Klaanon

Avainsana: Nui-Koro

  • Kepe muistelee Feterrojen sisälmyksiä, Dox eksyy Verstaassa

    Nui-Koro

    Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa.
    Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?

    Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä…Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin.
    Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.

    Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen.
    Hän työnsi sen syrjään.
    Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.

    Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.

    Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.

    Oliko hänessä jotain vikaa?

    Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa

    Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.

    Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.

    Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.

    Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk’ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.

    Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk’ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui.
    Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.

    Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.

    Nimda.

    Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.

    Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.

    ” , .”

    Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.

    ” !”

    Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.

    Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana.
    Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.

    Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.

    Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet.
    Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.

    Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.

    Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.

    ” , Nimda”, tämä jyrähti.

    ” ”, vastasi Hopeinen.

    Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.

    Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija…tai Ristiretkeläiset.

    Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.

    Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.

    [spoiler=Le wut]Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.[/spoiler]

  • Harkelia tapaamaan

    Nui-Koro

    Kaupungin laitamilla oli huomattavasti vähempi meluisata kuin torin läheisyydessä. Hyvin harva jalankulkija ja pari pulua olivat ainoa seura kadun yksinäisille mukulakiville, kunnes kaksikuudesoasaaklaanilainen kolmikko käveli sen päältä. Joukkiota johti haaleankeltainen Matoralainen, toisena asteli Kepe ja perää piti Snowie. Matka tapahtui yllättävänkin hiljaisissa merkeissä, Snow-tekijä huomioden. Kepe arveli kumppaninsa yrittävän varoa pienen neidin enempää säikyttämistä, suuri suu ja paljoisa puhe kun todistetusti saattoivat olla tuntemattomista hieman hämmentävää. Tiedemies tiesi, etti valkoinen pullero tahtonut pahaa, mutta kaikki ne sanat eivät voineet osua jokaisen mukavuusalueelle.

    Eivätkä varsinkaan tämän, Kepe tuumaili tarkkaillessaan edellään kulkevaa hentoa olentoa. Hänen rationaaliseksi mieltämänsä mielensä ei kyennyt selvittämään, miksi kyseinen henkilö työskenteli kaupunginkaartilla, edes toimistohommissa.

    ”Kepsula”, Snowie sanoi matalalla äänellä. Kepsula käänsi päätään.
    ”Hm?”
    ”Uskotko tosiaan, että pormestari tahtoo meidät, koska luulee, että ajamme häntä takaa… Sen tähden?”
    ”Sen?”
    ”Tiedätkö, sininen whuuuuumzazuuuuum.”
    ”…me emme puhu nyt siitä kerrasta, kun Suga teki tiedätkö sen jutun mikä oli kkrrraaaaahhhhh?”
    ”…”
    ”…”
    ”…Nimda, tiedäthän.”
    ”Ah, no joo. Siinä onkin paljon enemmän järkeä.”

    Hetken älyttömän älykäs kaksikko oli hiljaa ja mietti äskeistä keskustelua, ja sitten Kepe jatkoi, hiljaisesti hänkin.
    ”Mutta, niin. Siltähän tämä vaikuttaa. Mieti nyt hänen sanojaan.”
    Snowie mietti hänen sanojaan.

    Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.

    ”Mutta jos näin on”, Lumiukko supatti kolmikon jatkaessa kulkuaan kivistä katua pitkin. ”niin eikö tämä ole aika huolestuttavaa?”
    ”Öh, joo?”
    ”Tai siis. Jos pormestari lähetti ne palkkamurhaajat peräämme… Tämä kaupunki on meitä vastaan. Voimmeko luottaa kehenkään?”
    Aavemainen ajatelma leijui ilmassa, juuri Snowien ja Kepen tiimoilla.
    ”Ehkä juuri siksi on viisautta mennä puhumaan hylkiöpoliisille. Hänen elämänsä kurjuus ja yksinäisyys on meidän voittomme.”
    ”Kiva asenne, Räz.”

    Keskustelun tiimellyksessä klaanilaiset eivät huomanneet heidän ohittamaansa patsasta. Se oli nimittäin niin ruma, että se oli ironisesti tosi hieno. Niin jäi tämä esteettinen kokemus sankareilta kokematta, ja kenties juuri sen suoma voima olisi voinut auttaa heitä tulevissa koitoksissa.

    ”Tä-tässä se nyt olisi”, Suflery ilmoitti varovaisesti kolmikon päästyä siniharmaan kivitalon luo. Se oli kadun korkein residenssi ja kummaltakin puolelta kiinni naapuritönöissä. Puiset portaat kohosivat hieman katutason yläpuolelle, ja muun rakennuksen tyyliin istuvasti hieman rapistunut ovi sijaitsi kutakin kuinkin julkisivun keskipisteessä. Jyrkkä katonharja sai talon näyttämään kolmikerroksiselta, vaikka torpassa oli korkeintaan kaksi kerrasta ja hyvin ahtaanlainen vintti.

    Kolmikko kapusi raput ovelle ja Kepe tarttui puuoven koruttomaan kolkuttimeen.
    ”Hallojaa?”

    Hetken oli hiljaista, sitten ei. Joku laskeutui selvästi portaita. Pian ovi avautui sisäänpäin, ja kolmikkoa tuijotti Mustan Faxonin silmä-aukoista komisario Harkelina tunnettu Po-Matoralainen. Sillä oli muhkeat poliisiviikset.

  • Profeetan polku: Siniviitat

    Nui-Koro, kaupunginkaartin rakennus

    Käytävän jälkeen auennut suurehko huone oli täynnä elämää ja kiirettä. Tummansinisiin, puolipitkiin viittoihin pukeutuneet Matoralaiset kävelivät ympäriinsä, keskustelivat kiivaasti, puuhailivat kaikkea tärkeän näköistä ja joivat kahvia hyvin intensiivisesti. Kaikki se sekamelska kuitenkin oikein hohkasi tehdyksi tulevaa työtä tuoden Kepen ja Snowien mieliin Klaanilehden toimituksen aina julkaisua edeltävinä päivinä.

    ”Ja, nyt vain löydämme sen sinun Po-Matoranisi?” Kepe kysyi kaksikon yrittäessä epätoivoisesti kurotella kaiken kaaoksen yli.
    ”Siltähän tämä näyttää. Jos sinä etsisit tuon kuvaseinän luota ja minä menisin välipala-automaatin tykö, ja-”

    Lumiukon puheen virta kuitenkin keskeytyi kuin Keetongun työt humpan alkaessa, kun hän hoksasi vierestään muuannen muita astetta epäkiireisemmän näköisen Matoralaisen ja pyyhälsi spontaanisti tämän luo.
    Snowie kiinnitti hahmon huomion, ja huomasi haaleankeltaisen Matoralaisen katselevan hieman ujosti takaisin. Katseessa oli jotain hätkähdyttävää, suuren Kanohi Komaun muotoiseksi tehdyn naamion silmäaukkojen takaa Kepeä ja Snowieta tuijottivat vihreät, surumieliset silmät.
    ”Anteeksi, arvon neiti. Etsimme semmoista Faxon-pärstäistä Po-Matorania, räleidensä puolesta minä ja partnerini tässä-” Snowie piti pienen tauon laskeakseen kätensä Kepen olkapäälle ja hymyilläkseen leveästi ”ajattelimme hepun työskentelevän täällä. Satutko tuntemaan?”

    Keltainen Matoralainen näytti säikähtäneen, mutta avasi pienen hetken jälkeen suunsa.
    ”Tuota, ta-tarkoitatte varmaankin komisario Harkelia?” vastasi hahmo nopeasti, ja käänsi katseensa lattiaan. ”Kannattaa kysyä toimistolta.” Ääntä tuskin kuului toimiston melskeen yli.
    ”Kiitos kovasti” Snowie sanoi astetta hillitympään sävyyn. ”Päivänjatkot.”

    Klaanilais-duo asteli kuulomatkan ulkopuolelle, ja Kepe mulkaisi toveriaan vihaisesti.
    ”Sinähän säikytit pikkuisen aivan tolaltaan. Etkö sinä joskus oppisi olemaan?”
    ”…en, en minä pahalla. Ei kai se pahasti? Kyllähän se pärjää?”

    Kepen kurtistuneet kulmat nousivat. Häntä huvitti hieman nähdä ystävänsä huomaavan värikkään persoonansa ja hieman tunkeilevan luonteensa vaikutus vähemmän tutuissa tapauksissa. Ehkä tuokin tuosta oppii jotain.
    ”Kyllä hän varmasti pärjää. Tule nyt, höhlä”, Kepe puheli iloisesti ja veti Snowieta olkapäästä kohti toimistoa.
    ”…mutta hän vaikutti niin herkältä.”

    Kop kop sanoi toimiston ovi, kun Kepen nyrkki sitä koputteli. Pian ovi avattiin, ja kaksikko astui sisään. Melkein yhtä pian heidät lähetettiin ulos.
    ”Ai ei.”

    Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt Harkelia sen jälkeen, kun tämä oli lomautettu hämärissä olosuhteissa. Tällä oli ollut jotain närää pormestarin kanssa, ja komisario oli laitettu sivuun tutkintahommista. Virallisesti Harkel oli poissa kuvioista vain tilapäisesti, mutta harva vartiokaartin jäsen uskoi hänen enää palaavan töihin.

    Kepelle ja Snowielle oli annettu vartiokaartin päämajassa työskentelevän toimisto-Matoralaisen nimi keltaisella tarralapulla. Tämän työntekijän pitäisi kuulemma johdattaa heidät komisario Harkelin asunnolle, joka oli muutaman korttelin päässä.
    ”Hah”, Snowie hahahti. ”Väittävät minun käsialaani huonoksi, mutta eihän tästä saa selvää. Mikä tämä nimi on?”
    Kepe nappasi paperilipareen kumppaninsa näpeistä ja tihrusti sitä vähemmän mikroskoopin näköistä silmäänsä.
    ”Hm. Ilmeisesti Suflery. Ja, ilmeisesti.”

    Snowie ei käsittänyt Kepen merkitsevää katsetta.

    Kepe teki uuden merkitsevän katseen.

    Snowie käsitti.

    Suflery oli se arka Matoralainen, joka oli heidät toimistoon lähettänyt. Kepe katsoi Snowieta.
    ”Jospa minä hoidan puhumisen tällä kertaa?”
    ”Jospa.”

  • Profeetan polku: Lainsuojattomina Nui-Korossa

    Nui-Koro, tyhmin sijainti ikinä

    ”Tämä on tyhmin sijainti ikinä”, Kepe diagnosoi Snowmanin lepäämispiilemispaikkavalintaa.
    ”Minusta tämä on aivan mahtava paikka.”

    Kaksi klaanilaista olivat sijoittautuneet valtaisan, rumaa silinteriä päässään pitävää Pokawi-lintua esittävän puolikolmiulotteisen mainosplakaatin kahden kulissin väliin, noin metrin levyiseen tilaan, jolla oli pituutta kuutisen metriä. Koko viritelmä oli erään kaupan katolla, ja varsinainen maisemahaitta sangen vanhanaikaisen näköisessä kaupungissa. Etenkin lumiukolle oli tehnyt tiukkaa mahtua sinne, joten hän oli irrottanut suuren osan itsestään ja tehnyt lepotuolin. Kepe istui pölyn keskellä lattialla.

    ”Joten”, Kepe yritti tapansa mukaan järkeillä/tärkeillä. ”Kuinka kummassa Pormestari tietää Nimdasta?”
    ”Se on jossain noissa kaikista takapajuisimmista kylistä ilmeisen tärkeässä roolissa paikallisissa uskonnoissa?” Snowie vastasi hymyillen ärsyttävästi/kohteliaasti.
    ”Hmm, okei, mutta hän tietää sen olevan konkreettisesti totta, ja että me etsimme sitä.”

    Kaksikko oli hetken hiljaa, ja mainoksen ulkopuolisen Nui-Koron yön äänet kuuluivat selkeinä klaanilaisten korviin. Kuunvalossa ei enää käyty kauppaa, mutta monenlaisissa kuppiloissa oli yhä elämää, ja yössä rullailevista vähäisistä kärryistä lähti natin-natin-natinaa, useiden keskustassa nukkuvien Nui-Korolaisten mielestä liikaakin.

    ”Lisäksi,” Snowie huomautti epärationaalisesti/hyvän muistinsa ansiosta. ”Pormestarin työhuoneesta löytynyt nauha. Ehkä voisimme käydä haastattelemassa sitä häiskää, joka sen sinne oli ilmeisesti asentanut.”
    ”Eäh, mistä sinä yhden Matoranin koko tästä kylästä löydät?” Kepe epätoivoili,
    ”Kantoi puolipitkää sinistä viittaa. Taitaa olla täkäläisen vartiokaartin leivissä.”

    Tiedemies-Toa huomasi ystävänsä sanojen tekevän tavallista paljon/ihan aavistuksen verran vain enemmän järkeä, joten myönsi reissun sikäläiselle poliisiasemalle viisaaksi.

    ”Odotetaan kuitenkin aamua, eikö vain Spinnykkä? Jotenkin turvallisempi olo tulisi, varsinkin kun ne palkkamurhaajat ajavat myökäläisiä takaa.”
    ”Juu, näin tehdään.”
    ”Kauniita unia.”
    ”Lainaatko sitä… Massaasi. Tyyny olisi kiva.”
    ”Tahdot tosiaan tehdä minusta tyynyn?”
    ”Eh.”
    ”Sitä minäkin.”
    ”…”
    ”…”

    Loppuyö kului rauhallisissa merkeissä kaksikon kuorsatessa turvallisesti mainoksen sisällä. Myös hieman liian pitkä osa aamusta kului kaksikon kuorsatessa, ja osa iltapäivääkin meni kun toinen kuorsasi ja toinen koetti kiskoa tätä valkoista sankaria ylös vuoteesta.
    ”Mutta Rätsula, ei meillä ole niin kova kiire, minua nukuttaa”, mutisi uninen Snowman. Kepe alkoi jo turhautua. Jo kolmas kerta tässä kuussa.
    ”Ja minua kiinnostaa kovasti saada selvitettyä tämän pormestarin synkät salaisuudet. Joten hilaa se valkoinen takamuksesi ylös, senkin nietosnahjus.”
    ”…no nyt oli niin lahjakasta verbaalista vetoamista, että koen vastuukseni nousta.”
    ”…”

    Pian hilpeä retki kohti muinaisia mysteereitä jatkui perinteisen kävelyn muodossa duon hakeutuessa vartiokaartin päämajan suuntaan. Nui-Koro ei ollut niin iso kaupunki, etteikö sieltä olisi löytänyt niinkin merkittävää rakennusta kuin poliisiasemaa, muttei se ollut niin pienikään, etteikö matkaan olisi hurahtanut jokunen tovi. Snowien ja Kepen tallatessa kylän mukulakivisiä katuja hei eivät voineet olla vilkuilematta olkainsa yli aina silloin tällöin uhkaavien kaapuilevien palkkatappajien varalta.

    Koko kylä kuitenkin näytti kaikin puolin elinvoimaiselta, eikä vaaran tuntu ollut näin kirkkaaseen päiväsaikaan samoin läsnä kuin yön varjoissa. Katuja tallasivat taas monenmoiset kulkijat, ja Kepe ja Snowie tiesivät sulautuvansa hyvin värien loisteeseen.

  • Lue -> Klaanon

    Nui-Koro, yö

    Kepe ja Snowie pysyttelivät hiiren hiljaa kapakan pöydän alla. Pari läheistä piraattia mulkaisi heihin ja sisääntulleisiin kaapuveikkoihin kummaksuvasti, sitten näyttivät tajuavan tilanteen ja olivat kuin eivät olisi nähneet mitään. Tai sitten tämä oli niin tavanomaista etteivät he jaksaneet piitata. Puheensorina jatkui normaaliin tapaansa.

    Viiksillä varustettu, kieron näköinen matoranpalkkatappaja nykäisi erästä piraattia hihasta. ”Oletko nähnyt kahta Klaanilaista, lasisilmä?” Kepe erotti tämän kuiskaavan.
    ”Olenhan toki”, piraatti vastasi hymyillen, näyttäen puuttuvien hampaiden jättämät useat raot. ”Tuolla pöydän allahan ne ovat.” Kepen sydän hyppäsi. Hän ei tiennyt tekikö Lumiukon samoin tuon valkoisen, tukevan massan seassa.

    Koska heidän piilonsa oli paljastunut, he pomppasivat esiin.

    Työnnä -> Pöytä

    Kepe radikaalisti tyrkkäsi pöydän kohti vainoojia. Snowie potkaisi pöytää. Se lensi yhä suuremmalla voimalla kohti salamurhaajia jotka kaatuivat rymisten ja yllättyneenä maahan. Kaksikko pinkaisi kohti keittiön ovea. Yleisö antoi raikuvat aplodit. Hullua väkeä, Kepe ajatteli.

    Avaa -> Ovi

    Kepe tyrkkäsi oven auki, ja he juoksivat halki likaisten astioiden täyttämän huoneen. He ulostuivat avoimesta takaovesta. Lihava kokki karjui heidän peräänsä. Seuraavaksi hän pääsi karjumaan salamurhaajille, jotka olivat duon kannoilla.

    He pinkoivat pitkin joenrantalaituria. Kelmeä kuu valaisi hyvin heidän tietään, ja he välttivät taidokkaasti tynnyreihin törmäämiset ja köysiin kompastelemiset. Valitettavasti kirkas yö salli myös salamurhaajien nähdä heidän pakoreittinsä päivänselvästi, selvästi kuin päivällä.

    ”Eksytetään ne noille sivukujille”, Snowie viittasi pimeään, ahtaaseen reittiin joka aukeni heidän oikealla puolellaan.

    Mene -> Pimeä kuja

    He syöksyivät pimeyteen. Kujien eksyttävä sokkelo jatkui pitkään. He kääntyivät pimeydessä vasemmalle, oikealle, vasemmalle, oikealle. Oli kuin he olisivat vaeltaneet koko kaupungin läpi. Pieni avoimempi alue kivisten talojen välissä aukeni lopulta heidän edessään. Kuu möllötti yhä taivaalla. Viemärinkannen alta tuli esiin iso rotta.

    ”Huhhuh.” Snowie huohotti.

    Puhu -> Snowie

    ”Pitäisikö meidän käydä hakemassa kamppeet majatalolta?” Kepe ehdotti.
    ”Ehkä joo. Mutta osaavatko nuo salamurhaajat odottaa meidän menevän sinne?”
    ”En tiedä. Meidän täytyy liikkua varovaisesti. Eivät nämä kuitenkaan miltään täysin eksyttämättömiltä superninjoilta vaikuta.”
    ”Totta haastat.”

    He jatkoivat matkaansa, pysyen alati varuillaan.

    Mene -> Majatalo

    Matkalla majatalolle ei näkynyt ketään, ei edes satunnaisia ohikulkijoita joita yleensä oli aina läsnä.
    Itse majatalossa paistoivat yhä valot, kuten oikeastaan kellon ympäri. Majatalon ravintola antoi valomerkin vasta aamuseitsemältä, kun ne joiden ilta oli venynyt pitkäksi lakaistiin penkeiltä, pois pian tarjoiltavan aamiaisen tieltä. Aamu ei kuitenkaan ollut vielä tullut.

    Katso -> Kello

    Vanha käkikello majatalon aulan seinällä näytti aamukolmea. He astelivat aulan portaat ylös ja suuntasivat huoneelleen, joka oli toisen kerroksen itäisen käytävän päässä. He kokosivat ne tavaransa, jotka he olivat huoneeseen jättäneet ja valmistautuivat lähtöön.

    Avaa -> Reppu

    Kepe avasi reppunsa taskun, työnsi kätensä sisään ja varmisti että hänellä oli mukanaan jotain, mitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan.

    Sulje -> Reppu
    Poimi -> Reppu
    Puhu -> Snowie

    ”Muuten. Löysitkö katedraalista mitään?” Kepe kysyi lumiselta olennolta.
    ”Niin joo, hetkinen”, tämä sanoi laukkuaan kaivaen. Hän veti esiin laitteen, joka mitä ilmeisimmin oli nauhuri. Kepe otti sen vastaan ja huomasi sen sisällä olevan nauhan. Nauhan etikettiin oli punaisella tussilla kirjoitettu ”Nuuskijat”.
    ”Luuletko että tämä tarkoittaa meitä?” Snowie kysähti.
    ”Kohtahan se nähdään”, Kepe sanoi ja painoi nappulaa.

    Käytä -> Nauhuri

    Laite alkoi hurista ja pormestarin ääni täytti huoneen. Hän vaikutti puhuvan jollekulle kätyreistään.

    ”…ne kaksi ovat melkoinen riesa.”
    ”Miksi luulette heidän tulleen tänne, sire?”
    ”Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.”
    ”Sire, ehkä voisimme yrittää päästä heistä eroon?”
    ”Olin juuri tulossa siihen, ääliö.”
    ”Kyllä, sire.”
    ”Eliminoi heidät miehinesi ensi yönä. Mahdollisimman hiljaa. Mahdollisimman siististi.”
    ”Kyllä, sire.”
    ”Voit poistua.”
    ”Kyllä, sire.”

    Nauha loppui. Kepe ja Snowie olivat ällistyneitä.
    ”…Hän siis luulee että Klaani lähetti meidät tänne urkkimaan jotain hänen juttujaan?” Snowie aloitti.
    ”Oli mitä oli, se joka tapauksessa kuulostaa laittomalta. Kuinka yllättävää, hän paljasti itse itsensä. Jos hän ei olisi nauhoittanut tätä emme olisi koskaan saaneet varmuutta.”
    ”Mutta mitä se mitä hän tavoittelee on? Se ei käynyt ilmi nauhalta. ’Eihän Bio-Klaani muin perässä juoksekaan’…”
    ”Ei hetkonen. Voisiko se olla…?”
    ”…Ei kai vain…Nimda?”
    ”…Voisiko olla.”
    ”Kaikkihan sitä nykyään havittelevat, joten miksikäs ei.”
    ”Tämä ei kyllä ole hyvä uutinen.”
    ”Ei lainkaan.”

    Tuolla hetkellä majatalon huoneen puuovi potkaistiin sisään. Säpäleet lensivät parketille ja kolme salamurhaajaa, vortixx, viiksekäs ja outonaamainen astuivat sisään.

    ”Hah! Enää ette pääse pakoon!” vortixx uhosi piilukkopistoolinsa kanssa.

    Tilanne tosiaan näytti pahasti umpikujalta. Kepe ja Snowie olivat huoneen eteläiseinustalla. Ovi oli länsiseinustalla ja itäseinällä oli ikkuna. Heidän ja sen välissä oli tosin epäkäytännöllisesti kaksi sänkyä. Salamurhaajat taas olivat suoraan heidän edessään. Pakoreittiä ei oikein ollut.

    ”Mitäs nyt?” Snowie kysyi kädet ylhäällä?
    ”Odotas…” Kepe survaisi kätensä reppuunsa.

    Poimi -> Kapselit

    Kepe kaivoi repusta kourallisen valkoisia metallikapseleita, joilla oli punainen pää.

    ”Hei, mitäs nuo ovat? Pistä ne heti pois!” viiksekäs uhkasi.

    ”Suunnittelin nämä kyllä luodeiksi, mutta toimivathan nämä näinkin” Kepe totesi.

    Heitä -> Kapselit

    Kepen viskaamien kapselien vaikutus oli kirjaimellisesti tyrmäävä. Yksi osui suoraan kärki edellä vortixxin vatsaan. Tämä lensi suurella voimalla suoraan takanaan olleen kiviseinän läpi. Toinen kapseli putosi viiksekkään matoranin päähän ja tämä rysähti paineaallon säestämänä suoraan lattian läpi majatalon ruokasaliin. Yksi kapseli osui maahan kolmannen salamurhaajan edessä ja sinkoutui ikävällä voimalla suoraan tämän leukaan heittäen tämän suoraan kattoon. Koko trio oli poissa pelistä.

    ”Tule, pistetään juoksuksi”, Kepe ehdotti.
    ”…Mitä nuo jutut oikein olivat?” Snowie kysyi heidän kiitäessään ulos majatalosta.
    ”Kanohi Crasteja kompaktissa koossa.”
    Snowie kurtisti kulmiaan epäuskoisesti.
    ”Eikö Crast joskus tuomittu epämoraaliseksi?”
    ”Pyh, naamiovoima kuin naamiovoima. Et ole vielä nähnyt Shelek-kaasuani.”
    ”Etkö pelkää että nuo konnat saavat salaiset aseesi käsiinsä? Nehän kuitenkin lienevät uudelleenkäytettäviä.”
    ”Niissä on itsetuhomekanismi.”

    Sillä hetkellä koko majatalon itäinen puolisko räjähti kappaleiksi. Ikävän herätyksen saaneet asiakkaat huomasivat olevansa taivasalla. Salamurhaajia ei näkynyt missään.

    ”Odotas, käyn heittämässä pari lanttia vastaanottotiskille.”

    [spoil]Hah, ehdin tänään kuten lupasin.[/spoil]

  • Profeetan polku: Zoomaa konnaa silmään

    Nui-Koro, Pormestarin työhuone

    Eeeh, Snowman tuumasi painokkaasti mielessään. Faxonia kantava, siniviittainen Po-Matoralainen oli poistunut kiireellä huoneesta parvekkeen kautta ääniä kuultuaan jättäen sidotun lumiukon makaamaan keskelle lattiaa. Käytävältä kantautuva puheensorina kävivät hetki hetkeltä voimakkaammaksi, ja Snowie ymmärsi pormestarin palaavan, ilmeisesti muutaman muun henkilön kanssa.

    Sitten tapahtui jotain ääliömäisen näköistä. Valkoinen tukeva hahmo alkoi kiemurrella ja jakautua pienempiin osiin, ähkien ja puhisten samalla vaivalloisuutta sykkivällä äänellä. Sangen hämmentävän liikesarjan päätyttyä maassa ei enää maannut sidottu lumiukko, vaan laiha ja epämuodostunut valkoinen hahmo, kasa lumennäköistä mössöä ja köysiä.

    ”Hah!” Snowie äännähti oltuaan köyttä nokkelampi. (Tämäkin vain siksi, että erikoisluonteiset voimat, hän kuuli Kepen äänen mielessään.)

    Valkea sankarimme kiinnitti massansa taas itseensä, poimi hätäisesti laukkunsa lattialta, ja oli juuri kompuroimassa ulos parvekkeelle, kun huomasi maassa lojuvan johtorykelmän. Hän arveli siniviittaisen pikkumiehen vehkeen tärkeäksi, poimi sen, sulloi laukkuunsa ja sukelsi parvekkeelle juuri kun pormestari avasi työhuoneensa oven.
    ”Mitä tääl-” huoneen omistaja hämmästeli, mutta huomasi pian ikkunansa ulkopuolisella ulkonemalla tasapainotaiteilevan valkoisen pullukan. ”TAKAISIN, SENKIN KONNA!”

    Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä Snowie oli heittäytynyt alas kadulle, toivoen alla olevan hedelmäkasan olevan yhtä ylikypsyydestä pehmennyt kuin silloin, kun Suga oli yrittänyt viljellä tomaatteja.

    Nui-Koro, takakuja

    Flzoooooooooooooooooom!
    ”Aiiih!” toinen mustakaapuisista Matoralaisista huudahti kivusta Kepen käyttäessä silmänsä teleskooppivartta. Hän ZOOMASI PALKKAMURHAAJAA SILMÄÄN ja vetäisi sitten silmämikroskooppinsa irti mustakaapuisen pikkumiehen silmästä. Tämä kiljahteli horjahtaessaan maahan, kaataen samalla kollegansakin. Klaanilainen ymmärsi tilanteensa tulleen, ja kirmaisi lähimmän nurkan taa.

    Kepe heitti parhaan osaamansa kuperkeikkaväistöliikkeen (se näytti tahattoman koomiselta) oranssien Zamor-ammusten viuhahdellessa hänen ohitseen.

    Vähemmän silmävaurioinen Matoralainen on siis ilmeisesti päässyt sangen piakkoin jaloilleen, Kepe demonstreerasi ällistyttäviä deduktiivisiä kykyjään. Hän yritti hakea suojaa tynnyrin takaa (hajosi ammusten voimasta), penkin alta (hän ei mahtunut) ja valaan vasemmalta puolelta (valasta ei löytynyt). Tiedemies jatkoi juoksuaan kujien poikki, heittellen taakseen satunnaisia jäähyökkäyksiä toivoen niiden edes hidastavan takaa-ajajiaan.

  • Profeetan polku: Piilukkopistoolin klaksahdus

    Majatalo ja myöhäisillan eläväiset kadut, Nui-Koro

    Kepe nappasi penkintä hankkimansa repun ja syöksyi lämpimästä majatalon salista illan viileään hämärään. Molemmat miljööt olisivat olleet oikein miellyttäviä, ellei hän juuri olisi nähnyt ikkunasta mustiin pukeutuneita, hyvin salamurhaavaisen näköisiä hahmoja hiipivän kohti katedraadia. Katedraalia, jossa ei tiettävästi ollut muita kuin Snowie ja ehkä jokunen rukoileva paikallinen. Ensinmainittu oli kuitenkin todennäköisempi kohde. Tai vaikka ei olisikaan, kannattaisi silti pelata varman päälle.

    Kuka mystiset hiipparit oli lähettänyt? Allianssi? Tuskin. Pormestari? Ehkä. Tämä oli varmastikin yrittänyt myrkyttää Maken, ja nyt yritti päästä kahdesta jäljellejääneestä eroon vielä lopullisemmalla keinolla.

    Kepe yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä hahmoja seuratessaan, vaikkei omannutkaan Snowien erinomaisia hiiviskelytaitoja. Miten hän pääsisi hiippareiden edelle? Ne etenivät suorinta reittiä ja niin vikkelästi ettei kiertotie auttaisi. Kattoja pitkin Kepe ei osannut hyppiä (eikä nähnyt keinoa päästä niille), ja tuskin hän noin vaarallisen näköisiä tyyppejä taistelussakaan kykenisi päihittämään. Ainoaksi keinoksi jäi näiden kintereillä pysyminen ja parhaan toivominen. Ellei…

    Kepen ajatus katkesi kun hän huomasi joukon hämäräperäisen kutistuneen. Pari matoranin kokoista hahmoa oli tiessään. Olivatko he ottaneet toisen reitin? Vai olivatko ne huomanneet hänen varjostuksensa ja-…

    Kepe kuuli piilukkopistoolin klaksahduksen takaansa. …hiipineet hänen taakseen, hän jatkoi päänsisäisen lauseensa loppuun. ”Herra on hyvä ja nousee esiin sieltä jokisilliltä löyhkäävän tammitynnyrin takaa”, ääni ehdotti. Yllättävän säädyllinen ääni kuului matoranille, jolla oli mustat viikset ja tylsistynyt katse. Tämän seurassa oli toinen, joka  kasvot näyttivät chiptune-sävelmältä (älyttömän mielleyhtymän selitykseksi Kepe ei keksinyt mitään järkevää). Kumpikin heistä oli yhtäläisen uhkaava. Pistoolit, vyöllä veitset ja varmasti paljon muuta ninjamaisen puvun kätköissä kielivät näiden heppujen ammattimaisuudesta.

    ”Olemme pahoillamme aiheuttamastamme väliaikaisesta häiriöstä, mutta jatkamme matkaamme heti kun olemme poistaneet olemuksenne palkanmaksajamme kuvioista”, huolitellut mustat viikset kertoivat. Toinen matoran piippasi C-duurissa.

    Kätensä kohottanut Kepe tajusi tilanteen toivottomaksi. Hänellä ei ollut mitään kättä pidempää, häntä osoitettiin esineellä joka olisi hyvin voinut olla naamioitu raidetykki ja hän oli pimeällä kujalla jolle kenelläkään ei-valonaroilla asioilla liikkuvilla ei ollut mitään asiaa.

    ”Tuota noin”, Kepe yritti.

    Outo tila

    Doxista tuntui kuin hän olisi vaeltanut kummallisten olentojen joukon kanssa tyhjässä, valkeassa tilassa jo puoli vuotta. Hän ei enää potenut koti-ikävää ja oli miltei täysin unohtanut hatut. Hän oli jo sopeutunut uuteen ympäristöön.

    Verstas auttoi häntä sopeutumaan. Kauan sitten hän joutui sopeutumaan sinne, paikkaan, jossa oli kaikkea. Siispä hän joutui sopeutumaan kaikkialle yhtä aikaa. Kaikki ne olennot, kaikki ne kolot ja paikat, kaikki päähineet ja kaikki selittämättömät ilmiöt vaikuttivat miltei koko kosmoksen referaatilta. Mutta samalla se oli tehnyt hänestä kykenemättömän elämään tavallisessa maailmassa tavallisten olentojen tavoin. Mutta hänelle ne eivät enää olleet tavallisia. Hän oli pikku hiljaa erkaantunut koko Bio-Klaanista. Jollain tasolla hän tunsi kasvaneensa siitä ulos, toisella kokenut itsensä liian mitättömäksi niin suuren luokan asioihin.

    Kaksittain, kätöset siniset.

    Hänen mieltään oli viime aikoina alkanut kopeloida jokin, joka ei ollut Verstaasta eikä hänen tuntemastaan ulkomaailmastakaan. Siihen ei voinut sopeutua. Ja se tahtoi häneltä jotain.

    Kaksittain, kätöset siniset.
    Kaksittain, kätöset siniset.

  • Pormestarin huonetta penkomassa

    Nui-Koro

    Snowie ei pitänyt siitä tunteesta, kun joku oli kapuloinut hänen suunsa. Ensinnäkin se oli sangen kivuliasta, ainakin liian tiukalle kiristettynä, ja toisekseen silloin ei voinut puhua. Ja Snowie piti puhumisesta. Varsinkin, kun arveli ystäviensä hengen riippuvan siitä.
    ”Mmpfh mmmmf!”
    ”Sanoit tuon jo.”
    ”…”

    Maassa makaava ja sievästi paketoitu lumiukko oli jo useaan otteeseen yrittänyt avata keskustelua vangitsijansa kanssa. Ilmeisesti Matoralaisella oli kuitenkin parempaa tekemistä, kaappien penkomista ja jonkin elektronisen härpäkkeen kanssa puuhaamista, joten tähänastiset kommunikaatioyritykset olivat jääneet sangen lyhykäisiksi ja yksipuoleisiksi.

    Siinä sidottuna ja pötkötellessään Snowie oli jo hetken tarkkaillut huonetta. Pormestarin työhuone vaikutti aivan tavalliselta, mitä nyt siniviittainen Po-Matoran oli penkonut sen huolella. Lisäksi hän näytti kaivavan pöydän alta esiin jonkinlaista johtohärpäkettä, jonka Snowie arveli olevan jotain, mistä Kepsukka olisi ottanut selvän.

    Yksi asia vaivasi Snowien päätä kovin: Hän tunnisti tummansinisen värin ja viittaa paikallaan pitävään pyöreään hopealaattaan kaiverretun Hahnah-ravun Nui-Koron symboleiksi, mutta silti tämä Po-Matoralainen tuntui olevan salaa kyseisen asutuskeskuksen johtohahmon työhuoneessa. Jokin tässä koko asetelmassa ei vain täsmännyt.

    Siksipä Snowie tuumikin olevansa kaksoikiekonheittimen kanssa heiluvan Matoralaisen kanssa samalla puolella. Ja siksipä keskusteleminen olisi kivaa. Ja siksipä lumiukkoa varsinkin harmitti olla suukapuloituna.