Tawa sanoi vilkuillen pöytänsä kulunutta pintaa ja kohottaen kulmiansa kypsyneen näköisenä. ”Tappavat siviilejä. Onko tämä sitä nazorakien sotilaskunniaa?”

    Bladis köhäisi. ”Kaikella kunnioituksella, Pomo, mutta…”
    BladeVezon mietti hetken, miten Same vastaisi. Sitten hän köhäisi uudestaan. ”…ne tappavat siviilejä. Mokomat kierosilmäiset kuoriaiset yrittävät usuttaa meitä hyökkäämään tuonne, että voisivat napata meidät yllätyksellä. Luulisin ainakin.”
    Tawa nosti katseensa pöydästä. ”Samaa mieltä. Mutta mitä muuta me voimme tehdä, jos ne vain…jatkavat tuota?”
    BladeVezonin katse siirtyi huoneen päästä päähän. Hän poimi yhden Tawan pöydällä olevista raporteista ja naputti sitä teräväkyntisellä skakdin sormella. ”Niinpä.”
    Ärtymys laskeutui pois Tawan kasvoilta. Admin katsoi BV:tä nyt kasvoillaan pikemminkin syyllisyydentunnetta. ”Miten Laivaston…”
    Jokseenkin poikkeuksellisesti BladeVezon päätti keskeyttää johtajansa. ”Ei huolta, Pomo. Keetongu on edelleen jossain matkoilla, mutta herra isoherra Tehmut teki onneksi jo aloitteen. Tämä ei voi olla niin iso operaatio, että emme saisi niitä ajettua pois.”
    Tawa nyökkäsi pitäen ilmeensä kuitenkin samana. ”Hyvä.” Admin nosti Nöpön sylistään työpöydälle, josta Ussal kipusi seinäkiipeilyyn kehitetyillä jaloillaan alas lattialle. Maissinjyvien poksahtelulta kuulostava pikkuruinen napina kulki vauhdikkaasti lattiaa pitkin. Nöpö siirtyi paikasta toiseen tutkien huoneeseen ilmestynyttä kolmikkoa ruohonjuuritasolta. Bladis vilkuili ussalia hymyillen kevyesti. Nöpö nuolaisi skakdin jalkaa, maisteli hetken analyyttisen näköisenä ja siirtyi kohti seuraavaa jalkaa. Pian ussal kutitti märällä kielellään jo Gahlok Van jalkoja. Lyhyt sininen arkistonhoitaja olisi nauttinut tilanteesta huomattavasti enemmän, jos ei olisi yrittänyt samalla pitää painonsa verran kirjoja käsillään.

    Tawa kääntyi jälleen ympäri ja tuijotti ikkunaa. Hän tarttui pieneen vihkoon työpöydällään ja selaili sitä perehtymättä siihen kuitenkaan kovin tarkasti. Vihkonen oli täynnä vanhoja valokuvia.
    ”Onko…etsinnöistä kuultu mitään?”

    ”Visokki?” Bladis sanoi ymmärtäväisenä. ”Ei, Pomo. Anteeksipyytöni.”

    Tawa heilautti kättään. ”Eipä se mitään”, hän lausui hiljaa. Vihkonen sulkeutui ja Tawa laski sen takaisin pöydälleen kääntämättä katsettaan pois ikkunasta.
    ”Jotain kuitenkin taisi tapahtua”, BV sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäs Tawan pöytää. ”Umbra palasi.”
    Tawa kohotti kulmaansa katsoen Bladiksen kasvoja ikkunan heijastuksesta. ”Umbra? Mitä ja missä?”
    ”Hän oli kuolemaisillaan. Joku oli tuonut hänet rakennuksen sisälle ilman, että kukaan oli edes huomannut. Piru vie, Paaco ei edes löytänyt valvontakameranauhalta mitään.”

    ”Onhan hän jo hoidossa?” Tawa sanoi huomattavasti huolestuneemman näköisenä, suoristaen selkänsä. Bladis nyökkäsi, mutta kulutti hieman aikaa seuraavan suustaan tulevan lauseen muotoiluun.
    ”Huolestuttavaa kuumeen nousua lukuunottamatta hän pärjäilee. Onneksi hän on ihan hyvissä käsissä. Juttu on vain niin, että hän on…ömmmm…”
    Vaehran ja Gahlok Va vilkuilivat toisiaan jakaen hyvin samanlaisen katseen. Tulen Toa kohautti olkapäitään.
    ”Mitä?” Vaehran sanoi, puuttuen keskusteluun ensimmäistä kertaa.
    ”Sanotaanko, että…” BV takelteli. ”…hän on päättänyt tulla taas matoraniksi.”

    Vaehran, Gahlok Va ja Tawa katsoivat kaikki skakdimoderaattoria etsien paljastavaa virnettä. He eivät löytäneet sellaista. Skakdin kasvoilla oli vain sen luonnollinen terävähampainen irvistys. Bladis nyökytteli sanaakaan sanomatta ja siirteli katsettaan kaikkiin kolmeen.
    ”Tälle on varmaan joku selitys”, Vaehran uskotteli itselleen hiljaa.
    Pieni puolibohrok surisi hyönteismäisesti. ”En olisi niin varma…” Gahlok Va sanoi.
    Tawa availi suutaan useamman kerran. Hän ei saanut huultensa välistä pakotettua edes kunnollista kysymystä.
    ”Saat jututtaa häntä tämän jälkeen”, Tawa sanoi kasvoillaan harmoninen sekoitus huolestuneisuutta vanhasta ystävästä ja yllättyneisyyttä tapahtumien hämmentävästä kulusta. Hän oli kokenut molempia viime viikkoina enemmän kuin koskaan.
    Joku Tawan kuulemista kymmenistä johtajahahmoista oli joskus sanonut, että oikean johtajan oli piilotettava tunnetilansa. Muut admineista tottelivat tätä kehotusta monin tavoin. Visokki oli telepatiansa takia monin tavoin sulkeutunut itseään ympäröivistä elävistä olennoista. Hän antoi muiden kuin ystäviensä tietää vain sen, mikä oli pakollista. Ämkoo pysyi hyvin harvoin Klaanin linnoituksen sisällä tarpeeksi kauan muodostuakseen kaikkien klaanilaisten silmissä oikeaksi henkilöksi. Kaikista pahin oli Guardian, joka vaikutti monissa tilanteissa sosiaalisesti avoimelta ja rehelliseltä soturilta, mutta oli piilottanut sisäänsä enemmän salaisuuksia ja pimeyttä kuin kukaan pystyisi päättelemään.

    Tawa yritti parhaansa mukaan pitää tunnetilansa mahdollisimman avoimina ja rehellisinä niille, joiden kanssa keskusteli. Hän ei halunnut olla sotilaiden palvoma ikoni tai jumalainen pelastajahahmo. Hän halusi näyttää olevansa yksi muiden joukossa. Johtaja tarvisi karismaa, mutta johtajan oli tarkoitus vain näyttää olevansa monin tavoin vain yksi muista. Se ei vain ollut aina yhtä helppoa.
    Tawa nousi seisomaan tuoliltaan ja nosti siinä samassa viittansa sen selkänojalta, sitoen sen paikalleen. Hän hymyili Bladikselle hymyä, joka ei ollut täysin rehellinen.
    ”Kiitos kovasti, Bladis. Pyydän, mene katsomaan, miten Umbra voi.”

    Adminien sanansaattaja nosti kätensä sotilastervehdykseen ja katsoi johtajaansa silmiin. ”Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan käskyä, Pomo”, hän sanoi. Hopeinen skakdi kyykistyi maahan ja rapsutti Nöpöä hieman silmien takaa. Hän vilkuili kirjojen kantamiseen kyllästyneitä arkistonhoitajia ja näytti hetken mietiskelevältä.
    ”Mitä olette tekemässä nyt, muuten?” skakdi kysyi varovaisesti. ”Jos minulla on lupa kysyä.”

    ”Tuplasalama”-Vaehran haukotteli. Tämä ei ollut kannanotto puheenaiheen kiinnostavuuteen, vaan merkki siitä, että hän oli valvonut kantamansa kirjapinon kera melkein koko yön.
    ”Nimda”, Vaehran sanoi.
    ”Nimda”, GV:n epäselvä mumina tuli kirjapinon läpi.
    Tawa nyökkäsi hieman. ”Teemme vielä pieniä etsintöjä Matoron tuoman videonauhan perusteella.”

    ”Hmh”, BV äännähti. ”Onko tämä nyt…tarkoitan…”
    Skakdi nousi täyteen mittaansa ja liikutti käsiään moneen suuntaan. ”Me olemme sodassa ehkä tämän merialueen isoimman ja vaarallisimman limanuljaskaliittouman kanssa. Anteeksi nyt suorasanaisuuteni, mutta metallinpalasten jahtaaminen ei…auta.”

    Tawa järjesteli omalla pöydällään olevia kirjoja keskittyneesti. ”Nimda on yksi syistä, miksi tämä sota on alkanutkin”, hän sanoi nostaen katseensa. ”Meidän täytyy mennä alkuun, jos haluamme ymmärtää kaiken.”
    Vaehran raahautui Tawan pöydän eteen ja laski painavan kirjapinonsa mahdollisimman siististi alas. Gahlok Va teki samoin ja hengähti uupuneesti saatuan kirjat Tawan pöydälle.
    ”Niinpä kai”, BV sanoi. Hänelle tuli pian mieleen jotain, josta hän oli väitellyt Samen kanssa. ”Mutta eikö tämä vain vie aikaa? Torakat, zyglakit, palkkasoturit tai ne metallipöntöt voivat hyökätä milloin tahansa. Meidän pitää olla valmiina.”
    Tawa kohautti olkapäitään hieman mietiskelevänä. ”Tjaa.”
    ”…ja sitä paitsi, en minä itse näihin huhuihin usko, mutta…” BV sanoi hiljaa. ”…oletteko nähneet ne torakkapropagandat?”
    ”Joo. Substanssitonta, mahtailevaa sekasotkua”, GV jupisi. Vaehran päätti hyssytellä toveriaan hieman.

    ”En jaksanut lukea”, Tawa hymähti vakava ilme kasvoillaan. ”Mutta minua tyrannia ne varmaan kirosivat?”

    ”Ne istuttivat hyväuskoisten kyläläisparkojen mieliin ajatuksen siitä, että te aikoisitte käyttää Nimdaa aseena Allianssia vastaan”, BV sanoi. ”Tällainen paneutuminen sen tutkimiseen ei varmaan…anteeksi taas, auta uskottavuuttamme.”
    Tawa ei vastannut. Hän ja arkistonhoitajat olivat kaivautuneet syvälle kirjapinoon. Bladis katsoi Tawaa pitkään hiljaa.
    ”Anteeksi, oikeasti”, BV sanoi synkästi. ”Jos se on ase, olemmeko me…käyttämässä sitä Allianssia vastaan?”

    Tawa pysäytti kirjan selaamisen ja käänsi silmänsä hitaasti teräshaarniskaista skakdia kohti. Admin aprikoi kysymystä pitkään ja hartaasti.
    ”En tiedä.”

    BV nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka olisi halunnut kuulla huomattavasti enemmän. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja avasi Tawan toimiston oven.
    ”Onnea…siihen, mitä yritätte.”

    Arkistonhoitajat kiittivät, mutta Tawa oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa. Ei ollut aikaa miettiä sodankäynnin moraaleja. Nyt pitäisi löytää Adorium Selecius.

    * * *
    [spoiler=Näytinpä esimerkkiä.]Ihmiset, käyttäkää enemmän näitä ”yhteisiä” hahmoja.[/spoiler]

  • Koneistetun syntytarina

    Pieni saari Odinan lähellä, menneisyys

    Punavalkoista haarniskaa kantava Kakama-naamioinen Toa katseli kuinka hänen matoranystävänsä kantoivat raskaita laatikoita laivoista sataman kivisille penkereille. Matoranit olivat juuri saaneet vaihtotavaraa Eteläiseltä mantereelta, ja olivat lähettäneet vastalahjaksi tekemiään taidokkaita kullan värisiä naamioita, joita käytettiin seremoniatarkoituksissa.

    Deleva oli jätetty tälle Aeriksi kutsutulle saarelle ihan yksin. Hän oli aikaisemmin puolustanut saarta sekalaisista Toista koostuvan joukkion kanssa, johon kuului Halaweksi kutsuttu magnetismin Toa, ja yksinäisenä vaeltajana tunnettu viisas ja vanha tulen toa Svarle. Nämä kaksi Toaa tulivat ja menivät mielensä mukaan, he eivät pahemmin piitanneet saaren asukkaista. Delevaa vähän harmitti se että hänen toa-toverinsa laittoivat omat intressinsä näiden mukavien ja helposti haavoittuvien matoran-kyläläisten edelle. Toana Deleva tunsi velvollisuudekseen suojella Mata Nuin pyhintä kansaa, Matoraneja.

    Deleva meni auttamaan matoraneja, jotka kantoivat isosta laivastaan suurikokoisia puulaatikoita satamaan. Sataman pienehköt, matoraneille mitoitetut puuhökkelitalot ja kalastajamajat paistoivat räikeästi harmaan saaren rannalta. Erivärisiä matoraneja parveili satamassa, rahdaten tavaraa pois tulevista ja lähtevistä laivoista, käyttäen usein apunaan ystävällisiä Ussal-rapuja, joita matoranit olivat kouluttaneet kuormajuhdiksi.

    Deleva kurotti kätensä yhden laatikon ympärille. Hän ponnisti jaloillaan voimaa, jonka avulla hän sai laatikon nousemaan puiselta kannelta. Laatikko tuntui oudon painavalta, ja sisällä tuntui kuin jokin olisi äännellyt laatikkoa nostaessa. Sisällä oleva tavara myös haisi rahin raadoilta ja muulta mukavalta.

    ”Mitä teillä on täällä?” Deleva kysyi ohi kulkevalta matoranilta, jolla oli värikäs sulka pakarinssaan. ”Haisee näet aika kuvottavalta, ainakin tämä laatikko”, toa jatkoi.

    ”Rahtikirjan mukaan nämä ovat harvinaisia, parantavia sieniä Kerokero-korosta, Eteläiseltä mantereelta”, sulkapäinen, punaoranssi matoran kertoi.

    ”Kuuluuko niiden haista noinkin pahalta?” Deleva kysyi, nyrpistäen nenäänsä ja painottaen sanoja haista ja paha. Delevan äänensävystä huomasi ettei hän pelleillyt.

    ”Tarkastamme asian pikimmiten”, Matoran sanoi hätääntyneenä, kun tajusi toan olevan tosissaan. Hän oli jo aistinut jonkin olevan väärällä tolalla, kun joukko outoja kasvomaskeja kantavia toia oli tuonut laatikot laivaan, matoran-kyläläisten sijaan.

    Sulkapäinen matoran meni puhumaan muiden miehistön jäsenien kanssa, ja jonkunaikaa supateltuaan, joukkio saapui Delevan luokse.

    ”Olemme tulleet siihen päätökseen, Deleva, että”, sulkapäinen piti tauon, ”että sinun on parasta avata yksi laatikoista. Emme tiedä mitä sisällä oleva on”, hän sanoi, katsoen Toaa suoraan silmiin.

    ”Hyvä on, katsotaan”, Toa vastasi, kaivaen taskustaan punaisen puukkonsa, joka kesti hänen elementaalivoimiensa kanavoimisen. Deleva iski puukon lähimpään laatikkoon, alkaen leikata puuta, lastujen tippuessa lattialle. Jokin laatikon sisällä liikkui, ja pian Deleva pudotti puukon hämmästyksestä lattialle.

    Laatikosta pilkisti esiin orgaanista, liskon harjaa. Pian tuli näkyviin myös valkoisena säteilevä hammasrivi, kun olento laatikon sisällä päästi itsensä vapaaksi väkivaltaisesti, lennättäen puunkappaleita ympäriinsä.

    Deleva hyppäsi vaistonvaraisesti kauemmas skakdista, joka huusi muita skakdeja heräämään.

    ”… Skakdeja?” Deleva kysyi itseltään. Suuret laatikot alkoivat räjähdellä auki niin satamassa kuin aluksessakin.

    ”Näyttää siltä että ette saaneetkaan niitä sieniänne?” Deleva sanoi matoraneille, jotka juoksivat pakokauhun vallassa ympäri laivaa. ”Nyt tosiaan tarvitsisin toa-veljiäni”, Deleva mutisi, katsellen surumielisenä kuinka skakdit kylvivät tuhoa ympäriinsä.

    Seuraten tilannetta keskittyneesti, ja pysytellen takavasemmalla, Deleva sai nopeasti selville, että sininen, hopeista kypärää kantava Skakdi määräili muita groteskeja liskoja, ja vaikutti johtajaluonteelta.

    Sininen skakdi komensi osan joukoistaan hyökkäämään satamakaupunkiin, osan valtaamaan aluksen. Liskoarmeija jakautui muutamiksi pienemmiksi ryhmiksi, ja lähti kylvämään tuhoa ympäriinsä.

    Deleva piilotteli laivan peräpäässä, lähellä kapteenin hyttiä ja ohjainjärjestelmiä. Toa koetti keksiä suunnitelman miten pienehkön Skakdi-armeijan voisi voittaa, vaarantamatta matoranien henkiä. Punavalkoinen toa piilotteli erilaisten tynnyreiden takana, mutta hänen värityksensä ei toiminut kovin hyvänä suojavärinä.

    Muutama skakdi huomasi Delevan, lähtien juoksemaan kohti toaa. Liskot latasivat elementaalienergiaa lyömäaseisiinsa ja olivat valmiita mukiloimaan toan Mata Nuin luokse, kun jokin pysäytti joukkion. Heidän johtajansa halusi itse taistella Toaa vastaan.

    ”Haluan tuon Toan naamion itselleni ja kokoelmiini”, Sininen skakdi sanoi, pyörittäen toisella kädellään kahden käden piikkinuijaa, jossa oli ketjun päässä suuri moukari, joka oli täynnä piikkejä.

    Skakdit perääntyivät ja lähtivät potkimaan laivan miehistöä kohti ruumaa. Toa ja johtaja-skakdi jätettiin kahden laivan perään.

    ”Kukas se sinä olet?” veden skakdi kysyi, lähestyen toaa. Itsevarma skakdi oli valmis reiluun taisteluun, joka kääntyisi mitä todennäköisimmin hänen voitokseen.

    ”Olen Plasman Toa Deleva, Aerin saaren suojelija!” Deleva kuulutti itsevarmasti. Hän hyppäsi sinisen skakdin eteen, kilpi ja miekka valmiina. ”Ketä rohkenen puhutella, skakdin rumilus?”

    ”Olen Metorakk, Gaggulabion joukkojen komentaja. Paina mieleesi se nimi loppuelämäksesi”, Metorakk myhäili hopeisen kypäränsä alta.

    ”On sinullakin johtaja, Gaggulabio”, Deleva sanoi, naurahtaen. ”Pahoittelen sitä tulevaa kärsimystä, jonka joudut kohta kokemaan”, Plasman toa sanoi, kanavoiden plasmaa kilpeensä, ja iskien sen päin Metorakkia.
    Skakdi paiskasi moukarinsa päin kuumennettua kilpeä, jolloin moukari meni kuumentuneen kilven lävitse, ottaen mukaansa kuumentunutta materiaa kilvestä ja iskien punaisen metalliplasmapallon päin Delevan vatsapanssaria. Iskun voimasta, Plasman toa pudotti kilpensä ja horjahti taaksepäin, kaatuen muutamien tynnyreiden päälle. Toan paino rusensi tynnyreitä rikki, ja pian tynnyreiden sisältöä oli laivan kannella ja Delevan päällä.

    ”Voi sinua, Deleva”, Metorakk sanoi, katsellen kuinka hänen vastustajansa piteli vertavuotavaa alavatsaansa. ”Etkö tiedä, että minua ei ole kukaan Toa voittanut?” Skakdi sanoi Toalle, jonka mielen täytti suuri viha.
    ”Kerta se on ensimmäinenkin”, Deleva sai suustaan hampaitaan purren.
    Deleva näki satamaan, joka oli ilmi liekeissä ja musta savu täytti ilman. Matoraneja tapettiin surutta, otettiin orjiksi ja heitettiin mereen. Muutama Skakdi alkoi leikkiä matoraneilla, sytyttäen näitä palamaan silmäsäteillään, tai heitellen näitä kuin koripalloja.
    Deleva oli saanut tarpeekseen tästä. Hän otti miekkansa kannelta, kanavoiden siihen plasman voimaa, jolloin miekka kuumentui hohtavaksi. Hän taistelisi tuota Metorakkia vastaan. Ja toden totta hän taistelisi.
    Isku Delevan miekasta osui Metorakkia jalkaan, kun toa riuhtoi miekallaan ilmaa. Hopeinen jalkapanssari suli nesteeksi. Skakdi karjaisi tuskasta mutta pakotti itsensä pysymnään pystystä palovammoista huolimatta. Hän tajusi että toa olisi tosissaan, eikä tämä tässä mielentilassa kuuntelisi toa-koodia.
    Metorakk torjui joitain plasman toan iskuja omalla aseellaan, pyörivällä piikkimoukarilla. Skakdi onnistui saada moukari kietoutumaan Delevan miekan ympärille, ja alkoi armoton vääntö siitä, kumpi menettäisi aseensa.

    ”Olet hyvä soturi, haavoittuneenakin”, Metorakk sanoi, riuhtaisten kovalla otteella moukariaan, joka oli kiinni miekassa, ”mutta nyt ei vain hyvän soturin arvonimi ole kummoisenkaan arvoinen”, skakdi sanoi, jolloin miekka lennähti Delevan kädestä, lentäen mereen.
    ”Mitä nyt teet, Toa?” sininen skakdi murahti, ilkeän hymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän tiesi että hän oli voitolla.
    ”Taistelen. Taistelen. Ja vielä kerran taistelen”, Deleva sanoi, kuumentaen nyrkkeihinsä plasmaa. Ennen kuin Metorakk ehti reagoida, aalto plasmaa syöksyi polttavana aaltona sokaisten hänet. Hän tunsi veden skakdin ihonsa miltei palavan ja panssarien sulavan.
    Deleva puski kahdella nyrkillään Metorakkia rintaan, mutta juuri oikealla hetkellä Skakdi heilautti moukariaan, jonka piikikäs pää paiskautui suurella voimalla Delevaa kylkeen, rikkoen sisäelimiä. Deleva lensi päistikkaa läpi kapteenin hytin seinästä, kolisten alas rappuja ja kadoten näkyvistä.

    ”Helppo voitto”, Metorakk murahti peittäen kipunsa. Hän halusi jostain nopeasti vettä palovammoihinsa.

    Puisen kannen läpi syöksyi kaksi oranssina hohtavaa kättä, jotka alkoivat puristaa Metorakkin alaraajoja, samalla polttaen skakdin jalkoja kuumalla energialla. Suuret palovammat syöpyivät skakdin jalkoihin Metorakkin karjuessa.

    ”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!”, Metorakk karjaisi, potkaisten itsensä irti Toan kahleista. Skakdi työnsi kätensä rikkoutuneiden lankkujen läpi, nostaen toan kannelle. Kun Deleva roikkui hänen edessään, hopea nyrkki iskeytyi Toaa naamioon.

    Delevan maailma pyöri hänen ympärillään. Hän tunsi suunnatonta kipua ylävartalossaan, ja sai koko ajan iskusarjan hopeisista skakdinyrkeistä, joita sateli päin naamiota ja yläruumista. Iskut olivat voimakkaita ja tekivät pahaa jälkeä, jolloin verta alkoi vuotaa entistä enemmän.
    ”Ehkä on parasta lopettaa sinun kärsimyksesi”, Metorakk sanoi, ottaen käyrän, tummanhopeisen tikarinsa. Hän iski sen syvälle toan rintaan, hiukan ohi valokivestä, ja alkoi viiltää sitä kohti toan alaruumista.

    Kipu lähes tajuttoman Delevan ruumiissa oli suunnaton, niin suurta ei monikaan osaisi edes kuvitella. Sisäelimet olivat monesta kohtaa murskana, ja ruostunut terä viilsi tappavaa vanaansa toan panssariin ja ruumiiseen. Plasman Toa tunsi menettävänsä tajuntansa.

    Metorakk jätti pahoin haavoittuneen Delevan kannelle virumaan, mennen tarkistamaan miten hänen joukkonsa olivat edistyneet. Skakdit pitivät hauskaa matorankyläläisillä, ampuen niitä jalkoihin ja potkien mereen, mutta Metorakkin lähestyessä, skakdit menivät vakaviksi.

    ”Tajuatteko että pilaatte kauppatavaraa!?” Metorakk karjui skakdille. Samalla jonkinlainen rhotuka lensi hänen olkansa yli ja osui sihisten laivan kanteen. Metorakk käänsi katseensa ja näki kaksi Metsästäjien lipun alla olevaa laivaa.
    ”Häivytään!” Metorakk komensi ja potkaisi Delevan ruumiin laivasta mereen. Skakdit alkoivat välittömästi vangita viimeisiä matoraneja, ja tuuppia kyläläisiä aseilla osoittaen kohti laivaa. Metorakk valvoi joukkojaan, ja skakdit siirtyivätkin hyvässä järjestyksessä laivaan käynnistelemään moottoreita. Osa lastasi suurta ryöstösaalista ruumaan vankien kera.

    ”Osuimme liian lähelle Metsästäjien reviiriä. Odina on ihan tässä lähellä. Lähdetään ettei tule ongelmia”, Metorakk selitti skakdille, joka meni ohjaamoon. Suuri rahtilaiva lipui matoranien lipuissa poispäin saarelta Metästäjien laivan rantautuessa saarelle.

    [spoil]Matoro kirjoitti lopun.[/spoil]

  • Deltan temppeli 17: Nurukan se tarina ei ole klanooninen

    Ranta

    Sekalainen joukko eriskummallisia Toia istui hiekkaisella rannalla. Ussal-ravut keräsivät laskuveden aikana ruokaa kostealta hietikolta, kun joukkio koetti tutustua toisiinsa. Tämä uusi tuttavuus, lyhyenläntä, puista kasvomaskia käyttävä kiven Toa oli osoittautunut ihan kelpo tuttavuudeksi, tosin hän oli välillä vähän sekaisin. Umbra ja Samol olivat käyneet pienimuotoisen taistelun rannalla vähän aiemmin. Nyt uupuneet Toat katselivat kuinka mustaa panssaria ja Kakamaa käyttävä Nurukan otti repustaan turagana käyttämänsä virkamerkin, johtajuuden poran, ja alkoi piirtää sillä ympärilleen ympyrää.

    ”Saamme varmaan kuulla uuden tarinan Nurukanilta”, Deleva tuhahti. Hän ei pitänyt siitä että aikaa haaskattiin turhiin tarinoimisiin ja turinoihin. Hän halusi toimintaa, vaikka olikin saanut sitä viimeisten viikkojen aikana ihan tarpeeksi. Toan mekaaninen käsi kitisi hammasrattaiden naksuessa paikoillaan, kun toa taivutteli sormiaan, osoittaen pitkästymisen merkkejä.

    Nurukan ei välittänyt tästä, vaan tyhjensi hiekkakasan päälle reppunsa sisällön. Musta, hopeisilla terillä varustettu tykki tippui hiekalle, samoin kuin kasa värikkäitä kiviä. Yksi kivi oli keltainen ja sopi yhteen mustan ja rosoisen kiven kanssa, kuin palapeli. Muita kiviä oli sekalainen joukko ja ne kuvasivat oletettavasti sotureita ja kyläläisiä.

    Nurukan köhi kurkkuaan, aloittaen tarinansa.
    ”Olipa kerran, kauan sitten, saariryhmä jota Suuren hengen auringonsäteet ja lämpö hellivät. Saaristoa kutsuttiin siitä syystä Avra Nuiksi, joka tarkoittaa suurta auringonsädettä. Saarilla elämä kukoisti ja eri matoranheimot harjoittivat kauppaa keskenään. Valitettavasti rauhaa ei kestänyt kauaa”.

    Umbra katseli vanhaa Maan Toaa kun tämä kertoi tarinaansa. Hän piteli toisella kädellään kanuunaansa, johon oli mennyt sisään hiekkaa. Aurinko porotti Umbran niskaan ja tummat kohdat imivät tehokkaasti auringonsäteitä soturiin, saaden hänet hikoilemaan. Umbran vieressä, kiven Toa Samol kuunteli tarkkaavaisena Nurukanin tarinaa sankareista jotka kutsuttiin suojelemaan saarta eräältä pahalta Makutalta, joka erinäisten sattumusten kautta olikin vain pääsankarimme pahoista ajatuksista ja tunteista muodostunut kopio.

    ”… Toia kerääntyi eri saarilta yhteen, yhdistäen voimansa Yhtenäisyyden hyveen avulla, taisteluun makutan illuusiotoia vastaan. Nämä pahat toamaiset soturit olivat vain toa-energiaa ja varjoja, joilla ei ollut tunteita tai mitään. Vain tehtävä: tuoda keltainen soturi isännälle. Toa Avraxeiksi kutsutut soturit taistelivat urheasti näitä pimeyden olentoja vastaan, mutta illuusiotoat kaappasivat ryhmän kinetiikan toan, vieden hänet joukkion mestarille, Makuta KraUmbralle, koska kyseinen toa oli keltainen”, Nurukan jatkoi, siirtäen pienen keltaoranssin kiven kohti mustaa kiveä, joka oli puolikas toisesta keltaisesta kivestä. Joukko pienempiä, mustia kiviä siirrettiin myös kahden kiven ympärille.

    Deleva haukotteli. Oli tylsää kuunnella tarinaa, joka oli melkein maksanut hänen henkensä. Plasman toa vilkuili puista seremonianaamiota kantavaa Samolia, joka kuunteli mielenkiinnolla tarinaa. Umbra näpersi laitteidensa kanssa, siltä varalta että niille tulisi jotain tarvetta tulevaisuudessa.

    ”… Toat tekivät vastahyökkäyksen Makutan linnoitukseen, vapauttaen veljensä, Belekin. Matkalla Ma Wetin tunnelistoa pitkin, he kohtasivat uusia liittolaisia, kolme Toa Ortonia, jotka liittyivät sekalaiseen seurueeseen. Päästyään meren ali saarelle, joukkio teki tuhoa makutan linnoitukseen ja Makuta oli syystäkin raivoissaan…” Nurukan jatkoi, heittäen mustan kiven maahan, jolloin pienemmät mustat kivet hajaantuivat, näyttäen kuin kumartavan mestariaan.

    Äkkiä jokin keskeytti Nurukanin tarinan kerronnan. Hän näki kaukana, metsän laidassa, jonkin hopeisen kimmeltävän. Samassa sininen ammus lähti lentämään ilmassa kohti Toia.

    ”Varokaa!” Nurukan huusi, tuupaten Delevan sivuun ammuksen tieltä. Kun ammus osui hiekkaan, hiekasta tuli lasimaista.

    ”Tuo oli aika kuuma ammus”, Nurukan sanoi hymyillen, kun ammuksia alkoi sadella kohti joukkiota. Umbra latasi kanuunansa, Deleva jousensa ja Nurukan laittoi mutaatiotykkinsä kuntoon. Samol katseli kuinka toat latailivat aseitaan kiireessä.

    ”Miten tarina jatkuu?” Kiven toa kysyi, kun joukkio lähti juoksemaan kohti ammusten suuntaa. Samol otti juoksussa sotavasaransa selästään, puuskuttaen muiden perässä. Kiven toana hän oli painava ja lyhyet jalat eivät ainakaan antaneet hänelle apua nopeaan juoksuun. Juostessaan, Samol latasi käsiinsä kiven energiaa ja hänen jättimäinen vasaransa alkoi hohtaa kellertävää valoa, kun se oli ladattu kivienergialla.

    Deleva torjui kuumennetulla plasmakilvellään skakdien zamor-ammuksia, joita lenteli päin poppoota. Muut väistelivät lenteleviä kuulia, joita sateli ilmassa. Kun nelikko oli tarpeeksi lähellä vihollistaan, he huomasivat että joukkio skakdeja tulitti heitä.

    ”Tulee ihan vanhat ajat mieleen, vai mitä?” Umbra kysyi Delevalta, joka muisti Umbran kanssa käydyt taistelut erinäisiä vihollisia vastaan, joihin kuuluivat niin skakdit, zyglakit kuin rahkshitkin.

    ”Tottahan tuokin on, Umbra”, Deleva myhäili. Hän pääsisi taas tositoimiin, löylyttämään näitä universumin saastoja, typerillä hammasrivillä varustettuja skakdeja.

    Deleva viritti ladatun jousensa, ampuen sillä kilven suojista päin yhtä punaista Skakdia, joka pudotti kirveensä ja pistoolinsa aika nopeasti maahan. Plasmajousi lävisti skakdin panssarin, sulattaen sydänkiven jolloin skakdi huusi tuskissaan, kaatuen hiekkaiseen maahan. Skakdin alle muodostui lammikko sulaneesta metallista ja verestä.

    Skakdit hyppivät alas puista ja osa hyökkäsi puiden takaa joukkion kimppuun. Samol pääsi nopeasti mätkimään nyrkeillään ja sotavasarallaan näitä groteskeja liskoja, joita parveili joukkion ympärillä. Hampaita lenteli ilmassa kun lyhyenläntä toa iski skakdeja kumoon kuin heinää, iskien liskoja joko aseellaan tai samol punch nimisillä kivinyrkeillä.

    Umbra miekkaili erään jään skakdin kanssa, joka tulitti Umbraa hidastavilla silmäsäteillä. Umbran liikeet hidastuivat huomattavasti, ja skakdin iskusarjojen torjuminen alkoi tuntua koko ajan vaikeammalta. Miekka iski vasten miekkaa, kun ketterä skakdi sivalteli pitkällä miekallaan Umbraa eri puolille panssaria.

    Nurukan huomasi Umbran saamat iskut, ja ravisutti maata Skakdin jalkojen alla, saaden valkoisen, hopeista panssaria kantavan soturin kaatumaan maahan, jolloin silmäsäteiden vaikutust loppui. Umbra painoi jalkansa skakdin vatsapanssariin, pitäen keltaista miekkaansa skakdin kurkulla. Umbran toisessa kädessä ylöspäin osoitettu kanuuna savusi juuri ammutun laukauksen jäljiltä.

    Skakdi katseli kauhistuneena Umbraa, kun tämän silmät kiiluivat. Keltamusta soturi koholla olevaan kanuunakäteen oli muodostumassa kellertävä ammus.

    ”Olkoon Mata Nui sinulle armollinen”, Umbra murahti, vaihtaen tykin asentoa, osoittamaan kohti Skakdin ohimoa. Virne skakdin kasvoilla oli muuttumassa hätääntyneeksi.

    ”Toathan eivät tapa, joten minulla ei ole hätää”, Skakdi sanoi, muka kuulostaen itsevarmalta ja pelaten aikaa. Hän kyllä näki toan kasvoita, jos tämä bluffasi.

    ”Olet oikeassa sen asian suhteen, mutten olekaan tavallinen Toa”, Umbra sanoi, katsoen skakdia suoraan silmiin. Umbra oli päästänyt vapaaksi taisteluviettinsä, joka ei antaisi armoa. Kuinka ihanaa olikaan taas olla karski soturi, joka ei pehmoile.

    Tykki savusi Skakdin ohimolla, kun Umbra keskitti energiansa tykkiin. Hän katsoi tähtäimen läpi skakdia, joka makasi hänen allaan tyynenä. Antaen tykilleen merkin mielessään, valoammus leimahti päin skakdin päätä, jättäen jälkeensä palaneen, tohjoksi ammutun ja päättömän skakdin, jonka miekka makasi soturin vieressä.

    ”Toivotaan että nuo mokomat oppivat ettei meille ryppyillä”, Umbra murahti. Muut skakdit katselivat kuinka valkoinen skakdi päästeli viimeisiä lihaskouristuksiaan, ennen kuin liikkeet loppuivat ja skakdi varmistui kuolleeksi. Umbra asteli pois skakdin luota, ladaten tykkinsä valmiiksi seuraavaa koitosta varten.

    Nurukan ei pitänyt siitä että Umbra oli näin karski taistelussa tämmöisiä, tylsiä vihollisia vastaan. Eivät nämä skakdit saisi ketään tapettua, olivathan nämä vain jotain rivisotilaita, joita ei oltu koulutettu kuin perus taisteluun. Maan Toa toivoi että Umbra kunnioittaisi toa-koodia, joka kieltää tappamisen, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä Umbran pitäisi oppia hallitsemaan takaisin saatu vihantunteensa ja synkät ajatuksensa, jotka hän oli vasta saanut takaisin.

    Deleva ja Samol taistelivat nyrkein skakdeja vastaan, heitellen ja potkien skakdeja ympäri hiekkaista metsää, jonne taistelu oli kulkeutunut. Maassa makasi sikin sokin haavoittuneita ja tajuttomia skakdeja, joita oli niin mättäillä, kuin pää hiekan alla. Skakdien rivit alkoivat hajota, kun Toat osoittautuivatkin näin kokeneiksi sotureiksi.

    Jonkin aikaa taisteltuaan erästä kasvillisuuden skakdia vastaan, Nurukan päätti että nyt riittää, ja ampui vihersinistä skakdia mutaatiotykillään. Skakdista muuttui sinivihreä, groteskilla hymyllä varustettu pallokalamainen olento, joka poksahti osuessaan puuhun, levittäen vihreää mönjää ympäri metsää.

    ”Haluatteko saman Kohtalon!” Nurukan huusi, tähdäten vuoron perään harvalukuisten skakdien rivejä mutaatiotykillään, jolloin muutamat soturit pudottivat aseensa ja olivat valmiita antautumaan. Muutamat lähtivät karkuun, joiden perään Deleva ampui plasmajouset, merkiksi ettei takaisin olisi tulemista.

    Skakdit alkoivat perääntyä kun itsevarmat Toat keräsivät ryhmänsä kokoon ja näyttivät uhmakkailta ja verenjanoisilta. Jotkut skakdit alkoivat kantaa tajuttomia veljiään pois rannan suuntaa, toiset vain yksinkertaisesti lähtivät juoksemaan, kuka minnekin.

    ”Älkää tulko takaisin!” Umbra huusi, ampuen muutaman laukauksen ilmaan tykillään. Valon Toa heilutteli keltaista miekkaansa ilmassa merkiksi voitosta.

    Uupuneena Toat jäivät mättäille istumaan ja selvittämään sitä mitä tehdä seuraavaksi. Samol ehdotti että joukkion kannattaisi vaeltaa sisämaahan, sillä siellä olisi eräs matoranien temppeli.

    ”Ai että matkaamme oikein temppelille? Toivottavasti sieltä saisimme ravintoa, sillä minun on nälkä”, Umbra lisäsi, hien virratessa pitkin Kanohi Mordusia.

    ”Oi kyllä, siellä on paljon syötävää”, Samol sanoi. ”Odottakaa vain kun näette kokin juhla-annokset”, hän lisäsi iloisesti. ”Tämä taistelu oli muuten mahtavaa. Meidän pitäisi ottaa joskus uusiksi”, Kiven toa lisäsi innoissaan.

    ”Veikkaan että saamme paljon enemmänkin taistelua, kun Umbra ja Nurukan ovat mukana”, Deleva sanoi, odottaen jo seuraavia mittelöitä. Hän piti taistelun tuomasta adrenaliinipiikistä.

    ”Jatkakaamme matkaamme piakkoin, mutta nyt lepäämme”, Nurukan keskeytti juttutuokion väsyneenä. Veteraani-Toa ei jaksanut enää sotia entiseen tapaansa.

    ”Hyvä on, Nurukan”, Umbra murahti. Hän olisi halunnut lähteä jo kylään, mutta tämä vanhus vain hidasti matkaa.

  • Nynrah osa 8: Aikamatkustaja menneisyydestä

    Bio-Klaani
    Bioarkistot

    Tawa käveli läpi Klaanin valtavan kirjaston. Hänen kullankeltaista naamiota kantavilla kasvoillaan oli pohdiskeleva ilme. Klaanin johtajan kädessä oli Matoron ja tämän retkikunnan Rozumilta löytämä videonauha, jonka täydelliseen tutkimiseen hän oli käyttänyt melkein koko edeltävän yön. Raukean näköinen hopeinen Ussal-rapu oli tiukasti kiinni Tawan olkapäässä ja räpsytteli silmiään hitaasti. Nöpö päästi pienestä suustaan hiljaisen haukotuksen ja sulki silmänsä. Pian se tuhisi kuin kuorsaten.

    Tawa käänteli päätään edestakaisin. Hän etsi katseellaan parhaansa mukaan Arkistojen hoitajia, Vaehrania ja Gahlok Vata. Joidenkin minuuttien kirjastoharhailun jälkeen hän löysi pienen turagamaisen hahmon, joka uppoutui valtavaan numeroituun kirjavuoreen.
    ”Eikä tietenkään lähdemerkintöjä”, Gahlok Va mutisi kääntäen sivua. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, että ei huomannut Tawan kävelevän eteensä. Unista ussalia ja kulunutta videonauhaa kantava admin tuijotti Gahlok Va:ta hetken.
    ”Helei?” hän sanoi. GV säpsähti lukemisestaan ja pudotti kirjansa. Hän pomppasi pystyyn ja siirsi kätensä sotilastervehdykseen.
    ”Tervetuloa Arkistoihin, neiti Taw-”
    ”Lepo, kiitos”, Tawa sanoi rennosti.
    ”…a.” Gahlok Va:n kädet menivät löysiksi. ”Voinko auttaa jossain?”

    Tawa vilkaisi kädessään olevaa paperia ja kulunutta videonauhaa. Paperille oli merkitty useita muistiinpanoja videonauhasta. Osa niistä oli nauhalla mainittuja nimiä. Osa taas vaikutti suurempaan kokonaisuuteen verrattuna harvinaisen yhdentekevältä.
    Tawa vilkaisi väsyneellä käsialalla kirjoitettua muistiinpanoa, joka kertoi nauhan selvän kuvamateriaalin kuusi minuuttia ja kuusi sekuntia pitkästä kestosta. Hän oli jo kysymässä itseltään kysymystä, johon ei löytyisi vastausta. Kysymykseen liittyi eräs tuttu numero.
    Tawa kuitenkin siirsi katseensa nauhalla mainittuihin nimiin. Kezen. Delek. Selecius.

    Tawa kääntyi kohti Gahlok Va:ta ja hymyili lievästi. ”Joo. Haluaisitko auttaa minua etsimään jotain?”

    Turagamainen sininen hahmo nosti pudottamansa kirjan lattialta ja laittoi sen hyllylle. Sitten hän otti vastaan Tawan ojentaman paperin.

    * * *

    Kirikori II
    Matkalla kohti koilliskäytävää

    Tiedättekö.
    ”Emme”, Kirikori II:n ohjaimia tottumattomasti mutta melko kätevästi käyttävä Guardian sanoi vihreänhehkuiselle lasipurkille, joka lojui juomatelineessä.
    Minä olen tässä miettinyt, Manu viesti. Entä jos Nynrahille on hyökännyt vaikka…ööh, joukko uusia haarniskoita haluavia makutoja.
    ”Niiiiiin?” Keetongu lausahti koneen takaosasta. Hän oli päättänyt nukkua hetken, mutta teki nyt jotain valtavalla jakoavaimella Kirikori II:n moottorille.
    …sitä vain, että viisi meitä ei ole kovin hyvä vastus Makutain veljeskunnalle.
    ”Neljä ja näsäviisas kaasupurkki” Guardian sanoi vetäen vivulla ilma-aluksen moottorin isompiin nopeuksiin.
    Vaiti tai laulan.
    ”No tuo oli nyt kyllä aika vakuuttava uhkaus”, Guartsu naurahti. ”Mutta olen kyllä ajatellut asiaa.”

    ”Ja…jos saanen kysyä mihin tulokseen päädyitte, herra Guardian?” toinen matoraneista, Ternok nimeltään, päätti kysyä.
    ”Älä kutsu minua herraksi tai tästä voi tulla entistä pidempi matka”, Guardian tuhahti kääntäen koko ilma-alusta. ”Ja koska minua ei oikein huvita ajatella potentiaalisen makuta-törmäyksen lopputulosta…sovitaan, että Aikapoika pelastaa meidät kaikki.”
    ”Tittididii”, Keetongu sanoi väsyneellä äänellä.

    Miksi Karzahnissa hän on Aikapoika.
    Guardian rykäisi. ”Satutko huomaamaan, että suurimmassa osassa ilmalaivoista on nykyään levitaatiokiekot siivissä tai pieni reaktori energiantarpeeseen?”
    Joo?
    ”Ja että me emme edes tiedä, mikä pitää Nazorakien hävittäjät nykyään ilmassa?”
    …joo?

    Guardian vilkaisi koneen takaosaa. ”Triviakysymys. Mikä pitää meidät ilmassa?”
    Hetken koneessa oli hiljaista. Ainoa ääni kuului siitä, kun hiilet kalahtivat rautaisen uunin seinämiin ja paloivat iloisesti.
    …aiiiivan.
    ”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”

    ”Levitaatiokiekot ja reaktorit ovat yliarvostettuja”, Keetongu sanoi vääntäen jostain moottorissa niin voimakkaasti, että koko kone tärähti.
    Matka jatkui pian vauhdikkaammin. Koilliskäytävä lähestyi.

  • Maasta sinä olet tullut

    Hautuumaa

    Suuri kulkue käveli sateen läpi. Vihreä ruoho oli märkää ja roikkui maassa lannistuneena. Sade pesi niityn läpi kävelevien klaanilaisten haarniskoja ja kasvoja ja lätisi tasaisesti kahteenkymmeneen arkkuun, joita kannettiin läpi raskaan sateen.
    Klaanin soturit kantoivat erikokoisia arkkuja kohti niiden tulevaa lepopaikkaa yrittäen parhaansa mukaan peittää kasvonsa.
    Pienimpiä arkkuja oli eniten ja niitä kantoivat Matoranit. Joukossa oli myös muutama hieman isompi arkku parin Toan käsissä. Klaanin suurimmat soturit katsoivat arkunkantajia ja halusivat ojentaa auttavan kätensä, mutta tiesivät, että se ei kävisi. Arkunkantajina toimivat arkkujen sisällä makaaville tärkeimmät henkilöt.

    Adminit ja moderaattorit kävelivät kulkueen keskellä, mutta juuri nyt heitä ei erottanut tämän joukon johtajiksi. Tawa käveli kaiken keskellä suojaten itseään ja pientä Ussal-rapua sateelta viitalla. Guardian marssi Zamor-pistooli selvästi vyötäröllään ja katse arkuissa.

    Jossain taaempana Kapura työnsi siteisiin piilotettua Killjoyta pyörätuolilla. Killjoy ei vaikuttanut nauttivan tilanteesta erityisen paljoa.
    Jossain kauempana kulkueesta pieni ja antidermikseltä vahvasti tuoksahtava hämähäkki yritti pysyä tahdissa mukana. Sekään ei nauttinut tilanteesta suuresti.

    Arkkujen määränpää alkoi jo näkyä. Klaanin aiemmin melko tyhjällä hautuumaalla oli nyt kaksikymmentä kuoppaa kahdellekymmenelle arkulle. Jokaisen edessä oli erilainen hautakivi, johon oli kaiverrettu nimi ja kuva naamiosta. Kivissä oli myös vaihtoehtoisesti kuva joko kolmen hyveen tunnusmerkistä tai Ath-uskon kolmikulmaisesta silmästä.

    Joukko ampuma-aseita kantavia klaanilaisia järjestäytyi hautakuoppien viereen ja Guardian asteli jonon päähän. Arkkujen kantajat lähestyivät hautakiviä ja siirtyivät oikeiden kuoppien eteen. Kantajat pysähtyivät paikalleen odottamaan käskyä.

    Guardian ja hautojen vieressä odottava joukkio ottivat aseensa esiin ja latasivat ne. Aseiden märät piiput tähdättiin kohti harmaan pilvistä taivasta.

    Ensimmäinen arkku vietiin varovaisesti kohti hautaa. Kantajien joukossa oli useita tuttuja klaanilais-Toia, mutta joukkoon mahtui myös yksi sinivihreä Matoran. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli nähnyt Dinemin kasvoilla toisenlaisen ilmeen kuin hymyn.

    ”Toa Hime”, jonkun ääni lausui kovaa, mutta kovan sateen takia puhujaa ei tunnistanut. Arkunkantajat lähestyivät hautapaikkaa hieman. ”Ilahdutit meitä nopealla työlläsi ja kauniilla hymylläsi. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

    Näiden sanojen jälkeen Guardian antoi äänettömän merkin muille ja joukkio ampui taivasta kohti kolmesti. Samalla arkku laskettiin hautaan ja joku alkoi lapioida sateesta märkää multaa sen päälle.

    ”Matoran Le…”, puhuja aloitti taas, mutta keskeytti korjatakseen sanomansa, ”Orton Levah. Taistelu rauhan puolesta vaatii kaikkien panoksen.”

    Arkunkantajat lähestyivät. Heidän joukossaan oli Matoran, joka näytti kaikkien mielestä erittäin paljon Umbralta. Kukaan ei tosin kyseenalaistanut tämän moderaattorin äkillistä muodonvaihdosta, sillä harva pysyi enää perässä Umbran kaikista olomuodoista.
    Nyt hautajaiskulkueen mielessä oli kuitenkin jotain muuta.

    ”Sinun panoksesi oli suurin, mitä yksi meistä voi antaa”, Turagaksi paljastunut puhuja sanoi. ”Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

    Kolme laukausta.

    * * *

    [spoil]Joku voisi sanoa, että olen katsonut Watchmenin liian monesti.
    Hän olisi väärässä.[/spoil]

  • Loistartunta

    Adminien huone

    Guardian seisoi kylmällä lattialla pitäen kommunikaattoria vasemmalla kädellään suunsa edessä. Hänen ilmeensä oli vilpittömästi hämmentynyt.

    ”Snowman on mikä?”

    Kepen ääni huokaisi syvään langan toisessa päässä aiheuttaen äänekästä suhinaa. ”Snowmanissa on loinen”, hän sanoi selvällä painotuksella. ”Ja hän vei sen mukaan lentomatkalle.”

    Guardianin katse harhaili Visokkiin ja Tawaan, jotka keskustelun sujuvuuden onneksi olivat jo tietoisia siitä, mitä Guardian ajatteli. ”Avde” ei ollut koskaan poistunut Snowmanin mielestä, vaan oli siellä edelleen. Erittäin suostuttelukykyisen parasiitin sijainti hyvänkin pilotin lumipohjaisissa aivoissa ei tekisi hyvää millekään lentomatkalle.

    ”Jos saan ehdottaa, niin heitä pitää käskeä laskeutumaan heti”, Kepe sanoi. ”ja muuten, jonkun pitäisi kai sanoa Radiakille jotain, Dox sai jonkinlaisen allergisen kohtauksen. Kumma juttu…”
    Linja sulkeutui äkkiä. Joku olisi voinut huomata Kepen puheen nopeutuneen loppua myöten.

    Guardianin kasvot muuttuivat poikkeuksellisen vakaviksi. ”Menen kommunikaatiohuoneeseen.”, hän sanoi käytännössä jo juosten kohti huoneen ovea. ”Heidät täytyy pysäyttää ennen yötä.”

    Adminien palaverihuoneen ovi paukahti äänekkäästi kiinni ja sen lukittumisen monimutkainen tikitys hautasi kellon äänen alleen seuraavan kymmenen sekunnin ajaksi. Tawa ja Visokki jäivät huoneeseen kahdestaan. Nurkassa olevan suunnittelupöydän alta kuitenkin kömpi pian hopeinen Ussal, joka katsoi hoitajiansa anovasti. Se asteli mahdollisimman lähelle Tawaa ja Visokkia ja teki pienillä äänillään kaiken, että se huomattaisiin. Tawa ja Visokki onnistuivat kuitenkin jättämään huomiotta Nöpön toistuvat vingahdukset ravinnon perään.

    Tawa katsoi ikkunasta pohdiskelevan näköisenä. Taivaan väri oli purppurainen ja tähtiä alkoi jo näkyä himmeinä.
    ”Pian on yö”, hän sanoi. ”Eikä pilven pilveä taivaalla. Ei edes tuule.” Tawa kääntyi takaisin Visokkiin.
    ”Liian rauhallista. En pidä tästä.”

    Visokki pyöritteli silmiään. Hän erehtyi harhautumaan katseellaan hopeiseen Ussal-rapuun, mutta tajusi viime hetkellä katsoa muualle. Tietynlaiseen mielenhallintaan ei edes Visokki olisi varautunut. Nöpö raapi vauhdikkaasti lattiaa jaloillaan ja napsautti saksiaan kiinni ja auki aiheuttaakseen mahdollisimman paljon ääntä. Tawa ja Visokki olivat liian keskittyneitä ajatuksiinsa erehtyäkseen katsomaan sivulle.

    ”Se Matoran, joka kuljetti paketin Snowmanille vaikutti luotettavalta”, Visokki viesti Tawalle. ”mutta taidan jututtaa häntä uudelleen varmuuden vuoksi.”

    Tawa nyökkäsi. ”Hyvä idea. Minäkään en kai aio nukkua. Voisi katsaista kontrolli…”
    Tawan puhe keskeytyi, sillä hän oli erehtynyt katsomaan kontrollipaneelia. Toisessa nurkassa sijaitsevan metallinhohtoisen ja sinisillä napeilla täytetyn paneelin päällä seisoi hopeinen Ussal-rapu. Visokki oli jälleen kääntymässä, mutta viimeisellä mahdollisella hetkellä hän väisti katseellaan.
    Nöpö seisoi paneelin päällä. Se katsoi Tawaa silmiin suurilla, tummilla, kiiltävillä, tärisevillä ja kaikin puolin suloisilla silmillään. Se piti pienellä suullaan hiljaista, mutta kuitenkin niin raskasta hengitystä, että sen tunti kauas. Loppusilaukseksi Ussal päästi niin säälittävän vingahduksen, että Visokki melkein hairahtui katsomaan.

    Tawan silmät suurenivat ja hymy leveni. Se oli säälivä hymy, jossa oli kuitenkin pieni hippunen iloa.
    ”Taidan”, hän sanoi hitaasti ja aneemisesti, painottaen jokaisen sanan jokaista tavua aivan omalla tavallaan. ”ruokkia ensin Nöpön.”

    Visokki katsoi Tawaa nyökäten hitaasti. Hän käveli ulos adminien komentokammiosta ja jatkoi iltaisen hiljaisilla käytävillä kohti postinkäsittelyosastoa.