Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.
Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.
Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.
Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.
Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.
Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.
“Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.
Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.
“Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”
Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.
“Arkki?”
“Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”
Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”
Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”
Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”
Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.
“Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”
Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.
“Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”
Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”
“Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”
Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.
“Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”
Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
“Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.
“Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”
Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.
“…mikä hän on?”
Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.
“Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Saraji pudisteli päätään.
“Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”
Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.
“Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”
“Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”
Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”
Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.
“Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”
“No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”
“On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”
Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.
“Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”
“Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”
Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.
“Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”
Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.
“Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”
Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.
“Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”
“Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”
“Shadowed? Oikeastiko?”
Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.
“Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”
“Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.
“Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”
Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.
“Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”
Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.
“Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”
Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.
“Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”
Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.
“Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”
Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.
“Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”
Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.
Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?
Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
Se oli kello.
Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.
https://www.youtube.com/watch?v=nI9QB0lh8QM
Ylempänä
Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.
Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.
Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.
Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.
Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.
Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.
Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.
Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.
Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.
Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.
Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.
Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.
Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.
Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
”Ei enää.”
Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.
Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.
”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”
Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.
”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”
Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.
Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”
Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.
Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.
”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.
Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.
”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.
”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.
Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.
Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.
Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.
”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”
Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.
”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”
Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.
”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.
Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.
Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
”Noh. Kohtasitteko te ne?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
”Kohtasimme… ja taistelimme.”
Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
”Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.
”Saanko?”
Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.
Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
”Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.
”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.
Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.
”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.
”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.
”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.
”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.
”Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.
”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.
”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.
”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.
Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.
”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.
Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.
Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.
”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.
”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.
”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.
”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.
”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”
Pohjalla
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.
Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.
Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.
Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.
Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.
”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”
”… kuka, kenestä sinä puhut?”
Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
… ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.
Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.
”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”
”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.
”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”
”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.
”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”
”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”
”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.
”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”
”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.
”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.
”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.
”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”
”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.
”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.
”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
”No niinpä tietenkin…”
Kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.
Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.
Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.
Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.
Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.
”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.
”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
”Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
… silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”
”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”
”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.
Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
”Anteeksi…”
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
”Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”
”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”
”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.
Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”
”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.
”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.
”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
”Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.
”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.
”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
Pohjalla
”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.
Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.
”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.
”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.
”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.
”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
”ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.
”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”
”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
”Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi. ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten. ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.
”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
”… mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
”Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”
”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.
”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.
”Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
”Demiurgi.”
Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.
Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.
Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.
”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.
Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.
”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.
”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
”Minne matka?”
”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
”Menetin malttini aikaisemmin.”
”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
”Ja olen pahoillani.”
”Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
”Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Ja väitit rakastavasi myös minua.”
”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”
”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”
”Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
Seuraavana päivänä
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
”MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”
”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
”No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.
”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”
”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
”Näin on parempi.”
Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…
… jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”
”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
”On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
”Mestari Ficus. Niin on.”
Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .
”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
”Tässä kaikki? TÄSSÄ KAIKKI? Me käymme sotaa eturintamalla ja ne lähettävät meille kaksi laatikkoa ammuksia. Eiväthän nämä riitä edes kokonaiseksi päiväksi.”
”En tahtoisi tehdä tilanteesta yhtään epämukavampaa, mutta… tässä toisessa laatikossa ei edes ole ammuksia. Joku on tainnut sekoittaa lähetykset.”
Vihasta huutava jään toa kihisi raivosta. Vilkaisematta lainkaan avatun laatikon sisältöä, tämä iski sen vauhdilla pois vihreän toatoverinsa käsistä. Ilman toa, Darko nimeltään, ei halunnut kommentoida tilannettä enempää. Hänen kättään kivisti siitä kohtaa, mihin tämän toverin isku oli kohdistunut. Darko vilkaisi sivusilmällä huoneen nurkkaan lentänyttä avonaista pakettia. Hän katsoi parhaaksi olla koskematta siihen enempää.
Raivosta kihisevä ja epätoivon partaalla keikkuva Cale hautasi valkoisen Kakamansa syvälle käsiinsä. Pitkät ja veriset viikot Ga-Metrun bunkkereissa saivat jään toan hitaasti menettämään järkensä.
”Viides viikko. Viides viikko ja meitä on jäljellä kaksi. Ammuksia on yksi laatikko ja ruoka loppui päiviä sitten. On vain ajan kysymys, että Metsästäjät kiinnostuvat tästä alueesta. Ja kun ne kiinnostuvat, ne voivat vain kävellä sisään. Aivan kuin meistä olisi täällä jotain hyötyäkin…”
”Cale hyvä. Lhikan saapuu vielä. Sana kertoo suurista voitoista länsirintamalla. Hän on suuri soturi ja hänellä täytyy olla toiminnallinen keskus täällä käytettävissä, kun hän lopulta saapuu.” Darkon rauhoittelu ei kuitenkaan vakuuttanut. Cale tiesi Lhikanin mahdista. Tiesi hänen voimistaan ja kokemuksestaan. Se ei kuitenkaan yksin voittaisi sotaa.
”Lhikanin toat eivät tätä sotaa voita, Darko. Hänen armeijansa leikkaa Metsästäjiä kuin laavaan upotettu miekka Ko-Metrua. Mutta voima ei meitä pelasta. Lhikan ei ole strategikko. Samalla kun hän raivaa tilaa länsirintamalle, kaatuu itä entistäkin synkempiin varjoihin. Ja kun hän viimein palaa, kaikki on jo menetetty ja vihollinen saa sen kustannuksella lännen takaisin. Samanlainen uutinen kantautuu Le-Metrusta. Ei mene montaa päivää, kun vihollinen pääsee rantautumaan. Kukaan ei ole heitäkään suojaamassa.”
Darko tiesi Calen puheessa olevan totuutta, mutta hänen uskonsa toain johtajaan oli suuri. Hän uskoi Lhikanin kykenevän väsyttämään vihollisen. Hän luotti, että apu saapuisi vielä. ”Lhikan tekee perusteellista jälkeä. Minne hän kulkee on ikuisesti oleva koskematon. Muutama voitto lisää ja Metsästäjät pakenevat kauhun vallassa.”
Cale pudisteli päätään. ”Voi kuinka voisin olla yhtä optimistinen…”
”Sinä voisit.”
”Olen realisti.”
”No mitä sinä sitten odotat?!”
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cale koskaan kuuli Darkon korottavan ääntään. Ei taistelukentällä, ei edes pahimmassa kivussa tai tuskassa hän huutanut. Cale itse teki sitä liikaakin. Ilman toan kimmastuminen sai Calen hätkähtämään. Hetken joutui jään toa miettimään sanojaan. Huono omatunto hänen omasta käyttäytymisestään alkoi vallata sijaa.
”…Käden. Käden on tultava takaisin.”
Darko istui alas puiselle huoneen ainoalle jakkaralle. Kivisen bunkkerin sisältö koostui lähinnä katosta murtuneista lohkareista ja puoliksi tyhjennetyista ryöstetyistä aseista. Ilman toan toinen jalka potkaisi tyhjän kiväärin lippaan kohti huoneen nurkkaa. ”Ja tuotako sinä kutsut realistiseksi? Kättä ei enää ole. He kärsivät valtavia tappioita, aivan kuten mekin. Heidän kenraalinsa on teillä tietämättömillä, eikä siinä laitoksessa ole ketään, joka olisi tarpeeksi kyvykäs nousemaan siihen virkaan. Lhikanin sotilaat sentään ovat lojaaleja ja urheita. Koneiden armeija ei tätä rintamaa pelasta.”
”Entä se nuori kaveri? Killjoy? Sanovat, että hän on ollut liikekannalla. Sopiva kenraali, jos minulta kysytään. Innovatiivinen ja älykäs. Juuri sellainen, mitä tässä sodassa tarvitaan. Huhu sanoo, että tappoi makutan juuri ennen Käden vetäytymistä sodasta.”
”Älä usko jokaista huhua Cale hyvä. Killjoy on vain lapsi sotilaan kengissä. En usko, että hänestä on paljoakaan hyötyä tosipaikan tullen. Odota vain Lhikania. Vielä hän saapuu ja me pääsemme ulos tästä helvetinloukusta.”
Cale pudisteli päätään. Hänen katseensa upposi syvälle toverinsa kasvoihin. Darko ei koskaan ollut nähnyt sellaista epätoivoa sotilastoverinsa silmissä.
”Rehellisesti… minä en usko, että me selviämme niin pitkään.”
Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot
Viimeinen hopeahaarniskainen Metsästäjä kaatui huutaen luotijonon pirstoessa tämän torsoa. Onnistuneen purkauksen aseestaan päästäneen vahkin mekaanisilla kasvoilla oli hymyä. Tämä muita huomattavasti raskaammin aseistettu ja mustaan pitkään nahkatakkiin puettu luutnantti johti kolmenkymmenen vahkin etenevää joukkoa. Alue oli puhdistettu Metsästäjistä, mutta nappiosuman saanut Cody pelkäsi hymynsäkin takana tullensa paikalle liian myöhään. Romahtaneen bunkkerin raunioista pilkistävä valkoinen toan käsi tuki tätä teoriaa. Vahkiosasto ei ollut nähnyt ainuttakaan toasotilasta koko matkansa aikana.
Alue tutkittiin. Tiedustelijat eivät löytäneet merkkejä elämästä. Alue julistettiin tyhjäksi. Valtavaa kolmipiippuista kivääriään perässään raahaava Cody asteli pystytetyn teltan luokse ottamaan yhteyttä tukikohtaan. Ääniyhteys teltasta oli jo avattu luutnantin saapuessa paikalle.
”Luutnatti Cody seiskayksikön johdosta ilmoittautuu. Alue yhdeksäntoista saatu hallintaan. Ei mittavia menetyksiä omissa joukoissa. Aluetta vartioineet kaksi toaa kuitenkin löydetty kuolleena. Le-Metrun sotamies Darko sekä alikersantti Cale Ko-Metrusta. Sana heidän kaupunkeihinsa on lähetetty.”
Ääni tukikohdassa kirjoitti näppäimistön naputtamisen perusteella tietoja ylös sitä mukaa, kun Cody niitä kertoi. Luutnantti etsi teltan seinän vierestä mukavampaa paikkaa odottaa. Ammuslaatikkopino täytti tämän tarkoituksen mainiosti.
”Raportti kirjattu ylös, luutnantti. Pystytä paikalle uusi vartio ja poistu sen jälkeen alueelta. Kenraali Killjoy on pian valmis poistumaan Käden tiloista. Hän johdattaa joukot kohti Ta-Metrua. Lhikan ei ehdi sinne ajoissa. Me ehdimme. Haluan sinun osastosi sinne mukaan. Alueella on havaittu massiivista vihollisliikehdintää.”
Cody nyökkäsi siitä huolimatta, että ääniyhteyden takana puhuva henkilö ei ollut kykenevä näkemään elettä. Luutnantti viittoili käsillään kaksi hänen takanaan odottanutta vahkia kohti puhuttuja vartiotoimia. Tämän tehtyään Cody koki virallisuuden olevan toisarvoista. Luutnantin äänensävy vaihtui kylmän asiallisesta huomattavasti tuttavallisempaan.
”Saraji… onkohan Killjoyn nostaminen kenraaliksi aivan viisas ajatus. Me olimme sisäisessä karanteenissa kuukausia. Osaksi juuri hänen takiaan. Minä en luottaisi häneen täysin kaiken sen rähinöinnin jälkeen.”
Ääni tukikohdassa tuntui miettivän vastaustaan tarkkaan. ”Minä en ole missään vaiheessa pitänyt Killjoyn asenteesta. Hän on nuori ja ailahtelevainen. Kyvykäs hän on, kyllä ja voimakaskin vielä. En vain enää ole varma, että onko hankkeemme enää… oikein. Olemmeko ylittäneet näkymättömän rajan?”
”Kuulostat aivan siltä, kuin olisit halunnut lähteä edesmenneen kenraalimme mukaan?”
”Ehkä niin… mutta lopulta, silloin minusta ei olisi ollut enää hyötyä. Täällä voin sentään yrittää paikata yhtymämme tekoja.”
Cody hymähti hyväksyvästi. Linjan toisessa päässä puhuva Saraji oli ollut hänen taistelutoverinsa jo pitkään. Niin pitkään, että erilaisista katsomuksistaan huolimatta nämä ymmärsivät toistensa kantoja täysin. ”Me emme kuitenkaan ole vielä kuivilla. Sota on ohi pian. Tunnen sen piireissäni. Mutta entä sen jälkeen? Oletko valmis seuraamaan uutta johtajaa vai vajoammeko me takaisin sisäisiin ongelmiin?”
”Suojelen Metru nuita. Olen valmis. Hamaan loppuun asti.”
”Mutta suojelemaan Killjoyn kanssa?”
”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”
Hälinä Codyn ympärillä alkoi käydä keskustelua haittaavaksi. Nopeat hyvästit toisilleen heitettyään päätyi Cody valvomaan äkillistä lähtöprosessia. Paikalle rullaavat joukkojenkuljetusajoneuvot täyttyivät nopeasti tantereelta kerätyistä aseista, ammuksista ja muista hyödykkeistä. Ja niin liikkui Onu-Metrun mekaaninen voitto kohti seuraavaa taisteluaan. Metru Nuin taisteluun. Sillä seuraava päivä tunnettaisiin päivänä, jolloin Musta Käsi palasi suojelemaan kotiaan. Se tunnettaisiin päivänä, jolloin sodan suunta vihdoin kääntyisi. Ja sen vuittoisan karavaanin kanssa matkasi bunkkerin pohjalta poimittu ruskea paketti. Sen vaiheet olivat olleet jo pitkät. Se oli nähnyt enemmän sotaa kuin puolet eturintaman hengissä selvinneistä sotilaista. Ja pian sillä olisi kunnia seurata taisteluista voitokkaimpia.
”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”
Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.
”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.
”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.
Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.
”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”
”Okei.”
”Alahan mennä sitten.”
Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.
”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”
”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”
Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.
Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.
Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.
”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”
”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies”, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.
Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.
”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”
Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.
”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”
”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”
Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.
”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.
Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.
Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.
”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”
”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.
”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.
”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”
Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.
Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.
Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.
”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.
Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.
”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.
Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.
”Kuka on seuraava?” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.
Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.
”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”
Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.
Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.
Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.
Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.
Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.
”Voi perseensuti.”
Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’uttu alas.
Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.
”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.
Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.
”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.
”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.
”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”
”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.
”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.
”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.
”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.
Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.
Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.
Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.
Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.
”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.
”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.
”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.
Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.
”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.
”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.
”En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa”, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.
”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.
”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.
”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.
”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.
Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.
”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.
”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”
Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.
”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”
Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.
Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.
.”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.
Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.
”Mikä on noin hauskaa?”
Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.
”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”
Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.
”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”
Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.
”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”
”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.
Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.
Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.
”Saraji, pistä se ase alas.”
Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.
”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.”
Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.
”Minä voisin tappaa sinut”, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.
Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.
Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.
Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.
Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.
”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”
Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.
”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”
Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.
”Sinä et usko tuohon itsekään…”
Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.
”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.”
Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.
”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani...”
Pölyn laskeuduttua
Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.
Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.
”.…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”
”Kyllä.”
”Siinä tapauksessa on aika aloittaa.” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.
”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli Tuomion mutterin. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”
Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.
”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.”
Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.
”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.”
Peelo nyökkäsi.
”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”
Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.
”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.”
Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.
”Siinäkö kaikki?”
”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.”
Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.
”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”
Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.
Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.
Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…
Reilua tuntia aikaisemmin
Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.
”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- . .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…
…auta minua.”
Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.
Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.
Eivät antaneet sitä minulle… typerykset. Eivät tiedä mitä tekevät. Hidastavat minua ja parempaa maailmaa. Pakko tehdä jotain. Kun vain muistaisin. Muistaisin loputkin yksityiskohdat. Koska minä olenkaan unohtanut? Kun vain…
Kuka edes uskoisi minua? Olen uusi täällä Auttaisiko Creedy? Auttaisiko hän minua? Hän on ollut täällä pitkään, mutta silti… ei. Hänen sanansa ei riitä. Tarvitaan jotain isompaa.Ehkä… ehkä voisin viedä sen väkisin?
Se kuuluu minulle. Se kuuluu… luojalle. Mutta en pärjäisi yksin…
Evät he sitä voi ymmärtää. Ei kuulaa kukaan muu kuule.
Yritä mieli, yritä. Miksi en voisi vain muistaa?
Hetkonen… niin tietenkin.
Kaikki on päässäni. Olisi pitänyt kuulla sen sanoja. Nainen kuulassa kuiskuttaa totuuden.
Apujoukot. Totta kai minulla on apujoukkoja. En minä yksin ole. En ole koskaan ollut. Luoja on pitänyt siitä huolta…
Missä ne ovat. Tulossa? Kun vain muistaisin.
Kyllä. Nyt minä ymmärrän. Minä muistan. Se vanha toa tiesi, mistä puhui. Nurukan tiesi.
Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.
Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.
Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.
Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.
Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.
Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.
Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.
”Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään. ”Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.
”Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. ”Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.” ”Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. ”Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”. Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin. ”Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan. ”Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.
”Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.
Umbran huone
Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.
Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.
Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.
”Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.
”Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.
”Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.
”Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.
Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.
”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”
Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.
”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.
”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.
Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”…mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?
Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”…sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”
Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”
”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”
”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”
Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.
Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti
”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”
”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.”
Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.
Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.
Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.
Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.
Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.
Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”
Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.
”Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”
”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”
”Ehkä olenkin?”
”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”
”Minulla on kuula.”
Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”
”Kuulaa tai ei?”
”Kuulaa tai ei.”
Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”
”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.”
”Oh? Mitä oh?”
”Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.”
Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”
”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”
Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.
”…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”
”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”
”Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.”
”Kerro.”
Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”
”Olet.”
”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”
”Emme.”
”Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”
”Hyvä on.”
”Sinä suostut? Oikeasti?”
”Tämän kerran.”
Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”…huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”
”Kyllä.”
”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”
”Kyllä.”
”…”
Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin
Yö.
Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.
Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.
Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.
Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.
Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…
Pimeys.
Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
”…tämän täytyy olla oudoin-”
”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”
Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.”
Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.
”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”
Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.
”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”
Saraji oli hämillään. ”Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”
”Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.”
Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.
”Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”
Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…”
Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.
Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.
Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.
Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää… …mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…
…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…
Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani… …mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…
Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.
Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.
Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…
…Killjoy.
Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.
Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.
…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…
Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi… …mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.
Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.
Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.
…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.
Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.
…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.
…ole kiltti.
…kokoa kuulat.
…tapa Killjoy.
…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”
Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…
”Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.”
Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…
…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.
…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…
…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”
Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…
…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”
Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.
…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.
Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12″.
Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.
Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…
…vallan oli aika vaihtua.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu
Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.
Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.
Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…
Metru Nuin itärannikko
Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…
…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.
Bio-Klaani, moderaattorien työhuone
Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.
Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:
Sinä et hitto soikoon ole tosissasi et vain ole.
Suu ammollaan Sarajia tuijottava Matoran oli työntänyt päänsä lähes kiinni Vahkin avoinaiseen rintakehään, tujottaen sen sisällä leiskuvaa palloa silmät haltioituneena. Jopa tilanteeseen hyvin neutraalisti suhtautunut Nazorak levitti puuskaan vedetyt kätensä ja tämä vilkuili nyt uteliaan näköisenä Sarajin luona hääräävän Matoranin touhuja.
Creedy astui pois Vahkin luota rojahtaen huolimattomasti takaisin nojatuoliin, kasvot edelleen hämmennyksestä loistaen. minä tiesin tästä, tai oikeastaan kuulin kauan sitten, mutta minä en villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että Käsi ikinä saisi näitä toimimaan. Ja siinä se nyt on aivan todellisena.
Nazorak oli ymmällään. Hohtava kuula oli toki hieno, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan sen tärkeyttä. Nazo työnsi päänsä Creedyn ja Sarajin väliin kysyvä ilme kasvoillaan. Creedy veti syvään henkeä ja alkoi selittämään.
Tämä tässä on Toa-energiaa pilkkova aggregaatti. Koko Metru Nuin energiateollisuuden suurin hanke. Sen oli tarkoitus täyttää koko tunnetun maailman energiantarve halvasti ja nopeasti. Projekti kuitenkin keskeytettiin satoja vuosia sitten, kun se todettiin mahdottomaksi. Seurasin projektin etenemistä aikanaan tiiviisti ja minä tunnistan toimivan sellaisen heti kun vain saan sellaisen eteeni. Ja siinä sellainen nyt on
Nazorak pyöritti vasemmanpuoleisia raajojaan, kehoittaen Creedyä jatkamaan. Tiedon puutteesta ei kuitenkaan tulisi huolta. Matoran oli juuri pääsemässä vauhtiin. Jokainen Toa kykenee luomaan kuusi Toaa lisää kivien kautta. Sodan aikana tätä nähtiin hyvin paljon ja vaikka silmitön Toien lisääntyminen koetaankin… epäeettiseksi, haluttiin tämänkin voiman hallitsemiseen oma työkalu.
Saraji nyökkäsi ja liu’utti sormeaan hitaasti kuulan sileällä pinnalla, jatkaen itse siitä, mihin Matoran jäi. Tämä kuula on kuin ehtymätön voimanlähde. Teoriassa se kykenee kuusinkertaistamaan energiantuottonsa joka minuutti… tai voisi jos Käsi olisi ehtinyt kehittää sille toimintaympäristön, joka kestäisi kuulan luomaa energiaa. Sen sijaan niitä käytettiin supersotilaiden luomiseen. Jokainen osastojohtajana toiminut Vahki sai tällaisen rintaansa. Elinajaksi riittävän energiamäärän lisäksi kuulilla on käsittämättömän suuri tiedonkäsittelytila. Sen muistiin kapasiteetti vastaa yli kymmenkertaisesti Toan vastaavaa. Tämä mahdollisti Vahkien kasvun… itsenäisiksi. Tai ainakin lähelle sitä. Vaikka en tiedäkään, miten tavallisen olennon mieli toimii, uskallan sanoa tuntevani aivan kuten hekin.
Nazorakin äänihuulista kajahti ilmoille pari pientä kovaäänistä naksahdusta. Torakan mieli janosi lisää infoa. Hän ei osannut kuvitella pääsevänsä tällaisen tiedon lähteille lyöttäytymällä Matoranin seuraan. Saraji huomasi Nazorakin eleen, mutta vetäytyi hetkeksi sulkemaan rintakehänsä aukon ennen jatkamista. Paineilman muodostaman sihahduksen myötä Vahkin rintakehän puolikkaat napsahtivat takaisin yhteen. Rennon oloinen Saraji asteli tämän jälkeen jo vaivaantumatta Creedyn vierelle ja jäi nojaamaan tämän tuolin selkänojaan.
Komentaja Niz johti tutkimustiimiä kuulien takana. Valkoiset kuulat olivat puhtaasti hänen käsialaansa. Neiti komentaja oli viimeinen elossa ollut jäsen Metru Nuin alkuperäisestä tiedeosastosta silloin kun Herra rekrytoi hänet Käden riveihin. Siellä hän saattoi tutkimustyön päätökseen ja niin kuulat syntyivät.
Creedy kohotti kulmiaan: Hetkonen. Valkoiset? Kuulostaa siltä kuin niitä olisi muunkinlaisia.
Saraji nyökkäsi ja käänsi katseensa nyt enemmän juuri Creedyyn. Valkoinen kuula on sellainen, jonka juuri näitte. Sellainen antaa virtaa muun muassa minulle, Xian osastopäällikkö Codylle sekä lukemattomille jo menehtyneille Käden komentajille. Sitä kuitenkin käytetään yleisesti elvyttäjänä tai aivan puhtaana energianlähteenä. Niitä käytettiin voimanlähteinä Käden prototyyppiasteen taistelupuvuissa… käytännössä sellaisissa, millaisia Killjoy tänä päivänä käyttää.
Creedyn polttava katse ei antanut Sarajille hengähdyshetkeä. Vahki huokaisi syvään ja jatkoi. Normaalien valkoisten kuulien lisäksi valmistettiin kuitenkin… jotain muuta, jotain vahvempaa. Kaksitoista erityisvoimia omaavaa kuulaa, kaksitoista Käden johtavaa olentoa. Osa heistä oli Toia, osa heistä oli Vahkeja, osasta en ole edes varma… Yhtä kaikki, he olivat meistä voimakkaimmat ja kaikkein kykenevimmät. Käden sisällä liikkui huhuja että… noiden kuulien sisällä olisi jotain, jonka kaikki haluaisivat. Ja erityisesti jotain, jota Pimeyden Metsästäjät janoavat.
Saraji hyppäsi ylös ja nappasi salamannopeasti kynän käteensä. Vahki käänsi uuden sivun fläppitauluista ja alkoi kirjoittamaan hitaasti ja hartaasti.
”Vahki Aizen. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kadonnut.”
Saraji kohotti kulmiaan. Aizen oli Sarajin viimeinen taistelupari Metru Nuilta lähtemisen jälkeen. Frosteluksien käsiin menehtyneen toverin nimen kuuleminen kirpaisi ikävästi. Tieto hänen kuolemastaan ei siis ollut päätynyt sivistyksen pariin.
Toa Azglar. Lainsuojaton. Tuomittu kuolemaan kolmen Matoranin murhasta. Tila: Kuollut.”
”Toa Bazlar. Epäilty aseiden myymisestä Pimeyden Metsästäjille. Tila: Kuollut.”
”Matoran D-Roy. Kuuluisan Ga-Metrun ammuskelun suunnittelija ja toteuttaja. Vastuussa kuudentoista Matoranin kuolemasta. Tila: Kuollut.”
Tässä vaiheessa Saraji alkoi tajuamaan kaavan. Ahdistava paine kasvoi hänen päässään, kun hän seurasi listan etenemistä.
”Vahki Hitsu. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kuollut.”
”Toa Herra (Todellista nimeä ei rekisterissä.) Mustan Käden perustaja. Tila: Kuollut.”
”Vahki Killjoy. Maanpetturi. Vastuussa tuhatpäisen yksikköjoukon siirtymisestä vihollisen käsiin. Tila: Kadonnut.”
Nazorak kohotti katsettaan. Sarajin metallisilla kasvoilla oli mietteliäs ilme.
”Toa Niz. Energiatutkimustiimin viimeinen eloonjäänyt. Kotiarestissa. Ei lupaa poistua Metru Nuilta. Tila: Kuollut…”
Tässä vaiheessa Creedy lopetti. Hän oli nähnyt silmäkulmastaan päätään kourillaan pitelevän Vahkin. Olento tärisi. Nazorak katsoi tilannetta hämillään. Miten… minä en… muista? En… e…
Creedy pudisti päätään murheissaan. ”Killjoy leikittelee meillä. Katso näitä listoja. Kymmenen kuollutta. Kaikki rikollisia Käden riveissä…. ja sinä et muista mitään. Kuule. Vaikka sinä olet kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa, aivosi ovat silti kone. Killjoyn kaltaiselle teknikolle ei olisi työ eikä mikään laittaa sinut unohtamaan asioita.
Saraji ei kuitenkaan halunnut mennä aiheeseen. Häneen sattui. Ajatteleminen ja muisteleminen sattui… Kymmenen.
Huh?
Kymmenen, sinä sanoit että kymmenen kuollutta ja Killjoy. Mutta heitä oli kaksitoista.
Nazorak ja Creedy vilkaisivat toisiaan. Vahki oli oikeassa. Yksi puuttui. Matoran kävi takaisin paperikasan kimppuun. Edelleen shokkitilaa poteva Vahki yritti nousta suoraksi, mielessään pyrkimys säilyttää vielä vähäinen arvokkuutensa.
…löysin sen, minä löysin sen!
Saraji ja Nazorak ryntäsivät tuolille Creedyn taakse. Matoranin käsissä oli vielä yksi kellastunut paperi. Saraji hymähti. Odottamattomuudet saivat jatkoa. Tällä kertaa Vahki kuitenkin uskalsi hymyillä. Tie vastauksien luokse saattoi juuri löytyä.
