Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
”Snork.”
Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
”Snork.”
Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.
”Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
”Pahoittelen”, Suga vastasi. ”En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
”Snork.”
”Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi. Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
”Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. ”Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
”PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi. Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
”Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”
Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
”Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!” Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.
Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
”Ai te ette ole sama.” Pitääkö minun loukkaantua?
”Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
”EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.” On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
”Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
”MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua. No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.
”Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. ”Siitä on hetki.”
Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. ”Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.
Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
”Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. ”Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
Oraakkeli hymähti. ”Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
”Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
”Minun sienieni!” Zeeron murahti. ”Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
”En pidä äänensävystäsi!”
– isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
”Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.
”No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
”Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. ”Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.
Zeeron tuijotti tapiiria.
Tapiiri tuijotti Zeeronia.
Zeeron tapiiria.
Tapiiri Zeeronia.
”Snork.”
”Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
”Snork.”
Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.
Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde. Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
”Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
”Noh”, Suga aloitti, ”minun päässäni asuu, ööh…”
Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
”Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. ”Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.” Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
”Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, ”miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”
Sanan ’makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
”Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. ”Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. ”Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. ”Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
”Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. ”Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”
”Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
”Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. ”Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!” Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
”Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
”Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
”Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
”Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
”Snork”, tapiiri totesi.
”Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
”Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.
Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
”Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. ”Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. ”Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
Zeeron pudisti päätään. ”Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
Oraakkeli ei vastannut.
”Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. ”Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
”Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. ”Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. ”Aha. Kuka niin?”
Oraakkeli hymyili. ”Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.
”Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. ”Mitä… mitä se tarkoittaa?”
”Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. ”Vai… haluaako se… uuden vartijan?”
”Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. ”Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
”En tiedä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”
Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
”Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”
Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi. Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
”Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet. Jep. Niinhän se menee.
”Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. ”Teidän päässänne siis on makuta?”
”Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
”Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. ”Välillä.”
Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.
Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan. Kiitos taas tästäkin tilanteesta. Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä. Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta. Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin. Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää? Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi. No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata. No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina. Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa. Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis? Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone. … ahaa.
”Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan. No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi. Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
”Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
”Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
”Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti. Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.
Eläin ei ollut varsinaisesti uljas.
“Snork.”
”En tajua, miten suostuin tähän”, Summerganon sanoi suuren tapiirin selästä. Matka oli jatkunut jo puoli päivää, mutta pitkään Telakalla majaillut ratsu ei ollut juurikaan hidastunut. Se nimittäin ei liikkunut ylipäätään kovin vauhdikkaasti. Enkä minä tajua, miten Gurvana suostui siihen, sanoi toinen ääni Sugan päässä, mutta tilanne voisi olla pahempikin.
”Ai?” Voisin olla purkissa.
”Sopisi minulle vallan mainiosti”, toa tuhahti. Ulkoa päin tarkkailevalle olisi saattanut jäädä epätotuudenmukainen kuva Summerganonin mielenterveydestä, jos joku häntä olisi ulkoa päin tarkkaillut. Harva tervejärkinen puhui omalle päälleen. Hänen onnekseen häntä tarkkaili vain hänen takanaan eläimen selässä istuva Oraakkeli, jolle Manun ajatukset niinikään oli osoitettu.
Soturimunkki hymähti hiljaa ja siirsi katseensa maisemiin. Matkalaiset olivat kulkeneet kärsäisän ratsunsa selässä melko rauhallista tahtia ja vain metsikköjen reunamia pitkin. Aukeat eivät ehkä olleet enää turvallisia – näinkin etelässä alkoi jo olla hälyttävän paljon näköhavaintoja Allianssin joukoista. Matka olisi ehkä onnistunut parissa tunnissa suurella merimetsolla, jolla Oraakkeli tapasi ratsastaa.
Mutta ilmatila ei ollut yhtään aukioita turvallisempi. Riskejä ei kannattanut ottaa. Lehu-metsään ja Kummitusten suolle ei ollut enää pitkä matka.
Isä Zeeronin löytäminen taas oli kokonaan oma haasteensa.
“Saarenne on kaunis”, Oraakkeli avasi keskustelua rehellisen kuuloisena. “Jos ajat olisivat toiset, viettäisin mielelläni näissä metsissä enemmänkin aikaa.”
Suga ja Manu olisivat vaihtaneet katseita, mikäli se ei olisi ollut fyysinen mahdottomuus.
”Se oli vielä kauniimpi ennen nazorakien tuloa”, Suga totesi sitten. Minulla oli viidakon keskellä oma luola, Manu ilmoitti, mutta se hajosi.
“Valitettavaa”, Oraakkeli sanoi. Äänensävyn rehellisyydessä ja aitoudessa oli melkein jotain koomista. “Mikä luolasi hajotti?” Ilkeä torakkaupseeri, kasa typeriä skakdeja ja vaaleanpunainen jänismäinen otus.
”Se jänis”, Suga voihkaisi. ”Älä muistuta siitä.” Joo, ei. Me kävimme vilkaisemassa sitä tässä pari päivää sitten. Minulla on siellä vielä… kamoja. Tavaroita. Omaisuutta. Asioita. Käyn noutamassa ne jossain vaiheessa.
Sugalla ei ollut juurikaan lisättävää. Suuri sinivalkoinen soturi mietti hetken asioita, joita oli Manun kanssa kokenut. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen oli sekaantunut.
Sitten hän tajusi, että hänen pääkopassaan oli tällä hetkellä henkilö, joka oli joskus puukottanut häntä vatsaan.
Ainakaan se ei ollut ollut pahantahtoista. Summerganon ei osannut kantaa kaunaa.
Toissapäivänä nopean sairasosastotarkistuksen jälkeen (tohtori Kupe oli diagnosoinut hänelle pudotuksen jälkeen lähinnä ‘kovan kallon’) Suga oli kutsuttu Guardianin toimistoon. Tehtävä olisi kuulemma huippusalainen ja sitäkin vaarallisempi.
“Olen pahoillani”, Guardian oli sanonut. “Joudumme survomaan Manun taas päähäsi.”
Suga oli lähinnä kieltäytynyt kohteliaasti, koska viime kerta oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi migreeniä ja epämääräisiä mykologisia mielihaluja. Guartsu ei ollut ikävä kyllä ottanut kieltäytymistä vastaan.
Mitä ilmeisimmin jokin Summerganonin mielessä oli osoittautunut Manulle optimaaliseksi ja mahdollisimman harmittomaksi säilöntäpaikaksi. Toa ei uskaltanut ajatella, mitä se kertoi hänen mielestään.
Asensin muuten mieleesi pari lisäosaa, Manu totesi muina miehinä. Suga ei lähestulkoon jaksanut välittää, mutta huolen pilkahdus nousi esiin hänen miettiessään hieman tarkemmin, mitä makuta oli juuri sanonut.
”’Lisäosaa’?” Se oli paras sana, jonka keksin.
”Ja mitähän ne tekevät?” Tämä yksi blokkaa kaiken spämmin. Ei tosin ole idioottivarma.
”Ehkä en edes kysy, mitä ne muut tekevät.”
”’Lisäosa’ on mielenkiintoinen sanavalinta, makuta”, Oraakkeli liittyi keskusteluun. Hänen äänensävynsä oli neutraali, joten kumpikaan klaanilaisista ei voinut päätellä hänen mielipidettään siitä, että Manu asenteli lisäosia Sugan neokorteksiin.
“Snork”, tapiiri lisäsi.
“Sanopa muuta”, Suga töräytti taputtaen suurta kärsäkästä päälaelle. Hän koki asiakseen siirtää keskustelun jonnekin muualle.
“Saanen kysyä, Oraakkeli hyvä…” Suga sanoi kääntyen hieman takanaan matkustavan soturimunkin puoleen, “… mistä mahdatte olla kotoisin? Jos on sopivaa kysyä.”
Oraakkeli katsoi vanhoilla punaisilla silmillään Sugaa hetken ja vastasi lähinnä hymyllä. “En pahastu kysymyksestä, älä huoli. Minun ikäiselläni miehellä on ollut paljon koteja. Juuri nyt koen sen olevan etelässä, Ath-Koron lumikentillä.”
“Ymmärrän, ymmärrän. Mutta mistä päin te… noh, tulette?”
“En kovin kaukaa täältä”, Oraakkeli sanoi. “Saarella ei ollut nimeä. Mutta se ei ollut koskaan kotini, enkä koe kaipuuta sinne. Saari oli vain… vankila.”
Manu yhdisti pikaisesti sanavalinnan kahleiden arpiin soturimunkin ranteissa. Tietysti, Sugaseni, hän sanoi tietäväisesti, kaikki valon matoralaiset tulevat alunperin Karda Nuilta, universumimme ytimestä.
Sugan hämmennys sai Manun miettimään, oliko hänen paljastamansa informaatio salaisuus. Kaipa se oli. Mutta siitä on kauan, kun olen viimeksi edes kuullut koko paikasta. Olen ollut liian kauan pois veljeskunnasta. Tai en, olen ollut liian vähän aikaa poissa sieltä.
“Ah, maailman sydän”, Oraakkeli hymähti. “Ensimmäinen muistoni. En tiedä, voitteko uskoa sitä, mutta se todella sykki. Sykki koko luomakunnalle elämää.”
Soturimunkin silmäkulmassa oli haikeutta. “Toiseksi kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt.”
Toa Suga näytti harvinaisen typertyneeltä. “Jaa”, pääsi soturin suusta. “Se on siis olemassa.” Minusta välillä tuntuu, että Mata Nuin ritarikunta haluaa minut hengiltä ihan syystä, Manu sanoi ilkikurisesti. Päästän ilmeisesti suustani heidän salaisuuksiaan melko helposti. Meillä onkin yhteistä historiaa enemmän kuin tarpeeksi. Helryx-kulta ei osaa pysyä minusta erossa kovin pitkään.
”En olisi uskonut kuulevani jonkun puhuvan Ritarikunnan johtajasta tuolla tavalla”, Suga sanoi virnistäen. Se nainen on hyvin säilynyt, Manu vastasi ilmaan jääneeseen kysymykseen. Suga päätti jättää asian sikseen. Kumpikin heistä tiedosti tässä vaiheessa halunneensa kysyä, mikä oli kaunein Oraakkelin koskaan näkemä asia, mutta tilaisuus meni tältä erää. Kohteliaisuus ei sallinut jatkaa aiheesta.
”Olet siis ottanut yhteen Ritarikunnan kanssa useita kertoja, pitääkö paikkansa?” Oraakkeli tiedusteli. Jep. Muutaman kerran jopa klaanilaisseurassa. Mäksällä ja minulla oli tapana vähän… pistää kapulaa niiden rattaisiin, näin sanoakseni.
”Ai, te olitte kavereita?” Suga ihmetteli. Hän ei ollut ollut tietoinen Manun ja Ämkoon yhteisistä tehtävistä. Onko jotenkin yllättävää, että minulla on kavereita? Manu närkästyi. Onhan Gurttukin kaverini. Ja Visu-kulta. Tawa ei jostain syystä taida pitää minusta, vaikka minähän jumaloin häntä!
”Vai että on Guardian kaverisi”, Suga hymähti. Minun puolestani, Manu sanoi ja hihitti äänekkäästi Sugan päässä. Tämä pyöritteli silmiään hieman.
”Jaha”, Oraakkeli sanoi ottamatta kantaa. Oli minulla kerran yksi toinenkin skakdikaveri, Manu väitti. Oraakkeli ja Suga kohottivat molemmat hieman kulmiaan. Pitkä juttu, Manu jatkoi.
”Meillä on aikaa”, Oraakkeli totesi. Tapiirin löntystysvauhti ei ollut muuttunut, vaikka Manu olikin ohjeistanut Sugaa suurentamaan suuntavektorin ja maaston virtuaalikoordinaatiston z-akselin välistä kulmaa. Jaa. No hyvä on. Oli kerran tämä eräs skakdi nimeltä Moltraz, mutta hän valitettavasti kuoli traagisesti.
”Kerro ihmeessä lisää”, Oraakkeli sanoi. Onko tuo ironiaa? Manu kysyi epäilevästi.
”Ei.” Hmm, no selvä. Minä ja hän olimme molemmat samassa ilmatyynyaluksessa, ja sitten sattui pieni välikohtaus.
”Keneltä varastettu alus?” Miksi se olisi varastettu?
”Kunhan ajattelin.” No oli se varastettu, ja Mata Nuin Ritarikunnalta tietysti. Eivät kauheasti pitäneet.
Ilmatyynyalus oli vahingoittunut ritarikuntalaisten ampumista ohjuksista, ja nyt Makuta Nui kumppaneineen oli piiritetty. He olivat jossain päin Pohjoisen mantereen etelärannikkoa, ja ympärillä oli pelkkää kivikkoa.
”Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja ilman aseita”, kuului megafoniin huudettu ääni.
”Joo, ilman aseita”, Moltraz tuhahti pilkkaavasti. Heidän seuranaan aluksessa istuva vortixx, jonka nimeä ei niin makuta kuin skakdikaan tiennyt, sillä tämä oli mykkä eikä osannut kirjoittaa, istui vaiti taimmaisella istuimella.
”Minun pitänee lähteä tuonne”, Manu totesi lähes huvittuneena. Skakdin naama venähti.
”Niillä on aseet.”
”Ja minulla ei ole”, Manu naurahti, ”mikä tekeekin minusta paremman ihmisen, eikö totta.”
Moltraz näytti hieman hölmistyneeltä, joten Manu jatkoi vielä: ”Ne voivat ampua minut kuoliaaksi, mutta moraalinen etulyöntiasema on minun.” Näin sanottuaan hän astui ovesta ulos.
Heti astuttuaan ulos kädet ylhäällä makuta huomasi usean lasertähtäimen osoittavan rintaansa. Hän virnisti ja huudahti: ”Terve, pellet! Mitäs teille kuuluu?”
”Hauskaa, Makuta Nui, hyvin hauskaa”, vastasi naisen ääni jostakin joukkojen rivien takaa. Kivikolla seisoi leveä rintama raskaasti haarniskoituja sotilaita, joista jokaisella oli järeä zamorkivääri. Makuta laski kätensä lepahtavalla liikkeellä huudahtaen: ”Toa Helryx, oletan!”, mutta kuullessaan noin viidenkymmenen varmistimen naksahtavan hän kohotti nopeasti kätensä taas ylös. ”Eikö tämä ole vähän liioittelua? Viitisenkymmentä soturia yhtä miestä vastaan?”
”Olet makuta, vaarallinen olento. Me vihaamme makutoja.”
”Olen rakastaja, en taistelija.”
”Niin varmasti.”
”Voin näyttää sinulle”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa häiriintyneen härskiin ilmeeseen, jota kukaan ei sen kummemmin haluaisi kuvailla. Sotilaiden välistä astui esiin sinihaarniskainen toa. Naisen tyylikäs haarniska oli varmasti kalleinta laatua, mitä Artakhalta sai ostettua, ja Manu jos kuka tiesi, miten kallista se oli. Hän kun vaivoin oli päässyt pakoon luojaruhtinaan saarelta.
”Tuokaa vanki parakkiini”, Helryx totesi ilmekään värähtämättä katsoessaan makutan punaisiin silmiin.
Manu istutettiin väkisin tuoliin vastapäätä Helryxiä. Heidän välissään oli pöytä.
”Jaha, kuulusteluasetteluko?” Manu tuhahti. Helryx viittasi vartijansa poistumaan. Makuta virnisti jälleen. ”Ajattelitko pystyväsi selviämään yksin minusta, jos ryhdyn väkivaltaiseksi?”
”Kyllä.”
”Aha. No se ei ole fiksua, neiti hyvä.”
”Makuta on hyvä ja muistaa paikkansa tässä universumissa.”
Manu risti käsivartensa loukkaantuneensa ja keikkui tuolillaan hieman takakenoon nostaen jalkansa pöydälle. ”Sinä et, tyttöseni, sano minulle, mikä on minun paikkani. En minäkään käske sinua painumaan suojelemaan jotain riivatun saarta, kuten toat yleensä tekevät, enhän?”
”Et sano, sillä se ei ole ikinä ollut tehtäväni”, Helryx totesi huvittuneena.
”Kyllähän minä sen tiedän”, makuta vastasi keikkuen hieman lisää tuolillaan. ”Tiedän sinusta yhtä sun toista.”
”Ihanko totta”, toa vastasi ivallisesti ja risti itsekin kätensä. Nostipa hän vielä jalkansakin pöydälle makutaa matkien.
”Sinä käsket minua ottamaan oman paikkani, mitä? Onko muiden makutojen touhu sinusta hyväksyttävämpää kuin se, mitä minä teen?”
”He yrittävät valloittaa maailman, sinä olet vain rappiolla.”
”He ovat jo valloittaneet maailman, ja jos minä olen vain rappiolla, miksi halusit pidättää minut?”
”Olet varastanut jotain.”
”Hemmetin Artakha, eikö se voisi joskus pitää ison turpansa kiinni”, Manu voihkaisi ja kaatui tuolillaan selälleen. Helryx kalpeni hieman, ja Manu ehti huomaamaan reaktion noustessaan tuoliltaan. ”Ai. Ilmeisesti ei.”
”Sinä… tiedät Artakhan saaren sijainnin?”
”No… joo.”
Manu mietti hetken. Kaikki, jotka olivat tienneet Artakhan sijainnin, oli teurastettu ajat sitten. Myös Ritarikunnan omat agentit. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ajatus juoksi.
”Mitä minä varastin?” Manu kysyi viattomuuden olemusta tavoitellen. Epäonnistuminen oli täydellinen.
”Ritarikunnan aluksen, ja jo siitä hyvästä sinut voisi tuhota, mutta jos tiedät Artakhan sijainnin, meillä ei ole edes valinnanvaraa. Sinun on kuoltava.”
”Luuletko, että minä enää muistan, miten sinne pääsee?” Manu yritti. Hän rapsutti takaraivoaan katsellessaan, kuinka Helryx tutkiskeli häntä laskelmoivasti katseellaan.
”Yhdessä asiassa olet ainakin puhunut totta”, Helryx sanoi yllättävän huvittuneesti. ”Et ole taistelija.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Manu kysyi kuivasti kumartuen pöydän ylle niin lähelle Helryxiä, kuin uskalsi. Helryx nojautui itsekin lähemmäs Manua.
”Mikäli et tiedosta sitä itse, kyllä”, toa vastasi vino hymy huulillaan. ”Veikkaisin voivani tappaa sinut itse.”
Manu nojautui vielä aavistuksen verran lähemmäs sanoen: ”Et sinä oikeasti edes voi. Minä olen aivan liian karismaattinen, charmantti ja attraktiivinen.”
”Et todellakaan”, Helryx sanoi yrittäen pidätellä naurua. Kumpikin oli kumartunut pöydän ylle ja tutkivasti toisiaan tuijottavat silmät olivat ehkä kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydellä toisistaan.
”Olen älykäs, komea ja vaatimaton”, Manu väitti virnistäen leveästi.
”Olet itsekeskeinen, röyhkeä kleptomaani”, Helryx sai sanottua, ennen kuin – hänen omaksi järkytyksekseen – Makuta Nui suuteli häntä. Hän oli aliarvioinut juuri mainitsemansa röyhkeyden. Shokista toipuminen vei vain hetken, ja hän oli valmiina ponkaisemaan parakin ovesta pakenevan makutan perään.
Mutta jokin esti häntä. Kun hän yritti nousta, hänen kätensä ei lähtenyt liikkeelle. Sillä se kytketty pöydänjalkaan käsiraudoilla.
”Minun käsiraudoillani”, Helryx sanoi ääneen hieman järkyttyneenä. Tästä ei ikinä mainittaisi kenellekään. Ei kenellekään.
Manu juoksi vartijat perässään kohti ilmatyynyalusta. Hän oli saanut yllätettyä ovella odottaneen vartijan ja ryöstettyä tältä kaksi sirpalekäsikranaattia. Zamorammuksia viuhahteli hänen päänsä ohitse uhkaavan läheltä. Ei paha sihti ollenkaan, Manu ajatteli. Mutta nehän ovat Ritarikunnan agentteja.
Seuraavaksi singolla ammuttu ohjus ohitti Manun niin läheltä, että paineaalto heitti hänet pois liikeradaltaan. Hän paiskautui alas kalliolta ilmatyynyaluksen kyljen räjähtäessä, mutta sai iskettyä prototeräskoukuksi muuttamallaan kädellä kallioon kiinni. Toinen käsikranaateista putosi mereen.
”Mitä helvettiä”, makutan suusta lipsahti. Pahasti vaurioitunut ilmatyynyalus oli pudonnut aivan lähellä olevalle kielekkeelle. Makuta arvioi selviämismahdollisuuksiaan. Kallio, josta hän roikkui, oli lähes pystysuora. Häntä ei nähtäisi, ellei joku kävelisi aivan reunalle katsomaan. Liekehtivästä aluksesta pisti päänsä ulos Moltraz, joka viittoili hänelle.
”Makuta Nui! Täällä näin!”
Pentele, tuo idiootti paljastaa minut vartijoille, Manu manasi mielessään. Hän katsoi vuoron perään kädessään olevaa kranaattia ja ilmatyynyalusta.
Ja sitten, Oraakkeli hyvä, Manu sanoi tärkeästi, minä yritin pelastaa Moltrazin heittämällä kranaatin ylös kallion päälle, vartijoiden pään menoksi. Mutta en osunut, ja he ampuivat skakdiparan ja vortixxin.
Oraakkeli näytti epäuskoiselta. ”Miten jäit sitten henkiin?”
Manu tuijotti Oraakkelia poissaolevasti. Hän oli todellisuudessa heittänyt kranaatin ilmatyynyalukseen, joka oli räjähtänyt matkustajineen pieniksi ja matkustajien tapauksessa verisiksi palasiksi. No minä uin pois saarelta.
”Selvä”, Oraakkeli naurahti olkiaan kohauttaen. “Se oli varmasti huomattavasti helpompaa ennen nykyistä… tilannettasi.”
“Sanopa muuta”, Suga mutisi miettien, miten saisi raavittua kutisevaa kohtaa pääkallonsa sisällä. Manu ei ilmeisesti osannut asettua aloilleen. Ystävät ovat parhaita ystäviäni, mutta ruumis on…
Sekava ajatus loppui kesken.
”Et ole ihan varma, mitä yritit sanoa, vai mitä?” Suga sanoi monotonisesti. Mielikuva päänpudistuksesta heittäytyi hänen aivoihinsa. Täytyy sanoa, että matkamme Zakazin kautta Nynrahille lähensi minua, Guartsua ja Tongua. Olen myös ollut parilla keikalla herra Ilonpilaajan mukana, ja siinä on hieno mies, vaikkei Gurvanan kanssa tulekaan toimeen. Sitten on vielä Kepe, joka tuntuu välillä olevan ainoa, joka ymmärtää puhettani. Sinänsä mielenkiintoista.
“Ja sitten sinulla on minut”, Suga sanoi naamiollaan ehkä maailman mielenkiintoisin ilme. Aivan, vanha kunnon Suga! Miten pärjäisin ilman sinua.
Oraakkeli katsoi ilmeettömänä saman ruumiin jakavia mieliä. ”En osaa sanoa tähän mitään.”
”Ehkä niin on hyvä”, Suga sanoi hymyillen epämääräisesti, mihin Manu vastasi: Voisin viimeistellä aiemmin aloittamani virkkeen.
”Älä.” En sitten.
Hetken oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta aluskasvillisuuden kahinaa tapiirin tehdessä siitä selvää. Eläin oli pysähtynyt ruokailemaan. Vihollisia on tullut hankittua vähän enemmän kuin ystäviä. Niitä jotenkin vain… kertyy, tiedättekö, Manu pohti.
“En kiellä”, Oraakkeli vastasi hiljaa. Vihaiset silmät isä Bartaxin hupun peitosta katsoivat häntä hänen muistoissaan. “Niin tapahtuu, kun elää näin pitkään. Osa niistä on löytynyt jopa ystävien joukosta.” Ha. Ha ha. Ha ha ha.
”Mikä naurattaa?” Suga kysyi. Hän hieroi päätään, jota oli alkanut särkeä. Sitten puun oksa iski häntä otsaan, ja hän oli pudota tapiirin kyydistä. Matka oli ilmeisesti jatkunut. Minä kerroin kerran Guardianille siitä, kun lähdin Veljeskunnasta. Mutta se tarina ei tainnut olla ihan totuudenmukainen. Manu piti lyhyen miettimistauon. Tällä kertaa aiheena oli, oliko yksikään hänen elämäntarinoistaan totuudenmukainen. Hän päätti jättää mokoman pohtimisen myöhemmäksi. Kuten ehkä tiedätte, Abzumo ja minä olimme työpari kauan sitten.
Inho valtasi Sugan kasvot. Niin kävi harvoin. Hän oli taistellut montaa vihollista vastaan, mutta yksikään ei ollut kuvottanut häntä enemmän kuin Makuta Abzumo. Oraakkeli käänsi katseensa pelloille, jotka näkyivät vain vaivoin puiden välistä.
“Kohtasin Abzumon jonkin aikaa sitten”, soturimunkki sanoi. “Toivon, että se kerta jäi viimeiseksi…” hän laski äänenvoimakkuuttaan, “… ja olkoon isä Ath hänen sielulleen armollinen, jos sitä vielä jäljellä on.”
Suga tunsi tarvetta sylkäistä, mutta se tarve ei ollut hänen omansa. Manu sylkäisi hänen suullaan. Ei sillä Tren Kromin sikiöllä ole sielua. Kerran pidin häntä ystävänäni, nyt hän on tehnyt pahoja asioita.
Jälleen kerran Manu joutui miettimään sanojaan. Eikö hän itse ollut tehnyt pahoja asioita? Ei pidä miettiä liikaa, tai kohta huomaa itkevänsä jokaikisen maailman elävän olennon puolesta, Manu tuumaili huomaamattaan virtuaaliääneen.
“Mitä luulet”, Oraakkeli kysyi hiljaa. “Onko Abzumo kuollut?” Hah, minä yritin tappaa hänet useaan kertaan. Nazorak-pesissä kerran. Toisen kerran atheonistien kaupungissa. Ja myös ennen Klaaniin liittymistäni kerran tai pari. Minä en onnistunut siinä, ja jos sinä onnistuit, Oraakkeli hyvä, olet minun puolestani virallinen makutaintappaja.
“Minä en ollut se, joka työnsi miekan hänen rintakehänsä läpi”, Oraakkeli sanoi ääni huokuen syvää kunnioitusta. “Se oli Matoro Mustalumi.” Matoro, hyvä poika. Olisin laittanut sen ankkurin hänen päähänsä, jos hänellä ei olisi sitä naamiota.
”Minkä ankkurin?” Suga kysyi kylmien väreiden kiiriessä hänen selkäpiitään pitkin.
”Mikä naamio?” Oraakkeli kysyi kiinnostuen. ”Miksi se on erikoinen?” Naamio, aivan, Manu sanoi jättäen Sugan kysymyksen huomiotta. En tiedä, huomasitko sinä, ystäväiseni, mutta siinä naamiossa oli jotain eriskummallista. En pidä siitä.
Oraakkeli näytti mietteliäältä. Nimettömän mielenlukijan ajatuksissa oli selvästi käynnissä jotain, josta hän ei matkakumppaneilleen puhunut. Av-matoran tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Paljon enemmän.
“En kieltämättä luota naamioihin, jotka yrittävät jäljitellä Nimdaa. Olen yllättynyt, että edes Komau on niinkin vakaa kuin on. Moni muu yritys on… loppunut huomattavasti vähemmän kauniisti.”
Keskusteluista saa hyvinkin mielenkiintoisia, kun minä tiedän paljon sellaista, mistä en kerro, Oraakkeli, ja sinä teet samoin. Ja Suga ei tiedä oikeastaan mitään. Ei pahalla, Suga, makuta naurahti.
“Älkää minua huomatko, ohjaan tässä vain tapiiria”, Suga iski väliin. Hän ei oikeastaan välittänyt kuulla liikaa asioista, joita ei ymmärtänyt. Selecius-keskustelu arkistonhoitajien kanssa oli jo herättänyt enemmän kysymyksiä kuin hän halusi mietittäväkseen. Jotkut kysymykset olivat vaarallisia.
“Snork.” Tapiiri kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeääkin sanottavaa.
“Makuta Nui hyvä”, Oraakkeli jatkoi, “en salaile tietoani omaksi ilokseni. On vain asioita, joista teidän ei ole hyödyllistä tai ehkä edes viisasta tietää vielä. Ymmärrättehän?” Voi, ymmärrän toki, vaikka rohkenen olla eri mieltä. En ole lainkaan varma, että puutteellinen informaatio on minulle hyväksi. Olen nähnyt kaikenlaista. Mutta itse olen pimittänyt rakkailta admineiltamme yhtä sun toista. Kuten sen, mitä keskustelin Punaisen Miehen kanssa. Vaikkakin Visokki tietää nyt. Varmistin, että joku tietää, jos satun… hmm, tuhoutumaan lähiaikoina.
‘Punaisen Miehen’ maininta nostatti tapiiriratsastajien ylle kiusallisen hiljaisuuden. Suga näki silmäkulmastaan, että Oraakkeli halusi melkein sanoa jotain, mutta ei tohtinut kysyä. Lopulta soturimunkki puhui.
“Yhteinen vihollisemme”, athisti sanoi, “on yksi niistä syistä, miksi en voi kertoa teille kaikkea. Hän pukee tietämättömyyden varjon ylleen viittana. Ja minusta tuntuu, että hän on valmis tappamaan tuhotakseen epätoivotun tiedon. Ehkä pahempaakin.”
Oraakkeli henkäisi syvään. “Hän ja osapuoli, jonka käskyjä hän noudattaa, ovat odottaneet jo kauan toteuttaakseen suunnitelmansa. Ja en usko, että he antavat Klaaninne seisoa tiellään.” Yhteinen vihollinen, Manu maisteli sanoja. En menisi suoraan väittämään Punaista Miestä vihollisekseni. Samaan tapaan kuin en sanoisi Helryx-kultaa vihollisekseni, taikka Artakha-veikkosta. Heissä kaikissa on potentiaalinen ystävä.
Oraakkeli katsoi Sugan takaraivoa synkästi, ja Manu kiirehti lisäämään: Toki ymmärrän suhtautumisesi Punaiseen Mieheen. Tunnen tarinan kyllä.
Oraakkelin kulmat kurtistuivat hieman. “Viimeinen kirjoitettu versio tarinasta tuhoutui uskomme katedraalin mukana. Kaikki hänen nappulansa asettuvat paikoilleen liiankin hyvin.”
“Hmh”, Suga mietti ääneen. “Sopii miettiä… voiko henkilö, jolla on noin vahvat omat päämäärät olla lopulta kovin vahvasti Allianssin puolella?” Hän on Allianssin puolella täsmälleen niin kauan kuin hänelle sopii, Manu totesi, kuten Abzumokin. Häntä ei kiinnosta, mihin torakkavaltakunta loppujen lopuksi pyrkii. Skakdit vain palvelevat rahaa, ja zyglakit eivät taida enää juurikaan liikuskella samassa porukassa muiden jäsenten kanssa.
“Mutta kumpia nappuloita yhteinen vihollisemme liikuttaa?” Oraakkeli kysyi. “Mustia vai valkoisia?”
“En väitä ymmärtäväni shakkia paljoakaan, mutta”, Suga aloitti nieleskellen, “sisältyykö tähän metaforaan myös… punaiset?”
Kysymys oli kaikin puolin hiljentävä.
“Siinä tapauksessa hän on ymmärtänyt shakin säännöt harvinaisen väärin”, Oraakkeli hymähti. En voi väittää, että kukaan pelaisi tätä peliä sääntöjen mukaan. Minä en ainakaan. Säännöt on tehty rikottaviksi.
”Asenteesi on käynyt harvinaisen selväksi”, Suga sanoi purevasti. ”Yksi sellainen kirjoittamaton kohteliaisuussääntö kieltää tulemasta tiettyä etäisyyttä lähemmäksi. Pitäisi jättää oma tila. Sinun etäisyytesi minusta on tasan nolla.” Eeeeehkä, se vähän riippuu etäisyyden määritelmästä.
Suga silitti tapiirin päätä happamana.
“Toivottavasti meidän etäisyytemme tämän ‘Zeeronin’ tyyssijasta ei ole enää kovin pitkä”, soturi sanoi voipuneena. “Voisin kaivata jotain tähän jomotukseen.” Se jomotus olen minä.
“Kuten sanoin.”
Oraakkelilla oli selvästi hauskaa tapiirin peräsimen päällä. Hän ei vain päästänyt juurikaan kevyttä hymähdystä voimakkaampia ääniä. Hekottelu ei ollut Oraakkelin ‘juttu’. “Uskon kyllä, että arvon makutamme aistii hänen läsnäolonsa kunhan vain olemme tarpeeksi lähellä.”
“Toivottavasti”, Suga sanoi. “Ei sillä että en nauttisi matkanteosta, mutta silti.”
Kärsäeläin tallusteli eteenpäin autuaan tietämättömänä määränpäästä tai retken agendasta. Se oli juuri löytänyt ison satsin harvinaisen maukkaita sieniä.
“Snork.”
Hökkeli metsässä, sieniä
Sammalen ja hämähäkinseitin peittämä mieshahmo hihitteli talonsa nurkassa. Hän oli viimein saanut järjesteltyä viimeisen kahden viikon sienihankinnat puuhyllyynsä täydellisessä kronologisessa järjestyksessä. Älkää kysykö, miksi.
“Elämässä täytyy pitää yllä jotain järjestystä!” Zeeron vastasi mökin akustiselle tyhjyydelle ennen kuin löi vahingossa jalkansa lattialleen jättämäänsä sopanhämmennyskarahkaan.
Ja kuuteen muuhun asiaan.
Ja niihin asioihin, jotka oli pinottu kuuden muun asian päälle.
“EIKÖ SINULLA OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ?” sienimunkki rääkäisi. “Minä luulin, että tuolla jossain oli joku sota tai jotain!”
Niin, no, siitä puheen ollen.
Metsäilman täytti helvetillinen ääni. Se oli kovempi kuin mikään ääni, joka oli koskaan kaikunut saarella. Zeeron rojahti tavarapinonsa päälle kämmenet kuuloelimiensä suojana. Ääni kaikui kaikkialla metsässä, ehkä jossain kauempanakin.
“MITÄ HELVETTIÄ?”
Sanopa muuta.
Metsänreuna
“MITÄ HELVETTIÄ?” Suga esitti täysin kohtuullisen kysymyksen. Kumpiki tapiirillaratsastaja oli kellahtanut maahan tapiirin kaatuessa jysäyksen voimasta ja säikähdyksestä. Nyt eläinparka ravasi ympyrää heidän ympärillään rääkyen korviaraastavasti. Sanoisin alkeellisten aistihavaintojesi perusteella, että meistä vasemmalla oli aika ikävänlaatuinen räjähdys.
”Vasemmalla”, Oraakkeli voihkaisi noustessaan ylös. En minä tiedä, mikä ilmansuunta siellä on.
”Koillinen. Ja mikä siellä räjähtikään, teki varmasti selvää jälkeä aika isosta alueesta”, Suga mietti. ”Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut.”
He kaikki tiesivät, että Sugan toive oli turha.
Syksyisen sisäpihan punakeltaoranssi värimaailma ja nurmilla tuijottavat klaanilaiset toivottivat portista saapuneet matkalaiset tervetulleiksi. Useampi kymmenkunta kaapuihin verhoutuneita athilaisia soturimunkkeja marssi kulkueena pieniä sorapolkuja pitkin. Kaapuja oli tummansinisiä, kirkkaan valkoisia ja haalean ruskeita, mutta kärjessä marssi kolme soturimunkkia erityisen mustissa, mutta punaisin rukoustekstein kirjailluissa kaavuissa. Riisihattua päässään kantava ta-matoran käveli vasemmalla puolella, vanhaa sinistä Pakaria käyttävä soturimunkki oikealla. Keskellä ja aivan kulkueen kärjessä käveli haalean kultaista Shelekiä käyttävä vanha nainen, jonka silmät olivat sokeat mutta viisaat.
Tunnelma oli seremoniallinen. Matkalaisten kerrottiin saapuneen pitkän matkan etelästä linnakkeeseen, ja Keskisuuren kasteen sisäpiha oli somistettu juhlaviin väreihin. Poissa olivat taisteluarvet, jotka zyglakien viikkojen takainen yllätyshyökkäys oli jättänyt aukion maaperään.
Klaanin kansa teki parhaansa unohtaakseen sodan kauhut edes hetkeksi. Viime aikoina ei ollut ollut paljoakaan syytä juhlimiseen.
Sorapolun toiselta puolelta, suuren kivisen linnakemuurin alta käveli toinen joukkio. Bio-Klaanin kolme johtajaa, Tawa etunenässä sonnustautuneena näyttävään koristeelliseen violettiin viittaan, saapuivat aukiolle suosionosoitusten saattelemina.
Adminit ja athistien kärki kohtasivat aukion keskellä seisovan suihkulähteen edessä. Vesi valui verkkaisesti soturipatsaan kivihaarniskaa pitkin. Adminkolmikon katseet kävivät patsaassa, joka esitti moderaattorien entistä johtajaa.
DN, Guardian pohti haikeana. Sinua olisi kyllä kaivattu tässä sodassa.
Tawan ja Visokin ajatukset kävivät samoilla linjoilla. Sen näkemiseen ei tarvittu mielen silmää.
Adminit ja athistien johto pysähtyivät sorapolulle lähteen eteen. Tawa katsoi soturimunkkien Pyhää Äitiä silmiin ja nyökkäsi hymyillen.
“Pyhä Äiti”, Tawa sanoi. “Tervetuloa Bio-Klaaniin.”
”Kiitoksia, Bio-Klaanin adminit”, matoran vastasi yhtä kunnioittavaan sävyyn. ”Kiitos, että soitte meille suojan muurienne sisältä tänä vaikeana aikana. Olemme saapuneet rauhan, kenties liittolaisuuden merkeissä.”
Tawa kumarsi kevyesti rikkomatta katsekontaktia. “Ja olemme kiitollisia siitä. Klaanilla ei ole näinä aikoina liikaa ystäviä.”
”Olisiko mahdollista majoittaa joukkomme jonnekin niiden neuvottelujen ajaksi, jotka epäilemättä seuraavat?”
Guardian koki pakottavaa tarvetta vastata. “Arvon Pyhä Äiti, jos se on vain joukoillenne arvollista, Telakan vanhoissa kasarmeissa on kyllä tilaa. Jos he eivät vieroksu Äm… tarkoitan, veljeskunnan matoraneja.”
”Eivätköhän he pärjää”, Mestari vastasi muodostaen huulilleen hauraan hymyn. ”Heidän pitäisi kyetä suvaitsevaisuuteen tarpeeksi hyvin. Sitä me vaadimme munkeiltamme. Valitettavasti kaikki eivät aina sellaiseen kykene, edes ylimmällä tasolla. Kaikki me olemme erehtyväisiä, valitettavasti.”
Adminit nyökkäsivät pitkään. Tawan katse kävi yleisössä. Myös ah-niin-suvaitsevassa klaanilaisjoukossa oli epäileviä katseita. Muukalaispelkoiset silmät kysyivät paljon, paljon kysymyksiä. Keitä kaapuihin sonnustautuneet muukalaiset olivat? Mikä oli tämä kummallinen etelän jumala, jota he palvoivat? Ja ennen kaikkea, olivatko he luotettavia?
Niin pelokkaita, Tawa mietti. Mitä oli tapahtunut Klaanille, jonka hän oli rakentanut? Paikalle, jossa eri rodut ja uskontokunnat olivat joskus eläneet harmoniassa? Ehkä heillä on syytäkin? kuului Visokin vastaus toan alitajunnan sopukoista. Heidät on petetty liian monesti.
Meidät on, Visu. Ei ole mitään ‘niitä’ ja ‘meitä’.
Sininen ussal liehui korkealla lipputangossa kuulaan sinivalkeaa taivasta vasten.
”Tässä on ystäväni Oraakkeli”, Mestari totesi ja laski kätensä vierellään seisovan muinaista naamiota kantavan miehen olkapäälle, ”ja Sadjen te olettekin jo tavanneet.”
Sadje nosti riisihatun päästään ja kumartui. “Ilo tavata jälleen, neiti”, ta-matoran sanoi pirteästi.
“Samoin”, Tawa vastasi. Hän ei voinut olla huomaamatta suhteellisen tuoreita palovammoja munkin kämmenselissä ja arpia tämän naamiolla. Kaikesta huolimatta matoran tuntui olevan yllättävän hyvällä mielellä.
“Tervehdin teitä, adminit”, Oraakkeliksi kutsuttu matoran sanoi. “Toa Tawa, Guardian, Visokki. Olen kuullut teistä jokaisesta hyvin paljon. On ilo nähdä, että puheet eivät olleet liioittelua.”
Gee jäi katsomaan Oraakkeliksi kutsuttua hahmoa pitkään silmiin. Hän ei saanut millään päähänsä, mikä tässä oli tuttua. Jokin häiritsi skakdia.
”Siirtyisimmekö johonkin yksityisempään paikkaan hoitamaan diplomatia pois alta, ystävät? Matka oli pitkä ja rasittava, suokaa anteeksi”, Pyhä Äiti sanoi sitten.
“Täysin ymmärrettävää”, Tawa sanoi nyökäten. “Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, kävellään muurinharjaa pitkin ylläpitosiipeen. Näkymä on kyllä sen arvoinen.”
“Sopii mainiosti.”
Vau, Visokki naurahti Guardianin mielessä. Tawa on tänään aika virallinen. Tiedän. En aikonut lopettaa asiasta muistuttamista ihan heti.
Guartsuvuori! Visokki hymähti. Tuo oli halpaa.
Kolme matorania ja adminit suuntasivat kohti ylläpitosiipeä muiden athistien lähtiessä telakoille erään Tawan nopeasti tehtävään nimittämän matoralaisen opastamana. Muurilta lankesi näkymä kauniiseen pieneen metsikköön, joka erotti linnoituksen merenrannasta. Merelle ulottui vain uloin muuri ja sekin vain yhden tornin verran.
”Liittolaisuudestako puhuitte, Pyhä Äiti?” tiedusteli Tawa, ja Guardian huomasi hänen äänessään optimismia, jota ei ollut kuullut viikkokausiin. Hän piti sellaista hyvänä merkkinä ja raapi nyt aavistuksen verran mietteliään näköisenä sinistä harjaansa.
”Aivan, tosiaan”, vanhus vastasi. ”Niin minä taisin puhua. Kenties meidän soturimunkkimme voisivat avustaa teitä sodassa Allianssia vastaan, sillä tämä on julistautunut meidänkin vihollisiksemme. Nazorakein sotalaiva kaappasi hetkellisesti yhden meidän joukostamme, Sadjen, kuten myös teidän klaanilaisianne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, heistä kaksi on yhä vankina niiden torakoiden laivalla. Ja sitten Makuta Abzumon tapaus.” Pyhä Äiti huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
“Tronie ja Ruki”, Tawa vastasi. “Lisäksi kohtasitte ilmeisesti myös Killjoyn. Hän on ainoa, joka ei palannut siltä tehtävältä.”
”Killjoy”, Oraakkeli lausui neutraalisti. Pyhä Äiti nyökkäsi. ”Surullinen tapaus tosiaan. Käsittääkseni se makuta myi hänet Pimeyden metsästäjille, ties mitä ne tälle lupasivat.”
Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Kumpikin muisti keskustelun Killjoyn kanssa viikkoja sitten. Jos metsästäjät olivat saaneet käsiinsä jopa Killjoyn, tilanne ei vaikuttanut hyvältä Geen kannalta. Pimeyden metsästäjien etsintäkuulutettu numero 2 oli saatu kiinni. Kuinka kauan kestäisi, että he saisivat numero yhden vainun?
“Olen pahoillani, että en voinut tehdä paljoakaan ystävänne pelastamiseksi”, Oraakkeli jatkoi. “Hullu makuta oli silloin jo kaukana.”
Guardian tuhahti virnistäen kelmeästi. “Ystäv-”
“Ei ole pahoiteltavaa”, Tawa keskeytti. “Sentään tämän makutan aika on vihdoin ohi.”
“Siitä, ja siitä, että olen vielä elossa minun on kiitettävä jäsentänne, Toa Matoroa. Sääli, että hän ei ole paikalla.”
“Sääli, kyllä”, Tawa vastasi hymyillen. Guardian ei ollut yhtä positiivinen – skakdin kasvoille ilmestyi epäilyksen hyöky ja tämän kulmat kurtistuivat. Ja mistäköhän sinä sen tiedät? Guartsu mietti vilkaisten Oraakkelia. Soturimunkki vastasi tietäväisellä hymyllä.
Joukko ohitti linnoituksen etelämuurin suuret holvikaari-ikkunat, joilla seisoi keihäät tanassa partio Klaanin matoraneja. Vartijat räväyttivät paniikinomaisesti kätensä lippaan, kun admin-kolmikko käveli ohi. Minä en rehellisesti sanottuna usko, että se makuta kuoli, Visokki myönsi yksityisesti Geelle. Ja miksihän et? skakdi vastasi, vaikka oli oikeastaan melko samoilla linjoilla. Eivät ne tunnu osaavan kuolla. Kun miettii Manuakin. Se… No joo. Mitä Manusta? Tuota… eipä erityisemmin mitään.
Guardian huvittui huomatessaan Visokin muuttuvan hieman tummemman punaiseksi. Mistähän tässä oli kyse?
”… ja koko katedraali paloi päreiksi”, Sadje päätti virkkeen, jonka alkua Gee ei ollut ajatuksissaan huomannut kuunnella. Nyt hän terästäytyi ja keskittyi keskusteluun.
“Olen pahoillani”, Tawa sanoi katsellen kolmea athistia. “Olen todella pahoillani.” Sähkön toa tiesi, miltä tuntui olla koditon ja vailla turvapaikkaa. Hän oli elänyt sen kaltaista elämää ennen kuin oli tajunnut, että joskus kotia ei voi löytää etsimällä.
Joskus se piti luoda itse.
“Tuhansia vuosia athismin historiaa paloi sen katedraalin mukana!” Sadje sanoi alakuloisena. “Tuhansia!”
“Kirjat ehkä, Sadje”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Ehkä niin olikin aika. Isä Athin tarina ei elä paperilla, jolle sen painoimme.” Vanha munkki naputti haalean sinistä otsaansa sormellaan. “Se elää meissä. Ehkä Bartax teki tietämättään edes jollain tapaa oikein. Kirjastollinen historiaamme, Nimdan legendaa… kuvitelkaa se vaikkapa makuta Abzumon käsissä.”
Kukaan ei halunnut kuvitella. Joukkion matka kävi suuria auringon kultaamia holvikaarikäytäviä pitkin kohti admin-siipeä. Admin-torni, tai “Klaanitorni”, kurottui joukkion edessä korkeammalle kuin yksikään Bio-Klaanin rakennus. Jopa tähtitorni ja rantaviivan majakka kalpenivat sen edessä.
Kaksi kappaletta Toa-vartijoita veti tummanpuhuvat eebenpuiset ovet auki joukkiolle tehden kunniaa administolle. Sinitaivaalta hehkuvan aurinkoparin valo paljasti tummanpunaisen kokolattiamaton ja syvälle Klaanitornin sisälle kaartuvan käytävien ryppään.
”Oliko liittolaisuuden tarjoaminen pääsyy siihen, miksi saavuitte niin kiireellä?” Guartsu tiedusteli yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän epäluuloiselta, vaikka tiedosti, ettei huijaisi athisteja. Sen verran taitavia nämä selkeästi olivat tulkitsemaan muiden aivoituksia.
”Voi, minun pääsyyni tällä hetkellä, ystäväiseni”, Mestari totesi, ”on se, että tahdon tavata saarellanne asuvan Isä Zeeronin. Kenties tiedätte hänen oleskelevan saarella.”
Tawa, Guardian ja Visokki jakoivat keskenään katseen, joka ei varsinaisesti viestinyt varmuutta.
“Itse asiassa, Pyhä Äiti hyvä”, Guartsu sanoi avaten kokoussalin oven. “Emme ole kuulleetkaan arvon herrasta. Teidän väellänne ei ole tapana toitottaa olemassaolostanne kovin kovaan ääneen.”
”Ai”, Mestari sanoi yllättyneenä. ”Hän on kenties hieman erakkouteen taipuvainen. Asustelee vuoren juurella metsässä, jos tietoni pitävät paikkansa. Kenties voisimme lähettää jonkun hakemaan häntä?”
“Mestari”, Oraakkeli sanoi hiljaa johtajalleen. “En välttämättä lähettäisi aivan ketä tahansa. Zeeron ei ole vieraanvaraisin tuntemani mies.”
Lehu-metsä, suonsilmä
Nazorak-tiedustelija 3251 ei ollut täysin tietoinen, mitä viimeisen kahden minuutin aikana oli tapahtunut. Partion johtaja oli lähettänyt hänet tutkimaan kummallisia jälkiä, jotka olivat johtaneet Koodi Sinisen viimeisimmän onnistuneen operaation koordinaateista aarniometsän syvyyteen.
Valehtelematta hänen olisi ehkä pitänyt varoa askeltaan jo sen takia, että suo tunnettiin nazorakien kartoissa yleisesti vaarallisena alueena. Torakkajääkärin varomaton askel oli jostain syystä johtanut siihen, että hän löysi itsensä roikkumasta korkeasta puusta.
Ja jonkinlainen sieniltä haiseva hirvittävä menninkäinen takoi hänen päätään kovalla, kovalla puukepakolla.
“ÄLÄ SINÄ TUOMITSE MINUN HAJUANI”, menninkäinen huusi. Ikään kuin tiedustelijan päänsärky ei olisi ollut jo tarpeeksi kova.
Klaani, admin-siipi, kokoussali 1
Kokoussali 1 ei nähnyt paljoakaan käyttöä sodan aikaan. Se oli rakennettu erilaisena aikana. Yksinkertaisempana aikana. Seinillä oli strategisten saaren karttojen sijasta maalauksia syksyisistä maisemista, ja pöydän ympärillä olevat tuolit olivat kauniisti kaiverrettua paikallista käsityötä.
Pannullinen vettä kiehui keittimellä sivupöydällä. Tawan keltainen käsi kaatoi sitä petuniakuvioisiin kuppeihin. Kohta kourallinen teelehtiä hautui höyryävässä nesteessä.
Kaikki kolme athistia ottivat kuppinsa vastaan kiitollisina, sillä varsinkin Mestari oli hyvän teen ystävä. Oraakkeli puhalsi höyryävää nestettä kupissaan varovasti ja siemaisi sen jälkeen hieman. Sadje poltti kielensä.
”Mainiota, mainiota”, Pyhä Äiti maiskutteli, laski sitten kuppinsa pöydälle eteensä ja venytteli käsiään.
Oraakkeli piti höyryävää kuppia kasvojensa edessä nuuhkien sitä hetken intohimoisesti. Sitten soturimunkki otti toisen pitkän kulauksen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos.
“Gafnanmarja”, Oraakkeli sanoi tyytyväisenä. “Pidän maustanne, neiti admin.”
Tawa hymyili lämmitellen käsiään kupillaan. Visokki näytti tämän vieressä todella eksyneeltä. Huonetta ei ollut suunniteltu hänen tarpeitaan varten. Eikä teekuppeja, visorak viesti Tawalle katse murhaavasti höyryävässä kupissa pöydällä hänen edessään. Kupissa, joka ei siitä mihinkään liikkunut. Anteeksi, Tawa vastasi yrittäen pidätellä nauruaan. Muistan ensi kerralla.
Guardian keskittyi tuijottamaan kuppiaan. Hän ei ymmärtänyt teetä. Jos se liikkuisi, hän ampuisi sitä.
”Oletteko te, hyvät ystävät, tietoisia jokaisen Nimdan sirun sijainnista?” Mestari jatkoi keskustelua. ”Olisi kenties hyvä päivittää tietoja ajan tasalle. Tiedättekö, missä Pyhä Alfa sijaitsee juuri nyt? Teillä käsittääkseni oli sormenne pelissä, kun siitä viimeksi kuultiin.”
Guardian vilkaisi Tawaa ja Visokkia ja nyökkäsi näille. Skakdi laski molemmat kätensä pöydälle eteensä ja vastasi Pyhälle Äidille. ”Hyvä Pyhä Äiti, emme olisi koskaan kuulleetkaan Nimdasta ilman Alfaa. Hetken aikaa ehdimme… pitääkin sitä hallussamme.” Guardian oli hetken sanomassa ’omistaa sen’, mutta päätti hillitä sanavalintansa.
”Siitä on jo neljä kuukautta”, Tawa jatkoi katsottuaan Geen lopettaneen, ”Emme ole aivan varmoja, mitä tapahtui. Pieni sekalainen ryövärijoukkio tuli jostain etelästä laivallaan mustat liput liehuen. He rantautuivat saarellemme aamuyöllä… todennäköisesti tarkoituksenaan hyökätä silloin, kun silmämme olivat kiinni. En edes uskalla ajatella, mitä heillä oli mielessä.” Minä kuulin, ja se ei ollut kaunista, Visokki viesti hiljaisuudesta.
Oraakkeli kohotti kulmiaan. ”Mitä tapahtui?”
”No”, Guardian jatkoi hakien selvästi mahdollisimman korrektia sanavalintaa. ”He rantautuivat väärälle rannalle.”
Sininen skakdi jätti selityksen jälkeen hetken hiljaisuutta. Hän räväytti molempien kättensä sormet auki ja sanoi: ”Pum. Heräsin kolmelta aamuyöstä isoimpaan ilotulitukseen, jonka olen koskaan kuullut. Joskus kauan sitten sille rannalle oli hyökännyt zyglak-laiva lastinaan xialaisia merimiinoja. Ryövärit ehtivät ottaa kolme askelta rantahiekassa ennen kuin lensivät ilmaan.”
”Hmh”, Sadje äännähti viittaamatta yhtään mihinkään. Kenelläkään muulla ei ollut juurikaan lisättävää.
”Niistä raunioista”, Tawa jatkoi, ”me löysimme Alfan. Emme tiedä, mistä he olivat sen saaneet, mutta… karttojen perusteella he olivat jotenkin saaneet päähänsä, että meillä oli yksi Nimdan siru.”
Oraakkeli hieroi sinistä leukaansa. ”Ah. Oliko kartalla… sijaintia merkittynä?”
Guardian pudisti päätään. ”Koko saari oli yhden suuren rastin alla. En usko, että nekään tiesivät sen paremmin. Oli miten oli, sama kartta johti minut siru mukanani yhteen teidän kylistänne… jossa myös menetin sen. Pyydän… anteeksi.”
”Mikä oli teidän tarkoituksenne, kun veitte Alfan Ath-Koroon Isä Gunein luokse?” Mestari tiedusteli ystävällisesti. ”Sehän tämä kylä oli, eikö totta.”
”Kyllä, Ath-Koro”, Guardian vastasi, minkä jälkeen hän levitti kätensä suoriksi. ”En ole jälkeenpäin aivan varma, miksi, arvon Mestari. Eniten halusin varmasti vastauksia. Miksi he olivat hyökänneet kimppuumme? Mikä oli sen arvoista?”
”Lisäksi arvelimme, että he olivat jo käyneet sillä saarella”, Tawa lisäsi. ”Halusimme palauttaa sirun omistajilleen.”
Gee virnuili hämärästi ja naputti pöytää. ”Tie Karzahniin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eipä se sitten mennytkään aivan kuin Zer-Korissa, ja siru löysi uuden omistajan.”
”Pimeyden Metsästäjät, oletan”, Mestari totesi ja asettui mukavammin tuoliinsa. ”Kuulin Oraakkelilta joitain yksityiskohtia tapahtumista.”
”Metsästäjillä, kyllä”, vartija vastasi yrittämättä piilottaa inhoa äänessään. Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi tukala ilman niitäkin. Mutta mistä tuo siitä tietää?
Guardian vilkaisi jälleen Oraakkelia, joka näytti aivan liian tietäväiseltä kaikesta. Lukiko hän heidän ajatuksiaan? Skakdi päätti keskittyä miettimään vain keskustelun kannalta tärkeimpiä asioita. Koskaan ei voisi olla liian varma.
”Se on kovin ikävää, sillä se saasta keksii varmasti sirulle käyttöä”, Mestari sanoi surumielisesti ja joi hieman teetä. ”Gammakin on ilmeisesti ollut Klaanin hallussa hetken ajan, mutta minne se päätyi?”
”Snowman, yksi jäsenistämme, ja Ämkoo… entinen neljäs adminimme, lähtivät sen perään”, Tawa sanoi. Hänen äänensävynsä madaltui selkeästi, kun hän mainitsi Ämkoon. ”Emme ole edes täysin varmoja, mikä oli vihje, joka johti Ämkoon Gamman jäljille…”
Guardian huomasi tutun tietäväisen hymyn Oraakkelin kasvoilla. Hän ei pitänyt siitä. Mutta ei hän lopulta kertonutkaan paljon asioistaan, Visokki lisäsi.
Tawa pudisti päätään. ”Ikävä kyllä Ämkoo on nykyään vihollisen leivissä. Sille emme voi mitään.”
”Ikävä kuulla”, Oraakkeli sanoi surumielisesti. ”Kuulemani mukaan Gamma ei tarttunut heidän matkaansa.”
Kaiken sinä tiedät.
Guardian pudisti päätään. ”Se on nyt vihollisella. Ei siksi, että Ämkoo antoi sen heille, vaan siksi, että Allianssilla oli jo silloin oma ’Miekkapirunsa’.”
Pyhä Äiti joi jälleen kupistaan ja totesi sitten: ”En usko, että tämä ’Miekkapiru’ on lainkaan Allianssin käskettävissä, vaikka sillä jokin yhteys Punaiseen Mieheen onkin. Siru ilmeisesti on siis hänellä.”
Visokin läpi värähti aalto kylmiä väreitä, kun Mestari mainitsi ’Punaisen Miehen’. Te… te siis tunnette hänet?
”Kyllä. Minä tapasin Punaisen Miehen kauan, kauan sitten. Hän teki silloin erittäin selväksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan ’lainata’ Nimdan siruja. Hän ei koskaan valehtele, niin hän minulle kertoi. En tiedä, olisiko häntä pitänyt uskoa. Nyt hän yrittää ottaa sirut väkisin.”
”Ainakin hän oli rehellinen sen asian suhteen”, Oraakkeli sanoi huokaisten.
”Punainen Mies”, Mestari lausui arvoituksellisesti. ”Hänet voi tarkkasilmäinen huomata kenties hämäränä sivuviittauksena joistain vanhoista legendoista, jotka tosin paloivat tuhkaksi katedraalimme mukana.
’Keskellä mielen pimeyden vain yksi näkee totuuden – tuo Mies Punainen’.”
Tawa ja Visokki olivat uppoutuneet kuuntelemaan, mutta Guardian pohdiskeli yhä Oraakkelin tietolähteitä, vaikka kuuntelikin kyllä joka sanan.
”No”, Guartsu sanoi lyhyen aavemaisen hiljaisuuden jälkeen. ”Hyvä tietää, että tunnemme kaikki yhteisen vihollisemme.”
Tawa nyökkäsi. ”Meille hän esittäytyi nimellä ’Avde’. Ja myös ’Syvä Nauru’.”
”Tosiaan”, Äiti sanoi. ”Syvä Nauru ei ole Punainen Mies. Punainen Mies ei ole Syvä Nauru. En tiedä, mitä Avde on. Kenties molemmat taikka ei kumpaakaan.”
Tietämättömyyden hiljaisuus oli lopullinen. Jokin osa Visokista oli toivonut, että edes tähän kysymykseen Pyhä Äiti olisi voinut vastata. Se jäi kalvamaan hänen mieltään kuin Avden olemus hänen ympärillään oli sitä viikkoja kalvanut. Viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta.
”Kenties toivoitte lisää informaatiota tästä… vihollisesta, mutta pahoittelen, etten kykene sitä enempää antamaan. Minä en osaa kuvailla Punaista Miestä, tai Syvää Naurua sen koommin, tämän paremmin.”
Sadje otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun yskäisemällä ja pyytämällä kohteliaasti lisää teetä. Guardian huokaisi jälleen ja päätti jatkaa eteenpäin, sillä sinne oli joskus päästävä.
”Delta ei ole siis temppelissään?” hän totesi hieman nihkeästi eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen saumaan, jota ei onnistunut häivyttämään tästä kohtaa keskustelua.
”Eikä se ole siellä vuosiin ollutkaan”, Oraakkeli sanoi. ”Deltan temppelin päälle on vyörynyt sen koko historian ajan pelkkää epäonnea ja pimeyttä. Harva sinne sirua vartioimaan jäänyt athisti on hengissä, ja vielä harvempi vielä järjissään… joskin pikkulinnut ovat visertäneet, että sirun nykyinen olinpaikka on jossain paljon, paljon pohjoisempana.”
”Tiedättekö te siis sirun tarkan sijainnin?” Tawa kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat nyt tietää sirun sijainnin, Matorolta säästettäisiin suuri vaiva, mikäli se ei ollut jo myöhäistä. Kenties Matoro tiesi jo Deltan sijainnin.
”Emme valitettavasti tiedä sen enempää kuin tekään”, Mestari sanoi. ”Sen sijaan, kuten tekin ehkä arvelette sen perusteella, mitä olemme kuulleet teiltä itseltänne, Zeeta saattaa sijaita teidän saarellanne.”
”Isä Zeeron, yksi uskontomme ylipapeista vannoi joskus kauan sitten löytävänsä Zeetan saareltanne”, Oraakkeli lisäsi. ”Hänestä ei sen jälkeen kuultukaan.” Zeeta, Zeeron, Guartsu mietti. Ovatko nämä varmasti tosissaan?
”Uskon, että olisimme löytäneet sirunne jo, jos se sijaitsisi jossain lähellämme”, Guardian sanoi. ”Tämä on iso saari.”
Guardianin toteamus jätti koko joukon hiljaiseksi. Hiljaisuutta kesti siihen asti, että Mestari harkitusti rikkoi sen siirtymällä eteenpäin: ”Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Pyhä Beeta vajosi sen kurjan makutan mukana merenpohjaan?”
Tawa nyökkäsi. “Niin Matoro kertoi. Olen pahoillani, että emme voineet suojella sitä sen paremmin.”
“Älkää pahoitelko, neiti”, Oraakkeli sanoi vaatimattomasti. “Ei ollut teidän virheenne, että Bartax onnistui huijaamaan sirun luoksemme. Eikä Sadjenkaan. Meidän olisi pitänyt nähdä sen miehen tarkoitusperien läpi jo paljon, paljon aikaisemmin. Oikeastaan ilman Beetaa Abzumo olisi ottanut meidät kaikki hengiltä. Hänellä oli Epsilon.”
Guardian näytti yllättyneeltä. “Menikö hänen mukanaan mereen siis kaksi sirua?”
“Ei suinkaan”, Sadje sanoi innoissaan. “Jääsoturinne sai napattua Epsilonin juuri ja juuri sen hullun käsistä!”
Tawa, Guardian ja Visokki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Visokki avasi telepaattisen yhteyden täysin eleettömästi. Matoro ei kertonut siitä, Tawa sanoi. Hän… kertoi kaikesta muusta paitsi siitä.
Gee tuijotti pöydänpintaa ilme mahdollisimman tasapaksuna. Hän ei halunnut vinkata athisteille, että jotain tapahtui telepaattisesti. Se on hänen mukanaan Metru Nuilla. Miksi? Miksei hän kertonut tästä?
Tawa hieroi polviaan pöydän alla. Minä… minä en todellakaan tiedä. Ottiko hän sen turvakseen? Olisi voinut lupaakin kysyä, Gee aprikoi ankeana. Hänellä… hänellä oli varmasti todella hyvä syy, Visokki sanoi. Me kaikki tunnemme Matoron, emmekö? Hän on vanha tekijä. Hän tietää, mitä tekee.
Toivottavasti, Tawa lopetti ajatuksen. Liikaa epävarmuustekijöitä. Aivan liikaa.
“Ah, kyllä”, Tawa sanoi ääneen. “Siru on tietenkin Matorolla.”
Guardian vilkaisi athisteja ja hölmistyi hieman nähdessään näiden ilmeet. Sekä Oraakkeli että Mestari olivat rypistäneet silmänsä kiinni kuin syvästi keskittyen johonkin ja Sadje näytti olevan todella hämillään ikään kuin jotakin todella yllättävää olisi juuri tapahtunut hänelle kesken rauhallisen keskustelun. Tawa ja Visokkikin kiinnittivät huomionsa heihin. Oraakkelin sormet koukistuivat ja Mestarin suu mutristui pelottavan näköisesti.
”Öh”, Guardian sai sanotuksi, ”oletteko kunnossa?”
Hän ei saanut vastausta. Noin puolen minuutin kuluttua Visokki sanoi jälleen telepaattisesti kahdelle muulle adminille: Selkeästi jonkinlainen psyykkinen… en tiedä, mikä. Ehkä heidän kimppuunsa hyökätään.
”Kuka heidän kimppuunsa hyökkäisi täällä?” Tawa parkaisi ääneen.
”Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Guartsu murahti. Visokki pudisti päätään. Ette te oikein voi tehdä mitään. Mutta ehkä minä voin.
Hetken ajan kaksi muuta adminia katseli, kun heidän visorak-toverinsa keskitti mielensä tutkimaan tilannetta. Selkeästi jokin hyökkää heidän kimppuunsa. En pysty ottamaan yhteyttä kumpaiseenkaan, he suojaavat omat mielensä täydellisesti.
Hikikarpalo valui Oraakkelin otsaa pitkin ja putosi matolle. En voi selvittää hyökkääjää. Informaationsiirrossa käytetään vahvaa… Visokki haki oikeaa sanaa. … salausalgoritmia.
Guardian aavisti pahaa jo pelkän Visokin sanavalinnan takia.
Siinä samassa jokin rysähti raskaasti ikkunan takana. Guardian ponkaisi seisaalleen, syöksyi ikkunalle ja riuhtaisi sen auki. Alhaalla monen metrin päässä ikkunan alapuolella katoksella makasi Summerganon.
”Suga”, Guartsu murisi. ”Mikä saamarin homma tämä nyt on.”
Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Suga vastasi: ”Minä… minä putosin.”
”Sinä putosit.”
”Niin. Se sattui.”
”Mistä sinä putosit?”
”Tuolta ylhäältä…”
Guartsu vilkaisi ylös ja näki vain korkeuksiin jatkuvan Admin-tornin. Ähkien Suga nousi pystyyn, ja Guardian huomasi tämän olevan sen verran sekavassa tilassa, ettei vastaamisesta ehkä tulisi mitään. Hän vilkaisi olkansa taakse huonetta: matoranit näyttivät jo toipuvan mahdollisesta hyökkäyksestä, joten hänellä oli yhä keskustelu käytävänä.
”Mene käymään sairaalan puolella”, Guartsu huikkasi Sugalle, joka nyökkäsi. ”Tulen kuulustelemaan sinua tästä tempauksesta myöhemmin.”
Guardian paiskasi ikkunan kiinni, palasi paikalleen ja ryyppäsi sitten teekuppinsa tyhjäksi vain jotain tehdäkseen. Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokin ilme oli tutkimaton.
“Tunnenko tuon nuorukaisen?” Oraakkeli kysyi lämmitellen käsiään teekupposella. “Kovin tuttu ääni.”
“Nuorukaisen?” Tawa kysyi puoliääneen kunnes tajusi, että Oraakkelin ikäiselle matoranille suurin osa universumin olennoista oli nuorukaisia. Gee etsi tilanteesta jotain pelastettavaa.
“Niin!” skakdi tokaisi naputtaen rystysiään pöydän pintaa vasten. “Nimda. Nimda, olimme puhumassa.”
”Oletteko aivan varmoja”, Mestari keskeytti suuresti tapojensa vastaisesti, ”että linnoituksenne on turvallinen? Vaikka toa-parka putosikin jostakin ja satutti kenties itsensä, ehkä se on toissijaista siihen verrattuna, että meidän kimppuumme kävi juuri jokin voimakas mieli.”
Oraakkeli nyökkäsi. “Ja olen satavarma, että se ette ollut te, neiti hyvä”, hän sanoi katsoen Visokkia silmiin. “Vaikka olette yksi voimakkaimmista telepaateista, jonka olemme kohdanneet.” Neiti.
Oraakkeliksi kutsutulla hahmolla oli ainakin käytöstapoja, Visokki pohti.
”Linnoituksen pitäisi olla turvallinen. Allianssilla ei pitäisi olla käytössään sellaista voimaa, joka pystyisi tunkeutumaan kansalaistemme mieliin”, Guardian sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. ”Ei sen jälkeen, kun se makuta otti ja kuoli.”
”Makuta”, Oraakkeli maisteli sanaa. ”Makutat ovat voimakkaita olentoja. Monet myöskin mielenvoimiltaan.”
”Vihjaatteko te jotakin?” Tawa kysyi ilmeettömänä. Oraakkeli laski teekuppinsa, jonka oli jälleen nostanut huulilleen, äkkiä takaisin pöydälle.
”En suinkaan, pyydän anteeksi. Mutta olin aistivinani useamman mielen Toa Matorossa, kun hän käytti Nimdan sirua Abzumoa vastaan. Suonette anteeksi, mutta en osaa enää pitää mitään mahdottomana.”
Guardian aprikoi vainoharhaisesti. Ei välttämättä olisi kovin viisasta piilotella athismin ylimmältä johdolta, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Toisaalta taas ei välttämättä olisi kovin viisasta kertoa athismin ylimmälle johdolle, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Skakdi katsoi punaisella oikealla silmällään hienovaraisen huomaamattomasti Tawan suuntaan. Tawa, hän viesti. Mitään ajatuksia.
Tawa vastasi hänen katseeseensa ja tuijotti täysin kysyvänä. Älä teeskentele, ettet kuullut.
Gee virnisteli saadakseen Tawan huomion. Sähkön toan hämmennys ei kaikonnut. Ai. Tämä kanava ei ole auki enää. Sori. Tämä tulee varmaan näyttämään tosi kummalliselta.
Se näytti. Oraakkeli, Mestari ja Sadje vilkaisivat toisiaan ja päättelivät omia päätelmiään kohteliaan äänettömästi. No hei. Visu. Sinä ainakin kuulet.
Visokki ei vaikuttanut yhtään tietoisemmalta mistään kuin Tawa. Nyt hei. Et sinä olisi sulkenut tätäkin kanavaa. Eivät ne kuuntele meitä.
Visokki pyöritti suuria vihreitä hyönteismäisiä silmiään. Olenko minä täällä yksin.
Hän oli. Ai. Sepä. Hienoa. Sitä se yksinäisyys joskus on, eikö vain, sanoi uusi ääni. Tuttu ääni.
Guardianin hampaat natisivat toisiaan vasten ja silmä pullistui. Hän epäonnistui eleen piilottelemisessa. Suuri suoni tykytti skakdin sinisessä otsassa. Minä en tiedä, haluanko sinun olevan pelkkä hallusinaatio, Gee ajatteli, vai sinä oikeasti pääni sisällä. En osaa punnita, kumpi on huonompi vaihtoehto. Tiedätkö, en tiedä itsekään, olenko pelkkä hallusinaatio. Joskus elämä vain on niin vaikeaa. Mutta usko pois, jos olisin sinun pääsi sisällä, tietäisit sen.
Gee katsoi neuvottomana jälleen ensin Tawaa ja sitten Visokkia. Seuraavaksi katse kääntyi vieraisiin, jotka nyt tuijottivat häntä epäluuloisina – mikä oli suhteellisen pelottavaa, kun otti huomioon, että yksi heistä oli sokea.
”Oletteko te… kunnossa, hyvä herra?” Oraakkeli mutisi ilmeettömänä. Sadje näytti kovin poissaolevalta, mutta Mestarin otsa oli rypistynyt mietiskelystä.
”Tuota, kyllä”, skakdi vastasi hampaat yhdessä. Minulla on, tiedätkö, luvattoman hauskaa täällä, uusi telepaattinen ääni puhui jälleen.
Manu, Guardian sanoi päänsä sisällä käkättävälle äänelle. Okei. Kenen päässä sinä olet tällä kertaa?
Kuin vastaukseksi Guardianin ääneen lausumattomaan kysymykseen Sadje avasi suunsa ja sanoi: ”Anteeksi, mutta… minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli sienimuhennosta. Onko teidän kulttuurissanne tapana valmistaa sellaista tähän aikaan vuodesta?”
Assosiaatio oli aivan liian välitön ollakseen sattumaa. Gee pyöritti päätään hitaasti, henkäisi ulos ja oli laskemassa rauhallisesti kuuteen, mutta laskikin viime hetkellä seitsemään. Minulla on niin, niin paljon kysymyksiä tähän liittyen, skakdi ärjyi äänelle päässään ja huomasi kauhistuksekseen sekä Oraakkelin että Mestarin sävähtävän samalla hetkellä. Tuota, Gee kysyi nyt paljon hillitymmin, kuulevatko nuo meidät? Melko varmasti tietävät, että käyt telepaattista keskustelua, jos karjut sen ulos kovaan ääneen. Tuskin kuitenkaan saavat selvää viestin sisällöstä. Muistaakseni liittyi jotenkin aivokäyrien yhdenmuotoisuuteen tai jotain. Sinä olet sienimuhennoksessa, Guartsu sanoi Manulle. Ei. Oletko sinä sienimuhennosta. En yllättyisi tässä vaiheessa. Kaikilla athisteilla ei suinkaan ole mielenvoimia. Jotkut ovat… hmm, heikompia mieleltään. Tämä Sadje tässä esimerkiksi on hyvin pitkälti perusmatoran, joskin tavanomaista kenties innokkaampi ja ehdottoman uskollinen emännälleen. Kaiketi. Ja minullakin on joskus nälkä.
Ah, riisihattumiehessä. Selitys onkin vähän liian hyvä liittyäkseen sinuun. Uskallanko edes kysyä, mitä yrität. Minä tein jo tehtäväni, Gurttuseni. Nyt vain nautin show’sta. Tiesitkö, että olet ollut jo minuutin hiljaa?
Pöydän yllä leijaili enemmän tai vähemmän kummallinen hiljaisuus. Guartsu tuijotti Sadjen yllättävästi sieni-innostunutta olemusta ja etsi silmistä pientä irstasta pilkettä, joka kuului Manulle. Sadje tuijotti innokkaasti ympärillensä potentiaalisen sienimuhennoksen ajatuksen inspiroimana. Oraakkeli ja Mestari tuijottivat vuorotellen Sadjea, Geetä ja sitten toisiaan.
Tawa tuijotti Geetä ja yritti kommunikoida pelkän lasittuneen katseen voimalla. Gee.
Ei reaktiotakaan. Guardian hymyili kummallista puolihymyä ja nyökkäili itsekseen. Gee. Gee. Nyt. Hei. Gee.
Tawan katse laskeutui Visokkiin. Mikä siinä nyt tällä kertaa on, Visu?
Visokki keskittyi tuijottelemaan kattoon. Visorakista näki, että hetkellä millä hyvänsä hän oli valmiina loikkaamaan ylös ja kipittämään ensimmäistä ilmastointikanavaa pitkin minne tahansa. Visu. Visu.
…
. . .
Minä olen täällä yksin, enkö olekin.
Hän oli. No mutta ainahan sinulla on minut, Tawa, kultaseni!
”Eeek!” Tawa kiljaisi ääneen niin, että jokainen huoneessaolija hätkähti. Kovin riemukas kiljahdus. Ensiluokkainen, etten sanoisi.
Tämä oli ilmeisesti tarpeeksi Oraakkelille. Yhtenä mustana varjona kaavutettu matoran loikkasi pystyyn. Hän tarrasi toisella kädellään otsastaan ja avasi toisen kämmenpohjansa joukkoa kohti. Soturimunkin silmät syttyivät punaiseen hehkuun. Pupillit tuntuivat kuin himmenevän pois.
Ilman täytti kammottava, metallinkaikuinen puheääni. Se ei kuitenkaan ollut ääntä muualla kuin huoneessaolijoiden päässä.
”Maķu̴ta.̷ M̷i͟nä̛ tįe͡d̸ä͏n, ̴et͞t҉ä ̡olet j͡o̵uk͘o̡ssa҉mm͏e. ͞P̸aljas̷ta ҉it҉s̕esi,̀ t̢ai̢ en v̵o̢i va̕nnoa҉ e͟tţe͡nk̴ö͡ ͘p̵ol̶tta͝is̵i̛ ͠an͞tiderm͜is͞täsi̢ p͡ơis ̴t̵ä̡s͏t̷ä ͞m͝aai̛l̵mast͝a. Pahoitteluni muille paikallaolijoille, tässä ei mene kauaa.”
Viimeisen lausahduksen sävy oli hälyttävän tyyni ja kohtelias. Visuuu! Pelasta minut ilkeältä matoralaiselta! kuului parkaisu heidän kaikkien kuultavaksi.
Kun kävi selväksi, että kaikki olivat kuulleet saman viestin, Gee lähinnä hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
Visokki näytti siltä kuin haluaisi vain rynnätä ulos huoneesta mutta säilytti itsehillintänsä pysyen silti vaiti. Tawakin hieroi otsaansa sormillaan. Tilanne oli riistäytynyt täysin käsistä sillä hetkellä, kun Manu oli astunut kuvioihin. No ei sitten. Kuulehan, athisti hyvä, minäkin voisin suoltaa sinulle solvauksia, mutta olen liian hyvätapainen sellaiseen. Luulisi sinunkin osaavan käyttäytyä asianmukaisesti, Manu sanoi ylitsevuotavan asialliseen sävyyn.
Soturimunkin silmien punahehku ei kadonnut. ”Tiedätkö, demoni, kuinka monta kaltaistasi olen kohdannut? Tiedätkö, mitä heidän hyvien tapojensa ja kauniiden hymyjensä takaa löytyi?”
Soturimunkki nosti kaapunsa hihoja. Valtavat kahleiden arvet kulkivat ranteiden ympäri. ”Atheon. Ei, pahempaa. Edes Tuhon Isä seurasi aatetta, periaatteita.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sadjeen, joka näytti hermostuneelta. ”Olet ystäväni mielessä. En tule tuntemaan sääliä, kun poltan sinut pois sieltä.” Kuulehan, Manun telepaattinen ääni sanoi närkästyen, kuten sanoin, olen kohteliaanpuoleinen olento. Yleensä. Kuvittelitko, että oleskelisin ystäväsi mielessä ilman hänen lupaansa? Telepaattinen tuhahdus. Vai poltat sinä minut pois täältä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyt siihen?
Oraakkelin kämmen laskeutui hermostuneen Sadjen otsalle lempeästi. Hän tuijotti punaisilla silmillään jonnekin ta-matoranin katseen taakse. ”Mielet eivät ole kuolemattomia. Mielet voi rikkoa. Jos rikon mielesi, mitä sinusta jää, makuta?” Se on mielenkiintoinen kysymys, Oraakkeli hyvä. Mutta minä näen, mitä sinusta jää, jos minä rikon sinun mielesi. Ruumis voi pysyä hengissä ilman mieltä niin kauan, kuin jokin ylläpitää sen elintoimintoja. Ei siihen mieltä tarvita. Mutta mitäpä hyötyä on ruumiista, jos ei ole ketään sitä käyttämään. Tai ehkäpä onkin, ehkäpä joku voisi saada sen käyttöönsä!
Oraakkeli nauroi. Epätyypillisyydessään siinä oli jotain äärimmäisen uhkaavaa. ”Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä. Sinä, demoni. Sinä olet vain kaasua tuulessa. Ja kaasu… voi haihtua.”
Nyt oli makutan vuoro nauraa naurua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin huoneessa istuvien selkäpiitä. Demoni, sinä sanot! Punainen Mieskin käsitti paremmin, mitä me olemme, matoran! Te matoralaiset ette ikinä arvostaneet, mitä me makutat teimme teidän puolestanne. Me loimme tämän universumin monimuotoisuuden, me suojelimme teitä, kun te suojelusta tarvitsitte! Me hävitimme Kuusi kuningaskuntaa, jotka orjuuttivat teidät ja koettivat syrjäyttää teidän Suuren Henkenne, sen, jota te palvotte vapahtajananne ja pelastajananne, vaikka me olimme teidän pelastajanne. Matoranin kansa on kiitollisuudenvelassa Makutain veljeskunnalle. Me päätimme teidän verisen sisällissotannekin teidän puolestanne.
Tämä oli mitä ilmeisimmin Visokille tarpeeksi. Neliraajainen hämähäkkiolento loikkasi kokoushuoneen pöydälle silmät hehkuen valtavina vihreinä valojuovina. Manu! Ole hiljaa ennen kuin kaivat kuoppaasi syvemmälle!
Tämä ele sai Mestarin ja Oraakkelin huomion. Sadje keskittyi tuijottamaan hermostuneesti Oraakkelin kämmentä otsallaan ja mietti kuumeisesti, kuinka hyvin psyykkisen iskun pystyi tähtäämään oikeaan aivosolukkoon. Pyhä Äiti, Visokki sanoi. Olemme pahoillamme, ettemme kertoneet tätä aikaisemmin, mutta se on totta… Klaanilla on riveissään makuta. Se makuta on juuri nyt Sadjen mielessä.
Kaikkien yllätykseksi Mestarin kasvoille nousi huvittunut hymy, kun hän sanoi: ”No tämäpä muuttuikin mielenkiintoiseksi.”
Järkyttyneimmältä näytti kenties Guardian, joka kuuli äänen, joka saattaisi syntyä siitä, kun puista ovea koputetaan rystysillä. Joissa on nyrkkirauta. Kop kop, saako tulla? kuului Manun ääni.
“Pyhä Äiti”, Guardian sanoi jättäen mahdollisimman hyvin huomioimatta Manun välihuomion, jonka mitä ilmeisimmin vain hän kuuli. “Anteeksi, mutta en ole aivan varma eteläisestä korostuksestanne. Kun sanotte ’mielenkiintoiseksi’, tarkoitatte…”
”Tarkoitan sitä, että minua kiinnostaisi kuulla, miten tämä jatkuu”, nainen naurahti heleästi. ”Mutta kenties on parempi, jos… estämme kaikenlaiset yhteenotot. Näinä aikoina meillä ei ole varaa liian suuriin erimielisyyksiin liittolaisten välillä, eikö totta, ystäväni?” Viimeiset sanansa hän osoitti yhä Sadjen vieressä seisovalle Oraakkelille. Teekuppi oli kumollaan lattialla, ja muutama märkä teenlehti lojui sen vieressä. Guardian yritti yhä jättää alati vaativammaksi muuttuvan koputuksen huomiotta, ja Tawa poimi vaivihkaa teekupin ja lehdet lattialta.
Oraakkeli loi katseen Mestariinsa ja sitten Sadjeen. Punaisena hohkaavat silmät himmenivät taas normaaleiksi ja soturimunkki laski kätensä Sadjen otsalta.
“Liittolainen, niinkö?” Oraakkeli kysyi lempeästi. “Pahoittelen siinä tapauksessa tapaa, jolla reagoin… makuta.”
Hetken oli aivan hiljaista. Tawa saattoi kuulla Guardianin raskaan hengityksen selvästi. … kiihdyksissä on helppo unohtaa, kuinka kallisarvoisia kohteliaisuussäännöt ovatkaan, toveri, makuta sanoi lopulta. Mitäpä me olemme ilman käytöstapoja? Pelkkiä raheja, aivan. Eläimiä me olisimme, jos emme osaisi olla kohteliaita toisillemme. Ehkäpä minäkin siis pyydän puolestani anteeksi.
Tawa tuijotti ihmeissään Oraakkelia ja Sadjen päätä, jossa Manu majaili. “Ettekö… ettekö ole vihaisia?”
Oraakkeli sulki silmänsä ja pudisti päätään. “Admin hyvä, meillä ei ole varaa valita ystäviämme. Jos te luotatte tähän makutaan, emme voi kuin luottaa myös.”
Hänen katseensa siirtyi Visokkiin. “Varsinkin, jos yksi suurimmista tuntemistani mielenlukijoista on katsonut tämän makutan sieluun ja nähnyt siellä muutakin kuin pimeyttä.”
Visokki oli ihmeissään. Yksi suurimmista? Mutta… oletteko varmoja?
Pyhä Äiti nyökkäsi. “Ehkä siitä on tullut sinulle jo tavanomaista, admin hyvä. Mutta en ole varma, tiedätkö edes, kuinka voimakas mielesi on.”
Mestari oli oikeassa: Visokki ei ollut edes tohtinut ajatella asiaa. Kaiken aikaa hän kuuli ajatuksia, joita ei edes yrittänyt kuulla. Ympäröivien olentojen tunnetilat kiertyivät hänen ympärilleen kuin… valtavaksi verkoksi, joka jatkui loputtomiin. Joskus oli jopa vaikea sulkea muut pois ympäriltä.
Punainen visorak jäi hiljaa paikalleen mietteliään näköisenä. Jotkut tosiaan huutavat ajatuksensa kovaan ääneen kaikkien kuultavaksi edes tiedostamatta, mitä tekevät, Manu totesi – ja Visokki päätteli olevansa ainoa, joka tämän kuuli. Monilla tavanomaisillakin matoralaisilla on jossain määrin psyykkisiä voimia. Olen huomannut niiden olevan jossain määrin kytköksissä tahdonvoiman määrään. Jonkinlainen korrelaatio siinä on pakko olla. Ce-matoraneilla on kylläkin luonnollinen taipumus suojata mielensä telepaattisilta häiriöiltä.
Visokki ei viitsinyt käskeä Manua olemaan hiljaa, sillä tämän höpinät sattuivat sillä hetkellä olemaan jossain määrin kiinnostavia.
”Tunnut olevan taitava telepaatti, makuta”, Oraakkeli sanoi puhuen ilmalle ympärillään – Sadjea oli tuijotus alkanut jo häiritä. ”Mikä on nimesi?” Nimeni, makuta ikään kuin huokaisi ja piti pitkän tauon. Kutsukaa minua Makuta Nuiksi, arvon athistit. Sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat.
”Ja minä olen Oraakkeli”, soturimunkki sanoi. ”Se ei ole nimeni, mutta kutsu minua siksi.” Hurmaava kutsumanimi. Saanko tiedustella, kuinka valon matoran hallitsee mielenvoimia noin runsain mitoin kuin sinä selvästikin hallitset?
”Tarkka silmä, makuta”, Oraakkeli myönsi. Matoranin vanhasta valkoisesta ihosta olisi voinut luulla, että hän oli ko-matoran – niin kaikki adminit olivat luulleet. ”Päivä, jolloin sain yhteyden mieliin ympärilläni oli sama päivä, jolloin opin taivuttamaan valon spektriä.”
Jälleen kerran soturimunkki nosti hihojaan, nyt ylemmäs. Ranteita ruhjoneet kahleiden arvet näyttivät jopa kauniilta, kun niitä vertasi käsivarsissa oleviin ruoskanjälkiin.
”Siihen vaadittiin paljon kipua. Lieneekö sinulla tietoa, kuka… lajitovereistasi oli vastuussa?” Ei minulla valitettavasti liene. Kovin moni entisistä tovereistani oli sitä mieltä, että matoralaisten tulisi olla heidän orjiaan. Abzumo ei ole ainut, joka kykenee äärimmäisiin julmuuksiin.
Oraakkeli laski hihansa. ”Siinä olet aivan oikeassa, Makuta Nui. Pelkään pahoin, että tuntemani oli yksi julmimmista.” Mutta tietenkään, Oraakkeli hyvä, meillä ei ole mitään syytä olla toisillemme vihamielisiä sen vuoksi, mitä joku entisistä, hmm, kollegoistani on tehnyt, eikö totta? Korostan, että minä en ota enää käskyjä siltä mädältä kultilta, joka Makutain veljeskuntanakin tunnetaan.
Oraakkeli sulki kämmenensä yhteen ja katsoi Sadjen päätä. Visokki oletti, että soturimunkki näki siellä saman, minkä hänkin. Muodoton, hahmoton vihreä olemus leijaili äänettömästi Sadjen tulenpunaisen naamion takana olevassa mielessä.
”Hmmm”, Oraakkeli äännähti. ”Olet pienempi kuin oletinkaan. Mutta suuri voima piilee pienissä asioissa, sen varmasti kaikki tiedämme.” Ah, viittaat ilmeisesti antidermikseen. Joskus melkein unohdan, että se on olemassa. Voisin kenties selittää syvimmän olemukseni suhdetta individuaaliseen mieleeni, mutta ehkäpä meillä on parempaakin puhuttavaa juuri nyt.
”Ehdottomasti”, Oraakkeli sanoi. Hän katsoi Mestaria hetken. Näytti siltä, että mies ja nainen kävivät keskustelua, jota kukaan muu huoneessa ei kuullut. Jokin sai hymyn vääntymään Pyhän Äidin kasvoille.
En pidä telepaattisista keskusteluista, Gee mietti. Vähän kuin joku kuiskisi ruokapöydässä. Eikö niin, Tawa?
Tawa huokaisi. Sanopa muuta, hän ajatteli pyöritellen silmiään. Miten sinulla muuten menee? Guartsu kysyi virnistäen. Toivon, että tilanteen ironia on sinulle selvä, Tawa vastasi. Lähinnä hyödynnän sitä mahdollisuutta, että Visu on välissämme.
Tawa pyöritti päätään ja yritti näyttää vakavalta. Visu. Lyö sitä.
Punainen Visorak katseli ympärillensä. Minä en sekaannu tähän! Pitäisitte hieman pienempää suuta, niin kuin nuokin kaksi tekevät, rakkaat adminini, Manu keskeytti, ja Guartsu pystyi sielunsa silmillä näkemään typerän virneen Kraahkanin kasvoilla. Mitäs sinulle muuten tapahtui? skakdi kysyi. Jaa, ehkä siitä pitäisi keskustella paremmalla ajalla taikka, jos kaikkia kiinnostaa, yhteisesti.
Ylitsevuotava into ei varsinaisesti täyttänyt telepaattista yksityiskanavaa.
”Hyvät klaanilaiset”, Oraakkeli sanoi yllättäen. ”Minulla on ehdotus, johon saatamme kaivata pientä ystäväänne.” Miksi minusta tuntuu, etten pidä siitä, mitä kuulen seuraavaksi, Manu puuskahti.
”Olen pelkkänä korvana”, Guartsu sanoi, mutta katui sitä heti. Korvana? Pitää lopettaa lainailmaisujen käyttäminen.
”Isä Zeeronin löytäminen ei tule olemaan helppoa”, soturimunkki jatkoi. ”Kunnianarvoisa pappismies on hyvä piilottamaan jälkensä… ja hän on ollut teiltäkin piilossa jo tuhansia vuosia.” Mitä ehdotatte, Visokki kysyi, Miten Manu hänet löytäisi? Aistimalla mielen?
Oraakkeli naurahti kevyesti. ”Ei, kunnianarvoisa admin. Tuskin edes te pystyisitte siihen. Zeeron ei ehkä ole yhtä vahva mieltenlukija kuin te, mutta hänen aivoituksensa ovat hyvin vaikeita seurattavia. Isä Zeeronilla ja makutallamme tässä on kuitenkin jotain yhteistä.”
Hän kääntyi Sadjea kohti.
”Sienet.”
Onnittelut, hyvä herra. Sait minut juuri nielaisemaan kärkevät vasta-argumentit, Manu sanoi happamasti.
”Hapan on kirpeää”, Sadje totesi poissaolevasti. Tawa katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi sitten käskevimmällä äänellään: ”Saat luvan tulla pois sieltä heti, kun mahdollista!” Mutta Tawaseni, enhän minä täällä ole toki sen kauemmin kuin herra Sadje tahtoo.
”En minä välitä”, Sadje sanoi hilpeästi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
Guardianilla oli paljon sanottavaa, mutta hän nieli asiansa. Jotain hänen oli silti pakko kysyä.
”Arvon Oraakkeli. Haluatteko tarkentaa?”
”Sienet, arvon admin. Isä Zeeron pitää niistä.”
”Monet pitävät. Onko se silti paras johtolanka hänen kaltaisensa henkilön löytämiseen?”
Kaikki kolme athistia nyökkäsivät todella syvään samanaikaisesti. Guardian päätteli osuneensa jonkinlaiseen universumin perimmäiseen kyseenalaistamattomaan faktaan.
”Oletettavasti tiedätte, mitä olette tekemässä.”
Lehu-metsä, suonsilmä
Nazorak-tiedustelija 3251:n päänsärky oli laantunut hetkeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli pysynyt tajunnan rajamailla, mutta mitä ilmeisimmin hirvittävä mustakultainen menninkäinen oli lakannut vasaroimasta hänen päätään kuin ta-metrulainen naamioseppä verstaassaan. Nyt hän kuuli vain menninkäisen innokkasta räkätystä jostain takaansa. Alueella ilmeisesti kasvoi harvinaislaatuinen rypäs kaya-wahilaista kolmipiikkistä tuhonnääpikkää. Mitä se sitten olikaan.
”TÄMÄ ON ONNEN PÄIVÄ!” menninkäinen rääkyi.
Kiva.
Bio-Klaani, admin-siipi, Kokoushuone 1
Jos minut nyt kerta raahataan tuonne Lehu-metsään, olisi ihan kiva päästä joskus poiskin täältä. Ei minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa, Manu sanoi. Guardian tukahdutti halunsa sanoa: ”Itsepä tungit mukaan” ja sanoi sen sijaan: ”Mistä päättelet Zeeronin asustavan Lehu-metsässä?” Mistä luulisit. Sienistä. Tietysti, Manu sanoi kuin se olisi itsestään selvää. Niin kuin se ehkä olikin.
”Voisimme lähteä aamunkoitteessa”, Oraakkeli sanoi.
”Pyhä Äiti varmaankin jää nauttimaan Klaanin vieraanvaraisuudesta?” Tawa kysyi ystävällisesti. Mestari näytti miettiväiseltä hetken, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Oraakkeli puhui taas: ”Jääkää, Mestarini, minä noudan Zeeronin teille.”
”Hyvä on sitten”, nainen vastasi ja huokaisi.
”Aamunkoitteessa siis”, Oraakkeli toisti. Vihaan aamunkoitetta. Vihaan heräämistä. Aamupalaakaan en yleensä syö, Manu tuhisi. Visokki, joka oli jälleen ollut pitkään hiljaa, ei pystynyt pidättelemään telepaattista nauruaan.
Tawa päätti kokouksen vakavan muodollisesti ja poistui sitten huoneesta saattaen Pyhän Äidin henkilökohtaisesti tämän huoneistoon. Sadje poistui seuraavaksi perässään Visokki, joka aikoi vahtia, ettei Manu jäisi asustamaan Sadjen päähän lupauksensa vastaisesti. Huoneeseen jäivät vain Guardian ja Oraakkeli. He tuijottivat toisiaan tutkiskelevasti hetken ja nousivat lopulta itsekin lähteäkseen.
Kokoushuoneen ovi sulkeutui Guardianin takana hiljaisesti, ja kaksikko löysi itsensä admin-siiven käytävältä. Rappuset ylhäälle Klaanitorniin hahmottuivat vasemmalla, ovi kokoushuoneeseen 2 oikealla. Soturimunkki katsoi vartijaa kysyvästi. Suuren sotilaan sininen koura viittoi kaksikkoa portaikkoa kohti, kauemmas ovesta, vaikkei kokoushuoneeseen ollutkaan jäänyt ketään.
”Arvon admin, jos asianne on kovinkin salaista, voimme käydä tämän keskustelun tavalla, jolla kukaan ei varmasti kuuntele”, Oraakkeli sanoi astellen portaita ylös. Matoranin musta kaapu valui perässä.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. ”Olen saanut tarpeekseni telepatiasta tältä erää.”
He pysähtyivät ylemmälle tasanteelle. Hopeisten kaiteiden rajaama kierreportaikko jatkui vielä satakin metriä aurinkoa kohti. Sininen skakdi nojasi kaidetta vasten ja katsoi Oraakkelia silmiin.
”Jokin mitä ilmeisimmin vaivaa mieltäsi, nuorukainen”, Oraakkeli sanoi huomattavasti vähemmän virallisella sävyllä.
”Sinä”, Guartsu vastasi. ”Sinä vaivaat.”
”Ah”, Oraakkeli vastasi, mutta ei kovin yllättyneesti. ”Siihen lienee varmasti pätevä syy?”
”En pidä vastaamattomista kysymyksistä”, skakdi sanoi. ”Sinä tiedät paljon asioita. Paljon sellaisia asioita, joita sinun ei… pitäisi tietää. Luetko ajatuksiani?”
Soturimunkki pudisti päätään. ”En, jos et halua.”
”Ei. Anna kun muotoilen uudelleen. Oletko lukenut ajatuksiani aiemmin?”
Av-matoran hymyili. ”En, Guardian. Ole huoleti. Oikea nimesi pysyy sinun salaisuutenasi. Jos vain niin haluat.”
Guardian huokaisi. ”En puhunut siitä. Sinä tiedät, mitä Ath-Korossa tapahtui. Et piilottanut sitä erityisen hyvin.”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin tiedän.”
”Siinä ei ole järkeä”, skakdi sanoi hitaasti. ”Kaikki matoranit siellä. Kaikki. Kaikki joutuivat… sen hallintaan. Sinä et ollut siinä laumassa.”
”En. Mutta saarella silti. Onneksi tarpeeksi kaukana vaikutusalueesta… ja valmiimpi.”
”Miksi”, skakdi tivasi. ”Mitä sinä teit siellä? Miten sinä tunnut tietävän niin paljon?”
”Guardian hyvä”, Oraakkeli hymähti. ”Mieltäsi varmasti lämmittää tieto, että ystäväsi… pahoitteluni, entinen ystäväsi ei olisi koskaan saapunut Ath-Koroon katkaisemaan rautatorakan verentahrimaa tietä ilman kutsuani.”
Guardianin kulmat nousivat hämmästyksen merkkinä. ”Ämkoo? Mitä, miten edes… minulta loppuvat kysymykset.” Oraakkeli hymyili viileästi.
”Jos se sinua ja kahta naispuolista ystävääsi hämmästyttää, annoin hänelle siinä kohtaamisessa myös vihjeen Gamman sijainnista. Sääli, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan… monessakin mielessä.”
Guardian raapi otsaansa yrittäen kasata palasia. Hän ei lopettanut Oraakkelin tuijottamista. ”Ämkoo ei koskaan puhunut sinusta.”
”Oletinkin niin. Hän oli aina sellainen. Vai kertoiko hän edes tarinaa siitä, mistä hän sai lintunsa, Repekkin?”
Valtavan mustan merimetson kirkaisu palautui skakdin mieleen. Sitten hän tajusi nähneensä toisen samanlaisen laskeutuvan Klaanin satamaan sinä aamuna. Ei, ei samanlaisen.
Paljon isomman.
”Ei”, skakdi sanoi. ”Ei kertonut.”
”Sääli. Ehkä kerron sen sinulle jonain päivänä. Minulla ja vanhalla aseveljelläsi on historiaa.”
”Mitä peliä sinä pelaat, Oraakkeli”, Guardian kysyi tiukasti. ”Miksi et ole lähestynyt meitä aikaisemmin? Miksi johdatit meidät Gamman jäljille?”
”Kaikki aikanaan, Guardian. Henkilöt, jotka yrittävät tehdä tästä maailmasta pahemman paikan, liikkuvat varjoissa. Ehkä meidänkin siis joskus täytyy.”
Oraakkeli lähti astelemaan portaita alas, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Guardiania. ”Ja minä näen teissä mahdollisuuden olla henkilöitä, jotka voivat tehdä tästä maailmasta paremman paikan.”
Guardianin kädet puristuivat nyrkkiin. ”Jos kerran tunnet Ämkoon… kerro minulle, miten voitan hänet. Sillä minä tunnen hänet, enkä rehellisesti sanottuna tiedä.”
Oraakkelin syvän punaiset silmät skannasivat Guardianin jaloista päähän ja takaisin. ”Ehkä siinä on asia, josta sinun täytyy todellakin puhua Valkoiselle turagalle. On olemassa kaksi elävää olentoa, jotka ovat peitonneet Miekkapirun taistelussa. Ensimmäisellä ei ole kasvoja, eikä todennäköisesti sieluakaan. Toinen keksii monia syitä – ja vielä enemmän tapoja – tappaa sinut ennen kuin ehdit edes puhua hänelle.”
Soturimunkki piti pienen hiljaisuuden. ”Onnea matkaan, viimeinen Vartija.”
”Kiitos, Oraakkeli.”
Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.
”Alussa oli tyhjyys.”
Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.
”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
Aikana ennen aikaa.”
Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.
”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”
Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.
Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja. ”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.
Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.
Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”
Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.
”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
Oli Mata Nui, Suuri henki.”
Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.
”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
Kuoria. Ilman tarkoitusta.
Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”
Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.
”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?
Saako ratas valita oman tiensä?
Tyhjyydestä vastasi ääni.”
Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.
”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
Yhtenäisyytenne on osa teitä.
Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.
Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.
Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.
Mitä sanotte?’”
Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.
Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.
”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
Mata Nui antoi meille elämämme.
Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
Vai jotain muuta.”
Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.
”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
Ath ko relthe Nimda.
Athin rakkaus Nimdasta.
Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”
Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää. Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.
Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita. ”Kenelle Nimda kuului?
Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.
’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.
Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.
”Se kuului kaikille.
Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”
Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.
”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.
Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”
Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.
”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.
Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”
Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.
”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.
Henkien lait on tehty paranneltaviksi.
Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.
Mitä sanotte?’”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.
Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.
”Ath vastasi.
Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”
Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.
”Ja Ath puhui Atheonille,
’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’
Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’
’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
Valinta oli aina sinun.
Se on aina ollut sinun.
Se oli lahjani sinulle.’
Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
Se ei koskaan lakannut nauramasta.
Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.
Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
Todellisen rauhan.”
Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.
”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
”Hm?”
”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”
Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
”Juttuja.”
”… juttuja.”
”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
”Sienet olivat.”
Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä. Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…
”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”
”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti. … hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,
muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
”… no eikö se ollut?”
”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.
Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.
”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”
Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.
Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
”Minä uskon, että hän on Atheon.”
Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?
Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.
”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”
”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”
Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”
”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”
”Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”
Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”
Same korjasi otsanauhansa asentoa.
”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.
”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”
Same tuhahti äänekkäästi.
”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.
”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.
”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”
Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”
Same pudisti päätään hitaasti.
”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”
Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”
Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.
”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”
Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.
”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.
Jossain kaukana
Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.
Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.
Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.
”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.
”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH
HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA
HA
HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA
Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.
”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”
Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.
”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”
Zeeronin mökki
Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”
”…”, Kepe ulvoi.
”…”, Snowie vinkaisi.
”…”, Same manasi.
Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.
Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.
”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”
”…”, Kepe inahti.
”…”, Snowie hymähti.
”…”, Same tuhisi.
”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.
Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.
”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.
”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”
”…”, Kepe totesi.
”…”, Snowie huomioi.
”…”, Same havainnollisti.
”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.
Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”
Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”
Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…
Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”
Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.
”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”
Noin. Nyt sekin on pois alta.
”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”
”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.
Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.
”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”
Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”
Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”
Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”
Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä. Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?
Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”
Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”
”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
”…”, Kepe sanoi.
”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”
Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.
Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.
Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa. ATH KO RELTHE NIMDA
Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.
Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.
Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.
”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.
Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.
Pimeys
Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.
Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.
Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.
Kuva läävästä.
”Mikä hiivatin läävä tämä on?”
Joku hiivatin läävä
Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.
Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.
Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.
Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru. Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.
Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.
Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?
Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.
Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.
Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?
Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin merilutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.
”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.
Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja Oksia?
Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.
Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onumatoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”
Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.
”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onumatoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onumatorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.
Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onumatoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.
Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
”MINÄ KUULIN TUON.”
…
”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.
Snowiella oli se ilme.
”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onumatorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
”TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”
Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.
”Kaikki ne.”
Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoranvaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj- itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.
”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, BioKlaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”
Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onumatoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onumatoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”
Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoranukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehumetsässä, edelleen Lehumetsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?”
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamorsanat eivät ole asia.
”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”
Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onumatoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon UzbeKorolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.
”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”
Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja GaMetrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”
Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”
Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoliistuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdimoderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.
Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”
Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalootettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma.
Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onumatoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”
”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”
”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”
