Violettinaamioinen onu-matoran totteli mukisematta. Vielä hetki sitten jokaisella Klaanin televisioruudulla pyörinyt video alkoi vielä kerran pyöriä alusta silkasta raivosta tärisevän Guardianin edessä. Adminin huikea hammasrivi narskui skakdin purressa väkivahvat leukansa yhteen.
Kiitos. Voit mennä. M-mutta tämä on työhuoneeni. Mene. K-kyllä.
Klaanin kanavavastaava kipitti nopeasti huoneensa oviaukolle, vilkaisi vielä säikky ilme kasvoillaan olkansa yli ja poistui paikalta. Guardian jäi yksin seisomaan keskelle lohdutonta työhuonetta, jossa hänelle pitivät seuraa ainoastaan seinillä köynnöskasvien tavoin kiipeilevät mustat johdot ja sarja keskenään samanlaisia TV-ruutuja.
Monta minuuttia vaiti paikallaan seisottuaan päätti Guardian katsoa videon vielä kerran. G painoi mielestään samaa nappia kuin mitä oli matoran painanut hetki aikaisemmin, mutta videon kelaamisen sijaan ilmestyi litteälle näytölle ainoastaan sinivihreää värisotkua ja pieni teksti:
########
Turmion Turkoosi Ruutu Vedä Johto Seinästä Ja Rukoile
########
Guardian potkaisi turhautuneen raivon vallassa laitepöytää saaden muutaman rätisevän johdon luikertamaan alas vastakkaiselta seinältä. Admin oli myös vähällä iskeä väkevän nyrkkinsä keskelle edessään levittäytyvää näyttöä, onnistuen kuitenkin juuri ja juuri hillitsemään itsensä. Sininen skakdi käänsi sitten kasvonsa kohti huoneen katossa rätisevää himmeää putkivalaisinta, sulki silmänsä ja päästi suustaan pakotetun kuuloisen huokauksen. Tämän jälkeen Guardian poistui itsekin huoneesta.
Tämä ei ole todellista, G mietti harppoen pitkin askelin pitkin Klaanin käytävää. Tuon on oltava jokin Ämkoon naurettava vitsi.
Guartsun lähestyvien askelten voimakas jytinä hätyytti käytävällä hortoilevat matoranit sivummalle. Varovasti johtajaansa tervehtivien klaanilaisten kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko, joten nämä olivat mitä todennäköisimmin ehtineet jo nähdä pitkin Klaania levinneen viestin.
Ämkoon taannoinen katoaminen oli ollut itse kullekin adminille kova pala purtavaksi, mutta sen Guardian oli vielä kestänyt. Miekkapirun tämänkertainen temppu meni kuitenkin liian pitkälle. G teki kaikkensa uskoakseen, että kyseessä oli vain tämän vihreänaamioisen toverin ilkikurinen ja kaikin puolin sairas pila. Videolla esiintyneet nazorakit olivat kenties vain erittäin taitavasti koulutettuja Ämkoon veljeskunnan näyttelijöitä, ja…
…ei, Guardian vastasi itselleen ääneen. Niin paljon kuin G tahtoikin toivoa, ei hän keksinyt yhtäkään hyväksyttävää selitystä Ämkoon tempaukselle. Vaikutti todellakin siltä, että Klaanin admin-riviin kuului tätä nykyä yksi petturi.
Admin Guardian!
Taaempaa käytävältä kantautunut huuto katkaisi G:n ajatukset. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti sitten hämillään pienikokoisista sankareista koostuvaa vihreää joukkiota, joka lähestyi adminia matoran-jalkojen pituuden huomioiden hämmästyttävällä nopeudella.
Tehän olette… Guardian aloitti, mutta matoraneista ensimmäinen keskeytti adminin nopealla esittäytymisellä. Enki, veljeskuntalainen. Ämkoon veljeskunnan johtajuus jäi vastuulleni johtajamme jäätyä saarroksiin saarelle Ämkoo-herran kanssa. Herran? Guardian toisti katkeraan sävyyn. Kerro minulle, pieni soturi. Kenen puolella te tästä eteenpäin olette? Siitä meidän onkin nyt puhuttava, Enki sanoi. Siirtyisimmekö jonnekin jossa on vähemmän uteliaita kuulijoita?
– – –
Enkin ja järkytyksestään tuskin lainkaan toipuneen Guardianin neuvottelujen siirtyessä Admin-aukiolle tapahtui Klaanin satamassa kummia.
Uteliaat satamatyöläiset katselivat ihmeissään rantaa kohti satunnaisesti törähdellen uiskentelevaa eläintä, jonka valtavat verenpunaiset silmät tapittivat hypnoottisesti suoraan määränpäätä kohti. Norsupäästäisen päästyä rantaan huomasivat satamatyöntekijät rahin selässä puolitajuissaan nuokkuvan matoranin, jonka vihreä sydänvalo vilkkui hälyttävästi.
Merituuli oli suolainen ja taivas hämyisä. Oli vaikea sanoa, oliko ilta vai aamu. Laineiden läpi liplattelevan pienen purjeveneen kahden matkustajan elämään se ei tuntunut vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Kahden puisen ongen punaiset vieheet kelluivat pinnassa.
”Kyl son silviisii et Takea on hiano elukka,” sanoi toinen Vortixx, olkihattua käyttävä vanhus, joka mutusteli harvojen hampaidensa välissä hammastikkua.
Kun Vortixx oli sanonut tämän, seurasi hiljaisuus. Sitä saattoi kestää jopa minuutteja, mutta lopulta toinen matkustaja vastasi.
”M’tes näin?” kysyi puolikiinnostuneena lyhyempi, tanakampi ja joitakin vuosisatoja nuorempi liskomies, jolla oli henkselit. Tämän merenkulkijan olkapäähän oli tatuoitu ankkuri.
Seurasi toinen hiljaisuus, jonka aikana puhui vain merituuli. Kun vortixxien keskustelua kuunteli hetken, saattoi ymmärtää, että hiljaisuudet eivät olleetkaan kiusallisia. Kaksikko yksinkertaisesti puhui hieman hidastempoisemmin kuin toiset.
Vanhusten kanssa keskusteleminen vaati hieman kärsivällisyyttä.
”Nätti otus”, olkihattuinen Vortixx sanoi lupsakasti, ja lisäsi minuutin päästä: ”Iso kita.”
”Joo”, nuorempi Vortixx vastasi.
Kaksi minuuttia hiljaisuutta.
”Ja oikeen siloset hampahat.”
”Nii.”
”Olis see kätevää ku olis sellaset hampahat.”
”Nii.”
”Ei tarvis ruokailuvälineitä.”
”Nii.”
”Mut pittäis varroo kieleen puremista.”
”Saattahis sattua.”
Kalastajien kanssa käytiin harvoin keskusteluja muusta kuin kalasta. Osittain se johtui siitä, että kaksikko käytännössä katsoen eli kalalla. Osittain se johtui siitä, että harva kesti vanhuksia viittä minuuttia pidempään.
Vortixxien veneen yläpuolella parveileva merilokkiparvi odotti kärsivällisenä. Hetkenä minä hyvänsä ne olisivat valmiina tekemään hillittömän syöksyn kohti kahden ukon venettä ja syömään kaksikon kalasaaliin parempiin suihin. Lokkikomppanian johto kuitenkin epäröi hyökkäystä, sillä viime yritys oli ainoastaan pudottanut kolme uljasta lentosotamiestä mereen.
Vanhoiksi käppänöiksi vortixxit onnistuivat lyömään airoilla melko vauhdikkaasti. Ja kovaa, kuten muutama epäonninen Syväläinen oli pintaa tutkiessaan huomannut.
Jotkut historiantuntijat jopa väittivät, että sotaherra Ehlekin rodun ensikontakti pinnan yläpuolella sijaitsevaan maailmaan oli alkanut melko kivisesti, kun joku pelästynyt veneilijä oli kalauttanut tiedustelijaa kalloon airolla. Osittain tämä harmillinen yhteentörmäys oli saattanut vaikuttaa ankeriasmaisten olentojen suhtautumiseen pinnan eläjiin. Jotkut väittivät jopa, että kyseinen välikohtaus oli ajanut Ehlekin radikaaleihin toimiin, joista historia hänet tulisi muistamaan. ”Tappakaa kaikki pintaeläjät ja syöttäkää niiden silmät jokisimpuille”-kampanjana tunnettu operaatio oli aiheuttanut monelle itkua, särkyä ja hampaidenkiristystä.
Jos ”Kalamiäheltä” ja ”Velipoealta” kysyi asiasta jotain, sai vastaukseksi todennäköisesti vain harmittelua siitä, kuinka vaikeaa jokisimppujen nappaaminen oli avomerellä.
”Ai nii. Lisäks’ niien eväst saa hyvää keittoa”, sanoi Kalamiäs jatkaen aiemmin mainittua keskustelua, jonka hidastempoisuus saa jopa tämän eepoksen kertojaäänen kysymään ”mitä helvettiä, jätkät”.
”Joo”, Velipoeka vastasi. ”Ja ne syö niitä ’rkuleen piraatteja.”
Kalamiäs naurahti vanhan ukon hinkuvalla naurulla. ”Merirosmot ne kurjaa sakkia onjoo. Viel’ kurjempaa ku makkutat jaa natorakit. Mihi sellasii ees tarvittaa?”
”En tiiä”, Velipoeka sanoi raapien leukaansa. ”Iha turuhaa sakkia silimälappuineen ja koukkukäsinee.”
Kalamiäs virnuili koko hammasrivillään. Se ei tietenkään ollut paljon sanottu, koska sana ’hammasrivi’ kattoi noin viisi hammasta. ”Ehk’ niitä tarvitaan Takeoiden ruuaks?”
Vanhat ukot ryhtyivät nauramaan voimakkaasti. Viimeisetkin kalat pelästyivät kauas kaikuvaa kuorokäkätystä ja uivat päinvastaiseen suuntaan. Vortixxien kalasaalista väijyvät merilokitkin päättivät etääntyä tajutessaan leikkivänsä sellaisten voimien kanssa, joita ei sopinut uhmata.
Kului tunteja. Merituuli ei ollut enää hetken päästä yhtä lämmintä kuin sillä oli tapana näillä alueilla. Viileys sai kalastajat hytisemään hieman.
”Kalamiäs”, Velipoeka sanoi vedellen henkseleitään.
”Velipoeka”, Kalamiäs vastasi hypistellen heinähattuaan.
”Mie oo vähä ajatellu asioit.”
”Kerropa.”
”Mie oo vähä ajatellu, et myrsky on tulos.”
Kalamiäs katsoi horisonttin. Tummia pilviä alkoi kerääntyä. Oli myrskyjä, jotka aisti jo viikkoja ennen. Niiden kosketuksen aisti merituulessa. Sen haistoi ja maistoi. Luonto oli odottanut hiljaisena niin kauan, että oli selvää, että jotain oli purkautumassa. Vaikka myrsky usein sellaiseksi runomielessä miellettiin, se ei ollut vihaa eikä tuskaa, sillä luonto ei pystynyt sellaiseen. Se oli vain energiaa ja sen virtauksia. Joskus se upotti laivoja. Joskus se upotti saaria.
Tämä myrsky kuului jälkimmäisiin.
”Hyvä”, Kalamiäs sanoi hymähtäen. ”Sateella kala syä paremmi.”
Kaksikko hohotti jälleen voimakkaammin kuin vanhojen ukkojen oli yleisesti hyväksyttävää hohottaa. Vortixxien mielentila oli niin korkealla, että ympäristö ei vaikuttanut heihin lainkaan. Sateessa, myrskyssä ja viimassakin kaksi vanhusta näkivät surun ja murheen sijasta vain muhkean kalasaaliin paistettavaksi kotisaarella.
Muu maailma näki silloin vain, että myrsky oli nousemassa. Siitä tulisi iso.
* * *
Athistien kotisaari Ranta
Merivesi piiskasi rantahiekkaa. Tuuli jatkoi yltymistään ja jopa trooppisen viidakkosaaren hiekkaranta alkoi viilentyä. Horisontista nousevat tummat pilvenhattarat alkoivat kokoontua ja kertyä isoksi rykelmäksi, ja lopulta yksittäisiä pilviä ei enää erottanut toisistaan. Myrskypilvet muodostivat mustan rintaman, kuin eräänlaisen synkän muurin, jota tuuli toi kohti rantaa. Tummat pilvet horisontissa kuvastivat Oraakkelin mielentilaa. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät soturimunkin pään. Oraakkeli oli juuri paljastanut ulkopuoliselle yhden Ath-uskonnon varjelluimmista salaisuuksista, mutta se ei edes vaivannut häntä. Sama salaisuus, jonka säilyttämisen edestä Oraakkeli oli taistellut oli nyt taas yhden totuudenetsijän tiedossa. Paljon oli täytynyt muuttua, että matoran oli suostunut sellaiseen. Ja paljon oli muuttunutkin. Vaikka Oraakkeli tajusi tehneensä virheen ohjatessaan Matoron ajatukset totuuteen Nimdasta, hän ei voinut ajatella riskiä, jonka oli ottanut. Hän pystyi ajattelemaan vain Pyhää Äitiä.
Mestari oli vaarassa. Kaikki, jotka tunsivat Makuta Abzumon olivat aina vaarassa. Vihollinen, jonka kohtaamista Oraakkeli suunnitteli oli jopa vaarallisempi kuin isä Bartax. Ja vaikutti siltä, että Oraakkeli löytäisi Makuta Abzumon ilmalaivan, Arkkienkelin kannelta myös Bartaxin. Arkkienkelin kannella odottaisivat paholaiselle sielunsa myynyt soturimunkki ja paholainen itse. Siksi Oraakkeli ei tiennyt, mitä oli tekemässä. Vaihtoehdot ja aika olivat kuitenkin vähissä.
”Mestari”, Oraakkeli puhui myrskytuuleen. ”Minä tulen.” Sitten vanha matoran levitti viittansa. Musta, punaisin rukoustekstein koristeltu kaapu otti kiinni tuulesta ja jäi lepattamaan näyttäen kuin valtavalta varjolta Oraakkelin takana. Sinistä Pakaria kantava matoran nosti molemmat kätensä kohti horisonttia ja sulki silmänsä. Hän kuunteli sydämensä ääntä ja kurotti ajatuksensa kauas, kohti taivasta.
Tule luokseni, ystävä, Oraakkeli ajatteli. Käytä siipiäsi. Ratsasta tuulella
Tuuli jatkoi yltymistään. Jonkin ajan kuluttua myrskyisän viiman repivä ulina toi mukanaan muitakin ääniä. Valtavat siivet halkoivat ilmaa räpsähdyksillä, joiden ilmavirta pyyhki Oraakkelin kasvoja. Valtava lintu kirkaisi. Matoran avasi silmänsä ja niiden edessä siipiään räpytteli suuri merimetso. Sen suuret tummat silmät katsoivat Oraakkeliin odottavana ja alistuneena.
Hyvä, ystäväni, Oraakkeli sanoi lempeästi puhuen ajatusten kieltä, jota Rahikin ymmärtäisi. Valtava merimetso laskeutui suurilla ja kynsikkäillä jaloillaan aivan Matoranin eteen. Se levitti siipensä ja kääntyi hitaasti ympäri.
Tarvitsen sinua. Meillä on arkkienkeli pudotettavana.
Oraakkeli tarttui valtavan linnun selästä. Kahdessa siivenvärähdyksessä olento oli jo taivaalla soturimunkki selässään. Mestarin löytäminen ei välttämättä tuottaisi valtavasti vaikeuksia. Täytyisi vain seurata Makuta Abzumon jälkiä. Abzumolla ei ollut juurikaan tapana siivota jälkiään.
* * *
Bio-Klaani Tawan toimisto
Tawan mahonkinen työpöytä oli täynnä papereita ja kansioita. Klaanin juuriadmin oli joutunut jättämään tehtävänsä niin nopeasti, että paikkaa ei oltu vielä ehditty siivota. Guardian istui Tawan tuolilla kädet ristissä. Sinisen skakdin katse harhaili artikkelista toiseen. Paperityö oli ollut yleensä Tawan tehtävä. Visokki seisoi työpöydän edessä Nöpö selässään. Hopeinen rapu nukkui sikeää unta. Äänekäs tuhina kuului varmaan toimiston ovenkin läpi.
”Emme voi enää vain odotella”, Guardian sanoi hitaasti. Hänen katseensa nauliutui Tawan työpöydällä olevaan valokuvaan. Se oli ainoa valokuva kaikista neljästä administa yhdessä.
Sitäkö olet mieltä?, Visokki viesti.
”Kyllä”, Guardian vastasi. Hän tarttui valokuvaan. ”Jos odotamme yhtään pidempään, siitä tulee joukkomurha. Torakat tekevät mitä tahansa saadakseen saaren. Ehkä jopa polttavat kaiken.”
Visokki oli pitkään hiljaa. Ymmärrän. Menen antamaan Laivastolle evakuointikäskyn. Emme me kai muutakaan voi…
Guardian nousi tuolilta ja laittoi sen siististi paikoilleen. Sitten hän vilkaisi kädessään olevaa valokuvaa ja lähti astelemaan huoneen ovea kohti.
Visokki laski Nöpön patjalle, jolla rapu tapasi nukkua silloin, kun se ei päässyt Tawan jalkojen päälle. Visorak lähti seuraamaan Guardiania. Tiedätkö, minä kyllä pelkäisin enemmän torakoiden puolesta kuin Ämkoon. Mihin sinä olet menossa?
”Ensiksi ajattelin käydä kahvilla”, Guardian sanoi raapien leukaansa. ”Sitten menen varmaan sairasosastolle.” Sano terveisiä, Visokki sanoi ymmärtäen täysin.
Visokki ja Guardian astuivat ulos toimistosta Klaanin käytäville. He jatkoivat matkaansa. Vastaan tuli tuttuja ja vieraita naamoja. Moni teki sotilastervehdyksen nähdessään kaksikon. Ajat olivat muuttuneet.
”Et ole kyllä pahemmin pitänyt melua paluustasi”, Guardian sanoi vilkuillen matoranien katseita. Visokki hymähti. Moottorisahamaisen Visorak-hammasrivin takia se tosin vaikutti lähinnä hyökkäävältä eleeltä. Oli syynsä sille, miksi telepatia oli Rahille luonnollisempi viestintäkeino. Olisiko pitänyt?
Muuan lamppua korjaava fe-matoran jäi hetkeksi tuijottamaan kaksikkoa silmät pyöreinä. Se ei ollut välttämättä hyvä valinta, sillä häneltä jäi huomaamatta, että tikkaat kaatuivat hänen altaan. ”Linnoituksemme historian toiseksi suurimmassa hyökkäyksessä ison mustan lonkeromömmökkeen kanssa selittämättömästi kadonnut muiden päihin tunkeutuva jättihämähäkki kävelee käytävällä ja moikkailee matoraneja. Mitä olit sanomassa?”
Kaksikko astui rappusiin, jotka veivät kohti pääaulaa. Visokki pureskeli Guartsun sanoja hetken. Minä en ’tunkeudu muiden päihin’ jos ei ole aivan pakko. Muiden ajatukset ovat yksityisiä. Minulla ei ole asiaa sinne. Guardianin skakdinhymy leveni todella pirulliseksi. ”Ja silti tunnut tietävän, mitä minä haluan eniten tässä maailmassa.” Visokki näytti harmistuneelta. Siitä on jo aikaa. Anteeksi, en osannut käyttää taitojani silloin yhtä hyvin. Guardian kääntyi kohti visorakia ja katsoi tätä hetken. ”Ainakaan et ole kertonut siitä kenellekään.”
En voisi. En ikinä. Mutta mistä lähtien herra ’viime Nimeämispäivänä annoin muille admineille lahjaksi tosi ison strutsin” on yrittänyt välttää huomion herättämistä? Visokki virnuili ääneen. Kaksikko astui Klaanin aulaan. Melua ja vilskettä riitti pienen kaupungin verran, kun postikeskuksesta singahteli lähettejä vauhdilla. Vastaanottotiskin jono oli suorastaan legendaarinen. Katseita kääntyili.
”Hei, ensinnäkin se oli Zakazlainen Sulkapainajainen”, Guardian tarkensi. ”Toiseksi, sitä ei olisi saanut ruokkia keskiyöllä.”
Sitä ei ruokittu. Se söi Tawan huonekasvit.
”Oli miten oli. Kolmanneksi… se, että riveissämme on petturi ja se, että tosi iso mafia on taas vaihteeksi siirtänyt minut ’nämä tyypit TSO syöttää sioille’-listan ykköseksi on vähän vaikuttanut haluuni pysyä taka-alalla.”
Oletko vainoharhainen? Visokki kysyi kävellen hieman nopeammin. ”En, mutta sinun ehkä pitäisi olla.” Älä höpise. Eihän täällä edes ole ketään, joka tuntisi minu-
Oli vaikea keskeyttää puhetta, joka ei tullut suusta vaan alitajunnasta. Oli kuitenkin olemassa yksi henkilö, joka siihen pystyi. Visokkikin jäi sanattomaksi, kun limenvihreää Hauta kantava yliaktiivinen ga-matoran vapautti sisälleensä hautautuneen puhevirran ja rutisti visorakia voimakkaasti.
”Hämishämishämishämishämis, missä sinä olet ollut, minun on pitänyt pitkään tulla näyttämään sinulle! Olen aloittanut kutomisen vaikka se tuottikin minulle aluksi vähän vaikeuksia koska en ihan ymmärtänyt miten päin näitä puikkoja pidetään koska olen käyttänyt tällaisia aiemmin vain riisin syömiseen! Oletko muuten koskaan käynyt Akawarassa? Sieltä saa mainiota ruokaa tosin se on vähän turhan mausteista ja paikan pitäjä kertoi, että jonkun steltiläisen suu oli joskus räjähtänyt-”
Dinem.
”- sieltä saa myös kuulemma tosi hyviä friteerattuja Moankoipia mutta en minä sellaisia viitsi maistaa koska olen kasvissyöjä koska minusta on tosi ikävä ajatus että jotain söpöä elukkaa on jouduttu satuttamaan minun takiani! Minulla on muuten uusi lemmikki hoidossa! Se on sammakko! Sammakot ovat kivoja eivätkö olekin koska-”
Dinem.
”-no mutta joo anteeksi, minähän jaarittelen taas! Minun piti puhua siitä kudonnasta, se on tosi kivaa ajanvietettä, koska siinä voi puhua samalla! Välillä puhun sammakolle, vaikka se ei ole erityisen hedelmällistä, sillä sammakot eivät osaa puhua, mikä on harmillista, sillä sammakot ovat varmaan tosi viisaita! Niillä on varmaan paljon opetettavaa meille, sillä ne vain pomppivat päivät pitkät sen sijaan, että murehtivat asioista, pomppiminen on muuten varmaan jopa kivempaa kuin kutominen-”
Dinem.
”-minulla on tosin vaikeuksia keksiä, mitä kutoisin sinulle Hämis, sillä et varmaan käytä sukkia enkä minä oikein vielä muuta osaakaan, mutta toisaalta villamyssythän ovat käytännössä vain tosi isoja sukkia! Ehkä minä kudon sinulle mietintämyssyn, jolla voit vahvistaa psiumm psiumm ajatusvoimiasi! Olisi kyllä varmaan kivaa, jos pystyisi puhumaan ilman suuta kuten sinä, sillä silloin suu ei alkaisi kuivua ja ei tarvisi koskaan lopettaa-”
Dinem.
Guardian katseli vierestä, kun hyperaktiivinen pikkuneiti roikkuui Visokin jalasta. Suuri hämähäkki kävi läpi hyvin vahvaa itsetutkiskelua. G ei voinut muuta kuin ihailla Visokin kärsivällisyyttä. Dinemissä oli jotain hurmaavaa. Sitä Guardiankaan ei voinut kieltää. Matoranin seuraa oli tosin hyvä saada lähinnä pienannoksissa. Hyvin, hyvin pienissä annoksissa. Guardian heilutti kättään sanomatta mitään ja lähti astelemaan poispäin. Dinem heilutti takaisin niin innokkaasti, että näytti valtavalta kolibrilta.
* * *
Klaani Sairasosasto
Valkoisten seinien valoisuudesta huolimatta sairasosaston viimeisessä huoneessa oli pimeää. Verhot oli suljettu, mutta karmeista hehkuva auringonvalo piirsi valkoiselle lattialle valoisan neliön. Huoneen ainoa asukki oli unessa. Tohtori Kupe oli päättänyt, että niin oli parempi. Toipuminen saattaisi vaatia vielä aikaa ja rauhaa.
Vierailija tiesi tämän ja päätti olla häiritsemättä.
Hän laski yöpöydälle valokuvan ja käänsi sen kohti nukkuvaa toipilasta. Valokuvassa oli skakdi, visorak ja kaksi toaa. Sen ottamisesta oli kauan. Moni asia oli muuttunut niistä ajoista. Vierailija katseli valokuvaa hetken itsekin. Sitten hän poistui sanomatta sanaakaan.
Toipilas nukkui rauhallisena. Hänen olisi vielä aika levätä.
Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yhtäkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:
Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi? Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yhtäkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.
”En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”
Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?
”Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailmanloukkuun, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”
Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.
”Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”
Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.
Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.
”Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”
Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä. Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille. Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.
Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.
Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.
Tawa, minullakin on ikävä sinua visorak sanoi mielessään. Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.
Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.
Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.
Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.
Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai? kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.
”Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”
Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.
Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka pommituksen äskeisestä huolimatta.
Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.
Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani? Avde kysyi naurun taas raikaessa.
Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan? Visokki vastasi.
Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.
Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.
Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.
Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.
Pimeys
Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.
Missä minä olen? Visorakin ajatus takelteli.
Yhtäkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.
Si-si-sinä? Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.
Oohnorak pyöräytti silmiään:
Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?
Mi- miten minä voisin muka unohtaa? Admin vastasi.
Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.
En minä- En minä ole petturi Tai en halua olla. Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.
Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt! Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.
Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä. Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.
Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan! Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:
Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni? Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.
Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:
Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi. Ja Avden nauru jatkui.
En, minä en usko tuota , Visokki yritti rauhoitella itseään.
Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa? Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.
Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.
Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.
Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.
Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:
Re-Re-Relak?
Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.
Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua. Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.
Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.
Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:
Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?
Avde myhäili entisestään:
Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.
Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.
Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yhtäkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.
Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys. EIH! Suojaukseni petti! Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.
Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni? Avde kysyi nauraen.
Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.
Tehdäänkö taas vaihtokauppa? Avden ääni jatkoi.
Kuten? Visokki vastasi epäilevästi.
Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.
[spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]
Punainen uneliaasti nuokkuva Matoran istui leveästi pihamaan ainoalla vapalla puupenkillä, katsellen kohti aulaa sen auki ammottavista ovista sisään kohti Rukin työpistettä. Creedy tiesi veden Toan seilaavan jo kaukana Klaanista punaisen Metsästäjän seurassa. Klaani ei ollut hankkinut tilalle korvaajaa, sillä työmiehet hääräsivät edelleen aulan remontoinnin kanssa. Seiniin oli nyt määrätty tuplavahvuudet tulevaisuuden onnettomuuksien minimoimiseksi.
Yön tapahtumat olivat jääneet Creedyltä täysin kokematta. Matoran oli nukkunut komentotornissa, tämän mentyä sinne etsimään kadottamaansa kämmentietokonetta. Sen löydettyään Creedy oli viettänyt illan koettaen ottaa yhteyttä Killjoyyn. Pienen kämmentietokoneen teho ei kuitenkaan riittänyt kauas merelle. Salapoliisintyöhön ryhtynyt Matoran kykeni vain toivomaan, että laivalta yritettäisiin ottaa yhteyttä häneen.
Aamulla Creedy oli herätetty hänen kanssaan työskentelvien jään Toien saapuessa töihin. Matoran jätti oman valvontapaikkansa ja lähti vaeltelemaan kohti pihamaata. Tämä ei jaksanut enää välittää mahdollisista poissaolomerkinnöistä. Hän laittoi vaeltelunsa vielä vallitsevan sairaslomansa piikkiin. Nyt Creedy ei ollut enää varma, kuinka kauan oli penkillä istunut. Matoranin päätehtävä oli pitää itsensä hereillä.
Vilpoinen syystuuli puhalsi Creedyn kasvoille, nostattaen pieniä hiekanjyviä Matoranin silmiin. Havahtuen pärskimään likaa naamaltaan Matoran huomasi pitkän varjon kohoavan penkin vieressä. Ainutlaatuinen muoto paljasti varjon omistajan välittömästi ja Creedy huokaili tälle kovaan ääneen.
Raj, jos sinulla on minulle asiaa, sano se suoraan.
Raj… en koskaan totu tuohon lempinimeen. Sarajin jalat olivat väsyneet. Hän oli odottanut, että Creedy huomaisi tämän ja oli tämän johdosta seisonut paikallaan jo miltei vartin. Vaikka penkillä olisi ollut vielä helpostikin tilaa vielä yhdelle istujalle, päätti Vahki kuitenkin jäädä paikalleen.
Hiljaisuus oli kestänyt taas hetken ja Creedy kääntyi penkillä ympäri nojaillen nyt sen ristikkoiseen selkänojaan, tuijottaen Sarajia happamasti. Hei, miksi sinä vain seisot siinä hiljaa? Sinulla oli asiaa, kakista ulos.
Vahki vastasi Matoranin katseeseen. Pitäen naamansa peruslukemilla, Saraji aloitti arvolleen harvinaisen kakerruksen. Minä en halua sanoa, että sinä olet oikeassa… mutta jotain tapahtui. Sen jälkeen kun pökerryin sinne Kahvion lattialle. Minä muistan asioita joita ei ole tapahtunut… tai vannon ettei tapahtunut, mutta vannon että muistan. Minä… en osaa selittää. Mutta jotain on tekeillä ja se ei ole normaalia.
Saraji oli nyt saanut Creedyn täyden huomion, sillä Matoranin harvinaisen jäykkä asento ja seisovat silmät olivat täysin nauliintuneena Rajiin. Jopa tämän suun liikkeet tuntuivat kuin hidastetuilta. Ja tämä liittyy teoriaani siten että?
Nämä kaikki …muistot. Ne liittyvät Mustaan Käteen. Creedy loksautti suunsa kiinni Käden nimen kuullessaan. Matoran hyppäsi penkiltä ylös kuin sätkyn saaneena ja asteli aivan hämmentyneen Sarajin eteen. Kerro kaikki.
Raj huokaisi. Vahki oli arvellut Creedyn teoriahingun kasvavan jos hän kertoisi mielentilastaan. Vahki oli kuitenkin luvannut itselleen tutustuvansa Creedyn arveluihin, ihan vain mahdollisten vaihtoehtojen nimissä. Se maan Toa siellä Arkistoissa. Muistatko mitä hän sanoi siellä? Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini. Minä en tunne häntä, mutta… uudet muistot. Sellaista ei tapahdu, ei pitäisi, mutta katso vain, meitä on jo kaksi.
Creedy pyöritteli jalkaansa, kaivertaen pientä koloa jalallaan. Jaaatka.
Jos maailmassa on mahdollisuus siihen, että minä taistelen väärien henkilöiden puolesta… minä haluan tietää. Jos sinä kerrot minulle kaiken, minä lupaan jakaa tietoni kanssasi. Meillä ei ole varaa… noh, kiistellä. Kun emme edes täysin ymmärrä toistemme kantoja.
Matoran yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään, tämän katsellessa kasvojensa nöyrää ilmettä peittelevää Vahkia. Creedy naurahti vilpittömästi. Täytyy myöntää… sinä olet ollut aina rehellinen. Toisin kuin Killjoy.
Nyt Creedy puhui suoraan ja Saraji näki tämän. Nyt oli Vahkin vuoro käydä istumaan. Jalkojen päällä jo ties kuinka kauan ollut Raj huokaisi helpotuksessa saadessaan mahdollisuuden lepuuttaa koipiaan. Creedy nojaili penkin takaa sen selkämykseen odottaen hiljaa hetkeä, jolloin Saraji jatkaisi. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kaksikko löysi itsensä tuijottamassa toisiaan. Lopulta Creedy päätti olevansa tämän keskustelun avain ja iski kätensä pari kertaa yhteen.
Noh, entä jos vaikka käymme sitten suoraan asiaan? Turhaan me täällä julkisella paikalla istumme.
Saraji huokaisi väsyneesti. Ja juuri kun olin päässyt istumaan…
Killjoyn mökki, muutamaa tuntia myöhemmin
Aurinko paistoi korkeimmillaan, suoden häikäisevät säteensä suoraan Sarajin silmiin. Killjoyn pihalle vedetyssä, puoliksi hiiltyneessä lepotuolissa silmiään suojaava Vahki yritti pitää katseensa tiukasti Creedyn hakemassa fläppitaulussa, mutta Creedyn kanssa papereita tonkiva Nazorak piti Vahkin ajatukset työläinä.
Saraji oli hyvin lähellä silpaista Nazorakin kappaleiksi sinä hetkenä kun tämän ensimmäisä kertaa näki. Ainoastaan Creedyn urhea heittäytyminen Vahkin niskaan esti tätä vetämästä naurettavan kokoista miekkaansa esiin. Lyhyen esittelyn jälkeen Matoran sai Rajin vakuuttuneeksi Nazorakin lojaaliudesta, mutta vaikka Vahkin ruumis totteli kävi mieli valtaisaa punnitsemista.
Mykkä, leukojaan louskutteleva Nazorak kaivautui jälleen yhden paperipinon seasta, ojentaen Creedylle mustaa paksua kansiota. Matoran hihkaisi riemusta tämän nähdessään ja taputti Nazorakia tämän olalle vuolaasti kiittäen. Saraji ei voinut olla täysin varma osasivatko Nazorakit hymyillä, mutta jos osasivat, tämä oli varmaan sitä.
Matoran oli levittänyt fläppitaululle maailmankartan, jota tämä nyt tutki tarkkaavaisesti musta kansio käsissään. Vaikka asia oli vakava ei Matoran voinut estää itseään innostumasta. Hän alkoi nauttimaan salapoliisityöstään, innostuen siitä aivan kuten kaikista muistakin projekteistaan. Viikkojen ajatus -ja tutkimustyö kulminoituisi nyt. Aikana jolloin hän vihdoin uskalsi puhua.
Katoton ja puoliksi seinätön mökki oli muuttunut auringon valossa kylpeväksi ulkoilmatutkimuskeskukseksi. Nazorak astui nyt tilanteesta sivummalle, istahtaen tärkeimpien papereiden päälle, estäen syystuulta nappaamasta niitä mukaansa.
Creedy katsoi hetken kaikkia läsnäolijoita, rykäisi kuuluvasti ja asteli taulun viereen pieni sininen rasia käsissään.
Hyvät herrat. Mitä tulette näkemään seuraavaksi, voi muuttaa käsitystänne meistä, muuttaa käsitystä sodasta ja muuttaa koko maailmasta. Minä esitän teille nyt tutkimustyöni kulminoituman.
Sarajin teki mieli haudata kasvonsa käsiinsä Matoranin ylidramaattisen puheen aikana, mutta päätti pysyä hiljaa, varmistaen hyvän hengen säilymisen.
Killjoyn saavuttua Klaaniin minut määrättiin välittömästi hänen avustajakseen. Sen lisäksi, että autoin häntä selviytymään onnettomuudestaan, minun tehtäviini kuului raportoida admineille hänen tekemisistään. Adminit… erityisesti Guardian halusi tietää tasan mitä hän touhusi. Se mitä hänen ja Killjoyn välillä tapahtui kenraalin saapuessa on edelleen mysteeri, mutta minä oletan, että Guardian tiesi jotain mitä me emme.
Nazorak ja Saraji kuuntelivat nyt tarkkaavaisena. Creedy oli tyytyväinen huomatessaan huomion olevan hänessä. Matoran jatkoi päättäväisesti. Kaikkien näiden vuosien aikana joku olisi voinut luulla, että minusta ja Killjoysta olisi tullut ystäviä. Mutta koko tämän ajan minä olen ollut varuillani. En koskaan voinut tietää milloin Killjoy paljastaisi kuka hän todella on… Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ei koskaan. Ja nyt me olemme sodassa. Metsästäjiä Klaanissa. Tämä… siru jonka perässä kaikki juoksevat kiinnostaa noita maailmamme julmimpia sotureita. Ja kaiken tämän keskellä Killjoy taisteli kauan sitten, pettäen nämä molemmat. Hän petti omansa, petti Metsästäjät ja hyökkäsi Klaanin kimppuun välittömästi tänne päästyään. Nyt meille kerrotaan että joukossamme on petturi. Te varmasti ymmärrätte, mitä yritän sanoa.
Nazorak nyökkäsi, Saraji vain hymähti puolihyväksyvästi. Creedy veti syvään henkeä, pyrkien silti pitämään tahtia yllä.
Sinä aikana kun olin täällä loukussa, minä tutkin asioita. Tutkin niitä paljon. Tässä vaiheessa minä tajusin asioita, jotka minun olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Tässä ei ole kyse vain Killjoysta. Tässä on kyse Mustasta Kädestä.
Nyt Sarajikin ryhdisti selkäänsä. Vahki nosti itsensä etukenoon, nauliten katseensa taululla olevaan karttaan.
Creedyn pitelemä sininen rasia aukesi nopeasti Matoranin sormissa, paljastuen yksinkertaisesti rasialliseksi nuppineuloja. Yksi kerrallaan Matoran alkoi iskemään sinipäisiä nuppineuloja kartaan, luetellen hitaasti.
Metru Nui.
Odina.
Xia.
Stelt.
”Karzahn.”
Nynrah.
Zakaz.
…
Saraji katsoi suu ammollaan, kuinka Creedy jatkoi paikkojen luettelemista. Käytyään läpi miltei jokaisen rotankolon ja pikkusaaren, mitkä Sarajin muisti kykeni muistamaan (ja muutaman, mitä hän ei ollut koskaan kuullutkaan) jäi kolmikon eteen vain pieniä sinisiä pisteitä täynnä oleva rei’itetty kartta. Kymmenien pisteiden rykelmä hämmensi Sarajia vain lisää. Creedy oli tietoinen tämän kysyvästä katseesta. Hitaasti Matoran laski rasian käsistään ja kääntyi katsomaan karttaa surumielisenä.
Minne ikinä menemme, missä ikinä kuljemme, missä ajassa ikinä olemmekaan… Musta Käsi on siellä. Välittämästä väestöstä, sodista tai luonnonoloista, sen yhtymän tunnus on löydetty kaikkialta. Aivan. Kaikkialta.
Matoran tarttui aiemmin esiin kaiveltuun mustaan kansioon ja heitti sen Vahkin syliin. Saraji aukaisi sen ja kasa mustavalkoisia valokuvia valahti tuolilta alas. Jo kumartuessaan nostamaan näitä Saraji huomasi mistä oli kyse.
Kuvien alalaitaan oli merkitty päivämäärä kuvan ottamisesta, jonka lisäksi niihin oli jokaiseen tussattu pieni selitysteksti.
Karzahnin luolasto.
Saraji hymähti. Kuva oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mystinen. Siinä oli vain kallionseinämä. Seinämä johon oli kaiverrettu käden kuva.
Loput kuvista toistivat kaavan. Kymmeniä eri paikkoja ja aikakausia. Jokaisessa sama tunnus ja samalla käsialalla tehdyt merkinnät. Vahki laski kuvat käsistään ja kääntyi katsomaan tuijottavaa Creedyä. Sinä ymmärrät etkö niin?
Saraji vastasi, puhuen hyvin hiljaa. Musta Käsi perustettiin 5000 vuotta sitten… Nämä kuvat… Nämä eivät voi olla näin vanhoja.
Nazorak tarkkaili tilannetta sivummalta, mutta jopa tämän kasvoilta kykeni löytämään hämmennystä. Creedy nojaili pieneen kaappiin vastapäätä Sarajia. Vahkin mielessä käytävä taistelu vaatisi aikaa. Siksi Matoran ei antanut sille tilaa nyt.
”Minä tiedät että sinä olit osa tätä. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että olet ehkä ollut osa jossain paljon vaarallisemmassa. Te taistelitte meille sodan, mutta millä hinnalla? Käsi ei ole sitä mitä me luulemme. Se ei taistele Metru Nuille, eikä se taistele Metsästäjille. Siksi se ei myöskään tule taistelemaan meille. Me emme tiedä mitä Killjoy tekee, mutta oli se mitä tahansa, hän salaa paljon. Me emme voi luottaa häneen.
Saraji ei vastannut, vaan tuijotti Matorania happamasti. Nazorak liikehti nurkassa hankalan oloisena. Vahki käänsi katseensa Matoranista, pyrkien välttämään kaikkia mahdollisia katseita.
Minä en… sano mitään. Vielä… Tiedätkö. Sinä saatat olla oikeassa, mutta me emme voi tietää. Ehkä tämä on pelkkää väärinkäsitystä. Me taistelimme aina vapauden puolesta. Mitä väliä on sillä jos Käsi onkin ollut olemassa esihistoriallisista ajoista lähtien? Me emme voi tietää. …emme voi.
Creedy pudisti päätään surullisena. Vahkin äänestä paistoi uskottelu. Kaikki mökissä seisovat tiesivät asioiden todellisen laidan. Vahki kuitenkin halusi lopettaa vallinneen epämiellyttävän ilmapiirin ja nousi seisomaan, astellen suoraan kartalle. Creedy tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja istui nyt vuorostaan lepotuoliin. Vahki ryhdisti selkänsä ja aloitti puhumaan, tuoden vähitellen itsevarmuutta takaisin puheeseensa.
Sinä kerroit minulle kaiken. Vaikka en sanoisi löytäneeni vastauksia aion pitää silti lupaukseni. Nyt on minun vuoroni kertoa teille omat tietoni.
Hetken hiljaisuus. Saraji repäisi yhdellä rivakalla otteella mustat kääreet torsonsa ympäriltä ja viskasi ne maahan. Metallinen kirskunta täytti tilan hetkeksi ja Nazorak ja Matoran hätkähtivät huomatessaan Satajin kehon halkeavan edestä, paljastaen tämän rintakehän sisällön. Mekaaniikan ja johtojen seassa oli kuitenkin jotain, mikä ei kuulunut joukkoon.
Valkoinen hohtava kuula velloi Sarajin sisällä luoden aurinkoakin kirkkaampaa valoa sitä tuijottavien kasvoille.
Oletteko nähneet tällaista ennen? Sillä jos ette ole, nyt on parempi kuunnella tarkasti.
[spoiler=Tähän alkuun]Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.[/spoiler]
BKS Hildemar, hytit
Kahden hahmon välillä vallitsevaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan pienoinen metallinen kalahtelu, joka syntyi punaisen Metsästäjän näperrellessä kädestään irroitettua panssarinpalasta. Märkä paperikasa vieressään Killjoy tarkisti ja kuivasi haarniskaansa pala palalta, suurikokoisen jään Toan seuratessa tilannetta hytin toiselta laidalta.
Summerganon ei ollut sanonut sanaakaan sinä aikana, kun oli tilassa istunut. Killjoykin oli luonut ainoastaan nopean katseen toveriinsa, tämän astuessa hyttiin. Katsekontaktia luomatta kaksikko istui hiljaa. Auringon säteet kajastivat vielä aivan veden rajassa sijaitsevista pyöreistä ikkunoista sisään. Kääntäen katseensa ulkona kajastavasta kaneudesta, Ganon näki, kuinka Killjoy asetteli tarkistetun rannepanssarinsa huolellisesti pöydälle.
Joy kävi seuraavan osan kimppuun, irroittaen nyt palasta vasemmasta kyljestään. Kypärän sisällä Metsästäjän kasvot vääntyivät irvistykseen veden valuessa hiiltyneen lihaksen ja kovan panssarin välistä.
Ganon huokasi tietäen, ettei voisi istua huoneessa ikuisesti. Lattialle valuva vesi väänsi hänen ajatuksensa väkisin Rautasiiven tapahtumiin, Toan katseen ollessa kuitenkin edelleen keskittynyt katoavaan aurinkoon.
Sinä tiedät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
Pieni metallin kalahtelu loppui kuin seinään ja nyt huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Summer kääntyi hitaasti, luoden katsetta pysähtyneeseen Metsästäjään. Työskentelevät kädet olivat täysin paikallaan Metsästäjän kypärän tuijottaessa niitä alaviistoon. Tuo kypärä nousi hitaasti, katsomaan hiljaista toveriaan. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken. Metsästäjän ilmeettömän kypärän edessä harva oli pitänyt arvokkuutensa. Summerganon kuitenkin kohtasi katseen vakavana ja järkkymättä. Pitäen päänsä aseman, Killjoy laski hitaasti toisessa kädessään olleen märän kuivauspaperin ja pudotti haarniskanpalasen pehmeälle patjalle. Metsästäjä hengitti nyt ulos edellistä raskaammin ja Ganon huomasi tämän, kallistaen hieman päätään.
Kaksikon katsekontakti rikkoutui ja Killjoy käänsi päänsä alas, palaten takaisin kuivauspuuhiin. Summer oli luovuttamassa. Hän mietti jo minne poistuisi. Viesti oli selvä, Metsästäjä ei halunnut puhua nyt.
Kyllä sinulla oli.
Tällä kertaa Ganonin katse kääntyi hyvin ripeästi. Metsästäjän hiljaisesta äänestä puuttui sen tavanomainen mekaaninen sävy. Vuosien aikana Suga oli oppinut sen äänen olevan pelkkä pelote. Tätä pelotetta Killjoy kuitenkin käytti aina, tilanteesta huolimatta. Nyt se sävy oli poissa, eikä Summerganon täysin ymmärtänyt miksi.
No niin, minun ei olisi pitänyt jäädyttää sinua, minä tiedän, mutta… sinä et olisi lähtenyt sieltä muuten.
Se ei ollut pointtini Ganon. Sinun ei olisi edes pitänyt yrittää estää. Olisin voinut jäädä sinne ja pelastaa heidät.
Jään Toa huokaisi, hieroen kädellä otsaansa. Killjoy, sinä olisit kuollut sinne, pahimmillaan olisit tapattanut pari meistä mukanasi. Minä halusin säästää arvokkaita henkiä ja sen toteuttamiseen se mitä tein oli ainoa keino.
Killjoy työnsi työtarvikkeensa nyt edellistä isommalla metelillä sivuun. Kädet vapaana Killjoy asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja loi nyt jälleen kontaktin Summeriin, ensimmäistä kertaa kunnollisen keskustelun aikana.
Hänen ei pitänyt joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi matka. Yksi pieni matka, jossa hän olisi saanut nähdä sotilaiden työtä… Hän ei edes taistele. Hän pelkää kuollakseen, pelkää varmasti juuri nyt… Jos olisin tiennyt, en olisi pyytänyt häntä mukaan.
Summerganon hymähti hiljaa, tietäen Killjoyn puhuvan Rukista. Tämä oli yksi niitä hetkiä, jolloin Summer toivoi näkevänsä Joyn kasvot. Hän ei koskaan tiennyt, miten vakavasti Metsästäjä asiat otti.
Oletteko te tunteneet kauankin?
Toan ymmärtäväisyyteen pyrkivä äänensävy huvitti Metsästäjää ja pienen hymähdyksen jälkeen Killjoy havahtui taas jatkamaan. Vain viikkoja. Hän auttoi minua paranemaan. Halusi päästä väleihin. Halusi saada selvää millaista sotilaan elämä on. Halusi auttaa… ja nyt hän on tuolla jossain vihollisen kidutettavana.
Killjoy, hän säilyy hengissä, se on tärkeintä. Me menemme hakemaan hänet, niin kuin menemme hakemaan kaikki muutkin, heti kunhan olemme saaneet sirun.
Metsästäjä pudisteli päätään. Olento haarinskan sisällä ei ymmärtänyt toverinsa ajattelutapaa. Liian ajattelun myötä tuhannet ajatukset tulvivat punaisen hahmon mieleen, aiheuttaen jälleen uuden kaaoksen.
Sota ei toimi noin. Siinä ei ole järkeä, se ei mene niin kuin oletamme. Vihollinen on valmis tekemään mitä vain. Meillä ei ole syytä olettaa, että kukaan sillä tuomion paatilla tulee pysymään hengissä, ei kukaan.
Killjoy, meillä on heidän joukkojaan. Tässä kaksikossa on jotain merkillistä, sillä he ovat avain siihen, miksi pääsimme Siiveltä pois. Niin kauan kun meillä on heidät, voimme käydä kauppaa. Sota tai ei, panokset ovat tasan.
Suga tuijotti Killjoyta hetken ilmeettömästi. Hitaasti hän painoi päänsä ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.
Metru Nui. Tulta, huutoja, kuolemaa. Kaupungin jylhät rakennukset näkyivät siluetteina tuli- ja savuverhon takana. Summerganon seisoi neljän muun toan kanssa. He toimivat iskuryhmänä… Sissijoukkona, jonka tarkoitukena oli tuottaa viholliselle suuria tappioita yllättäen. Jälleen he olivat tehneet onnistuneen iskun, josta todisteena olivat parhaillaan maassa makaavat, sodan tulissa kärventyvät metsästäjien ruhot.
Yksi Sugan tiimistä oli saanut surmansa hyökkäyksessä. Tuo urheasti taistellut toa makasi nyt maassa, tuijottaen ruhjotuilla kasvoillaan Sugaa. ”Sodassa on paljon pantava alttiiksi… Kaikki vaatii uhrausta.” Oli tuo toa sanonut viimeisinä sanoinaan. Suga tunsi syyllisyyttä, mutta käänsi lopulta selkänsä. Uusi taistelu odotti. Yhä uusia henkiä riistettäisiin ja Suga saisi nähdä yhä uusia väkivallan vääristämiä kasvoja, ruhjottuja ruumiita ja kuulla yhä uusia tuskanhuutoja niin omilta, kuin vihollisilta. Hitaasti viisikko kääntyi kohti Colosseumia, marssien liekkimeren läpi. Toverinsa ruumista ei viisikko voinut enää sodan tulista pelastaa.
Ulkoa kuului merilinnun rääkäisy, joka havahdutti Sugan. Hän huomasi tuijottavansa hytin lattiaa ilmeettömänä. Hän nosti katseensa takaisin Killjoyhyn. ”Niin, sota. Otin siihen osaa vapaaehtoisesti saapuessani sodan aikaan Metru Nuille. Koin tärkeäksi olla mukana kukistamassa metsästäjiä. Muistan taisteluista loputonta tuskaa ja tovereiden kuolemia.”
Sugan mieleen piirtyi kuva toien runnelluista ruumiista ja murskatuista kasvoista. Noiden muistojen piinavuus kuitenkin tuntui lieventyvän hänen puhuessaan Killjoylle, joka alkoi Sugan jatkaa keskeytyksettä: ”Muistan myös, miten meidän urheutemme oli lopulta kuin kallio, joka otti metsästäjien aallon vastaan horjumatta. Tuo sota kasvatti minua. Sen jälkeen olen pyrkinyt palvelemaan parhaani mukaan rauhaa ja niitä, jotka katson tovereikseni loppuun asti. Toivon ja uskon, että myös Klaanin käymä sota kaikesta huolimatta palvelee sitä yhteistä hyvää, jonka puolesta taistelimme Metru Nuillakin.”
Killjoy antoi hetken hiljaisuuden Summerin kertomuksen jälkeen. Toa oli jäänyt tuijottamaan pöydällä lojuvia Killjoyn osia ja niiden vieressä lojuvia kuivauspyyhkeitä.
Joten sinä ymmärrät, aivan kuten minäkin. Selviytyminen on aina kiinni ohuimmasta langasta. Se lanka voi katketa aivan milloin tahansa ja juuri nyt me annoimme hyvin monen langan päästä ratkeamispisteeseen. He eivät palaa siltä laivalta.
Summerganon huokaisi osittain ymmärtäväisesti. Minä ymmärrän mitä sinä tark-
Sinä et ymmärrä mitä minä tarkoitan!
Killjoyn yllättävä kova äänenkäyttö hätkäytti Summerin takaisin maan pinnalle. Toa huomasi, että Metsästäjän kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Ja vaikka sinä ymmärtäisit, miksi et voinut ymmärtää jo siellä laivalla? Miksi sinun piti viedä minut pois sieltä. Minä en olisi epäonnistunut, olisin saanut kaikki ulos!
Se laiva on liikkuva täydellinen tukikohta. Sadoittain vihollisia. Minä tiedät, että sinä olet kykenevä, mutta siellä jopa sinä olisit epäonnistunut. Kaikki epäonnistuvat joskus.
MINULLA EI OLE VARAA EPÄONNISTUA! Summer säpsähti Killjoyn karjuessa ilmeettömän kypäränsä takaa. Metsästäjä oli noussut seisomaan ja tämä tuijotti nyt tuolilla istuvaa Toaa kylmästi. Ganon ei sanonut mitään, vaan tuijotti rauhallisesti takaisin, pitäen oman tyynen linjansa.
Killjoy kihisi Summerin asennoitumisesta. Hän ei kyennyt kestämään niin tyyntä lähestymistapaa tällaisessa tilanteessa. Yhdellä raa’alla vetäisyllä Killjoy heitti kypäränsä maahan, paljastaen palaneet kasvonsa. Punaisena hohtavat keinotekoisesti korjatut silmät, sulaneet muodot ja sirpaleisena törröttävä kallo ei ollut uusi näky Summerille, mutta sen luoma syyllisyydentunne nousi joka kerta. Tällä kertaa Ganonin katse harhaili hieman. Killjoy tuli aivan Toan vierelle ja painoi päänsä aivan istuvan Summerin tasolle.
Katso minua… KATSO MINUA! Näytänkö minä siltä, ETTÄ MINULLA OLISI VARAA EPÄONNISTUA? Tämän Klaani minulle teki. TE TEITTE TÄMÄN MINULLE! Näyttäkää että te kykenette tekemään sen muillekin. NÄYTTÄKÄÄ ETTÄ ETTE OLE NOIN NAIIVEJA!
Summer vangitsi katseensa Killjoyyn ja he tuojottivat toisiaan hetken. Raskaasti hengittävä Metsästäjä irvisti runnellulla suullaan ja rojahti sen jälkeen takaisin sängylle, haudaten kasvonsa metallisiin kylmiin käsiinsä.
Minä en… en missään vaiheessa ole tehnyt tätä Klaanille. Minä en sodi tätä sotaa teille. Vain itselleni ja lupaukselleni. Joy väänsi päänsä ulos käsistään ja vilkaisi pystyyn noussutta Summerganonia. Tämä yritti välttää säälivää katsetta ja Toa pitikin kasvoillaan saman kylmänviileän ilmeen.
Ganon nyökkäsi hiljaa ja asteli varovaisesti hytin ovelle, kääntäen sen auki. Killjoy tuijotti Toan selkää tämän poistuessa, toivoen vain tämän sulkevan oven mahdollisimman nopeasti. Ganon kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan ja käänsi katseensa vielä kerran sängylle.
Se on sinun henkilökohtainen ja kunnioitettava valintasi… mutta muista yksi asia. Sinä et ehkä taistele meille, mutta Klaani on aina valmis taistelemaan sinulle… Tai ainakin minä olen.
Ovi sulkeutui Toan perässä ja Killjoy jäi hyttiin yksin mietteineen. Punainen kiiltävä kypärä lepäsi hänen jalkojensa juuressa ja Metsästäjä vain toivoi, että hän saisi rauhan, edes pieneksi pieneksi hetkeksi.
Kannelle päästyään Suga katsoi taivaalle, joka hehkui auringonlaskun punassa. Hän alkoi puhua, kuin jonkun toisen äänellä, sillä sanat tuntuivat kumpuavan jostain muualta. Puhuessaan hän muisti, miten Killjoy ja muutkin klaanilaiset olivat seisoneet hänen tukenaan ja lupasi itselleen, että seisoisi aina heidän tukenaan.
”Klaanissa me seisoimme rinta rinnan yhteisiä vihollisiamme vastaan. Vihollisia, jotka ovat saaneet niin monet muut taipumaan. Vihollisia, jotka ovat itsessään uhka maailmallemme. Me puolustamme sitä, tovereitamme ja kotiamme. Siitä Klaanissa on lopulta kyse.”
Odina, komentohuone
Metallin raaka jyskytys jomotti valkoisen Toan päässä, tämän kammetessa itseään ulos maanalaisen tehtaan syövereistä. Valtavaa rautaista arkkua perässään raahaava Toa puski lastinsa ruosteiseen hissiin ja hyppäsi lopulta arkun päälle istumaan, hissin täyttyessä kokonaan lastin koosta. Toa veti vivusta ja hitaasti, järkyttävän kovalla metelillä hissi alkoi vetämään itseään ylös komentohuoneistoon.
Minuutteja myöhemmin kuilusta nouseva elevaattori oli saapunut määränpäähänsä ja hintelä Toa veti raskaan arkun perässään keskelle komentohuonetta. Nurkassa seisova suurikokoinen hahmo seurasi Toan toimia hiljaa. Huohottava olento astui lopulta arkun luota sivummalle ja antoi tietä mustavalkoiselle Metsästäjälle, joka sivalsi arkun auki yhdellä savuavalla kädenheilautuksella.
Irvokkaalle naamalle nouseva hymy oli epäluonnollisen leveä. Purifier kumartui ja nosti luisevilla sormillaan eri pituisia ja levyisiä rautapaketteja. Paketit sylissään Metsästäjä käveli kohti huoneen takaseinää, joka loisti tavallisesta poiketen useissa valoissa.
Toa kurkki varovasti mestarinsa tekemisiä, tämän työntäessä paketteja seinään ilmestyneisiin koloihin. Pienen surisevan äänen myötä seinä imaisi paketit sisuksiinsa. Purifier kääntyi kohti Toaa, edelleen hymyillen.
Aseita.
Valkoinen Toa katsoi, kun hänen mestarinsa asettui vasten komentohuoneen seinää, samasta kohdasta, mistä se oli aiemmin imenyt paketit sisäänsä.
Salkku.
Toa hätkähti. Hän oli miltei unohtanut koko salkun. Toa avasi komentopöydän alle sijoitetun vetolaatikon ja kaivoi esille aiemmin säilötyn salkun kanssa identtisen kappaleen. Toa näpräsi matkallaan salkun auki, astellen mestarinsa eteen valkoisen valon tulviessa laukun sisältä. Purifier levitti kätensä sivuilleen, litistyen täydellisesti seinää vasten.
Metsästäjä katsoi alas, jossa hänen palvelijansa ojensi avointa salkkua kohti Purin rintakehää. Salkussa lepäävät kaksi hohtavaa ja identtistä valopalloa kiinnittivät Metsästäjän huomion, saaden tämän kirskuttelemaan hampaillaan.
Mestari. Vaikka kiviä onkin kaksi, sinä et pärjää näillä kuin arviolta kolme tuntia suoraa taistelua. Keinotekoisia ei ole tehty kestämään minkään näin suuren pyörittämistä. Nämä on suunniteltu vain lentämiseen.
Älä kerro minulle itsestäänselvyykisä. Olen laskenut kaiken itsekin. Kolme tuntia on enemmän kuin tarpeeksi.
Toa nöyristeli ja nyökkäsi Purifierille. Haluatko, että aloitamme.
Metsästäjä virnisti.
Toa tyrkkäsi salkkua vielä hieman lähemmäksi, kunnes se kosketti kunnolla seinää vasten litistynyttä Metsästäjää. Pallojen valo kirkastui hetkellisesti silmiä polttavaksi, himmeten kuitenkin nopeasti kuulien noustessa maagisesti ilmaan ja sulahtaessa Metsästäjän kehon ja lihan lävitse. Valkoinen hehku paistoi edelleen himmeänä Metsästäjän sisästä, tämän kuitenkaan väräyttämättä lihastakaan.
Käynnistä B.I.A.N.C.A.
Jään Toa tarttui seinän viereen upotettuun vipuun ja veti sen kaksin käsin alas. Metalliset rinkulat napsahtivat seinästä ja lukitsivat Purifierin paikoilleen. Koneiston ääni täytti huoneen ja Toa katsoi vaikuttuneena, kuinka musta seinä alkoi elää. Kymmenet luukut aukesivat metalliseen sileään pintaan ja mekaaniset kourat hyökkäsivät niistä Metsästäjän kimppuun.
Mustia ja harmaita metallisia osia sisältävät valtavat kaapit liukuivat Purifierin vierelle ja kourat alkoivat napsimaan näistä osia huumaavalla tahdilla. Muutamassa sekunnissa Metsästäjän raajat olivat jo täysin tumman metallin peitossa, uusien kourien sinkoillessa seinästä ulos. Mustavalkoinen kolossi irvisti porien alkaessa kiinnittämään metallinpalasia hahmon luustoon. Kirskuva ääni sai tilannetta hyvin kaukaa seuraavan Toan voimaan pahoin. Ilkeät rusahdukset ja lentävät sirut sinkoilivat aina komentopöydälle asti, Toan yrittäessä olla ajattelematta, että hänen mestarinsa luiden siruja lensi hänen päälleen.
Karmaisevasta kivusta huolimatta Purifier nauroi. Hänen muistonsa olivat muuttuneet, kipu oli hänelle kuin uusi asia. Tästä asiasta Metsästäjä tuntui olevan innoissaan. Hän toivotti sen tervetulleeksi, janoten sitä lisää ja lisää ja lisää. Kuola hampaiden raosta valuen, Purifier katsoi kuinka porat kiristivät raajojen panssarit täydellisen tiiviiksi, jättäen ainoastaan taipeet paljaaksi liikkuvuuden maksimoimiseksi.
Koneet viimeistelivät työn survaisemalla taipeiden lävitse energiaa syöttävät kaasuputket. Metsästäjän lihaan samattomasti litistyvät putket alkoivat jo kiinnityshetkellä täyttyä Purin rintaan liitettyjen valkoisten kuulien valosta.
Asettelun jälkeen koneet lopettivat. Ne vetäytyivät sivuun, avaten samalla Metsästäjän käsiä ja jalkoja pidelleet metallirinkulat. Purifier laski kätensä rauhallisesti, katsoi niitä ja kuunteli niiden pneumaattista sihinää, joka kuului jokaisen liikkeen myötä. Toa oli rohjennut astumaan jo hieman eteenpäin, tutkien mestarinsa uutta, korkeampaa ja massiivisempaa olemusta. Purifier ei kuitenkaan poistunut seinältä. Tämä astui takaisin tiiviisti koneistoa vastaan ja vilkaisi ympärillään olevia pysähtyneitä kouria.
Koko vartalo. Peittäkää kaikki.
Xia, Mustan Käden (melkein) salainen tukikohta
Herran entinen toimistohuone oli muutettu henkilökunnan tiloiksi. Lautapelien parissa prosessoreitaan kehittävät Vahkit istuivat tuntikausia kerrallaan pöytien ääressä laskelmoiden strategioita ja mahdollisuuksia päihittää kaikin puolin tasavertaiset vastustajansa. Nyt huoneessa kuitenkin makasi vieri vieressä useita mekaanisia ruumiita, joita kaksi lääkintätehtäviin osoitettua yksikköä vahti tiiviisti.
Pioneerien kolmosdivisioonan viimeinen eloonjäänyt, CP3 (lempinimeltään Cody) johti nyt komentajana virallisesti Xian osastoa. Muiden hänen divisioonansa tovereiden kadottua Klaanilaisten ja kenraali Killjoyn mukana (ja jäätyään sille tielle) oli Codyn tehtävä pitää huolta, että pieni maanalainen bunkkeristo pysyisi valmiudessa, jos heitä vielä jokin päivä tarvittaisiin.
Yksikään Vahki ei tosin ollut osannut odottaa yllättävää luhistumista, jonka yksiköt olivat saanet vielä tunteja sitten osakseen. Oudosta tapahtumasta nopeiten toipunut komentaja keskusteli nyt lääkintäosastolaisten kanssa oudon pyörtyilyn mahdollisesta aiheuttajasta.
Mikä meihin osunut signaali olikaan, se oli jotain isoa ja jotain todella voimakasta. Skannasimme joukkoja lamauttaneen osan siitä ja näyttää siltä, että se on ollut voimakkuudeltaan tarpeeksi vahva ylittämään koko maailman tunnetut asuinalueet. Se ei vaikuttanut vain meihin. Samanlaisia loukkaantumisvastasignaaleja mitattiin myös Odinalta, Steltiltä, Metru Nuilta, useilta pieniltä saarilta, Klaanista ja täältä. On siis myös oletettavaa, että signaali on lähtenyt yhdestä näistä.
Cody kuunteli lääkintävastaavan selostusta, miettien ankarasti lueteltujen paikkojen yhteensopivuutta. Sinä käytännössä luettelit juuri paikat, jotka sisältävät meidän teknologiaamme. Onko tämä hyökkäys?
En usko. Signaali vain sammutti teknologiaamme hetkeksi, mutta mitään pitkäaikaisempia vaurioita ei ole havaittu. Ainoastaan… näyttää siltä, että yksikkömme muistavat asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut… mutta se on todennäköisesti vain yllättävän virtakatkoksen syytä. Muistijärjestelmät ovat menneet sekaisin. Ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa yksikköjen toimintaan.
Cody oli epäileväinen, mutta ei ehtinyt jatkamaan selostustaan, sillä yksi viestinviejistä juoksi huoneeseen, tehden kunniaa komentajalle ja aloittaen selostuksen kysymättä lupaa korkea-arvoisemmiltaan. Sairastyössä pukertavat Vahkit katsoivat tulokasta niin nyrpeästi, kuin tönköillä metallisilla kasvoilla voi.
Komentaja, tutkatiimi nappasi jotain. Tason yksi varoitussingaalin. Se syttyi Odinalla aivan hetki sitten. Kaksinkertainen säteily normaaliin tapaukseen verrattuna.
Cody tuijotti viestinviejää silmät ammollaan ja viittoili samalla takanaan puuhaaville Vahkeille poistuvansa. Komentohuoneeseen, nopeasti.
Odina
Jään Toa katsoi, kuinka hänen mestarinsa massiivinen olemus suoristi selkäänsä keskellä komentohuonetta. Täydellisesti sinertävänharmaaseen ja mustaan panssariin purkitettu Metsästäjä oli kasvattanut jo valmiiksi suurta kokoaan radikaalisti ja tämä otti nyt ensimmäisiä askeleitaan painavalla panssaroidulla kehollaan. Haarniska tuntui kuin elävän omaa elämäänsä. Vasemman ranteen panssareista supisteleva metallinen kiekko kasvoi ja pienensi kokoaan, kuin etsien sopivaa kokoa johon asettua. Valtava kanuunamainen objekti nosti itseään panssarin selästä olkapäille ja takaisin ja näiden lisäksi haarniskan pienet nivelpalaset värähtelivät, etsien optimaalista liikkumisskaalaa.
Purifierin raskaat askeleet veivät kohti komentopöytää, jossa uudelleenmuotoiltu kypärä jo lepäsi odottamassa. Avonainen pyöreähkö kypärä nousi panssaroitujen ja entistäkin uhkaavampien luihujen sormien nostaessa sen. Pian kypärä kolahti jo hirmuisen kidan ympärille. Kypärän sivut ja päällyosa valahtivat eteen ja metallisen kolahduksen kaikuessa huoneessa se paljasti todellisen olemuksensa.
Yksi suuri ja hohtava visiirillä peitetty pyöreä silmänreikä oli liikkuvien osien saranoiden lisäksi ainoa todellinen muuttuja muuten niin täydellisen sileässä kypärässä. Silmänreiän valo kirkastui hieman raajoissa olevien putkien aloittaessa jälleen energian pumppaamisen. Metsästäjän tyytyväinen myhäily kaikui kypärän sisässä, tämän käänyessä Toan puoleen.
Oletko jäljittänyt kohteemme?
Toan leuka väpätti jo valmiiksi karmean äänen konemaisen version puhutellessa häntä. Komentotaululle viittoillen valkoinen hahmo infosi mestariaan, tietäen tarkkaan, mitä tämä haki. Jäljitys oli helppoa, vaikka kohteen kivi onkin hiipumaan päin. Merellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Liikesuunnan laskelmoiminen vie vielä hetken, mutta lähetän ne visiiriisi kun olet jo matkalla.
Purifier katsoi aavaa merta esittävän digitaalista karttaa, jossa pieni keltaisesta ja punaisesta koostuva piste vilkkui hiljalleen. Maaninen naurunhörähdys oli viimeinen asia, jonka Metsästäjä päästi, ennen kuin alkoi astelemaan komentotilasta ulos.
Toa katsoi mestarinsa poistumista, ollen samalla iloinen ensimmäisestä omasta hetkestään viikkoihin ja samalla surullinen siitä oletuksesta, mitä pian tulisi tapahtumaan. Elämä Metsästäjien keskellä ei opettanut kovaksi. Se opetti häntä säälimään entistäkin enemmän. Ja tällä kertaa hän sääli punahaarniskaista soturia, joka tulisi pian taistelemaan viimeisen taistelunsa.
Xia, komentohuone
Cody tuijotti valtavaa digitaalista maailmankarttaa, joka oli zoomattu täydellisesti Odinan kohdalle. Kaksi samaan syssyyn asettunutta valkoista pistettä liikkui poispäin Odinan rannikkoa. Kolme tietokoneiden ääressä istuvaa Vahkia seursivat ja tutkivat tilannetta. Viestinviejä oli jäänyt selostamaan tilannetta.
Meillä ei ole mitään tietoa mikä tuo on, mutta oletettavasti siinä on kaksi keinotekoisvalmisteista kiveä ja se lentää juuri hyvää vauhtia Odinalta kohti merta.
Cody seisoi rinta rottingilla, kädet ristissä selkänsä takana. Hän oli odottanut toimintaa ja sitä päivää kun osaston pitäisi olla valmiina. Hänen päässään pyörinyt päätös oli nopea ja helppo. Hankkikaa alus. Me seuraamme tuota.
Viestinviejä nyökkäsi ymmärtäväisenä. Kyllä herra komentaja. Kuinka monta lähetämme?
Kaikki.
A-anteeksi mitä?
Komentaja kääntyi kohti häntä selkeästi heikkorakenteisemopaan viestinviejään, kumartuen tämän ylle ja vangiten tämän katseeseensa. Meillä on tason yksi turvallisuuongelma. Tämä on osa prioriteetti ykköstä, joka ohittaa kaikki muut prioriteetit, tulivat nämä sitten kenraaliltamme tai haudassa makaavalta turaga-johtajaltamme. Me nostamme koko helkutin osaston ja sen 32 jäsentä ilmaan ja me lähdemme tuon perään. Onko asia ymmärretty?
Viestinviejä nyökkäsi varovaisesti, teki kunniaa ja pyysi lupaa poistua. Vahkin juoksuaskeleiden kadotessa käytävään Cody kääntyi komentotiimin puoleen. Pitäkää huolta, että alus on iso ja että saamme sinne aseet ja varusteet jokaiselle yksikölle. Herättäkää loukkantuneet ja syöttäkää heille tuplavirtaa vartin ajan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.
BKS Hildemar
Riisihattuaan pidellen ja mustaa viittaansa ympärilleen kietova Sadje puski laivan kannella puhjennutta tuulta vastaan. Ohittaen mietteisiinsä uponneen Summerganonin, Matoran asteli portaita alas kohti hyttejä. Hän käveli käytävän päähän ja kääntyi katsomaan ovea vasemmalla. Kolme nopeaa koputusta ja selkeä äänensävy. Siitä koostui vierailijan eväät.
Sadje täällä. Saanko tulla sisään?”
Ovi ei ole lukittu.
Sadje avaa oven ja astuu sisään. Killjoy seisoo työpöydän ääressä, asetellen viimeistä haarniskansa palasta takaisin paikalleen tarkistuksen jälkeen, kääntyen kohti tulijaa. Sadje tarttui hattuunsa ja nosti sen ristiin vartalonsa eteen. ”Otan osaa menetykseesi.”
Hytin perällä seisova Metsästäjä murahti vastaukseksi. ”Mutta sinä et ole täällä kertoaksesi tuon.”
”En”, Sadje myönsi. Matoran huokaisi syvään ja totesi sitten: ”Sinä et taida luottaa minuun.”
Killjoy hymähti ja risti kätensä. ”Minä en luota kehenkään, ellei tämä anna minulle hyvää syytä. Sinä et ole poikkeus Matoran.”
”Ymmärrän asenteesi. Se on erittäin viisas tässä maailmassa, joka on armoton ja julma eikä jätä ketään henkiin. Ajatteletko, että minä johdatan teidät kuolemaan?”
Killjoy mittaili Matoranin äänenpainoa tarkkaan. ”Olen nähnyt pahempaa kuin kuoleman. Jos olettaisin että olet johtamassa meitä sitä kohti, voin jo sanoa aliarvioneeni tavoitteesi.” Sadje nyökkäsi vakavana. ”Entä mitä sinä luulet Betalle tapahtuvan? Ajatteletko, että minä yrittäisin varastaa sen?”
Killjoy vakavoitti äänensä. Tälle ominainen mekaaninen sävy teki jo hidasta paluuta. ”Sinä olet vain Matoran. Se mitä sinä edustat on jotain aivan muuta. Voi olla että olet vain viestinviejä. Ehkä sinä et itsekään tiedä mitä voi tapahtua.”
”Tuo on lähimpänä totuutta. Minä en tiedä muuta kuin viestin sisällön, mutta sen tiedän, että viesti on aito, sillä Mestarin sinettiä ei ole mahdollista väärentää.”
”Kerro siis minulle. Kuka on mestarisi?”
”Uskontomme Pyhä Äiti. Hän on johtanut meitä niin kauan kuin voin muistaa. Hän on viisas ja kokenut, hän tietää, mikä on meille parasta, häneen me luotamme.”
Killjoy huokaisi saatuaan vastauksista kaikkein odotetuimman. ”Nimdan tie on pitkä. Missä tahansa olen kulkenut, minne ikinä olen mennyt, oli laji tai rotu mikä tahansa, kaikki ovat yrittäneet saada siruja käsiinsä. Miksi nyt? Miksi kaiken tämän ajan jälkeen te luovutatte universumin halutuimman esineen sotaan joutuneen sekajohtoisen järjestön käsiin?”
Sadje katsoi maahan vältellen Killjoyn katsetta. ”Minä en oikeastaan tiedä. Mutta pelkään syyn olevan, ettei se ole tarpeeksi hyvässä turvassa meillä.”
”Hhhh. Sinä siis todellakin olet… pelkkä viestinviejä.”
”Niin olen. Mutta yritän auttaa teitä suojelemaan Betaa niin hyvin kuin pystyn.”
”Minä toivon niin Matoran, minä todella toivon. Sanansaattaja tai ei, tarpeen vaatiessa en ole tarkka siitä, minne aseellani osoitan. Koskien myös odottavia tovereitasi.”
Sadje naurahti hieman koomisesti. ”Mitä sitten ajattelit saavuttavasi sillä, että tappaisit minut? Minä en tiedä mitään, minä en ole erityisen voimallinen, miten minä voisin olla uhka?”
Killjoy madalsi ääntään ja astui askeleen lähemmäksi Matorania, kumartuen suoraan tätä kohti. ”Olen nähnyt monenlaista. Kaikki ei ole aina sitä, mitä annetaan olettaa. Tämänkin haarniskan alla on jotain, mitä kukaan ei voisi arvata. Tämä pätee myös sinuun. Pätee keneen tahansa.”
Sadje virnisti ovelasti. ”Pätee myös muihin klaanilaisiin. Entäpä, jos petos tulee omiesi joukosta?”
Tällä kertaa oli Killjoyn vuoro kuulostaa huvittuneelta. Metsästäjä nousi ja aseli takaisin pöytänsä ääreen, hypäten istumaan sille. ”Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Usko pois, sinä et tiedä näistä asioista mitään.”
”Ehkä en. Mutta tiedän, että joku klaanilaisista on petturi. Näin olen kuullut teiltä itseltänne.”
”Petturi on raaka sana. Se ei sisällä eri tilanteiden luomien olosuhteiden vivahteita. Minä tiedän petturista. Olin kerran viestinviejä itsekin. Voisin jopa sanoa, että tiedän enemmän kuin moni muu. Ja siksi tämä asia ei kuulu sinulle. Kuten ei kuulu Klaanikaan.”
”Näkeekö petturista päälle päin heti, että hän on petturi?”
Killjoy alkoi hermostua Sadjen uteliaisuuden puuskaan. Aiempi keskustelu Ganonin kanssa edelleen mielessään, Joy yritti epätoivoisesti pitää malttinsa kurissa. ”Tämä petturi tuntuu kiinnostavan sinua kovin. Sano suoraan. Mihin sinä pyrit?”
”Sinä et luota kehenkään. Sinä et luota minuun etkä väkeeni, eikä sinun pidäkään. Mutta luotatko klaanilaisiin, jotka ovat mukanamme?”
Killjoy huokaisi raskaasti. ”Minä en kuulu heihin, en ole yksi heistä. Täten minulla ei ole syytä luottaa myöskään heihin.”
Sadje nyökkäsi surumielisesti. ”Yritän olla luottamuksen arvoinen, vaikka et minuun luotakaan.” Sitten hän avasi oven ja astui kynnykselle. Killjoy nosti pöydällä lojuvat työkalut kouriinsa ja alkoi asettelemaan niitä takaisin laatikoihin, tiedostaen kuitenkin Matoranin olevan vielä läsnä. ”Minä näen ja kuulen paljon Matoran. Mikä tahansa seuraava askeleesi onkaan, suosittelen ottamaan sen varovaisesti.”
”Kiitos, että pelastit henkeni siellä laivalla”, Sadje kuiskasi ennen kuin katosi oven taakse.
Killjoy huokaisi ja kuunteli kuinka ovi sulkeutui. Yhdellä pyyhkäisyllä Metsästäjä työnsi märät kuivauspaperit roskakoriin ja kääntyi tuijottamaan siihen suuntaan, mihin Matoran oli lähtenyt.
”Vielä joku? Vielä joku joka haluaa juttutuokion?
Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys. ”MISSÄ HÄN ON?”
”Me… me emme…” Gunei sopersi leuka täristen. ”Me emme tiedä!”
Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon. Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten. Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.
Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena. ”En hyväksy vastausta, isä Gunei”, vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. ”Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan.” Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. ”Ei… ei Oraakkeli ole petturi!”
Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut. ”Hän on muinaisjäänne, isä Gunei”, vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. ”Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet.” Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. ”En pettäisi ystävääni”, Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan. ”Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa.”
Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.
* * *
Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta. Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.
”Ei mitään”, punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. ”Huijasiko Gunei meitä?” ”En usko”, soturimunkkien johtaja vastasi. ”Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu.” Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen. Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.
”Mikä tämä on?” Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä. ”Taitaa olla joku Oraakkelin ’taikakaluista’, johtaja”, yksi soturimunkeista sanoi. ”Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen.”
Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen. Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. ”Onko isä Ath olemassa?” hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa. Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.
EHKÄ
Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun. ”Kysy siltä jotain muuta!” oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti. ”Koska kuolen?” soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.
KUN AIKA ON OIKEA
Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. ”Ympäripyöreää saastaa”, hän lausui naurunsa keskeltä. ”Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!” Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä. ”No, miten se muka tulee tapahtumaan?” johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.
Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.
RÄJÄHDÄN NAAMALLESI
Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.
Johtaja vingahti oravamaisesti.
Avomeri Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta
Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan. Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli. Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.
Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.
”Mikä ihmeen ankerias?” Blozi kysyi katsoessaan akvaariota, joka hänelle oli annettu. Kun Matoran oli antanut Tronien Tulen Toalle, oli hän kadonnut yhtä salaperäisesti, kuin oli tullutkin.
”Ei. Olen Tronie. Tulin pitämään seuraa”, hän sanoi telepaattisesti.
”Puhutko telepaattisesti?”
”Kyllä.”
Blozi katsoi tätä ihmeissään, mutta muisti silloin, että hänen piti jatkaa rakentamistaan.
”Tule”, hän sanoi nopeasti ja vei Tronien verstaaseen. Ankerias hymyili. Blozi katsoi sitä vieläkin ihmeissään, mutta ei välittänyt asiasta enempää ja jatkoi matkaa.
Siellä Tronie säpsähti. Hän näki ruskean olennon, jolla oli oranssit hohtavat silmät. Se rakenti harmaata kättä.
”En tiedä hänen nimeään, mutta hän auttaa minua rakentamaan uuden haarniskan. Tämä vanha alkaa mennä rikki”, Blozi sanoi ällistyneelle Tronielle.
Kaksikon mennessä sisälle, Blozi jatkoi rakentamista. Tronie auttoi häntä kertomalla mitä osia voisi laittaa ja hymyili. Parin tunnin päästä, oli Blozilla uusi haarniska. Tronie huomasi, että olento oli hävinnyt.
”Kuule Tronie, en jätä sinua Verstaaseen, joten lähdet mukaan”, Blozi sanoi.
”Minne?” kysyi Tronie telepaattisesti.
Silloin Blozia ärsytti, ettei ollut Mielenvoimien Toa.
”Hakemaan Nimdaa. Tarvitsen kaiken mahdollisen avun. Sitä paitsi, en pidä siitä.”
”Mistä?” Tronie kysyi telepaattisesti jälleen ja hymyili.
”Etko ole koskaan vihainen?”
”En”, vastasi Tronie telepaattisesti.
”No jaa, kumminkin, olen kuullut, etteivät Ath-munkit ennen antaneet Klaanilaisten ottaa Nimdaa. Joten miksi nyt? Haiskahtaa ansalta. Minusta vain tuntuu siltä. Siksi en usko, että kuusi Klaanilaista osaa odottaa sitä, ja jos yksi niistä on vielä se petturi, mistä kaikki puhuu. Tarvitsen apua. Joten Tronie, tulet siis mukaan”, Blozi sanoi.
”Selvä on”, Tronie vastasi onnellisesti. ”Mutta luuletko, että yksi Nimdan hakutiimin jäsenistä on se petturi?” Ja hänen hymyili entistä enemmän.
”En. En tiedä juuri nyt mitään, enkä pidä siitä”, Blozi sanoi ja katsoi Tronieta, eikä voinut olla hymyilemättä. ”Vaikka tuskin kukaan pitää siitä, me emme voi muuta kuin odottaa.”
Matoro oli saapunut Klaanin aulaan heti Rukin puhelun jälkeen. Hän oli kysynyt lyhyesti respan takana puuhaavalta Rukilta asiaa, ja hänelle oli selvinnyt, että muuan matoran halusi puhua jonkun Klaanilaisen kanssa.
”Hmm, oletko sinä se… matoran, joka halusi puhua Klaanilaisten kanssa?” Matoro kysyi pistävästi joukosta erottuvalta riisihattuiselta matoranilta. ”Minäpä juuri. Hauska tavata. Nimeni on Sadje”, vastasi penkillä viimeisinät Klaanilehteä lukenut matoran. ”Päivää, olen Matoro. Mitä asiasi koski?”, toa aloitti asialliseen sävyyn. ”Asiani on… arkaluontoinen. Olisiko mahdollista, että menisimme johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan? Korvillakin on seinät, jos tiedät, mitä tarkoitan”, Matoran aloitti hiljaa. ”Hmm… selvä. Tässä lähellä, toisessa kerroksessa on yksi vapaa kokoushuone. Mennään sinne”, Matoro ehdotti. Kaksikko lähti nopeasti portaita pitkin ylempään kerrokseen. Sadje kulki rivakasti Matoron perässä kokoushuoneeseen, eikä kumpikaan sanonut mitään.
Kokoushuone #3 Bio-Klaani
Huone oli vaaleanharmaa ja pitkänomainen. Sen päädyssä oli kuusikulmion mallinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kauppatorille. Itse kokoushuoneen kalustus oli yksinkertainen: suuri puinen pöytä, jonka ympärillä oli lukuisia tuoleja sekä muutama seinien värinen hyllykkö tavaroiat varten.
Kun ovi oli lukossa, Sadje alkoi puhumaan.
”Tämä teidän Klaaninne on erittäin mielenkiintoinen paikka.” Hiljaisuus. ”Taidat olla hiljaista sorttia, Matoro?” ”En nyt niinkään, odotan vain asiaasi. Olet herättänyt mielenkiintoni”, Matoro vastasi. ”Niin olen tainnut. Näytin herättävän mielenkiintoa Matoranienkin silmissä.”, naurahti matoran. ”Saattaa johtua hatusta” ”Jos menisin itse asiaan. Olen Ath-uskonnon päälahkon edustaja. Olet ehkä kuullut meistä. Todennäköisesti olet kuullut meistä”, Sadje sanoi heti vakavampaan sävyyn. ”Mmhh, kyllä. Olen kuullut teistä, varmaan enemmän kuin arvaatkaan”, Matoro vastasi hieman vaivautuneena. Hän ei pitänyt Athinpalvojista juurikaan. ”Ehkäpä minäkin tiedän teistä enemmän kuin sinä arvaat, rakas ystävä. Tuon viestin uskonlahkomme Mestarilta.”
Kokoussalin hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
”Me olemme ajatelleet, että teihin voi mahdollisesti luottaa. Saattaisimme olla halukkaita siirtämään Nimdan sirun Klaanin huostaan.” ”Siinä te kyllä teette oikean ratkaisun. Näkisitpä täällä olevan sirun turvatoimet”, Matoro mainosti.
”Minä näin, millaiset turvatoimet ulkona oli, ja minua alkoi arvelluttaa. Mutta tiedän kyllä, mitä olette kokeneet lähiaikoina, joten uskon sinua, Matoro. Joka tapauksessa, sirun siirtäminen on nyt ajankohtaista. Saimme juuri tietää, että eräs Makuta tunkeutui Epsilonin temppeliin ja varasti siellä olevan sirun. Onneksemme olimme jo vaihtaneet sirun väärennökseen, ja oikea siru on meillä piilossa. Sen siirtämiseen haluamme ryhmän luotettavia klaanilaisia”, Sadje selitti nopeaan mutta asialliseen tahtiin.
”… selvä juttu. Se kyllä hoituu. Monenko henkilön ryhmää tarvitsette?” Matoto kysyi. Uusi tehtävä vaikutti mielenkiintoiselta, ja hän olisi valmis lykkäämään Metru Nuin -reissuaan sen takia. ”Onko luku kuusi tuttu?”, matoran kysyi. ”… miksi aina kuusi?” ”Kuusi on meille – ja monille muillekin Matoraneille – tärkeä, jopa pyhä luku. Kuusi olisi juuri suotuisa määrä, ja kuusi Toaa voi muodostaa Toa Nuin.” ”Ja haluat siis, että kerään ryhmän ja autamme sirun siirtämisessä?” Matoro varmisti. ”Haluan – tai siis Mestari haluaa – ryhmän äärimmäisen luotettavia klaanilaisia. Olemme kuulleet siitä, että joukossanne saattaa lymyillä petturi. Onko se totta?” ”Ikävä kyllä, näyttää että se on totta.” ”Emme voi ottaa riskiä, että siru päätyisi Allianssin käsiin. Jotkut sen jäsenistä näyttävät tietävän, mitä siruilla voi tehdä ja saisivat hirveätä jälkeä aikaan siruja käyttäessään.” ”Ei huolta, vaikka yksi kuudesta olisi petturi, viisi muuta pystyy suojaamaan Nimdaa. Tiedämme, mitä Nimdan joutuminen Allianssille merkitsisi.” ”Ei, ette te tiedä. Kiitoksia tästä keskustelusta. Oletan, että saan jäädä Klaaniin, kunnes olemme valmiit lähtemään. Toimin oppaananne ja vien teidät kohtaamaan Mestaria.” ”Selvä. Koska haluat että lähdemme?” ”Kiirettä ei ole ainakaan näillä näkymin, mutta eiköhän muutama päivä riittäisi? Olisitko itse lähdössä matkaan? Vaikutat siltä, että voisit jopa ymmärtää mielen mysteereistä hieman enemmän, ja olisit juuri sopiva ryhmään.” ”Noh, alunperin suunnitelmissa oli yhden sirun etsinnän jatkaminen, mutta kun tälläinen tilaisuus tulee, totta kai olen mukana.” ”Hienoa. Toivottavasti pääsen puhumaan Admin Tawalle jossain vaiheessa. Nyt olen väsynyt matkasta ja kaipaisin lepoa.” ”Selvä. Kysy Rukilta vapaita huoneita, täällä on kyllä tilaa matkalaisille.” ”Kiitos”, matoran sanoi vielä lopuksi. Vain hetken kuluttua hän oli muualla. Matoro jäi huoneeseen miettimään keitä pyytäisi ryhmään.