Klaanon

Avainsana: The Exile

  • Palanut maa

    Bioklaanin saari, Mt. Ämkoon rinne

    Yksinäinen matkaaja oli kulkenut Mt.Ämkoon lounaan puoleisia rinteitä. Hän ei ollut uskaltautunut laskeutumaan suoraan mereen viettäviä lännen puoleisia rinteitä, vaan jatkanut matkaansa suoraan etelään korkeammissa maastoissa. Hän oli pyrkinyt pysymään koko ajan liikkeessä ja hän oli levännyt vain harvoin. Valkoinen Nazorak oli aina onnistunut löytämään jonkun pienen kallionkolon tai kivimurikan jonka alle hän saattoi öisin piiloutua. Myös länsirannikolta suoraan vuorelle nouseva usva ja höyry olivat myös auttaneet pakolaista huomaamattomassa ja pitkässä matkassaan.
    Auringot olivat nyt kuitenkin nousseet keskipäivään asti ja ne paistoivat pitkästä aikaa pilvettömältä taivaalta. 273 käveli ruskeiden sammalten ja lyhyen ruohon päällystämää mäen nyppylää ylös.

    273 oli iloinen siitä, että pystyi nyt kävelemään melkein ilman ontumista ja melkein kaikki hänen vakavammat haavansa olivat parantuneet ja niiden päälle oli kasvanut uusi kitiinikerros vaurioituneen tilalle.
    Helppoa vaellusretki ei kuitenkaan ollut ja suurimmaksi vaikeudeksi oli noussut tyhjänä ammottava vatsa. Valkoinen Nazorak oli elänyt, liian pitkältä ajalta tuntuneen puolitoista viikkoa pelkästään vähäistä vuoristokasvillisuutta järsimällä ja vuoristopuroista juomalla. Hän oli niin sanoakseen elänyt rahin elkein. Vaikka torakat olivatkin kaikkiruokaisia, ei vähäinen kasvisruokavalio kovin nälkää pitänyt loitolla. Nytkin 273:n vatsaan vihloi nälän tylsät hampaat, ja hän oli uupunut pitkästä matkan teosta.

    Mutta nyt hän ei jaksanut murehtia nälkäänsä, sillä hänen eteensä aukeni mieltä kohottava näky: karu vuorikasvillisuus alkoi vaihtua pitkiksi männyiksi ja kelottuneiksi hongiksi, . 273 hymyilytti, sillä nyt hän alkoi tietää tarkalleen, missä oli. Hän oli saapunut vuoren ja Lehu-metsän rajalle.

    Muistaakseni Nazorakien joukot eivät ole aikoihin uskaltautuneet kulkea metsän halki. Luultavasti metsässä liikkuvien vaarallisten rahien tai tiheän aluskasvillisuuden takia. Lisäksi tiedustelupalvelun kopterit tai klaanilaisten ilmavoimat tuskin näkevät metsän sisuksiin. Eli voinen kulkea metsän halki ainakin ilman sitä pelkoa että jäisin kiinni, 273 tuumi.
    Lisäksi ajatus pensaikoissa kasvavista mehukkaista marjoista ja herkullisista sienistä sai hymyn leviämään pitkästä aikaa tiedemiehen kalpeille kasvoille.

    Kuitenkin 273 huomasi jotain, joka sai hänen hymynsä laantumaan. Yhden puun latva oli hiiltynyt. 273 asteli lähemmäksi palanutta puuta. Onko salama iskenyt siihen?
    Kun Jäätutkija katsoi ympärillään olevia puita, hän huomasi etteivät nekään olleet kunnossa. Siellä täällä oli paikoittain melkein kokonaan palaneita puita. Kun 273 laskeutui rinnettä alemmas, hän näki että palamisen lisäksi joistakin puista oli irronnut runsaasti oksia ja jotkut olivat jopa katkenneet keskeltä kahtia tuntemattoman voiman vaikutuksesta. Siellä täällä oli puunsälöjä ja kaatuneita tukkeja.

    Jäätutkija asteli muutamien honkien välistä niin, että hän saattoi nähdä alemmas rinteeseen. Hänen eteensä aukeni mykistävä näky.

    Alemmaksi vuoren rinteelle aukesi täysin aukea paikka. Aukio ei ollut luonnollinen metsäaukea, vaan siinä, missä ennen oli saattanut kasvaa puita ja aluskasvillisuutta, oli nyt palaneita kantoja ja puunkappaleita. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä. Jäätutkija ei pystyn sanomaan, mikä tuntematon voima olisi voinut saada tämän aikaan.

    Näin laaja tuho ei voi olla vain yhden salamaniskun seurausta, Jäätutkija ajatteli.
    Valkoinen Nazorak mietti. Pitäisikö hänen kiertää alue mahdollisemman kaukaa, vain laskeutua alemmas katsoakseen paikkaa tarkemmin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi ottaa turhia riskejä paljastumisen vuoksi. Mutta uteliaisuus tiedemiehessä oli herännyt, ja jos hän tutkisi alueen tuhoja, hän saattaisi saada selville sen, että mikä (tai mahdollisesti kuka) oli aiheuttanut ympäristölle näin groteskia vahinkoa. Lopulta uteliaisuus voitti Nazorakin vainoharhaisuuden ja hän alkoi varovaisin askelin laskeutumaan rinnettä alemmas.

    Kun hän asteli rinnettä alas, hän huomioi, että ympärillään oleva hävitys olikin paljon monimuotoisempi: palaneiden puiden lisäksi kohoneva maa oli monesta kohtaa myllääntynyt kuoppaiseksi ikään kuin räjähdysten seurauksena ja maa-ainesta oli lennellyt sinne tänne. Hän joutui kiertelemään hieman siksakkia väistelläkseen mättäisiin syntyneitä, syviä ja ilmeisesti palaneitakin kuoppia. Kävellessään alemmas Jäätutkija katseli samalla varautuneesti ympärilleen. Oli jotenkin ahdistavan hiljaista. Paikka näytti aavemaiselta, eikä hiljaisuus saanut 273:a tuntemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.

    Hän oli nyt miltein aukion keskellä. Hänen edessään maassa oli laaja tumma alue, josta ruoho ja sammal olivat kärventyneet pois. Nazorak kumartui polvilleen palaneelle maalle. Hän katsoi ensin ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut ilmaantunut hänen lähelleen ja varmistuessaan siitä, hän painoi päänsä lähelle maan pintaa. Hän nuuhkaisi pari kertaa. Vaikka ympäristön palamisesta oli ilmeisesti ainakin päivä tai kaksi, hän saattoi haistaa multaan tarttuneen savun hajun tarkalla hajuaistillaan. Mutta Jäätutkija huomasi myös jotain muuta. Jonkin toisen hajun, joka sai 273:n kurtistamaan kulmansa.
    Kaasua… 273 ajatteli. Hänen selkäkuortaan kylmäisi. Täällä on siis ollut joku muukin…

    273 kavahti heti pystyyn. Hän haravoi katseellaan koko alueen ympäriltään niin kauas kuin hänen verkkosilmänsä kantoivat. Hän kaivoi povitaskustaan Azransa ja napsautti sen varmistimen pois päältä. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja hän osoitteli aseellaan ympäriinsä etsien mahdollista vihollista. Olisiko se jonkin puun takana? Metsän reunassa? Vuoren rinteellä? tiedemies ajatteli hermostuneena.

    Hän ei ollut varma, oliko joku tehnyt ympäristölle tällaista tuhoa vain syötiksi 273:lle, vai oliko täällä tapahtunut jotain muutakin. Hävitys saattoi myös olla taistelun tulosta. Maassa olleista kaasujäämistä ja savun hajusta päätellen metsä oli palanut vasta, joten Jäätutkija päätteli, ettei tuhon aiheuttaja voinut itsekkään olla kaukana.

    Valkoinen Nazorak pyöri hitaasti ympyrää, yrittäen vartioida jokaista suuntaa ainakin hetken. Olen kuin maalitaulu näin aukealla paikalla. Minun on mentävä metsään. Sieltä minua ei niin helposti näe. Mutta mahtaako itse vaara piillä siellä? Voin helposti jäädä ansaan sinne. Äh, en voi kuitenkaan jäädä näin avoimelle paikalla. On pakko mennä metsään.

    273 piti asettaan edellään ojossa, katsellen edelleen varuillaan ympärilleen kävellessään kuitenkin nopeasti kohti metsän reunaa. Hän ei kuitenkaan huomannut vähän matkan päässä ollutta metalliröykkiötä, jota sitäkin oli tuli ja jokin muukin voima kohlinut.

  • Tiellä ken vaeltaa

    Loivaa vuoristopolkua kulki alaspäin riutunut olento. Sen pitkän, tiedemiehen työtakin helmat olivat repeytyneet ja riekaleiset. Takin rinnuksissa oli useita tummanvihreitä verijäämiä. Ennen niin korea ja puhtaan violetti huivi toimitti nyt sidetarpeen virkaa hyönteismäisen olennon vasemmassa reidessä. Vaikka useat hänen haavansa olivat jo arpeutuneet ja lakanneet vuotamasta, valkoisen torakan liikkeet olivat vielä silti hitaat ja kömpelöt.

    Nazorakin pitkävarpaiset jalkaterät kolahtelivat kiviin ja välillä liukastelivat jyrkemmässä maastossa. Jäätutkija oli onnistunut löytämään itselleen oksantyngän tuekseen muuten noin karulta kasvillisuusalueelta. 273:n siniset verkkosilmät olivat sumeat ja väsyneet. Hän oli laskeutunut jo muutaman päivän vuoren alimpia rinteitä alas vuoren luoteisilta rinteiltä kohti lounaaseen, kohti merta. Hän oli uupunut myös senkin takia, että oli joutunut ylittämään hankalakulkuisia solia ja kivikkoja ja vielä puolikuntoisena, sekä kaiken lisäksi oli joutunut olemaan liikkeessä myös öisin Tiedustelupalvelun etsijöiden ja helikoptereiden pelossa.

    273 ei tiennyt tarkkaa olinpaikkaansa, vaikka hän olikin ollut mukana kartoittamassa vuorta ja sen lähimaastoa. Hän oli yrittänyt päätellä sijaintiaan öisin tähdistä, mutta jos tarkkoja ollaan, ei hän ollut kovin etevä tähtien avulla suunnistaja. Valkoinen tiedemies oli aina pitänyt omista kartoistaan, koska niitä oli helppo käyttää ja ne olivat luotettavia.

    Väsymyksestä huolimatta 273 yritti koko ajan olla varuillaan. Hän oli alkanut tulemaan vainoharhaiseksi. Hän pelkäsi jatkuvasti, että nazorakien tiedusteluhelikopteri lentäisi horisontista ja löytäisi hänet. Hän ei voinut olla aivan varma, että jatkaisiko 007 etsintöjä vai toteaisiko Arkkiagentti tiedemiehen kuolleeksi sitten, kun hänen ruumistaan ei löydy.
    Jäätutkijaa huoletti myös se, miten epäonnistunut kapinayritys tulisi vaikuttamaan vuoritukikohdassa olevien työläisten tulevaisuuteen. Kun kapinaryhmä oli paennut 273:n laboratorioon, niin he olivat ajaneet samalla kaikki vuoritukikohdan nazorakit vaaraan.

    273 huokaisi syvään. Eniten hän pelkäsi kuitenkin parhaan ystävänsä puolesta. Tosin 2095 oli monesti tehnyt pikkurikoksia Pesässä ja onnistunut piilottelemaan vartijoilta, joten hän kyllä osaisi tarvittaessa pitämään huolen itsestään.

    Ainoa asia, josta Jäätutkija oli sataprosenttisen varma, oli se, että hänellä oli skararararin nälkä.

    Valkoinen tiedemies piteli tyhjänä kipristelevää vatsaansa. Hän oli aluksi arvellut sen olevan kipua vatsaan ja rintaan tulleista halkeamista, mutta oli nyt tajunnut, ettei hän ollut syönyt moneen päivään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta 2905:n taskumatin ja aukaisi sen korkin. Hän kohotti sen ilmaan suunsa ylle, mutta sieltä tipahti pieni pisara nestettä. Juomakin oli loppu. 273 hengitti raskaasti kylmää vuoristoilmaa keuhkoihinsa. Häntä heikotti ja hän päätti istua läheiselle, keskisuurelle kivelle.

    Voih, mistä saisi ruokaa…? Nazorak mietti.
    Nazorak etsi katseellaan maastosta jotakin, joka kelpaisi syötäväksi. Lähimaasto koostui vain kivikosta ja paljaassa maassa oli siellä täällä sammalia ja kuollutta ruohoa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia pensaita ja pieniä puita. Jäätutkijan huomasi kivenmurikoiden lomassa hyppelehtivän kofo-tiaisen etsimässä pensaiden pudottamia siemeniä ravinnoksi itselleen. 273:n katse pysyi tiukasti siinä. Lintu ei näyttänyt pitävän raihnaista kulkijaa mahdollisena saalistajana, vaan jatkoi ruokansa etsimistä.
    Nazoraklainen viritti aistinsa äärimmilleen. Hän paransi kätensä otetta tukenaan pitämästä kepakosta. Pieni lintu oli vain parin askeleen päässä.
    Vielä hieman lähemmäs…
    Tiainen katseli varautuneesti hyönteisrahia. Se kuitenkin uskaltautui tulemaan parin hypähdyksen verran lähemmäksi. 273 kumartui hieman eteenpäin, alkoi nojaamaan oksanpätkäänsä, jännitti loukkaantuneita jalkojaan…
    Vielä hieman…
    Biomekaaninen lintu tuijotti valkoista tiedemiestä suoraan silmiin. Sitten Jäätutkija syöksyi eteenpäin. Hän kohotti oikean kätensä ottaakseen linnun kiinni, mutta hänen tukenaan ollut oksa ei kestänyt tiedemiehen painoa ja se katkesi. Syöksy jäi odotettua lyhyemmäksi ja lintu ehti pyrähtää pakoon.
    273 tömähti mukulakivien päälle kivuliaasti. Hänen vatsaansa sattui silmittömästi. Nälkiintynyt maanpakolainen päästi hiljaisen, ulvahdusta muistuttavan äännähdyksen.

    Valkoinen nazorak yritti nousta vapiseville käsilleen, mutta lysähti takaisin maahan. Nyt hän tiesi, ettei ainakaan saisi napattua mitään eläintä saaliikseen tuossa kunnossa. Mutta lähimaasto oli niin karu, ettei siellä ollut marjoja tai muita kasveja syötäväksi. Jäätutkija onnistui vääntäytyä ylös ja istui takaisin kivelleen.

    Aamuyö oli jo kääntymässä aamuksi, mutta mereltä päin vuoristoon nouseva sumu himmensi auringon osittain. Kuitenkin sumun läpi katsottuna saattoi nähdä kaksoisaurinkojen kirkkaat ääriviivat ja kultaiseksi värjääntyneen horisontin.

    273 istui kivellään ja huohotti. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

    Mutta hänen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli rasahduksen. Hän ei ollut huomannut ajatuksiltaan, että lähellä, hänestä vasemmalle olleelle neulaspensaalle oli kiivennyt arkistomyyrä. Se oli ilmeisesti löytänyt yön kylmyyden palelluttaman hyönteisen tai hämähäkin. 273 huomasi, että kaikki puhtaassa luonnossa kävivät omaa eloonjäämiskamppailuaan.
    Jäätutkija seurasi pientä rahia, joka mutusti vielä pienempää rahia. Nazorak arveli, että niillä molemmilla oli ollut nälkä. 273 nosti oikean kätensä vatsalleen. Sitä kurni.
    Hän piti katseensa edelleen myyrässä. Hän työnsi vasemman kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin zamorpistoolinsa. 273 katseli sitä hetken arvioiden.
    Siinä on vain muutama zamor… En tiedä, voinko tuhlata niitä. Jos joudun taisteluun, minulla on sitä enemmän mahdollisuuksia mitä enemmän minulla on varusteita käytettävissä, mutta…
    Hänen katseensa painuin. Hän piteli tuskaisesti alemmilla käsillään vatsaansa.
    … jos en saa ruokaa, minä näännyn.

    Jäätutkija katsoi ensin asettaan, sitten pensaikossa edelleen istuskelevaa rahia. Hänen katseensa muuttui lopulta päättäväiseksi. Hän ojensi kätensä ja tähtäsi arkistomyyrää. Se oli saanut saaliinsa jo syötyä, ja nuuhki oksaa, jonka päällä istui – pien se lähtisi pois.
    273 yritti tähdätä sitä. Mutta jokin oli pielessä: ase tuntui painavammalta kuin ennen ja hänen kätensä tärisi. Nazorak yritti vakauttaa kätensä, mutta se ei onnistunut. Arkistomyyrä oli kääntynyt oksalla valmiiksi hyppäämään pois. 273 yritti hengittää hitaasti ja rauhoittua. Nyt tai ei koskaan… hän toisti itselleen.
    Mutta arkistomyyrä ehti hypätä pois. Se kipitti pensaikon toiselle puolelle ja katosi kivenlohkareiden sekaan. Jäätutkijan tilaisuus oli mennyt.

    273 katsoi hetken aikaa tärisevien käsiensä lävitse valunutta tilaisuutta murtuneena. Hän ei voinut uskoa, että pieni rahi oli vain hypännyt hänen osumakantaman ulkopuolelle.
    Tiedemies työnsi aseensa takaisin takkinsa sisään. Hän nojasi hitaasti taaksepäin ja lopulta kaatui selälleen maahan. Hänen valkoiset, kitiiniset kätensä laskeutuivat sinisten silmien päälle. Hänen vatsaansa koski. Hän hengitty syvään ja yritti rauhoittaa itseään, yritti olla joutumatta epätoivoon. Mutta se ei ollut helppoa. Epäonnistuminen seurasi toista. Riutunut nazorakin raunio olisi vain halunnut luovuttaa.
    Mutta hän ei voinut. Hänen oli jatkettava eteenpäin, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin. Kun yksi reitti on suljettu, on vain etsittävä uusi. 273 piteli alimmaisia käsiään vatsansa päällä. Nyt ei ole aika murehtia itsesäälissä, hän ajatteli.

    Nouseminen takaisin ylös oli hidasta ja vaivalloista. Tiedemies yritti vielä väsyneesti miettiä mahdollisia ravinnon lähteitä. Hän tutki tarkemmin ympäristöä katseellaan. Kiviä, hieman pienempää kiveä, polku, pensas, lisää kiveä.
    273 pysähtyi ja katsoi uudelleen pensasta, jonka vähäisillä oksilla arkistomyyrä oli kiipeillyt. Sen lehdet olivat vahapintaisia neulasia ja kaarna näytti paksulta ja syiseltä. Marjoista tai hedelmistä ei ollut tietoakaan. Jäätutkijan mieleen nousi idea, mutta hän ei pitänyt siitä. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

    Rampa tiedemies kompuroi kasvin viereen ja oli vähällä ettei hän itse kaatunut sen päälle. 273 hoippui ja istahti aivan neulaskasvin juureen tutkiakseen sitä lähempää. Hän tarttui kippuraiseen oksaan ja käänteli sitä kädessään kasvoillaan ilme, että tulisi katumaan seuraavaa tekoaan. Hän venytti oksaa niin pitkälle kuin se antoi myöten ja kumartui hieman eteenpäin. Hänen liikkeensä tuntui osittain jäävän kesken, kun hän alkoi empiä. Mutta hän päätti niellä ylpeytensä – ja vähän muutakin.
    273 avasi haluttomasti suunsa ammolleen, työnsi oksan pään kitaansa ja sulki sen. Hän veti oksan pois hampaittensa välistä, jolloin hänen suuhunsa jäi tukko kitkeriä neulasia. Jäätutkijan ilme näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sylkeä purukalustonsa sisällön maahan. Hän pakotti itsensä nielemään pistelevät neulaset, mutta alkoi yskimään saman tien, kun osa niistä tuntui jääneen kiinni nieluun.
    Yskimisen ohessa hänen suustaan pääsi myös lastillinen zankrzoran kielisiä kirosanoja.

    Loputkin kuivat neulaset nieltyään nazorak löi itseään pari kertaa rintaan ja sylkäisi karvaan makuista sylkeä maahan. Se ei ollut ehkä kaikkein maittavin ateria, mutta ei muutakaan ollut. Nyt 273 ymmärsi, mitä ”luonnon antimet” tarkoitti. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsensä ja rupesi leikkaamaan pensaan oksaa poikki saadakseen paremman otteen ruoastaan. Hän nyppi vahapintaisia neulasia puusta ja järsi torakan hampaillaan sen kuorta. Hän irvisteli puun ja neulasten makua, mutta nieli kaiken kuitenkin alas. Eipä hänellä ollut muutakaan syömistä. Ennen kuin hän oli syönyt riittävästi, siis siihen asti ennen kuin antaisi ylen, hän parahti:
    ”Karzahni…”

  • Reunalla

    Mt.Ämkoo, lännen puoleinen rinne

    Vuoren jyrkät kallioseinämät olivat vaihtuneet loivaksi irtolohkareiden peittämäksi Karzhahnin pelloksi.

    273 istui jalkoihinsa nojaten isoa lohkaretta vasten, pitäen ylemmillä käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän oli kietonut valkoisen, nelihihaisen työtakkinsa ympärillään estääkseen liiallisen lämmön karkaamisen kehostaan ja piti samalla alemmissa käsissään violettia lämpökiveä.
    Lumimyrsky oli lakannut, mutta taivas oli silti edelleen lohduttoman harmaa ja korkeuksista laskeutui valkoisia lumikiteistä koostuvia hiutaleita, peittäen ikiroudan kolhimia ja eroosion seurauksena vuoresta irronneiden kivien pintaa.

    Valkoisen tiedemiehen sinisten verkkosilmien katse oli nauliutunut jonnekin tyhjyyteen. Hän ei välittänyt nälästä eikä kivusta. Hänen saamansa haavat ja murtumat eivät enää vuotaneet ja ne olivat alkaneet jo hieman paranemaan. Yksi ulkoisen tukirangan hyödyistä.

    … Pian kaikki tulevat tuntemaan Jäätutkija 273!
    … Hei, Lumihiutale…
    … Sinulla on… vihamies Tiedustelupalvelussa?
    … Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.
    … Olet siis mukana?
    … Selvä…

    Hän muisteli noita hetkiä ja sanoja, jotka olivat kallistaneet hänen elämänsä tähän pisteeseen. Verikosto ja kunnianhimo. 273 kirosi oman naiiviutensa ja sen, että hän oli kuunnellut enemmin tunteitaan kuin järkeään kun oli suostunut 16765:n juoniin. Jos tiedemies olisi vain tyytynyt onnelliseen osaansa pienen tutkimuslaitoksen esimiehenä eikä olisi yrittänyt puukottaa tyranniaa hammastikulla.

    Hän ei ollut ehtinyt varustautua kunnolla ennen kuin 007:n agentit hyökkäsivät labraan, joten hänellä ei ollut parhaimpia välineitään ja aseitaan vuorella selviytymiseen, jotka hän itse oli laatinut.
    273 tutki takkinsa taskuja ja tyhjensi kaiken, mitä hänellä oli mukana, edessään oleville mukulakiville.
    Hän laski käsissään olevan lämpökivensäkin siihen. Kivi ei höyrynnyt tai säteillyt valoa, eikä se ollut ulkomuodoltaan tai visuaalisilta ominaisuuksiltaan yhtä näyttävä kuin valo- tai Toakivet tai monet muut tuon maailman erikoisia ominaisuuksia omaavat esineet, mutta se oli tällä hetkellä 273:n arvokkaimpia maallisia asioita, joita hän enää omisti.

    Sitten hän otti käsiinsä tiedustelupalvelun agenttien ja kersanttien standardin Azra WZ 36 –zamorpistoolin. Tunnetun nazoraklaisen asesepän suunnittelema Azra oli puoliautomaattivaihteistolla toimiva itselataava pistooli.
    273 otti aseen pesässä olevan viimeisen lippaan irti ja tarkasteli sen sisältöä; vajavainen lipas.

    Hänellä oli myös matkassa pieni, metallinharmaa linkkuveitsen, jossa oli taitettuna sisällä pari pientä terää johtojen katkaisuun, hieman kätevämpi ruuvimeisseli ja monia muita hyödyllisiä työkaluja, joita hän oli tarvinnut usein asesepän työssä.

    Hän kaiveli taskujensa pohjimmaisia perukoita, mutta löysi vain muutamia muttereita ja erilaisia koneiston osia ja rikkoutuneita koeputkiloita. Nazorak kiitti onneaan, ettei putkiloissa sattunut silloin olemaan esimerkiksi typpihappoa tai muita vaarallisia kemikaaleja. Rulla rautalankaa tuli ainakin tarpeeseen.

    Viimeisenä, mutta ehkä mahtavimpana hänen kädessään kiilsi alinolla-hansikas. Jäätä hylkivästä prototeräksestä rakennettu taisteluhansikas oli 273:n ylpeys ja voimakkain tekemänsä ase. Mutta nyt senkin pinta oli tahriutunut nazoraklaisen vihreästä verestä. Jäätutkija siveli sen pintaa hellästi kitiinisillä sormillaan. Sitten hän tarttui hanskan ranteessa olevaan paksuun neliskulmaiseen kohoumaan, ja naksautti siinä olevan kannen auki. Kotelon sisältä paljastui valkoisen torakan kasvoille sininen hehku. Jään elementaalikivi hohti omassa taskussaan sähköteknisiin johtimiin kiinnitettynä.
    Tiedemies katsoi kiveä hetken surumielisillä silmillään. Sen puhdasta pintaa, kauniin sinistä hehkuaan. Mutta sitten kiven pinnasta heijastui hänen omat kasvonsa. Jäätutkija laittoi kotelon paikoilleen.

    Vielä kun hän tunnusteli takkiaan, hän tunsi kookkaan esineen povitaskussaan. 273 kurtisti kulmiaan, sillä hän ei ollenkaan muistanut että hänellä olisi ollut matkassaan mitään tuon muotoista. Mutta kun hän veti sen taskustaan, hänen sydämensä hypähti. Samalla sekunnilla vain päivän vanha muisto palautui mieleen.

    – Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu.
    – Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.
    – Tuon sen sinulle illalla…
    … lupaan sen…
    Jäätutkijan kädet vaipuivat ja hänen mielensä synkkeni entisestään.

    2905:n taskumatti. Hän oli täysin unohtanut sen.

    Samassa 273:n ajatuksen palasivat jälleen siihen samaan tosiasiaan, jota hän oli kolunut läpi mielessään jo kymmeniä kertoja. Ajan myötä, kun jotakin tiettyä asiaa miettii päässään yhä uudelleen ja uudelleen, ajatukset alkavat olla yhtä sakeaa kuin myrkky.
    Hän muisteli niitä monia hetkiä, kun hän oli istunut yhdessä ystävänsä kanssa, puhunut hänelle syvimmistä mietteistään, tuntenut olevansa saman arvoinen kuin joku muu. Ja että hän ei voisi tehdä niin enää koskaan.
    Alkoholin kuljettamiseen tarkoitetussa pullossa oli hopeinen päällystys ja keskellä sitä oli iso Nazorak-logo. Juippi oli kertonut saaneensa sen joskus ylempiarvoiselta komentajalta, muttei ollut kertonut enempää. 273 katsoi mattia. Se oli varmasti ollut Juipin arvokkain omaisuus.
    Tuon sen sinulle illalla… Lupaan sen.
    Valkoisen torakan kädet tärisivät hänen pidellessään hopeista esinettä. Sitten hän tarttui toisella kädellään korkkiin ja ruuvasi sen auki. Pullo oli vielä puolillaan alkoholipitoista nestettä. Hän otti reilun kulauksen siitä.

    273 katsoi koko hääviä omaisuuttaan. Sitten hän käänsi katseensa yllään jylhästi odottavaan vuoreen. Jäinen vuori osasi antaa kodin ja turvan, mutta se osasi myös ottaa kaiken antamansa takaisin. Vähäisillä varusteilla hän ei kauaa selviäisi routaisilla rinteillä. Lisäksi jäätutkija oli varma, että pian 007 lähettäisi partioita haravoimaan vuoren rinteitä. Arkkiagentin joukot eivät jättäisi kiveäkään kääntämättä, ennen kuin valkoisen torakan ruumis olisi löydetty.

    273 käänteli päätään ja etsi suuntaa, minne hän jatkaisi matkaansa. Avoimelta maalta hänet nähtäisiin helikopterista liiankin helposti. Mutta edessäpäin ei näkynyt metsää kiokulmienkaan päässä. Hän ei tiennyt mitään muuta suuntaa minne lähteä, kuin etelään. Mutta etelässä hän saattaisi helposti joutua klaanilaisten ja nazorakien tulilinjalle.
    Mutta hän ei voinut jäädä siihenkään istumaan. Hän joko jäätyisi kuoliaaksi tai jäisi kiinni oman lajinsa edustajille. Hitain liikkein, hän keräsi tavaransa kiviltä, latasi aseensa, laittoi hanskansa käteensä, mattinsa povariin ja nousi.
    Hitain ja vaivalloisin askelin, hän aloitti ensimmäisen oman matkansa. Ilman varusteita, ilman ystäviä, ilman kotimaata.

  • Maanpaossa

    Mt. Ämkoo, lännen puoleinen rinne

    Pimeys. Tunnottomuus. Apatia. Hän ei tiennyt missä oli, eikä oikeastaan pystynyt ajattelemaan sitä. Mutta sitten hän aisti jotain.
    Pienen, hennon kosketuksen. Jokin laskeutui hänen huulilleen. Se tuntui kylmältä. Mutta lähes heti se muuttui kosteaksi, ja hiljalleen se valui hänen suuhunsa. Ja hän nielaisi.

    Mutta siitä seurasi valtava tuska. Jokaiseen hänen ruumiinosaansa sattui. Aivan kuin hän olisi jäänyt vauhkoontuneiden kikanalojen tallomaksi. Hän irvisti ja kirosi tuskissaan, muttei vieläkään pystynyt näkemään. Kun hän yritti hengittää, tuntui siltä kuin jokin terävä neula olisi työnnetty hänen keuhkojensa läpi, ja hänen päänsä oli räjähtämäisillään.

    Seuraava havainto oli, että hänen ympärillään raivosi myrsky. Kylmä vuoristotuuli ulvoi niin, että hänen kuuloaistejaan vihloi, ja tuulen kuljettama lumi piiskasi hänen kehoaan. Hän tunsi, kuinka lumi oli kasaantunut hänen kylkensä päälle. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta kylmä oli kangistanut hänet. Kivusta huolimatta hän liikutteli raajojaan, yksi kerrallaan.

    Viimein näkö alkoi palautua hänen silmiinsä. Valkoisuutta. Pelkkää valkoisuutta.
    ”… M-missä?”
    Jäätutkija 273 aristeli isoja verkkosilmiään, kun hyytävä vuoristotuuli piiskasi lumella hänen kasvojaan. Kun hän alkoi viimein hahmottaa ympäristöään, hän huomasi makaavansa lumisella kielekkeellä, joka ulottautui vuoren rinteestä. Hän ei nähnyt kuin parin bion päähän, kun lumituisku sumensi kaukaisuuden.

    273 kohottautui hitaasti nojaamaan alemmalle vasemmalle kädelleen – siihen ruumiin osaan sattui vähiten.
    Valkoinen nazorak nosti oikean kätensä tykyttävälle otsalleen. Helpotuksekseen hän huomasi, että alinollahanska oli pysynyt edelleen hänen kädessä. Kun hän siirsi varovasti hansikoidun kätensä pois otsaltaan, hän huomasi, että hänen kiiltävän harmaasta metallista tehty käsineensä oli tahriutunut tummanvihreään vereen. Nimittäin hänen otsansa kitiinikuoressa oli pitkä halkeama, aivan hänen silmiensä välissä, josta veri pääsi valumaan ulos, joka selitti pään jyskyttämisen.

    Voimakas tuuli ulisi korvia huumaavasti, kun 273 raahasi pahasti loukkaantuneen ruumiinsa istumaan ja nojaamaan vuoren seinämään. Valkoinen Nazorak irvisti ja puhisi, kun hän napitti työtakkinsa auki katsoakseen ruumiinsa muita vahinkoja. Näky ei ollut kovin kaunis.
    Hänen vatsa-, rinta- ja kylkipanssaristossaan oli useita halkeamia. Lähes koko hänen vatsansa oli värjääntynyt vihreäksi tahmeasta, siirappimaisesta verestä, ja myös hänen työtakkinsa sisäpintaan oli tarttunut sitä.
    Hänen vasemman jalkansa säären kitiinikuori oli repeillyt ja pieniä paloja siitä puuttui. Lisäksi hänellä oli edellään oikean jalkansa reidessä Pesässä saama ampumahaava, ja muita taistelun vammoja.
    273 yritti levittää siipiään, mutta parkaisi niistä lähtevästä kivusta – ne olivat taittuneet pudotuksessa useasta kohdasta.

    Jäätutkija kallisti päätään hitaasti taaksepäin ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Hän puristi silmänsä kiinni, kun hän alkoi viimein hahmottaa, mitä oli tapahtunut; hän oli 219 jaloissaan syöksynyt rotkoon, pakoon agenttien zamoreita. He molemmat olivat jysähtäneet seinämässä oleviin kallioihin ja jatkaneet vierimistään alas.
    Sitten 273 hätkähti. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt torakkakomentajaa missään. Valkoinen nazorak kurottautui katsomaan kielekkeen reunalta alas. Jyrkkä pudotus jatkui vielä näkymättömiin alaspäin, eikä hän havainnut verivihollisensa ruumista.
    273 huokaisi. 219:lle ei kai ollut käynyt yhtä hyvää tuuria kuin hänelle.

    Mutta sitten hänen mielensä synkkeni. Hän muisti jälleen epäonnistumisensa.

    Hänen katseensa painui maahan, ja hän käpertyi vuoren seinämässä olevaan pieneen nurkkaan. Häntä paleli. Vaikka 273:lla oli normaalia Nazorakia parempi vastustuskyky kylmälle, verenhukka sai hänet vapisemaan kylmissään. Hän kaivoi takkinsa povitaskusta pienen, violetin sävyisen lämpökiven, ja painoi sitä rintaansa vasten. Kiven lämpö alkoi virvoittaa hänen lihaksiaan.

    Mutta hän ei iloinnut lämmöstä. Hän tajusi vihdoin, mitä oli tapahtunut.
    Saatoin ehkä päästä pakoon. Mutta millä hintaa? Ystäväni… ajatusveljeni. He kaikki ovat kuolleet. Teimmekö kaiken turhaan? Vallankumousta ei koskaan tapahdu. Nazorakit eivät koskaan nouse sorrostaan.

    273:n hampaat puristuivat yhteen. Hän peitti käsillään suuret hyönteismäiset verkkosilmänsä, jotka viima oli kuivuttanut. Hänen pitkiä varpaitaan ja sormiaan palelsi, ja hänen suussaan maistui veri. Tuuli kasasi koko ajan kielekkeelle lisää lunta. Miksi minä typerys menin mukaan tähän helvetin juoneen! Ilman sitä minä eläisin edelleen normaalia elämääni. Miksi minun piti lähteä sen kirotun suuruudenhullun mukaan!
    … En enää koskaan saa palata kotiini… En voi enää koskaan nähdä pientä labraani ja jatkaa kesken jääneitä töitäni… En voi enää viettää aikaani parhaimman ystäväni kanssa, enkä katsoa kaksoisaurinkojen laskua horisonttiin, ja niiden kirkkaan punaisen valon heijastumistat valkoisista lumilakeuksista.

    273 yritti saada sen muiston mielestään, muttei pystynyt siihen. Hän vain näki ystäviensä veriset ja kuolleet, liikkumattomat ruumiit ja tyhjät silmät. 6532, 2448, 16754, 16755… ja 16765.
    Jäätutkija myönsi itselleen, että hän oli välillä kateellinen Toille ja Matoraneille, jotka saattoivat halutessaan sulkea silmänsä ja purkaa surunsa itkuun. Mutta ei. Nazorakeita ei oltu tarkoitettu suremaan, tuntemaan taikka rakastamaan. He olivat vain valtavan koneiston osia, jotka rikkoutuessaan korvattiin uudella ja paremmalla. Mutta silti valkoinen Nazorak ajatteli kuolleita ystäviään ja kotinsa menetystä.

    Mutta sitten 273 kohotti katseensa itsesäälistä ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Ovatkohan Tiedustelupalvelun agentit poistuneet jo vuorelta? Olettivatko he, että olisin kuollut pudotuksessa? Ei. Eivät he voi laskea sen varaan, että luonto hoitaisi tehtävänsä. Ei ainakaan 007. Ja jos agentit menevät pesään tuomaan raporttia, Arkkiagentti lähettäisi varmasti etsintäpartioita haravoimaan vuorta niin kauan, että ruumiini löydettäisiin. Ei. En voi jäädä tähän. Helikopterit löytäisivät minut, tai, mikä todennäköisempää, jäätyisin kuin ötökkä.

    Näillä tuumin hän ponnisti jaloillaan kielekettä vasten ja yritti nousta seisomaan, mutta kivusta hänen jalkansa antoivat periksi. Hän parkaisi ja huohotti, mutta yritti nousta uudelleen. Ja kolmannenkin kerran. Viimein hän onnistui pakottamaan itsensä ylös, nojaten selällään jäistä vuorenseinämää vasten. Torakan vasen jalka ei kantanut kunnolla, ja oikeankin raajan reittä särki ja vihloi. 273 piteli lämpökiveään kaikilla käsillään, jotta hänen lihaksensa vertyisivät. Se oli vaikeaa, ja oli vähällä ettei hän kaatunut taas kielekkeelle, kun yksikään käsi ei ottanut tukea kalliosta.
    Sitten hän piteli kiveä reisiensä ja varpaittensa välissä, ettei olisi saanut paleltumia.

    Viimein, kun tuon onneton kapinallinen oli saanut imettyä lämpöä kehoonsa, hän kurkottautui katsomaan alas ulkonemalta. Hänen vasemmalla puolellaan rinne oli loivempi kuin oikealla, mutta silti jyrkkä ja jäinen. Jäätutkija kaiveli hetken takkinsa taskuja, muttei hän ollut ehtinyt ottaa mukaansa yhtään kiipeämistä helpottavaa välinettä. Hän otti likaisen ascot-huivinsa kaulastaan ja sitoi sen vasemman nilkkansa ympärille peittämään pahimpia haavoja. Mittailtuaan hetken rinteen jyrkkyyttä, hän päätti ottaa riskin. Hän otti tukea seinämästä ja hivuttautui kapenevalle reunalle. Hän istuutui hitaasti sen reunalle ja etsi tarkemmin seuraavaa jalansijaa.
    Hän kääntyi kielekkeellä varovasti ympäri ja laski jalkansa kielekkeen yli, maaten vatsallaan ulkonemalla. Hän tunnusteli jaloillaan rinteen jäistä pintaa. Viimein hän tunsi löytäneen tarpeeksi tasaisen jalansijan.

    Tuuli lepatutti torakan työtakin pitkiä helmoja, mutta 273 ei halunnut riisua sitä, koska se piti hänet edes jotenkin lämpimänä. Tiedemies laski siihen ensin oikean jalkansa, ja kun tuntui että hänen kyntensä pitäisivät, hän ojensi ylemmän oikeista käsistään ja otti sillä tukea seinämästä. Hän laski painonsa oikealle jalalleen ja kun tiedemies tunsi sen pitävän, hän heilautti itsensä irti kielekkeestä. 273:n oikea jalka lipsui vain hieman, mutta viimein hän sai tukevan otteen kalliosta.

    Jäätutkija tunsi hetken voitonriemua, mutta hän ei uskaltanut laskea keskittymistään hetkeksikään, koska jos hänen otteensa lipeäsi, hän tippuisi jyrkkää rinnettä hallitsemattomasti kuolemaan. Mutta pieni toivonpilkahdus syttyi hänen mieleensä.
    Hän oli edennyt vajaan bion alaspäin – lähes 20 minuutissa.
    Mutta pelko valtasi hänet lähes saman tien, kun voimakkaan myrskypuhurin voimasta hän melkein päästi irti kalliosta, mutta hän takertui siihen kaikin voimin, kuin viimeiseen asiaan mikä pitäisi hänet hengissä. Tämä oli hänen kaikista tähän astisista koettelemuksistaan raskain. Hän pinnisteli ja tiesi, että hänen oli pakko laskeutua alaspäin.
    Hän katsoi alleen, etsi seuraavaa jalansijaa. Seuraava turvallinen seinämän ulkoneva oli kuitenkin lähes kaksi bioa alempana ja hitusen oikealle 273:sta. Hän kyykistyi polvilleen, otti alemmilla käsillään otteen polviensa alla olevasta kivestä, otti tukea ylemmillään seinämästä, laski jalkansa tyhjän päälle ja päästi irti kalliosta.

    Hän putosi sekunnin ajan, osui jaloillaan ulkonemaan, mutta ne lipesivät.
    Jäätutkija löi mahansa ulkonemaan, luisui sitä alas, yritti ottaa kiinni jostakin. Mistä tahansa. Hän tunsi pelon tunkeutuvat kaikkiin ytimiinsä ja hyönteisen sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä. Hän yritti heiluttaa siipiään, mutta ei pystynyt tuskan vuoksi.
    Mutta valkoisen torakan putoaminen pysähtyi suureen irtolohkareeseen ja hän löi selkänsä sitä vasten. Hän makasi sitä vasten hetken huohottaen, ja selvittyään järkytyksestä, 273 nousi hitaasti ottaen tukea kivestä. Hänen vasenta nilkkaansa sattui enemmän kuin koskaan. Hän lyyhistyi jälleen maahan ja valitti, mutta tiesi syvällä mielessään, ettei hän voinut jäädä tähän.
    Hän nousi, taisteli itsensä jaloilleen ja nosti katseensa ylös myrskyävälle taivaalle ja sen alla kohoavalle vuoren huipulle, joka näytti tummemmalta ja uhkaavammalta kuin koskaan aikaisemmin.
    Viimeinen kapinallinen lähti jälleen liikkeelle, ilman valoa, ilman kumppaneita, ilman toivoa, ainoana päämääränään päästä pois vuorelta, jota hän oli vain päiviä aiemmin rakastanut.