Klaanon

Avainsana: Norsupäästäinen

  • Veljeskunnan saari: Hypnoosi

    Viidakko, Mäksän veljeskunnan saari

    Torakkajeeppi poukkoili suhteellisen vaivattomasti pitkin viidakon epätasaista pohjakerrosta. Äänekkäästi hurisevan suurehkon ajoneuvon katolla partioiva konekivääritorakka virnuili itsekseen katsellessaan kuinka metsän kasvit joutuivat nöyrtymään väkivahvan nelirenkaisen vauhtipelin tieltä. Viidakossa partiointi oli suorastaan mukavaa, torakkasotilas ajatteli. Varsinaisia vihollisia metsässä ei tuntunut olevan, ja nazorak päivystikin auton kattoon ruuvatun aseen takana vain tavan vuoksi, tulittaen välillä epäonnisia viidakon pikkueläimiä ihan vain omaksi ilokseen. Matkanteko oli nopeaa ja sujuvaa, eikä tielle ollut sattunut vielä mitään järin huolestutta- mmmiiiitääääääh?

    Jeeppiä rattoisasti ohjannut nazorak oli lyödä päänsä rattiin nähdessään ajoneuvon eteen ilmestyneen valtavan kärsäolennon. Suuri rahi tuijotti ajoneuvon ohjaajaa hypnoottisesti valtavilla silmillään eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen auton tieltä.

    ”M-mikä hitto tuo on?” katolla päivystävä ampujatorakka kysyi hämmentyneenä.
    ”En tiedä”, kuski vastasi. ”Mutta se on ihan hemmetin ruma.”

    Norsupäästäinen röhkäisi.

    ”Eikö meillä ole tuollaisia kuormajuhtina jossain?” kysäisi etupenkillä karttaa tutkaillut torakka tapittaen nyt tiiviisti kummastuttavaa eläintä. Nazorakin mieleen piirtyi epätarkka muistikuva muuan toisesta kärsäkkäästä eliöstä.
    ”Ei”, totesi kuski. ”Ei tuo ole sama otus. Katsokaa nyt noita silmiä.”
    ”Mikä katse”, totesi ampujatorakka lumoutuneena. ”Niin… Niin… Läpitunkeva.”

    Muutaman sekunnin kuluttua torakkasotilas sai huomata olleensa aivan liian oikeassa. Norsupäästäisen silmistä täysin varoittamatta sinkoutunut lämpösäde upposi vaivatta kiiltävänmustan torakkakonekiväärin läpi ja lävisti sitten sen takana seisovan nazorakin.

    ”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA”, huusivat torakat kuin yhdestä suusta.

  • Veljeskunnan saari: Norsupäästäisväki

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

    ”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

    ”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

    ”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

    ”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
    ”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
    ”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
    ”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.

    Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

    Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

    ”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

    ”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

    Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

    Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.

  • Veljeskunnan saari: Nopein tie

    Bakmein tykönä

    Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

    Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

    ”Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. ”Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?”
    ”Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. ”Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. ”Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.”
    ”Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.

    Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

    ”Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
    ”Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: ”Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?”
    Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

    – – –

    ”Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. ”Melkein liian ilmiselvää.”
    ”Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

    ”Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
    ”Koulutuksesi on vielä kesken.”
    Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

    – – –

    Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

    Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
    ”Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.”
    ”Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki.
    ”Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
    ”…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

    [spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

  • Bakmein toivoton koulu

    Veljeskunnan saari

    Norsupäästäinen torkkui ääneti bambumetsän katveessa. Välillä taistelun äänet kuitenkin herättivät massiivisen olennon, jolloin se käänsi valtavat silmänsä metsikköä kohti yrittäen erottaa jossain kauempana tapahtuvan taistelun.

    Ämkoo paiskautui maahan sankan tomupilven saattelemana. Käsipuoli Toa loikkasi nopeasti takaisin seisomaan, muttei ehtinyt torjua vastustajansa nopeaa lyöntiä. Ilman Toa perääntyi kasvoihinsa iskeytyneen nyrkin voimasta, yritti puolestaan itse lyödä vihollistaan ja huomasi jälleen iskeneensä ohi.

    Turaga Bakmei nauroi. Valkomustan turagan viikset heiluivat tuulessa tämän tarkkaillessa oppilaansa epätoivoista kompurointia. Ämkoo oli aikoinaan selvinnyt turagan koulutuksesta kunnialla, muttei nykyisessä tilassaan pärjännyt opettajalleen alkuunkaan.

    Turaga asteli harjoituskentän laitaan, poimi sieltä keihään ja heitti sen vihreämustalle Toalle. Sitten turaga tarttui omaan turaga-sauvaansa ja jäi odottamaan Ämkoon siirtoa.

    Norsupäästäinen oli torkkunut tarpeeksi. Se kipitti bambujen läpi taistelukentän laidalle ja ennätti juuri sopivasti todistamaan Ämkoon täydellistä epäonnistumista. Toasta ei yksinkertaisesti ollut lainkaan vastusta väkivahvalle turagalle.

    Bakmei naurahti jälleen ja heilautti viiksiään vasemmalla kädellään. Ämkoon yllätykseksi Bakmei ei kuitenkaan sen jälkeen tarjonnut uutta asetta vaan istahti alas. Sitten turaga aloitti keskustelun.

    ”Tästä ei ole sinulle hyötyä. Et ikinä opi taistelemaan ilman toista kättäsi”, Turaga totesi ja tuijotti Ämkoota naamionsa takaa. Toa huokaisi, istahti turagan eteen ja uskaltautui katsomaan tätä suoraan silmiin.
    ”Pakko kuitenkin yrittää, eikö?”

    Turaga tuhahti ja katseli edessään istuvaa Toaa hieman tarkemmin. Ämkoon panssarointi oli muuttunut jo viikon kestäneen harjoittelun aikana reippaasti tummemmaksi, mutta sen alta paistoi silti vihreä Toa-keho. Tästä huolimatta Ämkoo ei kyennyt hallitsemaan elementtivoimiaan, saati sitten Makutalta ryöstämiään varjokykyjä. Ämkoo oli kuin varjo entisestä voimallisesta olemuksestaan.

    ”Annoit Äären viholliselle”, Bakmei sanoi. ”Se on ainut syy, miksi edes vaivaudun auttamaan sinua.”
    ”Ja se riittää minulle”, vastasi Ämkoo. Toa nousi seisomaan, väänteli hetken ajan niskaansa ja kysyi sitten:
    ”Jatketaanko?”

    Turaga ei voinut olla panematta merkille sitä, että sinnikkyyttä Ämkoolta ainakin löytyi.

    – – –

    Jossain kylmässä paikassa

    Haukkapartio pudottautui lähemmäs lumista maastoa ja valmistautui pudottamaan suksin varustautuneet vihreät matoranit kyydistään. Kuului vaimea tömähdys kun le-matoranit tipahtivat lintujen kynsistä kulahtaneen havumetsikön sekaan.

    Enki tutki lyhyen hetken ajan johtajan piirtämää karttaa, tarkkaili sitten hetken ympäröivää maastoa ja viittoi kumppaninsa seuraamaan. Matoranit laskettelivat sulavasti pitkin mäkistä metsikköä, kunnes saapuivat lopulta avoimeen maastoon.

    Enki pysähtyi maasta kohoavan kallion juurelle. Muut veljeskuntalaiset seurasivat perässä, riisuivat suksensa ja alkoivat sitten yhteisvoimin tutkia jäistä kiveä. Löytämiensä merkkien perusteella matoranit olettivat olevansa oikeassa paikassa.

    Sitten he alkoivat kaivaa. Routaisen maan tonkiminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta veljeskunnan matoranit olivat selvinneet vaikeammistakin toimenpiteistä.

    – – –

    Harjoituskentän laidalla

    ”Miten luulet edes taistelevasi Äärellä aseistautunutta vihollista vastaan?”, tivasi Bakmei jälleen kerran maahan iskemältään Ämkoolta. Turaga ei edes vaivautunut odottamaan vastausta vaan jatkoi:
    ”Sitä vahvempaa miekkaa ei olekaan. Et taatusti löydä mistään tehtävään sopivaa asetta!”

    Oli Ämkoon vuoro naurahtaa. Toa pyyhkäisi veret suupielestään, nousi seisomaan täyteen mittaansa ja puhui.
    ”Älä siitä huolehdi. Minulla on suunnitelma.”

    – – –

    Kylmässä paikassa jälleen

    Yksi vihreistä matoraneista huudahti ja viittoi muut katsomaan. Enki tarttui matoranin löytämään avaimeen ja kohotti sen kaikkien nähtäväksi.

    ”Tehtävä suoritettu. Palataan tukikohtaan”, Enki komensi. Sitten matoran vihelsi taivaalla partioivat linnut luokseen ja pian joukkio olikin jo matkalla kohti veljeskunnan saarta.

    [spoil]Bläblälbälbä. En jaksa lukea tätä läpi. Pahoittelen kuitenkin mahdollisia kielioppisolmuja ja kirjoitusvirheitä.[/spoil]

  • Paluu Veljeskunnan luo

    Veljeskunnan maanalainen tukikohta

    Useasta kymmenestä vihreästä matoranista koostuva joukkio teki saapuneelle johtajalleen kunniaa. Ämkoo tuijotti alaisiaan ääneti, laski sitten katseensa eteensä polvistuneen Enkin tykö ja kysyi:

    ”Miten olette pärjänneet?”
    ”Hyvin, herra. Saarella on vieraillut vain satunnaisia palkkionmetsästäjiä ja epäonnisia seikkailijoita. Kukaan näistä ei ole kaiketi ollut edes tietoinen olemassaolostamme.”
    ”Hyvä”, kuului Ämkoon lyhyt vastaus. Ilman Toa istui luokseen tuodulle istuimelle ja viittoi alaisensa jatkamaan puuhiaan.

    ”Mitä aiot seuraavaksi?”, Enki kysyi.
    ”Jaa”, Ämkoo vastasi ja kurtisti hetkeksi kulmiaan.
    ”Jos haluat, voimme avustaa Klaania. Uskon, että he tarvitse-”
    ”Ei, ei vielä.”
    ”Miksei?”
    ”Vielä ei ole sen aika.”

    Enki tuijotti johtajaansa. Ämkoo oli hetki sitten riisunut matkaviittansa ja entisen miekkakäden tilalla paistavan rujon arven saattoi erottaa selvästi. Enki ei voinut myöskään olla huomaamatta, että Ämkoon panssarit muuttuivat hetki hetkeltä tummemmiksi.

    ”Taisit törmätä aika vahvaan viholliseen”, Enki uskaltautui sanomaan. Ämkoo nousi ylös.

    ”Ei”, Toa vastasi. ”Minä vain olin heikko.”
    Enki tuijotti johtajaansa kysyvästi.
    ”Seuraavalla kerralla asia saa luvan olla toisin”, Ämkoo vastasi. ”Varustakaa minulle ratsu.”

    – – –

    Tunnin kuluttua Ämkoo lähti matkaan. Veljeskunnan tukikohdan piilosisäänkäynnin luona odottanut valtava rahiolento tapitti omistajaansa valtavilla silmillään ja töksäytti tätä sitten kärsällään tuttavallisesti. Ämkoo paijasi suurta norsupäästäistä hetken, nousi sitten sen selkään ja aloitti matkansa.

    ”Mitäköhän vanha turaga mahtaa sanoa nähdessään minut tässä kunnossa”, kysäisi Ämkoo puoliääneen itseltään. Norsupäästäinen lisäsi vauhtia.