Klaanon

Avainsana: Oraakkeli

  • Isiemme synnit

    Ariez

    ”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
    ”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
    ”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
    ”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
    ”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
    ”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
    ”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.

    Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.

    Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
    Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.

    Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.

    Bothana

    Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.

    Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.

    Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.

    Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.

    Bartax

    ”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”

    Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.

    ”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
    Kuului hyväksyvää mutinaa.

    Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.

    ”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
    Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
    ”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
    ”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
    ”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”

    Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.

    ”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”

    Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
    ”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”

    Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
    ”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”

    Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
    ”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”

    Yleisö vastasi hurraten.

    Bartax virnisti häijysti.
    ”Otetaan kurssi kohti… Ath-Koroa.”

    Gunei

    Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.

    Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.

    Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua.
    Tai vähintään Mestarilla.

    Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
    Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.

    ”Isä Gunei!”
    Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
    ”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
    ”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
    Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
    ”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
    Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
    Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
    ”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”

    Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
    Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
    Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
    ”Haluatko nähdä?”
    Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.

    Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
    Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.

    Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
    ”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
    Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
    Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
    Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.

    ”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
    Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
    Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin.
    Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?

    He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.

    Oraakkeli

    ”Snork?”
    ”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
    Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
    Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
    ”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.

    Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
    Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
    ”Snork?”
    Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.

    ”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
    ”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
    ”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
    Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.

    ”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
    ”Snork.”
    ”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”

    Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
    Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
    Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.

    ”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”

    Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.

    ”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”

    Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.

    ”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
    Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
    ”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”

    Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
    ”Snork.”
    Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
    Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.

    Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.

    Zeeron

    ”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
    ”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
    ”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
    ”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
    ”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
    ”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
    ”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.

    ”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
    ”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
    ”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
    Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.

    ”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
    ”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
    Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.

    Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
    ”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
    ”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
    ”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.

    ”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
    ”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
    ”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
    Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
    ”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
    ”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
    Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
    ”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
    Musta matoran katseli –
    ”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
    Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
    ”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
    Anti olla.
    ”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”

    Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
    ”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
    ”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”

    Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
    Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
    ”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
    Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
    ”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
    ”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”

    Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
    ”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
    Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
    ”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
    ”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
    ”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”

    ”Vai ’Avde’”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
    Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
    ”Keskellä mielen pimeyden
    Vain yksi näkee totuuden
    Tuo Mies Punainen


    Ja pirstoo valheen, petoksen
    Tuo esiin valon totuuden
    Tuo Mies Punainen.    ”

    Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
    ”Hei!”
    Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
    ”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
    ”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
    Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
    ”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”

    Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
    ”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
    Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
    ”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
    Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”

    Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
    ”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
    ”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
    ”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
    ”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”

    Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
    ”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
    ”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
    ”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
    ”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
    ”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
    Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
    ”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”

    Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
    ”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
    ”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
    ”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”

    Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
    ”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
    Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
    ”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
    ”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”

    Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
    Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
    ”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
    Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
    Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
    ”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”

    He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”

    ”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
    ”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
    ”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
    Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.

  • Opi tuntemaan sienet

    Sieniä

    Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
    ”Snork.”

    Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
    Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
    ”Snork.”
    Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.

    ”Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
    ”Pahoittelen”, Suga vastasi. ”En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
    Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
    ”Snork.”

    ”Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi.
    Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
    Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
    ”Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. ”Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
    Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
    ”PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
    Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
    Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
    Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
    ”Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”

    Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
    ”Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!”
    Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
    Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.

    Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
    ”Ai te ette ole sama.”
    Pitääkö minun loukkaantua?
    ”Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
    ”EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.”
    On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
    ”Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
    ”MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
    Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua.
    No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
    Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.

    ”Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. ”Siitä on hetki.”
    Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. ”Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.

    Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
    ”Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. ”Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
    Oraakkeli hymähti. ”Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
    ”Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
    ”Minun sienieni!” Zeeron murahti. ”Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
    Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
    ”En pidä äänensävystäsi!”
    – isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
    ”Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.

    ”No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
    ”Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. ”Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
    Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.

    Zeeron tuijotti tapiiria.

    Tapiiri tuijotti Zeeronia.

    Zeeron tapiiria.

    Tapiiri Zeeronia.

    ”Snork.”
    ”Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
    ”Snork.”
    Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.

    Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde.
    Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
    ”Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
    ”Noh”, Suga aloitti, ”minun päässäni asuu, ööh…”
    Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
    ”Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. ”Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.”
    Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
    ”Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, ”miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”

    Sanan ’makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
    ”Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. ”Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
    Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. ”Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
    Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. ”Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
    ”Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. ”Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”

    ”Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
    ”Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. ”Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!”
    Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
    Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
    ”Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
    ”Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
    ”Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
    ”Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
    ”Snork”, tapiiri totesi.
    ”Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
    ”Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.

    Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
    ”Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. ”Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
    Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. ”Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
    Oraakkeli nyökkäsi. ”Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
    Zeeron pudisti päätään. ”Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
    Oraakkeli ei vastannut.
    ”Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. ”Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
    ”Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. ”Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
    Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. ”Aha. Kuka niin?”

    Oraakkeli hymyili. ”Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
    Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.

    ”Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. ”Mitä… mitä se tarkoittaa?”
    ”Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. ”Vai… haluaako se… uuden vartijan?”

    ”Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. ”Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
    ”En tiedä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”

    Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
    ”Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”

    Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi.
    Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
    ”Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet.
    Jep. Niinhän se menee.
    ”Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. ”Teidän päässänne siis on makuta?”
    ”Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
    ”Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. ”Välillä.”
    Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.

    Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan.
    Kiitos taas tästäkin tilanteesta.
    Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä.
    Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta.
    Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin.
    Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää?
    Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi.
    No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata.
    No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
    Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina.
    Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa.
    Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis?
    Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone.
    … ahaa.

    ”Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan.
    No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi.
    Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
    ”Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
    ”Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
    ”Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti.
    Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.

  • Hyvät, pahat ja tapiiri

    Eläin ei ollut varsinaisesti uljas.
    “Snork.”
    ”En tajua, miten suostuin tähän”, Summerganon sanoi suuren tapiirin selästä. Matka oli jatkunut jo puoli päivää, mutta pitkään Telakalla majaillut ratsu ei ollut juurikaan hidastunut. Se nimittäin ei liikkunut ylipäätään kovin vauhdikkaasti.
    Enkä minä tajua, miten Gurvana suostui siihen, sanoi toinen ääni Sugan päässä, mutta tilanne voisi olla pahempikin.
    ”Ai?”
    Voisin olla purkissa.
    ”Sopisi minulle vallan mainiosti”, toa tuhahti. Ulkoa päin tarkkailevalle olisi saattanut jäädä epätotuudenmukainen kuva Summerganonin mielenterveydestä, jos joku häntä olisi ulkoa päin tarkkaillut. Harva tervejärkinen puhui omalle päälleen. Hänen onnekseen häntä tarkkaili vain hänen takanaan eläimen selässä istuva Oraakkeli, jolle Manun ajatukset niinikään oli osoitettu.

    Soturimunkki hymähti hiljaa ja siirsi katseensa maisemiin. Matkalaiset olivat kulkeneet kärsäisän ratsunsa selässä melko rauhallista tahtia ja vain metsikköjen reunamia pitkin. Aukeat eivät ehkä olleet enää turvallisia – näinkin etelässä alkoi jo olla hälyttävän paljon näköhavaintoja Allianssin joukoista. Matka olisi ehkä onnistunut parissa tunnissa suurella merimetsolla, jolla Oraakkeli tapasi ratsastaa.
    Mutta ilmatila ei ollut yhtään aukioita turvallisempi. Riskejä ei kannattanut ottaa. Lehu-metsään ja Kummitusten suolle ei ollut enää pitkä matka.
    Isä Zeeronin löytäminen taas oli kokonaan oma haasteensa.
    “Saarenne on kaunis”, Oraakkeli avasi keskustelua rehellisen kuuloisena. “Jos ajat olisivat toiset, viettäisin mielelläni näissä metsissä enemmänkin aikaa.”
    Suga ja Manu olisivat vaihtaneet katseita, mikäli se ei olisi ollut fyysinen mahdottomuus.
    ”Se oli vielä kauniimpi ennen nazorakien tuloa”, Suga totesi sitten.
    Minulla oli viidakon keskellä oma luola, Manu ilmoitti, mutta se hajosi.
    “Valitettavaa”, Oraakkeli sanoi. Äänensävyn rehellisyydessä ja aitoudessa oli melkein jotain koomista. “Mikä luolasi hajotti?”
    Ilkeä torakkaupseeri, kasa typeriä skakdeja ja vaaleanpunainen jänismäinen otus.
    ”Se jänis”, Suga voihkaisi. ”Älä muistuta siitä.”
    Joo, ei. Me kävimme vilkaisemassa sitä tässä pari päivää sitten. Minulla on siellä vielä… kamoja. Tavaroita. Omaisuutta. Asioita. Käyn noutamassa ne jossain vaiheessa.
    Sugalla ei ollut juurikaan lisättävää. Suuri sinivalkoinen soturi mietti hetken asioita, joita oli Manun kanssa kokenut. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen oli sekaantunut.

    Sitten hän tajusi, että hänen pääkopassaan oli tällä hetkellä henkilö, joka oli joskus puukottanut häntä vatsaan.
    Ainakaan se ei ollut ollut pahantahtoista. Summerganon ei osannut kantaa kaunaa.

    Toissapäivänä nopean sairasosastotarkistuksen jälkeen (tohtori Kupe oli diagnosoinut hänelle pudotuksen jälkeen lähinnä ‘kovan kallon’) Suga oli kutsuttu Guardianin toimistoon. Tehtävä olisi kuulemma huippusalainen ja sitäkin vaarallisempi.
    “Olen pahoillani”, Guardian oli sanonut. “Joudumme survomaan Manun taas päähäsi.”

    Suga oli lähinnä kieltäytynyt kohteliaasti, koska viime kerta oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi migreeniä ja epämääräisiä mykologisia mielihaluja. Guartsu ei ollut ikävä kyllä ottanut kieltäytymistä vastaan.
    Mitä ilmeisimmin jokin Summerganonin mielessä oli osoittautunut Manulle optimaaliseksi ja mahdollisimman harmittomaksi säilöntäpaikaksi. Toa ei uskaltanut ajatella, mitä se kertoi hänen mielestään.

    Asensin muuten mieleesi pari lisäosaa, Manu totesi muina miehinä. Suga ei lähestulkoon jaksanut välittää, mutta huolen pilkahdus nousi esiin hänen miettiessään hieman tarkemmin, mitä makuta oli juuri sanonut.
    ”’Lisäosaa’?”
    Se oli paras sana, jonka keksin.
    ”Ja mitähän ne tekevät?”
    Tämä yksi blokkaa kaiken spämmin. Ei tosin ole idioottivarma.
    ”Ehkä en edes kysy, mitä ne muut tekevät.”
    ”’Lisäosa’ on mielenkiintoinen sanavalinta, makuta”, Oraakkeli liittyi keskusteluun. Hänen äänensävynsä oli neutraali, joten kumpikaan klaanilaisista ei voinut päätellä hänen mielipidettään siitä, että Manu asenteli lisäosia Sugan neokorteksiin.

    “Snork”, tapiiri lisäsi.
    “Sanopa muuta”, Suga töräytti taputtaen suurta kärsäkästä päälaelle. Hän koki asiakseen siirtää keskustelun jonnekin muualle.
    “Saanen kysyä, Oraakkeli hyvä…” Suga sanoi kääntyen hieman takanaan matkustavan soturimunkin puoleen, “… mistä mahdatte olla kotoisin? Jos on sopivaa kysyä.”
    Oraakkeli katsoi vanhoilla punaisilla silmillään Sugaa hetken ja vastasi lähinnä hymyllä. “En pahastu kysymyksestä, älä huoli. Minun ikäiselläni miehellä on ollut paljon koteja. Juuri nyt koen sen olevan etelässä, Ath-Koron lumikentillä.”
    “Ymmärrän, ymmärrän. Mutta mistä päin te… noh, tulette?”
    “En kovin kaukaa täältä”, Oraakkeli sanoi. “Saarella ei ollut nimeä. Mutta se ei ollut koskaan kotini, enkä koe kaipuuta sinne. Saari oli vain… vankila.”
    Manu yhdisti pikaisesti sanavalinnan kahleiden arpiin soturimunkin ranteissa.
    Tietysti, Sugaseni, hän sanoi tietäväisesti, kaikki valon matoralaiset tulevat alunperin Karda Nuilta, universumimme ytimestä.
    Sugan hämmennys sai Manun miettimään, oliko hänen paljastamansa informaatio salaisuus. Kaipa se oli.
    Mutta siitä on kauan, kun olen viimeksi edes kuullut koko paikasta. Olen ollut liian kauan pois veljeskunnasta. Tai en, olen ollut liian vähän aikaa poissa sieltä.

    “Ah, maailman sydän”, Oraakkeli hymähti. “Ensimmäinen muistoni. En tiedä, voitteko uskoa sitä, mutta se todella sykki. Sykki koko luomakunnalle elämää.”
    Soturimunkin silmäkulmassa oli haikeutta. “Toiseksi kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt.”
    Toa Suga näytti harvinaisen typertyneeltä. “Jaa”, pääsi soturin suusta. “Se on siis olemassa.”
    Minusta välillä tuntuu, että Mata Nuin ritarikunta haluaa minut hengiltä ihan syystä, Manu sanoi ilkikurisesti. Päästän ilmeisesti suustani heidän salaisuuksiaan melko helposti. Meillä onkin yhteistä historiaa enemmän kuin tarpeeksi. Helryx-kulta ei osaa pysyä minusta erossa kovin pitkään.
    ”En olisi uskonut kuulevani jonkun puhuvan Ritarikunnan johtajasta tuolla tavalla”, Suga sanoi virnistäen.
    Se nainen on hyvin säilynyt, Manu vastasi ilmaan jääneeseen kysymykseen. Suga päätti jättää asian sikseen. Kumpikin heistä tiedosti tässä vaiheessa halunneensa kysyä, mikä oli kaunein Oraakkelin koskaan näkemä asia, mutta tilaisuus meni tältä erää. Kohteliaisuus ei sallinut jatkaa aiheesta.

    ”Olet siis ottanut yhteen Ritarikunnan kanssa useita kertoja, pitääkö paikkansa?” Oraakkeli tiedusteli.
    Jep. Muutaman kerran jopa klaanilaisseurassa. Mäksällä ja minulla oli tapana vähän… pistää kapulaa niiden rattaisiin, näin sanoakseni.
    ”Ai, te olitte kavereita?” Suga ihmetteli. Hän ei ollut ollut tietoinen Manun ja Ämkoon yhteisistä tehtävistä.
    Onko jotenkin yllättävää, että minulla on kavereita? Manu närkästyi. Onhan Gurttukin kaverini. Ja Visu-kulta. Tawa ei jostain syystä taida pitää minusta, vaikka minähän jumaloin häntä!
    ”Vai että on Guardian kaverisi”, Suga hymähti.
    Minun puolestani, Manu sanoi ja hihitti äänekkäästi Sugan päässä. Tämä pyöritteli silmiään hieman.
    ”Jaha”, Oraakkeli sanoi ottamatta kantaa.
    Oli minulla kerran yksi toinenkin skakdikaveri, Manu väitti. Oraakkeli ja Suga kohottivat molemmat hieman kulmiaan. Pitkä juttu, Manu jatkoi.
    ”Meillä on aikaa”, Oraakkeli totesi. Tapiirin löntystysvauhti ei ollut muuttunut, vaikka Manu olikin ohjeistanut Sugaa suurentamaan suuntavektorin ja maaston virtuaalikoordinaatiston z-akselin välistä kulmaa.
    Jaa. No hyvä on. Oli kerran tämä eräs skakdi nimeltä Moltraz, mutta hän valitettavasti kuoli traagisesti.
    ”Kerro ihmeessä lisää”, Oraakkeli sanoi.
    Onko tuo ironiaa? Manu kysyi epäilevästi.
    ”Ei.”
    Hmm, no selvä. Minä ja hän olimme molemmat samassa ilmatyynyaluksessa, ja sitten sattui pieni välikohtaus.
    ”Keneltä varastettu alus?”
    Miksi se olisi varastettu?
    ”Kunhan ajattelin.”
    No oli se varastettu, ja Mata Nuin Ritarikunnalta tietysti. Eivät kauheasti pitäneet.

    Ilmatyynyalus oli vahingoittunut ritarikuntalaisten ampumista ohjuksista, ja nyt Makuta Nui kumppaneineen oli piiritetty. He olivat jossain päin Pohjoisen mantereen etelärannikkoa, ja ympärillä oli pelkkää kivikkoa.
    ”Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja ilman aseita”, kuului megafoniin huudettu ääni.
    ”Joo, ilman aseita”, Moltraz tuhahti pilkkaavasti. Heidän seuranaan aluksessa istuva vortixx, jonka nimeä ei niin makuta kuin skakdikaan tiennyt, sillä tämä oli mykkä eikä osannut kirjoittaa, istui vaiti taimmaisella istuimella.
    ”Minun pitänee lähteä tuonne”, Manu totesi lähes huvittuneena. Skakdin naama venähti.
    ”Niillä on aseet.”
    ”Ja minulla ei ole”, Manu naurahti, ”mikä tekeekin minusta paremman ihmisen, eikö totta.”
    Moltraz näytti hieman hölmistyneeltä, joten Manu jatkoi vielä: ”Ne voivat ampua minut kuoliaaksi, mutta moraalinen etulyöntiasema on minun.” Näin sanottuaan hän astui ovesta ulos.

    Heti astuttuaan ulos kädet ylhäällä makuta huomasi usean lasertähtäimen osoittavan rintaansa. Hän virnisti ja huudahti: ”Terve, pellet! Mitäs teille kuuluu?”
    ”Hauskaa, Makuta Nui, hyvin hauskaa”, vastasi naisen ääni jostakin joukkojen rivien takaa. Kivikolla seisoi leveä rintama raskaasti haarniskoituja sotilaita, joista jokaisella oli järeä zamorkivääri. Makuta laski kätensä lepahtavalla liikkeellä huudahtaen: ”Toa Helryx, oletan!”, mutta kuullessaan noin viidenkymmenen varmistimen naksahtavan hän kohotti nopeasti kätensä taas ylös. ”Eikö tämä ole vähän liioittelua? Viitisenkymmentä soturia yhtä miestä vastaan?”
    ”Olet makuta, vaarallinen olento. Me vihaamme makutoja.”
    ”Olen rakastaja, en taistelija.”
    ”Niin varmasti.”
    ”Voin näyttää sinulle”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa häiriintyneen härskiin ilmeeseen, jota kukaan ei sen kummemmin haluaisi kuvailla. Sotilaiden välistä astui esiin sinihaarniskainen toa. Naisen tyylikäs haarniska oli varmasti kalleinta laatua, mitä Artakhalta sai ostettua, ja Manu jos kuka tiesi, miten kallista se oli. Hän kun vaivoin oli päässyt pakoon luojaruhtinaan saarelta.
    ”Tuokaa vanki parakkiini”, Helryx totesi ilmekään värähtämättä katsoessaan makutan punaisiin silmiin.

    Manu istutettiin väkisin tuoliin vastapäätä Helryxiä. Heidän välissään oli pöytä.
    ”Jaha, kuulusteluasetteluko?” Manu tuhahti. Helryx viittasi vartijansa poistumaan. Makuta virnisti jälleen. ”Ajattelitko pystyväsi selviämään yksin minusta, jos ryhdyn väkivaltaiseksi?”
    ”Kyllä.”
    ”Aha. No se ei ole fiksua, neiti hyvä.”
    ”Makuta on hyvä ja muistaa paikkansa tässä universumissa.”
    Manu risti käsivartensa loukkaantuneensa ja keikkui tuolillaan hieman takakenoon nostaen jalkansa pöydälle. ”Sinä et, tyttöseni, sano minulle, mikä on minun paikkani. En minäkään käske sinua painumaan suojelemaan jotain riivatun saarta, kuten toat yleensä tekevät, enhän?”
    ”Et sano, sillä se ei ole ikinä ollut tehtäväni”, Helryx totesi huvittuneena.
    ”Kyllähän minä sen tiedän”, makuta vastasi keikkuen hieman lisää tuolillaan. ”Tiedän sinusta yhtä sun toista.”
    ”Ihanko totta”, toa vastasi ivallisesti ja risti itsekin kätensä. Nostipa hän vielä jalkansakin pöydälle makutaa matkien.
    ”Sinä käsket minua ottamaan oman paikkani, mitä? Onko muiden makutojen touhu sinusta hyväksyttävämpää kuin se, mitä minä teen?”
    ”He yrittävät valloittaa maailman, sinä olet vain rappiolla.”
    ”He ovat jo valloittaneet maailman, ja jos minä olen vain rappiolla, miksi halusit pidättää minut?”
    ”Olet varastanut jotain.”
    ”Hemmetin Artakha, eikö se voisi joskus pitää ison turpansa kiinni”, Manu voihkaisi ja kaatui tuolillaan selälleen. Helryx kalpeni hieman, ja Manu ehti huomaamaan reaktion noustessaan tuoliltaan. ”Ai. Ilmeisesti ei.”
    ”Sinä… tiedät Artakhan saaren sijainnin?”
    ”No… joo.”

    Manu mietti hetken. Kaikki, jotka olivat tienneet Artakhan sijainnin, oli teurastettu ajat sitten. Myös Ritarikunnan omat agentit.
    Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ajatus juoksi.
    ”Mitä minä varastin?” Manu kysyi viattomuuden olemusta tavoitellen. Epäonnistuminen oli täydellinen.
    ”Ritarikunnan aluksen, ja jo siitä hyvästä sinut voisi tuhota, mutta jos tiedät Artakhan sijainnin, meillä ei ole edes valinnanvaraa. Sinun on kuoltava.”
    ”Luuletko, että minä enää muistan, miten sinne pääsee?” Manu yritti. Hän rapsutti takaraivoaan katsellessaan, kuinka Helryx tutkiskeli häntä laskelmoivasti katseellaan.
    ”Yhdessä asiassa olet ainakin puhunut totta”, Helryx sanoi yllättävän huvittuneesti. ”Et ole taistelija.”
    ”Pitäisikö minun loukkaantua?” Manu kysyi kuivasti kumartuen pöydän ylle niin lähelle Helryxiä, kuin uskalsi. Helryx nojautui itsekin lähemmäs Manua.
    ”Mikäli et tiedosta sitä itse, kyllä”, toa vastasi vino hymy huulillaan. ”Veikkaisin voivani tappaa sinut itse.”
    Manu nojautui vielä aavistuksen verran lähemmäs sanoen: ”Et sinä oikeasti edes voi. Minä olen aivan liian karismaattinen, charmantti ja attraktiivinen.”
    ”Et todellakaan”, Helryx sanoi yrittäen pidätellä naurua. Kumpikin oli kumartunut pöydän ylle ja tutkivasti toisiaan tuijottavat silmät olivat ehkä kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydellä toisistaan.
    ”Olen älykäs, komea ja vaatimaton”, Manu väitti virnistäen leveästi.
    ”Olet itsekeskeinen, röyhkeä kleptomaani”, Helryx sai sanottua, ennen kuin – hänen omaksi järkytyksekseen – Makuta Nui suuteli häntä. Hän oli aliarvioinut juuri mainitsemansa röyhkeyden. Shokista toipuminen vei vain hetken, ja hän oli valmiina ponkaisemaan parakin ovesta pakenevan makutan perään.

    Mutta jokin esti häntä. Kun hän yritti nousta, hänen kätensä ei lähtenyt liikkeelle. Sillä se kytketty pöydänjalkaan käsiraudoilla.
    ”Minun käsiraudoillani”, Helryx sanoi ääneen hieman järkyttyneenä. Tästä ei ikinä mainittaisi kenellekään. Ei kenellekään.

    Manu juoksi vartijat perässään kohti ilmatyynyalusta. Hän oli saanut yllätettyä ovella odottaneen vartijan ja ryöstettyä tältä kaksi sirpalekäsikranaattia. Zamorammuksia viuhahteli hänen päänsä ohitse uhkaavan läheltä.
    Ei paha sihti ollenkaan, Manu ajatteli. Mutta nehän ovat Ritarikunnan agentteja.
    Seuraavaksi singolla ammuttu ohjus ohitti Manun niin läheltä, että paineaalto heitti hänet pois liikeradaltaan. Hän paiskautui alas kalliolta ilmatyynyaluksen kyljen räjähtäessä, mutta sai iskettyä prototeräskoukuksi muuttamallaan kädellä kallioon kiinni. Toinen käsikranaateista putosi mereen.
    ”Mitä helvettiä”, makutan suusta lipsahti. Pahasti vaurioitunut ilmatyynyalus oli pudonnut aivan lähellä olevalle kielekkeelle. Makuta arvioi selviämismahdollisuuksiaan. Kallio, josta hän roikkui, oli lähes pystysuora. Häntä ei nähtäisi, ellei joku kävelisi aivan reunalle katsomaan. Liekehtivästä aluksesta pisti päänsä ulos Moltraz, joka viittoili hänelle.
    ”Makuta Nui! Täällä näin!”

    Pentele, tuo idiootti paljastaa minut vartijoille, Manu manasi mielessään. Hän katsoi vuoron perään kädessään olevaa kranaattia ja ilmatyynyalusta.

    Ja sitten, Oraakkeli hyvä, Manu sanoi tärkeästi, minä yritin pelastaa Moltrazin heittämällä kranaatin ylös kallion päälle, vartijoiden pään menoksi. Mutta en osunut, ja he ampuivat skakdiparan ja vortixxin.
    Oraakkeli näytti epäuskoiselta. ”Miten jäit sitten henkiin?”
    Manu tuijotti Oraakkelia poissaolevasti. Hän oli todellisuudessa heittänyt kranaatin ilmatyynyalukseen, joka oli räjähtänyt matkustajineen pieniksi ja matkustajien tapauksessa verisiksi palasiksi.
    No minä uin pois saarelta.
    ”Selvä”, Oraakkeli naurahti olkiaan kohauttaen. “Se oli varmasti huomattavasti helpompaa ennen nykyistä… tilannettasi.”
    “Sanopa muuta”, Suga mutisi miettien, miten saisi raavittua kutisevaa kohtaa pääkallonsa sisällä. Manu ei ilmeisesti osannut asettua aloilleen.
    Ystävät ovat parhaita ystäviäni, mutta ruumis on…
    Sekava ajatus loppui kesken.
    ”Et ole ihan varma, mitä yritit sanoa, vai mitä?” Suga sanoi monotonisesti. Mielikuva päänpudistuksesta heittäytyi hänen aivoihinsa.
    Täytyy sanoa, että matkamme Zakazin kautta Nynrahille lähensi minua, Guartsua ja Tongua. Olen myös ollut parilla keikalla herra Ilonpilaajan mukana, ja siinä on hieno mies, vaikkei Gurvanan kanssa tulekaan toimeen. Sitten on vielä Kepe, joka tuntuu välillä olevan ainoa, joka ymmärtää puhettani. Sinänsä mielenkiintoista.

    “Ja sitten sinulla on minut”, Suga sanoi naamiollaan ehkä maailman mielenkiintoisin ilme.
    Aivan, vanha kunnon Suga! Miten pärjäisin ilman sinua.
    Oraakkeli katsoi ilmeettömänä saman ruumiin jakavia mieliä. ”En osaa sanoa tähän mitään.”
    ”Ehkä niin on hyvä”, Suga sanoi hymyillen epämääräisesti, mihin Manu vastasi: Voisin viimeistellä aiemmin aloittamani virkkeen.
    ”Älä.”
    En sitten.

    Hetken oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta aluskasvillisuuden kahinaa tapiirin tehdessä siitä selvää. Eläin oli pysähtynyt ruokailemaan.
    Vihollisia on tullut hankittua vähän enemmän kuin ystäviä. Niitä jotenkin vain… kertyy, tiedättekö, Manu pohti.
    “En kiellä”, Oraakkeli vastasi hiljaa. Vihaiset silmät isä Bartaxin hupun peitosta katsoivat häntä hänen muistoissaan. “Niin tapahtuu, kun elää näin pitkään. Osa niistä on löytynyt jopa ystävien joukosta.”
    Ha. Ha ha. Ha ha ha.
    ”Mikä naurattaa?” Suga kysyi. Hän hieroi päätään, jota oli alkanut särkeä. Sitten puun oksa iski häntä otsaan, ja hän oli pudota tapiirin kyydistä. Matka oli ilmeisesti jatkunut.
    Minä kerroin kerran Guardianille siitä, kun lähdin Veljeskunnasta. Mutta se tarina ei tainnut olla ihan totuudenmukainen. Manu piti lyhyen miettimistauon. Tällä kertaa aiheena oli, oliko yksikään hänen elämäntarinoistaan totuudenmukainen. Hän päätti jättää mokoman pohtimisen myöhemmäksi.
    Kuten ehkä tiedätte, Abzumo ja minä olimme työpari kauan sitten.
    Inho valtasi Sugan kasvot. Niin kävi harvoin. Hän oli taistellut montaa vihollista vastaan, mutta yksikään ei ollut kuvottanut häntä enemmän kuin Makuta Abzumo. Oraakkeli käänsi katseensa pelloille, jotka näkyivät vain vaivoin puiden välistä.
    “Kohtasin Abzumon jonkin aikaa sitten”, soturimunkki sanoi. “Toivon, että se kerta jäi viimeiseksi…” hän laski äänenvoimakkuuttaan, “… ja olkoon isä Ath hänen sielulleen armollinen, jos sitä vielä jäljellä on.”
    Suga tunsi tarvetta sylkäistä, mutta se tarve ei ollut hänen omansa. Manu sylkäisi hänen suullaan. Ei sillä Tren Kromin sikiöllä ole sielua. Kerran pidin häntä ystävänäni, nyt hän on tehnyt pahoja asioita.
    Jälleen kerran Manu joutui miettimään sanojaan. Eikö hän itse ollut tehnyt pahoja asioita?
    Ei pidä miettiä liikaa, tai kohta huomaa itkevänsä jokaikisen maailman elävän olennon puolesta, Manu tuumaili huomaamattaan virtuaaliääneen.

    “Mitä luulet”, Oraakkeli kysyi hiljaa. “Onko Abzumo kuollut?”
    Hah, minä yritin tappaa hänet useaan kertaan. Nazorak-pesissä kerran. Toisen kerran atheonistien kaupungissa. Ja myös ennen Klaaniin liittymistäni kerran tai pari. Minä en onnistunut siinä, ja jos sinä onnistuit, Oraakkeli hyvä, olet minun puolestani virallinen makutaintappaja.
    “Minä en ollut se, joka työnsi miekan hänen rintakehänsä läpi”, Oraakkeli sanoi ääni huokuen syvää kunnioitusta. “Se oli Matoro Mustalumi.”
    Matoro, hyvä poika. Olisin laittanut sen ankkurin hänen päähänsä, jos hänellä ei olisi sitä naamiota.
    ”Minkä ankkurin?” Suga kysyi kylmien väreiden kiiriessä hänen selkäpiitään pitkin.
    ”Mikä naamio?” Oraakkeli kysyi kiinnostuen. ”Miksi se on erikoinen?”
    Naamio, aivan, Manu sanoi jättäen Sugan kysymyksen huomiotta. En tiedä, huomasitko sinä, ystäväiseni, mutta siinä naamiossa oli jotain eriskummallista. En pidä siitä.
    Oraakkeli näytti mietteliäältä. Nimettömän mielenlukijan ajatuksissa oli selvästi käynnissä jotain, josta hän ei matkakumppaneilleen puhunut. Av-matoran tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Paljon enemmän.
    “En kieltämättä luota naamioihin, jotka yrittävät jäljitellä Nimdaa. Olen yllättynyt, että edes Komau on niinkin vakaa kuin on. Moni muu yritys on… loppunut huomattavasti vähemmän kauniisti.”

    Keskusteluista saa hyvinkin mielenkiintoisia, kun minä tiedän paljon sellaista, mistä en kerro, Oraakkeli, ja sinä teet samoin. Ja Suga ei tiedä oikeastaan mitään. Ei pahalla, Suga, makuta naurahti.
    “Älkää minua huomatko, ohjaan tässä vain tapiiria”, Suga iski väliin. Hän ei oikeastaan välittänyt kuulla liikaa asioista, joita ei ymmärtänyt. Selecius-keskustelu arkistonhoitajien kanssa oli jo herättänyt enemmän kysymyksiä kuin hän halusi mietittäväkseen. Jotkut kysymykset olivat vaarallisia.
    “Snork.” Tapiiri kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeääkin sanottavaa.
    “Makuta Nui hyvä”, Oraakkeli jatkoi, “en salaile tietoani omaksi ilokseni. On vain asioita, joista teidän ei ole hyödyllistä tai ehkä edes viisasta tietää vielä. Ymmärrättehän?”
    Voi, ymmärrän toki, vaikka rohkenen olla eri mieltä. En ole lainkaan varma, että puutteellinen informaatio on minulle hyväksi. Olen nähnyt kaikenlaista. Mutta itse olen pimittänyt rakkailta admineiltamme yhtä sun toista. Kuten sen, mitä keskustelin Punaisen Miehen kanssa. Vaikkakin Visokki tietää nyt. Varmistin, että joku tietää, jos satun… hmm, tuhoutumaan lähiaikoina.

    ‘Punaisen Miehen’ maininta nostatti tapiiriratsastajien ylle kiusallisen hiljaisuuden. Suga näki silmäkulmastaan, että Oraakkeli halusi melkein sanoa jotain, mutta ei tohtinut kysyä. Lopulta soturimunkki puhui.
    “Yhteinen vihollisemme”, athisti sanoi, “on yksi niistä syistä, miksi en voi kertoa teille kaikkea. Hän pukee tietämättömyyden varjon ylleen viittana. Ja minusta tuntuu, että hän on valmis tappamaan tuhotakseen epätoivotun tiedon. Ehkä pahempaakin.”
    Oraakkeli henkäisi syvään. “Hän ja osapuoli, jonka käskyjä hän noudattaa, ovat odottaneet jo kauan toteuttaakseen suunnitelmansa. Ja en usko, että he antavat Klaaninne seisoa tiellään.”
    Yhteinen vihollinen, Manu maisteli sanoja. En menisi suoraan väittämään Punaista Miestä vihollisekseni. Samaan tapaan kuin en sanoisi Helryx-kultaa vihollisekseni, taikka Artakha-veikkosta. Heissä kaikissa on potentiaalinen ystävä.
    Oraakkeli katsoi Sugan takaraivoa synkästi, ja Manu kiirehti lisäämään: Toki ymmärrän suhtautumisesi Punaiseen Mieheen. Tunnen tarinan kyllä.

    Oraakkelin kulmat kurtistuivat hieman. “Viimeinen kirjoitettu versio tarinasta tuhoutui uskomme katedraalin mukana. Kaikki hänen nappulansa asettuvat paikoilleen liiankin hyvin.”
    “Hmh”, Suga mietti ääneen. “Sopii miettiä… voiko henkilö, jolla on noin vahvat omat päämäärät olla lopulta kovin vahvasti Allianssin puolella?”
    Hän on Allianssin puolella täsmälleen niin kauan kuin hänelle sopii, Manu totesi, kuten Abzumokin. Häntä ei kiinnosta, mihin torakkavaltakunta loppujen lopuksi pyrkii. Skakdit vain palvelevat rahaa, ja zyglakit eivät taida enää juurikaan liikuskella samassa porukassa muiden jäsenten kanssa.
    “Mutta kumpia nappuloita yhteinen vihollisemme liikuttaa?” Oraakkeli kysyi. “Mustia vai valkoisia?”
    “En väitä ymmärtäväni shakkia paljoakaan, mutta”, Suga aloitti nieleskellen, “sisältyykö tähän metaforaan myös… punaiset?”

    Kysymys oli kaikin puolin hiljentävä.
    “Siinä tapauksessa hän on ymmärtänyt shakin säännöt harvinaisen väärin”, Oraakkeli hymähti.
    En voi väittää, että kukaan pelaisi tätä peliä sääntöjen mukaan. Minä en ainakaan. Säännöt on tehty rikottaviksi.
    ”Asenteesi on käynyt harvinaisen selväksi”, Suga sanoi purevasti. ”Yksi sellainen kirjoittamaton kohteliaisuussääntö kieltää tulemasta tiettyä etäisyyttä lähemmäksi. Pitäisi jättää oma tila. Sinun etäisyytesi minusta on tasan nolla.”
    Eeeeehkä, se vähän riippuu etäisyyden määritelmästä.

    Suga silitti tapiirin päätä happamana.
    “Toivottavasti meidän etäisyytemme tämän ‘Zeeronin’ tyyssijasta ei ole enää kovin pitkä”, soturi sanoi voipuneena. “Voisin kaivata jotain tähän jomotukseen.”
    Se jomotus olen minä.
    “Kuten sanoin.”

    Oraakkelilla oli selvästi hauskaa tapiirin peräsimen päällä. Hän ei vain päästänyt juurikaan kevyttä hymähdystä voimakkaampia ääniä. Hekottelu ei ollut Oraakkelin ‘juttu’. “Uskon kyllä, että arvon makutamme aistii hänen läsnäolonsa kunhan vain olemme tarpeeksi lähellä.”
    “Toivottavasti”, Suga sanoi. “Ei sillä että en nauttisi matkanteosta, mutta silti.”
    Kärsäeläin tallusteli eteenpäin autuaan tietämättömänä määränpäästä tai retken agendasta. Se oli juuri löytänyt ison satsin harvinaisen maukkaita sieniä.

    “Snork.”

    Hökkeli metsässä, sieniä

    Sammalen ja hämähäkinseitin peittämä mieshahmo hihitteli talonsa nurkassa. Hän oli viimein saanut järjesteltyä viimeisen kahden viikon sienihankinnat puuhyllyynsä täydellisessä kronologisessa järjestyksessä. Älkää kysykö, miksi.

    “Elämässä täytyy pitää yllä jotain järjestystä!” Zeeron vastasi mökin akustiselle tyhjyydelle ennen kuin löi vahingossa jalkansa lattialleen jättämäänsä sopanhämmennyskarahkaan.
    Ja kuuteen muuhun asiaan.
    Ja niihin asioihin, jotka oli pinottu kuuden muun asian päälle.

    “EIKÖ SINULLA OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ?” sienimunkki rääkäisi. “Minä luulin, että tuolla jossain oli joku sota tai jotain!”
    Niin, no, siitä puheen ollen.
    Metsäilman täytti helvetillinen ääni. Se oli kovempi kuin mikään ääni, joka oli koskaan kaikunut saarella. Zeeron rojahti tavarapinonsa päälle kämmenet kuuloelimiensä suojana. Ääni kaikui kaikkialla metsässä, ehkä jossain kauempanakin.

    “MITÄ HELVETTIÄ?”
    Sanopa muuta.

    Metsänreuna

    “MITÄ HELVETTIÄ?” Suga esitti täysin kohtuullisen kysymyksen. Kumpiki tapiirillaratsastaja oli kellahtanut maahan tapiirin kaatuessa jysäyksen voimasta ja säikähdyksestä. Nyt eläinparka ravasi ympyrää heidän ympärillään rääkyen korviaraastavasti.
    Sanoisin alkeellisten aistihavaintojesi perusteella, että meistä vasemmalla oli aika ikävänlaatuinen räjähdys.
    ”Vasemmalla”, Oraakkeli voihkaisi noustessaan ylös.
    En minä tiedä, mikä ilmansuunta siellä on.
    ”Koillinen. Ja mikä siellä räjähtikään, teki varmasti selvää jälkeä aika isosta alueesta”, Suga mietti. ”Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut.”
    He kaikki tiesivät, että Sugan toive oli turha.

  • Diplomatian öljytyt rattaat

    Bio-Klaani, Keskisuuren kasteen sisäpiha

    Syksyisen sisäpihan punakeltaoranssi värimaailma ja nurmilla tuijottavat klaanilaiset toivottivat portista saapuneet matkalaiset tervetulleiksi. Useampi kymmenkunta kaapuihin verhoutuneita athilaisia soturimunkkeja marssi kulkueena pieniä sorapolkuja pitkin. Kaapuja oli tummansinisiä, kirkkaan valkoisia ja haalean ruskeita, mutta kärjessä marssi kolme soturimunkkia erityisen mustissa, mutta punaisin rukoustekstein kirjailluissa kaavuissa. Riisihattua päässään kantava ta-matoran käveli vasemmalla puolella, vanhaa sinistä Pakaria käyttävä soturimunkki oikealla. Keskellä ja aivan kulkueen kärjessä käveli haalean kultaista Shelekiä käyttävä vanha nainen, jonka silmät olivat sokeat mutta viisaat.
    Tunnelma oli seremoniallinen. Matkalaisten kerrottiin saapuneen pitkän matkan etelästä linnakkeeseen, ja Keskisuuren kasteen sisäpiha oli somistettu juhlaviin väreihin. Poissa olivat taisteluarvet, jotka zyglakien viikkojen takainen yllätyshyökkäys oli jättänyt aukion maaperään.
    Klaanin kansa teki parhaansa unohtaakseen sodan kauhut edes hetkeksi. Viime aikoina ei ollut ollut paljoakaan syytä juhlimiseen.

    Sorapolun toiselta puolelta, suuren kivisen linnakemuurin alta käveli toinen joukkio. Bio-Klaanin kolme johtajaa, Tawa etunenässä sonnustautuneena näyttävään koristeelliseen violettiin viittaan, saapuivat aukiolle suosionosoitusten saattelemina.
    Adminit ja athistien kärki kohtasivat aukion keskellä seisovan suihkulähteen edessä. Vesi valui verkkaisesti soturipatsaan kivihaarniskaa pitkin. Adminkolmikon katseet kävivät patsaassa, joka esitti moderaattorien entistä johtajaa.

    DN, Guardian pohti haikeana. Sinua olisi kyllä kaivattu tässä sodassa.
    Tawan ja Visokin ajatukset kävivät samoilla linjoilla. Sen näkemiseen ei tarvittu mielen silmää.

    Adminit ja athistien johto pysähtyivät sorapolulle lähteen eteen. Tawa katsoi soturimunkkien Pyhää Äitiä silmiin ja nyökkäsi hymyillen.
    “Pyhä Äiti”, Tawa sanoi. “Tervetuloa Bio-Klaaniin.”
    ”Kiitoksia, Bio-Klaanin adminit”, matoran vastasi yhtä kunnioittavaan sävyyn. ”Kiitos, että soitte meille suojan muurienne sisältä tänä vaikeana aikana. Olemme saapuneet rauhan, kenties liittolaisuuden merkeissä.”
    Tawa kumarsi kevyesti rikkomatta katsekontaktia. “Ja olemme kiitollisia siitä. Klaanilla ei ole näinä aikoina liikaa ystäviä.”
    ”Olisiko mahdollista majoittaa joukkomme jonnekin niiden neuvottelujen ajaksi, jotka epäilemättä seuraavat?”
    Guardian koki pakottavaa tarvetta vastata. “Arvon Pyhä Äiti, jos se on vain joukoillenne arvollista, Telakan vanhoissa kasarmeissa on kyllä tilaa. Jos he eivät vieroksu Äm… tarkoitan, veljeskunnan matoraneja.”
    ”Eivätköhän he pärjää”, Mestari vastasi muodostaen huulilleen hauraan hymyn. ”Heidän pitäisi kyetä suvaitsevaisuuteen tarpeeksi hyvin. Sitä me vaadimme munkeiltamme. Valitettavasti kaikki eivät aina sellaiseen kykene, edes ylimmällä tasolla. Kaikki me olemme erehtyväisiä, valitettavasti.”
    Adminit nyökkäsivät pitkään. Tawan katse kävi yleisössä. Myös ah-niin-suvaitsevassa klaanilaisjoukossa oli epäileviä katseita. Muukalaispelkoiset silmät kysyivät paljon, paljon kysymyksiä. Keitä kaapuihin sonnustautuneet muukalaiset olivat? Mikä oli tämä kummallinen etelän jumala, jota he palvoivat? Ja ennen kaikkea, olivatko he luotettavia?

    Niin pelokkaita, Tawa mietti. Mitä oli tapahtunut Klaanille, jonka hän oli rakentanut? Paikalle, jossa eri rodut ja uskontokunnat olivat joskus eläneet harmoniassa?
    Ehkä heillä on syytäkin? kuului Visokin vastaus toan alitajunnan sopukoista. Heidät on petetty liian monesti.

    Meidät on, Visu. Ei ole mitään ‘niitä’ ja ‘meitä’.
    Sininen ussal liehui korkealla lipputangossa kuulaan sinivalkeaa taivasta vasten.

    ”Tässä on ystäväni Oraakkeli”, Mestari totesi ja laski kätensä vierellään seisovan muinaista naamiota kantavan miehen olkapäälle, ”ja Sadjen te olettekin jo tavanneet.”
    Sadje nosti riisihatun päästään ja kumartui. “Ilo tavata jälleen, neiti”, ta-matoran sanoi pirteästi.
    “Samoin”, Tawa vastasi. Hän ei voinut olla huomaamatta suhteellisen tuoreita palovammoja munkin kämmenselissä ja arpia tämän naamiolla. Kaikesta huolimatta matoran tuntui olevan yllättävän hyvällä mielellä.
    “Tervehdin teitä, adminit”, Oraakkeliksi kutsuttu matoran sanoi. “Toa Tawa, Guardian, Visokki. Olen kuullut teistä jokaisesta hyvin paljon. On ilo nähdä, että puheet eivät olleet liioittelua.”
    Gee jäi katsomaan Oraakkeliksi kutsuttua hahmoa pitkään silmiin. Hän ei saanut millään päähänsä, mikä tässä oli tuttua. Jokin häiritsi skakdia.
    ”Siirtyisimmekö johonkin yksityisempään paikkaan hoitamaan diplomatia pois alta, ystävät? Matka oli pitkä ja rasittava, suokaa anteeksi”, Pyhä Äiti sanoi sitten.
    “Täysin ymmärrettävää”, Tawa sanoi nyökäten. “Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, kävellään muurinharjaa pitkin ylläpitosiipeen. Näkymä on kyllä sen arvoinen.”
    “Sopii mainiosti.”

    Vau, Visokki naurahti Guardianin mielessä. Tawa on tänään aika virallinen.
    Tiedän. En aikonut lopettaa asiasta muistuttamista ihan heti.
    Guartsuvuori!     Visokki hymähti.
    Tuo oli halpaa.

    Kolme matorania ja adminit suuntasivat kohti ylläpitosiipeä muiden athistien lähtiessä telakoille erään Tawan nopeasti tehtävään nimittämän matoralaisen opastamana. Muurilta lankesi näkymä kauniiseen pieneen metsikköön, joka erotti linnoituksen merenrannasta. Merelle ulottui vain uloin muuri ja sekin vain yhden tornin verran.
    ”Liittolaisuudestako puhuitte, Pyhä Äiti?” tiedusteli Tawa, ja Guardian huomasi hänen äänessään optimismia, jota ei ollut kuullut viikkokausiin. Hän piti sellaista hyvänä merkkinä ja raapi nyt aavistuksen verran mietteliään näköisenä sinistä harjaansa.
    ”Aivan, tosiaan”, vanhus vastasi. ”Niin minä taisin puhua. Kenties meidän soturimunkkimme voisivat avustaa teitä sodassa Allianssia vastaan, sillä tämä on julistautunut meidänkin vihollisiksemme. Nazorakein sotalaiva kaappasi hetkellisesti yhden meidän joukostamme, Sadjen, kuten myös teidän klaanilaisianne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, heistä kaksi on yhä vankina niiden torakoiden laivalla. Ja sitten Makuta Abzumon tapaus.” Pyhä Äiti huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
    “Tronie ja Ruki”, Tawa vastasi. “Lisäksi kohtasitte ilmeisesti myös Killjoyn. Hän on ainoa, joka ei palannut siltä tehtävältä.”
    ”Killjoy”, Oraakkeli lausui neutraalisti. Pyhä Äiti nyökkäsi. ”Surullinen tapaus tosiaan. Käsittääkseni se makuta myi hänet Pimeyden metsästäjille, ties mitä ne tälle lupasivat.”
    Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Kumpikin muisti keskustelun Killjoyn kanssa viikkoja sitten. Jos metsästäjät olivat saaneet käsiinsä jopa Killjoyn, tilanne ei vaikuttanut hyvältä Geen kannalta. Pimeyden metsästäjien etsintäkuulutettu numero 2 oli saatu kiinni. Kuinka kauan kestäisi, että he saisivat numero yhden vainun?
    “Olen pahoillani, että en voinut tehdä paljoakaan ystävänne pelastamiseksi”, Oraakkeli jatkoi. “Hullu makuta oli silloin jo kaukana.”
    Guardian tuhahti virnistäen kelmeästi. “Ystäv-”
    “Ei ole pahoiteltavaa”, Tawa keskeytti. “Sentään tämän makutan aika on vihdoin ohi.”
    “Siitä, ja siitä, että olen vielä elossa minun on kiitettävä jäsentänne, Toa Matoroa. Sääli, että hän ei ole paikalla.”
    “Sääli, kyllä”, Tawa vastasi hymyillen. Guardian ei ollut yhtä positiivinen – skakdin kasvoille ilmestyi epäilyksen hyöky ja tämän kulmat kurtistuivat.
    Ja mistäköhän sinä sen tiedät? Guartsu mietti vilkaisten Oraakkelia. Soturimunkki vastasi tietäväisellä hymyllä.

    Joukko ohitti linnoituksen etelämuurin suuret holvikaari-ikkunat, joilla seisoi keihäät tanassa partio Klaanin matoraneja. Vartijat räväyttivät paniikinomaisesti kätensä lippaan, kun admin-kolmikko käveli ohi.
    Minä en rehellisesti sanottuna usko, että se makuta kuoli, Visokki myönsi yksityisesti Geelle.
    Ja miksihän et? skakdi vastasi, vaikka oli oikeastaan melko samoilla linjoilla.
    Eivät ne tunnu osaavan kuolla. Kun miettii Manuakin. Se…
    No joo. Mitä Manusta?
    Tuota… eipä erityisemmin mitään.
    Guardian huvittui huomatessaan Visokin muuttuvan hieman tummemman punaiseksi. Mistähän tässä oli kyse?
    ”… ja koko katedraali paloi päreiksi”, Sadje päätti virkkeen, jonka alkua Gee ei ollut ajatuksissaan huomannut kuunnella. Nyt hän terästäytyi ja keskittyi keskusteluun.
    “Olen pahoillani”, Tawa sanoi katsellen kolmea athistia. “Olen todella pahoillani.” Sähkön toa tiesi, miltä tuntui olla koditon ja vailla turvapaikkaa. Hän oli elänyt sen kaltaista elämää ennen kuin oli tajunnut, että joskus kotia ei voi löytää etsimällä.
    Joskus se piti luoda itse.

    “Tuhansia vuosia athismin historiaa paloi sen katedraalin mukana!” Sadje sanoi alakuloisena. “Tuhansia!”
    “Kirjat ehkä, Sadje”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Ehkä niin olikin aika. Isä Athin tarina ei elä paperilla, jolle sen painoimme.” Vanha munkki naputti haalean sinistä otsaansa sormellaan. “Se elää meissä. Ehkä Bartax teki tietämättään edes jollain tapaa oikein. Kirjastollinen historiaamme, Nimdan legendaa… kuvitelkaa se vaikkapa makuta Abzumon käsissä.”
    Kukaan ei halunnut kuvitella. Joukkion matka kävi suuria auringon kultaamia holvikaarikäytäviä pitkin kohti admin-siipeä. Admin-torni, tai “Klaanitorni”, kurottui joukkion edessä korkeammalle kuin yksikään Bio-Klaanin rakennus. Jopa tähtitorni ja rantaviivan majakka kalpenivat sen edessä.
    Kaksi kappaletta Toa-vartijoita veti tummanpuhuvat eebenpuiset ovet auki joukkiolle tehden kunniaa administolle. Sinitaivaalta hehkuvan aurinkoparin valo paljasti tummanpunaisen kokolattiamaton ja syvälle Klaanitornin sisälle kaartuvan käytävien ryppään.
    ”Oliko liittolaisuuden tarjoaminen pääsyy siihen, miksi saavuitte niin kiireellä?” Guartsu tiedusteli yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän epäluuloiselta, vaikka tiedosti, ettei huijaisi athisteja. Sen verran taitavia nämä selkeästi olivat tulkitsemaan muiden aivoituksia.
    ”Voi, minun pääsyyni tällä hetkellä, ystäväiseni”, Mestari totesi, ”on se, että tahdon tavata saarellanne asuvan Isä Zeeronin. Kenties tiedätte hänen oleskelevan saarella.”

    Tawa, Guardian ja Visokki jakoivat keskenään katseen, joka ei varsinaisesti viestinyt varmuutta.
    “Itse asiassa, Pyhä Äiti hyvä”, Guartsu sanoi avaten kokoussalin oven. “Emme ole kuulleetkaan arvon herrasta. Teidän väellänne ei ole tapana toitottaa olemassaolostanne kovin kovaan ääneen.”
    ”Ai”, Mestari sanoi yllättyneenä. ”Hän on kenties hieman erakkouteen taipuvainen. Asustelee vuoren juurella metsässä, jos tietoni pitävät paikkansa. Kenties voisimme lähettää jonkun hakemaan häntä?”
    “Mestari”, Oraakkeli sanoi hiljaa johtajalleen. “En välttämättä lähettäisi aivan ketä tahansa. Zeeron ei ole vieraanvaraisin tuntemani mies.”

    Lehu-metsä, suonsilmä

    Nazorak-tiedustelija 3251 ei ollut täysin tietoinen, mitä viimeisen kahden minuutin aikana oli tapahtunut. Partion johtaja oli lähettänyt hänet tutkimaan kummallisia jälkiä, jotka olivat johtaneet Koodi Sinisen viimeisimmän onnistuneen operaation koordinaateista aarniometsän syvyyteen.
    Valehtelematta hänen olisi ehkä pitänyt varoa askeltaan jo sen takia, että suo tunnettiin nazorakien kartoissa yleisesti vaarallisena alueena. Torakkajääkärin varomaton askel oli jostain syystä johtanut siihen, että hän löysi itsensä roikkumasta korkeasta puusta.

    Ja jonkinlainen sieniltä haiseva hirvittävä menninkäinen takoi hänen päätään kovalla, kovalla puukepakolla.

    “ÄLÄ SINÄ TUOMITSE MINUN HAJUANI”, menninkäinen huusi. Ikään kuin tiedustelijan päänsärky ei olisi ollut jo tarpeeksi kova.

    Klaani, admin-siipi, kokoussali 1

    Kokoussali 1 ei nähnyt paljoakaan käyttöä sodan aikaan. Se oli rakennettu erilaisena aikana. Yksinkertaisempana aikana. Seinillä oli strategisten saaren karttojen sijasta maalauksia syksyisistä maisemista, ja pöydän ympärillä olevat tuolit olivat kauniisti kaiverrettua paikallista käsityötä.
    Pannullinen vettä kiehui keittimellä sivupöydällä. Tawan keltainen käsi kaatoi sitä petuniakuvioisiin kuppeihin. Kohta kourallinen teelehtiä hautui höyryävässä nesteessä.

    Kaikki kolme athistia ottivat kuppinsa vastaan kiitollisina, sillä varsinkin Mestari oli hyvän teen ystävä. Oraakkeli puhalsi höyryävää nestettä kupissaan varovasti ja siemaisi sen jälkeen hieman. Sadje poltti kielensä.
    ”Mainiota, mainiota”, Pyhä Äiti maiskutteli, laski sitten kuppinsa pöydälle eteensä ja venytteli käsiään.
    Oraakkeli piti höyryävää kuppia kasvojensa edessä nuuhkien sitä hetken intohimoisesti. Sitten soturimunkki otti toisen pitkän kulauksen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos.
    “Gafnanmarja”, Oraakkeli sanoi tyytyväisenä. “Pidän maustanne, neiti admin.”
    Tawa hymyili lämmitellen käsiään kupillaan. Visokki näytti tämän vieressä todella eksyneeltä. Huonetta ei ollut suunniteltu hänen tarpeitaan varten.
    Eikä teekuppeja, visorak viesti Tawalle katse murhaavasti höyryävässä kupissa pöydällä hänen edessään. Kupissa, joka ei siitä mihinkään liikkunut.
    Anteeksi, Tawa vastasi yrittäen pidätellä nauruaan. Muistan ensi kerralla.
    Guardian keskittyi tuijottamaan kuppiaan. Hän ei ymmärtänyt teetä. Jos se liikkuisi, hän ampuisi sitä.

    ”Oletteko te, hyvät ystävät, tietoisia jokaisen Nimdan sirun sijainnista?” Mestari jatkoi keskustelua. ”Olisi kenties hyvä päivittää tietoja ajan tasalle. Tiedättekö, missä Pyhä Alfa sijaitsee juuri nyt? Teillä käsittääkseni oli sormenne pelissä, kun siitä viimeksi kuultiin.”
    Guardian vilkaisi Tawaa ja Visokkia ja nyökkäsi näille. Skakdi laski molemmat kätensä pöydälle eteensä ja vastasi Pyhälle Äidille. ”Hyvä Pyhä Äiti, emme olisi koskaan kuulleetkaan Nimdasta ilman Alfaa. Hetken aikaa ehdimme… pitääkin sitä hallussamme.” Guardian oli hetken sanomassa ’omistaa sen’, mutta päätti hillitä sanavalintansa.
    ”Siitä on jo neljä kuukautta”, Tawa jatkoi katsottuaan Geen lopettaneen, ”Emme ole aivan varmoja, mitä tapahtui. Pieni sekalainen ryövärijoukkio tuli jostain etelästä laivallaan mustat liput liehuen. He rantautuivat saarellemme aamuyöllä… todennäköisesti tarkoituksenaan hyökätä silloin, kun silmämme olivat kiinni. En edes uskalla ajatella, mitä heillä oli mielessä.”
    Minä kuulin, ja se ei ollut kaunista, Visokki viesti hiljaisuudesta.
    Oraakkeli kohotti kulmiaan. ”Mitä tapahtui?”

    ”No”, Guardian jatkoi hakien selvästi mahdollisimman korrektia sanavalintaa. ”He rantautuivat väärälle rannalle.”
    Sininen skakdi jätti selityksen jälkeen hetken hiljaisuutta. Hän räväytti molempien kättensä sormet auki ja sanoi: ”Pum. Heräsin kolmelta aamuyöstä isoimpaan ilotulitukseen, jonka olen koskaan kuullut. Joskus kauan sitten sille rannalle oli hyökännyt zyglak-laiva lastinaan xialaisia merimiinoja. Ryövärit ehtivät ottaa kolme askelta rantahiekassa ennen kuin lensivät ilmaan.”

    ”Hmh”, Sadje äännähti viittaamatta yhtään mihinkään. Kenelläkään muulla ei ollut juurikaan lisättävää.
    ”Niistä raunioista”, Tawa jatkoi, ”me löysimme Alfan. Emme tiedä, mistä he olivat sen saaneet, mutta… karttojen perusteella he olivat jotenkin saaneet päähänsä, että meillä oli yksi Nimdan siru.”
    Oraakkeli hieroi sinistä leukaansa. ”Ah. Oliko kartalla… sijaintia merkittynä?”
    Guardian pudisti päätään. ”Koko saari oli yhden suuren rastin alla. En usko, että nekään tiesivät sen paremmin. Oli miten oli, sama kartta johti minut siru mukanani yhteen teidän kylistänne… jossa myös menetin sen. Pyydän… anteeksi.”
    ”Mikä oli teidän tarkoituksenne, kun veitte Alfan Ath-Koroon Isä Gunein luokse?” Mestari tiedusteli ystävällisesti. ”Sehän tämä kylä oli, eikö totta.”
    ”Kyllä, Ath-Koro”, Guardian vastasi, minkä jälkeen hän levitti kätensä suoriksi. ”En ole jälkeenpäin aivan varma, miksi, arvon Mestari. Eniten halusin varmasti vastauksia. Miksi he olivat hyökänneet kimppuumme? Mikä oli sen arvoista?”
    ”Lisäksi arvelimme, että he olivat jo käyneet sillä saarella”, Tawa lisäsi. ”Halusimme palauttaa sirun omistajilleen.”
    Gee virnuili hämärästi ja naputti pöytää. ”Tie Karzahniin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eipä se sitten mennytkään aivan kuin Zer-Korissa, ja siru löysi uuden omistajan.”
    ”Pimeyden Metsästäjät, oletan”, Mestari totesi ja asettui mukavammin tuoliinsa. ”Kuulin Oraakkelilta joitain yksityiskohtia tapahtumista.”

    ”Metsästäjillä, kyllä”, vartija vastasi yrittämättä piilottaa inhoa äänessään. Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi tukala ilman niitäkin. Mutta mistä tuo siitä tietää?
    Guardian vilkaisi jälleen Oraakkelia, joka näytti aivan liian tietäväiseltä kaikesta. Lukiko hän heidän ajatuksiaan? Skakdi päätti keskittyä miettimään vain keskustelun kannalta tärkeimpiä asioita. Koskaan ei voisi olla liian varma.
    ”Se on kovin ikävää, sillä se saasta keksii varmasti sirulle käyttöä”, Mestari sanoi surumielisesti ja joi hieman teetä. ”Gammakin on ilmeisesti ollut Klaanin hallussa hetken ajan, mutta minne se päätyi?”
    ”Snowman, yksi jäsenistämme, ja Ämkoo… entinen neljäs adminimme, lähtivät sen perään”, Tawa sanoi. Hänen äänensävynsä madaltui selkeästi, kun hän mainitsi Ämkoon. ”Emme ole edes täysin varmoja, mikä oli vihje, joka johti Ämkoon Gamman jäljille…”
    Guardian huomasi tutun tietäväisen hymyn Oraakkelin kasvoilla. Hän ei pitänyt siitä.
    Mutta ei hän lopulta kertonutkaan paljon asioistaan, Visokki lisäsi.
    Tawa pudisti päätään. ”Ikävä kyllä Ämkoo on nykyään vihollisen leivissä. Sille emme voi mitään.”
    ”Ikävä kuulla”, Oraakkeli sanoi surumielisesti. ”Kuulemani mukaan Gamma ei tarttunut heidän matkaansa.”

    Kaiken sinä tiedät.
    Guardian pudisti päätään. ”Se on nyt vihollisella. Ei siksi, että Ämkoo antoi sen heille, vaan siksi, että Allianssilla oli jo silloin oma ’Miekkapirunsa’.”
    Pyhä Äiti joi jälleen kupistaan ja totesi sitten: ”En usko, että tämä ’Miekkapiru’ on lainkaan Allianssin käskettävissä, vaikka sillä jokin yhteys Punaiseen Mieheen onkin. Siru ilmeisesti on siis hänellä.”
    Visokin läpi värähti aalto kylmiä väreitä, kun Mestari mainitsi ’Punaisen Miehen’. Te… te siis tunnette hänet?
    ”Kyllä. Minä tapasin Punaisen Miehen kauan, kauan sitten. Hän teki silloin erittäin selväksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan ’lainata’ Nimdan siruja. Hän ei koskaan valehtele, niin hän minulle kertoi. En tiedä, olisiko häntä pitänyt uskoa. Nyt hän yrittää ottaa sirut väkisin.”
    ”Ainakin hän oli rehellinen sen asian suhteen”, Oraakkeli sanoi huokaisten.
    ”Punainen Mies”, Mestari lausui arvoituksellisesti. ”Hänet voi tarkkasilmäinen huomata kenties hämäränä sivuviittauksena joistain vanhoista legendoista, jotka tosin paloivat tuhkaksi katedraalimme mukana.
    ’Keskellä mielen pimeyden vain yksi näkee totuuden – tuo Mies Punainen’.”
    Tawa ja Visokki olivat uppoutuneet kuuntelemaan, mutta Guardian pohdiskeli yhä Oraakkelin tietolähteitä, vaikka kuuntelikin kyllä joka sanan.

    ”No”, Guartsu sanoi lyhyen aavemaisen hiljaisuuden jälkeen. ”Hyvä tietää, että tunnemme kaikki yhteisen vihollisemme.”
    Tawa nyökkäsi. ”Meille hän esittäytyi nimellä ’Avde’. Ja myös ’Syvä Nauru’.”
    ”Tosiaan”, Äiti sanoi. ”Syvä Nauru ei ole Punainen Mies. Punainen Mies ei ole Syvä Nauru. En tiedä, mitä Avde on. Kenties molemmat taikka ei kumpaakaan.”
    Tietämättömyyden hiljaisuus oli lopullinen. Jokin osa Visokista oli toivonut, että edes tähän kysymykseen Pyhä Äiti olisi voinut vastata. Se jäi kalvamaan hänen mieltään kuin Avden olemus hänen ympärillään oli sitä viikkoja kalvanut. Viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta.
    ”Kenties toivoitte lisää informaatiota tästä… vihollisesta, mutta pahoittelen, etten kykene sitä enempää antamaan. Minä en osaa kuvailla Punaista Miestä, tai Syvää Naurua sen koommin, tämän paremmin.”
    Sadje otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun yskäisemällä ja pyytämällä kohteliaasti lisää teetä. Guardian huokaisi jälleen ja päätti jatkaa eteenpäin, sillä sinne oli joskus päästävä.
    ”Delta ei ole siis temppelissään?” hän totesi hieman nihkeästi eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen saumaan, jota ei onnistunut häivyttämään tästä kohtaa keskustelua.
    ”Eikä se ole siellä vuosiin ollutkaan”, Oraakkeli sanoi. ”Deltan temppelin päälle on vyörynyt sen koko historian ajan pelkkää epäonnea ja pimeyttä. Harva sinne sirua vartioimaan jäänyt athisti on hengissä, ja vielä harvempi vielä järjissään… joskin pikkulinnut ovat visertäneet, että sirun nykyinen olinpaikka on jossain paljon, paljon pohjoisempana.”
    ”Tiedättekö te siis sirun tarkan sijainnin?” Tawa kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat nyt tietää sirun sijainnin, Matorolta säästettäisiin suuri vaiva, mikäli se ei ollut jo myöhäistä. Kenties Matoro tiesi jo Deltan sijainnin.
    ”Emme valitettavasti tiedä sen enempää kuin tekään”, Mestari sanoi. ”Sen sijaan, kuten tekin ehkä arvelette sen perusteella, mitä olemme kuulleet teiltä itseltänne, Zeeta saattaa sijaita teidän saarellanne.”
    ”Isä Zeeron, yksi uskontomme ylipapeista vannoi joskus kauan sitten löytävänsä Zeetan saareltanne”, Oraakkeli lisäsi. ”Hänestä ei sen jälkeen kuultukaan.”
    Zeeta, Zeeron, Guartsu mietti. Ovatko nämä varmasti tosissaan?
    ”Uskon, että olisimme löytäneet sirunne jo, jos se sijaitsisi jossain lähellämme”, Guardian sanoi. ”Tämä on iso saari.”

    Guardianin toteamus jätti koko joukon hiljaiseksi. Hiljaisuutta kesti siihen asti, että Mestari harkitusti rikkoi sen siirtymällä eteenpäin: ”Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Pyhä Beeta vajosi sen kurjan makutan mukana merenpohjaan?”
    Tawa nyökkäsi. “Niin Matoro kertoi. Olen pahoillani, että emme voineet suojella sitä sen paremmin.”
    “Älkää pahoitelko, neiti”, Oraakkeli sanoi vaatimattomasti. “Ei ollut teidän virheenne, että Bartax onnistui huijaamaan sirun luoksemme. Eikä Sadjenkaan. Meidän olisi pitänyt nähdä sen miehen tarkoitusperien läpi jo paljon, paljon aikaisemmin. Oikeastaan ilman Beetaa Abzumo olisi ottanut meidät kaikki hengiltä. Hänellä oli Epsilon.”
    Guardian näytti yllättyneeltä. “Menikö hänen mukanaan mereen siis kaksi sirua?”
    “Ei suinkaan”, Sadje sanoi innoissaan. “Jääsoturinne sai napattua Epsilonin juuri ja juuri sen hullun käsistä!”

    Tawa, Guardian ja Visokki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Visokki avasi telepaattisen yhteyden täysin eleettömästi.
    Matoro ei kertonut siitä, Tawa sanoi. Hän… kertoi kaikesta muusta paitsi siitä.
    Gee tuijotti pöydänpintaa ilme mahdollisimman tasapaksuna. Hän ei halunnut vinkata athisteille, että jotain tapahtui telepaattisesti.
    Se on hänen mukanaan Metru Nuilla. Miksi? Miksei hän kertonut tästä?
    Tawa hieroi polviaan pöydän alla. Minä… minä en todellakaan tiedä. Ottiko hän sen turvakseen?
    Olisi voinut lupaakin kysyä, Gee aprikoi ankeana.
    Hänellä… hänellä oli varmasti todella hyvä syy, Visokki sanoi. Me kaikki tunnemme Matoron, emmekö? Hän on vanha tekijä. Hän tietää, mitä tekee.
    Toivottavasti    , Tawa lopetti ajatuksen. Liikaa epävarmuustekijöitä. Aivan liikaa.

    “Ah, kyllä”, Tawa sanoi ääneen. “Siru on tietenkin Matorolla.”
    Guardian vilkaisi athisteja ja hölmistyi hieman nähdessään näiden ilmeet. Sekä Oraakkeli että Mestari olivat rypistäneet silmänsä kiinni kuin syvästi keskittyen johonkin ja Sadje näytti olevan todella hämillään ikään kuin jotakin todella yllättävää olisi juuri tapahtunut hänelle kesken rauhallisen keskustelun. Tawa ja Visokkikin kiinnittivät huomionsa heihin. Oraakkelin sormet koukistuivat ja Mestarin suu mutristui pelottavan näköisesti.
    ”Öh”, Guardian sai sanotuksi, ”oletteko kunnossa?”
    Hän ei saanut vastausta. Noin puolen minuutin kuluttua Visokki sanoi jälleen telepaattisesti kahdelle muulle adminille: Selkeästi jonkinlainen psyykkinen… en tiedä, mikä. Ehkä heidän kimppuunsa hyökätään.
    ”Kuka heidän kimppuunsa hyökkäisi täällä?” Tawa parkaisi ääneen.
    ”Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Guartsu murahti. Visokki pudisti päätään.
    Ette te oikein voi tehdä mitään. Mutta ehkä minä voin.

    Hetken ajan kaksi muuta adminia katseli, kun heidän visorak-toverinsa keskitti mielensä tutkimaan tilannetta.
    Selkeästi jokin hyökkää heidän kimppuunsa. En pysty ottamaan yhteyttä kumpaiseenkaan, he suojaavat omat mielensä täydellisesti.
    Hikikarpalo valui Oraakkelin otsaa pitkin ja putosi matolle.
    En voi selvittää hyökkääjää. Informaationsiirrossa käytetään vahvaa… Visokki haki oikeaa sanaa. … salausalgoritmia.
    Guardian aavisti pahaa jo pelkän Visokin sanavalinnan takia.

    Siinä samassa jokin rysähti raskaasti ikkunan takana. Guardian ponkaisi seisaalleen, syöksyi ikkunalle ja riuhtaisi sen auki. Alhaalla monen metrin päässä ikkunan alapuolella katoksella makasi Summerganon.
    ”Suga”, Guartsu murisi. ”Mikä saamarin homma tämä nyt on.”
    Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Suga vastasi: ”Minä… minä putosin.”
    ”Sinä putosit.”
    ”Niin. Se sattui.”
    ”Mistä sinä putosit?”
    ”Tuolta ylhäältä…”
    Guartsu vilkaisi ylös ja näki vain korkeuksiin jatkuvan Admin-tornin. Ähkien Suga nousi pystyyn, ja Guardian huomasi tämän olevan sen verran sekavassa tilassa, ettei vastaamisesta ehkä tulisi mitään. Hän vilkaisi olkansa taakse huonetta: matoranit näyttivät jo toipuvan mahdollisesta hyökkäyksestä, joten hänellä oli yhä keskustelu käytävänä.
    ”Mene käymään sairaalan puolella”, Guartsu huikkasi Sugalle, joka nyökkäsi. ”Tulen kuulustelemaan sinua tästä tempauksesta myöhemmin.”

    Guardian paiskasi ikkunan kiinni, palasi paikalleen ja ryyppäsi sitten teekuppinsa tyhjäksi vain jotain tehdäkseen. Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokin ilme oli tutkimaton.
    “Tunnenko tuon nuorukaisen?” Oraakkeli kysyi lämmitellen käsiään teekupposella. “Kovin tuttu ääni.”
    “Nuorukaisen?” Tawa kysyi puoliääneen kunnes tajusi, että Oraakkelin ikäiselle matoranille suurin osa universumin olennoista oli nuorukaisia. Gee etsi tilanteesta jotain pelastettavaa.
    “Niin!” skakdi tokaisi naputtaen rystysiään pöydän pintaa vasten. “Nimda. Nimda, olimme puhumassa.”
    ”Oletteko aivan varmoja”, Mestari keskeytti suuresti tapojensa vastaisesti, ”että linnoituksenne on turvallinen? Vaikka toa-parka putosikin jostakin ja satutti kenties itsensä, ehkä se on toissijaista siihen verrattuna, että meidän kimppuumme kävi juuri jokin voimakas mieli.”
    Oraakkeli nyökkäsi. “Ja olen satavarma, että se ette ollut te, neiti hyvä”, hän sanoi katsoen Visokkia silmiin. “Vaikka olette yksi voimakkaimmista telepaateista, jonka olemme kohdanneet.”
    Neiti.
    Oraakkeliksi kutsutulla hahmolla oli ainakin käytöstapoja, Visokki pohti.
    ”Linnoituksen pitäisi olla turvallinen. Allianssilla ei pitäisi olla käytössään sellaista voimaa, joka pystyisi tunkeutumaan kansalaistemme mieliin”, Guardian sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. ”Ei sen jälkeen, kun se makuta otti ja kuoli.”
    ”Makuta”, Oraakkeli maisteli sanaa. ”Makutat ovat voimakkaita olentoja. Monet myöskin mielenvoimiltaan.”
    ”Vihjaatteko te jotakin?” Tawa kysyi ilmeettömänä. Oraakkeli laski teekuppinsa, jonka oli jälleen nostanut huulilleen, äkkiä takaisin pöydälle.
    ”En suinkaan, pyydän anteeksi. Mutta olin aistivinani useamman mielen Toa Matorossa, kun hän käytti Nimdan sirua Abzumoa vastaan. Suonette anteeksi, mutta en osaa enää pitää mitään mahdottomana.”

    Guardian aprikoi vainoharhaisesti. Ei välttämättä olisi kovin viisasta piilotella athismin ylimmältä johdolta, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Toisaalta taas ei välttämättä olisi kovin viisasta kertoa athismin ylimmälle johdolle, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Skakdi katsoi punaisella oikealla silmällään hienovaraisen huomaamattomasti Tawan suuntaan.
    Tawa, hän viesti. Mitään ajatuksia.
    Tawa vastasi hänen katseeseensa ja tuijotti täysin kysyvänä.
    Älä teeskentele, ettet kuullut.
    Gee virnisteli saadakseen Tawan huomion. Sähkön toan hämmennys ei kaikonnut.
    Ai. Tämä kanava ei ole auki enää. Sori. Tämä tulee varmaan näyttämään tosi kummalliselta.
    Se näytti. Oraakkeli, Mestari ja Sadje vilkaisivat toisiaan ja päättelivät omia päätelmiään kohteliaan äänettömästi.
    No hei. Visu. Sinä ainakin kuulet.
    Visokki ei vaikuttanut yhtään tietoisemmalta mistään kuin Tawa.
    Nyt hei. Et sinä olisi sulkenut tätäkin kanavaa. Eivät ne kuuntele meitä.
    Visokki pyöritti suuria vihreitä hyönteismäisiä silmiään.
    Olenko minä täällä yksin.
    Hän oli.
    Ai. Sepä. Hienoa.
    Sitä se yksinäisyys joskus on, eikö vain, sanoi uusi ääni. Tuttu ääni.
    Guardianin hampaat natisivat toisiaan vasten ja silmä pullistui. Hän epäonnistui eleen piilottelemisessa. Suuri suoni tykytti skakdin sinisessä otsassa.
    Minä en tiedä, haluanko sinun olevan pelkkä hallusinaatio, Gee ajatteli, vai sinä oikeasti pääni sisällä. En osaa punnita, kumpi on huonompi vaihtoehto.
    Tiedätkö, en tiedä itsekään, olenko pelkkä hallusinaatio. Joskus elämä vain on niin vaikeaa. Mutta usko pois, jos olisin sinun pääsi sisällä, tietäisit sen.
    Gee katsoi neuvottomana jälleen ensin Tawaa ja sitten Visokkia. Seuraavaksi katse kääntyi vieraisiin, jotka nyt tuijottivat häntä epäluuloisina – mikä oli suhteellisen pelottavaa, kun otti huomioon, että yksi heistä oli sokea.
    ”Oletteko te… kunnossa, hyvä herra?” Oraakkeli mutisi ilmeettömänä. Sadje näytti kovin poissaolevalta, mutta Mestarin otsa oli rypistynyt mietiskelystä.
    ”Tuota, kyllä”, skakdi vastasi hampaat yhdessä.
    Minulla on, tiedätkö, luvattoman hauskaa täällä, uusi telepaattinen ääni puhui jälleen.

    Manu, Guardian sanoi päänsä sisällä käkättävälle äänelle. Okei. Kenen päässä sinä olet tällä kertaa?
    Kuin vastaukseksi Guardianin ääneen lausumattomaan kysymykseen Sadje avasi suunsa ja sanoi: ”Anteeksi, mutta… minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli sienimuhennosta. Onko teidän kulttuurissanne tapana valmistaa sellaista tähän aikaan vuodesta?”

    Assosiaatio oli aivan liian välitön ollakseen sattumaa. Gee pyöritti päätään hitaasti, henkäisi ulos ja oli laskemassa rauhallisesti kuuteen, mutta laskikin viime hetkellä seitsemään.
    Minulla on niin, niin paljon kysymyksiä tähän liittyen, skakdi ärjyi äänelle päässään ja huomasi kauhistuksekseen sekä Oraakkelin että Mestarin sävähtävän samalla hetkellä.
    Tuota, Gee kysyi nyt paljon hillitymmin, kuulevatko nuo meidät?
    Melko varmasti tietävät, että käyt telepaattista keskustelua, jos karjut sen ulos kovaan ääneen. Tuskin kuitenkaan saavat selvää viestin sisällöstä. Muistaakseni liittyi jotenkin aivokäyrien yhdenmuotoisuuteen tai jotain.
    Sinä olet sienimuhennoksessa, Guartsu sanoi Manulle. Ei. Oletko sinä sienimuhennosta. En yllättyisi tässä vaiheessa.
    Kaikilla athisteilla ei suinkaan ole mielenvoimia. Jotkut ovat… hmm, heikompia mieleltään. Tämä Sadje tässä esimerkiksi on hyvin pitkälti perusmatoran, joskin tavanomaista kenties innokkaampi ja ehdottoman uskollinen emännälleen. Kaiketi. Ja minullakin on joskus nälkä.

    Ah, riisihattumiehessä. Selitys onkin vähän liian hyvä liittyäkseen sinuun. Uskallanko edes kysyä, mitä yrität.
    Minä tein jo tehtäväni, Gurttuseni. Nyt vain nautin show’sta. Tiesitkö, että olet ollut jo minuutin hiljaa?

    Pöydän yllä leijaili enemmän tai vähemmän kummallinen hiljaisuus. Guartsu tuijotti Sadjen yllättävästi sieni-innostunutta olemusta ja etsi silmistä pientä irstasta pilkettä, joka kuului Manulle. Sadje tuijotti innokkaasti ympärillensä potentiaalisen sienimuhennoksen ajatuksen inspiroimana. Oraakkeli ja Mestari tuijottivat vuorotellen Sadjea, Geetä ja sitten toisiaan.
    Tawa tuijotti Geetä ja yritti kommunikoida pelkän lasittuneen katseen voimalla.
    Gee.
    Ei reaktiotakaan. Guardian hymyili kummallista puolihymyä ja nyökkäili itsekseen.
    Gee. Gee. Nyt. Hei. Gee.
    Tawan katse laskeutui Visokkiin.
    Mikä siinä nyt tällä kertaa on, Visu?

    Visokki keskittyi tuijottelemaan kattoon. Visorakista näki, että hetkellä millä hyvänsä hän oli valmiina loikkaamaan ylös ja kipittämään ensimmäistä ilmastointikanavaa pitkin minne tahansa.
    Visu. Visu.
    …

    . . .


    Minä olen täällä yksin, enkö olekin.
    Hän oli.
    No mutta ainahan sinulla on minut, Tawa, kultaseni!
    ”Eeek!” Tawa kiljaisi ääneen niin, että jokainen huoneessaolija hätkähti.
    Kovin riemukas kiljahdus. Ensiluokkainen, etten sanoisi.
    Tämä oli ilmeisesti tarpeeksi Oraakkelille. Yhtenä mustana varjona kaavutettu matoran loikkasi pystyyn. Hän tarrasi toisella kädellään otsastaan ja avasi toisen kämmenpohjansa joukkoa kohti. Soturimunkin silmät syttyivät punaiseen hehkuun. Pupillit tuntuivat kuin himmenevän pois.
    Ilman täytti kammottava, metallinkaikuinen puheääni. Se ei kuitenkaan ollut ääntä muualla kuin huoneessaolijoiden päässä.

    ”Maķu̴ta.̷ M̷i͟nä̛ tįe͡d̸ä͏n, ̴et͞t҉ä ̡olet j͡o̵uk͘o̡ssa҉mm͏e. ͞P̸aljas̷ta ҉it҉s̕esi,̀ t̢ai̢ en v̵o̢i va̕nnoa҉ e͟tţe͡nk̴ö͡ ͘p̵ol̶tta͝is̵i̛ ͠an͞tiderm͜is͞täsi̢ p͡ơis ̴t̵ä̡s͏t̷ä ͞m͝aai̛l̵mast͝a. Pahoitteluni muille paikallaolijoille, tässä ei mene kauaa.”
    Viimeisen lausahduksen sävy oli hälyttävän tyyni ja kohtelias.
    Visuuu! Pelasta minut ilkeältä matoralaiselta! kuului parkaisu heidän kaikkien kuultavaksi.
    Kun kävi selväksi, että kaikki olivat kuulleet saman viestin, Gee lähinnä hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
    Visokki näytti siltä kuin haluaisi vain rynnätä ulos huoneesta mutta säilytti itsehillintänsä pysyen silti vaiti. Tawakin hieroi otsaansa sormillaan. Tilanne oli riistäytynyt täysin käsistä sillä hetkellä, kun Manu oli astunut kuvioihin.
    No ei sitten. Kuulehan, athisti hyvä, minäkin voisin suoltaa sinulle solvauksia, mutta olen liian hyvätapainen sellaiseen. Luulisi sinunkin osaavan käyttäytyä asianmukaisesti, Manu sanoi ylitsevuotavan asialliseen sävyyn.

    Soturimunkin silmien punahehku ei kadonnut. ”Tiedätkö, demoni, kuinka monta kaltaistasi olen kohdannut? Tiedätkö, mitä heidän hyvien tapojensa ja kauniiden hymyjensä takaa löytyi?”
    Soturimunkki nosti kaapunsa hihoja. Valtavat kahleiden arvet kulkivat ranteiden ympäri.
    ”Atheon. Ei, pahempaa. Edes Tuhon Isä seurasi aatetta, periaatteita.”
    Punaisten silmien katse siirtyi Sadjeen, joka näytti hermostuneelta.
    ”Olet ystäväni mielessä. En tule tuntemaan sääliä, kun poltan sinut pois sieltä.”
    Kuulehan, Manun telepaattinen ääni sanoi närkästyen, kuten sanoin, olen kohteliaanpuoleinen olento. Yleensä. Kuvittelitko, että oleskelisin ystäväsi mielessä ilman hänen lupaansa? Telepaattinen tuhahdus. Vai poltat sinä minut pois täältä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyt siihen?
    Oraakkelin kämmen laskeutui hermostuneen Sadjen otsalle lempeästi. Hän tuijotti punaisilla silmillään jonnekin ta-matoranin katseen taakse.
    ”Mielet eivät ole kuolemattomia. Mielet voi rikkoa. Jos rikon mielesi, mitä sinusta jää, makuta?”
    Se on mielenkiintoinen kysymys, Oraakkeli hyvä. Mutta minä näen, mitä sinusta jää, jos minä rikon sinun mielesi. Ruumis voi pysyä hengissä ilman mieltä niin kauan, kuin jokin ylläpitää sen elintoimintoja. Ei siihen mieltä tarvita. Mutta mitäpä hyötyä on ruumiista, jos ei ole ketään sitä käyttämään. Tai ehkäpä onkin, ehkäpä joku voisi saada sen käyttöönsä!

    Oraakkeli nauroi. Epätyypillisyydessään siinä oli jotain äärimmäisen uhkaavaa.
    ”Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä. Sinä, demoni. Sinä olet vain kaasua tuulessa. Ja kaasu… voi haihtua.”
    Nyt oli makutan vuoro nauraa naurua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin huoneessa istuvien selkäpiitä.
    Demoni, sinä sanot! Punainen Mieskin käsitti paremmin, mitä me olemme, matoran! Te matoralaiset ette ikinä arvostaneet, mitä me makutat teimme teidän puolestanne. Me loimme tämän universumin monimuotoisuuden, me suojelimme teitä, kun te suojelusta tarvitsitte! Me hävitimme Kuusi kuningaskuntaa, jotka orjuuttivat teidät ja koettivat syrjäyttää teidän Suuren Henkenne, sen, jota te palvotte vapahtajananne ja pelastajananne, vaikka me olimme teidän pelastajanne. Matoranin kansa on kiitollisuudenvelassa Makutain veljeskunnalle. Me päätimme teidän verisen sisällissotannekin teidän puolestanne.

    Tämä oli mitä ilmeisimmin Visokille tarpeeksi. Neliraajainen hämähäkkiolento loikkasi kokoushuoneen pöydälle silmät hehkuen valtavina vihreinä valojuovina.
    Manu! Ole hiljaa ennen kuin kaivat kuoppaasi syvemmälle!
    Tämä ele sai Mestarin ja Oraakkelin huomion. Sadje keskittyi tuijottamaan hermostuneesti Oraakkelin kämmentä otsallaan ja mietti kuumeisesti, kuinka hyvin psyykkisen iskun pystyi tähtäämään oikeaan aivosolukkoon.
    Pyhä Äiti, Visokki sanoi. Olemme pahoillamme, ettemme kertoneet tätä aikaisemmin, mutta se on totta… Klaanilla on riveissään makuta. Se makuta on juuri nyt Sadjen mielessä.
    Kaikkien yllätykseksi Mestarin kasvoille nousi huvittunut hymy, kun hän sanoi: ”No tämäpä muuttuikin mielenkiintoiseksi.”
    Järkyttyneimmältä näytti kenties Guardian, joka kuuli äänen, joka saattaisi syntyä siitä, kun puista ovea koputetaan rystysillä. Joissa on nyrkkirauta.
    Kop kop, saako tulla? kuului Manun ääni.
    “Pyhä Äiti”, Guardian sanoi jättäen mahdollisimman hyvin huomioimatta Manun välihuomion, jonka mitä ilmeisimmin vain hän kuuli. “Anteeksi, mutta en ole aivan varma eteläisestä korostuksestanne. Kun sanotte ’mielenkiintoiseksi’, tarkoitatte…”
    ”Tarkoitan sitä, että minua kiinnostaisi kuulla, miten tämä jatkuu”, nainen naurahti heleästi. ”Mutta kenties on parempi, jos… estämme kaikenlaiset yhteenotot. Näinä aikoina meillä ei ole varaa liian suuriin erimielisyyksiin liittolaisten välillä, eikö totta, ystäväni?” Viimeiset sanansa hän osoitti yhä Sadjen vieressä seisovalle Oraakkelille. Teekuppi oli kumollaan lattialla, ja muutama märkä teenlehti lojui sen vieressä. Guardian yritti yhä jättää alati vaativammaksi muuttuvan koputuksen huomiotta, ja Tawa poimi vaivihkaa teekupin ja lehdet lattialta.
    Oraakkeli loi katseen Mestariinsa ja sitten Sadjeen. Punaisena hohkaavat silmät himmenivät taas normaaleiksi ja soturimunkki laski kätensä Sadjen otsalta.

    “Liittolainen, niinkö?” Oraakkeli kysyi lempeästi. “Pahoittelen siinä tapauksessa tapaa, jolla reagoin… makuta.”
    Hetken oli aivan hiljaista. Tawa saattoi kuulla Guardianin raskaan hengityksen selvästi.
    … kiihdyksissä on helppo unohtaa, kuinka kallisarvoisia kohteliaisuussäännöt ovatkaan, toveri, makuta sanoi lopulta. Mitäpä me olemme ilman käytöstapoja? Pelkkiä raheja, aivan. Eläimiä me olisimme, jos emme osaisi olla kohteliaita toisillemme. Ehkäpä minäkin siis pyydän puolestani anteeksi.
    Tawa tuijotti ihmeissään Oraakkelia ja Sadjen päätä, jossa Manu majaili. “Ettekö… ettekö ole vihaisia?”
    Oraakkeli sulki silmänsä ja pudisti päätään. “Admin hyvä, meillä ei ole varaa valita ystäviämme. Jos te luotatte tähän makutaan, emme voi kuin luottaa myös.”
    Hänen katseensa siirtyi Visokkiin. “Varsinkin, jos yksi suurimmista tuntemistani mielenlukijoista on katsonut tämän makutan sieluun ja nähnyt siellä muutakin kuin pimeyttä.”
    Visokki oli ihmeissään. Yksi suurimmista? Mutta… oletteko varmoja?
    Pyhä Äiti nyökkäsi. “Ehkä siitä on tullut sinulle jo tavanomaista, admin hyvä. Mutta en ole varma, tiedätkö edes, kuinka voimakas mielesi on.”
    Mestari oli oikeassa: Visokki ei ollut edes tohtinut ajatella asiaa. Kaiken aikaa hän kuuli ajatuksia, joita ei edes yrittänyt kuulla. Ympäröivien olentojen tunnetilat kiertyivät hänen ympärilleen kuin… valtavaksi verkoksi, joka jatkui loputtomiin. Joskus oli jopa vaikea sulkea muut pois ympäriltä.
    Punainen visorak jäi hiljaa paikalleen mietteliään näköisenä.
    Jotkut tosiaan huutavat ajatuksensa kovaan ääneen kaikkien kuultavaksi edes tiedostamatta, mitä tekevät, Manu totesi – ja Visokki päätteli olevansa ainoa, joka tämän kuuli. Monilla tavanomaisillakin matoralaisilla on jossain määrin psyykkisiä voimia. Olen huomannut niiden olevan jossain määrin kytköksissä tahdonvoiman määrään. Jonkinlainen korrelaatio siinä on pakko olla. Ce-matoraneilla on kylläkin luonnollinen taipumus suojata mielensä telepaattisilta häiriöiltä.
    Visokki ei viitsinyt käskeä Manua olemaan hiljaa, sillä tämän höpinät sattuivat sillä hetkellä olemaan jossain määrin kiinnostavia.

    ”Tunnut olevan taitava telepaatti, makuta”, Oraakkeli sanoi puhuen ilmalle ympärillään – Sadjea oli tuijotus alkanut jo häiritä. ”Mikä on nimesi?”
    Nimeni, makuta ikään kuin huokaisi ja piti pitkän tauon. Kutsukaa minua Makuta Nuiksi, arvon athistit. Sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat.
    ”Ja minä olen Oraakkeli”, soturimunkki sanoi. ”Se ei ole nimeni, mutta kutsu minua siksi.”
    Hurmaava kutsumanimi. Saanko tiedustella, kuinka valon matoran hallitsee mielenvoimia noin runsain mitoin kuin sinä selvästikin hallitset?
    ”Tarkka silmä, makuta”, Oraakkeli myönsi. Matoranin vanhasta valkoisesta ihosta olisi voinut luulla, että hän oli ko-matoran – niin kaikki adminit olivat luulleet. ”Päivä, jolloin sain yhteyden mieliin ympärilläni oli sama päivä, jolloin opin taivuttamaan valon spektriä.”
    Jälleen kerran soturimunkki nosti hihojaan, nyt ylemmäs. Ranteita ruhjoneet kahleiden arvet näyttivät jopa kauniilta, kun niitä vertasi käsivarsissa oleviin ruoskanjälkiin.
    ”Siihen vaadittiin paljon kipua. Lieneekö sinulla tietoa, kuka… lajitovereistasi oli vastuussa?”
    Ei minulla valitettavasti liene. Kovin moni entisistä tovereistani oli sitä mieltä, että matoralaisten tulisi olla heidän orjiaan. Abzumo ei ole ainut, joka kykenee äärimmäisiin julmuuksiin.
    Oraakkeli laski hihansa. ”Siinä olet aivan oikeassa, Makuta Nui. Pelkään pahoin, että tuntemani oli yksi julmimmista.”
    Mutta tietenkään, Oraakkeli hyvä, meillä ei ole mitään syytä olla toisillemme vihamielisiä sen vuoksi, mitä joku entisistä, hmm, kollegoistani on tehnyt, eikö totta? Korostan, että minä en ota enää käskyjä siltä mädältä kultilta, joka Makutain veljeskuntanakin tunnetaan.
    Oraakkeli sulki kämmenensä yhteen ja katsoi Sadjen päätä. Visokki oletti, että soturimunkki näki siellä saman, minkä hänkin. Muodoton, hahmoton vihreä olemus leijaili äänettömästi Sadjen tulenpunaisen naamion takana olevassa mielessä.
    ”Hmmm”, Oraakkeli äännähti. ”Olet pienempi kuin oletinkaan. Mutta suuri voima piilee pienissä asioissa, sen varmasti kaikki tiedämme.”
    Ah, viittaat ilmeisesti antidermikseen. Joskus melkein unohdan, että se on olemassa. Voisin kenties selittää syvimmän olemukseni suhdetta individuaaliseen mieleeni, mutta ehkäpä meillä on parempaakin puhuttavaa juuri nyt.

    ”Ehdottomasti”, Oraakkeli sanoi. Hän katsoi Mestaria hetken. Näytti siltä, että mies ja nainen kävivät keskustelua, jota kukaan muu huoneessa ei kuullut. Jokin sai hymyn vääntymään Pyhän Äidin kasvoille.

    En pidä telepaattisista keskusteluista, Gee mietti. Vähän kuin joku kuiskisi ruokapöydässä. Eikö niin, Tawa?
    Tawa huokaisi. Sanopa muuta, hän ajatteli pyöritellen silmiään.
    Miten sinulla muuten menee? Guartsu kysyi virnistäen.
    Toivon, että tilanteen ironia on sinulle selvä, Tawa vastasi.
    Lähinnä hyödynnän sitä mahdollisuutta, että Visu on välissämme.
    Tawa pyöritti päätään ja yritti näyttää vakavalta. Visu. Lyö sitä.
    Punainen Visorak katseli ympärillensä. Minä en sekaannu tähän!
    Pitäisitte hieman pienempää suuta, niin kuin nuokin kaksi tekevät, rakkaat adminini, Manu keskeytti, ja Guartsu pystyi sielunsa silmillä näkemään typerän virneen Kraahkanin kasvoilla.
    Mitäs sinulle muuten tapahtui? skakdi kysyi.
    Jaa, ehkä siitä pitäisi keskustella paremmalla ajalla taikka, jos kaikkia kiinnostaa, yhteisesti.
    Ylitsevuotava into ei varsinaisesti täyttänyt telepaattista yksityiskanavaa.

    ”Hyvät klaanilaiset”, Oraakkeli sanoi yllättäen. ”Minulla on ehdotus, johon saatamme kaivata pientä ystäväänne.”
    Miksi minusta tuntuu, etten pidä siitä, mitä kuulen seuraavaksi, Manu puuskahti.
    ”Olen pelkkänä korvana”, Guartsu sanoi, mutta katui sitä heti. Korvana? Pitää lopettaa lainailmaisujen käyttäminen.
    ”Isä Zeeronin löytäminen ei tule olemaan helppoa”, soturimunkki jatkoi. ”Kunnianarvoisa pappismies on hyvä piilottamaan jälkensä… ja hän on ollut teiltäkin piilossa jo tuhansia vuosia.”
    Mitä ehdotatte, Visokki kysyi, Miten Manu hänet löytäisi? Aistimalla mielen?
    Oraakkeli naurahti kevyesti. ”Ei, kunnianarvoisa admin. Tuskin edes te pystyisitte siihen. Zeeron ei ehkä ole yhtä vahva mieltenlukija kuin te, mutta hänen aivoituksensa ovat hyvin vaikeita seurattavia. Isä Zeeronilla ja makutallamme tässä on kuitenkin jotain yhteistä.”
    Hän kääntyi Sadjea kohti.
    ”Sienet.”

    Onnittelut, hyvä herra. Sait minut juuri nielaisemaan kärkevät vasta-argumentit, Manu sanoi happamasti.
    ”Hapan on kirpeää”, Sadje totesi poissaolevasti. Tawa katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi sitten käskevimmällä äänellään: ”Saat luvan tulla pois sieltä heti, kun mahdollista!”
    Mutta Tawaseni, enhän minä täällä ole toki sen kauemmin kuin herra Sadje tahtoo.
    ”En minä välitä”, Sadje sanoi hilpeästi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
    Guardianilla oli paljon sanottavaa, mutta hän nieli asiansa. Jotain hänen oli silti pakko kysyä.
    ”Arvon Oraakkeli. Haluatteko tarkentaa?”
    ”Sienet, arvon admin. Isä Zeeron pitää niistä.”
    ”Monet pitävät. Onko se silti paras johtolanka hänen kaltaisensa henkilön löytämiseen?”
    Kaikki kolme athistia nyökkäsivät todella syvään samanaikaisesti. Guardian päätteli osuneensa jonkinlaiseen universumin perimmäiseen kyseenalaistamattomaan faktaan.
    ”Oletettavasti tiedätte, mitä olette tekemässä.”

    Lehu-metsä, suonsilmä

    Nazorak-tiedustelija 3251:n päänsärky oli laantunut hetkeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli pysynyt tajunnan rajamailla, mutta mitä ilmeisimmin hirvittävä mustakultainen menninkäinen oli lakannut vasaroimasta hänen päätään kuin ta-metrulainen naamioseppä verstaassaan. Nyt hän kuuli vain menninkäisen innokkasta räkätystä jostain takaansa. Alueella ilmeisesti kasvoi harvinaislaatuinen rypäs kaya-wahilaista kolmipiikkistä tuhonnääpikkää. Mitä se sitten olikaan.

    ”TÄMÄ ON ONNEN PÄIVÄ!” menninkäinen rääkyi.

    Kiva.

    Bio-Klaani, admin-siipi, Kokoushuone 1

    Jos minut nyt kerta raahataan tuonne Lehu-metsään, olisi ihan kiva päästä joskus poiskin täältä. Ei minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa, Manu sanoi. Guardian tukahdutti halunsa sanoa: ”Itsepä tungit mukaan” ja sanoi sen sijaan: ”Mistä päättelet Zeeronin asustavan Lehu-metsässä?”
    Mistä luulisit. Sienistä. Tietysti, Manu sanoi kuin se olisi itsestään selvää. Niin kuin se ehkä olikin.
    ”Voisimme lähteä aamunkoitteessa”, Oraakkeli sanoi.
    ”Pyhä Äiti varmaankin jää nauttimaan Klaanin vieraanvaraisuudesta?” Tawa kysyi ystävällisesti. Mestari näytti miettiväiseltä hetken, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Oraakkeli puhui taas: ”Jääkää, Mestarini, minä noudan Zeeronin teille.”
    ”Hyvä on sitten”, nainen vastasi ja huokaisi.
    ”Aamunkoitteessa siis”, Oraakkeli toisti.
    Vihaan aamunkoitetta. Vihaan heräämistä. Aamupalaakaan en yleensä syö, Manu tuhisi. Visokki, joka oli jälleen ollut pitkään hiljaa, ei pystynyt pidättelemään telepaattista nauruaan.

    Tawa päätti kokouksen vakavan muodollisesti ja poistui sitten huoneesta saattaen Pyhän Äidin henkilökohtaisesti tämän huoneistoon. Sadje poistui seuraavaksi perässään Visokki, joka aikoi vahtia, ettei Manu jäisi asustamaan Sadjen päähän lupauksensa vastaisesti. Huoneeseen jäivät vain Guardian ja Oraakkeli. He tuijottivat toisiaan tutkiskelevasti hetken ja nousivat lopulta itsekin lähteäkseen.

    Kokoushuoneen ovi sulkeutui Guardianin takana hiljaisesti, ja kaksikko löysi itsensä admin-siiven käytävältä. Rappuset ylhäälle Klaanitorniin hahmottuivat vasemmalla, ovi kokoushuoneeseen 2 oikealla. Soturimunkki katsoi vartijaa kysyvästi. Suuren sotilaan sininen koura viittoi kaksikkoa portaikkoa kohti, kauemmas ovesta, vaikkei kokoushuoneeseen ollutkaan jäänyt ketään.
    ”Arvon admin, jos asianne on kovinkin salaista, voimme käydä tämän keskustelun tavalla, jolla kukaan ei varmasti kuuntele”, Oraakkeli sanoi astellen portaita ylös. Matoranin musta kaapu valui perässä.
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. ”Olen saanut tarpeekseni telepatiasta tältä erää.”

    He pysähtyivät ylemmälle tasanteelle. Hopeisten kaiteiden rajaama kierreportaikko jatkui vielä satakin metriä aurinkoa kohti. Sininen skakdi nojasi kaidetta vasten ja katsoi Oraakkelia silmiin.

    ”Jokin mitä ilmeisimmin vaivaa mieltäsi, nuorukainen”, Oraakkeli sanoi huomattavasti vähemmän virallisella sävyllä.
    ”Sinä”, Guartsu vastasi. ”Sinä vaivaat.”
    ”Ah”, Oraakkeli vastasi, mutta ei kovin yllättyneesti. ”Siihen lienee varmasti pätevä syy?”
    ”En pidä vastaamattomista kysymyksistä”, skakdi sanoi. ”Sinä tiedät paljon asioita. Paljon sellaisia asioita, joita sinun ei… pitäisi tietää. Luetko ajatuksiani?”
    Soturimunkki pudisti päätään. ”En, jos et halua.”
    ”Ei. Anna kun muotoilen uudelleen. Oletko lukenut ajatuksiani aiemmin?”
    Av-matoran hymyili. ”En, Guardian. Ole huoleti. Oikea nimesi pysyy sinun salaisuutenasi. Jos vain niin haluat.”

    Guardian huokaisi. ”En puhunut siitä. Sinä tiedät, mitä Ath-Korossa tapahtui. Et piilottanut sitä erityisen hyvin.”
    Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin tiedän.”
    ”Siinä ei ole järkeä”, skakdi sanoi hitaasti. ”Kaikki matoranit siellä. Kaikki. Kaikki joutuivat… sen hallintaan. Sinä et ollut siinä laumassa.”
    ”En. Mutta saarella silti. Onneksi tarpeeksi kaukana vaikutusalueesta… ja valmiimpi.”
    ”Miksi”, skakdi tivasi. ”Mitä sinä teit siellä? Miten sinä tunnut tietävän niin paljon?”
    ”Guardian hyvä”, Oraakkeli hymähti. ”Mieltäsi varmasti lämmittää tieto, että ystäväsi… pahoitteluni, entinen ystäväsi ei olisi koskaan saapunut Ath-Koroon katkaisemaan rautatorakan verentahrimaa tietä ilman kutsuani.”
    Guardianin kulmat nousivat hämmästyksen merkkinä. ”Ämkoo? Mitä, miten edes… minulta loppuvat kysymykset.” Oraakkeli hymyili viileästi.
    ”Jos se sinua ja kahta naispuolista ystävääsi hämmästyttää, annoin hänelle siinä kohtaamisessa myös vihjeen Gamman sijainnista. Sääli, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan… monessakin mielessä.”

    Guardian raapi otsaansa yrittäen kasata palasia. Hän ei lopettanut Oraakkelin tuijottamista. ”Ämkoo ei koskaan puhunut sinusta.”
    ”Oletinkin niin. Hän oli aina sellainen. Vai kertoiko hän edes tarinaa siitä, mistä hän sai lintunsa, Repekkin?”
    Valtavan mustan merimetson kirkaisu palautui skakdin mieleen. Sitten hän tajusi nähneensä toisen samanlaisen laskeutuvan Klaanin satamaan sinä aamuna. Ei, ei samanlaisen.
    Paljon isomman.
    ”Ei”, skakdi sanoi. ”Ei kertonut.”
    ”Sääli. Ehkä kerron sen sinulle jonain päivänä. Minulla ja vanhalla aseveljelläsi on historiaa.”
    ”Mitä peliä sinä pelaat, Oraakkeli”, Guardian kysyi tiukasti. ”Miksi et ole lähestynyt meitä aikaisemmin? Miksi johdatit meidät Gamman jäljille?”
    ”Kaikki aikanaan, Guardian. Henkilöt, jotka yrittävät tehdä tästä maailmasta pahemman paikan, liikkuvat varjoissa. Ehkä meidänkin siis joskus täytyy.”
    Oraakkeli lähti astelemaan portaita alas, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Guardiania. ”Ja minä näen teissä mahdollisuuden olla henkilöitä, jotka voivat tehdä tästä maailmasta paremman paikan.”

    Guardianin kädet puristuivat nyrkkiin. ”Jos kerran tunnet Ämkoon… kerro minulle, miten voitan hänet. Sillä minä tunnen hänet, enkä rehellisesti sanottuna tiedä.”
    Oraakkelin syvän punaiset silmät skannasivat Guardianin jaloista päähän ja takaisin. ”Ehkä siinä on asia, josta sinun täytyy todellakin puhua Valkoiselle turagalle. On olemassa kaksi elävää olentoa, jotka ovat peitonneet Miekkapirun taistelussa. Ensimmäisellä ei ole kasvoja, eikä todennäköisesti sieluakaan. Toinen keksii monia syitä – ja vielä enemmän tapoja – tappaa sinut ennen kuin ehdit edes puhua hänelle.”
    Soturimunkki piti pienen hiljaisuuden. ”Onnea matkaan, viimeinen Vartija.”
    ”Kiitos, Oraakkeli.”

  • Seitsemän

    Bio-Klaani, Telakan kasarmit

    Laukaus kaikui avaran sisäampumaradan halki. Maalitaulun puinen selkämys säpälöityi pilveksi sahajauhoa, joka laskeutui verkkaisesti kohti betonista lattiaa. Saman maalitaulun etupuoli oli kuitenkin vahingoittumaton ja tuore, jos ei ottanut huomioon pientä savuavaa sisäänmenoaukkoa numeroiden kuusi ja kahdeksan välissä.

    Guardian seisoi alle sadan metrin päässä taulusta rajatulla ampuma-alueella. Skakdin asento oli etukumarassa ja edelleen valmiina ottamaan vastaan Vartija-kiväärin potkaisun. Hopeanharmaan kiväärin piipusta leijaili savukiehkuroita ja plasman katkua.
    Punaruskea hylsy kilahti betonia vasten ja pyöri joitakin metrejä.

    ”Seitsemän”, sanoi ääni Guardianin selän takaa. Se oli Troopperi. Punainen Hau-kasvoinen Toa ei edes siristänyt silmiään katsellessaan taulualuetta. Hänen katseensa vastasi petolintua. ”… oletteko varma, että kiväärin tähtäimet ovat kunnossa?”

    ”Ammuin jyvätähtäimellä.” Guardian sanoi tuijotellen päivä päivältä vähemmän nazorak-siluettia muistuttavaa maalitauluaan savuavan piippulinjan takaa. ”Ei. Siinä ei ole mitään vikaa.”

    ”Eipä ole ampuma-asennossakaan”, Troopperi sanoi raapien päätään. ”Pitäisikö teidän harkita… tiedättehän, sen silmänne käyttöä?”
    Takaa sitä oli vaikea huomata, mutta Guartsulla oli nyt vain yksi silmä. Mekaaninen kiikari ei piilottanut enää taakseen valtavia arpia ja pistettä, jossa oli joskus ollut silmä.
    Anidiuminen konesilmä odotti silkkisessä pussissa skakdin vyöllä.
    ”Ei”, Guartsu sanoi katsekaan vavahtamatta. Troopperi jäi hetkeksi hiljaiseksi.
    ”Okei. Tiedättehän te, ketä vastaan saatatte joutua taistelemaan siellä pesässä?”
    ”Tiedän. Juuri sitä henkilöä olenkin sinne menossa hakemaan.”

    Troopperi nieleskeli sanojaan varovaisesti ennen kuin lopulta uskaltautui puhumaan.
    ”Jos nazorak-luodit ja miekkakäden menettäminen eivät pysäyttäneet ”Miekkapirua”, mikä mahdollisuus teillä on?”
    Guardian nosti oikean käden etusormellaan varmistimen ylös. Hän irroitti käyrän lippaan rungosta ja laittoi sen taisteluvyönsä remmiin. Yhdellä kädenliikkeellä skakdi heilautti aseen selkäänsä kantohihnasta kiinni pitäen. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti toaa silmiin. Varsinkin Troopperin kotkankatseella oli vaikea katsella arpikudoksen epämuodostunutta ihoa ja synkkää kuilua, josta oli joskus katsonut toinenkin silmä.

    ”Hän on Ämkoo”, Guardian sanoi tiukasti. ”Ei ’miekkapiru’.”
    ”Kaikella kunnioituksella, admin hyvä, mutta hän kyllä valitsi puolensa.”
    ”Meinaatko”, kuivan eleetön ääni vastasi. Sininen käsi kiinnitti kiikarisilmää verkkaisesti paikalleen. Lopulta silmään syttyi plasmanpunainen keinopupilli. Se kierteli ympäriinsä tarkentaen katsettaan hetken, kunnes kalibroitui täsmälleen samaan kulmaan kuin adminin oikea silmä. ”Selväksi tuli. Hän on nykyään torakanpenikka, joo, mutta edelleen vain mies. Ei piru. Suonet anteeksi, mutta minun on mentävä.”

    Guardian käveli Troopperin ohi sanomatta mitään. Tulen toa otti ja jatkoi matkaa sinisen skakdin perässä.
    ”Oletko ihan, ihan varma?”
    ”Mistä?” Guardian sanoi ilman varsinaista kiinnostusta.
    ”Siitä, että hän ei ole piru?”
    ”Haluat varmasti perustella ajatuksen tuon mietteen takana.”
    ”Minä…” Troo aloitti, ”… minä olen tavannut makutan. Tai siis, nähnyt. Abzumon. Jos Toa Ämkoolla on samanlainen olento sisällään…”
    ”Abzumo on kuollut”, Guardian keskeytti. ”Niinhän Matoro sanoi. Pirut eivät kuole. Miehet kuolevat.”
    Troopperi synkistyi. ”Niinkö sinä aiot Ämkoolle tehdä?”
    ”Luulin sinun olleen satavarma siitä, että hän on vihollinen”, Guardian sanoi kohentaen rynnäkkökivääriä selässään. ”Asia kerrallaan. Ensiksi etsin hänet. Sitten otan selvää, mitä voin asialle tehdä.”
    Troopperi pysähtyi, mutta Guardian jatkoi matkaa kohti admin-siipeä.
    ”Tapahtui mitä tapahtui”, Troopperi sanoi kohentaen ryhtiään, vaikka admin ei nähnyt. ”Olkoon Mata Nui puolellasi taistelussa.”

    Guardian hymähti. Mata Nui ei yleensä ollut hänen puolellaan. Ehkä hänen pitäisi välillä kokeilla rukoilla Athia. Tai edes Äijärakkia.
    ”Kiitos.”

    * * *

    Zakaz, Teräskallion sotilastukikohdan rauniot

    Sodan ja eroosion kuluttamassa bunkkerissa haisi tuli. Tuli, joka oli lakannut palamasta jo viitisen vuotta sitten. Hiekkamyrskyjen voima oli rynninyt raunioiden läpi ja teki tornin seitsemän kerroksen läpi tarpomisesta entistä vaivalloisempaa. Ensimmäiset viisi kerrosta eivät tuoneet kahdelle vastauksien etsijälle minkäänasteista tyydytystä, mutta kuudennessa odotti umpeen sulanut palo-ovi.
    ”Bingo”, karhea viskibasso jyrähti tyytyväisenä.
    Vaati kaksi sorkkarautaa ja kolme pienräjähdettä saada oven ja seinän välistä aukkoa edes suurenemaan. Kahden skakdin uurastus kuitenkin lopulta palkittiin, kun valtava kalahdus lonksautti järeän oven irti saranoistaan. Vähintään puoli tonnia rautaa rämähti vanhan sotilastukikohdan lattialle.
    Warrek läähätti ja pyyhki otsaansa hiestä. ”Kiitos avusta, kaunokainen”, keltainen salaman skakdi naurahti kumartaen naissoturille kevyesti.
    ”Ei kestä, herra kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi taputellen käsiään hiekasta ja ruudinjämistä. Oranssiharjainen nainen katseli valtavan teräsoven takaa paljastunutta pimeää holvia. ”Onko teillä valokiveä?”
    ”Ei, mutta toiseksi paras asia”, Warrek sanoi. Hän kumartui mukanaan kantamansa kangaslaukun ääreen ja kaivoi sen uumenista vanhan öljylampun.
    Kuluneen ja öljyn kyllästämän polttolangan pyöritteleminen esiin lampun uumenista kesti kauemman aikaa kuin Warrek halusi jälkeenpäin myöntää, mutta hän sai sen sytytettyä välittömästi.
    Vaikka öljyä ei ollut, Warrekin haarniskan rintataskussa kantama pullo sisälsi niin paljon alkoholia, että asioiden sytyttäminen ei osoittanut vaikeuksia. Salaman keltaruskea skakdi napsautti sormiaan, ja niistä sinkosi pieni staattinen kipinä lankaan. Lamppu syttyi juhlallisesti. Warrek tarttui sen kahvasta, nousi takaisin pystyasentoon ja asteli holvin suuaukolle. Valo sai kauan piilossa pysyneen holvin pimeyden väistymään.

    ”Teidän jälkeenne, Aavikon kukka”, Warrek sanoi osoittaen perin ankealta näyttävää holvia kämmenellään. Zaiggera poisti käsiaseensa varmistuksen ja asteli viehkeästi sisään.

    Kaksikko upposi syvemmälle tilaan, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa sen jälkeen, kun Teräskallion viimeisessä taistelussa muuan skakdiluutnantin sinkoama Kralekus VII -polttokranaatti oli sulattanut rautaoven karmeihinsa ja muuttanut pari sekuntia liian hitaan vartijan käytännössä kaasuksi.
    Warrek ei voinut olla ajattelematta, että he saattoivat edelleen hengittää sitä, mitä oli jäljellä kyseisestä vartijasta. Ajatus oli parempi jättää omaan arvoonsa.

    Öljylamppu paljasti kammion salaisuudet. Hyllyt olivat täynnä lokeroita, lokerot olivat täynnä laatikoita, laatikot täynnä kansioita ja kansiot täynnä papereita. Skakdikenraali hymyili – osoite oli oikea.
    ”Kenraali”, Zaiggera sanoi pitäen sisällissodanaikaista pistooliaan valmiusasennossa. ”Onko jokin erityinen syy sille, miksi palasimme tähän läävään jälleen?”

    ”Haha, me kaksi ja tämä paikka”, Warrek sanoi etsien katseellaan oikeaa hyllyä. ”Viimeksi kun olimme täällä, me pakenimme niiltä skarrararrin kääpiöneropatin palkkasotureilta.”
    ”Nektannin”, Zaiggera korjasi.
    ”… sama asia! Ja se ihan ensimmäinen kerta ei oikein jäänyt mieleeni. Liikaa räjähdyksiä ja huutavia, palavia paskiaisia.”
    Zaiggera ei voinut olla muistamatta. Teräskallion taistelun ei yleisesti katsottu enää kuuluvan Zakazin sisällissotaan, sillä sota oli ollut silloin jo ohi kahden kuukauden ajan. Tuo kohtalokas päivä oli sama päivä, jolloin teräskalliolaiset suunnittelivat teloittavansa sisällissodan loppupuolella vangitut häviäjäosapuolen kenraalit.

    Kyseiset kenraalit, Warrek mukaanlukien, selviytyivät säikähdyksellä. Zaiggera sai leukaansa arven, jonka hän muistaisi vielä pitkään. Teräskallion vartijat ja upseeristo pääsivät huomaamaan, että Aavikon kukan terälehdet olivat terävät ja täynnä räjähtäviä asioita.

    ”Mitä tulee siihen, mitä hyötyä tästä rojukasasta on”, Warrek sanoi selaillen lyhdyn valossa hyllyllä lojunutta kansiota. ”Minua… mietitytti.”
    ”Mikä?”
    ”On mietityttänyt jo ihan pienen hetken. Ensiksi, kun G-mies kävi kyselemässä asioita, ja sitten kun ne kaksi klaanilaista… mitä ne nyt…voi per…”
    Warrekin kulmien kurttuuntumisesta ja katseen tyhjyydestä päätellen hän näytti hukanneen ajatustensa veturin. Potentiaalisesti koko junan. Todennäköisesti raiteetkin.
    ”Retrohattuhippi ja pikku-ukko. Klaanikansaa. Skarrararr.”
    ”Toa Domek ja matoran Pegghu”, Zaiggera korjasi kärsivällisenä.
    ”Ne! Muistatko, mistä molemmat kyselivät?”

    ”Tarkoitatko Zorak von Maxitrillian Arsteinia?” Zaiggera kysyi varovaisesti.
    ”Voi kyllä”, Warrek sanoi peilaten hampaitaan öljylampun lasista. ”Parin viikon sisään sama raato kiinnostaa jotenkin perhanan paljon kahta eri kaveria. Siinä minä mietin tuota nimeä. Zorak, Zorak, Zorak. Ja sitten se iskee, skarrararr.”
    Warrek ojensi öljylampun sanattomasti Zaiggeralle ja tarttui kaksin käsin erääseen kansioista. Sen kannessa oli kirjain, joka vastasi sekä matoran- että skakdiaakkosissa z-äännettä.

    ”Muistatko lekuri Golairen?” Warrek sanoi avaten kansiota. Pöly valui paperien välistä, kun Warrek pläräsi kellastuneita lehtisiä kuin pelikortteja. ”Eri parin silmät, kaksi pikkuruista sarvea, huonot hampaat?”
    ”Yritän parhaani mukaan unohtaa”, Zaiggera sanoi huokaisten.
    ”Tyyppiä kiinnosti raadot. Toimi kuolinsyyntutkijana täällä, teki paljon ruumiinavauksia. Lopulta jotain taisi mennä väärään asentoon sen kallon sisällä. Se alkoi keräilemään tietoa raadoista kaikkialta koko sodasta. Se Irnakkin piru alkoi keräilemään niitä ruumiita. Halusi tietää kaiken niistä kuolleista, kirjoitti paljon asioita ylös tänne. Sen paja täyttyi arkuista ja pää kuolintavoista kuin joku ruma ilmapallo.”
    ”Poksahti ainakin samalla tavalla”, Zaiggera sanoi huolettomasti.
    ”Niin, niin varmasti, mutta katsos tätä”, Warrek sanoi osoittaen kansion kulunutta sivua.

    Raportti 2476//
    //Zorak von Maxitrillian Arstein

    //Kuolinsyy: Väärin tähdätty panssariterä kallon läpi. Terä räjähti täydellisesti kallon sisäpuolella.

    ”Ihanan groteskia”, Zaiggera sanoi ja yritti olla ajattelematta Golairen psykoottista virnettä. ”Halusitko vain varmistaa?”
    Warrek pudisti päätään ja käänsi seuraavan sivun.

    Raportti 2477//
    //Zorak von Maxitrillian Arstein

    //Kuolinsyy: Kranaatinsirpale kaulavaltimoon. Vuoti kuiviin.

    ”Tässä on melkein yhtä paljon järkeä kuin muussakin Golairen tekemässä, kenraali. En aivan näe, mitä…”
    Warrek oli poikkeuksellisesti hiljaa ja käänsi seuraavan sivun esiin.

    Raportti 2478//
    //Zorak von Maxitrillian Arstein

    //Kuolinsyy: Tarkk’ampujan luoti lävisti keuhkon. Tukehtui omaan vereensä.

    Zaiggeran kulmat nousivat. Yleensä eleettömillä kasvoilla oli ihmetystä. Warrek jatkoi sivujen kääntelyä. Zorak von Maxitrillian Arsteinin nimi tuli esille vielä monessa raportissa. Toinen väitti hänestä jääneen jäljelle vain sormia, toisen mukaan ruumista ei edes olllut. Jokainen sivu oli edeltäjänsä kanssa ristiriidassa. Nämä sivut olivat lisäksi muun kansion sivuja paljaampia. Tuntolevyä tai edes sen numeroa ei löytynyt. Kuvaa Zorak von Maxitrillian Arsteinista elävänä ei ollut.
    Viimeisen sivun jälkeen Warrek sulki kansion ja jätti sen hyllylle. Hän kääntyi öljylampun valossa kohti Zaiggeraa. Kaksikko katseli toisiaan.

    ”Nii-in. Uskotko kummituksiin, rakkaani?” Warrek sanoi hymyillen.
    ”En”, Zaiggera sanoi. ”Mutta ymmärrän kyllä. Jokin ei täsmää.”
    ”En minäkään, mutta joku piruparka ei ole selvästi ymmärtänyt pysyä kuolleena.”
    Zaiggera nyökkäsi ja käveli lamppu kädessään ja ase toisessa kohti holvin oviaukkoa. ”Ehkä asiaa sietää tutkia, kenraali Warrek.
    ”Juuri tuon halusinkin kuulla”, Warrek sanoi, ja skakdimaisen hampaikas virne leveni.

    * * *

    Ath-Koro

    Punaisena hehkuva kamiina toi matalaan puiseen majaan lämpöä, ja maan päälle ja kattoparruihin pakatut havut pitivät sen sisällä. Kyhäelmä oli jotain teltan ja laavun väliltä. Kamiinapeltien takana palava mänty kuitenkin piti huolen, että sisällä oli lämmintä. Saaren talvi oli pahentunut pahenemistaan sitten klaanilaisten käynnin ja siitä seuranneen välikohtauksen, josta kylässä ei enää puhuttu. Koko kylä isä Guneita lukuunottamatta oli jotenkin onnistunut löytämään itsensä saaren jäiseltä rannikolta ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Kun rannalta löydettiin useammasta eri paikasta jäänteitä jostain, joka olisi joskus voinut olla nazorak-eliittisoturi, kyläläiset olivat löytäneet pakonomaista tarvetta palata takaisin majoihinsa ja arkiaskareisiinsa.

    Tämä maja oli isä Gunein nukkumapaikka silloin, kun hän ei rukoillut ja messunnut hyisessä, sairaalamaisen valkoisessa ja kliinisessä Suuressa temppelissä. Nyt Gunei oli kuitenkin opettamassa mielen isän sanaa nuorille soturimunkkioppilaille. Hänen majassaan oli nyt kaksi vanhaa matorania. Pakari-kasvoinen Oraakkeli oli viltin päällä puoli-istuvassa asennossa aivan kamiinan vieressä. Kamiinasta kauempana oli polvillaan athismin matriarkka, Pyhänä Äitinä ja Mestarinakin tunnettu Shelek-kasvoinen ce-matoran. Vanhat silmät katsoivat sokeina Oraakkelin olkapäätä.
    ”Mestari, ei teidän tarvitse”, Oraakkeli sanoi kunnioittavana. ”Kykenen vaihtamaan ompeleet itsekin.”
    ”Makaa vain rauhassa, ystäväni”, vanha nainen vastasi.

    Isä Bartaxin kätyrin salamurhayrityksen jättämä haava ei ollut kaunista katsottavaa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä sen oli lävistänyt metalliputki. Siroilla sormillaan Pyhä Äiti ompeli haavan reunoja yhteen. Näkökykyä hän ei siihen tarvinnut. Oraakkeli ei edes purrut hammasta. Kipu ei ollut koskaan ollut ongelma.
    Hän oli tullut tähän maailmaan taistellen, ja todennäköisesti lähtisikin siitä taistellen.
    Ilman Mestaria olisin varmasti jo kuollut, Oraakkeli ajatteli. Joko jonkun muun… tai sitten oman käteni kautta.

    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Hän laskeutui makaavaan asentoon.
    ”Kiitos, Mestari”, hän sanoi.
    ”Sinun ei tarvitse kiittää”, vanha nainen sanoi. ”Ei ole koskaan täytynyt. Tämä oli joka tapauksessa tehtävä. Haavasi voi tulehtua… etkä ole enää nuori matoran.”
    ”Muistatte varmasti sen, kun vielä olin”, Oraakkeli sanoi uppoutuen jonnekin kauas. ”Vaelsin lumessa, jäässä ja pimeydessä tuntikausia. Poika synkässä maailmassa, ilman tietä kotiin. Kotiin, jota ei ollut.”
    Oraakkelin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän katseli ranteissaan olevia arpia pitkään.
    ”Täynnä vihaa. Vihaa maailmaa kohtaan. Vihaa sellaista maailmaa kohtaan, joka antoi sellaisen tapahtua.”
    Mestari jatkoi kuuntelemista ja ompelemista. Vanhat silmät eivät nähneet näkyvää spektriä, mutta matoran-nainen näki sen sijaan paljon, paljon enemmän.
    ”Ja silloin se poika kuuli maailman kauneimman äänen”, Oraakkeli sanoi. ”Ei puhetta. Sanoja, jotka eivät tulleet suusta, vaan suoraan sydämestä. Äänen, joka johdatti turvaan.”

    Oraakkeli käänsi katseensa Mestariin. Katseet kohtasivat, vaikka nainen ei noilla silmillä mitään nähnytkään.
    ”Olen seurannut sitä ääntä siitä lähtien. Ja jos on pakko, seuraan sitä vaikka Karzahniin ja takaisin.”
    Pyhän Äidin kasvoille ilmaantui pieni hymy.
    ”Mikä sattuma”, naisen väsynyt, mutta tyytyväinen ääni sanoi. ”Sinä samana yönä lumimyrskyssä vaelsi myös nuori nainen. Myös tämä nainen oli yksin vieraassa maailmassa. Sokeana pimeydessä.”
    Pyhän Äidin käsi kurottui Oraakkelin kättä kohti. Kämmenet tarttuivat toisiinsa.
    ”Sitten pieni käsi tarttui omaani ja veti minut pois pimeydestä.”
    Oraakkelin silmissä oli jotain, jonka näkemiseen ei tarvittu ajatuksenlukua. Sanat olivat turhia.

    ”Minä lupaan, että selviydymme tästä, Mestarini”, Oraakkeli sanoi. ”Löydän isä Zeeronin, kaadan Bartaxin sairaan pikku kultin, ja saan Nimdan sirut takaisin. Olen sen teille velkaa.”
    ”Uskon kyllä, rakas Oraakkeli. Mutta älä kuvittelekaan pystyväsi tekemään sitä yksin. Tarvitset apua. Pimeät voimat vetelevät naruista tälläkin hetkellä ja siirtelevät nappuloitaan oikeille paikoille.”
    Oraakkeli tiukensi otettaan Pyhän Äidin vanhasta kädestä.
    ”Siinä ne eivät ole ainoita, Mestarini. Minullakin on laudalla nappuloita. Mutta ne tarvitsevat vain aikaa.”
    “Luotat Jään Sotilaaseen paljon”, Pyhä Äiti sanoi. “Toivottavasti se ei ole turhaa.”

    * * *

    Lehu-metsä

    Ilta-aurinkoinen havumetsä lepäsi sitä kohdanneen taistelun jälkeen. Oli jopa liian hiljaista. Linnuista tai edes hyönteisistä ei ollut jälkeäkään.
    Joitakin tunteja sitten tällä avaralla aukiolla oli taisteltu. Taistelun jäljet herättivät kunnioitusta. Puut ja rungot olivat sirpaloituneet, pensaat palaneet ja kivet lennelleet. Aivan aukion keskellä, pienen mäen ja tasamaan rajalla oli valtava kuoppa, josta puuttui tonneittain maa- ja kiviainesta. Puuttuva aines löytyi noin kolmenkymmenen metrin päästä metsän ytimestä, jonne laskeutuessaan se oli silponut monisatavuotisia kuusia ja mäntyjä sytykepuiksi.

    Kannibaalimatoralaisten heimo oli käynyt neuvottelun Puiden Väen kanssa. Lopulta puuväki oli voittanut ja vienyt neljän klaanilaisen sekalaisen seurakunnan mukanaan jonnekin metsän siimekseen.
    Nälkäiset villi-pikkumiehet olivat palanneet häntä koipien välissä suonsilmään etsimään muuta syötävää. Taistelun kolmas osapuoli oli kuitenkin palannut apajille.

    Siniset Kädet kävelivät yhtenäisin, hiljaisin askelin aukion läpi. Torakoiden silmien paikalla toimivat visiirit skannasivat metsämaastoa sinisenä hehkuvan kämmenlampun valossa. Kaksikko operoi sanaakaan sanomatta tai elettäkään näyttämättä. Vasen ja oikea tiesivät joka sekunti täydellisesti, mitä toinen oli tekemässä.
    Torakkain puheenmuodostuselimet oli poistettu kirurgisesti ja niiden suut oli ommeltu kiinni, mutta kaksoset olivat toisiinsa yhteydessä paljon, paljon perusteellisemmin. Salatulla taajuudella kahden bioteknisen aivon välissä kulki sanoja kielellä, joita vain nuo kaksi ymmärsivät.

    Juuri nyt ne etsivät, ja hetken päästä ne löysivät.
    Klaanilaiset oli viety pois kiireellä. Todennäköisesti avonaisesta laukusta oli jäänyt mättäälle jotain. Pieni nippu papereita lojui sekalaisena nurmikossa.
    Torakoista oikeanpuolimmainen osoitti yhdellä mekaanisella sormella paperipinoa. Sormenpäähän syttyi kirkas valkoinen valo, ja torakka taittoi sormen itseään päin. Paperit nousivat itsestään kuin hiljaisen tuulen puhaltamina kohti nazorak-agenttia. Lopulta se tarttui niihin kaikilla neljällä mekaanisella kädellään.

    Paperit oli allekirjoitettu Toa Kepen nimellä.
    Yhdessä niistä kerrottiin jostain, jota toa kutsui “Verstaaksi”.

    Jättipotti.

    Molemmat nazorakit kävivät kaikkia lappusia molemmin puolin läpi. Mustien visiirien kulmassa välähti aika ajoin pieni kameravalo. Kuvattuaan paperin oikea Käsi antoi sen vasemmalle, ja vasen käynnisti kämmenpohjassaan hehkuvan kevyen polttimon. Paperit hajosivat yksi kerrallaan tuhkapilviksi.

    Samalla sekunnilla nazorak-tiedustelupalvelun päätietokantaan ladattiin parikymmentä valokuvaa. Direktiivi kuusi eteni halutulla vauhdilla.

    * * *

    Skakdien leiri Ämkoo-vuoren länsipuolella

    Pieni kenttätukikohta kuhisi skakdipalkkasotureita. Komento- ja majoitustelttoja naamioitiin havuilla, ajoneuvoja tankattiin ja aseita ja kenttäradioita huollettiin. Jostain kuului sähkötysääntä, jostain tauolla olevien vartiomiesten muhkeaa naurua. Ilmassa tuoksui ruuti ja palanut rasva: skakdien kenttäruokailu ei yleensä noudattanut minkäänlaisia terveyskriteereitä.
    Jossain kauempana taisteltiin. Elementtitulen lieskat kohtasivat Kanoka-laukaisimen kajahdukset.

    Leirin läpi marssi korkea-arvoinen nazorak-upseeri punaisessa viitassa. Ohittaessaan upseerin skakdit miettivät kaksi sekuntia, pitikö tälle osoittaa kunniaa. Virallisesti torakka ei kuitenkaan ollut esimiesasemassa, sillä kenraali Gaggulabion skakdit olivat kuitenkin vain palkollisia.
    Tämä torakka oli silti niin pelkoa herättävä näky, että moni skakdisotamies koki asiakseen vetää kätensä lippaan. Nazorak tuhahti ja sanoi jotain puoliääneen zankrzoraksi.

    “Oliko tuo…” eräs skakdialokas sanoi silmäkulma nykien ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässä.
    “Se ainakin oli menossa suoraan iso-Gaggun komentotelttaan”, vihreäihoinen skakdisotilas sanoi raapien hampaanvälejään viidakkoveitsellä. “Että niin. Huutoa luvassa. Meille kaikille.”

    Komentoteltan oviaukon liepeet suorastaan räjähtivät auki, kun Kenraali 001 astui sisään viitta punaisena heiluen. Neljä korkea-arvoista skakdikomentajaa nojailivat teltan keskellä olevaan työpöytään tai istuivat kenttäsängyillä. Kaikkien katse kääntyi tulijaan.
    Sisällä leijaili sankka savu. Gaggulabio istui työpöytänsä takana jalat pöydällä ja tuprutteli valtavaa sikaria.
    Gaggulabio ja Kenraali tuijottivat toisiaan silmiin hetken.
    “Wrotinn, Raldann, Zemokk, Tendal”, Gaggulabio luetteli alaisiaan. “Ulos teltasta.”
    Skakdit eivät vitkastelleet poistumisessaan, vaan näyttivät äkkiä huomaavan, että jossain muualla oli yhtäkkiä parempaa tekemistä. Gaggulabio tarttui sikariin ja tumppasi sen pöydänreunaan. Sihinä poltti kuluneeseen pöytään ruman jäljen.
    “Vai että ykkösmies”, Gaggulabio sanoi otsa kurtussa, perääntyen vielä syvemmälle nojatuoliinsa. “Mitäs kuuluu?”
    Kenraali 001:n huumorintaju oli mitä ilmeisimmin äärimmillään. Nazorak-upseerin ilme ei värähtänyt mihinkään sen normaalista tympeästä, mutta torakan oikea silmäkulma nyki suorastaan rytmikkäästi.
    “Tiedätkö sinä, mitä liskosi tekivät Lehu-Wahin suolla?”
    “Hei hei hei”, Gaggulabio sanoi heristäen sormeaan. “Zyglakin pannahiset eivät ole meikäläisen huoli. Jos minulta kysytään, mokomat skarrararrin alligaattorit voitaisiin hyödyntää vaikka nahkasohvina.”
    “Ne ovat sinun niin kauan kuin miehesi taluttavat niitä kaulapannassa ratsupiiska kädessä”, Kenraali ärähti. “Zyxax kuoli ja jätti jälkeensä vain epäonnistuneen kapinajohtajan ja joukon toimimattomia sotilaita. Pistä. Ne. Toimimaan.”

    “Oliko tuo käsky?” Gaggulabio sanoi virnistyksen takaa.
    “Kyllä. Se oli käsky.”
    “Viimeksi kun tarkistin, olimme molemmat kenraaleja.”
    “Sinun juopotteluun ja remuamiseen menevät rahasi tulevat minulta, skakdi”, Kenraali sanoi artikuloiden hitaasti. “Tiedä paikkasi.”

    Gaggulabion kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin.
    “Jos nyt saan herra kenraalille näin sanoa”, Gaggulabio sanoi pää vinossa, “niin olet tekemässä jotain skarrararrin hölmöä!”
    Kenraali 001 näytti yllättyneeltä. “Ahaa?”
    “Miekka-skarrararrin-piru. Sinulla on se jossain tyrmässä etkä ole laittanut kuulaa sen kalloon.”
    “Hän on tehnyt vaatimuksensa hyvin selväksi, Gaggulabio”, 001 sanoi. “Kun lähden täältä, minua odottaa pitkä neuvottelu sen toan kanssa. Katsotaan, pääsemmekö yhteisymmärrykseen.”

    Keltaruskea skakdi nousi penkiltään seisomaan. Puhuessaan hän viuhtoi käsiään entistä aggressiivisemmin.
    “Tiedätkö, kuinka monta miestä minä menetin sen saastan pikku saaren piirityksessä? Ja noin vain aiomme puristaa kättä ja olla kavereita klaanilaisen kanssa!”
    “Tiedät, mitä Abzumolle kävi. Menetimme tärkeän liittolaisen. Tarvitsemme kaiken avun, minkä saamme.”
    “Niin, makuta hukkui pikku purkkiinsa. Mitä skarrararrin väliä sillä on? Sekopää olisi kuitenkin vain napsahtanut ennemmin tai myöhemmin. Se jätkä, skarrararr. Se ja se pirun silmänkääntäjärääpäle. Miksi me pidämme näitä neropatteja edes mukana?”
    Gaggulabio oli kilahtamassa suorastaan legendaarisella tavalla. Näkymätön sytytyslanka sihisi hiljaa pimeydessä. Komentoteltan toimistopöydän heittäminen ympäri tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta.

    “Klaanilla on makuta”, 001 sanoi kääntyen poispäin skakdista. “Makutat ovat oikeissa käsissä täydellisiä sotilaita. Jos pelaamme korttimme oikein, kohta on taas meilläkin.”
    “Makuta, pah. Anna se toanrääpäle minulle edes kymmeneksi sekunniksi, niin minä hirtän sen sen omilla suolilla”, Gaggulabio pihisi.
    “En kaipaa viisauksiasi”, Kenraali 001 sanoi. “Jatkan matkaani. Jatkakaa sissitoimintaa vuorella ja metsissä. Meidän täytyy ajaa klaanilaiset ja klaanilaismyönteiset kokonaan etelään.”

    “Tiedäthän sinä varmasti, mitä olet tekemässä”, Gaggulabio pihisi poimien sikarin pöydältä.
    “Kyseenalaistatko Setar-Dekin taistelun voittajaa ja sadan armeijan tuhoa?” Kenraali 001 sanoi ennen kuin poistui komentoteltasta.
    Gaggulabio jupisi jotain skakdinkielistä ja rumaa. Hän sytytti sikarinsa ja veti syvään henkeä.
    Sikari putosi skakdin näpeistä komentoteltan maalattialle ja sammui sihahtaen.
    Gaggulabio hengitti rauhallisesti ja yritti laskea kymmeneen. Hän epäonnistui.

    Teltan ulkopuolella 001 kuuli äänen, jonka olisi voinut päästää toimistopöytä, joka heitti voltin ilmassa. Hän ei jäänyt pohdiskelemaan asiaa sen syvällisemmin.
    Kenraalilla oli tärkeämpi kohtaaminen edessä. Neuvottelu oli kuitenkin jo käytännössä voitettu. Hän tekisi Miekkapirulle tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä.

    * * *

    Nazorak-pesä, sotavankiosasto

    Sykkivässä, lihaisassa pesärakenteen orgaanisessa massassa oli mustavalkoinen näyttö, joka näytti suoraa kuvaa yhteen selleistä. Kalterien takana penkillä istui suorastaan meditatiivisessa liikkeettömyydessä yksikätinen toa-soturi. Ämkoonakin tunnettu miekkamies odotti hiljaisuudessa.
    Kaksi hahmoa katseli näyttöä. Oikeastaan vain yksi, sillä toisella ei ollut silmiä.
    “Siellä hän odottaa”, Avde sanoi pehmeästi. “Valkoisen polun lähetti, miekkapiru. Miksi häntä ikinä haluammekaan kutsua.”
    Marionetti ei sanonut sanaakaan. Se käänsi päätään mestariaan kohti merkkinä siitä, että kuunteli. Pieni nikamamainen raaja piti kiinni edelleen tiukasti olennon selässä olevasta miekasta. Miekasta, jonka sisko oli nyt tuolla Toalla.
    “Voisit kävellä selleihin ja lopettaa taistelunne tähän pisteeseen”, Avde sanoi. “Tappaa mies omalla miekallaan. Mitä mieltä olet, olisiko se runollista?”
    Sininen Pakari kääntyi katsomaan tyhjiä kasvoja. Marionetti ei vastannut.

    “Eipä se kyllä olisi”, Avde sanoi pudistaen päätään palvelijalleen. “Se olisi häpeällisintä, mitä hänen kaltaiselleen voisi tehdä. Hän ansaitsee parempaa, poikaseni. Vai haluaisitko sittenkin olla tyttäreni? Kaksi siskoasi oli varma asiasta, mutta sinä et.”

    “Sen määräätte te”, Marionetti sanoi vivahteettomasti äänellä, joka ei ollut miehen eikä naisen, ei Toan eikä matoranin eikä älyllisen eikä eläimen.
    “Sinä et tee tehtävääni kasvattajana kovin helpoksi, lapsi rakas”, Avde hymähti. “Mutta tiedäthän, että välitän sinusta kuin omasta lapsestani?”

    Marionetti ei reagoinut. Sillä ei ollut mitään, millä reagoida. Avde nyökkäsi aavemainen hymy kasvoillaan ja kääntyi katsomaan näyttöä.
    “Tiedämme kyllä molemmat, että tuolla miehellä on omat agendansa”, Avde sanoi osoittaen Ämkoota, joka tuntui nyt huomanneen sellinsä kameran. Miekkapirun katse oli pistävä.
    “Hän ei petä väkeään helpolla. Hän haluaa palkaksi jotain.”

    “Alku”, Marionetin lohduton ääni sanoi. “Ääri.”
    “Aivan”, Avde vastasi. “Ehkä minunkin täytyy käydä neuvottelu hänen kanssaan, kunhan arvon Kenraali päästää näppinsä irti miehestä. Yksi miekka on voimakas. Yhdessä ne ovat voittamattomia.”
    Punainen Mies huokaisi syvään ja kääntyi kohti Marionettia.
    “Minulla on sinulle työ, kätöseni valkoinen. Veljesi on saanut vainun. Vaikuttaa siltä, että Turaga Kezen kertoi tietonsa eteenpäin ennen kuolemaansa.”
    Avde antoi valkoisen taitetun paperilapun Marionetin käteen. Valkoinen hirviö avasi lapun ja katsoi silmättömillä silmillään nimeä siinä.
    “Varmasti miellyttävä herra”, Avde sanoi. “Mutta hänet täytyy ikävä kyllä vaientaa. Jos mahdollista, jätä hänet henkiin.”

    “Vien hänen kielensä”, Marionetin ääni sanoi hampaikkaasta kämmenselästään. Valkoinen pelontuoja kääntyi ympäri ja käveli verkkaisesti läpi Nazorak-pesän lihaisten käytävien.

    “Hyvä poika”, Avde sanoi hymyillen. “Tai tyttö.”

    * * *

    Klaani, Telakka

    Pieni sininen nyrkki koputti Keetongun työpajan valtavaan puiseen oveen. Telakan päämiehen ovi oli tehty juuri hänen mittojaan varten. Keltainen Jättiläinen oli nimensä veroinen, tai niin oveen koputtanut matoran-neiti oli joskus ainakin kuullut. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keetongua.
    Dinem keinutteli painoaan jalalta toiselle. Ga-matoranin limenvihreä Hau osoitti kärsimättömyyttä. Olallaan hänellä oli kukkakuvioinen kangaslaukku ja vasemmassa kädessään postipaketti Bio-Klaanin leimoilla. Sininen leima muistutti siivekästä Ussalia.

    “Tullaan, tullaan”, kumea ääni vastasi oven läpi. Sitä seurasi kymmenen sekunnin sisään miehinen riuhtaisu, joka oli vähällä irroittaa oven saranoistaan.
    Moottoriöljyinen Keltainen Jättiläinen täytti oviaukon vähintään Dinemin kokoinen jakoavain kädessään. Titaanilta kesti hetki löytää oveen koputtanut otus. Eihän se suinkaan ollut kuin neljäsosan hänen pituudestaan.
    “Ai. Hei”, Tongu murahti. “Postia?”

    “Postiapa hyvinkin!” Limevihreä ja sininen neiti sanoi innokkaana heilutellen pakettia päänsä yläpuolella. “Saapui tänään ’herra Kee-non-gul… Kee-ton… no jo on pientä tekstiä…”
    “Joo. Sano Tongu vain”, kyklooppi sanoi ja ojensi valtavan kouransa Dinemiä kohti. Matoran vippasi laatikon keltaiseen käteen. Tongu raotti laatikon kantta. Sisällä pyöri metallisia osia.
    “Ah, joku on muistanut. Juuri kaipaamani vipstaakkelilähetys. Kiitos kovasti.”
    “Ahaa, vipstaakkelilähetys!” Dinem hihkaisi. “Suosikkilähetyksiäni! Niiden kaikkien muiden joukossa. Onko vipstaakkeli joku hieno tekninen termi jollekin tuota öö niin kompressorijäähdyttimelle tai tai tai akkuhapolle tai tai kestävyysvajeelle tai…”
    “Ei millekään noista”, Keetongu sanoi ravistaen laatikkoa.
    “Aa-haa!” Dinem sanoi innostuneena. “Mille sitten?”
    “Minulla ei ole aavistustakaan”, Keetongu sanoi vilpittömästi. “Mennäänkö kokeilemaan?”
    Dinemin silmissä oli kultaa ja timantteja. Milloinpa niissä ei ollut.

    Kaksikko uppoutui syvemmälle Keetongun pajaan. Seinät olivat täynnä Keltaisen Jättiläisen kouraa varten mitoitettuja työkaluja. Työtasoilla lojui valtavia rattaita, putkia, liittimiä, ruuveja ja muttereita. Dinem ihaili pajan sisältöä haltioissaan. Hän ei ymmärtänyt paljoa näkemäänsä, vaikka oli joskus ollut konepajalla töissä. Työsuhde oli kuitenkin kestänyt kaksi viikkoa. Se oli päättynyt pajan tulipaloon.
    Dinem oli melkein kuusikymmentäkuusiprosenttisen varma, että oli erottanut pomon kovin äänekkään irtisanomispäätöksen keskeltä sanat “kompressorijäähdytin”, “akkuhappo” ja “kestävyysvaje”. Pomo oli irtisanonut ensiksi itsensä ja sitten kaikki työntekijät.

    Dinem ei ollut vieläkään varma, oliko siinä niin päin paljoa järkeä, mutta hän ei toisaalta tietänytkään kovin paljoa johtamistyöstä.

    “Onko tänään joku erikoinen päivä, herra Jätti?” Dinem kysyi innokkaana.
    “Ai, miten niin?” Tongu vastasi levittäen pakkauksen sisällön pöydälle.
    “No eikö aina ole?” Dinem sanoi hymyillen. “Aina on jonkun vuosipäivä tai jonkun lemmikin nimeämispäivä tai sotiemme veteraanien muistopäivä tai Kanokan MM-kisojen finaali tai puhu kuin merirosvo -päivä. Ja sinä sait tänään lahjan!”
    “Niin no. Jos sen noin ajattelee. Kyllä tänään tavallaan on.”
    “A-haa!” Dinem sanoi innoissaan molemmat etusormet pystyssä. “Mikä päivä?”
    “Sillä ei nyt ole niin paljon väliä”, Tongu sanoi ja tutki suurella silmällään pöydällään olevaa aparaattia. Tekniikasta tietämätön saattoi luulla sitä jonkinasteiseksi suihkumoottoriksi. Tongukaan ei ollut vielä ihan varma, oliko siitä tulossa sellainen.
    “Haetko pienet papukaijapihdit?”
    Dinem teki työtä käskettyä. Papukaijapihtien pienuus osoittautui vain kovin suhteelliseksi käsitteeksi. Pieniltä ne kyllä Tongun käsissä näyttivät.
    “No, joka tapauksessa onnea teille, Herra Jätti”, Dinem sanoi. “Oli päivä mikä tahansa.”
    “Kiitos.”

    Tongu jyräytti koneen käyntiin. Se piti epäinhimillistä huutoa ja yski ilmoille kolme mustaa savupilveä. Sitten savu vaihtui vesihöyryksi ja koneen jyrinä vakautui hieman hiljasemmaksi.
    “Oooh! Mikä siitä tulee?” Dinem hihkaisi innokkaana.
    “Jonkinlainen moottori”, Keetongu sanoi raapien päätään. “Ehkä. Jos se on stabiili, se menee jonkun aluksemme sisälle. Jos se ylikuumenee ja pamahtaa, ammumme sillä torakoita.”
    “Kuinka jännittävää!” Dinem sanoi.
    “Hei, mitä kivaa rakentelussa olisi, jos tietäisi kaiken etukäteen.”

    Kaksikko jatkoi työskentelyä konepajassa vielä joitakin tunteja.

  • Enkeleitä

    Jäiset rannat

    Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

    Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
    Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

    Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

    Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä.

    Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
    Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

    ”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

    ”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

    Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

    Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
    Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
    Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
    Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

    ”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

    ”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
    ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

    Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

    ”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

    ”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

    ”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

    ”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
    Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
    Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

    ”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

    ”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
    Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

    ”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
    ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

    ”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
    ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
    ”Ystävä. Aina.”

    Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

    ”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

    ”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
    Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
    Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
    ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

    Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
    Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

    Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
    ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
    ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
    ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
    Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
    Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

    Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
    ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

    ”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä.”
    Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
    Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

    Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
    ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
    Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
    ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
    Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
    ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
    Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

    Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
    Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

  • Enkeleitä

    Jäiset rannat

    Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

    Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
    Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

    Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

    Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.

    Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
    Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

    ”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

    ”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

    Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

    Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
    Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
    Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
    Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

    ”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

    ”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
    ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

    Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

    ”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

    ”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

    ”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

    ”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
    Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
    Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

    ”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

    ”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
    Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

    ”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
    ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

    ”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
    ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
    ”Ystävä. Aina.”

    Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

    ”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

    ”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
    Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
    Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
    ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

    Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
    Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

    Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
    ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
    ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
    ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
    Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
    Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

    Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
    ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

    ”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.”
    Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
    Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

    Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
    ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
    Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
    ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
    Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
    ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
    Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

    Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
    Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

  • Arvet

    Ilmaraptori

    Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt.
    Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon.
    Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.

    ”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen.
    Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta.
    ”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti.
    ”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut.
    Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä.
    ”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä.
    ”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi.
    ”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?”
    Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.”
    Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.”
    Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut.
    Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää.
    Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.

    Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset.
    ”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi.
    ”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan.
    ”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”

    Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan.
    Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää.
    ”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.”
    Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa.
    Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.

    ”Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut.
    ”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”

    Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen.
    Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut.
    ”Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä.
    ”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.”
    ”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!”
    Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”

    Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta.
    ”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…”
    Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.

    ”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin.
    Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut.
    Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman.
    ”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”

    Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.

    ”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.”
    ”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi.
    ”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.”
    Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.

    ”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.”
    Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?”
    Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt.
    Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.”
    Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.

    ”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan.
    ”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”

    Oraakkeli oli hetken hiljaa.

    ”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.”
    Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti.
    ”Ja näytä minulle Nimda.”
    Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.

    Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun.
    Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä.
    ”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”

    Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa.
    ”Anna se minulle.”
    ”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä.
    ”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.”
    Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa.
    Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.

    Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.

    ”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut.
    ”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.”
    Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi.
    Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.

    ”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta.
    Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Epsilon”, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. ”Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?”

    ”Se vajosi mereen Abzumon mukana”, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa.
    ”Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin”, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.

    ”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.

    ”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille.
    Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä.
    ”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.”
    Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin.
    ”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”

    Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia – hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille.
    ”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.”
    Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt.
    ”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.”
    ”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…”
    Matoro katsoi – kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel.
    Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä.
    ”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”

    Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.

    ”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. “Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla.”
    Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle.
    “Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä”, Mestari sanoi lempeällä äänellä. “Ei enää.”
    Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana.
    Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.

    Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.