Klaanon

Avainsana: Tapiiri

  • Trooppinen saari: Radiolaite herää

    Sukellusvene

    Ämkoo palasi aluksen ohjaamoon seikkailtuaan taas epämääräisen mittaisen ajanjakson ajan jossain sukellusveneen sisuksissa. Tapiiri oli huomannut tämän ja seurasikin Ämkoota nyt ruokapalan toivossa.

    Ämkoo yllättyi huomatessaan, että aiemmin niin kovin väsyneeltä vaikuttanut Snowie hääräsi nyt täyttä häkää rikkinäisen kommunikointilaitteen kimpussa.

    ”Läpimurto?”, Mäksä uskaltautui kysymään toiveikkaana.
    ”Tavallaan!”, Snoukka huudahti aivan liian innostuneen kuuloisesti.

    Ilman Toa tiiraili ympärilleen. Snowie oli levittänyt koko laukkunsa sisällön pitkin ohjaamoa. Lumiukko oli nähtävästi purkanut osan aseistaan ja käytti niiden osia parasta aikaa laitteen korjaamiseen.

    ”Satuin muistamaan, että näin kerran Kepen tekevän näin ja…”

    Ämkoo ei kuunnellut. Toa nosti maahan pudonneen kuivahtaneen irtoraajan käteensä.

    ”Ja kerran kun olimme venereissulla, Kepe…”

    Ämkoo tuijotti entistä kättään.

    ”Hänen mukaansa asia menee aina niin, että…”

    Ämkoo irvisti.

    ”Ja kaikenhan saa aina kuntoon jos…”

    Ämkoo heitti irtokäden niin kauas kuin ahtaassa sukellusveneessä kykeni. Tapiiri huomasi tilaisuutensa ja syöksyi kätösen perään.

    Tunteja kului.

    Niin ihmeelliseltä kuin asia vaikuttikin, radiolaite toimi. Snowie ja Ämkoo tuijottivat rahisevaa laitetta pelonsekaisen innostuksen vallassa.

    ”Nyt vain sitten yhteys Klaaniin, eikös?”, Snowie totesi pirteästi. Ämkoo ei uskaltanut vielä hihkua, vaan nyökkäsi.

    Tunteja kului.

    ”En ymmärrä mikä siinä on”, Snowie totesi kaikkea muuta kuin pirteästi. Ämkoo tuijotti laitetta.
    ”Olemmeko me liian kaukana tai jotain?”
    ”Voi olla.”
    ”Annas tänne.”

    Tunteja kului.

    ”No?”, lattialle istahtanut Snowie kysyi hölmönä. Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä Mäksä oikein yritti. Lumiukko lähestyi Ämkoota ja hämmästyi.

    ”Et sinä ainakaan tuolla tavalla saa yhteyttä Klaaniin, sen minä sa-”
    ”Hiljaa.”

    Silloin laitteen rahina lakkasi. Hetken ajan oli aivan hiljaista, kunnes Ämkoo puhui.

    ”Täällä johtaja. Salasana: Alku ja Ääri. Saatteko viestini? Kuuntelen.”

    – – –

    Viidakkosaari, salainen tukikohta

    Tukikohdassa kuhisi pitkästä aikaa. Erilaiset käskyt kaikuivat maanalaisen tukikohdan käytävillä kun le-matoranit ryhtyivät kokoamaan meripelastuspartiota.

    Hetken kuluttua pelastuspartio nousikin siivilleen ja lähti kohti radioviestin määrittelemää sijaintia.

  • Trooppinen saari: Ansapa tosiaan

    Meren pohjalla kököttävä sukellusvene

    ”Ansa?”, Snowie kysyi jännittyneenä. Lumiukko oli kuunnellut Ämkoon tarinaa tarkkana ja janosi jatkoa.
    ”Ansapa tosiaan”, Mäksä tuhahti ja heittäytyi makaamaan sukellusveneen käytävälle. Tapiiri heräsi tähän tömähdykseen, huitoi kärsäkästä päätään ympäriinsä, rauhoittui sitten ja jatkoi nokosiaan.
    ”Tiedätkö, minä lepään nyt”, Ämkoo totesi ja sulki väsyneet silmänsä.
    ”…kai jatkat tarinaasi myöhemmin?”, Snowie kysyi hieman pettyneeseen sävyyn.
    ”Saa nähdä”, kuului käsipuolen Toan vastaus.

    Pian oli hiljaista. Ilman täytti ainoastaan Ämkoon käheä hengitys ja tapiiriolennon vaimeaksi muuttunut kuorsaus. Lumiukko nousi hitaasti seisomaan ja lähti tutkimaan sukellusvenettä hieman tarkemmin.

    [spoiler=Spoilersson]Smääääh.[/spoiler]

  • Trooppinen saari: Miekkapirun menneisyys

    Meren pohjaan uponneessa sukellusveneessä parasta aikaa kerrottava tarina

    Kyllä, minä olin joskus Toa. Siitä ajasta on kauan, hyvin kauan. Älä kysy paljonko tarkalleen, sillä en ole edes aivan varma. Pieni ikuisuus, luulisin.

    En syntynyt Toana, vaan olin sitä ennen matoran. Elin pienehkössä kylässä eräällä jo kauan sitten unohtamallani köyhällä saarella. Kylämme sijaitsi saaren kivikkoisella rannalla ja elimme pääosin kalatalouden varassa. Se oli kaikin puolin ankeaa elämää.

    Minä en ollut kylän tärkeimpiä henkilöitä, vaan pelkkä mitätön kartanpiirtäjä. Virkani oli loppujen lopuksi ainoastaan symbolinen, sillä ei kukaan meistä koskaan lähtenyt kylän ulkopuolelle. Mutta jotain tekemistä ne tahtoivat kuitenkin keksiä minulle, jos ymmärrät. Vietin kaikki päiväni hämärässä majassani kylään harvakseltaan eksyneiden kauppiaiden merikarttoja tutkien ja jäljentäen. Silloin kun halusin viihdyttää itseäni, lisäilin karttoihin itse kehittelemiäni saaristoja ja merivirtoja… No, se on oma tarinansa se.

    Turhauttava elämäni kääntyi päälaelleen kun kylään saapui kaksi Toaa. Toaa, joiden nimiä en koskaan unohda.

    – – –

    Hiekkarannalla puhaltava kylmä merituuli sai kalastajamatoranit kiskomaan rääsyiset viittansa tiukemmin ympärilleen. Kyläläiset katselivat hämillään saaren rannalle juuri kiskottua solakkaa purjevenettä.

    ”Oletko varma, että tämä on oikea saari, Tharkon?”, laivasta maalle noussut veden Toa kysyi. Tämän vihreä kumppani nyökkäsi.
    ”Naamioni antama näky oli poikkeuksellisen selkeä ja tämä ranta näyttää tutulta, vaikken ole koskaan liikkunut näillä vesillä. Sen on oltava tämä.”

    Toa-kaksikko käveli hietikkoa pitkin köyhän näköiseen kylään välittämättä ympärillään pyörivistä matoraneista ja näiden moninaisista kysymyksistä. Toat eivät selvästikään aikoneet selittää ilmestymisensä syytä kyläläisille.

    Vihreää ja kulmikasta naamiota kantava le-matoran istuskeli majansa perukoilla yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää epämääräiseen kartanpalaan muotoiltuja kirjaimia ja kuvioita. Niiden piirtäjä oli selvästikin ottanut aivan liian paljon taiteellisia vapauksia, eikä matoran saanut niistä mitään tolkkua.

    Silloin majan ovi kuitenkin repäistiin nopeasti auki ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa. Näistä toinen astui sisään majaan, kyyristyi matoranin luo ja kysyi:
    ”Kuulehan, onko tässä kylässä kellään samanlaista naamiota kuin sinulla?”
    ”Öh, ei..?”, Ämkoo kysyi säikähdyksen valtaamana ja tuijotti edessään olevaa ilman Toaa.
    ”Kaipa se on sitten hän. Näin juuri tuon naamion näyssäni”, Tharkon totesi takanaan seisovalle nais-Toalle ja lisäsi sitten:
    ”Atya, selvitänkö tilanteen hänelle?”
    ”Et”, Toa Atya vastasi. ”Otamme hänet mukaan ja lähdemme.”
    ”Selvä”, Tharkon sanoi, viittoi Ämkoota seuraamaan ja astui ulos majasta.

    Ämkoo ei seurannut. Le-matoran ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä, eikä suostunut liikkumaan. Tharkon palasi majaan, tarttui matorania niskasta ja kantoi tämän sitten väkivalloin ulos majasta.

    – – –

    Sain kuulla vasta veneessä, mistä oli kysymys. Tharkonin naamiovoima mahdollisti näyt tulevaisuudesta, ja tämän seurauksena minut värvättiin mukaan Toa-ryhmään. En ollut ainut. Useita matoraneja noudettiin eri saarilta ja lopulta meitä oli alkuperäiset kaksi Toaa mukaan lukien 6.

    Miksi aina kuusi? En tiedä. Älä siis kysy.

    Me olimme omituinen Toa-tiimi, sillä emme suojelleet mitään tiettyä saarta vaan teimme tehtäviä milloin missäkin. Minulle ei koskaan selvinnyt mistä tehtävämme oikein tulivat, tai saimmeko me niistä kertaakaan pienintäkään palkintoa. Ryhmämme johtaja, Atya, vain kertoi tehtävämme matkan aikana ja sitten teimme ne. Yksinkertaista.

    Tätä jatkui pitkään. Ryhmämme jäseniä kuoli vaarallisimmilla tehtävillä, eikä uusia värvätty tilalle. Lopulta meitä oli jäljellä enää neljä; Atya, Tharkon, minä ja eräs tulen Toa. Hänet värvättiin ryhmään hieman ennen minua, myöskin näyn perusteella.

    Tämän tulen Toan kanssa en koskaan osannut tulla toimeen. Voitaisiin jopa sanoa, että hän ei sietänyt minua. Hänen epämieluisat tunteensa minua kohtaan kärjistyivät erään tehtävämme loputtua. Olimme eräällä saarella ja…

    – – –

    Valkomusta turaga asteli ulos bambumajastaan kantaen mukanaan pitkää kangaskäärettä. Turaga laski käärön maahan neljän edessään seisovan Toan eteen ja avasi sen, paljastaen käärön sisällön.

    ”Alku ja Ääri”, turaga Bakmei sanoi. ”Ikimiekat.”

    Turaga nosti toisen miekoista ja tarjosi sitä Atyalle. Veden Toa otti aseen kunnioittavasti vastaan.

    ”Se ei ole tavallinen miekka”, Bakmei aloitti. ”Se leikkaa mitä tahansa, jos vain kykenet käyttämään sitä. Yksikään isku ei sitä vahingoita. Se on kevyempi kuin mikään vastaavanlainen ase.”
    ”Tiedän”, Atya sanoi. ”Oletko valmis antamaan sen minulle?”
    ”Olet ainut, joka on selvinnyt koulutuksestani hengissä. Se olkoon palkinto siitä.”

    Atya polvistui valkean Turagan eteen. Turagan naamioon liitetyt viikset heilahtivat, kun tämä kääntyi nopeasti ympäri.

    ”Mitä aiot pyytää minulta?”, Bakmei kysyi.
    ”Ota itsellesi taas oppilas.”
    ”En.”
    ”Minä pyydän.”

    Bakmei kääntyi vihaisena ympäri ja huusi:
    ”Kenen kuvittelet olevan tarpeeksi vahva, jotta tämä selviäisi edes ensimmäisestä kokeestani? Sinä olit poikkeus! Ei ole enää ketään, kuka…”
    ”Tässä hän on”, Atya sanoi noustuaan ylös ja osoitti Ämkoota. ”Kouluta hänet. Tapa, jos koet tarpeelliseksi. Vaadin, että kuitenkin yrität.”

    Bakmei tuijotti hetken kultavihreää ilman Toaa, otti jokusen askeleen lähemmäs tätä ja totesi kuivasti:
    ”En pidä sen katseesta.”
    ”Herra, olisin hyvin kiitollinen jos…”, Ämkoo aloitti, mutta turaga ei vaivautunut edes kuuntelemaan. Ämkoo päätti pysyä hiljaa.

    ”Hyvä on”, Bakmei sanoi Atyalle. ”Jos hänessä on ainesta, koulutan hänet ja annan Äären hänelle. Muussa tapauksessa tapan hänet. Tämä sopii sinulle?”
    ”Jos hän ei selviä koulutuksestasi, hänestä ei ole minulle enää hyötyä elävänä eikä kuolleena”, Atya vastasi ja viittoi kahta mukanaan ollutta Toaa lähtemään. Tharkon kumarsi turagalle ja valmistautui poistumaan.

    Tulen Toa ei liikahtanutkaan.

    ”Miksi hän?”, Toa Herka kysyi ja kääntäen päänsä Atyaa kohti. ”Johtajani, miksi hän?”
    ”Vaikene”, Atya vastasi. ”Hän on sinua vahvempi. Selviää suuremmalla todennäköisyydellä.”

    Herka katsoi johtajaansa hetken epäuskoisena ja jakoi sitten Ämkoon kanssa murhaavan katseen. Bakmei nauroi.

    ”Typerät kilpailevat rakit!”, turaga huusi naurunsa seasta. ”Sinä, vihreä, tule. Me aloitamme heti.”

    – – –

    Vietin vuoden turaga Bakmein opissa. Se oli ylivoimaisesti elämäni kamalinta, mutta myös hedelmällisintä aikaa. Hän teki minusta sen Toan, joka lopulta oli valmis kukistamaan jopa Makutan.

    – – –

    Snowie korjasi asentoaan tapittaen tiiviisti Ämkoota. Mäksä vastasi tuijotukseen. Tapiiri kuorsasi taustalla.

    ”Palasit sitten tiimisi pariin?”, Snowie kysyi.
    ”Jep”, Ämkoo vastasi. ”Ja sitten alkoi tapahtua.”

    – – –

    Herka ei koskaan antanut anteeksi sitä, että minä olin päässyt Bakmein koulutukseen hänen sijastaan. Kun palasin, voimamme ja taitomme olivat aivan eri tasoilla, eikä tämä ylpeä tulen Toa voinut sietää sitä.

    Hän haastoi minut taisteluun. Vihasin tätä Toaa jo valmiiksi, joten en tietenkään kieltäytynyt. Halusin näyttää hänelle.

    Se oli ansa.

    – – –

  • Trooppinen saari: Mietteitä meren pohjassa

    Meri

    Pohjalla oli kylmää ja pimeää. Muutama isosilmäinen kalaa muistuttava irvokas elämänmuoto tarkkaili kiinnostuneena hetki sitten uponnutta mittavaa merialusta. Kuplia sieltä sun täältä nostattava metallirohjake vaikutti kaikin puolin säälittävältä.

    Säälittävä oli myös meno aluksen sisätiloissa. Ämkoo ja Snowie paikkasivat parhaillaan Marionetin iskun aiheuttamaa reikää eikä kumpikaan oikein tuntunut onnistuvan.

    ”Tosi hienoa”, Ämkoo aloitti jo hetken aikaa jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Snowie kääntyi tämän puoleen.
    ”Olemme varmaan aika syvällä”, ilman Toa jatkoi. ”Mitään suunnitelmia sen suhteen, kuinka pääsemme pois?”
    ”Uimalla?”, Snowie aloitti toiveikkaasti. ”Luot vain ilmakuplat päidemme ympärille ja sitten me…”
    ”Ei”, Ämkoo pysäytti. ”Et tainnut nähdä mitä tein hetki sitten? Se pyörremyrsky ja lentely söi nimittäin voimiani. Ja lisäksi…”

    Ämkoo käänsi katseensa alas. Snowie vilkuili kumppaniaan hetken, kunnes huomasi muutoksen Ämkoon kehossa.

    ”Sinä mustuit”, Lumiukko totesi ja tuijotti Toaa. Ämkoon vielä aiemmin päivällä kultaisina hehkuneet panssarit olivat vaihtaneet värinsä tummiksi. Pääosa Toan vartalosta oli pysynyt vihreänä, mutta kokonaisuus toi silti jotenkin mieleen Ämkoon aiemman olomuodon.

    ”Jep”, Mäksä vastasi. ”Ja tämä ei ole hyvä asia.”
    ”Kuinka niin?”
    ”Kun sain Marionetilta selkääni, käytin valtavasti Makuta-energiaa. Luulin jo, että Makuta katosi kokonaan sisältäni, mutta… Niin ei ole.”
    ”Mutta eikö se ole hyvä asia?”
    ”Tilanteemme kannalta ei. En saa yhteyttä sen voimiin, mutta se kuitenkin vaikeuttaa elementtivoimieni käyttöä. Tuskin kykenisin ylläpitämään ilmakuplia siihen pisteeseen saakka, että pääsisimme edes lähelle pintaa…”

    Snowie ei ymmärtänyt puoliakaan, mutta Mäksän pointti tuli kuitenkin jossain määrin selväksi. Lumiukko huokaisi.

    Jostain kaukaa kuului rapinaa. Kaksikko asteli ihan vain mielenkiinnosta katsomaan, mitä oli tekeillä.

    ”Snörf.”

    Tapiiri oli löytänyt ruokakätkön. Se pisteli parasta aikaa poskeensa etovan näköisiä, mutta kuitenkin nähtävästi syömäkelpoisiam nazorakien valmistamia matkapöperöitä.

    ”Jahas”, Mäksä sanoi. ”Jätä vähän meillekin.”
    ”Snörf.”

    Snowie hyökkäsi ruokien kimppuun, ryösti ne äärimmäisen epäreilusti (Tapiirin mielipide) niiden kärsäkkään löytäjän edestä ja nosti ne sitten käytävän yläpuolella avautuvalle verkkotasanteelle.

    ”Meidän pitää säännöstellä näitä”, Lumiukko selvitti.
    ”Meinaat, että olemme täällä pitkäänkin?”
    ”Voimmeko muuta? Ja sitäpaitsi, meidän molempien täytyy varmaan levätä. Yritetään siinä samalla kehitellä pakokeinoa.”

    Ämkoo nyökkäsi, tarttui yhteen ruokapussukkaan ja lähti sitten oudonlaisia rapeita ja suolaisia lastuja napostellen seuraamaan takaisin aluksen etuosaan astelevaa Lumiukkoa. Tapiiri törähti ja lähti kaksikon perään.

    Pian värikäs joukkio makoili laiskanlaisesti ohjaamon takana avautuvalla käytävällä. Tapiiri oli onnistunut anelemaan Ämkoolta muutaman makupalan vetistävällä katseellaan, ja nyt kärsäkäs olio kuorsasi onnellisena hieman kauempana klaanilaisista. Snowie ja Ämkoo istuskelivat toisiaan vastapäätä.

    ”Jutellaanko jostain?”, Snowie kysäisi yrittäen kuulostaa positiiviselta.
    ”Meillä kahdella onkin paljon puhuttavaa”, Ämkoo vastasi kuivasti, heiluttaen puolityhjää pussia kädessään.
    ”Kolmella”, Snowie korjasi.
    ”Tapiiri ei puhu.”
    ”En tarkoita tapiiria.”
    ”Eh?”
    ”Terveisiä Visokilta.”

    Ämkoo tuijotti Snowien otsaa hetken. Sitten ilman Toa loi kasvoilleen tavaramerkkivirneensä.

    ”Hauska kuulla sinustakin, Visokki.”
    ”Visokki käski kertoa samoin.”

    Käytävällä vallitsi taas hetken aikaa väsähtänyt hiljaisuus. Snowien katse harhaili jossain päin kattoa, kun taas Ämkoo laski silmänsä varovasti kiinni. Toa ei nukkunut, vaikkakin siltä saattoi vaikuttaa.

    Snowie ei pitänyt hiljaisuudesta, ainakaan tällä hetkellä. Kaikin puolin kulahtaneen näköinen alus natisi uhkaavasti ja käytävälle levittäytyi jossain määrin ikävä haju.

    ”Snörf snörf snörf”, tapiiri mutisi unissaan.
    ”Ettäs kehtaat”, Snowie tuhahti kärsäolennon suuntaan ja kääntyi sitten taas Mäksää kohti.

    ”Kuule”, Snowie kysäisi ja kimmautti käytävän pohjalta poimimansa pienen kiven Ämkoon naamiota kohti.
    ”Au”, Mäksä vastasi.
    ”Meillä tosiaan on puhuttavaa”, Snowie ilmoitti. ”Lupasit kertoa siitä aseesta.”
    ”Ah”, Ämkoo sanoi ja kaivoi esiin jostain syystä pelastamansa palasen. Kolmiteräviikatteesta oli jäljellä enää pätkä vartta.

    ”Alkuperäinen Toa-aseeni”, Ämkoo valisti. ”Käytin tätä hyvin kauan sitten.”
    ”Miksi kannoit sitä mukanasi… Tuolla lailla?”
    ”Tahdoin pitää sen lähelläni.”
    ”…Aaa.”

    Hetken hiljaisuus. Snowie koitti keksiä lisää puhuttavaa.

    ”Sinä olit siis Toa?”, Snowie kysäisi, mutta tajusi oitis kuinka typerä kysymys oli. Ämkoo ei vastannut.
    ”Missäpäin?”, Lumiukko jatkoi. ”Ja milloin? Toimitko yksin?”

    Mäksän kulmat kurtistuivat.

    ”Tietäisitpä, mitä utelet”, Ämkoo vastasi.
    ”Öh. Anteeksi?”, kuului Lumiukon hämmentynyt vastaus.
    ”Jos haluat noin kovasti tietää menneisyydestäni, voin toki kertoa sinulle. Olemme täällä kuitenkin nähtävästi aika pitkään.”
    ”Se voisi olla mukavaa”
    ”Ei, ei se ole.”

    Ämkoo otti paremman asennon ja alkoi puhua. Snowie kuunteli.

  • Trooppinen saari: Nukke meren pinnalla

    Ranta

    Ämkoo kiri Snowmanin juuri hiekkarantaan saavuttaessa. Hän juoksi toverinsa rinnalle ja pysähtyi.
    ”Mitä oikein ajat takaa? Se pakenee kävelemällä vetten päällä, eikä edes tuonne suuntaan!” Ämkoo ihmetteli Snowien toimintaa. ”Joten mitä ajat takaa täl…”

    Ämkoo katsoi, kun lumiukko kapusi sukellusveneen luukusta sisään.

    Aivan, totta kai, hän ajatteli seuratessaan valkoista hahmoa kulkupelin sisään.

    Ämkoo ahtautui sukellusveneen ahtaan käytävän tukkivan tapiirin ohi.
    ”Sinäkin täällä.”
    ”Snörf.”
    Sitten hän kiiruhti ohjaamoon, ja nojasi molemmilla käsillään Snowien valtaamaan ohjauspenkkiin. Lumiukko painoi paria nappulaa, ja käynnistettyään ensin ikkunanpyyhkimet ja laskettuaan juomatelineen vene painui upoksiin.

    ”Ikävää jättää Matoralaiset näin hyvästelemättä” Snowie pohti ääneen, mutta ymmärsi kyllä, että nyt oli tulenpalava kiire. Nimda oli jo ollut hänen käsissään, vain tullakseen tuon hyypiön viemäksi. Lumiukko työnsi kaasuvivun niin eteen kuin sai, ja tutki ohjauspöytää, tarkoituksenaan löytää oletettujen aseiden ohjakset.

    Hän huomasi ison napin, jossa oli punaisella piirretty kuva, joka näytti aika paljon ohjukselta.
    ”Toivotaan, ettei se ole hyvä väisämään.”

    Ämkoo neuvoi suunnan, ja Snowie ohjasti veneen sinne päin. Tapiiri söi alukseen eksyneen kärpäsen.

    —

    Marionetti käveli kohti taivaanrantaa. Vaikka meren aallot kohosivat paikoin metrien mittaiseksi, kaikkialla valkoisen hahmon ympärillä oli täysin tyyntä. Laskeva aurinko värjäsi veden oranssin ja punaisen väriseksi, luoden lämpimän sävyn myös Marionetin vasempaan puoleen. Se eteni omaa nykivää kulkuaan päättäväisesti suoraan eteenpäin.

    Sitten Marionetti otti pari askelta vasempaan väisteän pinnan alta syöksyvät ohjukset.

    —

    ”Mitä pirua?” Snowman huudahti. Hän oli varma, ettei sukellusvenettä voinut vielä nähdä näin kaukaa ja syvältä, ja että potkureista lähtevä äänikin oli aaltojen kohinaan verrattuna suorastaan olematonta. Sitä paitsi ammuin aika hyvin.

    Ämkoo tarkkaili Marionetin liikehdintää ohjaamosta löytyneiden kiikareiden lävitse. Valkoinen hahmo oli tosiaan juuri kävyesti väistänyt vaivatta täysin yllätyksenä tulleet torpedot.

    ”Snowie?”
    ”Hm?”
    ”Mitä hemmettiä tapahtui?”
    ”Ei aavistustakaan. Mistä se muka tiesi, että minä tähtään sitä? Senhän… Eikun.”
    ”Jaa toki minullekin.”
    ”Visokki puhui jotain Avdesta päässäni! Että se tuntee liikkeeni! Silloinhan tuo…”
    ”Visokki?”
    ”Pitkä tarina. Mutta… Tuon tyyppi tietää ajatukseni, näkee ennalta kaikki toimeni. En minä voi sitä täältä tiputtaa!”
    ”Aja sitten lähemmäs.”
    ”Mutta-”
    ”Lähemmäs. Snowie. Aja. Nyt.”
    ”…se tietää ajatukseni, ja sinulla on vain yksi käsi. Mitä me muka-”
    ”Snowie!”
    ”Mennään, mennään.”

    Lumiukon valkoiset kourat napsauttivat katosta kolme kytkintä eri asentoon, ja laskeutuivat sitten ohjaimien päälle. Sukellusveneen potkurit aloittivat pyörimisensä, ja kuplavanat aloittivat heiluvan kyytinsä kohti pintaa. Kiihdytys sai kaikki kolme veneen matkustajaa heilahtamaan villisti taaksepäin. Sukellusveneen vauhti kasvoi ja potkurit pyörivät yhä nopeammin. Muutama kala ja levänpala vilahti nopeasti ikkunasta jääden kuitenkin kauas taakse. Vanha alus natisi hieman liitoksistaan. Kulkupeli kohosi kohti pintaa ja huristi eteenpäin, kirien koko ajan valkoista takaa-ajettavaansa.

    ”Snowie.”
    ”Mäksä?”
    ”Valmistaudu nousemaan pintaan.”

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.

  • Trooppinen saari: Taistelu jokidelfiiniä vastaan

    Trooppinen saari, metsä

    Ämkoo nousi varovasti pystyyn pitkäkuonoisen vesieläimen selässä ja valmistautui hyppäämään rantaan. Ilman Toan epäonneksi eväkäs olento ei kuitenkaan tahtonut toimia seisoma-alustana kovinkaan pitkään ja pian Ämkoo rojahtikin kohti veden pintaa ja upposi äänekkäästi kiroten syvyyksiin.

    Ämkoo avasi silmänsä samalla kun Toan jalat tavoittelivat joen pohjamutaa. Ämkoo katseli hämillään ympärillään uiskentelevia mitä ikävimmän näköisiä kaloja, äyriäisiä ja muutamaa tunnistamatonta otusta. Ohitse lipui myös muuan kilpikonna, joka virnuili Ämkoolle aivan liian omahyväisesti.

    Jokidelfiini ei aikonut antaa uuden leikkitoverinsa hukkua ja otus auttoikin varsin vastahakoisen Ämkoon takaisin pintaan. Pienen vastustelun jälkeen Ämkoo suostui lopulta kapuamaan takaisin järkyttävän ruman nokkaolennon selkään, ja katsahti sitten Snowieta.

    Lumiukko katseli vuorostaan Ämkoota ja tämän uutta eväkästä tuttavuutta hieman huvittuneena. Tapiiri röhkäisi, eikä ymmärtänyt mistään mitään.

    ”Tuotanoin, voisimme jatkaa matkaa. Minusta tuntuu, että nazorakit ovat vielä perässämme”, Snowie ehdotti kuunnellen samalla kaukaisuudesta kaikuvia moottoriajoneuvojen ääniä. Ämkoo nyökkäsi ja yritti sitten ohjata pitkäkuonoista ohjusta muistuttavan kulkupelinsä kohti rantaa.

    Delfiini ei suostunut tekemään yhteistyötä. Ämkoon potkiessa olentoon vauhtia, jokidelfiini ainoastaan innostui ja lähti uiskentelemaan pitkin jokea, päästellen samalla omituisia naksahtelevia ääniä. Ämkoo ei tietenkään tästä tykännyt, vaan kiroili vesieläimelle mätkien tämän päälakea ainokaisella nyrkillään.

    Lumiukko huokaisi ja katsahti tapiiria. Kärsänsä päälle laskeutuneeseen sudenkorentoon syventynyt eläin havahtui huomattuaan delfiinin katoamisen. Tapiiria ei tarvinnut käskeä seuraamaan, vaan se lähti tarpomaan pitkin joen rantaviivaa, seuraten keskellä jokea iloiseen sävyyn pomppivaa jokioliota.

    Muiden edelle kirinyt torakkajeeppi lähestyi joen rantaviivaa. Jeepin katolla päivystävä nazorak tiiraili ympärilleen ja havaitsi pakenevan kaksikon. Torakka ei ollut uskoa silmiään.

    ”Tuota.”
    ”Niin?”
    ”Tuolla ne menevät. Mutta… Tai katso itse.”
    ”…”

    Jeeppi käänsi itsensä nopeasti ympäri ja ajoneuvo peruutti joen rantaveteen. Yksi jeepin ohjaamossa istuneista torakoista loikkasi ulos ja syöksähti auton kuormalavalle. Torakka repi vauhdikkaasti kuormalavan päällä olleen suojapressun tieltään ja kiskoi sen alla piilossa olleen vesiskootterin esiin. Nazorak työnsi laitteen veteen, hyppäsi sen kyytiin ja käynnisti skootterin.

    Taitavan kuulonsa avulla sameassa vedessä suunnistava jokidelfiini oli jo hetki sitten havainnut taustalla pärisevät nazorak-ajoneuvot, mutta vedessä pulikoidessaan se ei ollut osannut pitää rannalla pauhaavia koneita vaarallisina. Nyt susiruman vesieläimen aivot alkoivat kuitenkin raksuttaa. Jokin on vedessä, sen aivot sanoivat. Vaara. Vaara. VAARA.

    Delfiini päästi ilmoille mitä omituisimman rääkäisyn, hyppäsi korkealle ilmaan ja katosi sitten veden alle. Snowie tarkkaili vesiolion outoa toimintaa rannalta käsin ja helpottui huomatessaan, että delfiini ilmestyi pian takaisin pinnan tuntumaan litimärkä ilman Toa mukanaan. Ämkoon sanoinkuvaamaton ilme kohdistui tällä kertaa suoraan eteenpäin.

    ”Mitä nyt”, Ämkoo totesi kylmästi. Toa ei viitsinyt edes huutaa.
    Delfiini vastasi ratsastajalleen uudella rääkäisyllä ja lähti kiitämään sitten hurjaa vauhtia pitkin veden pintaa.

    Lumiukko katseli kaikkea tätä kummastuneena, kunnes kuuli itsekin kaukana lähestyvän vesiskootterin julman pärinän. Silloin Snowie huomasi myös jeepin, joka lähestyi tapiiria uhkaavalla vauhdilla.

    ”Hei”, Snowie aloitti tuuppien kärsäkästä ratsuaan. ”Tuli kiire!”
    ”Snörk”, tapiiri vastasi ja tunki maasta hetki sitten löytämänsä pilaantuneen hedelmän laiskasti suuhunsa. Sitten olento höristi korviaan, tajusi itsekin jeepin olemassaolon ja vauhdikas pakomatka jatkui.

    Toinenkin torakoiden jeepeistä saapui lopulta joen rannalle. Tätä seuranneet viidakkomönkijät eivät osanneet odottaa äkkinäistä jarrutusta ja joutuivatkin suorittamaan kovin epäpäteviä väistöliikkeitä ollakseen törmäämättä huomattavasti suurempaan ajoneuvoon. Pääosin tästä syystä mönkijät syöksyivät yksi kerrallaan joen sameaan veteen, kohdaten näin loppunsa.

    Jeeppiä ohjannut tummahko nazorak pudisti päätään ja komensi pintaan nousseet sotilaat nopeasti oman ajoneuvonsa kyytiin. Sitten jeeppi lähti seuraamaan rannalla havaittavia varsin sekavia ja sotkuisia jälkiä.

    Ämkoo piteli parhaansa mukaan kiinni aivan liian liukkaasta ratsustaan. Jokidelfiini oli todellakin kuin ohjus. Se tuskin edes kosketti joen pintaa kiitäessään eteenpäin. Vihreä Toa teki kaikkensa pysyäkseen otuksen kyydissä, yrittäen samalla kommunikoida maata pitkin vähintään yhtä nopeasti kulkevan toverinsa kanssa.

    ”Snowie!”
    ”No?”
    ”Mitä me nyt oikein- lopeta tuo hemmetin roiskiminen -teemme?”
    ”En minä tiedä!”
    ”Okei!”
    ”Tiedätkö sinä?”
    ”No, ajattelin, että me… VARO OKSAA!”
    ”WOAH. Kiitos! Niin?”
    ”Että me näin alkuun hoitelemme nuo torakat ja mietimme jatkoa vasta sitten!”
    ”Millä sinä kuvittelet meidän tekevän niin?”
    ”Öööh…”

    Kaksikon valaiseva keskustelu keskeytyi kun nazorak-vesiskootteri ilmestyi delfiiniohjuksen rinnalle. Torakka kohotti kättään aikomuksenaan ampua Ämkoo alas ratsunsa kyydistä.

    Samalla kun torakka painoi liipaisinta, Ämkoo keskitti elementaalivoimiensa rippeet tämän ajoneuvoa kohti. Vesiskootteri heilahti ja torakan ammus lennähti kauas viidakkoon.

    Eräs mitä suloisin apina torkkui iloisin mielin rehevänlaisen viidakkopuun latvustossa. Apinan unet keskeytyivät vallan ikävästi zamor-ammuksen paiskautuessa päin marakatin kasvoja. Savuava apinanraato putosi alas puusta.

    Eräs mitä terävimmillä hampailla varustettu pienehkö kissapeto-rahi päivysti viidakon pohjakerroksessa, astellen äänettömin askelin eteenpäin. Petoeläin ei ollut syönyt päiväkausiin ja se oli suoraan sanoen nääntymässä nälkään. Silloin sen eteen kuitenkin putosi valmiiksi kypsennetty ateria. Kissapeto oli iloinen.

    Eräs mitä värikkäin salamanterieläin taapersi päättäväisesti eteenpäin väistellen parhaansa mukaan itseään suurempia olentoja, ja ilmoitellen tuon tuosta myrkyllisyydestään joillekin uhkarohkeille pikkueläimille. Salamanterin matka pysähtyi sen saavuttua maassa makaavan ruokamyrkytykseen kuolleen kissaeläimen tykö.
    ”Kaikkea näkee”, salamanteri ajatteli ja jatkoi kulkuaan.

    Eräs mitä omituisimmalla vesipelillä kulkeva ilman Toa teki kaikkensa pudottaakseen vihollisensa tämän ärhäkkään vesiskootterin kyydistä. Ämkoo sai kuitenkin huomata, että mitä enemmän hän uskaltautui käyttämään elementtivoimiaan, sitä harmaammaksi ja sumeammaksi hänen jo valmiiksi hatara näkökenttänsä muuttui. Toa ei lopulta uskaltanut ottaa enempää riskejä vaan painautui lujasti vastenmielistä ratsuaan vasten, toivoen ihmettä.

    Samaan aikaan Lumiukko huomasi olevansa pulassa. Rallitapiiri alkoi silmin nähden väsyä ja ylikuormitettu viidakkojeeppi olikin saavuttamassa tätä. Tilannetta ei lainkaan parantanut se seikka, että torakat olivat alkaneet tulittaa.

    Lumiukko piteli yhdellä kädellä tiukasti kiinni tapiiristaan, kaivaen toisella kiivaasti laukkuaan. Hetken ajan Snowie luuli löytäneensä sieltä jotain tilanteeseen sopivaa, kiskaisi esineen esiin ja tunnisti sen Ämkoon irtonaiseksi kädeksi. Snowie tunki irtoraajan nopeasti takaisin laukkuun, vilkaisten sivusilmällä Ämkoota. Vihreän Toan ilmettä oli mahdotonta määritellä.

    Ämkoon vierellä kiitävä torakka huomasi käyttäneensä kaikki panoksensa. Nazorak kaivoi vyöltään esiin ikävän näköisen veitsen ja lähti sitten skootterillaan lähemmäs Ämkoota. Torakka huitaisi.

    Ämkoo onnistui väistämään, mutta jokidelfiini sai osuman. Järkyttynyt vesipeto vinkui ja huitaisi vahvalla pyrstöllään nazorakia kohti. Torakka menetti tasapainonsa ja putosi skootterinsa kyydistä.

    Jeepin katolta tilannetta seuraannut torakka ärähti ja kaivoi esiin kevyen kertasingon. Se ei ollut ollenkaan tyytyväinen vettä pitkin kulkeneen kumppaninsa toimintaan ja päättikin hoidella Ämkoon pois päiväjärjestyksestä. Torakka ampui.

    Jokidelfiini räjähti. Valtava vesipatsas nosti pitkäkuonoisen eläimen kappaleet korkealle ilmaan, sirotellen ne sitten pitkin jokea. Veden alla päivystäneet piraijat iloitsivat.

    Nazorak naurahti ja heitti kertasingon syrjään. Veden laskeutuessa torakka koki kuitenkin pettymyksen huomatessaan, että kaikki ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

    Vesiskootteri pärisi eteenpäin. Ämkoo oli viime hetkellä onnistunut vaihtamaan menopeliään ja nyt käsipuoli Toa istuikin skootterin kyydissä selkä menosuuntaa kohti, kaivellen ajoneuvon pienehköä tavaratilaa.

    ”Mitä se luulee löytävänsä…”, torakka kysyi puoliääneen samalla kun tämän toveri tarjosi tälle uutta kertasinkoa. Nazorak latasi tämän ja valmistautui ampumaan uudestaan.

    ”No mutta kappas”, totesi Ämkoo nostaen löytämänsä kranaatin esiin skootterin tavaratilasta. Ilman Toa käänsi katseensa rantaa kohti ja virnisti.

    Torakat vastasivat virnistykseen irvistyksellä.

    Viuh. Kolin kolin kolin.

    ”Eikä”, ehti yksi torakka todeta.

    Sitten räjähti.

    [spoil]HIIHIAHAHAHAHAHA. Tämän pilkutukset menevät ihan miten sattuu. En jaksa korjata. Smääh.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Tapiiri saa etumatkaa

    Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.

    Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.

    ”Mitä siellä oikein ta-

    – – –

    Trooppinen saari, viidakko

    ”-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä.
    ”Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.

    Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.

    Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.

    ”Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn.
    ”Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä.
    ”Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi ”…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?”
    Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi:
    ”Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”

    Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.

    ”No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”

    Tapiirin hengitysvaikeuksia enteilevä epätasainen röhinä voimistui.

    ”Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. ”…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”

    Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten:
    ”Tämä kelpaa oikein hyvin.”

    Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.

    Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.

    Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.

    Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.

    Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.

    Splut. Perhonen.

    AAAAH.

    Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.

    ”Hei, mitä hittoa sinä oikein-”
    ”AAAAAAAA. OTA SE POIS.”
    ”Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!”
    ”OTA NYT.”
    ”JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”

    Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.

    Sitten lumiukko alkoi pohtia.
    ”Hei…”
    ”No?”
    ”Mistä sinä pitelet kiinni?”

    Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.

    ”Mäksä! Ei!”
    ”Snooowiiiieeee…”

    Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.

    Ja sitten kaikki oli eeppistä.

    Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.

    Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.

    Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.

    Sitten Snowiekin huomasi torakat.

    ”Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti.
    ”Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.

    Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.

    Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.

    Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.

    [spoiler=Spoilinki]EEPPINEN TAPIIRI ON EEPPINEN.[/spoiler]