Klaanon

Avainsana: torakat

  • Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä

    Veljeskunnan saaren ranta

    Rannan tuntumaan asettuneiden torakkailmalaivojen ympärillä kiitävät pieniä vihreitä miehiä kantavat haukkalinnut rääkyivät piinaavasti jahdatessaan ja samalla paetessaan vastustajinaan toimivia torakkalentäjiä samalla kun nazorakien maajoukot koittivat parhaansa mukaan antaa ilmateitse kamppaileville kumppaneilleen suojatulta.

    Samaan aikaan osa Ämkoon veljeskunnan erikoisjoukoista piti torakoille seuraa myös maan tasalla, ja tämä kaikki yhdistettynä sai torakoiden rantamiehityksen näyttämään liekkeihin sytytetyltä termiittipesältä. Räjähdykset, syttyneet puurakennelmat ja kuolevien sotilaiden tuskanhuudot saivat aamuöisen rannan näyttämään maanpäälliseltä miniatyyrihelvetiltä.

    – – –

    Vihreänkirjava matoran kaita horjahti taaemmas ja sylkäisi pari veristä hammasta rannan hiekalle. Ibrahamel pyyhkäisi verivanan suupielestään ja kohotti sitten sirppiaseensa kasvojensa edustalle. Joukko raskaasti aseistettuja nazorakeja tarttui myöskin paremmin omiin aseisiinsa ja valmistautui laittamaan vihreän kiusankappaleen pois päiviltä.

    Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana, saapui suojatuli juuri oikealla hetkellä. Etäämpää metsästä sinkosi taivaalle parvi napalmiräjähtein koristeltuja nuolia, ja Ibrahamelin oli verrattain helppoa luikkia pakoon syntyneen tulenkatkuisen kaaoksen keskeltä. Matoran kaita juoksi hieman kiertäen metsään ja tavoitti sitten apuun ennättäneet toverinsa.

    – – –

    ”Olen utelias, joten minun on kysyttävä”, klaanin miekkasankari aloitti väistellen vastustajansa jo väsyneiksi muuttuneita iskuja ja siinä samalla myös rannalla pitkin poikin lenteleviä ammuksia. ”Miksi olet noin pakkomielteinen taistelemaan kanssani kaksin? Riskeeraat henkesi, vaikka sinulla olisi halutessasi kokonainen armeija rinnallasi.”
    Eversti 437 tuhahti ja kohotti kysyvästi silmäkulmaansa ja loikkasi taaemmas.
    ”Älä pidä minua tyhmänä”, Ämkoo jatkoi. ”Onko tämä kenties tapasi todistaa esimiehillesi kyvykkyytesi?”
    ”Pysy vaiti”, 437 pakoili ja iski terällään Ämkoon kasvoja kohti. Miekkapiru kyykkäsi ja kierähti loitommas, kohottautui sitten takaisin ylös ja jatkoi piikittelyä:
    ”Mitä noin kyvykäs sotilas edes tekee rintamahommissa? Eivätkö ylemmät torakat pidä sinusta vai oletko kyvyttömämpi kuin mitä minulle näytät?”

    Ämkoo huomasi saavansa 437:n hermostumaan. Klaanilainen katseli vihollistaan ilkikurisesti ja päätti jatkaa psykologista hyökkäystään.
    ”Toisaalta, eivätpä nuo arvonimet teikäläisillä tunnu muutenkaan paljoa merkitsevän. Se aikaisemmin tappamani eliittisoturinne esittäytyi yliluutnantiksi, ja kuinkas sille kävikään.”

    Miekkamies huomasi kuinka 437:n katse muuttui jännittyneemmäksi ja terävämmäksi. Ämkoo arvasi löytäneensä torakan heikon kohdan ja avasi jälleen suunsa.
    ”Oliko hän sinulle tärkeäkin, vai teinkö kenties palveluksen kun pistin hänet hengiltä?”
    Eversti ei ollut aikeissa vastata, mutta torakan iskut muuttuivat raivoisammiksi. Yhtäkkiä Ämkoo huomasi, että hänellä oli täysi työ väistellä äsken vielä uupuneen oloisen everstin iskuja ja sivalluksia.

    ”Ah, nyt ymmärrän”, Ämkoo totesi torjuen täpärästi everstin miekaniskun. ”Koitat päihittää minut todistaaksesi esimiehillesi, että pystyt siihen missä yliluutnanttinne epäonnistui. Tahdot kai täyttää kumppanivainaasi saappaat.”
    ”Käskin pysyä vaiti”, 437 vastasi tulistuneella äänensävyllä.
    ”Häviäjäksi häviäjän paikalle”, Ämkoo lausui. ”Oikeastaan aika sopivaa.”
    ”VAIKENE!”

    Klaanilainen horjahti taaemmas silkasta nazorakin raivon voimasta kun eversti alkoi huitoa aseellaan ympäriinsä. Torakka syöksyi suoraan Ämkoota kohti ja koitti tarttua tähän kiinni, mutta Ämkoo onnistui täpärästi väistämään nazorakin otteen.
    ”955 oli täysi raukka kun ei pärjännyt sinulle! Minä olen toisenlainen!” 437 karjui jahdaten Ämkoota täyden raivokohtauksen vallassa. Odottamaton käänne sai Ämkoon hyökkäyksen horjumaan ja miekkapiru käyttikin kaiken keskittymisensä ainoastaan 437:n iskujen väistelyyn.

    Se oli virhe, sillä Ämkoo ei ehtinyt huomata kauempaa vierelle pudonnutta kranaattia. Räjähdys heitti klaanilaisen nurin, ja ääneen kiroten tämä koitti pakottautua takaisin pystyyn niin pian kuin kykeni.

    Eversti ehti kuitenkin saada otteen Ämkoon viitasta ja nazorak kiskoi klaanilaisen väkisin luokseen. Ennen kuin Ämkoo ehti ajatella mitään, sai tämä kasvoihinsa täyden osuman everstin väkivahvasta nyrkistä. Tämän perään iski nazorak toisen nyrkiniskun suoraan Ämkoon vatsaan ja päästi sitten tämän irti otteestaan.

    Ämkoo sylki verta ja iski miekallaan yrittäen ottaa etäisyyttä vastustajaansa. Eversti kuitenkin syöksyi tästä välittämättä suoraan Ämkoota kohti ja antoi jopa Ämkoon miekan käydä hetken ajan olkapäänsä tienoilla. Everstin äkillinen uhkarohkeus yllätti miekkamiehen täysin ja loi aukon tämän puolustukseen.

    Eversti karjui painaessaan teränsä syvälle Ämkoon kylkeen ja sai klaanilaisen huutamaan tuskasta. Verenhimon valtaama nazorak ei antanut vastustajansa toipua iskusta vaan kiskaisi teränsä väkivalloin irti, ja potkaisi sitten voimakkaasti suoraan juuri aiheuttamaansa syvään haavaan. Ämkoo vaikersi, kaatui maahan ja sai sitten suoran potkun suoraan kasvoihinsa.

    ”Sinä et tiedä minusta mitään”, Eversti murisi hullunkiilto silmissään.

    – – –

    Jousimiespartiota johtava Otlek vaikutti helpottuneelta huomattuaan kaita-toverinsa olevan suurin piirtein kunnossa. Äänekkäästi huohottavasta Ibrahamelista kuitenkin huomasi, että kolmijakoisella mielellä varustettu soturi alkoi selvästi väsyä, ja riski kaita-muodonmuutoksen purkautumiseen kasvoi jatkuvasti.

    ”Aiotko palata taisteluun tuossa kunnossa?” kysyi Otlek huolestuneeseen sävyyn samalla kun tämän takana kyyristelevät soturit latasivat jousiinsa uusia tulinuolia. Ibrahamel naurahti hieman surullisen kuuloisena vastaten sitten:
    ”Mitäs luulet? Kukaan meistä ei voi jäädä pyörittelemään peukaloitaan tällaisena hetkenä.”
    ”Ne ovat saaneet jo viisi jalohaukkaa alas taivaalta, ja taivas näyttää siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Tilanne ei ole enää millään tapaa meille eduksi”, jousimiesten johtaja selvitti kurtistaen kulmiaan.
    ”Ei mahda mitään. Minä taistelen niin pitkään kunnes me saamme herra Ämkoon pois tuolta, ja toivon, että niin teet sinäki-”

    Jousimiehet huudahtivat järkytyksestä kun vieressä räjähti. Keskeytetyksi tullut Ibrahamel nousi salamannopeasti pystyyn räjähdyksen nostattaman tomun seasta huutaen Otlekin nimeä. Jousimiesmatoran vastasi jostain pölyn ja putoilevien puunkappaleiden seasta.

    ”Meidät on huomattu! Perääntykää metsään!” Otlek komensi hätäisesti yrittäen tavoittaa joukkonsa. Käskyn käytyä metsästä kuuluikin eri suuntiin juoksevien jousimiesten ääniä, mutta heti sen perään myös laukauksia ja räjähtelyä.

    ”Ne pirut ovat piirittäneet meidät!” joku matoraneista huusi pakokauhun ja vaikerruksen seasta. Sieltä täältä kuului sattumanvaraisia laukauksia ja voitonriemuisten nazorakien taisteluhuutoja.

    ”Saastat”, Ibrahamel kirosi ja alkoi pyörittää sirppinsä ketjua rinnallaan. Kaitan ase ei ollut lainkaan otollinen tiheässä metsämaastossa, eikä kamppailun siirtäminen rannalle ollut mahdollista niin kauan kuin jousimiehet olivat nazorakien ensisijainen kohde. Tilannetta pahensi entisestään se, että pöly laskeutui laskeutumistaan tehden veljeskuntalaisista koko ajan vain helpompia maaleja.

    Ibrahamel ei ehtinyt väistää takaansa täysin yllättäen ammuttua nazorak-ammusta. Kaita-soturi karjaisi ja kompastui maahan saamansa osuman voimasta. Ääntä säikähtänyt Otlek huusi kumppaninsa nimeä ja ampui nopeasti nuolen suuntaan josta oletti ammuksen tulleen. Metsästä kuului äimistyneen torakan parkaisu joka antoi olettaa, että Otlek osui.

    ”Oletko kunnossa..? Pääsetkö ylös?” Otlek tivasi tarttuen maassa makaavaa kumppaniaan olkapäästä. Matoran kaita inahti tuskissaan ja pakotti itsensä sitten polvilleen. Soturin silmät ja sydänvalo välkehtivät huolestuttavasti. Sitten välähti, ja matoran kaitan tilalla maassa istui kolme hyvin uupuneen näköistä matorania.
    ”Tosi hieno ajoitus”, tokaisivat Ibra ja Raham tismalleen samaan aikaan. Kivikasvoinen Amel pysyi vaiti, katseli kumppaneitaan vakavana ja kysyi sitten vaimealla äänellä:
    ”Otlek, paljonko sinulla on sitä napalmia?”

    – – –

    Ämkoo rojahti koko painollaan rannan hietikolle ja jäi makaamaan elottoman näköisenä selälleen. 437 naurahti ääneen ja tuijotti hetken nujertunutta klaanilaista kuin varmistaakseen, että tämä ei enää jaksaisi nousta. Sitten nazorak-eliittisotilaan kasvoille levisi voitonriemuinen ilme ja tämä lähti astelemaan Klaanin soturia kohti tarjotakseen tälle viimeisen iskun.

    Ämkoon puoliavonaisissa silmissä sumeni kun tämä koitti parhaansa mukaan pysyä tajuissaan. Yritys ei tahtonut tuottaa tulosta ja maailma miekkamiehen ympärillä näytti muuttuvan hetki hetkeltä haaleammaksi. Tunto alkoi kadota lopullisesti soturin kehosta kun Ämkoo koitti viimeisillä voimillaan koota ajatuksiaan.
    ”Typerä nazorak… Sillä oli vain tuuria…” Ämkoo kirosi päänsä sisällä ja yritti olla hyväksymättä tilannetta. Kaikki toivo oli mennyttä, eikä adminin ruumis totellut juuri lainkaan tämän käskyjä. Peli oli pelattu.

    Sitten kaikki pysähtyi ja maailma katosi Ämkoon ympäriltä.

    ”Olet todella säälittävä.”

    Ämkoon himmeänä hehkuvat silmät kääntyivät vaivalloisesti katsomaan viereen äkisti ilmestynyttä puhujaa. Miekkamiehen vierellä seisovan kultaisin panssarein koristautuneen sinisen Toa-naisen tympeä ilme ei värähtänytkään kun Ämkoo tuijotti tämän läpikuultavana hohtavaa hahmoa laajenneilla silmillään. Veri valui viittasankarin suupielestä kun tämä pakotti äänensä sanomaan naisen nimen.

    ”Atya?”

    – – –

    ”Mitä sinä oikein aiot?!?” Otlek parkui katsellessaan kuinka Amel sitoi napalmipanoksia tiukasti kiinni vyötärölleen. Kaitakolmikon totisin jäsen ei vastannut toverinsa kysymykseen.

    Ibralla ja Rahamilla kesti hetki ymmärtää mitä Amel suunnitteli. Kun kaksikolla viimein välähti, nämä yhtyivät Otlekin estelevään valitukseen. Amel ei kuitenkaan kuunnellut, vaan riuhtoi väkisin Otlekin sekä lähistölle kaatuneiden le-matoranien räjähteet itselleen ja kokosi ne sitten kuin liiviksi rintakehänsä ympärille.

    ”Komenna vielä elossa olevat miehesi puihin, Otlek”, Amel käski. Sitten veren tahrimalla kolmella poikkiraidalla koristeltua rau-naamiota kasvoillaan kantava matoran kääntyi kahden kaita-kumppaninsa puoleen.
    ”Tekin menette. Nyt heti.”
    ”Idiootti!” Ibra huusi ja kohotti kätensä kuin lyödäkseen. Raham kuitenkin esti toverinsa toimen tarttuen tähän kiinni, katsoi räjähtein varustautunutta Amelia surumielisesti ja sanoi sitten:
    ”Muistakin selvitä.”

    Kenties ensimmäistä kertaa koskaan Amel naurahti ääneen. Matoran heilautti kättään hoputtaakseen ystäviään ja valehteli:
    ”Totta kai. Nyt, menkää.”

    Ibra ja Raham tarttuivat kumpikin Otlekiin ja loikkasivat sitten tämän kanssa viereisen viidakkopuun alaoksalle. Kolme matorania lähti epäröivin liikkein kapuamaan kohti puun latvakerrosta samalla kun Otlek huusi koko äänellään komentoa eri puolilla metsän pohjakerrosta kyyhöttäville kanssasotureilleen.

    ”Puihin! Kaikki miehet puihin!”

    Piirittäjänazorakit katselivat ja kuuntelivat hämillään puiden kahinaa kun kukin jousimiesmatoran syöksyi vuorollaan kohti latvustoa. Torakoiden jakaessa toisilleen tulituskäskyjä ilmestyi Amel kuitenkin esiin kaiken kaaoksen keskeltä. Matoranin pitkä ketjuase sinkoutui lähimmän nazorakin kaulaan ja kuristuskuolemaa tekevän torakan rimpuilu vei jokaisen läsnäolevan nazorak-sotilaan täyden huomion. Yllätetyt nazorakit avasivat tulen suoraan matorania kohti.

    Torakat karjuivat silkasta tuskasta kun Amelin itsemurhaiskun levittämä tahmea napalmi pakotti metsän pohjakerroksen liekkeihin. Räjähdys vei mukanaan muutaman lähipuun, mutta sen aikaansaamat liekit eivät kuitenkaan yltäneet korkealla kohoavaan latvustoon saakka. Tilannetta ylhäältä seuranneet jousimiehet eivät aikoneet tuhlata ystävänsä uhrauksen tuomaa tilaisuutta vaan vetäytyivät paikalta.

    – – –

    ”Onko suula valmiina?”
    ”Kyllä, herra.”
    ”Kvaak.”

    Metsän reunaan piiloutunut Leiter katseli vihreiden kumppaneidensa pitelemää vaaleaa lintua, jonka sulavan muotoinen vartalo liikahteli ahdistuneesti hämmentyneen linnun yrittäessä parhaansa mukaan riistäytyä vapaaksi kahden le-matoranin otteesta. Matoranit kuiskivat linnulle vuoron perään rauhoitteluja ja yksityiskohtia tehtävänannosta, ja olento vaikuttikin jo hieman rennommalta.

    ”Tämän on parasta toimia”, Leiter sanoi puoliksi itsekseen. ”Tuo kaksintaistelu on saatava loppumaan.”
    ”Emmekö voi vain antaa herra Ämkoon hoitaa tilannetta?” toinen Leiterin alamaisista kysyi neuvoton ilme kasvoillaan.
    ”Koko torakka-armeijan huomio on nyt johtajassamme”, Leiter vastasi. ”Jos tuo kamppailu jatkuu vielä hetkenkin, emme saa häntä välttämättä pois tuolta elävänä.”

    Toinen matoraneista ojensi Leiterille soihdun. Mustanvihreä matoranjohtaja otti tulen vastaan ja sytytti sillä sitten valkean merilinnun pyrstön seasta työntyvän sytytyslangan.

    ”Kvaa-aak”, täsmärakettisuula sanoi noustessaan muutamalla siiveniskulla siivillensä. Lintu kohosi korkeuksiin vauhtia ottamaan ja lähti sitten syöksyyn kohti liekehtivää taistelutannerta.

    ”Toisinaan mietin, miksemme käytä samanlaisia aseita kuin kaikki muutkin”, toinen Leiterin johtamista matoraneista sanoi katsellessaan linnun perään.
    ”Nämä ovat ekologisempi vaihtoehto”, vastasi Leiter äänellä, josta ei tiennyt oliko matoran tosissaan vaiko ei.

    – – –

    ”Atya”, Ämkoo toisti ja pakotti haalenevat kasvonsa kääntymään kokonaan vieressään seisovaa sinisenä hohtavaa hahmoa kohti. Välkehtivän naisen visiirinaamion takaa erottuvista silmistä paistoi Ämkoolle tuttu ylimielinen katse kuolleen veden Toan puhuessa:
    ”Surkimus. Säälittävä raukka.”
    Ämkoon verestävät suupielet kohosivat kivunsekaiseen virneeseen.
    ”Vainaan lienee helppo nimitellä, vai?”
    ”Kielesi ei ole tylsynyt yhtään”, Atya sanoi. ”Vaan miten on miekkasi laita?”
    ”Minun miekkani?” Ämkoo naurahti tuskaisana ja nyökkäsi vierellään makaavaa terää kohti. ”Mutta tämähän on sinun.”
    ”Ei enää”, Atya murahti. ”Eikä se tällä menolla ole pian enää sinunkaan.”

    – – –

    Torakka 437 saapui maassa makaavan klaanilaisen vierelle. Toan kokoinen taistelija näytti jo miltei kuolleelta, mutta Ämkoon rinnan epätasainen liikehdintä toi everstille varmuuden siitä, että vihollinen oli vielä elossa. Torakan katse kiinnittyi hiekassa makaavaan miekkaan. Legendaariseen, yhtenä maailman voimakkaimmista pidettyyn miekkaan. Eversti kumartui vastustajansa vierelle.

    Mekaaniset sormet puristuivat tiukasti valkealla nahalla päällystetyn kahvan ympärille. 437 kohotti miekan haltioituneena silmiensä eteen ja käänteli sitä. Kaikista koettelemuksista huolimatta miekka oli muutamaa tahraa lukuunottamatta täydessä kunnossa. Everstin taistelun runnomat kasvot heijastuivat lähes peilinkirkkaasta metallista. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta, hän ajatteli.

    Everstin vaimea hyminä muuttui pikku hiljaa  suorastaan riemuukkaksi naurahdukseksi. Oikotie torakkahierarkian huipulle oli lukittuna hänen rautaiseen otteeseensa. Taistelukentän räjähdykset säestivät nazorakin voitonhetkeä. Ylhäällä jyrähti vaimea ukkonen.

    – – –

    Atya kevensi asentoaan ja istahti sitten maassa makaavan miekkapirun vierelle. Ämkoo katseli entistä johtajaansa samaan aikaan sekä hölmistynyt että hieman utelias ilme naamiollaan, ja sanoi sitten:
    ”Tulitko hakemaan minut luoksesi?”
    Atya ei nauranut koskaan. Nyt kuitenkin Ämkoo saattoi erottaa naisen katseessa ilkikurisen pilkkeen, joka oli tälle kaikkea muuta kuin ominaista.
    ”Mikä sinut saa luulemaan, että pääsisit sinne minne minä menin? Minä vapautin itseni taakastani. Sinulla sen sijaan on vielä paljon syntiä harteillasi.”
    ”Mikä sinut sitten sai tulemaan?” Ämkoo kysyi vakavoituen samalla hieman. ”Vaikea kuvitella, että vielä kuolleenakin tahtoisit nähdä minut.”

    ”Opettajanasi olen velvollinen muistuttamaan sinua”, kuului Atyan vastaus samalla kun nainen vilkaisi tuimasti legendaarista miekkaa hipelöivää nazorakia kohti. Naisen katse palasi Ämkoon himmeneviin silmiin kun tämä jatkoi puhettaan:
    ”Sinä olet häpeäksi kaikelle sille jonka varaan olet rakentanut elämäsi. Katso nyt itseäsi. Petit minut. Jos kuolet nyt, petät myös uudet ystäväsi. Alku ja Ääri ovat pian kumpikin vihollisen hallussa ja syy on kokonaan sinun.”
    Ämkoo kiristi hampaitaan kuultuaan Atyan viimeisen lauseen. Miekkamies ei vastannut.

    ”Makaako edessäni todella miekkapiru jonka nimi saa tämän maailman suurimmatkin soturit kauhun valtaan? Missä on itse Bakmein kouluttama taistelija? Missä on Toa Ämkoo?”
    ”En ole ollut Toa enää ikuisuuksiin”, Ämkoo sihahti vastaukseksi. ”Tiedät sen vallan hyvin.”
    ”Perusteletko sen sillä, että sisälläsi velloo verenhimosta ja juonittelusta voimansa saava pimeyden olento, vai onko kyse pelkuruudesta?” lausui Atya pisteliäästi kumartuen lähemmäs. ”Toa ei ole muoto, typerys. Se on tapa elää.”
    ”Mitä sinä yrität?” Miekkapiru kähisi samalla kun tämän silmät alkoivat painua umpeen.
    ”Elä hirviönä, kuole hirviönä”, Atya sanoi.

    Ämkoo yskäisi verta ja murisi. Atya katsoi tätä näkyä vailla minkäänlaista sääliä, nousi takaisin seisomaan ja asteli sitten loitommas.
    ”Minä en tullut katsomaan typerää kuolinesitystäsi, Ämkoo”, nainen lausui äänellä joka muuttui naisen joka askeleella loittonevammaksi ja kaukaisemmaksi. Veden Toan viimeiset sanat haudan takaa kuuluivatkin Ämkoon pään sisällä vain heikkoina kuiskauksina.

    ”Herätä paholaisesi. Näytä, hallitsetko hirviötä vai oletko sellainen itse.”

    – – –

    437 hymyili leveästi kohottaessaan valkean katanan Ämkoon yläpuolelle. Eversti pohti hetken pirullisia hyvästejä peitotulle klaanilaiselle, avasi sitten virnuilevan suunsa ja sanoi:
    ”Ja näin kuolee Klaanin miekkapaholainen. Älä huoli, lupaan kertoa kumppaneillesi kuolemastasi. Ja kerron heille, että anelit armoa…”

    Sitten Eversti heilautti miekkaa hieman ylemmäs ja iski.

    Seuraava hetki sai everstin silmät pyöristymään silkasta ihmetyksestä. Mahtavan aseen kärki oli miltei tavoittanut päihitetyn veljeskunnan johtajan sydänkiven. Ämkoon sormet olivat kuitenkin tarttuneet tiukasti kiinni miekan lappeeseen. Everstin isku oli pysähtynyt täysin, eikä miekka suostunut irtoamaan maassa makaavan Ämkoon otteesta vaikka 437 koittikin riuhtoa terää vapaaksi. Samalla Ämkoon silmäluomet rävähtivät auki paljastaen soturin silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet laajenneissa silmäkuopissaan.

    Väkivaltainen ja täysin varoittamaton varjoenergian räjähdys heitti torakkaeverstin kauas yläilmoihin. Torakan keho paiskautui kauemmas taistelutantereen kauemmalle hietikolle. Kierähdettyään maassa muutaman kerran torakka nousi vaivalloisesti ylös hieroen hiekkaa pois silmistään. Sitten torakka kohtasi edessään avautuvan näyn ja järkyttyi.

    Jo valmiiksi myllerretty taisteluareena oli verhoutunut syvänpunaisiin liekkeihin lähes tyystin. Liekkien keskellä seisoi Ämkoo, jonka ainoa ehjä käsi ei ollut vieläkään päästänyt irti miekan lappeesta. Hiekka pakeni Ämkoon leimuavien askelten alta kun miekkapaholainen asteli nazorakia kohti.

    Erilaiset tilastot ja numerolukemat vilisivät everstin mekaanisen silmän ruudulla. Everstin hengitys muuttui huokaus kerrallaan huolestuneeksi huohotukseksi. Typeryydentunne ja epätoivo hiipivät hänen tajuntaansa. Oliko tämä ollut yksi iso virhe? Tuoko voima oli kukistanut 955:en?

    Siinä samassa eversti pudisti päätään hermostuneena. Häntä ei vakuutettaisi pelkällä valoshowlla.

    ”Hyvä on, Atya”, Ämkoo lausui äänellä joka sai koko taistelutantereen pysähtymään. Niin taivaalla syöksähdelleet veljeskuntalaiset kuin maassa hanakasti puolustautuvat nazorakit käänsivät katseensa helvetin liekkien peittämää soturia kohti, joka lähti astelemaan vammoihinsa nähden aivan liian vaivattoman näköisesti eversti 437:aa päin.

    Eversti teki kaikkensa pysyäkseen lujana, mutta yrityksistään huolimatta nazorak otti askeleen taaksepäin. Torakka yritti parhaansa pitääkseen itsensä kasassa, ja nazorak koitti rauhoittaa itseään kiinnittämällä huomionsa vastustajansa vammoihin.
    ”Haava saavutti melkein sisäelimesi”, 437 sanoi, viitaten klaanilaisen kylkeen. ”Tuuperrut minä hetkellä hyvänsä…”

    ”Pintaraapaisu”, Ämkoo virnuili vastaukseksi ja käytti ainoan kätensä hetken ajan kylkensä luona. Ja toden totta, vielä hetki sitten syvältä näyttänyt haava näytti tällä hetkellä vain heikolta ruhjeelta. Eversti näki kuinka Ämkoon kehoa nuoleskelevat varjoliekit saivat kaikki kantajansa vammat paranemaan vauhdilla jonka saavuttaminen ei olisi hoitunut edes nazorakien oppineimmilta lääkintämiehiltä.

    Eversti otti askeleen taaemmas ja tuijotti tuonen mailta noussutta vihollistaan. Ensimmäisen kerran 437 uskoi todella ymmärtävänsä mistä nimitys miekkapiru oli peräisin. Häntä kohti ei kävellyt enää Klaanin johtaja tai mystinen miekkamies. Häntä kohti asteli liekehtivä demoni, syvimmälle helvetille naurava hehkuva paholainen.

    ”Tunnuit aikaisemmin tietävän jotain Bakmeista”, varjolieskojen peittämä Ämkoo puhui. ”Kerro minulle, mitä kaikkea tiedät Aamuyön muakasta. Puhu, nazorak.”
    Eversti ei tiennyt mikä voima sai hänet tottelemaan. Nazorak kuitenkin vastasi oitis.
    ”Valkean turagan viimeinen miekkatekniikka. Kertoman mukaan sen oppiminen on useimmille fyysisesti mahdotonta, eikä tekniikan kääröjä ole koskaan löytynyt.”
    ”Hyvä, hyvä, sinähän tunnet aiheen”, Ämkoo sanoi heilauttaen legendaarisen aseensa valkeaa terää kauempana jäykkänä seisovaa torakkaa kohti. ”Tiedätkö, monestako kääröstä tekniikka koostuu?”
    ”En”, eversti vastasi ottaen jälleen askeleen taaemmas.
    ”Kääröjä on yhteensä seitsemäntoista. Niistä viimeisen hallitsee ainoastaan Valkea turaga itse.”

    Vellovat liekit Ämkoon ympärillä tiivistyivät voimakkaan salamoinnin ja rätinän saattelemina ja siirtyivät sitten soturin oikean olkapään kohdalle. Kuului sihahdus ja verenpunainen varjokäsi välkkyi jälleen väkevänä paikoillaan. Ämkoo heitti miekkansa käsistä vasemmasta oikeaan ja pyöräytti sitä sitten ilmassa saaden liikkeellä loputkin varjoliekit häviämään.

    ”Tämä on kuudestoista käärö”, kuului Miekkapirun ääni tämän lähtiessä hyökkäykseen.

    Ämkoon loikka oli uskomaton. Edes itsensä huippukuntoon treenannut eversti ei ollut uskoa sitä korkeutta, vauhtia ja voimaa joka saattoi miekkapaholaisen hetkessä tämän luokse. 437 kavahti kauhuissaan taaemmas ja toi teräaseensa nopeasti torsonsa edustalle ottaakseen vastaan Ämkoon salamannopean miekaniskun. Isku tulikin, mutta sivalluksen sijaan kyseessä oli huippunopea pisto jonka eversti joutui väistämään heittäytymällä voimakkaasti oikealle.

    Ämkoon nauru raikui ympärillä palavien rakennusten ja räjähtävien pommien aiheuttaman kaoottisen metelin keskellä miekkasankarin jahdatessa silmät kiiluen saalistaan. Eversti ei ollut ehtinyt vielä lainkaan sopeutua tilanteeseen ja nazorakilla olikin täysi työ väistää pistoa seurannut voimakas kahden käden lyönti, joka torakan täpärästi ohitettuaan sai maan tämän alla miltei räjähtämään miekkaan ladatun varjovoiman purkauduttua hallitsemattomasti ympäriinsä. 437 ponnisti voimakkaasti ja pakeni sitten selkä edellä kauemmas, sekä kohotti ranteensa ladaten samalla liikkeellä ranteesta ulos työntyvän konepistoolinsa.

    ”Turha yrittää!” Ämkoo karjui kaiken metelin seasta ja iski miekkansa tarkasti everstin rannetta kohti. Torakka oli ehtinyt jo aloittaa tulituksen, ja Ämkoon hyökkäystä seurannut refleksinomainen väistöliike sai everstin ampumaan hetken ajan hallitsemattomasti omiaan. Jokunen rannalla kamppaillut torakka parkaisi ja lysähti maahan saatuaan osuman everstin ammuksista.

    Eversti yritti tähdätä uudemman kerran Ämkoota kohti, mutta klaanilainen pysyi jatkuvassa liikkeessä. Miekaniskuja sateli niin oikealta, vasemmalta, edestä kuin takaakin, ja iskipä Ämkoo myös muutaman kerran ylhäältä käsin loikattuaan aivan yllättäen pakoilevan everstin yli aivan tämän taakse.

    Ämkoon energiasormien ei tarvinnut edes ojentua everstiä kohti, sillä Ämkoon laskeuduttua everstin taa oli kaksikon välillä tuskin lainkaan välimatkaa. Tummanpunaisena hohkaava käsi ylsi helposti tarttumaan tiukasti torakan kasvoihin, ja Everstin kasvojen mekaaninen puoli särähti ja objektiivisilmä alkoi näyttää virhekuvaa kun Ämkoon sormet painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle uhriinsa.

    Eversti yritti tehdä raivokkaasti vastarintaa ja tähtäsi aseensa kainalonsa ali Ämkoon rintakehää päin. Ämkoo huomasi hätäisen iskun helposti ja heilahti sivuun, pidellen yhä kiinni vihollisestaan.

    437 ehti tulittaa monta laukausta ennen kuin tajusi Ämkoon väistäneen. Eversti riuhtoi päänsä raivoissaan vapaaksi, mutta tämä johti ainoastaan siihen, että Ämkoon ote siirtyi torakan kaulaan. Klaanilainen puristi Everstin hengitysteitä lujasti ja heitti sitten tämän äkisti maata kohden saaden nazorakin uppoamaan syvälle rannan hiekkamaahan.

    Ämkoolla olisi ollut oiva tilaisuus viimeistellä vastustajansa, mutta sen sijaan paholainen astuikin loitommas ja laski miekkansa. Admin tarjosi torakalle mitä hirveimmän hammashymyn, avasi sitten suunsa ja karjui:
    ”Tämä ei ole vielä ohi! Nouse ylös! NOUSE!”

    Eversti päästi karmeaimman parkaisun mitä läsnä kamppailevat eri puolten soturit olivat koskaan kuulleet. Eliittisotilas kohottautui polvilleen ja käynnisti sitten selässään lepäävät jo valmiiksi rikkinäiset suihkumoottorit, ja lähti sitten epätoivoiseen hyökkäykseen. Moottoreiden voima riitti kuin riittikin sinkoamaan ahkerasti tulittavan nazorakin Ämkoota kohti, joka osasi ainoastaan nauraa lähestyvälle näylle.
    ”Sanoinhan, että tuo ei auta!” huusi ammukset vaivattomasti väistänyt Ämkoo hypäten samalla ilmaan. Ämkoo kiepahti kerran ilmassa ja pisti sitten miekallaan jalkojensa ohi suoraan alaspäin, osuen tarkasti ohittamansa nazorakin selkämykseen. Erilaisia mekaanisia osia ropisi hietikolle kun eversti läjähti lentoratansa voimasta maahan samalla kun Ämkoo putosi siististi jaloilleen tämän vierelle.

    ”Väitit tappavasi minut ja siinä sinä nyt olet. Kuolet aivan yhtä säälittävästi kuin typerä yliluutnanttinne!”

    ”OLE HILJAA!!” 437 karjui ja kohosi silkalla tahdonvoimalla ylös. Kuului toisiaan vasten hankautuvan metallin kitisevä ääni kun kaikki everstin mekaaniseen käteen kätketyt teräaseet nousivat täyteen mittaansa torakan keskittäessä kaikki voimansa väkivahvaan pistoon Ämkoon kasvoja kohti.

    Miekkapaholainen vastasi iskuun Aamuyön muakan kuudennentoista käärön kahdeksannella liikesarjalla. Ämkoo koukisti polviaan ja kyykisti hieman, tuoden päänsä päälle kohottaneensa miekan kahva edellä suoraan kohti Everstin kasvoja. Kahvan pää tärähti lujaa vihasta ja tuskasta ulvovan torakkaeverstin otsaan ja heti tämän jälkeen viiletti samuraimiekan terä torakan olkapäätä kohti.

    Eversti poukkoili huutaen loitommas ja onnistui puolivahingossa välttämään koko raajan katkaisemiseen tarkoitetun iskun suurimmat vahingot. Legendaarisen miekan valkea terä onnistui kuitenkin aiheuttamaan syvän viillon torakan olkapäähän, ja tästä aiheutunut tuska oli vähällä huumata taaksepäin kompastuvan nazorakin.

    Ympärillä seuranneet rivitorakat eivät tahtoneet nähdä enempää. Joku urheimmista uskaltautui antamaan tulituskäskyn, jonka verta kasvoiltaan pyyhkivä Eversti kuitenkin torjui kivun ja mielipuolisuuden sekoittamalla äänellä. Usean yrityksen jälkeen pakottautui 437 viimein seisomaan.

    Koko taistelutanner tuntui pysähtyvän kun eversti 437 ja miekkapaholainen jakoivat keskenään pitkän katseen. Äänekkäästi huohottavan everstin silmissä paloi silkka viha kun tämä tuijotti suoraan Ämkoon punaisina loistaviin silmiin. Miekkamiehen suupielet kohosivat hieman ylemmäs nazorakin kasvojen kiristyessä entisestään.

    ”Miltä tuntuu kohdata kuolemansa?” Ämkoo lausui.
    ”L-leuhki vielä kun ehdit”, 437 vastasi raivosta vapisevalla äänellä. ”Jos minä kuolen nyt… Vien sinut mukanani!”
    ”Voi, en ajatellut kuolla. Ja mieti, sinullahan on toisella puolen seuraa jo valmiiksi. Voitte yhdessä yliluutnanttinne kanssa päivitellä sitä kuinka ylimielisyys sokaisi teidät ja koitui kohtaloksenne…”

    Jotain 437:n sisällä räjähti. Nazorak karjui entistäkin kovemmalla äänellä, jännitti väkivalloin kaikki kehonsa lihakset ja keinotekoiset osat, ja iski sitten paljaan nyrkkinsä suoraan Ämkoota kohden niin vimmatulla voimalla, että ilma klaanilaista kohti kiitävän nyrkin ympärillä vihelsi.

    Ämkoon kasvot väistivät hieman vasemmalle ja torakan nyrkki löi tyhjää. Nazorak oli jo lyömässä uudestaan, mutta Ämkoo oli jo ehtinyt loikata ilmaan ja 437 joutui syöksymään edemmäs väistääkseen taaksensa pudottautuneen miekkailijan armottoman iskun.

    Tunteittensa raivopäiseksi syöksemä nazorak lähti huutaen juoksemaan suoraan eteenpäin kohti yhtä harvoista vielä pystyssä olevista vartiotorneista. Sen saavutettuaan tarttui torakka tornin tukirakenteisiin molemmilla käsillään purren samalla leukansa tiukasti yhteen yrittäen siten sivuuttaa vammautuneesta olkapäästänsä huokuvan terävän kivun. Muutaman raa’an kiskaisun jälkeen 437 oli jo kiivennyt tornin keskitasanteelle, ja nazorak kääntyi katsomaan josko vastustaja oli seurannut.

    Ja olihan tämä. Huomattuaan torakan pakenevan oli Ämkoo sukeltanut tämän perään ja torakan kääntyessä oli klaanilainen jo miltei tämän takana. Noustuaan vaivattomalla loikalla 437:n tasolle tarjosi Ämkoo tälle muutaman sukkelan miekanpiston suoraan torakan kasvoja kohti, ja valkea katana olikin vähällä lävistää 437:n mekaanisen silmän. Kuului kolahdus kun Ämkoo onnistui töytäisemään miekkansa lappeella torakan mekaanisia kasvoja. Nazorakin tasapaino horjui ja tämä oli vähällä pudota alas lahopuisen tasanteen reunalta.

    Eversti tarttui nopeasti ensimmäiseen asiaan jonka sai käteensä, ja tämä oli tornin rakennustöiden jälkeen tasanteelle jäänyt raskaspäinen työkalu. 437 tarttui esineen varteen ja heitti työkalun sitten sen kummemmin tähtäämättä Ämkoota kohti, hankkien tempulla juuri tarpeeksi aikaa heittäytyäkseen vartiotornin vierellä kohoavan peltikattoisen varastomajan katolle. Onnistuttuaan juuri ja juuri putoamaan jaloillensa lähti eliittinazorak juoksuun hakien sumenevalla katseellaan kaikkea mahdollista josta voisi hyötyä.

    Ämkoo toipui nopeasti äimistyksestään. Adminin toisen jalan kynsipari koukistui ja upposi syvälle tornitasanteen pehmeään puuhun miekkasankarin ottaessa vauhtia. Ämkoo lensi suoraan Everstin perään, heilautti miekkaa pitävän varjokätensä taaksepäin ja ojensi sen sitten heittoliikkeeseen.

    Valkoinen samuraimiekka pyöri villisti lentäessään ilmojen halki kauempana juoksevaa torakkaa kohti. Nazorak onnistui juuri ajoissa kuulemaan valkeanhohtoisen terän aiheuttaman kitinän ja heittäytymään sivuun lähestyvän miekan tieltä. Eversti katsoi kuinka katana iskeytyi varaston katosta työntyvään paksuun puupaaluun, ja kiitti onneaan siitä, että hänen päänsä ei ollut enää tuolla paikalla.
    Nazorakin onnea ei kestänyt pitkään. Ämkoo oli jo ennättänyt tämän tykö ja vihreänmusta soturi kiskaisi miekkansa vaivattomasti irti, syösten terän sitten pitkässä kaaressa everstitorakan kaulaa kohti. 437 hyppäsi taaemmas, jolloin kaulavaltimoon tähdätty isku tavoittikin ainoastaan nazorakin rintakehän pintakerroksen. Huutavan torakan rinnasta purskahti verta tämän kaatuessa selälleen varaston rämisevälle katolle.

    Ämkoo nauroi jälleen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Kaatuva torakka onnistui kuitenkin välttämään voimakkaan kahden käden iskun potkaisemalla vahvemmalla jalallaan kohti miekkamiehen lähestyvää rannetta, ja yllättävä potku sai klaanilaisen miekkaotteen kirpoamaan. Samuraimiekka lennähti pyörien suoraan ylöspäin ja Ämkoo jäi vaille asetta.

    Varjovoimien täyttämän klaanilaisen nauru lakkasi kun 437 virnisti voitonriemuisesti ja kohotti asekätensä kohti tämän kasvoja. Admin ei kuitenkaan vapissut kauhusta vaan kyyristyi päättäväisesti everstiä kohti. 437:n suusta purskahti verta kun Ämkoo tarttui tätä käsivarresta ja repäisi torakan sitten ylös. Ämkoo vei torakan käden omalle olkapäälleen, heilahti sitten ympäri toiseen suuntaan ja heitti nazorakin sitten väkivahvalla liikkeellä ilmaan. Voimakkaan kiskaisun jälkeen varaston puurakenteet hajosivat kappaleiksi kun valtavalla vauhdilla putoava 437 rämisi niiden läpi.

    437:n henki salpautui ja kun tämä paiskautui selkä edellä suoraan maahan. Nazorakin terve silmä muljahti hetkeksi ympäri kun tämä koitti liikuttaa vahingoittuneita niveliään, mutta yritys sai vain valtavan kipuaallon kulkemaan nazorakin kehon läpi. 437 sylki suurimmat veret suustaan, käänsi päänsä sitten taivasta kohti ja näki alaspäin putoavan vihollisensa.

    Eversti yritti kohottaa mekaanista kättään ottaakseen kohti syöksyvän Ämkoon vastaan, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Ämkoon vasen jalka iskeytyi suoraan nazorakin mekaanisen käden ranteen päälle ja esti kättä liikkumasta. Nazorak koitti sitten liikauttaa toista kättään, mutta kokonaan maan tasalle pudottautunut Ämkoo painoi myös vasemman jalkansa alas ja pakotti koko painollaan torakan pysymään aloillaan. 437 ei onnistunut rimpuilemaan käsiään vapaaksi, ja nazorak saattoi vain katsella kuinka yhä edelleen purppuranpunaisena hohkaava Ämkoo kohotti samuraimiekkansa päänsä yläpuolelle iskeäkseen.

    Vihollisensa viimeistelemiseen keskittynyt miekkapiru ei ehtinyt huomata takaansa syöksyvää valkeaa kohdetta. Maassa makaavaan kohteeseensa katseensa naulinnut valkea lintu syöksyi ohjuksen laitta Everstiä kohti, tavoitti tämän ja teki sitten tehtävänsä. Silloin jysähti.

    [spoiler=Spoileroink]”Jaaaa poikki!” kuului ääni kirkkaasti valaistussa elokuvastudiossa. Stunt-näyttelijät poistuivat näyttämöltä oikean tähtikaksikon seuratessa touhua sivusta drinkkilasit käsissään.

    ”Melkoista”, Ämkoo totesi pyöritellen pientä paperisateenvarjoa drinkissään ja vilkaisi sitten 437:aa. ”Saatiinpahan tämäkin sitten pakettiin.”
    ”Eikä mennyt edes kauaa, kun miettii”, eversti vastasi ja nielaisi juomassaan kelluneen oliivin. ”Kiista tuotantoyhtiön kanssa oli kyllä kiusallinen.”
    ”Totta, mutta sille ei mahda enää mitään”, Ämkoo vastasi. ”Olihan se toki faneille pettymys, että pätkän tuottaminen jäätyi kokonaan kuukausiksi, mutta se oli niiden mulkeroiden vika. Mitäs menivät vaatimaan, että maksaisimme niille ihan oikeaakin palkkaa.”
    ”Niin, kohtuutonta”, 437 vastasi.

    Kaksikon tykö saapui viiksin ja mauttomin aurinkolasein varustautunut ruskea matoran.
    ”Teillä olisi nimmaritilaisuus puolen tunnin päästä, pojat. Siistikää itseänne vähän ja muistakaa hymyillä. Jos joku kyselee siitä tuotantoyhtiöhommasta, valehdelkaa.”
    ”Luonnollisesti”, Ämkoo vastasi ja virnisti. Eversti kaivoi taskustaan (..?) pyyhkeen ja pyyhki sillä mekaanisen silmänsä kiiltelemään härskisti. Fanit odottivat jo ulkona.

    – – –

    HAA HAA HAA ME KIRJOITIMME SEN VIIMEIN HAA HAA HAA.[/spoiler]

  • Hildemar 23: Sielunhoitoa Sadjen kanssa

    BKS Hildemar

    Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
    ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
    ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
    ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
    ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
    ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
    ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

    Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
    Matoro mietti hetken.
    ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
    ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?”
    ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
    Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
    Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
    Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

    ”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
    ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
    ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
    ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

    ”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
    Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

    Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
    Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
    Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
    ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
    ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
    ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
    ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
    Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
    ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
    Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
    ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

    Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
    ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
    ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
    ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
    ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
    Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
    ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
    Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
    ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
    Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
    ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

    Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
    ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
    ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
    ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

    [spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]

  • Hildemar 22: Kuulustelut

    [spoil]Iiiih, pääsin käyttämään vauvapöllöjä.

    Eikun, krhm. Siis, tästä osasta suurimman osan elikkäs hahmojensa osuudet kirjoittivat herrat Matorolex ja Joiku-boy. Lisäkiitokset Matorolle ja Haille äärimmäisen graafisesta Hildemar-esityksestä, Cthulhu selkeyttää kaikkea.

    PS. Keeto piirsi Cthulhun.[/spoil]

    BKS Hildemar, hytti

    Ylikersantti 1034 avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota, oli tuskan poissaolo. Hän katsoi vasenta jalkaansa. Siihen oli laitettu alkeellinen tukiside, ja ilmeisesti hänelle oli annettu kipulääkettä. Koipi ei silti liikkunut.

    Hänen vieressään toinen vangiksi jäänyt torakka, jonka Ylikersantti tunnisti 0899:ksi, piti silmiään kiinni ja oli täysin liikkumatta. Kummatkin olivat vankasti sidottuina tuoleihin, ja heidän edessään oli puinen pöytä.
    ”Haloo?” 1034 yritti.
    Toinen torakka avasi silmänsä ja käänsi kapeat mutta ylväspiirteiset kasvonsa kohti sinibarettista vankitoveriaan. ”Sinäkin näemmä heräsit.”
    1034 nyökkäsi.
    ”Vaivaako jalka?” 0899 kysyi kumartuessaan hieman lähemmän Ylikersanttia.
    ”Paremmassa kunnossa”, kahdesta torakasta nuorempi vastasi. ”Mutta se ei tottele minua, on vain paikallaan.” Ylikersantin ilme muuttui hieman aremmaksi. ”Mitä he aikovat tehdä meille?”
    0899 kuulosteli ympäristöä, mutta kukaan ei ollut lähettyvillä.
    ”Luultavasti pyrkivät saamaan selville, miksi Amiraali päästi heidät pakoon Rautasiiveltä.”
    ”Päästi pakoon? Mutta miksi?”
    ”Minua sitoo torakoiden vaitioloprotakolla. Yritä vain pitää mahdollisimman matalaa profiilia, minä hoi-”

    Läheltä kuului askelia, ja sitten ovi aukesi. Killjoy ja Matoro astelivat sisään. Klaanilaiset asettautuivat istumaan pöydän toiselle puolen.

    ”Nimet”, Killjoy aloitti välittömästi kovalla äänensävyllä.
    1034 katsoi huolestuneena 0899:ää, joka tuijotti sisäänastuneita klaanilaisia. ”Emme tarvitse moisia.”
    Killjoyn äänensävy pysyi muuttumattomana. ”Tiedätte kyllä. Numeroa pöytään.”
    Pitkän hiljaisuuden jälkeen jälkeen 0899 vastasi. ”Sinä et tee sillä tiedolla yhtään mitään. Hyppää suoraan seuraavaan kysymykseen.”
    Killjoy astui askeleen eteenpäin ja asettin nyrkissä olevan kätensä suoraan kohti Nazorakeja. Kaksikko katsoi, kuinka nyrkki hitaasti vetäytyi käden uumeniin jättäen paikalle vain energiaa sisällään vellovan kanuunan. ”Kun minä sanon, että haluan tietää numeronne, minä myös oletan, että minulle vastataan.”
    ”1034”, sinibarettinen torakka vastasi vaisusti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa.
    ”0899”, sanoi toinenkin vanki, mutta piti kuitenkin kasvonsa metsästäjässä.
    Matoro puuttui keskusteluun: ”Arvonimet myös. Haluamme tietää miksi teitä pidettiin niin arvokkaina.”
    ”Varakommodori ja ylikersantti.”

    Seurasi hetken hiljaisuus. Matoro katsoi punaista kumppaniaan, mutta Killjoy otti askelen kohti vankeja. ”Te valehtelette. Ainakin toinen teistä. Sanokaa suoraan, mitkä ovat työtehtävänne.” Metsästäjän käsi oli edelleen tanassa.
    ”Emme me valehtele! Minä olen Ylikersantti ja hän Varakommodori, emme me valehtele!” 1034 sanoi hädissään.
    ”No miksi karzahnissa sitten torakat pitivät teitä niin arvokkaina että eivät upottaneet meitä?” Matoro kysyi välittömästi vastauksen tultua, kuulostaen kuitenkin enemmän hämmentyneeltä kuin vihaiselta.
    Raskaammin haarniskoitu osa kuulustelijoista käänteli kypäröityä päätään ja mittaili Torakoita. ”Lopeta uskottelu, me teemme johtopäätöksen siitä valetheletteko te vai ette. Seuraava kysymys. Mitä te teette Rautasiivellä ja oletteko te asemassa jossa komennatte suurempaa joukkoa?”
    0899 käänsi katsensa takaisin Killjoyhun. ”Minä toimin Sumukallion laivapartion operaattorina, hän tekee paperitöitä.”
    Matoro huokaisi. ”Ja tästä päästään edelleen siihen samaan kysymykseen. Miksi te, tai ainakin toinen teistä, on niin tärkeä Amiraalillenne?”

    Metsästäjä koukisti kätensä ja luisutti nyrkkinsä takaisin esiin kanuunan uumenista. Tämä katseli sormiian hetken, raksautti ne paikoilleen ja siirsi katseensa takaisin Torakoihin. ”Siinä tapauksessa, te tiedätte jotain elintärkeää, jotain Torakoiden suunnitelmista. Minä annan teille nyt mahdollisuuden olla hyödyksi. Jos mielessänne on jotain, mitä uskotte meidän tarvitsevanne, antaa kuulua.”
    ”Voin kertoa teille oman laivasto-osastoni partiointireitit, mutta en usko teidän tekevän kyseisellä tiedolla mitään”, Varakommodori vastasi. ”Ja hän tietää vielä vähemmän.”
    ”Jos te ette tiedä mitään, niinkuin itse sanotte, miksi torakat pitivät teitä niin arvokkaina? Teidän tarinanne puhuu nyt tosiasioita vastaan”, Matoro sanoi jokseenkin turhautuneen kuuloisesti.

    Hiljaisuus.

    Jonka Killjoy rikkoi: ”Sinä. 1034. Jos paperityöt ovat hommasi, osaatkin kertoa minulle millaisia yksiköitä laivalla työskentelee. Millaista teknoglogiaa siellä on?”
    Ylikersantti oli vastaamassa, mutta Varakommodori ehti ensin. ”Nazorak-teknologiaa. Kyllä teidän järjestönne tietää, kuinka tarkkoja ovat tykkimme ja herkkiä tutkamme.”

    Metsästäjä tarttui metallisine sormineen pöydän reunaan ja puski päänsä aivan kiinni Nazorakiin. ”Yksikkö 0899. Tästä eteenpäin sinä puhut vain silloin kun sinulle annetaan siihen lupa.” Metallihirmun ääni rikkoutui outoihin mekaanisiin särähdyksiin tämän äänenvoimakkuuden kasvaessa. Metsästäjä suoristi selkänsä ja astui taas sivummalle pöydästä, kääntäen katseensa takaisin 1034:n. ”Jatka.”
    ”Ei, ei meillä ole mitään erityistä. En ole erikoistunut teknologiaan, mutta voin antaa teille sarjanumeroita.”

    Klaanilaiset katsahtivat toisiaan, nousivat tuoleiltaan ja astelivat ulos huoneesta. Torakat jäivät kahden.
    ”Sanoinko jotain-” 1034 ihmetteli, mutta Varakommodori pudisti päätään.
    ”Kuulustelu on peli ja tämä on heidän siirtonsa. Hengitä syvään ja kerää rohkeutesi. Selviämme tästä hengissä.”

    Ylikersantti ei näyttänyt yhtään helpottuneemmalta. ”Mutta he ovat oikeassa. Miksi Amiraali ei räjäyttänyt tätä paattia heti, kun klaanilaiset hyppäsivät sen kyytiin?”

    Keskustelu jäi kuitenkin kesken, kun Matoro tuli huoneeseen kädessään pieni nippu rypistyneen näköisiä papereita. Hän heitti nipun suoraan pöydälle torakoiden eteen ja tarkkaili näiden reaktiota.
    ”Selittäkää mikä tämä on”, hän komensi.
    Jään Toa ei ollut aivan varma, mutta hän oli näkevinään Varakommodorin torakankasvoilla tapahtuvan nykäyksen. ”Tämä on niin salaista tietoa”, torakka aloitti. ”että emme tiedä operaatiosta enempää, kuin mitä näissä papereissa lukee.”
    Killjoy asteli sisään huoneeseen ripein askelin ja ärjyi samalla 0899:lle. ”Minä sanoin, että sinä puhut vain, kun sinulle annetaan lupa!”
    Matoro jatkoi: ”1034, selitä minulle omin sanoin kaikki, mitä tiedät noiden paperien sisällöstä.”
    Metsästäjä otti askeleen eteenpäin ja täysin odottamatta iski Ylikersanttia kasvoihin. Nuori torakka huusi kivusta ja Varakommodori irvisti karmeasta rusahduksesta, joka kuului kun metallinen nyrkki väänsi 1034:n toisen leuan vinoon. ”Vastaa!”
    Metsästäjä ja Toa vilkaisivat toisiaan. Kaksikon punaisempi osapuoli oli selkeästi mielissään päästyään aiheuttamaan kipua. Miltei sarkastiseksi äityvä ääni jatkoi. ”Kas niin, vai että koulutuskeskus. Miten heitä koulutetaan, kuinka paljon heitä on? Lukuja pöytään, sinä olet kirjanpitäjä.”
    ”Heitä on 22 ja johtaja. Koulutustilat ovat valtavat.”
    Matoro nyökkäsi vahvistavasti, ja 1034 jatkoi: ”Enkä ole varma mitä kaikkea siellä on. Ampumaratoja ainakin, vaikka en olekaan nähnyt Uuden Sukupolven käyttävän juurikaan perinteisiä Zamor-kivääreitä. Teräaseita sitäkin enemmän…” 1034 loi anteeksipyytävään katseen Varakommodoriin.
    ”Koulutustilat näin paatillanne”, Matoro varmisti ja kääntyi Killjoytä päin. ”Ja niin näki Sugakin.”
    ”Entä mitä tämä tarkoittaa? Papereissa puhuttiin ”Organismi SLTstä” isolla alkukirjaimella. Mikä se on?”
    ”E-en, tiedä”, 1034 sopersi.

    Killjoy nosti jälleen kätensä ja Torakka valmistautui uuteen iskuun. Sitä ei tullut, sillä Matoro oli tarttunut Metsästäjän käteen ja piteli tätä nyt paikallaan, estäen pidemmät pahoinpitelyt.
    ”Joy, jätä suurimmat miehisyyden pullistelusi tuonnemmaksi. Hakkaaminen ei auta keskustelussa. Sitäpaitsi luulen, että tuo ei oikeasti tiedä tästä ”Organismista”” Matoro puhui taas Joylle.
    ”Jos sinä nyt vähän muistelet, niin minä satuin olemaan Kenraali ja voi kyllä hakkaminen autti ihan joka hiton asiaan. Neuvo minua uudelleen kun olet maksanut velkasi, Toa.”
    ”… se torakkahan sen telkkarisi rikkoi. Ja ei, olen ollut monessa tilanteessa jossa hakkaaminen ei toimi. Muistatko vaikkapa Rautasiiven?”
    ”Muistatko sinä kuinka meillä jo oli tosi hyvä panttivankki suoran lähestymistavan ansiosta. Sitten eräät päättivät hidastaa tahtia ja katso kuinka kävi. Ja mitä sinuun tulee… Kuka. Käski. Tulla. Pelleilemään. Minun. Kotiin? Teillä oli juuri ollut vuosituhannen pakomatka. Sen jälkeen ei mennä huvikseen tutkimaan toisten mökkejä!” 1034 alkoi jo toipua saamastaan iskusta ja Torakkakaksikko katsoi kuulustelijoiden outoa keskustelua hämmentyneenä.

    ”Hei, onko tämä oikea aika alkaa tappelemaan siitä plasmatelevisiosta? Sovitaanko että maksan sen kun palaamme Klaaniin, jooko?”
    ”Kuvitteletko sinä tosiaan, että me vain palaamme Klaaniin…” Metsästäjä murahti ja lähti astelemaan turhautuneena pois kuulustelutilasta. Killjoy vilkaisi vielä vankeja, osoitti näitä varoittavalla sormella ja jätti Matoron yksin kuulustelutilaan.
    Hiljaisuus.
    ”Niinhän se on aina ennenkin mennyt”, Matoro sanoi hiljaa itselleen

  • Metorakk juttelee Purifierin kanssa -viesti

    Gaggulabion työhuone, Bio-Klaanin saari

    Metorakk oli turhautunut. Suurinpiirtein yhtä turhautunut, kuin kaikki muutkin sisämaahan määrätyt skakdit. Hän tiesi, ettei Klaaniin voisi hyökätä pelkin skakdivoimin, mutta hän ei ymmärtänyt miksei torakat muka olleet valmiit.

    Metorakk selasi kenraalilleen lähetettyjä raportteja. Ne sisälsivät lähinnä tietoa zyglakien kovistelusta ja joukkojensiirrosta satamaan. Skakdien ainut operaatio tällä hetkellä oli maihinnousu läheiselle viidakkosaarelle, josta Nazorakit eivät olleet kyenneet voittamaan vastarintaa (mitä pellejä, Metorakk tuumi).

    Huone haisi sikarille ja skakdille. Likaisen pöydän kulmassa oleva upouudelta näyttävä nazorak-valmisteinen tietokone ilmoitti puhelusta. Moinen huipputekninen laite ei soveltunut lainkaan muuten askeettiselta näyttävään huoneeseen. Huonekalut olivat puuta ja katossa roikkuva hehkulamppu räpsähteli. Pöydän toisessa kulmassa oli Gaggulabion buglamiitillä ja kullalla päälystetty sikarinhajuinen sikarirasia. Metorakk murahti ja siirtyin koneen ääreen.

    Avautuneessa ikkunassa näkyi oudot mustavalkoiset hampaikkaat kasvot. Metorakk avasi ääniväylän yhteydenottajaan.

    ”Iltaa Metorakk. Oikein erinomaista sellaista.” Tuulen kova humina kohisi soittajan mikrofonista. Puhujan ääni oli käheä ja siitä paistoi miltei omahyväinen äänensävy. Metorakk hätkähti. ”… kuka sinä olet?”

    ”Voi etkö sinä tunnista ääntäni vanha toveri? Taisit saada aika tällin Xialla.” Metorakkin muistot palasivat muutamaa viikkoa taaksepäin Xian yläpuolella leijuneeseen epäonniseen ilmalaivaan. Skakdin muisti hätkähti salamannopeasti rullaamaan ja pian tämä tajusikin vastauksen olevan ilmeinen. ”Purifier?”

    Kidakkaat kasvot nyökyttelivät. Tila niiden ympärillä näytti täysin pimeältä. Syynä oli Purifierin kameran älykäs sijoittelu. Tämän kasvoja kuvaava kamera oli nimittäin kypärän sisäpinnassa. ”Hah. Hieno arvaus. Purifier, kyllä. Ehkä nykyään jopa hieman enemmän.”

    ”Jätä kehusi muille. Minä luulin, että sinä murskaannuit sinne vuorelle.” Purifier hymähti vastaukseksi. ”Minusta eroon päästäkseen pitää tehdä paljon muutakin kuin vain pääni murskaaminen. Myönnettäköön, en odottanut ensin sinunkaan poistuneen paikalta elossa.”

    Purifierin suunnasta vinkuva tuuli peitti osan puheesta ja Metorakk kävi ohjainten kimppuun, säätääkseen äänenvoimakkuutta kovemmalle. ”Missä sinä oikein olet?

    ”Lennän meren yllä kuusisataa kilometria rannikosta mekaanisen tuhontuojan sisällä.” Metorakk ei kysynyt enempää. ”Noh, mistä tämä yllättävä yhteydenotto? Oletan, että sinulla oli jotain asiaakin.”

    ”Voi kyllä. Minusta tuntuu että sinä voisit auttaa minua. Nimittäin, minulla olisi sillä pahaisella saarella tehtävä. Haasteeltaan huomattavasti suurempaa, mitä johtajasi on tarjonnut. Vanhan liiton nimissä. Mitäs sanot?” Kuuluisa skakdinhymy valtasi Metorakkin kasvot hetkeksi. ”Kerro lisää”, hän sanoi lyhyesti.

    Purifier myhäili tyytyväisenä. Kypärän sisällä liikehtivät kasvot vastasivat hymyyn. ”Minulla on Klaanissa eräs vanha ystävä, joka luultavasti hyvin pian löytää itsensä tilanteesta, jossa hän haluaa ulos Klaanista. Jonkun täytyy päästä sisään ja saada hänelle viesti. Tämän viestin jälkeen hän tarvitsee aluksen. Mahdollisimman neutraalin sellaisen, jotta hän pääsee poistumaan saarelta huomaamattomasti… Voi toki olla että pyydän paljoa, mutta sinä tiedät, että minä maksan erittäin avokätisesti.”

    Metorakk mietti. ”Tämä… ystäväsi. Mistä tunnen hänet ja koska hänet pitää saada pois sieltä?”

    ”Minä lähetän sinulle tarkan kuvauksen. Hän on hyvin ainutlaatuinen joukossaan. Löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ajasta sen sijaan… kuusi päivää. Kyllä, kuusi päivää on riittävästi hänelle. Hän tuskin yllättyy nähdessään teidät.”

    Purifierin kasvokuva peittyi tämän lähettäessä Metorakkin eteen tietoja. Skakdi työnsi kasvonsa lähemmäksi näyttöä, tämän tarkastellessa tehtävän kohteen tietoja. ”… miksi aina kuusi”, Metorakk mutisi itsekseen katsoessaan kuvaa.

    Purifier odotti hetken ja antoi Skakdin käydä tiedot läpi rauhassa. Metorakk nosti lopunsa katseensa ruudusta ja Purifier tiesi jatkaa. ”Olettaen että vastauksesi on kyllä, tulette löytämään hänet aivan linnoituksen muurien ulkopuolelta. Länsilaidan puolustus on kevyintä, joten oletan, että se on hänen valintansa. Tämän jälkeen teidän on tarkoitus saattaa hänet hankkimallenne alukselle. Jos kaikki menee hyvin, pääsette tekemään tämän todella vähin äänin. Uskotko, että alus järjestyy?”

    ”Kyllä järjestyy. Mikä on suunta, johon jatkamme Klaanista?”

    ”Olen järjestänyt turvakodin Steltin etelärannikolle. Metsästäjien rannikkovartiosto ohjaa teidät oikeaan paikkaan. Voitte samalla noutaa palkkionne sieltä. Tehtävä on suoritettu kun ystäväni on päässyt perille turvallisesti.”

    ”Tämä on sovittu”, Metorakk kuittasi. Purifier nyökkäsi lyhyesti ja yhteys katkesi.

    Metorakk oli hetkessä tyytyväisempi päiväänsä. Hänen aivonsa alkoivat heti työstää suunnitelmaa huoneen hiljaisuudessa.

    [spoiler=Infondaarenia.]Kuten varmaan jokainen sen arvaa, Matoro vastaa puolesta tästä viestistä.[/spoiler]

  • Rautasiivellä 8: Finaali

    [spoiler=Tattaraa.]Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.[/spoiler]

    SS Rautasiipi

    Punaisen haarniskan rautaiset sormet raastoivat metallista kantta naarmuille Killjoyn pyrkiessä nostamaan itseään tolpilleen. Polvet tutisten Metsästäjä koetti pudistella päänsä selväksi, havahtuen pian tuijottamaan kypäränsä sisäpinnan järkyttävää halkeamaa. Hän oli rysähtänyt isommasta vauhdista kuin kuvitteli.

    Hän ei tiennyt miten pitkään oli maannut kannella, mutta päätellen edessään seisovasta sinihopeisesta hahmosta, ei luultavasti kovin pitkään. Killjoy hymähti nähdessään Summerganonin pitävän työn takana ollutta Amiraalia tarkasti ionikatanan vihreän hohteen loimussa, ja Haikin oli ottanut otteeseensa ilmeisen upseeriarvoisen torakan. Tämä yhdistettynä Bloszarin pahasti haavoittuneeseen sinihattuiseen Nazorakiin, panttivankitilanne oli hyvä. Matoron ilmestyneeseen käteen tarttuen Joy kampesi itsensä lopullisesti pystyyn, heräten samalla todellisuuteen voitonriemustaan.

    Koko Metsästäjän näkökenttä oli torakkaa. Aseet tanassa seisovat sotilaat tähtäsivät Klaanilaisjoukkoa armotta. Killjoy tiesi, että temput olisivat turhia. Yksikin väärä liike ja jokainen tiimiläinen murenisi valtavan Zamor-sateen keskellä. Ryhtinsä menettänyt soturi vilkuili Rautasiiven kannen rakenteiden katoille. Nazorakeja pitkien kivääreiden kanssa kirmaili edes ja taas, hyviä sijainteja varmistellen. Tarkka-ampujat ympäri laivaa olivat valmiita ampumaan Amiraalinsa vapaaksi, joka yksi kuulostaen siltä, kuin pyrkisi eroon keuhkoistaan. Amiraali vaikutti kuitenkin selvinneen laskeutumisentapaisesta pienin vahingoin.

    Killjoyn tykkikäsi kolahti hiljaa. Hai loi kysyvän katseen Metsästäjään, jonka käden osaset vaihtoivat hitaasti paikkaa. Vähitellen kanuunan mekanismit västyivät ja savuava nyrkki liukui esiin aseen takaa. Matoro katsoi tapahtumaa kulmat koholla. Killjoy vain tuijotti kättään, mutisten hiljaa: ”Mitään ei ole tehtävissä.”

    Klaanilaisten keskelle laskeutui hiljaisuus. Edes Tronie ei piristänyt muita mielensisäisillä viesteillään. Yllättäen koko kansi kuitenkin täyttyi metallisesta ryminästä ja voimistuvasta huminasta. Niin klaanilaiset kuin Nazorakitkin käänsivät katseensa äänen lähdettä kohti.

    Valtava, koko torakkain laivaston lippulaivan suurin tykki kääntyi ensin kohti Rautasiiven rönsyilevää päätornia, ja siitä tähtäys siirtyi entistä alemmaksi, suoraan laivan kanteen, keskelle kaikkea. Järisyttävänkokoisen mörssärin piippu oli miltei puolisataa metriä pitkä, ja läpi näytti kulkevan jonkinlainen sähkövirta. Koko kapistus oli peitetty isoilla, raskailla metallilevyillä kylkeen kiinnitettyä ohjaamoa myöten. Ase seisoi raskaan tuen varassa, joka oli miltei koko kannen levyinen, ja jakoikin laivan etuosan kannen kahteen osaan.

    Kun tykki pysähtyi kolina lakkasi, mutta uusi ääni tuli tilalle. Ilmeisen kaikkialta tuleva, mieltä silpova vihlona täytti kaikkien pääkopat. Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja tilalle tuli vaimeaa huminaa. Ja puhetta.

    ”Nazorakit! Laskekaa aseenne.”

    Torakat kallistelivat ällistyneinä hyönteispäitään ja koettivat pähkätä, mistä puhujan ääni oli lähtöisin. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan Nazorakein omat megafonit, joita oli ympäri Rautasiipeä. Ilmeisesti puhuja oli massiivisen tykin ohjaamossa.

    ”Eikö tuo ollut…” Bloszar ällisteli.
    ”Ruki. Oli”, Hai vahvisti, mutta piti naamansa peruslukemilla. Suurimman osan ilmeet kuitenkin hieman kirkastuivat.

    ”Laskekaa aseenne”, valtavan pyssykän kaapannut Ruki toisti komentonsa.
    ”Ja äkäiseen. Hopi hopi. Muuten mosautamme tälle kaunottarella paattiin sellaisen laakin että oksat pois”, Troopperinkin ääni raikasi ympäri sota-alusta. ”Vaikka ei uppoaisi, niin ainakin nokkamiehenne häviää savuna ilmaan. Ei, ei edes savuna, jonain vähäisempänä.”

    Rätin rätin, ja sitten kaiuttimista kuului korkea torakka-ääni vahvalla Zankrzoralaisella korostuksella.
    ”Jos niin teette, hävitätte omatkin joukko-osastonne.”

    Rätin rätin.

    ”Ja sitähän kukaan meistä ei halua. Joten entä jos päästäisitte meidät menemään?”

    Rätin rätin.

    Hiljaisuus.

    Komentohuone #2

    ”Kapteeniluutnantti 246. Meillä on ongelma”, harmaatakkinen Nazorak kertoi mikrofoniin eräänlaisessa valvontahuoneessa syvällä aluksen uumenissa. Kamerat näyttivät kuvaa kannen kriittisistä tapahtumista ja juuri tällä hetkellä Nazorakit tunsivat, kuinka heidän narunsa Klaanilaisista katkeilivat. Massiivinen tykki oli kääntänyt taistelun yhtä nopeasti kuin itse tykki oli kääntynyt. Tai oikeastaan paljon nopeammin, koska tykki oli hidas pirulainen.

    Mutta kuitenkin.

    Kansi

    ”Mitä nyt?”, Bloszar kysyi pitäen edelleen tiukassa otteessa yhtä nazorakia. Lukemattomat ruskeat torakat tähtäsivät edelleen joukkoa joka suunnasta, mutta nyt ne olivat selkeästi epävarmempia. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Nazorakit eivät halunneet saada tykistä eivätkä Klaanilaiset nazorakien aseista.

    ”Päästäkää meidät menemään, tai Amiraalinne kuolee!”, Summerganon huusi kantavalla äänellä. Ionikatana hehkui nazorakin kaulalla.

    Hiljaisuus. Epäluonnollinen, odottava ja painostava hiljaisuus.

    ”Minulla on huono tunne tästä”, Matoro muutti sanoiksi kaikkien muiden ajatukset. Jään Toa puristi kevyen katanansa kahvaa.

    Tykkin ohjaamokoppero

    Panssaroitu ohjaamo oli ahtaanpuoleinen koppi, ja koko sen etuseinän leveydeltä meni ohut mutta uskomattoman paksu panssarilasi. Huone oli kuusikulmion muotoinen, ja seinillä oli useita järjestelmiä, näyttöjä ja muita teknisiä aparaatteja. Troopperi istui nazorakeille mitoitetussa vihreässä tuolissa ja piteli käsillään kahta ohjausvipua. Hän tuijotti silmä kovana vihreän sävyistä näyttöä, johon välittyi kuva tähtäyspaikasta.

    Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkytti viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä. Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkyttivät viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä.

    ”Tämän pitäisi ostaa meille aikaa”, Troopperi myhäili ja tarkensi tykin asemaa.

    Kansi

    Klaanilaisten muodostama ympyrä eteni hitaasti kohti tykkiä, pitäen jatkuvasti muodostelmansa. Nazorakit vetäytyivät tieltä vankien takia, mutta olivat silti jatkuvasti valmiita hyökkäykseen. Summerganon, Hai ja Bloszar pitelivät kolmea vankia ringin keskellä. Matoro johti joukkoa ionikatana välkkyen kohti tykkiä Killjoyn suojaten takaa päin. Hain miehistö kuljetti hitaasti virkoavaa Lignokia kulkien Tronien kanssa sivustoilla.

    Ylikersantti 1034 puristi torakanhampaitaan yhteen niin lujaa kuin kykeni. Sinilakkinen torakka maistoi veren suussaan ja teki parhaansa ollakseen vilkaisematta alaspäin. Hänen vasen jalkansa oli mössönä, eikä näky ollut 1034:lle siedettävä. Hän rukoili tajuttomuuden iskevän pian.

    Tykkitornin ohjaamokoppi

    Troopperi nojasi kyynärpäillään ohjauspaneeliin, vakuuttellen vieressä hermoilevalle Rukille ja ennen kaikkea itselleen homman olevan hallinnassa. Mikki kädessään seinää vasten istuva Ruki meinasi luhistua jännityksestä ja pelosta. Hän toivoi vilpittömästi Troopperin olevan oikeassa.

    Pakonomaisesti jalkaansa heilutteleva Troopperi seurasi kauempana kannella seisovaa joukkiota. Perääntyminen näytti todella hitaalta ja Toa kohensi asentoaan, valmistautuen istumaan tuolissa vielä tovin. Hän tiesi, että Rukin suunnitelma tykin käyttämisestä oli uhkapeliä, mutta paremman puutteessa sai kelvata. Ja ainakin toistaiseksi kaikki meni hyvin, klaanilaisrinki oli saanut Lignokin poimittua, ja eteni kohti laivan reunaa ja Hildemaria.

    Jalkojensa asentoa vaihtaessaan kopissa humahti yllättävä koneiston ääni ja ohjauspaneeli sammui yllättäen täysin. Troop nousi hädissään pystyyn, luullen aiheuttaneensa oneglman itse. ”Eijeijei! Taisin vahingossa painaa väärää nappia. Odotas, kyllä tämä tästä, ihan kohta, kunhan löydän ne oikeat ohjaimet…”

    Troop kuitenkin havahtui Rukin koputukseen ja pian Toan olkapään yli kurottava sininen käsi osoitti kopin ikkunasta ulos. Kannen valonheittimet olivat sammuneet ja muiden pienempien tykkitornien kopit olivat täysin pimeänä.

    Troop puri nyrkkiään, Rukin vapistessa takana. Klaanilaiset olivat menettäneet ainoan suojansa ja Hildemarin tienoille oli matkaa vielä miltei kymmenen metriä. Troop latasi elementtivoimiaan, valmiina puolustautumaan torakoita vastaan. Hänen kummatkin kätensä syttyivät hiljalleen tuleen, ja Toa kääntyi Rukia kohti.
    ”Oletko valmis?”

    Vastaus oli nielaisu.

    Kansi

    Killjoy kirosi kuullessaan koneiston äänen ja vain silmänräpäystä myöhemmin valonheittimet sammuivat, jättäen kannen väen hämärään alkuiltaan. Klaanilaisten askeleet pysähtyivät sillä sekunilla, kun sähköt katkesivat ja jalat pyrkivät ottamaan maasta kunnollisen sijan. Nazorakien joukot pysyivät vaitonaisina, mutta ottivat usean askeleen lähemmäksi klaanilaisia.

    Tunnelma kiristyi entisestään, eikä kukaan oikein tiennyt, miten päin olla. Klaanilaisilla oli yhä panttivangit, mutta järjestäytyessään uudelleen tarkka-ampujat saattaisivat onnistua vapauttamaan torakat.

    Nyt, arvon toverit klaanilaiset, joukkio kuuli mielissään. Suosikkikalanne kokeilee nyt jotakin. Te, valmistautukaa juoksemaan laivan reunalle, Hildemar on ihan siinä alla. Hauskaa matkaa.

    Ennen kuin kukaan ehti pukea ajatuksiaan sanoiksi, akvaario lennähti klaanilaisten keskeltä keskelle torakkajoukkoa ja sinkoili jokaiseen suuntaan. Muutaman sekunnin hämmennys oli tiukkojen paikkojen ykkösmiehelle tarpeeksi, ja Matoro hihkaisi klaanilaiset liikkeelle. Aivan kaikkien huomio ei pysynyt tilanteen mukana, ja osa Hain miehistöstä jäivät yhdeksi hetkeksi liian pitkäksi aikaa paikalleen.

    Muutaman lyhyen juoksuaskelen jälkeen klaanilaiset olivat taas jähmettyneet paikalleen, mutta tällä kertaa aivan kaiteen tuntumaan. Sankareiden harmiksi kiinni napattu Tronie ja osa Hain miehistöstä olivat kuitenkin nyt torakoiden hallussa, eikä Troopperista ja Rukista ollut havaintoa. Kansi oli nyt hiljaisuuden lisäksi myös täysin liikkkumaton. Täydelliseen pattitilanteeseen ajautunut laiva seisoi osapuolineen täysin jämähtäneenä. Sadje huokaili hermostuneena, yrittäen kurkkia tapahtumia tiiviin Klaanilaisrivin takaa. ”Noh… mitäs sitten?”

    Vastaus tuli kuitenkin klaanilaisena, kun Troopperi paiskattiin muiden eteen. Vatsallaan retkottava Tulen Toa oli ruhjeilla, osia panssarista puuttui, ja ennen kaikkea hän oli melkoisen liikkumaton.

    ”Troopperi!” Gefel huudahti ja ryntäsi mukiloidun hahmon tykö. Matoralainen käänsi Toan ympäri, ja näki pahoin vauroutuneet kasvot: Toinen silmä oli likimain muurautunut umpeen, puolet kasvoista oli veren peitossa ja rintapanssarista oli lohjennut suuri pala pois. Troopperi kuitenkin hengitti, joskin kivuliaan kuuloisesti.

    ”Olisimme leikanneet häneltä raajan tai pari”, Troopperin viskannut torakka murahti. ”Mutta eiköhän sitä ole nähty jo ihan riittävästi.”

    Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti vastata mitään, torakka jatkoi. ”Ettekä arvaakaan, missä kunnossa se tyttö on.”

    Matoro ymmärsi asettaa kätensä Killjoyn olkapäälle, jossa tyhjä ohjuspatteri selvästikin teki tähtäysliikkeitä.
    ”Hillitse itsesi. Tällä hetkellä voit ainoastaan tapattaa klaanilaisia”, Suga mumisi hiljaa. Metsästäjä ei vastannut.

    Killjoy tuijotti vain Summerganonia, yksiä niistä harvoista, joihin hän luotti koko Klaanissa. Tietäen toverinsa sanojen todenmukaisuuden, Killjoyn aivot kävivät taistelua, taistelua, joka päättyi siihen, kun Killjoy veti ranneteränsä esiin. ”Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että nuo olisivat valmiit riskeeraamaan johtajansa. Sinun oletuksesi saattaa johtaa Ruk- heidän kuolemaan. En anna sinun tehdä tätä, minä haen heidät väkisin.”

    ”Hah”, kuului ylimielilinen ääni Sugan kuristusotteesta. Klaanilaiset käänsivät katseensa panttivankiinsa, Killjoy laski teräkätensä.
    ”Teillä on nyt hyvä tilaisuus oppia jotain. Kuulkaa siis, kun kerron teille tarinan”, Amiraali puhui.

    Kukaan klaanilaisista ei kommentoinut. Suga tiukensi otettaan ionikatanasta.

    ”Kauan sitten, kaukana pohjoisilla merillä, kun minä olin vasta nuori torakka, lajimme kartoitti maailmaa. Maailman hyytävät ääret ovat vaarallisia vesiä, emmekä konsanaan olleet kokeneet moista myrskyä. Tyrskyissä heittelehtivä laivamme oli jäävuorten ympäröimä, ja niiden koosta päätellen mustan veden syvyys olisi riittänyt nielemään vaivatta satoja kertoja alustamme isomman paatin. Meistä kokemattomimmat olivat kannen alla, ainoastaan teilu tusina seisoi jäänmurtajan kannella talviviittoihin kääriytyneenä. Tuuli olisi riittänyt hyytämään kauniit muistot kenen tahansa mielistä, ja lumituisku esti meitä näkemästä kivenheittoa pidemmälle.”

    ”Älä luulekaan”, Matoro vastusti. ”Emme anna tarkka-ampujillenne aikaa tähdätä.”

    Amiraali kohotti kulmiaan.

    ”Voi, uskokaa pois. Tämän te tahdotte kuulla.”

    Matoro vaikeni, mutta tarkkaili kiikarisilmällään jatkuvasti ympäristöä tarkkuuskiväärein varustautunieden Nazorakien varalta.

    Amiraali jatkoi kertomustaan: ”Kun nostin turkiskaulustani parempaan asentoon, takanani kiikaroinut Nazorak-upseeri kellahti selälleen. Minä ja ilmeisen moni muukin veljistäni luulimme hänen olevan vain seuraava lisäys pituutta keränneeseen paleltumatappiolistaan, emmekä hätiköinet toimissamme. Kannen alta esiin kutsuttu lääkintämies kumartui vainajan ylle, mutta hän ei ehtinyt raporttiaan tehdä, kun ymmärsimme, mitä oli tekeillä. Kaksi muutakin meistä sai samanlaisen, äänettömän myrkkynuolen otsaansa, ja heittäydyimme maihin.

    ’Steltinpeikot!’ joku huusi, ja tiesin miehistömme ajautuneen jo aiemmin kanssamme taistelleen kapinallisosaston väijytykseen. Kyseinen, pohjoisia meriä piinannut ryhmä näyttäytyi harvoin, ja heistä kuulee vielä tänäkin päivänä kerrottavan legendaa merenkulkijoiden keskuudessa.”

    ”Minä en pidä tästä”, Hai murahti, ja vilkuili ympärilleen. Hildemar oli aivan heidän sijaintinsa läheisyydessä, mutta hän tiesi hyvin, mitä seuraisi turhasta hyppimisestä.

    Minä ja kaksi hyvää ystävääni kävimme heti toimiin, ja ryömimme pienen aluksemme laidalle. Silloinen läheisin neuvonantajani tarttui harppuunan ohjaksista, ja suuntasi kaiteeseen kiinnitetyn partaveitsivalaanpyyntiaseen kohti suurta jäävuorta, jolta päättelimme vihamielisten jättiläisten meitä hätyyttävän.

    En koskaan saanut tietää, millä peikot meitä tähtäsivät, mutta siinä lumyräkässä omilla aseillamme tulittaminen oli turhaa sohimista. Kaksi sokkoa harppuunaa laukaistuaan upseerikumppanini sai hänkin nuolesta.

    Sinä päivänä minä opin tärkeän läksyn: Joskus harppunan ammusten täytyy räjähtää.”

    Klaanilaiset katsahtivat Amiraalin harppunajalkaan. Jossain sen sisuksissa välkkyi punainen valo, ja nyt hiljaisuudessa kaikki kuulivat koiven sisuksista pientä, tasaista piipitystä.

    ”Et voi olla tosissasi”, Bloz aloitti, mutta tuli Amiraalin keskeyttämäksi.
    ”Minä ole hyvin tosissani. Katsokaas, minä olen valmis kuolemaan omilla ehdoillani. Mutta oletteko te valmiita toistenne kuolemaan?”

    Lausahdus pysätti ajan täysin. Bloz yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hänen suustaan lähti ilmoille ainoastaan äänetön henkäys, kun kukaan ei osannut sanoa mitään.

    Hai mulkoili kulmiensa alta Amiraalia, joka oli Sugan väkevässä otteessa. Sitten hänen katseensa kääntyi taas hänen vangiksi jääneisiin miehistön jäseniinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli päällimäinen tunne. Syyllisyys siitä, että oli ottanut heidät mukaan matkalle? Vaiko kaikki ne pintaan nousseet sotamuistot? Yhtäkkiä hän kuitenkin näki Amiraalin tulevan heitetyksi Nazorak-lauman keskelle, jääseinän muodostuvan klaanilaisten ja torakoiden väliin ja kymmenien Zamor-aseiden laukeavan, ja siinä samassa voimakas käsivarsi tuuppasi hänet laidan yli.

    Molskis.

    Klaanilaiset ja kaksi torakkavankia nostivat päänsä merestä, ja kömpivät äkkiä Hildemariin.
    ”Mitä tapahtui?” Sadje ihmetteli, kun Hai kumartui ojentamaan kätensä laidan yli auttaakseen Matoralaisen kyytiin.
    ”Se olin minä”, Suga sanoi värittömästi. ”Anteeksi.”

    Sadje ei ymmärtänyt, mutta ympäri käännyttyään katsomaan Bloszardia, joka tuijotti haikeasti korkealle SS Rautasiiven laidalle, hän ymmärsi Sugan osoittaneen sanansa Blozille. Sadje tiesi, että vangiksi jäänyt kala merkitsi Toalle paljon.

    Tunenlma ei muutenkaan ollut se hilpein. Hai miehistöineen oli myös aivan maansa myynyt ja Matorokin pysyi vaitonaisena sitoessaan kahta haavoittunutta torakkavankia, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet lainkaan halukkailta taistelemaan vastaan, sinihattuinen ei ollut edes tajuissaan. Yllättävin näky oli kuitenkin Killjoy: punainen metsästäjä oli jäässä. Kirjaimellisesti, kokonaan, jäässä.

    Summerganon kopautti kenraalia miekallaan, ja haarniskan jääkerros poistui. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa tai tehdä mitään, Summerganon puhui jälleen samalla, värittömällä äänensävyllä.
    ”Et olisi lähtenyt muuten. Minun oli pakko.”

    Hai tuli nopeasti kahden väliin.
    ”Kaikki ei ehkä mennyt putkeen, mutta tärkeintä on, että olemme elossa. Sugan uhkapeli onnistui.”
    ”Uhkapeli?” Sadje ihmetteli.
    ”He eivät tappaneet meitä sillä hetkellä, kun Suga vapautti Amiraalin ja huitaisi meidät mukanaan kaiteen yli” Matoro puuttui keskusteltuaan, ja viimeisteli torakoiden solmut. ”Hildemar on yhä yhtenä kappaleena, joten he pitävät meitä elossa jostain muusta syystä. Mutta nyt meidän on päästävä pois, emme saa ystäviämme vapaiksi omin avuin, emme millään.”

    Täyteen vaihtiin nopeasti kiihdyttänyt laiva irtaantui Rautasiivestä niin pian kuin mahdollista, satojen Nazorakien katsellen pakenevaa joukkoa. Kannella kaukoputken ikkunan läpi Amiraali loi ensin pitkän silmäyksen Hildemariin, ja sitten mulkaisi halveksien klaanilaisvankeihin. Sellikäskyn saatuaan vangiksi jääneitä klaanilaisia alettiin taluttaa kannen alle. Amiraali itse aloitti nilkuttamisen komentotornia kohti.

    Hildemar

    Vaisuissa tunnelmissa Hai ohjasi laivansa takaisin sen alkuperäiselle kurssille. Hänen viereensä istahtanut Bloszard oli ollut hiljaa koko paon jälkeisen ajan.

    Summerganon vartioi toisaalla ovea, jonka takana punainen Metsästäjä sulatteli pukuaan. Heitä odottaisi vielä pitkä juttutuokio…

  • Rautasiivellä 7: Monta ohjusta

    SS Rautasiipi

    Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.

    002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.

    Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.

    Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.

    Troopperi… Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.

    Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei’ittäsivät hänet.

    Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.

    Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla.
    ”Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.

    Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.

    Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen.
    Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!

    Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa.
    ”Jos harppuunani olisi kunnossa…” Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. ”…puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin-”
    ”Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin.”
    ”Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!”

    Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.

    ”Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi,” Suga puhisi jakaessaan iskuja. ”Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!”

    Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.

    ”Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.”

    Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.

    Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (”Kiva lisäosa, Hai-mies.”) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.

    ”Lignok!” Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.

    Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.

    Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.

    ”Mitä kummaa ne puuhaavat?” Gefel äimisteli. ”Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa?”
    ”Äänessäsi on liikaa optimismia,” Hai varoitteli. ”Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.”

    Kaaos väistyi.

    [spoiler=Diupadai.]Musiikki voisi myös.[/spoiler]

    ”No voi Karzahni.”

    Samassa kansi kuitenkin tärähti, kun punainen haarniska laskeutui raskaan kuuloisesti klaanilaisten keskelle.
    ”Joy, ehdinkin jo ihmet-”
    Käden entinen kenraali kuitenkin hiljensi Sugan käsimerkillään. Joukkion vaietessa lähestyvät marssiaskeleet kuuluivat selvemmin ja selvemmin.
    ”Tarvitsemme panttivangin” Killjoy totesi ykskantaan.
    ”Panttivangin?” Hai kyseenalaisti suunnitelmaa. ”Eikö näiden koko pointti ole se, että näitä on näin paljon. Kuka olisi niin tärkeä, ettei mukamas olisi uhrattavissa?”

    Marssiaskelet lähenivät hetki hetkeltä, klaanilaisten aika oli käymässä vähiin. Vahvistukset olivat tulossa.

    Killjoyn kypäräinen pää heilahti lasisen komentosillan suuntaan. Teleskooppisilmällä varustettu Matoro oli ainoa joka näki Joyn ehdotuksen.
    ”Onko tuo… Amiraali?”
    ”002 itse. Nazorakin johtoportaan numero kaksi”, Killjoy varmisti. Suurin osa klaanilaisista tunsi kyseisen torakan maineelta: ylpeä merikarhu johti torakkain laivastoa suhteellisen itsenäisesti ja pukeutui hulppeisiin kaapuihin. Yksikään järjestön jäsen ei kuitenkaan ollut kohdannut tätä nilkuttavaa torakkapäällikköä kasvotusten.
    ”En tahtoisi olla ilonpilaaja”, Sadje pisti väliin. ”Mutta eiköhän tuo ole aika vahvaa panssarilasia. Millä meinasit päästä siitä läpi?”

    ”Ammun sitä kaikella.”
    ”Kaikella?”
    ”Ihan hiton kaikella.”

    Samalla hetkellä Killjoyn rakaettisaappaat käynnistyivät ja punainen haarniska nousi ilmaan voimakkaiden moottorien avulla. Vaarallisen näköisiä Zamoreja rakettimaisine kavereineen alkoi heti sinkoilla joka suunnasta Metsästäjää kohti, mutta nopeasti liikkuva ja raskaasti aseistettu hahmo tiesi selviävänsä kohteensa luo.

    ”Yksi ei yksinkertaisesti tuhoa komentosiltaa…” hän huusi ilmassa.

    Rautasiiven ilmatilan puoleenväliin päästyään Killjoy näytti hajoavan osiksi. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin aivan hemmetinmoisesta määrästä ohjuksia ja ammuksia ja Joysta itsestään, jotka kaikki jatkoivat matkaansa kohti komentosiltaa.

    ”Mutta minulla ei olekaan yhtä vaan MONTA OHJUSTA!”

    JATAMM-KLBAMMOBAMMM!

    [spoiler=Eh.]…ja tämän musiikin voikin lopettaa tähän.[/spoiler]

    ***

    Amiraali katsoi, kun ikkuna räjähti hänen naamalleen. Lasinsirpaleita ilmassa, ja sitten punainen haarniska nappasi torakkajohtajaa vatsan kohdalta. 002 tunsi nousevansa ylös huoneen katon noustessa romahtaessa alas. Seuraavaksi harppuunajalkainen upseeri lensi Killjoyn kovassa metalliotteessa ilmojen halki, kohti klaanilaisrinkiä. Zamorit olivat lopettaneet Joyn tulittamisen tämän päästyä komentosillan tuntumaan, mutta ilmeisesti muutama ammus oli osunut rakettimonoihin, kaksikon laskeutuminen oli nimittäin enemmänkin romahdus.

    Tappajakyborgi-amiraali -yhdistelmä iskeytyi kipeän kuuloisesti metalliseen kanteen. Kesti hetki, ennen kuin sekava Klaanilaisjoukko tajusi, mitä oli tapahtunut. Komentosillan julkisivu oli romahtanut, ja nyt Joy oli puolitajuissaan maassa Amiraalin vieressä.

    Matoro puristi tiukasti ionikatanaansa. Hän yritti parhaansa mukaan saada tilanteesta edes jonkinlaista yleiskatsausta, mutta se osoittutui vaikeaksi. Koko porukka oli parhaillaan kannella. Heidän oikealla sivustallaan oli jonkinlainen väliaikaiskatos ja vasemmalla puolella avointa kantta ties kuinka pitkään. Oman lisänsä sangen epäkauniiseen maisemaan toivat muutamat torakanraadot, epämääräiset varusteet ja kaikenlainen roju, mitä kannella oli. Muunmuassa komentosillan materiaalia lojui yhden Joyn kääntämän panssarivaunun kappaleiden seassa. Nazorakit olivat epäilyttävän hiljaa, ainoastaan marssin ryminä kuului.

    Matoron oikealla puolella oli Summerganon, joka oli yrittänyt pitää nazorakeja loitolla maasta poimimallaan zamor-kiväärillä. Nyt hän vain kuulosteli huolestuneen näklisenä. Hieman taempana oli Hai sekä tämän laivan miehistön jäsenet. Lignok makasi heikon oloisena maassa hänen toverinsa yrittäessä auttaa tätä. Sadje oli hämillään ja yritti hakea turvaa muusta matoranjoukosta.

    Bloszar roikotti yhtä barettipäistä, haavoittunutta torakkaa kiinni tämän käsistä. Tulen Toa kuitenkin katseli yllättävän säälivästi panttivankiaan. Klaanilaisen toisessa kädessä kohosi taivasta vasten uhkaavan näköinen tuliase, joka oli hetki ennen Nazorakien perääntymistä osoittanut tulivoimansa. Blozin vieressä Tronie virnisteli sinivihreästä akvaariostaan käsin.

    Välittömästi hetkellä, kun Joy iskeytyi vieraansa kanssa kanteen, tilanne sähköistyi. Oliko totta, että torakoiden toiseksi korka-arvoisin johtaja oli käytännössä heidän vankinaan?

    Amiraali yritti välittömästi suorittaa nilkkaavaa nousuaan, mutta Summerganon oli nopeasti syöksynyt Torakkaa kohti ja nappasi tämän kädet selän taa. Voitonriemu paistoi Jään Toan silmistä.

    Ilme kuitenkin muuttui pikaisenlaisesti, kun torakat tulivat esiin. Ällistyttävän siistissä muodostelmassa ja korein haarniskoin varustautuneet Nazorakit tulivat esiin, jokaisesta suunnasta samanaikaisesti. Klaanilaiset saivat kuitenkin kiittää onneaan, että vastassa oli vihollinen joka odotti tulikäskyä. Skakdien käsissä panttivangit olisivat tuskin auttaneet penniintyneen puupalon vertaa, Nazorakit olivat kuitenkin huomattavasti järjestäytyneempi vastus. Niinpä torakat tyytyivät kohottelemaan aseitaan ja varmistamaan asemiaan klaanilaisten ympärillä.

    ”Tämä ei pääty hyvin”, Hai mutisi klaanilaisten perääntyessä aina vain pienemmällä alueelle. ”Olen kokenut tämän ennenkin. Ja näilläkin on taatusti tarkka-ampujia.”

    Klaanilaisilla ei ollut enää tilaa perääntyä. Sankareiden selät ottivat toisiinsa kiinni, Lignokin liki tajuttoman kehon lojuessa muutaman metrin päässä. Sinibaretti alkoi myös vaipua tiedottomuuden toiselle puolen. Amiraali osoitti harppuunajalallaan maahan luhistunutta Onu-Matoralaista suoraan kasvoihin.

    [spoiler=Köh.]Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.[/spoiler]

  • Rautasiivellä 6: Tank Flip

    [spoiler=Kauniit alkusanat.]Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.[/spoiler]

    SS Rautasiipi

    Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.

    Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.

    Ellei sitten…

    Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten… vettä.

    ”Mi-mitä nyt tapahtuu?” Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.

    ”Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen”, Nazorak sanoi.

    Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.

    ”Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on”, Tulen Toa sanoi.

    ”Vaiti!” torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. ”Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat.”

    ”Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?” Bloszar kysyi.

    Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.

    Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.

    Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.

    Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.

    Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.

    Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.

    Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.

    Killjoyn niskaan.

    ”Mitä hemmettiä?” punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa.
    ”Klaanilaisennäköistä hemmettiä,” kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.

    Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan.
    ”Toverit?”
    ”Tankkeja.”
    ”Tankkeja?”
    ”Paljon tankkeja.”

    Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.

    Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.

    Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.

    Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.

    ”Tuota, hei?”

    Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.

    Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.

    Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.

    Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.

    Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.

    Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.

    Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.

    Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.

    Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.

    Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.

    Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.

    Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.

    ”Troopperi, mitä sinä-”
    ”Mitä sinä?”

    Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.

    **

    Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin.
    ”Miksi?” Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa.
    ”Ei mutta, tuossahan on järkeä” Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. ”Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta.”
    ”Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän-”
    TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen.
    ”..pääsee lähelle?”

    Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.

    ”…”

  • Rautasiivellä 5: Öljyaargh!

    SS Rautasiipi
    Troopperi juoksi pitkin teräsliuskaa kohti tuota Klaanilaisten rauhallisen matkan keskyttänyttä Nazorakien ilma-alusta. Hän siirtyi suureen halliin, jossa oli hämärämpää kuin ulkona, katossa oli pitkiä lamppuja. Hän puikahti erään laatikon taa, jossa oli varoituskylteistä päätellen karhuhai, tai iso kasa räjähteitä. Troopperi arvioi jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä laatikko ei näyttänyt vedenpitävältä, ja toiseksi, hän ei kuullut sisältä mitään ääniä. Torakoita käveli ympäriinsä, joku joukkio juoksi erääseen hallin Troopperista katsoen vasemmassa laidassa olevasta ovesta. Eräällä korokkeelle seisoi jokin työläistorakoiden johtaja, joka viittoi käskyjä laatikoita siirteleville tavan työläisille. Samalle korokkeelle kiipesi eräs upseerinnäköinen torakaa: hänellä oli musta uniformu, jossa oli, kuten asiaan kuului, vähintään muutama kunniamerkki, ja hänellä oli hihoissa kolme valkoista rengasta. Tyypin päässä oli hieman huonosti valmistettu valkea lakki. Tämä alkoi elehdinnästä päätellen selittämään jotain työnjohtajalle. Ikävän näköisesti molemmat virnuilivat suoraan Troopperin laatikkoa kohti. Hän ajatteli saavansa pian hallillisen torakoita kimppuunsa, mutta pian hän tajusi pelkonsa vääräksi. Eräs trukki tuli vain häntä kohti. Troopperi siirtyi aivan laatikon vieressä olevan muutaman samanlaisen laatikon pinon taa. Yllättäen kuului rymähdys, ja vaistonvaraisesti hän hyppäsi laatikoiden takaa syrjään. Ikävä kyllä suoraan näkyville. Trukkikuski oli tunaroinut, ja törmännyt trukilla laatikkopinoon. Työnjohtaja kirosi kovaan ääneen tätä. Mutta kun upseeri nykäsi häntä henkselistä (kyllä, henkselistä) tämäkin huomasi seinän vieressä seisovan Toan. Koko hallillinen torakoita tuijotti Troopperia hetken, sitten ne avasivat salamannopeasti tulen. Troopperi hyppäsi refleksinomaisesti sivuun vasemmalle, ja pyörähti jonkin tynnyrin taakse. Hän kurkisti sen takaa. Torakat lähestyivät, ja tulittivat tynnyriin reikiä. Troon harmiksi tynnyristä alkoi vuotaa mustaa nestettä.

    Öljyaaargh!

    Troo otti nopeasti askeleen taaksepäin, ja kompastui taaksepäin juuri kun erään plasma-ammuksen kuumuus sytytti koko öljytynnyrin leimahtaen liekkiin. Troo tajusi, että tämä yllätti torakat. Nyt oli käytettävä tämä aika hyväksi. Hän kääntyi vasemmalle ja juoksi kovaa kohti portaikkoa, joka kääntyi oikealle, kohti hallin liuskanvastaista sivua. Pian torakat tajusivat juoksevan Toan, ja avasivat taas tulen. Troo ehti juuri sukeltaa portaikon taakse suojaan. Hän otti viinestään punaisen vasaman, ja asetti sen valmiiksi jännittämälleen varsijouselle. Hän tähtäsi kaiteen takaa etummaista lähestyvää torakkaa. Niks. Liipaisin (jos se pitkä juttu liipaisin on) painui pohjaan, ja jänne helähti. Vasama iskeytyi suoraan hieman sivuun hypänneen torakan ranteeseen, ja se pudotti aseensa, ja kaatui tuskaillen polvilleen maahan. Nyt Troo hyppäsi kaiteen yli portaille, ja lähti juoksemaan niitä pitkin. Matkalla hän vetäisi kaikin voimin käyttämättä jalkaansa jousen jännitykseen, ja ampui vielä kerran alas. Portaikon päällä oli tasanne. Hän kumartui tasannetta reunustavan alas asti umpinaisen ”kaiteen” suojiin, ja kurkisti alas. Joukko torakoita oli tulossa kohti portaita, ja luultavasti myös niitä ylös, suurin osa muista tulitti häntä kohti. Hän katsoi taakseen. Siellä oli hämärään huoneeseen vievä ovi. Siitä hän kumarassa pujahti sisään…