Avainsana: Nöpö

Zairyhin saari
Vuosia sitten

Keskipäivän kaksoisauringot häikäisivät matoraneja, jotka kulkivat pitkin hiekkarantaa. Niiden lämpösäteily paahtoi rantahiekan tulikuumaksi, mutta kumpaakaan ei se haitannut. Tarek, onu-matoran, oli saarella viettämiensä vuosien aikana tottunut kuumuuteen, eikä se ollut ongelma tulen elementtiä edustavalle Kapurallekaan.

He loivat vielä viimeisen silmäyksen pienoisaluksen hylkyyn, joka oli tuonut ta-matoranin saarelle. Se oli pahasti rikkoutunut, todennäköisesti kelvoton muuhun kuin raakamateriaaliksi. Merivirtojen vuoksi suuri osa merellä kelluvasta tavarasta ajautui lopulta paikan hiekkarannoille, ja niin oli käynyt myös monelle kyläyhteisön asukeista.

”Kylämme näkyy tuolla”, sanoi Tarek ja osoitti. Kapura katsoi ja oli näkevinään muutaman mökin, mutta kylä oli ilmeisesti hyvin pieni tai osittain viidakon kätköissä. ”Se on pienehkö, mutta muutakaan ei tällä saarella ole.”

”Ei mitään muuta?” kysyi ta-matoran.
”Ei ole”, vahvisti Tarek. ”Voit vaikka kävellä saaren ympäri hiekkarantaa pitkin, mutta mitään et löydä.”

Toistaiseksi onu-matoranin arvio oli tosi, mutta lopulta tilanne muuttuisi. Myöhemmin nousisi viidakon keskelle synkeä laboratoriokompleksi, jota eivät saaren matoranit huomanneet ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Mutta nyt kyläläiset olivat saarella yksin. Vain muutama rahipeto tallusti viidakossa, harvoin eksyi kaukomaiden kulkija paikalle.

”Mitäs mietit siitä?” Tarek kysyi kävellessään yhä lähemmäs kylää vieraansa kanssa. ”Pienet kylät. Tylsiä vai viehättäviä?”

”Enemmän viehättäviä kuin tylsiä”, vastasi Kapura.
Kuinka ironisen sopivaa, että hän oli lähtenyt maailmalle vastaavasta kylästä vain ymmärtääkseen nyt kaipaavansa takaisin.

Mutta se elämä oli jo eletty.

Niin oli myös meriä haravoivan merirosvon, jonka maailma romahti maanalaiseen temppeliin.

”Arvelinkin, että haluaisit rauhaa myrskyisän kokemuksesi jälkeen”, Tarek naurahti. ”En tarkoittanut, että sinun täytyisi puhua siitä! Ainakaan jos et tahdo.”

”Ehkä joskus”, vastasi haaksirikkolainen vaitonaisesti. Jos totta puhuttiin, se oli enemmänkin kohteliaisuus kuin lupaus. Matoran aikoi unohtaa, sikäli kuin se edes oli mahdollista. Unohtaa kaiken… entisen nimensä, menneisyytensä, koko identiteettinsä.

Oliko se edes mahdollista? Tapahtunut ei ollut jättänyt Kapuraa erityisen optimistiseksi, mutta kun otettiin huomioon rajaton aika saarella? Se saattoi hyvinkin onnistua. Kapura saattaisi hyvinkin sulautua kyläyhteisön päivärytmiin ja olla enää pelkkä Kapura, ei Arupak. Ainakin hän voisi yrittää, sillä mitä enää oli menetettävänä?

Kylän muoto kasvoi ja tarkentui. Kuten Kapura oli arvannut, se jatkui osaksi viidakon puolelle, muttei kuitenkaan ollut kovin iso. Ensisilmäykseltä ta-matoran uskoi näkevänsä parikymmentä mökkiä. Viidakon valtakunnasta oli valloitettu pyöreä alue, jonka reunoilla suurin osa rakennuksista sijaitsi. Osa reilusti rannan puolella, osa tiheän kasvillisuuden kätköissä. Keskellä oli jotain, jonka matoran tulkitsi nuotioksi.

”Miltä näyttää?” tiedusteli Tarek. Onu-Matoranin harmaalla suletulla oli leveä hammashymy. ”Viimeisestä kunnon remontista on aikaa, mutta runsaan vapaa-ajan ansiosta paikat pysyvät siisteinä. Hah, meillä on jopa pari tyhjää mökkiä, joista voit valita mieleisesi!”

Kapura ei ensin sanonut mitään, sillä yhtäläisyydet olivat liian suuria.
Oli kuin hän olisi astunut uudelleen Arupakin kotikylään.

Sitten vaikutelma haihtui… ja hän näki taas sen. Tavallisen mökkijoukon viidakkosaaren rannalla. Uuden alun.

---

”Minulla on sinulle oikeastaan pieni ehdotus, Kapura!”

Vuorokaudet olivat vierineet. Kaksoisauringot olivat nousseet ja laskeneet monesti ennen kuin saapui ilta, jona Kapura ja Tarek tekivät kävelynsä saaren ympäri. Tapahtuneessa ei sen puolesta ollut mitään erikoista – päivät olivat kuluneet, kävelyjä oli kävelty yhtä monta – mutta Tarekin tarjous oli uutta.

”Mitä tarkoitat?” kysyi Kapura.

”Muistatko sen vanhan tulen turagan, Arein? Hän hoitaa kaikki sepäntyömme… Niitä ei ole paljon, mitä joku tarvitsee joskus uuden kanohin tai jotain, mutta kuitenkin. Hän on kysellyt jo pitkään seuraajaa itselleen… Ja sinähän olet ta-matoran?”

”Olen.”

Nyt kun Kapura mietti, hän ei koskaan muistanut varsinaisesti ammentaneensa elementaalipsykologien mukaan ta-matoraneille ominaisia kykyjään. Mutta toisaalta, miksi ei?

”En ole ennen harrastanut mitään vastaavaa”, Kapura sanoi. Aallot kohisivat rantaan heidän kävellessään. Kylä poistui näkökentästä, mutta se ilmestyisi uudestaan heidän käveltyä saaren ympäri.

”Tuskinpa se haittaa”, Tarek arvioi. ”Kunhan olet innokas oppimaan!”

”Lupaan miettiä asiaa”, sanoi Kapura, mutta hän oli jo päättänyt tehdä muutakin kuin vain miettiä.

Kenties uusi harraste ei olisi pahitteeksi.

---

Jälleen vaihtui ilta toiseen. Yhä uusi sivu kalenterista revittiin irti, yhä armottomammin kävi kello kohti tulevaa. Haaksirikkolaisen ja kyläläisen iltainen rituaali oli saavuttanut evoluutionsa päätepisteen: Nyt he kaksi istuivat rantahietikolla lähellä kylää ja tuijottelivat merelle sekä taivaalle, joka kohosi äärettömyyksiin sen pinnasta.

”Jotenkin minusta on tuntunut sellaiselta”, sanoi Kapura. ”Siltä, että olisin kauempana.”
”Kauempana mistä?” tiedusteli Tarek.

Aallot vyöryivät rantaan ja puhdistivat hiekan epäsäännöllisyydet yhä uudestaan ja uudestaan vain katsoakseen, kuinka siihen piirtyisivät huomenna uudet askeleet.

”No. Kaikesta”, mutisi ta-matoran ja kohautti olkiaan. ”En minä tarkemmin osaa sanoa. En ole tainnut kertoa aiemmasta elämästäni hirveän tarkasti, mutta… minulla oli meneillään paljon asioita. Nyt… nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta.”

”Voisiko tuota kaikkea vaikka… kutsua yhteisnimityksellä Kohtalo?” kysyi Tarek. ”Koska siltä minustakin tuntui aluksi. Että olin kadottanut tarkoitukseni, jos minulla sellaista edes oli. Pudonnut pyörästä. Tiedäthän?”

Kapura nyökkäsi hyväksyvästi.

”Katsopa tätä”, sanoi onu-matoran ja haali käsiinsä sannalla lepäävän kepin. Sitten Tarek nousi ja piirsi rantahiekkaan abstraktin taideteoksen.

Muutama kupu sekä suurempi samanlainen, joka peitti kaiken muun alleen. Kerrosten välissä oli kolme pistettä.

”Mitä tuo esittää?” kysyi Kapura.

”En taida olla kamalan taiteellinen”, arvioi Tarek ja tökkäsi luomustaan pari kertaa kepillään. ”Mutta jos käsitin asiat oikein, tämä taitaa olla tieteen nykykäsite maailmankaikkeuden rakenteesta.”

Onu-matoran ojensi kuvataiteellisen välikätensä kohti alempia kupuja.

”Kupolit, Kapura”, matoran selitti. ”Olisin voinut piirtää sisään hymynaamoja, mutta ehkä näin on parempi. Täällä olemme me! Matorankansa katselee ylös taivaille Kupolien suojista.”
”Entä ylempi?”
”Tähtitaivas”, jatkoi Tarek, ”ulommalla kupolilla. En ole varma, onko sille joku nimikin, mutta siinä ovat kuitenkin kiinni tähtitaivaan kohteet. Paitsi nämä…”

Hän kosketti kepillään kolmea piirtämäänsä pistettä rakenteiden välissä.

”… kaksoisauringot ja Punatähti, tietenkin”, matoran sanoi. ”Ne liikkuvat eri tavalla kuin muut tähtitaivaan objektit, joten loogisesti niiden täytyy olla erillään.”

”En tiennytkään, että harrastit astronomiaa.”

”Eräs saaremme le-matoran opetti minua. Voin esitellä hänet joskus sinulle. Mutta! Oli eräs ilmiö, jota en muista… liittyen jotenkin väreihin… mutta joka tapauksessa se merkitsee, että kaikki taivaalla siirtyy hitaasti pois meistä. Etenee äärettömyyteen.”

Hän huiskaisi kädellään ilmaan. ”Kaikki ne! Tiesitkö sitä, Kapura?”

”Pakko myöntää, että tämä oli uutta tietoa.”

”Minäkään en tiennyt aiemmin”, sanoi Tarek. ”Pitää tarkastaa, miten tämä teoria keksittiin. Mutta joka tapauksessa… Jos odottaa tarpeeksi, katoaako se kaikki lopullisesti? Jäämmekö me tänne yksin? Katoavatko tähdet, joiden liikkeitä jotkut tulkitsevat… joista väittävät kykenevänsä ennustamaan Kohtalon oikkuja. Entä jos kaikki se katoaisi, Kapura? Mitä mieltä olisit siitä?”

Kapura mietti hetken.

”Jos totta puhutaan”, sanoi tulen matoran lopulta, ”minusta ajatus on rauhoittava.”

Tarek, Kapura mietti itsekseen.
Muistutti häntä jostain nimestä. Jostain tärkeästä. Tärkeimmästä.

Vielä yhden hetkisen he istuivat hiljaa ennen kuin nousivat ylös ja suuntasivat jälleen kohti kylää. Mutta he palaisivat vielä. Ilta toisensa jälkeen he toistivat kävelylenkin ympäri saarta, toisinaan jäivät istumaan ja keskustelemaan…

Ja luullen, että he olivat viimein löytäneet rauhan.
Että heidän polkunsa saneleva Punatähti oli kadonnut ikuisuuteen ja jättänyt jälkeensä muuttumattoman, iltaisten kävelylenkkien ja ravitsevien kala-aterioiden maailman.

Mutta vaikkei kumpikaan sitä tiennyt, tikitti kello yhä eteenpäin. Saaren keskiosaan kasvoi päivissä laboratorio, ja viidakon alle levittäytyi maanalainen sen verkosto. Sieltä kylää tarkkailtiin, ja vasta kylmän diplomatian myötä ymmärsivät saaren matoranit uhan, joka oli heidän kotiinsa pesinyt.

Jouera oli mukana ryhmässä, joka teki ensimmäisen kontaktin kylän asukkaisiin. Hänen vapautettu ja rajoittamaton mielensä skannasi väsymättä matoranien ajatuksia ja löysi lopulta jotain kiinnostavaa.

Silloin Jouera päätti ottaa yhteyden yhteistyökumppaniin, jota uutiset varmasti kiinnostaisivat.

---

Sinisenä hohtava ruutu valaisi koko laboratoriokompleksin huoneen, joka oli kommunikaatiolle pyhitetty. Jouera seisoi muuten tyhjässä tilassa yksin, sillä tämä ei ollut lajin jäsenille yhteinen ulkopoliittinen puhelu.

Tämä oli jotain, josta Jouera oli sopinut itse.

Harjaton skakdin varjo ilmestyi ruudulle.

”Iltaa, Jouera. Kuinka hurmaavaa kuulla saareltanne. Oletko jumissa projektissasi?” sanoi tiedemies, joka tunnettiin yleisesti vain kolmen kirjaimen yhdistelmällä. Kolmea kirjainta käytti myös Jouera ajatuksissaan, mutta nyt hän lausui skakdin koko nimen.

”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII.”

Skakdi ruudulla naurahti ivallisesti. Itsensä mekanisoinut tiedemies ei ivaa tunnistanut – iva oli täydellisyyden tiellä.

”Ilo nähdä, että olet astunut yhä lähemmäs perfektiota”, hahmo myhäili staattisen särinän toiselta puolelta. ”Vai voinko puhua ilosta, jos se oli ensimmäinen asia joka jäi skalpellisi alle? Olisi ollut miellyttävää, jos olisit jättänyt edes… huumorintajun.”

Mekaaninen hiljaisuus linjan toisesta päästä. Skakdi siirsi harmaan kätensä suurelle leualleen ja mietiskeli yhä sama virne kasvoillaan. Arsteinin vitsit menivät selvästi tavallista hankalammalle yleisölle.

”Ajatuksesi on niin perin… delekläinen, Jouera. En voi kuin ihailla omistautuneisuuttasi. En itse koskaan uskonut, että itse Xian noidan oppipoikakaan todella onnistui täysin poistamaan tunteita, tai… sielua, kuten hän sitä nimitti. Pahoittelen suorapuheisuuttani, mutta minusta se tuntuu melko epäkäytännölliseltä ratkaisulta. Olet takuulla miettinyt tätä pitkään, enkä yhtään aio ottaa pois… suuresta saavutuksestasi.”

Ei vastausta. Epätärkeää. Zorak maiskutteli huuliaan sanoja hakien.

”Se, mitä tarkoitan, Jouera… on, että ehkä tunteille, kuinka hyödyttömiltä ne sitten vaikuttavatkin, on käyttötarkoituksia, joita kumpikaan meistä ei vain vielä ymmärrä? Ehkä oikein käsiteltynä kaikki se pelko, viha, rakkaus ja suru voidaan nähdä eräänlaisena pohjapiirustuksena siitä, miten tajunta toimii? Eikä vain heikkoutena, joka ei ansaitse parempaa kuin itsensä täydellisen supistamisen. Ehkä siirtämällä… oikeita osasia oikeille paikoilleen voisi luoda kaavoja, joiden tarkkuuden edessä suurinkin tekoäly vapisisi.”

”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII”, sanoi Jouera lopulta. Mekaaninen ääni kaikui tyhjässä tilassa. ”MINULLA ON SINULLE ILMOITETTAVAA.”

Nyt katosi häive ivasta skakdin äänestä. Trooppisen saaren mekaaninen hallitsija oli siirtynyt siihen osaan, jota sopimus koskikin.

”Koskeeko tämä siruja?”

”SAARELLE SAAPUI MATORAN, JONKA MUISTOISSA ON PALJON NIMDAA KOSKEVAA AINEISTOA. HÄN ON ENTINEN MERIROSVOKAPTEENI.”

Nyt vakavoitui tiedemiesskakdin olemus täysin. Oli kuin hyväkin vitsi olisi vanhentunut Joueran vanhan yhteistyökumppanin mielestä. Oli kuin tällä olisi ollut kiire jonnekin aivan muualle.

Kapellimestarin kasvoille vääntyi hymy, jota mekaanisen miehen oli enää vaikea nähdä epäaitona.
”Kiitos tiedoistasi, Jouera. Suo anteeksi, minun on siirryttävä toiseen puheluun.”

Ja sen sanottuaan skakdi katkaisi linjan.

Eikä mekaaninen tiedemies voinut arvatakaan, kenelle hän sen toisella puolella maailmaa avasi.

---

Kellonajalla ei laboratoriokompleksin väelle ollut suurta merkitystä – mihin tarvitsi jokin väsymätön päivärytmiä? Siispä Jouera työskenteli projektiensa parissa myös öisin, mutta eräänä yönä jokin rikkoi tiedemiehen työrauhan. Eräänä yönä jokin toi mukanaan inspiraation.

Koneet ilmoittivat, että laboratorion ulkopuolella oli joku. Jouera käveli alakerroksen valvontahuoneeseen ja katsoi pientä näyttöä, joka piirsi ulko-oven edustalle asetetun valvontakameran välittämää kuvaa.

Siellä ei ollut mitään.
Kuitenkin Jouera tiesi, etteivät hänen asentamansa laitteet valehdelleet.

Mielenkiintoista.

Varsin mielenkiintoista.

Yläkerroksen turvatoimet olivat vahvoja, joten Jouera ei nähnyt haittaa siitä, että päästäisi sisään tungettelijan, jota ei ollut. Siispä hän käveli ylös, asetti valvonta- ja turvallisuusmekanismit päälle, seisahti tilan keskiosaan ja avasi oven.

Ovi aukesi. Jouera oli yksin, ja seiniin hänen jokaisella puolellaan nojasi joukko koneita ja arkistokaappeja.

Silti laitteistot päästivät hälytysääniä ja ilmaisivat, että joku oli tullut juuri sisään.
Tai jokin.

Mutta Joueran lisäksi tilassa ei ollut mitään.

Tietenkään huoneessa ei ollut mitään, sillä Jouera oli yksin.
Silti koneet hälyttivät.

Erityisesti yhden äänimerkki kiinnitti Joueran huomion. Jokin, jota ei ollut, yritti käyttää portaat alas piilottavaa mekanismia. Mutta eihän huoneessa ollut mitään. Joueran mekaaninen keho kääntyi hitaasti kohti harmaata laitetta ihailemaan sitä, kun laitetta ei käyttänyt mikään.
Sillä tilassa oli vain Jouera.

Vieras, jota ei ollut, ei päässyt turvatoimien läpi. Joueran kehoon oli rakennettu monia sensoreita lämpökamerasta hiukkassäteilyhavainnoitsijaan, ja nyt tiedemies asetti ne kaikki kohti paikkaa, jossa olisi pitänyt olla jotain, joka yritti konetta käyttää. Mutta jossa ei ollut.

Jouera ei havainnut mitään.
Yksikään sensori ei havainnut mitään.

Jouera ei katsonut öistä vierastaan, koska öistä vierasta ei ollut.

Joten hän ei sitä nähnyt… mutta kuitenkin jotain tapahtui.

Jouera sai INSPIRAATION. Tiedemiehen mieleen piirtyi selkeä mielikuva olennosta, joka ottaisi taistelussa vastustajansa pelon muodon… Mutta tunne oli vain satunnainen varjo siitä, mitä Jouerassa oli joskus ollut.

Sillä tilassa ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tiedemiehelle hänen inspiraationsa.

Mitään ei tapahtunut. Mikään ei laboratoriosta poistunut, sillä mitään ei koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin turvallisuusmekanismit vaikenivat ja automaattisesti sammutetut laitteet hurisivat käyntiin. Mutta yön aikana ei ollut tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Äkillinen inspiraatio oli vain viimeinen hengenveto siltä, joka oli joskus ollut tulen toa.
Niin Jouera asian itselleen selitti.

Mutta oikeastaan ei edes selittänyt… sillä täydellisyys oli varmuutta. Jos hän ei siellä mitään havainnut, ei siellä myöskään mitään ollut.

Ja sitä paitsi Jouera oli projektiensa kanssa hyvin kiireinen.

Ainakin silloin, kun oli saanut INSPIRAATION.

---

Kului viikkoja. Sillä ei ollut juuri väliä – tähtitaivas oli niistä jokaiselle samanlainen. Jälleen yksi yö saarella alkoi punaisena iltana kuten aina.

Kevyt aallokko loiskui puurakenteita vasten pesten ne vaahdolla. Tarek asteli hymy harmaalla suletullaan laiturinnokkaa kohti. Laudat natisivat toisiaan vasten, kun mustaharmaa onu-matoralainen käveli vihreän kalastajan vierelle. Lommoposkinen mahikikasvo kääntyi harmaata suletua kohti ja nyökkäsi kevyesti.

”Telyr! Syökö?” Tarek hymyili kalastajanaiselle. Kalaonneton le-matoralainen pudisti päätään katsellen johonkin horisontissa. Suletu-kasvo naurahti kepeästi.

”Luulisi että löytäisit toisen harrastuksen!”
Ei vastausta. Yleensä nainen kivahti Tarekin heitoille äkkipikaisesti, ja sitten he molemmat nauroivat. Mutta nyt Telyristä ei varsinaisesti irronnut vitsiä.

”Hei, anteeksi”, mies sanoi tälle hetken päästä. ”En minä tosiaankaan pahalla. Pakko arvostaa, kuinka ahkerasti jaksat silti yrittää.”

”N-niin”, vihreä nainen mutisi.

”Ehkä tieteen mieheltä syvällä viidakossa pitäisi pyytää parempia onkivapoja? Olen kuullut, että hän osaa tehdä melko… ihmeellisiä asioita…”

”N-niin… tuota, sanopa, Tarek”, kalastaja kuiski hiljaa katse kaukana ulapalla, ”kenellä kylän väestä on tuollainen vene?”

Onu-matoran hymyili edelleen nyt raapien hieman päätään, ja yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa laineisiin. Hämärtyvä yö ja auringossa huonontunut näkö tekivät siitä vaikeaa, mutta lopulta hän löysi valkean soutuveneen. Edessä heiluvat aallot kieputtivat jollaa niin, että se näkyi vain sekunteja jossain horisontissa ennen kuin taas peittyi vaahtopään taakse.

Vieras vene kiilteli laskevassa auringossa valkoisena kuin lumi, josta Tarekin kaltainen maan kansalainen oli kuullut vain kummia huhuja.
”Eipä näytä tutulta”, hän tuumaili leukaansa hieroen, ”ehkä se on jonkun sisäsaaresta? Pitäisi käydä kysymässä, jos he…”

”Tarek?” Telyr sanoi hiljaa. Vihreät sormet puristuivat onkivavan ympäri.

”Öh, niin?”

”M-minä olen istunut tässä laiturilla koko illan katsellen tuota paattia… Tarek, minä olisin kyllä nähnyt jos se olisi tullut saaren puolelta…”

Onu-matoran hieroi vaivaantuneena suletunsa otsaa. ”Mniin, tuota… etkö tosiaan nähnyt, mistä se vesillemme lipui?”

”N-no kun… no kun m-minä tavallaan näinkin.”

Mies hymyili hieman surumielisenä saamatta vastahymyä. ”Noinko epäluuloinen sinusta on tullut? Ei jokainen vieras ole vihollinen! Ja vaikka olisikin, meillä on nykyään kuitenkin ikioma tulen toa.”

”Tarek, se tuli tuohon laineille… o-ovesta.”

Jopa aallot tuntuivat mykistyvän Telyrin huomiolle.

”V-veneet eivät tule ovista, Tarek…”
”Tuota… se on kyllä… totta…”

Maan kansalainen ei tiennyt, mitä oli sillä hetkellä sanomassa, eikä se olisi auttanutkaan. Silloin pilvi mustaa horisontin yllä kiinnitti hänen huomionsa.

Ja sateen tai salaman sijasta pilvi päästi valloilleen kuoron.

Se oli pilvi sulkia.
Pilvi teräksisiä kynsiä.
Pilvi teräviä nokkia ja punaisia silmiä.

Pilvi hulluutta ja pelkoa.

Heidän hengityksensä kiihtyi. Jää kiipi Tarekin ja Telyrin ihoa pitkin, kun he katselivat mustien siivekkäiden lentoa ylitseen. Lintujen huuto peitti hetkeksi alleen kaiken muun. Aallot, ajatukset, auringon. Korppien ja varisten mustat sulat leijailivat kevyen tuulen levittelemänä rannalle ja laineisiin kellumaan.

”Mistä nuo”, Tarek sanoi raakunnan vaiettua hieman. Hän kääntyi ja näki hulluuden lintumyrskyn syöksyvän pikkuruisen saaren yli, kunnes tuuli punaisella taivaalla kutisti ne mustiksi pisteiksi kaukana. Sitten oli taas hiljaista.

”Mikäköhän ne pelästytti”, Tarek kysyi, ja…

”M-mitä täällä”, nainen kuiski hiljaa ja oli pudota laiturilta tajuttuaan katsottuaan valkoisesta veneestä hetkeksi poispäin.

Nyt vene oli laiturin vieressä porautuneena köli edellä rantahiekkaan. Mikään ei ollut koskaan astunut siitä pois, sillä rantahiekassa ei ollut edes askelia. Vene oli tullut perille aivan yksin.

”V-varoita kylää”, kalastajaneito sanoi hiljaa.
”Mistä?”
”M-minä…”

Mustien lintujen pilven perään alkoi nousta metsän puista yhä lisää siivekkäitä. Taas kaikki niistä kiljuivat kuin hulluus olisi porautunut niiden pieniin kalloihin samanaikaisesti. Ne lähtivät kaikki lentoon välittämättä siitä, selviytyisivätkö matkasta meren yli vai eivät.

Metsän yllä kirkui taas ahdingon ukkosmyrsky.

”… minä en tiedä.”

---

Onu-matoralaisen vihlova hengitys johdatti häntä veden ja hiekan rajaa pitkin kylälle. Ensimmäistä kertaa nuoren elämänsä aikana mies alkoi todella tuntea pelon suonissaan.

Rantametsikkö kuiski tuulessa äänillä, joilla se ei ollut koskaan kuiskinut. Eivät ne kuulostaneet puheelta, Tarek oli varma siitä. Ei niissä ollut mitään samaa puheen kanssa. Mutta kun hän hetkeksi pysähtyi hengähtämään juoksun keskellä…

Niinä hetkinä hän oli täysin varma, että jokin metsässä puhui. Jokin kuiski hänelle sanoja puunrunkojen sisältä, ruohonkorsista ja lintujen nokista. Koko hänen järkensä kertoi, että se kaikki oli vain luonnon ääntä. Kuivat oksat siellä vain raapivat hitaasti puunrunkoja vasten. Pieni jyrsijä kiipeili ja loikki latvasta toiseen vikkelät prototeräskynnet edellä. Köynnökset huokailivat ja lehdet kahisivat.

Niin, luonto se siellä vain huokaili ja kuiski. Älä huuda, luonto sanoi hänelle.

ÄLÄ HUUDA.

ÄLÄ PAKENE.

Ja olihan sitä vaikea uskoa, että ne eivät olleet sanoja, sillä aina välillä ne kuulostivat kovinkin paljon sellaisilta. Oikeastaan mitä pidempään niitä pysähtyi kuuntelemaan, sitä selvemmältä tuntui, että luonto ei päästänyt tuollaisia ääniä. Luonnolla ei ollut rytmiä. Mikään pelkkien vaistojen ajama ei koputtanut kolmesti puunrunkoa vasten.

KUULE MINUT.

Mutta ei siellä ollut mitään.

LAULA MINULLE.

Ei metsässä ollut mitään.

TAREK.

Jos siellä oli jotain, se oli hänen mielikuvituksensa sinne laittamaa. Se, minkä hän kuvitteli, ei pystynyt satuttamaan häntä, jos hän ei antanut sen.
Jos hän juoksi siltä pakoon, se ei saisi häntä kiinni. Koska ei sitä edes ollut, ei sellainen voisi saada häntä kiinni. Ei, tämä… tämä ei ollut tilanne jossa mielikuvitukselle annettiin valta. Mielikuvitus oli vaarallista. Painajaisten pedoilla oli valtaa Tarekiin vain silloin, kun hän eli unessa. Vanha turaga Arei puhui usein varjolaisista. Hän sanoi aina, että matoralaisten silmä oli sillä tapaa heikko aistinelin, että sen näkemät asiat vääristyivät reuna-alueita lähellä. Tarekista se oli aina luonnollista – tietenkin ne asiat, joita katsoi tarkimmin näyttivät selkeimmiltä, ja kaikki muu ympärillä suttuuntui.

Varjolaiset olivat niitä, jotka liikkuivat siinä sutussa. Turaga sanoi, että se oli vain harhaa, ja harhat olivat kummitusten kasvualustoja.

SATTUU, TAREK.

Kun Tarek pysähtyi, hän näki jotain seisovan siinä, missä näkökenttä loppui.

Kun hän kääntyi, se oli poissa.
Tietenkin oli. Se oli vain vääristymä, erhe. Unta, jolle mielikuva antoi kasvot.

Jos hän ei olisi ollut täysin varma, hän olisi voinut luulla sen puhuvan.

AVAA MINUT.

Onu-matoralainen seisoi hiljaisuudessa rantahiekalla ja tiesi, että ei mikään seisoi hänen takanaan.

Se oli pysähtynyt. Sen metalliset nivelet olivat lakanneet taipumasta.

Varjolaiset. Hän kuvitteli sen kaiken. Aistit olivat huonoja.

Hän ei saanut kääntyä.

Sitä ei ollut niin kauan kun hän tiesi, ettei sitä ollut. Jos hän näkisi sen, hän ei enää uskoisi että sitä ei ollut.
Tarek hengitti raskaasti. Se mikä seisoi takana ei hengittänyt. Mikä olento ei muka hengittänyt? Ei sellaisia asioita ollut.

KAPURA.

Laskeutuvat auringot piirsivät matoranin eteen pitkän varjon. Mutta vain hänen omansa. Takana ei ollut mitään. Eikö hän… eikö hän olisi nähnyt selvästi toisen varjon, jos siellä olisi ollut jotain? Auringot olivat niin matalalla, että niin olisi ollut pakko tapahtua.

Varjolaisia. Ei mitään.
Tarek alkoi taas astella hiekkaa pitkin yrittäen kuunnella kylän ääniä. Hänen… hänen olisi pakko puhua jollekulle.

Jollekulle sellaiselle, joka oli oikeasti olemassa.

---

Yö oli ehtinyt jo paljastaa mustansa ja tähtitaivaansa, kun Tarek vihdoin juoksi kylään. Siellä matoralaiset tanssivat ja lauloivat nuotion kauniissa roihussa. Sillä eivät he tienneet mitään. Eivät veneestä, eivät linnuista.

Eivät juurista jotka saaren sisällä kasvoivat kirkuen.
Onu-matoran yritti huutaa heitä, mutta he eivät kuulleet pelkoa ilonsa läpi. Tule mukaan tanssimaan, Tarek. Laula meille laulu, Tarek, äänesi on kaunis. Kun nuori mies yritti katsoa heitä suletunsa läpi, hän ei löytänyt pelkoa vaan epäuskoa.

Ei, se oli pelkoa. He vain kieltäytyivät näkemästä sitä. Samalla tapaa kuin Tarek oli kieltäytynyt rannalla.

Aivan keskellä nuotion loimua seisoi viisi pitkää hahmoa tummissa kaavuissaan.

HÄNEN VALTAKUNTANSA PALAA.

Kyläläiset tanssivat niiden ympäri. Ehkä välillä näkivät varjon näkökenttänsä rajalla.

Mutta kieltäytyivät reagoimasta niihin.

Siinä ne vain olivat.

ETSI YSTÄVÄSI.

Ja Tarekista tuntui, että niiden ympärillä koko hänen maailmansa muuttui hulluksi.

Käsillä päätään pidellen onu-matoralainen juoksi mökkiään kohti… ja kuuli kuiskailut, joita hän oli paennut.

---

Laboratorion yläkerros oli Joueran yksityisenä työtilana usein tyhjillään. Niin oli myös nyt. Laitteet hurisivat itsekseen, tiiviissä lasiputkessa kasvoi kasvi ja siniset loisteputket valaisivat tilan. Mutta pian haihtui osa lattiasta ja muuttui aukoksi, josta veivät portaat kompleksin maanalaiseen osaan.

Koneistetun miehen mekaaniset askeleet kohosivat portaita. Tiedemiehen valvontatyökalut olivat havainneet, että matorankylän selittämättömät tapahtumat olivat alkaneet jälleen. Jouera ei enää aikonut vain tarkkailla, sillä tuntematon toimija saattoi olla uhaksi muillekin kuin hyödyttömille matoraneille.

Säännöllisesti ja täsmällisesti etenivät askeleet kohti ulko-ovea. Tiedemies ohitti Zairyhin lasivankilan, jossa kasvi jatkoi ikuista regeneraatiotaan ja jonka laitteet estivät sitä kasvamasta liian suureksi.

Yksikään tiedemiehen liikkeistä ei ollut harkitsematon tai millisekunninkaan verran pielessä tavallisesta rytmistä. Siksi saattoi askelten pysähtymisestä päätellä, että jotain oli tapahtunut…

… ja niin seisoikin oviaukolla valkea hahmo.

Silloin Jouera katseli hetken jotain, josta oli karsittu enemmän kuin hänestäkin. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Näkymättömän narun vetämänä nousi sivulla roikkunut käsi ylös. Piirteettömät sormet puristuivat miekankahvan ympärille, kun kasvoton tyhjyys laahusti kohti. Huotrasta paljastuva metalli välkähti loisteputkien sineä.

Hetken seisoi kumpikin paikallaan.

Marionetti teki ensimmäisen siirron. Se oli vain yksi askel, jonka hahmo otti vaivattomasti roikkuen näkymättömistä langoistaan.
Mutta se yksi siirto kertoi toiselle osapuolelle kaiken tarvittavan.

Päätös oli välitön. Tiedemies kääntyi, käveli vakionopeudella kohti portaita ja katosi niihin. Sen jälkeen sulautui aukko osaksi lattiaa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Mutta valkean hahmon työ oli vielä kesken.
Kohdetta oli vain hidastettu, ei pysäytetty.

Kasvoton kauhu asteli luo lasiputken ja katseli sen vankia. Siemeniä, jotka valtakunnan ruhtinas oli istuttanut noustakseen luomakunnan yläpuolelle… mutta joista voisi yhtä hyvin kasvaa tämän oma tuho.

Tänään, tänne hullun jumalanpilkkaajan palatsiin halusi sätkynuken punainen isä istuttaa tuhon. Sen tekisi hänen lapsensa valkoinen käsi.
Ja hänen lapsensa, valkoinen käsi, nosti miekkansa ylös ja iski. Sirpalesade pieksi kammion, ja Marionetin vapauttamat hulluuden juuret syöksyivät luojansa nimeä kirkuen tämän mielen äänen perään.

JOUERA, ne huusivat. JOUERA, kasvi kirkui.
Sitä se kirkuisi vielä vuosia.

JOUERA

K U O L E

---

Juuret repivät auki laboratorion oven ja viskasivat sen sivummalle. Metallinen kappale kolahti surkeana vasten kiveä.

MISSÄ?

Kasvi olisi tuntenut, jos Jouera olisi kuollut äskeisessä mielihyökkäyksessä. Siispä tiedemies oli jo paennut.

MISSÄ ON JOUERA?

Juuret tunkeutuivat myös läpi alakerroksen. Ne murskasivat koneita, ryttäsivät ovia ja vavisuttivat koko kompleksin rakenteita edetessään joka puolelle.

Myös alhaalla valkea hahmo upotti miekkansa toiseen tiedemieheen, joka oli sitä uhmannut.

Zairyh ei hahmosta välittänyt, sillä vain Joueralla oli väliä. Ja jos tiedemiestä ei löytynyt kompleksista, täytyi hänen olla jossakin muualla saarella. Matorankylästä kantautuivat sekavat mielensisäiset viestit pakokauhusta. Paniikki peitti alleen kaiken muun.
Se olisi hyvä piilopaikka Joueralle.

Juuret kurottautuivat kohti saaren toista asutettua osaa.

MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?

MISSÄ ON JOUERA?

---

Kapura oli hieman säikähtää, kun Tarek ryntäsi mökin ovesta sisään. Vakavana vapiseva onu-matoran tuntui katsovan pitkään toan läpi.

”K-kapura”, Tarek sanoi hiljaa. ”T-tällä saarella t-tapahtuu jotain.”
”H-hmm?”

Kapura katsahti ulos ikkunasta Tarekin osoittamaan suuntaan. Nyt, uutena toana, hän oli joutunut istumaan kömpelösti lattialle mahtuakseen mökkiin.
Oliko siellä vilahtanut jotain? Kenties joku juossut ohi? Hämärässä oli vaikea erottaa.

Mutta ottaen huomioon viime päivien tapahtumat… Kapuran olo ei ollut hirveän optimistinen.

Kovasti oli hän yrittänytkin tukahduttaa muistonsa. Ja hetken oli näyttänyt siltä, että Kapura oli kuin olikin onnistunut. Mutta trooppisissa puissa raakkuvat varikset, joita ei ollut aiemmin saarella näkynyt? Kylän matoranien hiljaisilla äänillä kerrotut havainnot oudoista hahmoista viidakossa?

Ei.

Ei. Ei taas.

Kapura kyllä tiesi, mitä oli tapahtumassa.
Eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sehän… sehän oli ollut vain pahaa unta?

Hän oli unohtanut sen. Hänen oli pakko.

Tarek vaikutti ajattelevan samoin, vaikkei tiennytkään muuta kuin sen, että paniikin ilmapiiri oli selittämättömästi laskeutunut kylän ylle. ”Pitäisiköhän meidän–”
Mutta sen enempää ei hän ehtinyt sanoa.

JOUERA

Ruskeat juuret, paksut kuin metsän vanhimpien puiden ja nopeat kuin käärmeet, syöksyivät sisään mökkiin ikkunasta. Järjestelmällisesti ja täydellisen nopeasti ne levisivät rakennuksen joka nurkkaan ja peittivät sen kauttaaltaan. Paksu kasvilonkero kiertyi Tarekin kurkun ympärille…

… ja liian shokissa reagoidakseen mitenkään joutui Kapura katsomaan, kuinka hänen ystävänsä luhistui maahan juuri yhä kurkussaan. Tarek kakoi ja yski ja sätki, kunnes… kunnes…

K-kunnes…

P-p-pois TÄÄLTÄ, pakotti toan mieli.

Mutta ovi oli juurien peitossa.
Ja uusi ääni huusi hänen mielessään verenhimoisesti, ja se oli verta, lasinsirpaleita ja hulluutta.

JOUERA
JOUERA
JOUERA
KUOLE

Juuret vyöryivät Kapuran ympärille. Toa otti askeleen taakse, mutta hänen selkänsä osui ulokkeisiin. Niitä oli sivuilla ja edessäkin.

JOUERA

Mutta sitten kammottavat kasvustot lopettivat. Yksi nousi maasta ja tunnusteli Kapuran jalkaa, mutta palasi nopeasti takaisin (Kapura kavahti toiseen suuntaan, mutta juuriseinä esti hänen pakonsa).

Jos et ole Jouera…
… saat auttaa minua hänen löytämisessään.

Kapura oli huutaa, kun katosta laskeutui pari paksuja juuria, jotka kietoutuivat hänen olkapäittensä ympärille. Hän potki lonkeroita ja rimpuili niiden otteessa vailla tulosta. Hänen jalkansa sidottiin maahan ohuemmilla juurilla, jotka kietoutuivat toan nilkkoihin ja hänen kätensä kahlittiin levälleen. Hullu kasvusto huusi hänen aivojensa sisällä jälleen kerran.

Sinulla on vahvat kädet, seppä.
Katsotaanko, saanko hänen niskansa niillä katki.

Toa taisteli henkensä edestä, mutta hänen narunsa pitivät. Ne samat narut, jotka olivat juuri tarttuneet Tarekiin… ja… ja…
Ja hitaasti, kokeilevasti… ne alkoivat nykiä Kapuraa. Taistelu vastaan pingotti nuoren toan jokaisen lihaksen äärimmilleen.

Mutta narut olivat vahvempia. Kohta ne tanssittaisivat häntä.

Ja sitä tanssia katseli mökin oviaukosta se niistä, joka tykkäsi katsella.

Voi ei. Voi ei. Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Ei t-taas.
Loimussa oviaukolla seisoi tyttö, joka oli tehty palaneesta puusta ja kytevästä lihasta.
Ennen meriä seilannut seppä katsoi taas kerran suureen punaiseen silmään, ja mietti hetken, oliko koskaan todella paennut sen katsetta.

”Kaaapteeeeniiiiii…”

”Mitä… sinä… haluat?” parkaisi Kapura. Juuret puristivat häntä lujemmin kenties estääkseen puheen… tai kenties, koska nekin pelkäsivät sitä.

Puinen kantapää astui kolahtavan askeleen lähemmäs, ja näytti olevan halkeamispisteessä. Se jatkoi astumista. Kapura halusi juosta, vaikka se ei auttaisi. Hänen piti juosta… ei, eihän tämä n-niistä tehnyt mitään… tämä oli se, joka katseli…

Tytön kuollut ääni vain lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja

”Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?”

Juuret raahasivat Kapuraa kauemmas hahmosta, kohti ikkunaa. Ne vetäytyivät seiniltä ja lattialta sen läheisyydessä.

”J-juuret…” Kapura parahti ja oli tuntevinaan, kuinka jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kuviteltua vai todellista? Entä hahmo, joka oli juuri astellut sisään?
Enää hän ei ollut varma mistään.

”Hiiiiippaaaaa?”

Nykivä silmä rinnassa… se oli aina joko rutikuiva tai sulamassa kuvottavan märäksi visvaksi. Kapura ei halunnut katsoa, sillä hän pelkäsi oksentavansa ja tukehtuvansa. Mutta kun hän katsoi sen sijaan hitsausnaamarin lasin läpi… tyhjää.

Mitä… mitä tapahtuisi jos hän vain sulkisi silmänsä? Entä jos hän vain vastaanottaisi pimeyden? Tulisiko se? Miksei tullut? Miksi hän ei voinut sulkea silmiään? Miksi hän ei voinut mennä pimeyteen?

A-arupak… älä j-jätä minua…

Miksi pimeys katsoi aina takaisin?

”Etkö voi juosta, kap-tee-ni? S-sattuuko sinuun, kapteeni?”

Kapura vastasi vain yskäisemällä äänekkäästi. Olivatko ne kietoutuneet hänen kaulansa ympärille? Olivatko? Mutta kun hän ei tukehtunutkaan, lausui toa epätoivoisen pyynnön hirveydelle, joka hänen edessään seisoi.

”M-minä… suostun… vapauta… minut…”

Hirviö nosti luista sormeaan ja osoitti hulluuden juuria.
”Katso, kapteeni… sinullakin on narut!”

Se olisi kuulostanut ihastuneelta, jos se olisi pystynyt siihen.
”Narut… narut… narut vetelevät sinuakin! Sinua, minua, kaikkia, sinua, minua, meitä, kaikkia! Sinäkin… olet…”

”… nukke.”

”Minä… en…”
Kapura parkaisi, kun juuret repivät hänen raajojaan erilleen. Lause jäi kesken, eikä toa sitä paitsi tiennyt, miten olisi sen päättänyt.
Koska hänkin oli nukke.
Naruissaan kiinni.

Hänen kanohinsa tuska heijastui tyttösen hitsausnaamion pinnalta.
”Sinut oli helppo löytää k-ap-tee-ni… tarvitsi vain seurata naruja…”

Aina kun se puhui, sen leuoista varisi tuhkaa.

”Luulit katkoneesi narut, mutta naruille ei niin tehdä… narut sitovat aina itsensä uudelleen… narut tulevat alas TÄHDESTÄ…TÄHTI SITOO NARUT… JA NUKKE SOTKEUTUU NIIHIN…”

Nyt loppuun poltettu tyttö oli edennyt huoneen keskelle, askeltaen äänillä kuin puuoveen koputettaisiin. Kapuran selkä koski ikkunanpuoleista seinää, mutta se ei juurien otetta haitannut. Ruskeat lonkerot kietoutuivat häneen entistä ahnaammin kuin estääkseen olentoa repimästä pois niiden nukkea.

Fyysisesti toa oli jo käyttänyt voimansa loppuun. Hän saattoi vain roikkua, katsoa sitä ja tuntea, kuinka köynnökset vain kuristivat ja kuristivat.
Polttouhrin luunsirpaleista kursitut kourat… ne nousivat hitaasti kammotuksen päätä kohti ja tarttuivat hiljaa kilahtaen naamion metalliin… ja sitten nahkaisiin remmeihin, joka sitä piti kiinni päässä. Voi ei. E-ei hän halunnut nähdä.

Nahka aukesi napsahtaen, ja metallinen naamio löystyi. Kapura jäätyi paikoilleen, ja hetkeksi jäätyivät juuretkin.

”Narut… narut täytyy…”

Metallin takana oli vain palanutta lihaa ja luuta. Sitä katsellessaan Kapura sanoi loppuun hirviön sanat, joilla hän tunnusti olevansa hukkunut.

”… täytyy p-polttaa.”

Kun ajatus oli Kapuran päähän istutettu, täytyi hänen taistella vastaan estääkseen itseään tekemästä sitä. Nuoren toan elementaalienergia oli pursuta ulos.

Kylä palaa.
Sinä VAPAUDUT NARUISTA.

Juuret puristivat kovempaa. Narut tiesivät, mitä niiden nukke oli tekemässä, eivätkä ne pitäneet siitä.

Ne t-tappoivat Tarekin… minä poltan n-n-
Ei! Kylä palaa.

Mutta jos en polta n-niitä…

Ne tappavat kaikki.

Hulluuden juuret tiesivät, että ainoa ratkaisu oli katkaista toan niska.
Mutta ainoan ratkaisun tiesi Kapurakin.

Sinä PÄÄSET VAPAAKSI.
Kylä palaa maan tasalle.
Narusi palavat katki.
Kylä palaa…
… narut palavat…
… sinä palat…

Yksittäinen kyynel vierähti Kapuran naamion silmänreiästä kun toa tajusi, ettei hänellä ollut tässä sananvaltaa. Ensin hitaasti, sitten nopeasti kuumenivat hänen kämmenensä…

Puutytön kuolleet mutta tulikuumat kädet asettivat Kapuran kasvoille naamion, joka oli ennen kauhistuttavaa pääkalloa suojellut. Ja nyt… se suojaisi häntä. Sillä tänään hän olisi niille seppä.
Hulluuden juuret kirkuivat häntä lopettamaan sen, minkä hän oli jo aloittanut.

Mutta hän tiesi ettei voisi pysähtyä. Tuli oli jo syttynyt.

Ei. Kolmesti… sirut olisivat koossa kolmesti… ei hän voisi… ei hän saisi…

Siksikö ne häntä jahtasivat? Siihenkö ne hänet aina halusivat?

SIKSIKÖ?

Sama ei saanut toistua. Sama ei saanut toistua. SAMA EI SAANUT TOISTUA.

Kapura vapisi kauttaaltaan. ”E-ei, l-lopeta, lo–”

Kapura huusi tuskaisena. Punaiset kämmenet aukesivat. Hulluuden juurien sirpaleiden mieli kirkaisi tuskasta ja pelosta, kun Kapura vapautti roihun.

Ja poltti kaiken.

Juuret pakenivat huutaen hänen ympäriltään, mutta turhaan. Ne paloivat. Ne paloivat, kuten niiden viimeisen uhrin ruumiskin. Kuumuus nieli Tarekin, ja pian ei matoralaisesta ollut mitään jäljellä. Tuli söi jälleen loppuun poltetun tytönkin… mutta siinä ei ollut mitään poltettavaa, ja se otti roihun vastaan laulaen, kunnes oli taas kerran vain kasa tuhkaa.

Seinä, jota vasten Kapura oli painettu, oli jo ilmiliekeissä. Pian rakennus sortuisi. Etäisesti Kapura ymmärsi, että hänen oli käytettävä tilaisuus ja juostava.

Hitsausnaamio kolahti sepän kasvoilta lattialle aiemman kantajansa tuhkien vierelle. Liekit polttivat läpi ikkunanpuoleisen seinän – se romahti palavaksi kasaksi puuta. Siispä Kapura juoksi.

Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?

Hän juoksi kunnes ilmiliekeissä palava mökki oli vain varjo näkökentän reunalla.

Juoksi, ja hänen takanaan sortui tuleen ja liekkeihin taas yhden tähtien tavoittelijan valtakunta.

Juoksi kunnes jalat kirkuivat tuskasta.

Juoksi kunnes kylä oli poissa ja tilalle ilmestyi polku rannalle sekä toa-kanisteri sen päässä.

Juoksi kunnes kanisteri rannalla viimein jäädytti hänen mielensä.

---

Selviän ainoana elossa laboratoriokompleksin tuhosta.
Etsin lähisaaren ja pystytän piilopaikan. Onnistuin ottamaan nopeasta paosta huolimatta mukaani tarpeeksi työvälineitä, jotta kokeet voivat jatkua.
Tarkkailen saaren tilannetta laitteistolla.
Zairyh on tapettava. Tällä hetkellä hän on koneitteni mukaan yhä saarella, mutta en vielä tee asialle mitään.
Minun on keskityttävä projektien jatkamiseen. Virheiden paikkaamiseen suunnitelmissa.
Tämä ei saa toistua.

Löydän toa-kanisterissa matkustaneen saaren entisen asukkaan, tulen toan.
Hän saa avustaa minua kokeissa.

Avaan yhteyden aikaisempiin kontakteihini. Arstein suostuu auttamaan. Videoyhteys liian riskialtista – joku mahdollisesti hakkeroi aikaisemman puhelumme. Joku halusi astua tielleni.
Projekti Peur I:n tulos, vaikka muuten hyödytön, kykenee kirjeiden välittämiseen. Epästabiili massa kadottaa toisinaan kirjeet itseensä. Minun täytyy jatkaa kokeita.

Keskeneräinen prototyyppi, Kanohi Shan, vaikuttaa toimivan tulen toan käytössä.
Naamion kontrollointi on hankalaa, enkä voi sallia toalle tilaisuutta harjoitella käyttöä.
Mietin uutta suunnitelmaa.

Sivuprojektina onnistun antamaan toalle sekä tulen että painovoiman elementaalivoimat.
Jatkan Shanin työstöä.

Suunnitelma muotoutuu.
Aion käyttää toaa tuhoamaan Zairyhin. Hänellä on siitä jo kokemusta. Samalla näen Shanin toimivuuden. Saaren tuho osoittaa, että uudestisyntynyt laji tarvitsee parempia turvatoimia.

Projekti Peur 1:n tuotos kadottaa kokeessa kaiken fyysisen massansa ja stabilisoituu pelkäksi varjoksi.
Tämä ei käy.
Jatkan työskentelyä tulen toan parissa.

Kontaktini avustavat minua toan mielen muokkaamisessa.
Minun on siivottava tämän muistot, jottei Zairyh pääse jäljilleni eikä toa ala epäillä tarkoitustaan.
Onnistuminen vaikuttaa todennäköiseltä.

Lähetän toan kanisterin matkaan.
Siirryn odottamaan kokeen tulosta.
Jos tämä ei tehoa, valmistaudun tuhoamaan Zairyhin itse.

Herään horroksestani.
Laitteisto ilmoittaa Zairyhin jättäneen saaren.
Tulen toa epäonnistui tehtävässään. On todennäköistä, että Zairyh tietää, että elän. Odotan hänen saapumistaan.
Mietin, missä epäonnistuin.
Päädyn siihen, että toan tehtävän estivät psykologiset syyt.
Inhottavaa.
Tämän takia universumi tarvitsee uuden järjestyksen.

Peur I lähetetään tarkkailemaan Zairyhiä ja tulen toaa.
Mietin mahdollisuuksiani. Tulen toa on eliminoitava tai otettava uudelleenkäsittelyyn. En kuitenkaan tiedä, mitä Zairyh aikoo tehdä..
Päätän jatkaa Zairyhin odottamista.
Keräämäni laitteisto tuo minulle taistelussa etulyöntiaseman.

Koneeni ilmoittavat, että Peur I epästabilisoitui uudelleen.
Ilmeisesti myös mielelliset sidokseni murtuivat.
Tämä lisää tilanteen monimutkaisuutta. Zairyhin päihittämisestä minulla ei ole epäilyksiä, mutta uusi muuttuja pelissä voi muuttaa tilanteen.
Siirryn odottamaan Zairyhin saapumista.
Tiedän, ettei hän voi vastustaa kiusausta.
Zairyh kuvittelee toimivansa omasta tahdostaan, mutta hänen mielessään on osa minua. Ennakoin hänen jokaisen siirtonsa.
Päätän kirjanpidon. Zairyhin tuhoamisen jälkeen minun on eliminoitava loput, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Siirrän tukikohtani takaisin Zairyhin saarelle.

Viimeinen merkintä.
Olisiko Zairyh liittoutunut Peur I:n kanssa? He yhdessä saattaisivat olla minulle merkittävä vastus.
Kenelle tulen toa on lojaali? Keneen hänen narunsa on sidottu?
Ei.
Minun on lopetettava.
Mikään järjestelmässä ei poikkea oletetusta.
Jokainen muuttuja on muuttumaton.
Epävarmuudelle ei ole sijaa.
Minun on lopetettava.
Tapahtumien suunta on jo kirjattu tähtiin.
Minun on lopetettava spekulointi.
Pelin tulos on ennaltamäärätty.
Tämä on viimeinen merkintä.

Punasiirtymä

Setheus

Tapaamispaikka
Viikkoja sitten

Neuvottelupaikalta oli näkymä merelle. Vielä se ei ollut muodostunut kahden osapuolen vakiopaikaksi aina, kun oli yhteistä juonittavaa, mutta jonkinlainen neutraali alue se oli. Sen verran kaukana Klaanin muureista, ettei kukaan nähnyt Zairyhiä. Ja samalla niin lähellä, ettei Kapuran pitempi poissaolo herättänyt epäilyksiä linnakkeessa.

Tulen toa istui parhaillaan kannolla ja yritti punnita kuulemaansa tarjousta. Hämärässä jokainen rantahiekasta työntyvä juuri muistutti Zairyhiä, mutta se ei ollut ainut syy siihen, että Kapura tunsi joutuneensa ajetuksi nurkkaan.

”Muistoni, siis”, Kapura sanoi ja vilkaisi merelle. Yleensä hän piti vastaavissa tilanteissa katsekontaktia tulkitakseen vastapuolen ilmeitä ja eleitä, mutta kasvin kanssa se oli haastavaa.

Kaikki ne, Zairyh ilmoitti mielensisäisesti. Minä palautan kaiken, mihin pääsen käsiksi.

”Muistini palaa jo hyvää vauhtia saariepisodin jälkeen”, Kapura mutisi. ”Enkä muutenkaan usko, että niissä on mitään mielenkiintoista. Tämäkö on käsityksesi hyvästä tarjouksesta?”

Palaa hyvää vauhtia, vai? Missä ovat aukkokohtasi?

”Joka puolella”, vastasi Kapura. ”Muistan lähinnä yksityiskohtia. Muutamia henkilöitä saarelta. Muutamia yksittäisiä tapahtumia. Sen… sen viimeisen illan kohdalla on suuria aukkoja. Kuten myös ajassa, jonka väität minun viettäneen tämän ’Joueran’ koekappaleena. Näin sivuhuomiona tarinasi olisi uskottavampi, jos antaisit minun nähdä ne muistot, joten tämä sopimus on vieläkin vähän yksipuoleinen. Sinä tästä hyödyt, en minä.”

Jouera-muistot ovat totta. Hän on taitava muistinpyyhkijä, mutta erään sain nostetuksi esiin. Haluatko nähdä?

Kapura havaitsi jälleen, että kasvin käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa, sillä tuollaisen kysymyksen jälkeen pitää odottaa vastausta, skarrar. Seppä huokaisi ja vastaanotti epämiellyttävän muistimultimediaesityksen sumeasta kuvasta, jonka keskellä näkyi tumma hahmo. Se ojensi eteenpäin kättään, jonka mekaanisten sormien mittasuhteet olivat epäluonnollisia. Ja sitten vain pimeyttä.

”Tuo voi olla sinun muistosi”, Kapura huomautti maailman palattua paikalleen. ”Mistä minä tiedän, kuinka pitkälle mielenvoimasi ulottuvat. Mikset muka voisi näyttää omaa muistoasi noin?”

Minulla ei ole näköaistia.

”Miten… miten sinä sitten aistit?”

Sen selvittäminen ei ole tämän keskustelun tarkoitus. Haluaisin jatkaa johdatteluasi. Kerro minulle aukkokohtia. Mitä tahansa, mitä tulee mieleesi.

Kapura huokaisi.
”Minähän sanoin jo. Oikeastaan kaikki on minulle aukkokohtaa. Et tehnyt hirveän hyvää työtä ’vapauttaessani muistojani’ tai mitä sinä nyt sanoitkaan silloin saarella.”

Sen oli tarkoitus olla vain maistiainen. Miksi antaisin kaiken ilmaiseksi?
”Ilmeisesti et anna, jotta voisit kiristää minua myöhemmin.”

Voin kohdistaa aiemman kysymykseni paremmin, kasvi sanoi. Jos tuo ei auttanut, kysytään sitten näin: Mikä on aikaisin muistosi?

Kapura avasi suunsa ja valmistautui sanomaan jotain, muttei pystynytkään.

Hänen päässään alkoivat soida hälytyskellot. Sellaiset hälytyskellot, jotka kertoivat, että nyt saatettiin olla astumassa johonkin, johon Kapura ei välttämättä ollut valmis astumaan. Myös toinen tunne heräsi: Epävarma aistimus siitä, että Zairyh luki hänen mieltään hyvin tarkasti odottaen, miten tulen toa reagoisi.

Minä voin kaivella mieltäsi, mutta on paljon hauskempaa, että pääset lopputulokseen itse. Että muotoilet sen lauseeksi ja sanot ääneen, vaikka se onkin minulle hyödytöntä.
Kysyn uudestaan.
Mikä on aikaisin muistosi?

”T-takominen”, tulen toa sanoi nopeasti. ”Saarella. Joku opetti minut takomaan. En muista nimeä.”

Ja paniikki kasvoi Kapuran päässä. Se ei ollut aikaisin muisto. Aikainen? Kyllä. Mutta ei aikaisin. Aikaisin oli pulpahtamassa pintaan, mutta sitä muistoa Kapura ei halunnut kohdata. Ja toasta tuntui, ettei Zairyh siitä liiemmin välittäisi.

Valehtelet.
Autanko sinua?

Kaksoisaurinkojen kirkkaus.
Aaltojen kohina. Meren äänet.
Askeleet rantahiekalla.
Sekalainen tavara ripoteltuna halki maisemaa. Myrskyn jäljiltä.

Mutta nuo eivät olleet merkittävää.

Merkittävää oli aluksen hylky, vain puolikas, ja sinne piiloutunut matoran.

Tälle kuvalle, tälle ainutlaatuiselle sekoitukselle pelkoa ja hämmästystä selviytymisestä oli oma nimensä, Kapuran mieleen porautuva sana, ja tuo sana oli haaksirikko.

”Se–”, Kapura aloitti ja tunsi hengittävänsä raskaasti, muttei tiennyt, mitä oli sanomassa, tässä mielentilassa ei muodostettu järkeviä ja merkityksellisiä lauseita, ”se oli–”

Mitä se oli?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Mistä sinä olet tullut, Kapura?

Kapura liimasi katseensa merelle ja yritti keskittyä. Keskittyä löytämään ne sanat, jotka todistaisivat Zairyhin valehtelijaksi ja manipuloijaksi, joka yritti muodostaa sopimuksen liittolaisuudesta tarjoamalla keksittyjä muistoja. Petolliseksi valheiden kasvustoksi, joka taivutteli tappamaan Joueran, jota ei edes ollut olemassa!
Pelkkiä valheita.
Pelkkiä keksittyjä valheita.

Mutta niitä sanoja ei löytynyt.

Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?

Sitä kysymystä ei voinut hylätä Zairyhin manipulointiyrityksenä.

Kapura tiesi, että tästä hetkestä lähtien hän ei voinut välttyä sen kysymyksen kysymiseltä itseltään. Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi? Ei, ei hän luullut. Ei enää.

Mistä minä olen tullut?
Haluatko selvittää?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
minä en luule
minä tiedän että en
Kuka sinä oikein olet?
Kuka minä oikein olen?
Haluatko selvittää, kapteeni?

”Zairyh!” Kapura henkäisi. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kovasti olevansa jossain muualla. Miksi hän olikaan tehnyt virheen aiemmin ja suostunut tapaamiseen kasvin kanssa? Miksi hän olikaan suostunut huomaamaan, että hänen koko käsityksensä olemassaolostaan, hänen identiteettinsä, menneisyytensä, kaikkeutensa oli todellisuudessa hyvin hataralla pohjalla?

”Luettele ehtosi”, Kapura voihkaisi. Lähinnä, jotta hänen hengityksensä ehtisi tasaantua. Ansa oli jo lauennut, kulkija oli jo valinnut polkunsa, eikä mitään ollut tehtävissä. Vain pieni muotoseikka.

Sinä autat minua tappamaan Joueran, Zairyh vastasi mielessä. Sinulle saattaa palata lisää muistoja kun avaan kaikki lukot, mutta en takaa sitä. Joka tapauksessa sitoudut tuohon tavoitteeseen. Asetat sen Bio-Klaanin edun ja suhteittesi sen jäseniin edelle.

Kapura nyökkäsi silmät yhä suljettuna. ”Ja?”

Se on kaikki, mitä minä vaadin sinulta.

Vastalahjaksi saat hyödylliset voimani käyttöön silloin, kun se ei aiheuta liikaa haittaa minulle tai yhteiselle tavoitteellemme. Ja sinulle tärkeämpänä…
…. muistot.
Kaiken, mitä saan sinusta irti. En lupaa kaikkea, en läheskään kaikkea, koska sinua ovat käsitelleet minua taitavammat. Pääasiallisesti Jouera.
Mutta lupaan paljon.
Paljon sellaista, joka paljastaa täysin uusia puolia itsestäsi.
Ja paljon sellaista, joka voi koitua hyödyksi.

Hyväksytkö ehtoni, tulen takoja?

Kapura nyökkäsi, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä.
Kapura myös sanoi ääneen hyväksyvänsä ehdot, mutta silläkään ei ollut väliä.

Kuten sanottua, nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä pois.

Oli avattu ovi, jota kumpikaan ei enää pystynyt sulkemaan.
Ja Kapura halusi nähdä, mitä sen toisella puolella oli.

Sitten minä aloitan käsittelyn.

---

Kapura hätkähti hereille ja huomasi makaavansa hiekalla asennossa, jossa ei äsken ollut.

Maailma ympärillä pyöri hallitsemattomasti vielä hetken, mutta pian liike rauhoittui ja pysähtyi lopullisesti. Etäämmällä näkyi kanto, jolla toa oli äsken istunut. Kun Kapura oikein pinnisti, hän saattoi arvioida näkymää äskeistä hämärämmäksi, mutta luotettavasti asiaa oli vaikea punnita.

Siispä hän nousi ylös. ”Zairyh? Minusta ei tunnu yhtään erilaiselta.”

En koskaan sanonut, että kaikki palautuisi kerralla.

Juuri rasahti vasemmalla ja sai Kapuran hätkähtämään vastakkaiseen suuntaan. Hänestä oli vieläkin epämiellyttävää kanssakäydä jonkin sellaisen kanssa, joka oli käytännössä joka puolella, mutta kai se oli ihan järkevää pelkoa. Ja jostain kohteliaisuutta muistuttavasta syystä Zairyh kätki yleensä suurimman osan olemuksestaan.

Pidä hauska vuorokausi. Siitä tule ainakin mielenkiintoinen.

”Odota!” Kapura henkäisi. ”Mihin sinä menet?”

Mitä luulet? Etsimään Joueraa. Palaa tänne joka ilta. Tee samoin, mutta saat lähteä, jos en ole paikalla. Vielä en näe tarvetta minkäänlaisiin palveluksiin, mutta niiden aika tulee myöhemmin. Jouera ei tehnyt itsestään helposti löydettävää.

Kapura ei ehtinyt harkita, pitäisikö hänen kysyä vielä jotain. Kasvi oli jo poissa (tai ainakaan mikään ei liikkunut lähiympäristössä). Siispä tulen toa huokaisi ja lähti kävelemään kohti Klaania. Muistot saisivat tulla, jos olivat tullakseen.

Ja Kapura käveli.
Ja Kapura muisti.

Se kaikki oli piilotettu taitavasti, mutta kun Zairyh mursi padon, oli virtaa enää mahdoton pysäyttää.

Muistot virtasivat vuolaasti, kun Kapura käveli takaisin tapaamispaikalta.

Luoto
Aamupäivä

Kun Zairyhin aistihavainnot olivat selkeytyneet, oli hän luodolla yksin. Sen vallannut massa oli kadonnut, mutta merkit sen olemassaolosta näkyivät yhä selvästi: Kaikki harvasta ruohikosta rantahiekkaan oli palanutta, ja luotoon oli ilmestynyt useaan paikkaan halkeamia. Zairyh piteli yhä juurissaan kahta sirua – Beetaa ja Epsilonia.

Mutta ylhäällä kohosi se, mitä massasta oli jäljellä, kohti taivaita.

Mielessään Zairyh kuuli sen kirkuvan… mutta myös jotain muuta.

”HALLITSIN YHÄ EPÄONNISTUNEEN PROJEKTIN MIELTÄ”, lausui Joueran ääni. Missä? Zairyh ulotti juurensa nopeasti ympäri luotoa, mutta tiedemiehestä ei näkynyt jäljeäkään.

”OLISIN SUUNNITELLUT LUOMUKSENI PAREMMIN, JOS OLISIN TIENNYT SEN PÄÄTYVÄN TUTKIMAAN ULOMPIA TAIVAANKAPPALEITA.”

Joueran ääni kumpusi kasvin mieleen, ja etäisesti tämä tunsi tiedemiehen läsnäolon.

”SINÄ OLET MINULLE MIELUISAMPI VASTUS, ABRAXAS. ODOTAN SINUA.”

Sitten se loppui ja Zairyhin aistimus Jouerasta katosi. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta nyt Zairyh oli varma, että se oli ollut.

Ja ennen kuin hän ehti tekemään mitään, katosi suunnikkaan muotoinen pala maata luodon keskiosassa paljastaen portaat, jotka veivät alas.

Joueran yritys psykologisessa sodankäynnissä oli suorastaan naurettava.

Miettimättä muuta kasvi lähti laskeutumaan portaita.

Paja, Bio-Klaani
Viikkoja sitten

Kapura laskeutui hämärään metallityön valtakuntaan automaattisesti – toan mielellä oli muuta mietiskeltävää. Ja paljon sellaista. Kävelymatka kohtaamispaikalta Zairyhin kanssa oli hoitunut ilman erityisiä häiriöitä, mutta istuessaan työpöytänsä ääreen tulen toa kohtasi uuden haasteen: nyt ei enää ollut mitään teeskenneltyä tekemistä. Nyt toan oli pakko tiedostaa jotenkin hänen päässään vallitseva tilanne.

Kuten yleensä, Pajaa peitti hämäryys, jossa oli miltei vaikea nähdä. Tämänkaltainen työ vaati toisinaan kirkkaan valaistuksen, mutta sen Kapura hoiti työpisteen yllä olevalla valoputkien rivillä. Hämäryys oli ihanan tunnelmallista. Pöydällä oli levällään piirroksia ja kyniä. Matoron uutta harppuunaa kuvaavan piirroksen seppä asetti syrjään ja otti puhtaan paperin.

Aikoiko hän piirtää?
Kapura ei ollut varma, mitä oli tekemässä, mutta ilmeisesti.

Seuraavaksi heräsi tietenkin kysymys, että mitä piirtää. Kapura aloitti luonnostellen jonkinlaista miekkaa, mutta lopetti pian. Luonnosta aseesta hän ei aikonut piirtää. Sen sijaan kapteeni Arupakin muisto, jonka Kapura tunnisti omakseen enemmänkin intuitiolla kuin tiedolla, ilmestyi paperille.

Laivan kansi täytti paperin alareunan. Muun osan peittivät meri ja taivas, jotka luonnosmaisen epätarkassa piirtojäljessä sulautuivat yhteen. Oikeassa alareunassa oli suttuinen matoran, mutta Kapura ei vielä tiennyt, oliko se joku tietty.

Mutta meri oli siinä.
Se oli tärkeää.

Eikö meri ole oikeastaan aika sopiva symboli sille, mitä me teemme? Merellä ei ole Kohtalon polkuja tai tienviittoja. Vaikka lopulta päätyisimmekin sinne, mihin Punatähti meitä johtaa, on polku meidän valitsemamme.

Kuka sanoi noin?
Kapura ei tiennyt. Vielä.

Mutta sitten oli jo aika piirtää jotain muuta. Kapura repi eräästä plasmaa ampuvan moottorisahan luonnoksesta reunan. Ruutupaperia. Lyijykynä merkitsi siihen jotain, mutta hämäryydessä tulen toa ei nähnyt tekstiä.
Eikä hänen pitänytkään.
Kun se ilmestyi paperille, se ilmestyi muistiin.
Jos et kerro minulle, kerro paperille.
Entä kuka oli tuon lausahduksen takana?

Kapurasta tuntui, että oli tullut aika ottaa siitä selvää. Uusi piirustuspaperi. Seppä kaivoi muistiaan ja merkitsi muistamansa yksityiskohdat paperille. Kun kuva täyttyi, uusia yksityiskohtia nousi esille. Kapteeni Arupakin elämä vuosi paperille sepän kynän kautta.
Kuva oli valmis.

Ohuet viivat paljastivat sen, että piirtäjä oli tavoitellut kirkasta ja kliinistä ympäristöä. Sairaala? Pikemminkin mielisairaala. Kuvan keskellä oli Tryna-kasvoinen ga-matoran.
Ja hänellä oli nimi.

Cehaya, Kapura kirjoitti piirroksen alalaitaan.

Ja näin yö jatkui.

Arupakin muistot, pelot, toiveet, halut, murheet. Kaiken sen Kapura löysi uudelleen. Papereita täyttyi, samaten yksittäisiä lauseita tai niiden osia sisältäviä ruutupaperin palasia, joita Kapura sai pahoinpidellessään Pajan luonnoksia tulevista projekteista. Osa kuvista esitti selvästi Arupakin elämää, osa oli Kapuraa. Välillä toa palasi aikaisempiin piirroksiin ja tulkitsi niitä uuden tiedon turvin.

Nyt Kapura tiesi, kuka kuvan ga-matoran oli. Cehaya oli hoitanut Arupakia metrunuilaisessa mielisairaalassa… miksi? Kapurasta tuntui, että siihenkin vielä päästäisiin illan aikana.

Nykyinen kuva oli ehkäpä valaisevin. Kapura katsoi ulkopuoliselle lähinnä sotkulta vaikuttavaa luonnosta, jossa ränsistynyt mielisairaalamaisema vaihtuu mereen, jossa seilaa yksinäinen vene. Vielä edempänä oli sama vene… mutta haaksirikon kokeneena. Arupakin kronologia alkoi selvitä salaisuuksia omasta päästään etsivälle toalle.

Mutta vielä oli kysymyksiä.
Mikä oli ajanut Arupakin mielisairaalaan?
Entä pakenemaan sieltä?

Kapura palasi aiempaan kuvaan, jossa katosta riippui ketjuja. Oliko tämäkin ympäristö osa mielisairaalaa? Siltä Kapurasta tuntui, mutta minkälainen mielisairaala oli noin huonossa kunnossa ja täynnä jonkinlaisia ansoja?

Ehkä kaikkiin kysymyksiin oli sama vastaus.

Kapura luonnosteli muodon kuusisivuisesta sirusta, mutta muoto ei vastannut todellisuutta. Tässä Nimda oli pikemminkin palapelin pala. Ehkä symboliikka oli kuvan realistisuutta tärkeämpää.
Mutta kuva vaati vielä jotain.
Sirua tavoittelevat kädet.

Nimdaako Arupak oli etsinyt? Se selittäisi paljon. Jälleen Kapura palasi aikaisempiin piirroksiin ja tunnisti nyt aina välillä kuvien reunoilla esiintyvän hohteen. Ehkä kapteeni oli paitsi tavoitellut myös löytänyt aarteensa.

Kapura viskoi katsomansa paperin lattialle ja huomasi hengittävänsä raskaasti. Ilmeisesti nyt oltiin pääsemässä johonkin kiinnostavaan. Puhtaalle pinnalle ilmestyi käsi, joka piteli soihtua.
Ja paperin
toiseen
reunaan
piirtyi
itse
KUOLEMA.

Hahmo oli täysin piirteetön, vain ääriviivainen varjo, mutta Kapurasta tuntui, että nyt piirrustus osuikin oikeaan. Soihtu valaisi pimeydestä ilmestyneen nuken.

Kapura hylkäsi piirrustuksen ja nousi ylös huohottaen.

Enää pelkkä paperi ei riittänyt.

---

Kapura laskeutui tuolille tietämättä, mitä oli äsken tehnyt.
Varmaankin muistanut, koska hänen päänsä täyttivät temppelin pimeys ja epämääräiset hahmot.

Ja linnut.

Kapura veti nopeasti esiin uuden paperin ja piirsi pikimustan variksen.
kraa
kraa
kraa

Sen sanan Kapura merkitsi kolmesti ylös.

Nyt… nyt oltiin todella päästy johonkin. Tässäkö syy Arupakin mielisairauteen? Nuket, Kapura ajatteli. Se tuntui ainakin osasyyltä. Vielä oli selvittämättömiä salaisuuksia. Kulkemattomia polkuja. Tai pikemminkin seilaamattomia vesiä.

Mutta juuri nyt taisi olla aika palata jälleen taaksepäin.

Niin Kapura tekikin tietämättä, mitä etsiä. Kuvat mielisairaalasta. Kuvat palavasta matorankylästä. Ja kuvat merestä. Useimmissa sellaisissa oli matoran, jota Kapura uskalsi nyt veikata samaksi henkilöksi joka piirroksessa. Mutta se ei tuntunut tärkeältä.

Viimein Kapura löysi etsimänsä.

Tämän kuvan hän muisti vain hämärästi. Hän oli kai hylännyt sen nopeasti huomattuaan tarvitsevansa lisää kontekstia muualta sen ymmärtämiseen. Mutta nyt Kapura ymmärsi, koska hän oli muistanut. Kuva esitti käytävää, jonka Kapura arveli kuuluvan samalle mielisairaalalle. Aft-Amana, Kapura ajatteli ja merkitsi sen piirroksen alalaitaan.

Käytävän päässä oli oviaukko. Ja sen alakulmasta kurkisti varjo, jonka muoto oli…
kraa
kraa

… lintu?

Niin sen täytyi olla.

Tulen toasta tuntui kuumalta. Hän suorastaan hikoili. Olivatko Nuket seuranneet Arupakia aina Nimdan temppelistä lähtien? Se vaikutti totuudenmukaiselta, mutta herätti ikäviä jatkokysymyksiä.
Mitä ne hänestä halusivat?
Mistä tiesi, että ne eivät seuranneet häntä yhä?

Mutta sitä kysymystä Kapura ei nyt ehtinyt miettiä. Oli seuraavan kuvan vuoro. Siihen Kapura käytti reilusti aikaa ja yritti tuoda muodot ja värit mahdollisimman tarkasti esille, sillä piirtämisestä huolimatta hän ei muistanut kontekstia kunnolla.
Kuva oli vain putkahtanut jostain mielen synkemmistä koloista.

Kuva pinkistä olennosta, joka kantoi päässään sinisiä kaninkorvia.

Kapura rypisti otsaansa. Tähän kuvaan hänen teki mieli kirjoittaa kaikenlaista (TIK TOK TIK TOK TIK TOK), mutta missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mitä osaa epäselvän kanin näköinen olio oli näytellyt Arupakin tarinassa?

Kapura luovutti ja siirsi piirroksen johonkin näkyvään paikkaan. Kuvassa saattoi piillä häivähdys jostain tärkeästä, mutta kovin kriittinen se ei ollut. Nyt oli muutakin piirrettävää. Ja muutakin muisteltavaa.

Seppä sukelsi kapteeni Arupakin varhaismuistoihin.

Hän piirsi kuvan nuotiosta, jonka äärellä istui keskustelevia matoraneja. Taustalla näkyi pieni matorankylä. Tämä kuva olisi voinut olla myös Kapuran asuttamasta saaresta, mutta muisti kertoi, ettei asia ollut niin. Matoranien päässä oli erilaisia päähineitä, joita Kapura ei tuntenut, mutta hän arveli niiden olevan uskonnollista laatua. Ehkä enemmän symbolisia kuin jotain, jota Arupak oli oikeasti nähnyt.

Eri uskontokuntia edustavia matoraneja, siis. Arupak oli kuvassa vasemmalla taustalla.

Mistä matoranit keskustelivat? Se olikin jo selvitetty mysteeri: paperin alalaidassa komeili sana KOHTALO. Piirros ei vielä ollut valmis. Arupakin käsiin ilmestyi kirja, jonka nimi ei siitä kuvakulmasta näkynyt. Minkälaiset aatteelliset eväät elämään oli kapteeni kerännyt mukaansa?

Edustan matoranit keskustelivat, mutta Kapurasta ei tuntunut siltä, että hän haluaisi keskittyä sen muistamiseen. Mielenkiintoisempaa olisi porautua Arupakin pään sisään. Mitä mietit, merirosvo?

Vastaus ilmestyi erilliselle paperille.

totuus
minun on löydettävä totuus

Lisää.

kuka kohtalomme rakentaa
kuka maalaa punaisen polun, jota kävelemme
kuka on kirjannut sen tähtiin

Ja lisää.

minä tiedän, missä on totuus
totuus on siruissa
siruilla teet kohtalon
siruilla määräät totuuden
siruilla löydät polun
siruilla kumoat tähdet

Kaikki tämä alkoi kuulostaa järkevältä. Siruissa oli ollut Arupakin totuus, johon kotisaaren uskonnolliset ja filosofiset väittelyt eivät olleet pystyneet vastaamaan. Nyt Kapura tiesi, että kirjassa pitäisi lukea SARITRE, mutta sitä oli hyödytöntä merkitä enää ylös.

Jotain Arupak oli ainakin löytänyt, Kapura tuumi. Jos ei totuutta, niin Nuket.
Ja jotain muutakin.

Se oli viimeisiä paloja.
Mystinen matoran, joka useimmissa Arupakin kulta-ajoista kertovissa kuvissa pysytteli taustalla. Kapurasta tuntui, että tämän yksityiskohdan voisi jättää muistamatta… mutta hän oli liian syvällä. Viimeinen tilaisuus kääntyä pois oli jo käytetty. Oikeastaan se oli käytetty jo silloin, kun Kapura oli suunnannut kohti Zairyhin saarta selvittääkseen menneisyytensä.

Kapura huokaisi.
Se saattoi olla viimeinen tärkeä asia.

Kuka sinä olet?

Kapura selasi aikaisempiin kuviin. Mikään ei tarjonnut erityisen selvää kuvaa matoranista, mutta tällaisella muistojen kokoelmalla pelkkä selaaminen johti hedelmällisiin tuloksiin.

sinä olet tarip

Toan hengitys pysähtyi pieneksi hetkeksi.

Nyt sai muistojen kaivelu riittää, päätti Kapura. Unen aika.
Mutta hän oli jo muistanut.

Kapura katseli Arupakin perspektiivistä kirjoituspöytää ja sen ääressä istuvaa matorania.
Jos kuvat eivät päässeet vuotamaan paperille, vuosivat ne mieleen.

Kapura muisti kaiken.

Tarip seisoi laivan kannella ja katsoi merelle. Matoranin katse kääntyi Arupakia päin. Tarip tuijotti häntä hyväntahtoisella ja terävällä katseella, jossa oli ripaus taiteilijoille ominaista kapinahenkeä.

Ja hän tiesi, mitä oli tulossa.
Sen saattoi arvata ihan mainiosti.

Arupak kohotti soihtua temppelin pimeydessä, Tarip hänen vierellään.

Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa.

---

Kapura sulki Pajan oven. Kellonajasta ei ollut tietoakaan, mutta Klaanin käytävät olivat tyhjiä.

tunneliin laskeutui kaksi matorania
sieltä nousi yksi

Kapura avasi huoneensa oven.

mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään

Tulen toa makasi sängyllään, silmät auki, ja tuijotti kattoa. Untako? Siitä ei ollut tietoakaan. Tänä yönä seppä ei nukkuisi silmäystäkään.

tiedätkö, miten tuska voisi helpottaa?
mitä jos piirrät lisää

Ja Kapura poistui huoneestaan. Ja otti Pajan suunnakseen.

piirtäminen on muistamista
piirtäminen on ymmärtämistä
seppä piirrä kuva
piirrä uusi kuva

Kapura piirsi uuden kuvan. Ja kirjoitti. Paperi toisensa jälkeen täyttyi. Enää sillä ei ollut väliä. Enää Kapura ei varsinaisessa mielessä piirtänyt.
Hän näki.
Hän näki kaiken.

Temppelin pimeys, yhä uudestaan ja uudestaan.
Sirun hohto.
Linnut.

Jonkinlainen samea usva peitti merta. Kapura huomasi pystyvänsä kävelemään sen päällä uppoamatta. Joka puolella oli laivoja, joiden kannella oli vain kasvottomia varjoja. Auringonlasku värjäsi kaiken uhkaavan punaiseksi, mutta uhkaavampia olivat kaikkialla lentelevät linnut.

kraa
kraa
kraa

Ja hän piirsi Taripin.
Uudelleen ja uudelleen.

Se sattui, mutta Kapura ei lopettanut.

Miksi edes aloitit, toa, jos et halunnut muistaa?

Valkoinen tila
Ajattomuus

Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
Voisiko jopa sanoa… täydellistä?

Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
Mutta mitä väliä sillä oli?
Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.

Hermostuttiko Zairyhiä? Kasvi tarkkaili mielentilaansa, muttei huomannut merkkejä sellaisesta. Tai mistään muustakaan. Tämä oli Zairyhin tehtävä, tähän oli Zairyh tarkoitettu. Jouera oli kasvin elämän viimeinen merkittävä asia. Joueran jälkeen ei enää ollut mitään.

Ja askel kolahti polun päässä. Zairyh odotti, ja pian jotain näkyi kaukaisuudessa.

Polku himmeni hiljalleen osaksi taustaa. Jouera ei halunnut taisteluun ainuttakaan häiriötekijää. Jouera ei halunnut taisteluun mitään.
Niin oli täydellistä.

Hahmo lähestyi.

Nyt Jouera oli niin lähellä, että Zairyh saattoi tutkailla tiedemiehen kehoa. Se käveli tasaista tahtia eteenpäin tekemättä ainuttakaan elettä, jolla saavuttaisi mitään muuta.

Hahmo lähestyi, ja…
tätäkö hän kutsuu täydellisyydeksi?

Mittasuhteet olivat toaan verrattuna epämuodostuneet. Kädet hieman liian pitkät, jalat liian lyhyet, kaikki raajat himpun verran liian ohuita ja kaikki eripituisia. Jokainen askel, vaikka tarkasti ja täsmällisesti suoritettu, kertoi, miten olentoa ei oltu suunniteltu kävelemiseen. Pienten jalanpohjien lieni mahdotonta pysyä pystyssä millään muulla alustalla kuin tasaisella tyhjyydellä.

Hahmon ruumis oli peitetty metallilevyillä, jotka eivät osoittaneet toan tai matoranien panssarien kaltaista notkeutta. Sormet näyttivät kyvyttömiltä taipumaan kunnolla, raajojen liitoskohdat jättivät niiden liikerajat vajaiksi. Olennon keho oli myös epäsymmetrinen; painopiste oli lievästi sen vasemmalla puolella.

Huono, kömpelö, virheellinen.
Sellainen oli Jouera, jonka silmät hehkuivat sinistä valoa tämän tuijottaessa kohti Zairyhiä.

Tämäkö oli Joueran käsitys täydellisyydestä?
Vaiko vain vitsi?

Ja hahmon matka pysähtyi. Se jähmettyi paikoilleen.

”ZAIRYH”, se sanoi. Kasvi kuuli äänen mielessään. ”TAI KUTEN MINÄ SINUA KUTSUIN. PROJEKTI ABRAXAS.”

Vaiti, Jouera. Et näytä lainkaan taistelukykyiseltä. Käy vaikka maahan makaamaan ja kuole.

”KEHO ON VAIN FYYSISEN MAAILMAN KAHLE, JOKA MEITÄ RAJOITTAA”, se vastasi. ”TODELLINEN TÄYDELLISYYS LÖYTYY MIELESTÄ. MINÄ TIEDÄN SEN, KOSKA OLEN KULKENUT PITKÄLLE TÄYDELLISYYDEN POLKUA. MINÄ OLEN LEIKANNUT POIS KAIKEN JA SÄILYTTÄNYT VAIN SEN, MITÄ TARVITSEN. MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.”

Tämä on surkea esitys. Kaiken sen vaivan jälkeen odotin parempaa.

Hahmo ei reagoinut Zairyhin sanoihin.
”SINÄ ET OLE YKSILÖ, JOLLA ON VALTA PÄÄTTÄÄ KOHTALOSTAAN. SINÄ ET OLE MITÄÄN. MIHIN LUULET PÄÄSEVÄSI KULKEMATTA REITTIÄ, JONKA JUMALASI ON SINULLE VIITOITTANUT?”

Ainakin näin pitkälle.

Eikä kumpikaan tehnyt ensimmäistä siirtoa. Ei kumpikaan edes liikkunut. Joueran maailma oli yhtä pysähtynyt kuin kumpikin paikallaolijoista.

Zairyh odotti piilotellen sirujaan, mutta uskoi, että Jouera tiesi jo niistä. Mitä hän siis odotti?
Miksi hän ei tehnyt mitään? Jokin ansako tämä oli?

Minulla on kaksi Nimdan sirua, Jouera.

”SIRUTKO, ABRAXAS?”, hahmo sanoi pysytellen yhä täysin liikkumattomana. ”MITÄ NE MERKITSEVÄT? MINÄ SUUNNITTELIN JOKAISEN ASKELEESI. MINÄ TARKOITIN, ETTÄ SAAT NE HALTUUSI. SINUN ON YRITETTÄVÄ KOVEMMIN VOITTAAKSESI MINUT PELISSÄ, JONKA JOKAINEN SIIRTO ON MÄÄRÄTTY ENNALTA.”

Zairyh kohotti siruja kohti tiedemiestä. Ne vastasivat kasvin pyyntöön ja alkoivat hehkua vaaleansinistä valoa, joka kulkeutui avarassa tilassa joka suuntaan.

Yhä seisoi Jouera paikallaan. Vieläkään ei tiedemies reagoinut kahden sirun kuolettavaan uhkaan.

Minä voin tappaa sinut silmänräpäyksessä. Sirujen voimalla revin kehosi kappaleiksi ja romahdutan tämän tilan. Sitäkö sinä haluat?

”SITTEN SINÄ ET YMMÄRRÄ”, Jouera vastasi. ”LUULET TURHAAN, ETTÄ KUOLEMALLA ON VÄLIÄ. MINÄ OLEN SINÄ. SINÄ OLET MINÄ. TÄÄLLÄ ON KAKSI JOUERAA, MUTTA VAIN YKSI POISTUU ELÄVÄNÄ. MITÄ MERKITSEE, KUMPI SE ON?”

Kuole sitten, Jouera.

Sirut ja Joueran silmät hohtivat samaa sävyä. Mitään ei tapahtunut.
Joueran yllätyshyökkäys ei porautunut Zairyhin mieleen.
Tie oli yhä ainut asia valkoisessa tyhjyydessä.
Robotti ei edes kohottanut kättään tavoittelemaan Nimdan sirpaleita.

Silti Zairyh ei hyökännyt.
Silti Zairyh ei toteuttanut uhkaustaan.

Ansako tämä oli?

Sen oli pakko olla ansa.

”MINULLA ON AIKAA”, Joueran metallinen ääni sanoi. ”ÄLÄ KIIREHDI PÄÄTÖKSESSÄSI. KERRAN MINÄ KIIREHDIN JA TEIN VIRHEEN. SITTEMMIN OLEN NOUSSUT SEN YLÄPUOLELLE. JOTEN MIETI RAUHASSA, VIRHEENI. TEE VALINTASI, JOKA EI MUUTA VALMISTELEMAANI ALGORITMIA.”

Ehkä, koska sinä et tee MITÄÄN! Zairyh huusi mielessään. PUOLUSTAUDU. HYÖKKÄÄ. REAGOI, KUN MINÄ UHKAAN SINUA!

”MINUN EI TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN”, sanoi robotti, ”KOSKA OLEN NOUSSUT YLEMMÄLLE TASOLLE. ELÄMÄLLÄ JA KUOLEMALLA EI ENÄÄ OLE MERKITYSTÄ. ON VAIN TYHJIÖ JA VÄISTÄMÄTTÖMYYS. FYYSINEN MAAILMA ON ILLUUSIO. SINÄ OLET KAHLITTU. PYSYT SELLAISENA, KOSKA OLET PELKKÄ VIRHE.”

Nimdan sirut hohtivat entistä kirkkaammin, mutta Jouera ei reagoinut.

Zairyhille alkoi käydä selväksi, ettei tämä tosiaan aikonut tehdä mitään.

Siispä kasvi otti itselleen ensimmäisen siirron ja alkoi levittämään juuriaan ympäri valkoista. Ne työntyivät halki tyhjyyden tasaista pintaa, mutta Joueraan ne eivät koskeneet.

”MITÄ LUULET SAAVUTTAVASI?” Jouera kysyi. ”TÄMÄ ON MINUN MAAILMANI. OLET OLEMASSA NIIN KAUAN KUIN TAHTONI MÄÄRÄÄ.”

Zairyh ei vastannut. Zairyh oli kyllästynyt odottamiseen.
Zairyh käytti Nimdaa.

Siniset salamat syöksyivät ympäri valkoista tyhjiötä. Ne haarautuivat uudestaan, hohtivat kirkkaina ja ympäröivät sekä Zairyhin että Joueran. Etäältä kuului pirstoutuvia ääniä, ja Zairyh näki valkoisten sirpaleiden lentävän joka puolella. Nimdan salamat murskasivat tyhjyyttä ja etenivät railoissa yhä kauemmas.

Minä tuhoan tämän paikan, Jouera. Mitä se saa aikaan? Tuhoaa sinut? Tuhoaa meidät molemmat?

”EI MITÄÄN.”
Vai niin.

Zairyh jatkoi omien juuriensa kurottamista ympäri tilaa. Pian muutama oli niin lähellä Joueraa, että Zairyh saattoi kietoa ne yhä liikkumattoman hahmon ympärille ja musertaa sen sekunneissa.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Zairyh ei koskettanut Joueraa.

Nimdan salamoiden halkeamat alkoivat hohtaa vaaleansinistä. Yhä siniset säikeet tunkeutuivat ympäriinsä, menivät ristiin toistensa kanssa ja laajensivat olemassaolevia uria. Joueran maailma sirpaloitui joka puolelta, mutta vieläkään ei tiedemies reagoinut. Vieläkään taistelijat eivät koskettaneet toisiaan.

”TEE SIIRTOSI, ZAIRYH”, Jouera sanoi. ”ETKÖ OLEKIN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ PITKÄÄN?”

Zairyh ei sanonut mitään.

Etäämmällä sininen salama leikkasi kahtia harmaan polun, jota pitkin Jouera oli saapunut. Sen toinen puoli lähti putoamaan kohti tyhjyyttä ja katosi. Jouera ja Zairyh seisoivat yhä vankasti omalla osallaan.

”VOISI SANOA, ETTÄ MINÄKIN OLEN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ. MUTTA MINÄ EN ODOTA. MINÄ TUNNEN VÄISTÄMÄTTÖMYYDET, MUTTA NIIDEN TÄYTTYMINEN ON MERKITYKSETÖNTÄ.”

Anna yksikin syy, etten räjäytä sinua siruilla, Zairyh sanoi. Kauempana kuului valtava pirstoutumisen ääni. Kai suuri osa valkoista tilaa räjähti, mutta Zairyh ei keskittynyt siihen.

Jouera ei vastannut Zairyhin uhkaukseen.

”MINUN KUOLEMANI ON VÄISTÄMÄTTÖMYYS”, robotti puhui. ”MINÄ TUNNEN ITSENI. MINÄ TUNNEN SINUT. MINÄ TUNNEN LAJINI KÄYTÄNTEET, JOTKA VAATIVAT TELOITTAMAAN VIRHEELLISET ARKKITEHDIT. MINÄ TIEDÄN SEN OLEVAN SYY, JONKA VUOKSI OLET ETSINYT MINUT.”

Salama kulki läheltä Joueraa ja syöksi osan polusta tyhjyyteen. Sininen halkaisi yhden Zairyhin juurista.

”MITÄ ODOTAT? RANKAISE MINUA. TAPA MINUT.”

Ja sitten Jouera teki jotain.
Robotti kohotti oikeaa jalkaansa ja astui yhden ainoaan askeleen.

Yhden ainoan askeleen, joka riitti Zairyhille. Jos Jouera oli tekemässä jotain, se tapahtuisi nyt.

”MERKITYKSETÖNTÄ, ABRAXAS. TODELLINEN TOTUUS ON JO KIRJATTU YLÖS.”

Nimdan sirut koskettivat toisiaan, kun Zairyh valmistautui hyökkäykseen.

”TEE TODEKSI YKSI VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS MUIDEN JOUKOSSA.”

Vaaleansininen vasama siirtyi ilmassa kohti kohdettaan, joka oli Joueran ruumiin keskikohta.
Zairyh tiesi, että se osuisi ja repisi tiedemiehen kehon kappaleiksi.
Jouera tiesi, että se osuisi ja repisi hänen kehonsa kappaleiksi.

Sehän oli väistämätöntä.

Se osui ja repi Joueran kehon kappaleiksi.

Salama suorastaan syöksyi tiedemiehen läpi ja jätti jälkeensä pyöreän reiän. Mutta hyökkäys ei jäänyt siihen: Nimdan energia tunkeutui läpi Joueran kehon jokaisen raajan ja irrotti niiden osia. Toisessa jalassa oli murtumakohta. Kummassakin kädessä. Olkapäissä. Päässä. Tuho näytti pahalta ulkoa, mutta vielä kamalampi se olisi sisältä, jossa Nimdan salamat eivät jättäneet mitään jäljelle. Ne polttivat halki punaiset ja vihreät johdot, murskasivat tiedemiehen raajoja liikuttavat moottorit ja pirstoivat virtapiirit.

Jouera kuoli.

Robotin pää putosi lattialle. Sen yksijalkainen keho ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui maahan kuin tyhjä nukke, jossa ei mitään koskaan ollutkaan. Toinen käsi lensi polun ohi ja putosi valkoisen läpi tyhjyyteen.

Jouera kuoli.

Salaman päätepiste oli osa polkua, joka kesti energiapurkauksen mutta muuttui ehkä aavistuksen tummemmaksi.

Jouera kuoli.

Ja kaikkialla valkoinen todellisuus pirstoutui sirpaleiksi kera äänien, jotka muistuttivat lasin räjähtämistä. Zairyhin omakin keho kärsi. Nimdan tummansininen energia leikkasi kasvin juuria poikki. Irronneet osat putosivat selittämättömästi läpi valkoisen, vaikka kasvin muu ruumis pysyi sen kiinteän muodon päällä.

Jouera oli kuollut.
Silti Jouera puhui.

”TUO EI RIITÄ.”

Mutta Zairyh ei kyennyt vastaamaan, sillä valkoinen loisti kaiken muun yli ja peitti kaiken alleen. Zairyhin juuret. Joueran tuhoutuneen kehon. Harmaan polun tyhjyydessä. Nimdan sinisen energian.

Sitten Joueran maailma palasi aiempaan tilaansa. Tuhoutuneen robotin jäänteet lojuivat yhä polulla.

”JOS LUULET TÄMÄN PÄÄTTYVÄN NÄIN, ET VIELÄ YMMÄRRÄ.”

Mitä minä en ymmärrä?

”EPÄTÄYDELLISYYTESI TÄHDEN ET YMMÄRRÄ MITÄÄN.”

Aloitetaan vaikka tällä kysymyksellä. Mikset sinä KUOLE? Minä runnoin mielesi siruilla.

Oli ilmiselvää, ettei Jouera kertoisi mitään… ainakaan mitään tärkeää. Siispä kasvi teki ainoan siirron, johon enää kykeni: Lähti etenemään pitkin harmaata polkua.

”KULJE TIETÄ, ABRAXAS. EHKÄ YMMÄRRÄT SITTEN.”

Zairyh ei vastannut. Harmaa polku jatkui täysin suorana, eikä ympäristössä näkynyt minkäänlaisia maamerkkejä. Vain samaa tyhjää valkoista. Joueran jäänteet olivat jääneet taakse, mutta ne eivät olleet koskaan merkinneet mitään. Vain Joueran projektio tämän omassa mielessä.

Nimda oli vastaus kaikkeen.
Nimda oli kasvin ainut mahdollisuus tuhota Jouera.

Mutta miksei se toiminut?

”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE MONIA ASIOITA. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE SEN, KUINKA MINUSTA TULI TÄYDELLINEN. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE VIRHEENI… EN AINOASTAAN SINUA, VAAN MYÖS TOISEN. TOISEN, JONKA VUOKSI EN OLE VIELÄ VALMIS.”

Ilmeisesti Zairyhin mielipidettä ei kuitenkaan kysytty, koska pian polun toisessa päässä näkyi tummanpunainen piste.

Zairyh tiesi jo, mikä se oli.
Tiesi ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi nähdä Kapuran kanohin yksityiskohdat.

”KOHTASIT PROJEKTINI MATKALLASI. SEN OLI TARKOITUS TAPPAA SINUT, MUTTA HYÖDYTÖN TOA EPÄONNISTUI.”

Näkymätön muuri esti Zairyhin etenemisen toan ohitse. Tätäkö toivot, Jouera?
Ajanhukkaa.

”LUULIT EHKÄ SAAVUTTANEESI JOTAIN MERKITTÄVÄÄ. LUULIT EHKÄ RIKKONEESI VÄISTÄMÄTTÖMYYDEN. MUTTA TOAN EPÄONNISTUMINEN ON VAIN HIDASTE, EIKÄ MIKÄÄN HIDASTE VOI MUUTA KUIN LYKÄTÄ VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ.”

Zairyh siirsi juurensa kuristusotteeseen, mutta Joueran mielessäkin toan ruumis oli tämän kömpelöä robottikehoa vahvempi. Toa ähkyi hyödyttömästi Zairyhin juurten puristuksessa, mutta kasvi ei halunnut käyttää Nimdaa.
Sitä Jouera halusi. Se oli Joueran suunnitelma. Siksi se ei toiminut.
Eikö ollutkin?
Mitä sinä yrität, Jouera?

Zairyh otti käyttöön toisenkin juuren ja tappoi Kapuran. Toan eloton ruumis mätkähti polulle. Näkymätön este poistui, ja Zairyh jatkoi matkaa. Mutta nyt kasvin mieleen tuli toinenkin teoria. Pelasiko Jouera vain aikaa? Tekikö Jouera jotain sillä aikaa kun Zairyh tuhlasi kallisarvoisia sekunteja tuhoamalla mielimaisemaa?

Tyhjyys oli tyhjää.
Seuraavaa matkakohdetta ei näkynyt.

Sano mitä haluat, Jouera.

”MIKSI TEKISIN NIIN? VÄISTÄMÄTTÖMYYS EI SITÄ VAADI.”

Haluatko, että käytän Nimdaa?

”SIRUT OVAT YHDENTEKEVIÄ. ET TEE NIILLÄ MITÄÄN, JOHON ET MUUTEN PYSTYISI. SINÄ VAIN TAKERRUT EPÄTÄYDELLISYYDESSÄSI ÄRSYKKEISIIN JA HÄIRIÖIHIN, JOTKA ESTÄVÄT SINUA NÄKEMÄSTÄ TOTUUTTA.”

Zairyh jatkoi matkaa. Ajan kulumisesta ei kertonut mikään, mutta kellon liikuttua jonkin verran kasvi alkoi epäillä kaikkea.
Miksei Jouera tehnyt mitään?
Miksi Jouera väitti, ettei välittänyt mistään?

Juuri sopivasti Zairyhin epäluulot rikkoen (kasvi huomasi tämän ja mietti, tiesikö Jouera hänen huomanneen) ilmestyi seuraava este.

Makutan todellinen muoto ei ollut Zairyhille tuttu, mutta kasvi tunnisti Abzumon helposti. Hirviömäiseen haarniskaan puetulla mielipuolella oli piikkejä kehonsa joka puolella. Violetin ja verenpunaisen sävyt täydensivät ikiyön mustaa, ja varjojen herran silmät kiiluivat kirkkaanvihreinä.

Toisin kuin Joueran maailman muut olennot, tämä ei pysynyt paikoillaan. Abzumon suu liikkui tämän puhuessa.

”Sssirut, Zairyh. Anna minulle sirut, niin tuhoamme Joueran yhdesssä.”

Surkea Abzumo-imitaatio, Jouera. Mitä ajat takaa?

Tiedemies ei reagoinut. Zairyh vastasi makutan tarjoukseen hyökkäämällä kaikilla juurillaan. Abzumo (tai Joueran versio Abzumosta) veti esiin koristeellisen miekan, jolla se halkaisi kaikki liian lähelle tulevat juuret. Zairyh perääntyi, mutta makuta ei hyökännyt.

Sinä haluat minun käyttävän siruja.

Oliko aiempi ollut vain hämäystä ja sirut sittenkin se, mitä Jouera halusi?

Tilanne saattoi olla ansa. Zairyh tiedosti sen. Mutta hän oli kuvitellut Joueran kohtaamisen suoraksi taisteluksi, jossa hän joko kuolisi tai täyttäisi tarkoituksensa.
Tämä ei ollut sitä.
Tämä oli Joueran turhaa mielipeliä, joka kätki alleen jotain suurempaa.

Zairyh ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, joten hän otti jälleen Nimdan voiman omakseen. Sininen salama lävisti Abzumon pään ja sai makutan rääkymään. Ruumis horjahti avuttomana harmaalle polulle ja lopetti sätkimisensä. Zairyh jatkoi matkaansa.

”KÄYTÄT SIRUJA VAROEN. SINÄ VAROT PUTOAMASTA ANSAANI. ETKÖ YMMÄRRÄ, ETTÄ SEKÄ KUOLEMANI ETTÄ HÄVIÖSI OVAT VAKIOITA, JOIDEN MUUTTAMINEN ON MAHDOTONTA?”

Ilmeisesti tiedemies toivoi sinisen energian laajaskaalaista tuhoa. Miksi? Vai halusiko? Mikään ei tarjonnut kasvin kysymyksiin vastausta, joten Zairyh jatkoi eteenpäin. Jouera pysyi vaiti, mikä saattoi olla hyvä tai huono asia.

Mitä sinä minusta haluat?
Mitä toivot minun tekevän?

Ei vastausta.

Mutta sitten jotain tapahtui. Zairyhin keho alkoi tuntua oudolta ja… jäykältä? Juuret eivät liikkuneet niin sukkelasti, kuin ne joskus olivat liikkuneet.

”SINÄ ET YMMÄRRÄ. TOINEN KUOLEE, TOINEN JÄÄ HENKIIN. LOPPUTULOS ON MÄÄRÄTTY JO KAUAN SITTEN. TULOS ON LOPULLINEN. SEN MUUTTAMINEN EI KÄY.”

Nyt Zairyh huomasi muutoksen syyn. Hänen juurensa alkoivat muotoutua Joueran mekaanista kehoa muistuttavaksi massaksi.

”LOPPUTULOS EI KOSKAAN OLLUT SINUN PÄÄTETTÄVISSÄSI.”

Zairyh tunsi kehonsa jähmettyvän. Kasvi yritti epätoivoisesti kasvattaa juuriaan joka puolille ja paljastaa käyttökelpoista ainesta, mutta pian hänen kykynsä kasvaa tyrehtyi.
Mutta este oli vain leikkiä, jonka saattoi murtaa siruilla.
Nimda, siis. Jouera halusi Zairyhin käyttävän Nimdaa.
Mitä tiedemies ajoi takaa?
Zairyh käytti siruja, ja hänen kehonsa palasi ennalleen vaivattomasti. Jos tämä oli mielten taisteluareena, oli Nimda vähintäänkin epäreilu täsmäase jokaiseen hyökkäykseen.

Mutta jos Jouera oli voimaton siruja vastaan, miksi se jatkui?
Miksei se loppunut?

Onko suunnitelmasi pitää minut tässä limbossa ikuisesti?

Zairyhin mielenterveys hupeni pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi viettämään olemassaolonsa kuullen ikuisesti Joueran äänen mutta saamatta koskaan tyydytystä tiedemiehen tappamisesta.

”SINÄ TIEDÄT JO, KUINKA PÄÄSTÄ POIS. MITÄ MINÄ VOIN SIRUJEN MAHDILLE?”

Nimda oli siis kaiken avain. Ainakin se teoria piti paikkansa.
Mutta juuri missään muussa ei ollutkaan järkeä.

Jokainen lausumasi fakta on ristiriidassa edellisten kanssa. Luulin sinua taitavammaksi loogikoksi.

Mutta siihenkään ei tiedemies vastannut.

Valkoinen tila pysyi tyhjänä.

Koko ajanjakson, joka oli tuntunut useilta tunneilta, oli Zairyh valmistautunut tappamaan Joueran. Odottanut jokaisen esteen kohdatessaan, että tiedemies lopettaisi naurettavan leikkinsä ja taistelisi. Kasvi ei tiennyt, kuinka kauan enää kestäisi… joten päätti tehdä ainoan asian, jonka lopputulos ei ollut Joueran päätettävissä.

β~ Käytä meitä, Zairyh! ~β
ε~ Mitä sinulla on hävittävää? ~ε

Vapauttaa sirujen täyden voiman.
Tuhota kaiken varomatta Joueran ansoja.

Kasvi kutsui jälleen Nimdan mahtia. Hehkuvat sirut lähettivät siniset urat kulkemaan joka puolelle Joueran maailmaa. Se sirpaloitui, rikkoutui ohuiksi palasiksi, jotka Zairyh erotti vain juuriaan vasten. Isoja osia harmaasta polusta ei mihinkään lohkeili pois.

Iso halkeama sinistä avautui Zairyhin eteen… mutta se ei ollut ainoa kasvin näkemä asia.

Nimdan sinistä energiaa vasten erottui jonkin valkoinen ääriviiva.

Zairyh käski siruja iskemään siihen kohtaan, ja… ja pian Zairyh näki sen.

Se oli se, mitä Jouerasta oli enää jäljellä.
Toan valkoinen ääriviiva.

Kun Zairyh lähetti lisää sinistä, sen piirteet tulivat paremmin näkyviin. Tarkemmin sanottuna toa ei ollut pelkkä ääriviiva. Sitä peittivät himmeät punaisen ja oranssin sävyt, mutta läpinäkyvä hahmo oli silti. Joka puolelta sen kehoa puuttui isoja paloja siitä, missä olisi kuulunut olla panssareita tai orgaanista ainesta. Toan pää oli lohjennut siten, että sillä oli vain toinen silmä jäljellä.

Ja kun Jouera seuraavan kerran puhui, toan suu liikkui. Mekaaninen robotti ei ollut koskaan ollutkaan Joueran varsinainen mieliprojektio.

”YMMÄRRÄTKÖ SINÄ NYT?” se sanoi. ”MINÄ EN TEHNYT TARPEEKSI. OLEN KULKENUT LÄHEMMÄS TÄYDELLISYYTTÄ KUIN VOIT EDES UNEKSIA, MUTTA VIELÄ EN OLE PERILLÄ. MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, KOSKA MINÄ OLEN VIELÄ JOTAIN. TEE SE, ZAIRYH. TEE MINUSTA VIIMEIN EHEÄ.”

Toa käveli tyhjyydestä polulle, ja sen olemus erottui tarkemmin tien ankeaa harmautta vasten. Tarkalleen ottaen Zairyh ei ollut ihan varma, miten se käveli, koska toan toinen jalka päättyi polveen. Yleisestikin toa näytti kykenemättömältä moneen asiaan, sillä aukko sen päässä sisälsi suuren osan siitä, missä Zairyhin käsityksen mukaan olivat aivot. Eikä mitään ollut tilalla.

Toa puhui. Toa oli Jouera, mutta kuitenkaan ei ollut. Se oli paras likiarvo siitä, mitä Joueran sieluun oli tämän kokeiden jälkeen jäänyt.

”MINÄ OLEN VIELÄ EPÄTÄYDELLISYYTENI VANKI, KUTEN OLET SINÄKIN. MUTTA ON TAPA UUDESTISYNTYÄ. MINÄ EN KOSKAAN EHTINYT YRITTÄÄ SITÄ, MUTTA NYT VIIMEINEN ESTE POLULLANI TÄYDELLISYYTEEN VIIMEIN KUMOUTUU.”

Jouera kääntyi katsomaan kohti Zairyhiä yhdellä silmällään. ”VIIMEISTELE PROSESSI. TAPA MINUT, ABRAXAS. TEE KUTEN OLEN SINUT LUONUT TEKEMÄÄN.”

Ikuisuudelta tuntuva ajanjakso kului.
Zairyh ei tehnyt mitään.

”SITÄHÄN SINÄ TAVOITTELET.”

Valkoinen alkoi kuihtua pois Zairyhin ja Joueran ympäriltä. Punaisen ja mustan uhkaavat sävyt hiipivät taustalle. Zairyh näki yhä toan, mutta sen päällä oli mekaaninen robottikeho. Joueran fyysinen muoto.
Harha oli haihtumassa.
Joueran maailma mureni kuin se tietäisi, että sen loppu koittaisi pian.

”OTA VIIMEINEN ASKEL POLULLA, JONKA OLEN SINULLE KIRJANNUT”, toa sanoi. ”MINULLA ON AIKAA ODOTTAA.”

Siniset salamat raivosivat yhä ympäri Joueran maailmaa. Mutta Zairyhin mieleen hiipi aavistus siitä, että ne saattoivat ylettyä fyysiseenkin maailmaan. Sinne, missä Joueran robottikeho odotti kuolemaa yhtä lailla kuin niin teki toan sielu mielimaisemassa.

”RIKO KAHLEET.”

Ja hetki se oli punainen.
Punainen kuin kohtalo, joka oli sen tapahtuvaksi määrännyt.
Punainen kuin särjetyn toan panssari.
Punainen kuin todellinen maailma, joka murtautui läpi valkoisesta illuusiosta.

Zairyhillä ei ollut valinnanvaraa.

Tähän hänet oli tarkoitettu. Tai pikemminkin tähän hän oli itsensä tarkoittanut. Ja niin oli Jouerakin. Mutta nehän olivat sama asia.

β~ Tapa Jouera! ~β
ε~ Tapa Jouera! ~ε

Ja sirut vaativat verta.
Tähän asti ne olivat pysyneet tottelevaisina, mutta nyt ne raivostuivat, kun Zairyh epäröi.
Sirujen tahto oli Zairyhin tahto. Oli ja oli aina ollut.

Joten vaikka Zairyh pidätteli itseään kaikella tahdollaan, ei hän pystynyt astumaan syrjään polulta, jonka tiedemies oli hänelle rakentanut.

Zairyh tappoi Joueran.

Sininen salama leimahti siruista, ja sekä Joueran sielu että fyysinen keho lävistettiin keskeltä. Sielu huusi kivusta, huusi hurmiosta. Valkoinen räjähti kaikkialla Zairyhin ympärillä, ja sen pirstoutuminen kuulosti huudolta.

Joueran mekaaninen keho kaatui maahan savuten.
Joueran sielu paloi ja räjähti valkoiseen kadotukseen.

Mutta Joueran mieli ei kuollut.

Joueran mieli uudestisyntyi.

Ja Zairyh katsoi.

Zairyh oli hämärässä huoneessa, jonka piirteet olivat yksityiskohtia vailla. Huoneen lattian täyttivät mekaaniset osat, jotka olivat aiemmin muodostaneet Joueran kehon.
Mutta Jouera ei ollut poissa.

Jouera oli hänen mielessään.

”TERVEHDYS, ZAIRYH. SINÄ PIRSTOIT KAHLEENI VIIMEIN.”

Luoto
Päivä

”JA NYT OLEN VIIMEIN SAAVUTTANUT TÄYDELLISYYDEN.”

Zairyh eteni oviaukosta Joueran ohjaamana ja löysi itsensä jonkinlaisesta tunnelista. Valaistusta ei ollut, eikä kivistä pintaa oltu käytetty aikoihin, sillä se oli epämääräisen kasvuston peitossa.

Minä tapan sinut siruilla. Meidät kummatkin.

”MIKSET SITTEN TEE SITÄ?”

Tunneli kohosi ylospäin. Kuinka paljon maanpinnan alapuolella he olivat? Zairyh ei tiennyt.
Zairyh keskittyi siruihin.
Mutta se ei toiminut.

”VOIN VASTATA PUOLESTASI. ET TEE SITÄ, KOSKA MINÄ HALLITSEN NYT KEHOASI.”

Tunneli päättyi huoneeseen, joka oli yhtä pimeä kuin kaikki muukin Joueran pienessä luolastossa. Zairyh erotti etäisesti meren ääniä.

”NAUTI LYHYESTÄ OLEMASSAOLOSTASI. TÄYDELLISYYDEN SAAVUTTANUT MIELENI MUSERTAA TAHTOSI. SE ON YHTÄ VÄISTÄMÄTÖNTÄ KUIN MUUTKIN ASKELEET, JOTKA JOHTIVAT SINUT LUOKSENI.”

Siihen Zairyh ei vastannut mitään.

Päästämättä ääntäkään huoneen vastakkainen seinä katosi. Valo tulvi sisään ja paljasti huoneen eräänlaiseksi satamaksi, johon oli sidottu yksi ainoa vene. Se oli musta ja vailla varusteita lukuunottamatta moottoria.

Minä keksin jonkun tavan.

”SITÄ EN EPÄILE. MUTTA LYKKÄÄT VAIN VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ, SILLÄ TÄYDELLINEN MIELENI ON KUOLEMATON. NÄITKÖ ANTIDERMIKSEN PURKAUTUVAN KEHOSTANI? NÄITKÖ KONEITA, JOTKA PITÄVÄT TALLESSA MIELTÄNI? EI, MINÄ EN ENÄÄ OLE MITÄÄN.”

Zairyh meni veneeseen ja käynnisti moottorin. Joura ohjasi aluksen avomerelle.

”MITEN TUHOAT JOTAIN, JOKA EI OLE MITÄÄN?”

Luoto jäi taakse.

”KAHLEENI ON PÄIHITETTY. MINÄ OLEN YKSIN VAPAA TÄHTITAIVAAN ALLA.”

Minulla on keinoni.

Mutta kumpikin tiesi, ettei Zairyhillä ollut.
Tämä oli lopputulos, jonka olemassaoloon Zairyh ei osannut varautua.

”ETKÖ NÄE, ETTÄ KAIKKI TOIMII LOPULTA TAHTONI MUKAISESTI? SINÄ OLET VAIN IMPULSSIESI ORJA, JOKA EI OSAA MUUTA KUIN TAPPAA. EI OSAA, KOSKA MINÄ EN LUONUT SINUA TEKEMÄÄN MUUTA.”

Zairyh yritti palauttaa kehonsa hallinnan itselleen, mutta se oli toivotonta. Siispä kasvi päästi irti ja siirtyi keräämään voimiaan.
Yksi mahdollisuus.
Hän saattaisi saada yhden mahdollisuuden ennen kuin Jouera pääsisi valtaan lopullisesti.

Mihin me olemme menossa, Jouera?
”ETKÖ TIEDÄ JO? MENEMME TARKASTAMAAN HUOLESTUTTAVAN MAHDOLLISUUDEN, JOTA MUISTOSI VIHJAAVAT.”

Ja Zairyh luuli tietävänsä. Jouera piti päättäväisesti mielessään matkakohteensa, joka oli sama saari, jolla kaikki oli alkanut.

Aika kului. Zairyh keräsi voimiaan ja vain varmisti, ettei Jouera yrittänyt käyttää siruja. Kuinka paljon aikaa hänellä oli? Viikko? Vuorokausi? Vain tunteja? Hän ei ainakaan tuntenut minkäänlaista muutosta kummassakaan mielessä.

Yksi suunnitelma saattaisi vielä kääntää pelin Zairyhin hyödyksi. Kaksi sirua ei riittänyt, mutta entä kolme? Neljä? Tai kaikki kuusi? Ja sirujen hankkimisessa onnekkaimmin saattaisi suoriutua makuta Abzumo.

Ainut ongelma oli, että Zairyhin mieli ei välttämättä kestäisi sinne asti.

Määränpää ilmestyi horisonttiin. Vene eteni kohti Zairyhin saaren hiekkarantoja, joille Jouera oli kera lajinsa saapunut omasta tahdostaan ja Kapura haaksirikkoutunut myrskyssä. Palaneen matorankylän rauniot näkyivät aukealla lähellä rantaa. Kasvillisuus rehotti, sillä sieluakaan ei ollut saarelle jäänyt sitä häiritsemään. Korkeintaan pari rahia. Zairyhkin oli lopulta jättänyt jälkeen tyhjän kotinsa.

Silti Jouera vaikutti uskovan, että saarella saattoi yhä olla jotain. Mitä? Zairyh oli tutkinut sen perin pohjin silloin, kun oli vielä levittänyt saarelle juurensa. Joueran lajin maanalaisesta laboratoriokompleksista oli löytynyt toinen toistaan kammottavampia kokeita, jotka Zairyh oli parhaansa mukaan hävittänyt, mutta yksikään ei ollut vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.

Vene osui rantaan, ja Zairyh nousi kyydistä. Jouera vei häntä kohti saaren keskustaa.
Kohti laboratoriokompleksia, Zairyh uskoi. Ei hän muutakaan huomionarvoista saarelta keksinyt.

”TERVEHDI SYNNYINSAARTASI. SE VOI OLLA VIIMEISIÄ AISTIHAVAINTOJASI.”

Matorankylän rauniot jäivät taakse. Kaikkialla oli Zairyhin kuolleita juuria, jotka olivat jo niin mädäntyneitä, ettei niiden palauttaminen kasvin massaan onnistuisi. Jouera seurasi samaa polkua kuin saarelle saapunut klaanilaisjoukko, vaikka rehottava kasvillisuus olikin jo lähes vallannut sen itselleen. Ennen matkan varrella olisi sijainnut kylttejä, jotka kielsivät saaren matoraneja etenemästä laboratoriokompleksiin, mutta ne Zairyh oli repinyt irti ensiksi irti jäätyään saarelle yksin.

Vai oliko hän jäänyt yksin?

Maanpäällinen osa laboratoriokompleksista häämötti edessä. Joueran yksityinen koealue. Luikerrellessaan sisään Zairyh katsoi vielä rikkoutuneita lasiputkia, joissa hän oli elämänsä aloittanut sekä koneita, joista suurimman osan Zairyh oli jättänyt päälle. Hän ei tosissaan uskonut Joueran rakentaneen minkäänlaista itsetuhomekanismia, mutta tiedemiehen laitteisiin koskemattajättäminen lieni silti viisainta.

Portaat alas oli piilotettu samanlaisella teknologialla kuin Joueran sataman uloskäynti. Ennen ne olivat saaneet katsojan pohtimaan, oliko niitä peittävää osaa lattiasta koskaan ollutkaan. Tuhon yönä Zairyh oli paikallistanut niiden energianlähteen ylälaboratoriosta ja murskannut sen päästäkseen käsiksi muuhun osaan Joueran lajin luolastoa.

Ja tuhon jäljet olivat yhä nähtävissä.

Alhaalla oli avara ja korkea huone, jota peittivät Joueran robottikehoa muistuttavien tiedemiesten osat. Edetessään kompleksissa Zairyh oli runnonut kaiken, johon vain pääsi käsiksi. Suuri osa tiedemiehistä oli kaatunut päättäessään päivänsä Zairyhin mielihyökkäykseen, mutta osan oli tuhonnut valkea hahmo, jota Zairyh ei ollut yön jälkeen nähnyt. Paksujen juurien jäänteitä oli yhä joka puolella. Kattoa peittivät putkistot, ja täysin litteiltä vaikuttaneista seinistä oli paljastunut oviaukkoja kompleksin energianlähteiden pettäessä.

Huoneen keskiosassa oli portaikko, joka johti ylös korokkeelle. Joueran kautta Zairyh tiesi, että sieltä lajin johtohahmo oli tarkkaillut työntekoa ja ottanut vastaan tiedemiehiä, joilla oli ilmoitettavaa. Mikään huoneessa ei näyttänyt miltään muulta kuin tuholta, mutta Zairyh tunsi terävöittävänsä aistinsa. Jouera skannasi tilan, ja kasvin mieleen nousi etäinen viha.

Miksi?

Mitä huomasit, Jouera?

Jouera ei sitä ilmoittanut. Kasvikeho eteni kohti yhtä oviaukkoa.
Kerro havaintosi, Jouera.

”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ NE.”

Zairyhin mielen valtasi kuva huoneesta aiemmin. Valoitus oli päällä. Sortuneen katon osat eivät peittäneet lattiaa, vaan tiedemiehet kulkivat tarkasti määrättyjä polkujaan välittämättä mistään muusta kuin työstään.

Sitten kuva katosi hetkeksi, mutta palasi pian takaisin. Zairyh huomasi, että tiedemiehet olivat samoilla paikoilla sekä kuvassa että todellisuudessa. Hän saattoi nähdä, kuka oli tuhon iskettyä vain kaatunut surkeasti maahan ja kuka oli sulanut liekeissä. Hän näki, kenen kehon juuret olivat musertaneet ja levittäneet ympäri huonetta jättäen alkuperäiselle paikalle vain pään tai käden. Hän havaitsi, mitkä tiedemiehet piirteetön hahmo oli pirstonut.

Mutta yhden keho ei ollut enää paikalla todellisuudessa. Jouera, joka oli selvinnyt ja paennut.
… ei.
Jouera työskenteli ylälaboratoriossa.

Kuka muu puuttui?

Zairyh keskittyi lähellä portaita sijaitsevaan tiedemieheen. Joueran kuvassa tämä ei poikennut muista, mutta todellisuudessa hänen kehonsa jäänteitä ei näkynyt missään. Oliko juurakko vain levittänyt ne kauas? Zairyh tarkisti, mutta jokainen yksittäinen sormi ja pala jalkaa sopi johonkin tiedemieheen.

Tämä yksilö oli vain kadonnut.

Laboratoriokompleksi
Vuosia sitten

Desable heräsi ajatuksettomuudestaan siihen, että hänen mielessään kohosi valtava kipu.

Kasvin mielensisäinen aalto tuhosi muut, mutta hän oli immuuni. Hän oli asettanut itseensä Joueran parannukset, jotka estivät Zairyhiä tappamasta häntä työnteon aikana ylälaboratoriossa.
Desablelle kävi vain se, että hänen mielensä kahlinneet lukot murtuivat.

Mutta ympärillä tiedemiehet kaatuivat ja kuolivat. Liekit nuolivat seiniä. Miekka pureutui yhteen hänen tovereistaan.

Entinen jään toa oli liian shokissa käsittääkseen tilanteen, mutta jotain hän ymmärsi.
Oli paettava.

Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten

Harhaillessaan maailmalla Desable oli kuollut.
Hän oli kuollut useasti.

Mutta Joueran kokeet olivat osoittautuneet yllättävän päteviksi. Vaikka Desable kuoli, hänen tietoisuutensa ei kadonnut tuonpuoleiseen. Hänen mielensä jäi maailmaan ja takertui hämmästyneisiin olentoihin, jotka olivat hänet surmanneet.

Joueran kokeet olivat osoittaneet myös jotain muuta.

Mikä oli syy sille, että hän jäi ainoana henkiin?
Jouera.
Joueran projektit.
Joueran virheet.

Mutta Jouerasta tai yhdestäkään muusta tiedemiehestä ei ollut kuulunut uutisia. Vailla tarkoitusta elämälleen Desable oli kulkenut pitkin meriä. Saarelle hän ei enää palannut, sillä Jouera olisi jo poistunut jos edes eli.

Siispä hänen mielessään oli lopulta muotoutunut loistoidea. Entä jos hän vain palaisi kotikaupunkiinsa ja aloittaisi kaiken alusta? Tietenkin hieman varovammin… huolellisemmin… Hänen täytyi varmistaa, ettei mikään uhkaisi täydellistä maailmaa.

Ja hänen täytyisi löytää totuus Joueran kohtalosta.

Sitä mietti Desable kulkiessaan pitkin kotometruaan veden skakdin kehossa. Mutta sillä välin hän voisi ainakin hetkellisesti palata aiempaan elämäänsä, jota tiedemies oli viettänyt pelkkänä matoranina täynnä suuria ideoita.

Ja potentiaalinen kehokin hänellä oli mielessään.
Se, joka ei koskaan arvostanut häntä.
Se, joka pilaisi uudestikäynnistetyn täydellisyyttä tavoittelevan projektin.

Desable oli harjoitellut psyykkisiä kykyjään, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia löytää kaipaamansa matoran.

Siinä hän käveli Desablea vastaan polulla, jonka päälle satoi lunta taivaalta.

Tervehdys, Cevan.

Ko-Metru
Viikko sitten

Desable oli muutaman vuorokauden ajan lukenut mielenvoimaisen kasvin mieltä. Huomaamattoman työn tulokset vaikuttivat varsin huolestuttavilta.

Voisiko Jouera yhä olla elossa?

Hänen täytyisi varmistua asiasta.

Ko-Metru
Vuorokausia sitten

”Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
Ko-matoranin kehossa matkaavan Desablen pelastama toa katsoi kohti suuntaa, johon viattoman jääkansalaisen syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon.

Samalla hänen mieleensä purkautui joukko varsin kiinnostavia muistoja.
Itse asiassa hyvin kiinnostavia sellaisia.

Ga-Metru
Vuorokausia sitten

”Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”

Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.

Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
Kaiken ylle levinnyt salaisuuksien peite oli turvattu.

“Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”

Mustan Käden tukikohta, Metru Nui
Vuorokausia sitten

“Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa.

“Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi. Mutta hänen oikea syynsä toan häirintään oli jo saavutettu.

Tohtorin kirja oli nostattanut pintaan perin mielenkiintoisia muistoja.

Telakka, Bio-Klaani
Puoli vuorokautta sitten

Desable livahti huomaamattomasti joukosta ilman, että kukaan huomasi.

Oli miltei surullista, kuinka huono vastustaja tulen toa oli.

Aula, Bio-Klaani
Päivä

Käyttäen mielenvoimiaan mahdollisimman huomaamattomasti Cevan oli varmistunut siitä, että sai kulkea linnoituksessa yksin. Mutta nyt vastaan kävelevä outo ilmestys oli jotenkin uhmannut hänen voimiaan. Vielä kummallisemmaksi tilanteen teki se, ettei jänö vaikuttanut lainkaan tietoiselta tilanteesta.

”Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.

Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: Hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.

”Hoi, jänö”, Desable sanoi. ”Runosi ovat hirveitä.”

Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.

Ja kohotti luistimensa terää.

Aula, Bio-Klaani
Myöhemmin päivällä

Desable palasi runtelemaan aiemman ruumiinsa toan pajasta kähveltämällään aseella, jotta kukaan ei osaisi epäillä minkään erikoisen sattuneen. Ainakin teko sekaannuttaisi Bio-Klaanin lainvalvojat ja saisi heidät kiinnittämään huomionsa pois olennaisesta.

Sitten hän voisi kai antaa jänön viedä tämän kaipaaman kellon. Epäselvän eliön mielen kontrolloiminen oli vaikeaa, eikä Desable pystynyt siihen jatkuvasti.

Sen jälkeen hänen tarvitsi vain poistua odottamaan tilaisuuttaan.

Koska Desable tiesi, mitä Jouera aikoi.

Kumpikaan heistä ei uskonut sattumiin. Miksi Jouera olisi luonut projektinsa omaksi kuvakseen, jos ei suunnitellut käyttävänsä sitä?

Laboratoriokompleksi
Päivä

”DESABLE. VIRALLISESTI TYÖPARINI, MUTTA HÄNESTÄ OLI ENITEN HYÖTYÄ KOEKANIININA.”

Zairyhin keho eteni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia laitteita. Osassa oli virta, osa oli ollut sammuneena jo pitkään.

”HÄN OLI TOINEN NIISTÄ, JOTKA SINUT LOIVAT. OLIN TYPERÄ JA SUOJASIN HÄNEN MIELENSÄ HYÖKKÄYKSILTÄSI. SEN VUOKSI HÄN JÄI HENKIIN YÖNÄ, JONA PIRSTOIT KAIKEN. MIKÄ PAHINTA, KOKEILIN HÄNELLÄ SAMAA MEKANISMIA, JOKA POISTI KAHLEENI JA TEKI MINUSTA TÄYDELLISEN.”

Koko tämän ajan Zairyh oli luullut, että Jouera oli ainoa.
Niin oli luullut myös Jouera.

Mutta epäilys oli kasvanut tiedemiehen mielessä tämän odottaessa kasvia, jonka oli tarkoitus tappaa hänet ja nostaa täydellisyyteen. Desablen mielellä oli kokeiltu kaikkia parannuksia, jotka Jouera itse oli saanut. Mikä estäisi tätä selviytymästä Zairyhin hyökkäyksestä?

Ei mikään.

Juuret painoivat nappeja, ja Joueran kaipaama kone aktivoitui.

”DESABLE. MINÄ OLEN ELOSSA JA KOHOSIN TÄYDELLISYYTEEN. JOS KUULET NYT… SAAT KATUA, JOS ASETUT TIELLENI.”

Mutta vastausta ei kuulunut.

Hyvin järkevää paljastaa olemassaolosi hänelle.

Zairyh poistui huoneesta ja suuntasi toiseen. Jouera määräsi yhä suunnan.

”HÄN SAATTOI SELVITÄ, MUTTA OLEN YHÄ MIELELTÄNI VAHVEMPI. MURSKAAN HÄNEN TAHTONSA.”

Seuraava huone oli yhtä pieni, kuin komero, ja täynnä erinäköisiä koneita. Zairyh ei väittänyt ymmärtävänsä niistä mitään.

Miten aiot tappaa hänet, jos hän on yhtä kuolematon kuin sinä?

”TAPPAMINEN EI OLE AINUT TAPA TUHOTA MIELI”, Jouera sanoi ja käytti koneita juurillaan. Muutama nappi painui pohjaan, ja kuului humiseva ääni, kun laboratorio menetti voimansa.

Lopullisesti.

”POISTUTAAN. MIKÄÄN TÄÄLLÄ EI ENÄÄ HYÖDYTÄ DESABLEA.”

Zairyh siirtyi kohti portaita. Laboratorioon oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus, kun kaikki aiemmin hurisseet laitteistot olivat viimein sammuneet.

Jouera ohjasi heidät portaiden yläpäähän. Ja pitkin polkua viidakossa. Kohti venettä, joka oli ankkuroitu rantaan… Ja sitten kohti mitä? Zairyh ei tiennyt, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.

Koko matkan ja ajan saarella Zairyh oli varastoinut voimiaan. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä.

Jouera yllättyi mielellisestä hyökkäyksestä niin, että Zairyh pääsi käsiksi siruihin. Sirut… Ne huusivat Zairyhiä tappamaan Joueran, tuhoamaan kaiken, tappamaan molemmat, mutta Zairyh tiesi, että sitä Jouera ei sallisi. Sen sijaan hän pakotti tiedemiehen sivuun mielensä perukoille ja otti hallinnan omasta kehostaan.

Minä määrään liikkeitämme nyt.

Zairyh siirtyi veneeseen ja tunsi, kuinka Jouera aluksi pyristeli vastaan, mutta jäi sitten odottamaan tilaisuuttaan.

Hänen täytyisi olla nopea.

Matka veisi ainakin vuorokauden, mutta sen päässä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.

Tapaamispaikka
Ilta

Zairyh ei tarvinnut psyykkisiä kykyjä tietääkseen, että Kapura odotti täsmälleen siellä, johon kasvi oli hänet käskenyt.

Sen jälkeen hänen täytyi vain ankkuroida alus etäämmälle ja hiipiä Kapuran taakse.

Ja siirtää Joueran mieli toaan.

Kasvi oli punninnut vaihtoehtonsa tarkasti. Voisiko Joueran pakottaa piiloon jonkin toisen mielen sopukoille? Koko venematkan ajan tiedemies oli pysynyt vaiti, ja mikä tärkeämpää, ei ollut hyökännyt Zairyhin kimppuun… joten vaikutti siltä, että tiedemies oli asioiden suunnasta mielissään.
Silloin Jouera ei taistelisi vastaan. Ja siksi tämä voisi olla Zairyhin ainut mahdollisuus.

Ainut mahdollisuus koskaan päästä eroon Jouerasta, jotta hän voisi etsiä oikean keinon tuhota tiedemiehen mieli.

Se ei tehnyt päätöksestä helpompaa, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut.

Siispä kasvi ankkuroi kulkuneuvonsa ja kurotti juurensa illan hämärässä kohti Kapuraa.

Punainen täytti sekä Zairyhin että toan mielen, kun tämä käytti siruja viimeisen kerran ja repi irti tiedemiehen sielun, joka oli hänen juuristoonsa pesiytynyt. Toa jäi makaamaan maahan pökertyneenä mutta kantaen Joueraa mielessään ja Zairyh poistui veneellä…

… mutta silti hänestä tuntui, ettei mikään ollut mennyt hyvin.

Oliko tämä ollut Joueran suunnitelma koko ajan? Moni yksityiskohta tuki sitä. Tiedemies oli muovannut Kapuraa palvelijakseen… mutta ehkä myös kehokseen. Ja toan mielen lopulta pettäessä hän saisi projektinsa käyttöönsä.

Zairyhin täytyi varmistaa, ettei se koskaan tapahtuisi.
Siispä hän jatkoi kohti toista tapaamistaan.

Meri
Yö

Meren yllä leijaili täysin musta kappale, joka ensisilmäykseltä olisi voinut näyttää kuutiolta. Lähemmin tarkasteltuna kuutio kuitenkin näytti olevan muotoaan epämääräisesti muunteleva tesserakti. Synkän fysiikan lakeja näennäisesti rikkovan anomalian ympärillä kierteli säännöllisillä radoilla kaksi kauhistuttavaa kerubia, joiden siivet iskiessään aiheuttivat merenpinnan voimakasta aaltoilua. Hyperkuutio oli hitaasti mutta varmasti matkalla koilliseen.

Sitä lähestyi tumma vene, jonka moottori kävi hiljaa. Se liukui halki aaltojen liiemmin häiritsemättä niiden liikettä. Kyydissä oli Zairyh, jonka juuret olivat ankkuroituneet aluksen ympäri. Keskellä sitä piteli kasvi kahta siruaan.

Kun Zairyhin vene oli tarkalleen leijuvan kappaleen alapuolella, kappaleen pohjasta syntyi purppura valonsäde, joka osui Zairyhiin. Kasvi alkoi nousta hitaasti mutta kiihtyvällä vauhdilla kohti tesseraktia.

Kerubit kirkuivat.

Kun epäselvä huonekasvi saavutti epäselvän kappaleen pinnan, se sulautui tämän massaan ja lakkasi olemasta.

---

Zairyh heräsi pimeässä. Pian hän havaitsi pimeyden johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Silmät? Kun hän avasi ne, hän havaitsi olevansa tähtitaivaan alla.

”Tervetuloa, ystäväni”, totesi tuttu ääni läheltä häntä. Zairyh käänsi katseensa äänen suuntaan ja havaitsi obsidiaanisen valtaistuimen, jota asutti purppuraisen valkea ja musta makuta. Kasvi nousi seisomaan – hänellä ilmeisesti oli jalat – ja tarkasteli hieman tarkemmin ympäristöään. He olivat pienellä saarella, joka leijui kosmisen kaikkeuden keskellä. Kaikkialla heidän ympärillään todellisuutta verhosi tähtitaivas, jota kuitenkin himmensi jonkinlainen näköä sumentava pöly. Lähietäisyydellä sitä ei ollut tai sitä ei huomannut. Saaren maaperä oli jotakin Zairyhille tuntematonta ainetta, harmaan kellertävää ja kuhmuraista. Laavalasisen valtaistuimen lisäksi saarella ei muuta ollutkaan.

Seuraavaksi kasvi kiinnitti huomion itseensä, sillä hänellä oli tavanomaista paljon humanoidimpi keho. Hän vaikutti koostuvan orgaanisesta massasta ja metallisista robottiosista, joita hän kykeni hallitsemaan lähes täydellisesti.
”Sinulla taitaa olla jotain minulle”, krokotiilinvirne totesi omalta taholtaan.
”Toin sirut”, sanoi Zairyh ja astui haparoivan mekaanisen askeleen. Ja sitten toisen. Pitäen kädessään kahta Nimdan sirua, Beetaa ja Epsilonia.

Hän eteni varjojen herran luo ja kohotti sirukättään. Aarteet hohtivat tavanomaista sineään.

”Minä en riko lupauksiani”, sanoi Zairyh.
”Ja minä arvostan sitä, ystäväni”, Abzumo sanoi ja heilautti kämmentään laiskasti käsivarsien nojatessa edelleen valtaistuimen käsinojille. Nimdan sirut nousivat Zairyhin kädestä ja lähtivät leijailemaan yhä ylemmäs, kunnes katosivat kahden liittolaisen näköpiiristä.
”Toivottavasti sait, mitä halusitkin”, makuta sanoi hiljaisella äänellä.
”Tehtäväni jatkuu yhä”, vastasi Zairyh. ”Mutta ei vielä. Tottelen käskyjäsi kunnes löydän paremman tavan.”
”Ja minä voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Olet ollut minulle erittäin hyödyllinen, Zairyh.”

Zairyh nyökkäsi – teki kehonkielellään eleen, johon hän ei olisi aiemmin pystynyt.

”Jos pystyn, haen sinulle loputkin sirut.”
”Ja niin on hyvä. Kuten varmasti tiedät, tämä maailma on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Me olemme mielimaisemassa, jossa mahdollisuudet ovat lähes rajattomat”, makuta sanoi ja nousi seisomaan istuimeltaan. ”Mitä olet mieltä ruumiistasi? Olisiko sellaisesta sinulle hyötyä todellisessa maailmassa?”

Zairyh otti muutaman askeleen lisää. Hänen kontrolloidessaan Kapuraa toan keho oli tuntunut lähinnä rajoitteelta, mutta tämä mukaili paremmin kasvin olemusta. Zairyh kasvatti toiseen käteensä pituutta ja palautti sen sitten ennalleen.

”Tämä on hyvä.”
”Siispä valmistamme sinulle sellaisen. Siitä voi olla hyötyä jo seuraavalla tehtävällä.”

Makuta käveli saaren reunalle ja katseli avaruuden syvyyksiin.
”Siruista kaksi on nyt minulla. Alfa on saastaisilla Pimeyden Metsästäjillä, mutta on vain ajan kysymys, ennen kuin se poistuu heidän hallustaan. Delta on ilmeisesti yhä Kuralumen hallussa, mutta hänen mielensä on heikko. Todellisuudessa sirua hallitsee Itroz. Minä aion tappaa hänet uudestaan, kuten tapoin hänet jo kertaalleen. Tällä kertaa siitä tulee pysyvää.”

”Itrozia ei ole”, sanoi kasvi. ”Sirut tekivät Matoron hulluksi ja saivat hänet kuvittelemaan makutan.”
”Mitä sinä sanot?” Abzumo sihahti ja kääntyi kasvia kohti. ”Minä puhuin hänen kanssaan, ennen kuin se nilviäinen upotti Arkkienkelini!”

”Sirujen illuusiota”, Zairyh sanoi. ”Lue minun mieltäni. Matoro tajusi tilanteen epäonnistuttuaan sirujen hallitsemisessa.”

Abzumo katsoi Zairyhiä epäuskoisesti pitkään. Hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen.
”Niin… niinhän sen on oltava.”
Hän kääntyi jälleen katsomaan edessään aukeavaa kosmosta.
”Itrozia ei ole. Minä tapoin hänet.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen makuta jatkoi kuin häntä ei ikinä olisi keskeytettykään: ”Gammaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Bartax usutti kimppuuni joukon syöpäläisiä saarellaan. Avden, sen petollisen pikkumiehen, kasvottoman kätyrin ilmaantuminen naapurisaarelle ei ehkä ole sattumaa, joten Avde saattaa pitää Gammaa hallussaan. Se on joka tapauksessa siruista vaikeimmin saatavissa. Ja Zeeta — kukaan ei tiedä, missä se on. Mutta uskallan toivoa, ettei Avdella.”

Zairyh ei paljon puhunut, mutta se ei estänyt makutaa jatkamasta monologiaan.
”Tiedoksesi, ystäväni, että olemme matkalla Xialle. Tapaan siellä erään vanhan ystäväni. Hänellä on Metru Nuilla pieni tuholaisongelma, jossa aion auttaa häntä.”

He seisoivat tähtitaivaan alla. Lukemattomat tähdistöt loistivat ylhäällä ja Zairyh mietti, kuinka suuri osa hänen polustaan oli kirjattu niihin ja kuinka suuri osa oli kasvin omaa valintaa.
Mutta oliko sillä edes mitään väliä?
Zairyh ei aikonut perääntyä.

”Olen mukana suunnitelmissasi, Abzumo.”

”Kaikki ovat, Zairyh. Kaikki ovat.”

Iltatähtien alla
Purppuran piiparin tuleva valtakunta
Admin-torni

Rapu haki vikisten parempaa asentoa toan käsivarsilla. Raskas sisäilma sai sen väsymään, ja tummat silmät hentojen varsien päässä tavoittelivat jo taivasta ikkunan läpi. Nöpö halusi ihastelemaan päivän päätöstä. Ulkona syksyn musta laskeutui sieltä, mistä kesällä porotti.
Vaan äiti ei voinut lähteä ulos hänen kanssaan vielä. Äidillä oli asioita. Hämähäkkitäti oli käynyt äsken ja puhunut äidille jotain, joka oli saanut sekä äidin että hämähäkkitädin huolestuneeksi. Kyllä, äiti näytti taas niin huolestuneelta, että äitiä ei kannattanut häiritä.

Nöpö ei halunnut, että äiti olisi huolestunut. Nöpö halusi piristää äitiä. Hän tuijotti ylös äitiin äidin lämpimästä sylistä. Äiti oli niin kaunis, kuin kullasta tehty.

Kuin aurinko. Äitiäkin oli kaksi.

Yritä jaksaa, Nöpö. Yritä vielä jaksaa.
Tawa silitti pientä sylissään ja antoi täyden tarinan virrata alaistensa suista. Juuri nyt hopeinen skakdi asetteli päivän tapahtumia hänelle kuin luoteja lippaaseen, ja Paaco lähinnä nyökkäili toverinsa viereltä tuskaisen näköisenä – Mahiki-kasvoisen käsissä painoi aimo pino paperityötä. Toalla tuntui olevan sen kanssa yllättävän paljon ongelmia tämän lihaksikkaan jäntevästä olemuksesta huolimatta.

”Ja, öh”, Bladis taputteli pyörätuolinsa renkaita kuin rumpusettiä, ”sitten Äks ja Blöz ampuivat sen seulaksi. Ja sitten se luisteli helvettiin täältä. No ei ihan sinne asti.”
”Jees”, Paaco myöntyi hiki otsalla. ”Aika lailla.”
”Oletteko aivan varmoja?” Tawa sanoi tiukasti. ”Että se oli hän?”
”Tuota”, Paaco mutisi niskaansa hieroen. ”Kelailin vähän nauhoja. Kokeilin äsken vielä kerran zoomata siihen pinkkiin pelleen, mutta kuvanlaatu vain huononi ja huononi. Että… joo…”

Ei taas.
Tawa räpytteli silmiään yrittäen käsitellä selostusta. Pohjoisen kaupungin tappioiden ja tuskan uutisten jälkeen eivät sanat ”pinkki”, ”kani” ja ”luisteleva” olleet yhtään helpompia vaikka ne laittoi mihin järjestykseen tahansa.
”… sama mies”, Bladis murahti. ”Ja lipettiin pääsi, skarrararr.”
”Öö, mies?” sanoi Paaco kuiskauksenomaisesti. ”Tota, onko ihan varma?”
”Kovin se sitä aikoinaan julisti. Silloin kun sen sanoista sai selvääkin. Skarrararr, karvahattu siitä olisi pitänyt tehdä.”
”Joo”, Paaco myhäili, ”pinkki pukee sinua.”

Nainen huokaisi liian väsyneenä ymmärtämään. ”Teillä on varmaan jo kiire. Voisitteko mennessänne käydä Figan puheilla? Pyytäkää lähettämään kukkia Tagunalle ja pahoittelemaan puolestani, etten… pääse vielä katsomaan.”
”Taguna ymmärtäisi”, Paaco sanoi. ”Selvä”, hän vielä aloitti ja kääntyi jo voitonriemuisena kohti virnistävää Bladista, joka vastasi…

”… homma.”

Kultavihreä toa ei ollut koskaan näyttänyt pettyneemmältä kollegaansa. Verbaalisen selkäänpuukotuksen hetkellä jokin Paacossa murtui. Syvässä synkronoidussa hiljaisuudessa he kääntyivät kohti toimiston ovea.
”Niin, ja”, Tawa sanoi vielä epävarmana, ”etsikää Kapura… äkkiä. Pyydän.”
Moderaattorit eivät voineet sanoa vastoin tätä käskyä.
”Yritämme parhaamme, pomo”, Bladis vakavoitui.
Paaco nyökkäsi. ”Onnistuu. Komisario Viiksen äijät haravoivat jo rantaseutua. Että toivotaan parasta.”

Tawa kiitti miehiä vielä nyökkäyksellä ennen kuin lähetti heidät matkaansa. Kuusi pientä jalkaa liikahtelivat hänen sylissään kärsimättömiä askelia.
”Voi pientä”, neito sanoi sille, joka tuijotti häntä kahdella kiiltävän mustalla helmellä. ”Mennään ulos.”
Se, joka rapua suojeli puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Nöpöllä oli lämmin. Nöpöllä olisi lämmin vaikka syyskylmässä. Ja se tiesi, että joskus äitikin tarvitsi turvaa. Äiti nousi hänen kanssaan ylös ja aina ylemmäs. Sinne, missä tuikki. Sinne, minne äitikin kuului.
Iso sininen välipala oli jo siellä, missä tuikki. Äiti avasi oven ja katsoi tämän piikikästä selkää hiljaisen hetken kuin miettien, mitä sanoa. Jos mitään.

Usva peitti pimeitä peltoja kauempana. Tornin kärjen pienet tuikut uhmasivat yötä hiljaisina ja ainoina. Kaupungin valo oli jo pimennetty joka ilta tuhkaisen sinetin jälkeen – pimeys suojaisi heitä vielä. Toisena yönä peräkkäin viimeinen vartija ja sinisten ussalien johtaja seisoivat tornin parvella pilvettömän tähtimeren alla.
Pikkuinen Tawan käsivarsilla vilkaisi vartijaa hiljaa hengittäen. Suuret mustat silmät tappien päissä laajenivat ja alkoivat ahmia maisemaa innolla. Ravun ilon vinkaisut soivat yöilmassa, ja eläin hengitti syvään äitinsä käsissä. Ussalin päällä ei illan paino tuntunut miltään – sille kaikki oli yhtä kevyttä kuin hyytävä syystuuli, joka kutitteli lempeästi kuorta ja tuuditti kosmoksen uneen heidän yllään.

”Helei.”
Guardian heilautti kättään saapuneille kääntymättä ja kurottui taputtamaan Nöpöä selkään. Rapu ei huomannut sitä taivastulen ihailultaan. Kun skakdi käänsi päänsä kokonaan sähkön neitoa kohti, hänen yläleukansa etuhampaat työntyivät huulista höntisti esille kuin… kuin… aivan kuin jollain…

”Moi best juuriadmin.”
Tawa laski silmäluomensa puolitankoon huumorin kuolemalle.
”… moi, best admin.”

Skakdin ilme vakavoitui sen verran kuin se vielä pystyi. ”Huhut herra taitoluistelijan paluusta taisivat olla totta.”
Vihreät silmät katsoivat punaisia kiusaantuneina. ”Mitä jos ei vain puhuta siitä?”
”Ai…” skakdi mutisi, ”niinkuin… enää ikinä?”
”Koskaan.”

Sama sopimus sinetöitiin keskiyöllä sanoja vailla. Guardian mietti hiljaa käyvänsä lisäämässä pari uutta moderaattorien taukohuoneen kiellettyjen sanojen listaan ennen kuin ilta olisi ohi. Mutta se ei ollut hänen päällimmäinen mietteensä – päällimmäistä hän ei aivan vielä halunnut uskoa.
”Vai että nolla sirua”, skakdi lausui. ”Palautus alkuun.”
Tawa nyökkäsi syvään huokaisten. ”Niin.”

Petturi, petturi, petturi. Valon ritarin ja sepän kuvat särkyivät sirpaleiksi. Mustalumi taas… oli sirpaleina oikeastikin.
”En olisi halunnut uskoa sitä. Kenestäkään heistä.”

”En minäkään… enkä tiedä miksi olin niin sokea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miten… miten en nähnyt että Matorolla ei ollut kaikki kunnossa? Miten emme koskaan pysäyttäneet häntä?”

”Ehkä näin kuului käydä”, Gee sanoi siihen. ”Ennen kuin sirut tappoivat loputkin hänestä.”

”Niin”, Tawa vastasi, ”niin kai.”

Tähtitaivas. Jokin sieltä putosi alas ja piirsi yöhön tulellaan valkean viivan. Miehellä, naisella ja ravulla oli kaikilla toive, jonka he toivoivat tähden toteuttavan.

”Minusta tuntuu kummasti siltä”, Guardian rikkoi hiljaisuuden, ”kuin kaikki olisi taas vähän kauempana.”
”Mikä kaikki?” Tawa tavaili.
”Kaikki”, skakdi toisti. ”En tiedä. Kuin se olisi hetken ollut. Ja kuin se olisi kaiken aikaa menossa kauemmaksi.”
Neito leikitteli sylissään olevan pienoisen saksilla, mutta Nöpö ei siitä tällä kertaa innostunut. Yleensä se yritti napsia kiinni toan sormenpäistä, mutta nyt sen huomio oli korkeuksien vankina. Nainen hymähti lempeästi ja seurasi katsetta ylös. Sinne, missä valosilmät katsoivat alas uinuvaa maailmaa.

”Mitä tarkoitat?” Tawa kysyi.
”En ole varma, osaanko selittää.”
”Yritä.”
”Joku tähtitornissa… ehkä BCii, en ole ihan varma, puhui minulle joskus siitä, kuinka kaikkeus muuttuu koko ajan isommaksi. Jonkun mukaan se jatkuu niin kauan kunnes mikään materia ei enää koskaan kohtaa toista. Kaikki menee kaiken aikaa kauemmaksi kaikesta.”

Tähtitaivas. Kun pimeitä kohtia katsoi tarpeeksi kauan, löysi niistäkin tähtiä – pienempiä ja heikompia kuin muut.

”Kaukana on hyvä”, nainen sanoi silittäen rapua. ”Kaukana on rauhallista.”
”Niin”, skakdi mutisi. ”Kaukana olemme yksin.”
”Siitä… ” Tawa haki sanojaan, ”siitä se bio. Bio-klaani.”

”Aiiivan”, skakdi näytti valaistuksen kokeneelta. ”Bio. Etäisyys.”
”Kaukana”, Tawa nyökkäsi, ”mutta silti lähellä.”

Tähtitaivas. Joskus silloin aikoina toisina kuviteltiin, että enkelit olivat tuiketta, mutta ne olivatkin pimeys sen välissä.

”Kaukana kukaan ei vain tule auttamaan meitä. Kaukana olemme yksin.”
”Gee, emme me ole yksin. Emme vaikka kaikki muut hylkäisivät meidät.”
”Emme kait.”

Tähtitaivas. Kuvajaisia kuolleista asioista. Punaa matkalla kauemmas.

”Tawa”, Guardian jatkoi hiljaa sävyllä, joka ei aivan istunut aiempaan synkeyteen, ”onko sinulla oma tähti?”
Nainen hämmentyi. ”Tuota… mitä?”
”En tiedä, kuinka kane-ran telaöljyä soperran, mutta… eivätkö nuo ole teidän?” hän mietti suunnaten sormensa kohti avaraa pimeää. ”Toat. Aina kun uusi toa syntyy, syttyy tuollainen palamaan.”

”Niin… niin ne ainakin sanovat.”

”Mieti. Paacollakin on tähti taivaalla. Paacolla! Mikä noista on sinun?”

”En… en tiedä, onko minulla omaa?” nainen sanoi epävarmasti. Vai onko niitäkin kaksi?

”Etsitäänkö se?”, mies sanoi. ”Jos siinä on jotain kosmista magiaa, ehkä sinä tunnistat sen?”

”Älä edes viitsi”, nainen kuiski. ”Ryhdytäänkö saman tien ennustamaan? Mikä horoskooppi sinulla on?”

”Mistä se edes pitäisi tietää?” vartija hymähti ilottomasti. ”Mangai on aika kivan muotoinen, mutta pidän kyllä Matasta myös. Tai pitäisin varmaan, jos erottaisin ne toisistaan.”

”Älä tuhlaa aikaasi”, Tawa sanoi lempeästi, ”ei sen… ei sen löytäminen ole minulle niin tärkeää.” Jos… jos sitä edes on.

”Minulle on!” skakdi sanoi täysin vilpittömästi. ”Tawa. Piru vie, sinä olet tähti. Yksi noista on sinun. Nuo pitävät sen kaiken pimeyden poissa. Nuo tekevät reikiä tuohon kaikkeen mustaan.”

Tähtitaivas. Reikiä mustassa.

”Sinulla on väliä. Etkö tajua, kuinka paljon? Niin kauan kun olet siinä, tuolla jossain palaa valo. Ymmärrätkö nyt, miksi jaksan yhä tapella maailman pahuutta vastaan?”

Tähtitaivas. Algoritmi joka ei murtunut.

”Minä… minä ymmärrän, mutta… et voi tehdä yksin sitä kaikkea, Gee”, nainen huokaisi. ”Mieti Matoroakin. Se… se tuhoaa sielun. Pelastettavaa on aina niin paljon. Et voi voittaa Ämkoota-”
”En voittaa. Pelastaa”, hän keskeytti.
”- ja tuhota Nimdaa-”
”Työn alla-”
”Lopeta keskeyttäminen! Luuletko pystyväsi kantamaan koko maailmaa harteillasi?”
”Aiempaa pointtia jatkaakseni: Tawa… on minulla siruihin liittyen jotain… jotain, joka ei ole kyseenalainen taikakello… tarvitsen vain aikaa. Ja tietoa. Joka on resurssi, jota jotkut ystävämme eivät meille anna ihan liikoja.”
Tawa pudisti päätään. ”Gee… täytyy olla muita tapoja. Täytyy vain olla.”
”Muut tavat tappoivat satoja Metru Nuilla. Olen kyllästynyt odottamaan, Tawa.”

Tähtitaivas. Poissa kohta.

”Minä ajattelin lopettaa tämän, Tawa”, sanoi mies haudanvakavana. ”Ja toivon, että minulla on siihen oikeasti tapa.”

”Niin… niin toivon minäkin. Mutta pelkään puolestasi.”
Tawa huokaisi ja katsoi Nöpöön. Sylissä rapu painautui tiukemmin äitiään vasten. Kaukana olevat asiat olivat kauniita.
Mutta lähellä olevat toivat lämpöä, vaikka tuike sammuisi.

Tai siirtyisi kauas pois.

Mutta jälleen syttyi miete naisen sisällä, jota hän ei ollut koskaan todella hylännyt. Miete siitä, oliko hän ollut aina matkalla väärään suuntaan. Oliko hän todella halunnut rikkoa vai korjata.
Ja mitä pidempään hän sitä mietti, sitä enemmän hänestä tuntui että hän oli katsonut tähtiä jo pitkään väärin.

Punainen vaelsi taivaalla keskellä naruja, joihin koko totuus oli sidottu.

Sininen antoi ajatuksiensa nousta avaruuksiin, ja mietti hiljaa Mielen sirujen pirstomista lopullisesti.

Ja kullankeltainen puristi hopeista poikasta sylissään tiukemmin. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen… mutta jo hetken aikaa hän oli miettinyt aivan päinvastaista kuin ystävänsä.

Voisivatko sirut tehdä sen?

Voisiko niistä takoa sittenkin jotain hyvää?

Voisivatko sirut tuoda tähdet takaisin?

Kosmos ei vastannut. Se tanssi yhä punaista tanssiaan, jonka päätepiste lähestyi siellä missä polut kohtasivat.

Kapuran mieli

Jälleen yksi väistämättömyys oli toteutunut.

Zairyh oli toiminut kuten Jouera oli arvellutkin ja viimein johdattanut hänet ruumiiseen, jota tiedemies oli aikonut käyttää aina sen luotuaan.

Mutta nyt Joueran ajatukset olivat muualla. Niissä hän johti jo täydellistä maailmaa, jonka synty oli kirjattu Kohtalon algoritmeihin.

Metalliportaat kohosivat taivaisiin. Kaukana ylhäällä, ylitettyään tähtitaivaan, niiden muoto vaihtui harmaaksi tasoksi, jonka päällä oli vain yksi kappale.

Ahkera ylläpitäjä, joka oli noussut jumalaksi jumalten tilalle ja joka piti nyt maailman liikkeessä.

Jouera hän ei enää ollut.

Hän oli Setheus Nui.

Setheus Nui, jonka maailma oli kerran pirstottu virheen vuoksi, mutta joka lopulta nousisi uudestaan.

Sairasosasto

Sydänkäyrää mittaavan laitteen piippaus täytti hiljaisen huoneen. Valko-oranssin plasmantoan kylki oli paikattu ja kääritty siteisiin. Aurinkolaseja käyttävä krikcit katsoi välillä, kuinka toan rintakehä nousi hengityksen aikana, ja välillä taas ulos huoneen ikkunasta tilan valkoharmaaseen seinään nojaten.
Takalek ei ollut uskaltautunut poistumaan parinsa rinnalta, vaikka hänen työpäivänsä olikin käytännössä jo ohi. Hän oli poistunut huoneesta sen verran, että oli soittanut puolisolleen tulevansa myöhään kotiin ja hakeakseen sairasosaston kanttiinista kahvia. Ruskea paperimuki lojui jo rytistettynä roskakorissa.

Saikohan kukaan sitä pinkkiä jänistä kiinni. Jos ei, sinne meni se kello. Tagunan hengenvaaraan joutuminen ei saisi olla turhaa.

Takalek huokaisi. Hän katsoi taas tajuttoman korttihain Miruun, jossa oli korttisymbolia muistuttava suuaukko.
Jo toinen läheiseni makaa tiedottomana sängyssä… en kestäisi, jos menettäisin heidät molemmat.

Sinivihreä krikcit nosti katseensa taas huoneen ikkunaan. Syksyinen yö oli kirkas, mutta kuiden siluetit eivät kantautuneet sisälle saakka. Sairashuoneen lampun valon heijastuksen läpi saattoi kuitenkin erottaa mustan taivaan punainen piste.

Syy, miksi rupesin Klaanin poliisiksi oli kai se, että halusin ammatin, jossa minulle annetaan käsky ja tehtävä ja jonka minä suoritan. Minut kai kasvatettiin siihen. Suiston yhteisö perustuu siihen: käskyn molemminpuoliseen hyväksyntään ja toisten kunnioittamiseen.

Matoralaiset uskovat, että Punainen tähti opastaa meitä kohti päämääräämme, Kohtaloamme. Itsekin olen uskonut, että kaikilla ja kaikella on jonkinlainen merkitys…

Krikcit yritti rauhoittua, mutta hänen leukansa alkoi väkisin täristä. Harmaat kyyneleet valuivat aurinkolasien alta sirkattaren poskille, josta ne tippuivat ilmaan. Ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata, kyyneleet olivat kovettuneet pieniksi kuuliksi.

… mutta mikä merkitys läheisteni kärsimyksellä on?
Jos heidän menettäminen on käsky… en hyväksy sitä…

”Mhh–”

Takalek säpsähti, kun toa äännähti. Krikcit syöksyi Tagunan sängyn viereen.
”Hei! Oletko hereillä? Kuuletko minua?”
”Kun…” Taguna mumisi ollen vain puoliksi tajuissaan.
”Mitä yrität sanoa?”

”Kun… kun minu… on… kol… me…ro… koro… palaa… an… tasalle.”

Metsä

”best… vlavoja setä… bäni tymä mieli setä!” kani sopersi sekavana, kun jokin sen mieleen tunkeutunut käski sitä eteenpäin.

Jänö vain tiesi, että ”mieli setä”, oli jotenkin ilmestynyt hänen pääkoppaansa ja nyt käski häntä tekemään epämiellyttäviä asioita. Käski hylkäämään kellon jään toan noudettavaksi ja juoksemaan pois.

”best valvoja…….. plis”

Mutta hänen mieleensä tunkeutunut Desable ei välittänyt.

Jo se lyhyt aika, jonka tiedemies oli vemmelsääressä viettänyt, lupasi pahaa. Saastainen olento oli täysin vailla järkeä, ja sen oli annettu juosta vapaana liian kauan.

Kani ehkä kaipasi kuvittelemaansa valvojaa, mutta eikö hänellä muka ollut parempi valvoja? Valvoja, joka oli joskus ajatellut kutsuvansa itseään Norea Nuiksi?

Mutta ennen suunnitelmien saavuttamista oli vielä selätettävänä monia esteitä. Jouera pyrki todennäköisesti tulen toan mieleen, mutta mitä hän aikoi? Tuskin mitään hyvää, sillä tiedemiehen virheet olivat jo murskanneet yhden projektin.

Virheitä ei saanut sietää.
Sellaisille arkkitehdeille ei täydellisessä maailmassa ollut tilaa.

Kani oli arvaamaton, mutta sen himoama kello löytyisi Kapuran läheltä. Siispä se kelpasi ainakin tilapäiseksi ruumiiksi.

”vlavo…… ja…….. plis” kani sopersi ja kuolasi purppuraa mössöä.

Nyt se vaikutti hyödyttömältä… mutta kuka tiesi, mitä voimia vemmelsäären sisälle saattoikin kätkeytyä?

Varsinkaan sitten, kun se saisi kaikki aarteensa.

Klaanin käytävä

♫ Takoja on kadoksissa. Miten ikävä sattuma~ ♫

Yksinäiset väittelyt kanssa hulluuden. Ne olivat ylitsepääsemätön haaste Mustalumen väsyneelle mielelle. Askelista käytävän sinisellä matolla ei kuulunut ääntä.

♫ Jos hän on syytön, miksi hän pakeni?~ ♫

Rikkinäiset ajatukset vain pahenivat miettimisestä. Usko kaikkeen oli puhki kulutettu. Sama se, hän hautasi syytökset, mutta tiesi häviävänsä.

♫ Olisitpa, Sotilas, osunut petturin sydämeen~ ♫

Hän puristi kultaista kelloa satuttaen sormiaan. Kosmiset viisarit liikahtivat jälleen eteenpäin, ja aloittivat uuden tappion syklin. Aina vain uudestaan ja uudestaan.

Bio-Klaanin kaupunki

Kadut olivat autioita kun Kapura asteli kohti kotiaan eikä vieläkään ollut varma, mitä hänelle oli metsässä tapahtunut.

Eikä hän tiennyt, kuinka häneen suhtauduttaisiin petturuustutkinnoissa.
Eikä hän tiennyt, syytettäisiinkö häntä Cevanin murhasta.
Eikä hän tiennyt, mitä Zairyhille oli tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, mitä epäselvä kani aikoi.

Niin monet narut olivat Kapurassa kiinni…

… mutta silti hän tunsi sinä hetkenä olevansa vailla suuntaa.

Tarek oli ollut oikeassa. Tähdet olivat hävinneet ja jättäneet jälkeensä vain epävarmuutta, vain vastaamattomia kysymyksiä, vain mysteerejä.

Abzumon ilma-alus

Purppura piipari istui valtaistuimellaan mustan taivaan alla ja tarkasteli edessään hitaasti pyörivää skakdikehon kolmiulotteista mallia. Makutan kasvoilla virnisteli tieteellisen innostuksen katse. Skakdimallin kädet oli levitetty sen sivuille. Abzumo selasi läpi ruumiin eri kerroksia, ja lopulta näkyvissä oli pelkkä luuranko ja himmeänä hehkuva ihokerros merkitsemässä skakdin ääriviivoja.

”Spiriah oli tylsimys työstäessään näin mielikuvituksettomia liskoja”, makuta totesi. ”Mutta kyllä heistä johonkin taitaa olla.”

Zairyh ei vastannut varjojen herran kommentteihin.

Kun hän tarkemmin pysähtyi miettimään, asiat olivat nyt huonommin kuin ne olivat koskaan olleet. Jouera oli elossa ja vaarallisessa asemassa. Kapura ei ollut enää hänen vallassaan. Lisäksi oli muitakin epävarmoja muuttujia… kuten ko-matoran, jossa piileksivän mielen kasvi osasi nyt veikata Desableksi.

Siispä Zairyh ei pysähtynyt miettimään.

Siispä Zairyh päätti vain jatkaa eteenpäin.

Hän ei tiennyt, mitä polun päässä odotti, mutta hän oli sen jo valinnut…
… tai sitten se oli valittu hänelle.

---

Klaanin käytävät

Kapura asteli kohti huonettaan… ja hänen mieleensä palasivat kaikista maailman asioista epäselvät sanat, joita kani oli aiemmin hänen päälleen syössyt.

TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI

TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI

”Kaikista maailman asioista”, huokaisi Kapura itsekseen. Ketään ei sentään ollut kuulemassa.

Oli selittämätöntä ja typerää, että kani tiesi, kuka oli Tarip… Oli vielä typerämpää, että se edes kykeni muodostamaan tiedoista koherentteja lauseita… Mutta kaikista typerintä oli, että juuri niitä lauseita Kapura jäi yömyöhään pohtimaan.

Se… se oli luisteleva kani.
Ei mikään merirosvojen ja heidän perämiestensä välisten suhteiden asiantuntija.

Silti… mitä mieltä Tarip olisi hänestä kaiken jälkeen?

”Lopeta”, seppä käski itseään. Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä kellon ollessa aika mitä ja muutenkin sekavassa tilassa.

Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä koskaan.

Sillä jos omistaa elämänsä virheittensä korjaamiseen, ei saa uskoa maailmaan vailla anteeksiantoa.

Mutta kaikesta pelottavinta oli se, että Taripilla oli kaikki maailman oikeudet vihata häntä… ja että Kapura ei voisi syyttää häntä siitä.

Mutta eikö hän kuitenkin ottaisi mieluummin sellaisen todellisuuden, jossa Tarip eli mutta ei sietänyt katsoa häntä?
Miksi Kapura sitten vaivasi päätään näillä ajatuksilla?

Koska tapahtumien päätepiste lähenee.
Koska langat kiristyvät ja pian saavutaan koskeen.

”Hiljaa”, toa komensi itseään. Nuku yön yli. Silloin olet vähemmän sekava… ja vähemmän humalassa, hän oli usein joutunut lisäämään komennellessaan alaismerirosvojaan.

Ja ehkä se tässä olikin kaikkein kamalinta. Vaikka oli kuinka yrittänyt, Kapura ei ollut vieläkään onnistunut unohtamaan, jättämään menneen taakseen ja astumaan eteenpäin. Ja vihasi itseään sen vuoksi. Mitä hyötyä mistään enää oli?
Tarip oli kuollut eikä tulisi takaisin, vaikka hän kuinka toivoisi.
Ja kyseenalaisia jumaluuksia lukuunottamatta ei ollut ketään, joka sepälle antaisi hänen syntinsä anteeksi.

Joten miksei hän pystynyt päästämään irti ja keskittymään siihen, mitä oli nyt? Siihen, johon hänellä vielä oli edes vähän vaikutusvaltaa?

Hyödytön ajatusleikki! Tähdet ovat karanneet ikuisuuteen.
Missä on tiesi, toa? Minkä Kohtalon on sinulle Mata Nui takonut? Missä kulkee polkusi?

Ja…

… onko se koskaan kulkenutkaan?

”Minä en tarvitse Kohtaloa päättääkseni elämästäni”, Kapura mutisi. Filosofinen yksinpuhelu kantautui kuuroille korville linnakkeen autiossa yössä. Mitähän kello edes oli? Etsittiinkö häntä vielä? Tuskin sentään näin myöhään.

Mihin ajattelit tämän kaiken johtavan?

Mistä löydät korvikkeen sille, jonka kerran menetit?

Kapuran huoneen ovi erottui jo käytävän päässä. Se merkitsi, että hän pääsisi pian Unen Valtakuntaan, jossa todellisuus oli vain todennäköisesti eikä varmasti painajaismaista.

Ovi oli raollaan.

Kapuran hengitys pysähtyi hetkeksi.

Haluatko sinä todella nähdä, mitä siellä on? Juokse pois äläkä koskaan palaa! käski jokin panikoivampi osa hänen mieltään.

Mutta tulen toa ei juossut karkuun. Hänen narunsa vetivät kohti puuovea, joka oli raollaan, vaikkei sen kuulunut olla.

Tulen toa asteli sen luo ja raotti varovasti yhä tietäen, ettei hänen pitäisi olla tässä. Että hänen kuuluisi juosta karkuun.
Mutta toisinaan narujaan on vaikea päihittää.

Toisinaan polku on jo valittu ennalta.

Seinät huusivat punaista.

Seinät huusivat

mutta sen lisäksi ne vielä huusivat