Klaanon

Avainsana: Otlek

  • Veljeskunnan saari: Pääskyset

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Kymmenhenkinen nazorak-partio parveili viidakkopuiden yläpuolella tarkkaillen alhaalla erottuvaa liikettä. Hetki sitten partion taivaalta käsin saartama kohde oli toistaiseksi tunnistamaton, mutta nazorakit aikoivat ottaa kohteen identiteetistä selvää parhaiten taitamallaan tavalla. Torakat latasivat aseensa ja valmistautuivat ampumaan.

    ”Jiihaa!”

    Yksi torakoista yllättyi pahanpäiväisesti paksun ketjun päässä roikkuvan rautapainon särkiessä nazorak-kypärän visiirin kappaleiksi. Rautapaino upposi liike-energian voimasta syvälle torakan kasvoihin ja pian eloton nazorak aloitti syöksykierteen kohti maata. Tapahtuma sai muut torakat irrottamaan katseensa maata pitkin kiitävästä kohteesta ja havaitsemaan ensi kertaa paikalle lentäneet kolme le-matorania.

    ”Näittekö tuon? Täysosuma!” huusi kovin paljon pääskystä muistuttavalla linturahilla ratsastava matoran Ibra. Yhdellä vaalealla poikittaisviivalla koristeltua muuten tummanvihreää kanohi Rauta kasvoillaan kantava matoran naureskeli äänekkäästi väistellen samalla nopeimmat hoksottimet omaavien torakoiden ammuksia.
    ”Kieltämättä!” kuului toisella pääskyllä ratsastavan matoran Rahamin vastaus. Kaksi vaaleaa raitaa rikkoivat tämän matoranin Rau-naamion symmetrian, mutta muilta osin veljeskuntalainen oli täysin kumppaninsa näköinen.
    ”Lakatkaa pelleilemästä”, komensi joukon kolmas, matoran Amel. Kuinka ollakaan, tämän matoranin naamiota koristivat kolme vaaleaa juovaa, mutta muutoin hän oli täysin kahden kumppaninsa näköinen.

    Torakat koittivat mukautua tilanteeseen ampumalla juuri ladatuilla aseillaan matoraneja kohti. Matoranien huippunopeat ratsut olivat kuitenkin kuin luotu arvaamattomiin äkkikäännöksiin, ja kolme veljeskuntalaista väistivätkin torakoiden iskut miltei vaivattomasti.

    ”Nämä eivät tunnu pitävän meistä”, Ibra puhui.
    ”Mennäänkö siis suoraan asiaan?” vastasi tähän Raham.
    ”Kyllä”, totesi lyhyesti Amel.

    – – –

    ”Mitä ihmettä taivaalla tapahtuu?”, kysyi Norsupäästäisen selässä juuri ja juuri pysyvä Otlek koittaen ottaa selvää yläpuolen tapahtumista.
    ”En ole aivan varma, mutta jotkut taitavat ostaa meille lisäaikaa”, vastasi Enki.
    Otlek vilkuili kulmat kurtussa ylöspäin pidellen samalla tiukasti kiinni edessään ratsastavan Ämkoon viitasta.
    ”Näen pääskysiä. Ovatko nuo…”

    Taivaalla välähti.

    ”Taitavat muuten olla”, sanoi Enki.
    ”Poikia täytyy onnitella ajoituksesta”, sanoi Ämkoo naurahtaen.

    – – –

    ”Mitä hel-”

    Hämmentynyt ilmailutorakka ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä miltei Toan kokoinen Matoran Kaita pudottautui nauraen rakettireppunazorakin kimppuun.

  • Veljeskunnan saari: Vaarallinen rahi

    Ämkoon veljeskunnan tukikohta

    ”Heillä kestää”, Miru-kasvoinen johtajamatoran sanoi tutkien vehreän saaren karttaa. Karttaan oli merkitty kaikki matoranveljeskunnan käyttämät piilopaikat, asevarastot ja salakäytävät. Kartan päälle oli aseteltu sekalainen joukko pieniä kiviä, jotka arvatenkin olivat kuvaavinaan valloittajatorakoiden liikkeitä saarella.
    ”Otlekin lähdöstä ei ole kulunut edes…” Johtajan oikeana kätenä toimiva Rau-kasvoinen le-matoran aloitti, mutta Johtajan kädenliike sai palvelijan hiljenemään.
    ”Meidän on pidettävä huoli, että kaikki on kunnossa. Kutsu Kaita I luokseni.”

    Viidakko, Ämkoon veljeskunnan saari

    Nazorak-jeepissä vallitsi täysi kaaos kahden huutavan torakan riuhtoessa kilpaa ajoneuvon rattia. Ajoneuvon vaihde oli vaihtunut peruutukselle jo hetki sitten ja auto ajoikin kiihtyvällä nopeudella taaksepäin heiluen samalla villisti puolelta toiselle.

    Norsupäästäinen tuijotti nazorakien menoa omahyväisesti. Rahin silmiin auringonvalosta kerääntyvä energia riitti ainoastaan yhteen täsmäsäteeseen päivää kohden, mutta isku oli ainakin ollut täysosuma.

    ”T-täällä on vaarallinen rahi! Kuuluuko, VAARALLINEN RAHI!” karjui ohjaajan vierellä istuva nazorak radiolähettimeen. Radiolaitteesta kuului kaikin puolin hämmentynyt vastaus, joka pyysi torakalta lisätietoja.

    Lisätietoja ei koskaan tullut. Ajoneuvon avonaisesta ikkunasta sisään lennähtänyt savukranaatti sai kummankin torakan yskimään holtittomasti ja pian auton matka pysähtyi sen peruutettua päin paksua puuta. Nazorakit riuhtoivat väkivalloin jeepin ovet auki, kierähtivät ulos ja ahnehtivat viidakon raitista ilmaa savuntäyteisiin keuhkoihinsa.

    Auton kuskina toiminut torakka pakottautui polvilleen, yskäisi vielä kerran ja uskaltautui puhumaan.
    ”Mitä hemmettiä me nyt teemme”, se valitti, muttei kuullut toverinsa vastausta.
    ”Ette mitään”, kuului kuitenkin vastaus viidakon kätköistä.

    Tumman viittahahmon ilmestyminen esiin viidakkopuun takaa nostatti maassa istuvan torakan kasvoille hätääntyneen ilmeen. Nazorak hoiperteli seisoma-asentoon ja perääntyi hajonneen ajoneuvonsa vierelle.

    ”K-kuka sinä…” torakka aloitti, mutta onnistuikin sitten erottamaan kasvot paksun hupun alta. ”…ei voi olla”, se jatkoi, riuhtaisi sitten ajoneuvon oven auki ja pakotti itsensä sisään myrkkysavun täyttämään ajoneuvoon. Torakkasotilas tarttui viestintälaitteeseen vapisevilla käsillään ja huusi sitten siihen rankan yskimisen säestämällä äänellään:

    ”Hälytys! Lähettäkää lisää joukkoja saaren läntiseen laitaan! Täällä on yksi Klaanin…”

    Torakan hätäviestin loppuosa sisälsi pelkkää kuolonkorinaa. Myrkkysavun ja nazorakin rinnan läpi tunkeutuneen teräaseen yhteisvaikutus sai hyönteismäisen olion hengityksen lopulta pysähtymään, ja torakka kuoli vaikertaen ajoneuvonsa sisään.

    ”Mitenkäs se toinen?” Ämkoo kysyi matoraneilta kiskaisten miekkansa irti nazorakin saastaisesta ruhosta. Enkin pää ilmestyi esiin jeepin keulan takaa, ja matoran sanoi:
    ”Sai osuman kaulaansa, kuoli välittömästi. Olisiko pitänyt säästää?”
    Ämkoo huokaisi.
    ”En tiedä. Olisimme kenties saaneet siitä irti tietoja, mutta eipä tuo tainnut olla tämän saaren ainoa torakka. Oli miten oli, meillä on nyt kiire.”
    ”Kuulin mitä se sanoi radiolaitteeseen”, Otlek sanoi kiskoen nuoltaan irti kuolleen nazorakin kurkusta. ”Apujoukkojen luulisi saapuvan minä hetkenä hyvänsä.”

    Ämkoo oli vastaamassa, mutta hiljeni sitten kuuntelemaan taivaalta kuuluvaa surinaa. Ääni voimistui koko ajan, ja sen lähde tuntui lähestyvän jatkuvasti – useasta eri suunnasta.

    ”Sinäpä sen sanoit”, admin murahti ja kirosi sitten hiljaa. Miekkasankari vihelsi Norsupäästäisen luokseen, heitti matoranit sen selkään, hyppäsi ratsunsa päälle itsekin ja hätyytti olennon sitten juoksuun. Nyt oli kyse sekunneista.

  • Veljeskunnan saari: Norsupäästäisväki

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

    ”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

    ”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

    ”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

    ”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
    ”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
    ”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
    ”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.

    Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

    Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

    ”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

    ”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

    Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

    Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.

  • Veljeskunnan saari: Nopein tie

    Bakmein tykönä

    Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

    Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

    ”Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. ”Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?”
    ”Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. ”Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. ”Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.”
    ”Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.

    Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

    ”Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
    ”Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: ”Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?”
    Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

    – – –

    ”Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. ”Melkein liian ilmiselvää.”
    ”Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

    ”Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
    ”Koulutuksesi on vielä kesken.”
    Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

    – – –

    Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

    Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
    ”Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.”
    ”Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki.
    ”Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
    ”…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

    [spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

  • Veljeskunnan saari: Torjuntavoitto

    Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous

    Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.

    Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

    Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

    ”Aika mainio ajoitus”, Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
    ”Tämä ei taida olla vielä oli.”

    Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

    Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

    ”Turha yrittää päästä pakoon”, ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

    ”Se saavuttaa meitä!” huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

    Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

    Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

    ”Tuon luulisi riittävän”, Enki murahti.
    ”Riittävän mi- se ampuu taas!” kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

    Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

    Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

    Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

    Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

    ”Mahtavatko olla vielä hengissä… Nooh, varmistetaan”, torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
    ”Tai jos ei.”
    ”Häh?”

    Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.

  • Veljeskunnan saari: Otlek lentää

    Ämkoon veljeskunnan saari, viidakko

    Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.

    Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.

    Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.

    Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.

    Ka-blammo.

    Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.

    Toinen ka-blammo.

    Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.

    Kolmas ka-blammo.

    Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.

    Neljäs ka-blammo.

    Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.

    Sitten molskahti.

    Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle – vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.

    ”Tämä ei ole todellista”, Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.

    Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.

    Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.

    Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.

    Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.

  • Veljeskunnan saari: Paljon torakoita

    Muuan adminin perustaman veljeskunnan maanalainen tukikohta

    ”Mitä sinä sanoit?”
    ”Torakoita. Paljon torakoita.”

    Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.

    ”Ne siis miehittävät saarta”, Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään.
    ”Emme voi hukata aikaa”, Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle:
    ”Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota.”
    ”Selvä”, Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen.
    ”Kiirehdi”, Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.

    Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.

    – – –

    Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.

    Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.

    Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja…

    WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

    Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.

    Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.

    WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.

    Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.

    Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.