Kapura varmisti, ettei häntä seurattu ja sulki oven perässään. Vainoharhainen toa puristi kädessään kirjekuorta, joka saattoi olla suunnattoman arvokas. Riippuen siitä, keneltä kysyi.
Pajan maanalainen osio vaikutti yhtä hiljaiselta kuin aina. Kapuran takana oli kiireinen päivä. Tilauksia oli tullut paljon. Mutta nyt ei ollut sen aika.
Kapura istuutui metalliselle tuolille paperilappuja vilisevän pöydän ääreen. Paparilapuissa vilisi hätäisesti kirjoitettuja sanoja sekä lauseita, kuten ”Zairyh”, ”ilmapommitus päättyi”, ”Yö Kauhu” ja ”tunkeutuu Itrozin”. Näiden lisäksi pöydällä oli esine, joka kenties olisi vaikuttanut toisten silmissä täysin turhalta.
Se oli liitutaulu.
Vanhan näköinen liitutaulu oli täynnä nimiä. Suurin osa nimistä oli melko hyvin tunnettuja kuten ”Guardian”, ”Matoro” tai ”Torakat”. Liitutaulusta löytyivät myös harvinaisemmat ”Avde”, ”Zairyh”, ”Itroz”. Kaiken keskellä oli nimi ”Kapura”, josta johti nuoli erääseen toiseen nimeen.
Kapura tarkitsi vielä kerran olevansa yksin ja avasi kirjekuoren.
Et huutaa saa, et paetakaan Kun Nuket tulevat hakemaan Järkesi ovea kolkuttaa Pian kaikki lukot aukeaa
Runo Nukeista. Kapura luki eteenpäin jännittyneenä.
Nihilisti hiljainen Soutaa halki merien Jalka Miehen Punaisen Astuu läpi Ikuisen
Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien
Vie äänesi, huutosi, itkusi Vatsastapuhujan nauru soi Tunteesi, mielesi, sielusi Ilman suuta et huutaa voi
Rautaneito varjoton Katse tuskan, turmion Ja näkökentän takana Hän aina odottaa
Ja itse Linnunpelätti Tuo painajaisten lähetti Se haistaa aina pelkosi Ja tulee luoksesi
Ja Sätkynukke valkoinen Ei anna sinun kitua Käsi Miehen Punaisen Jo alkaa veri maistua
Luettuaan runon Kapura tajusi ettei vieläkään tiennyt, mitä Nuket itse asiassa olivat. Hän oli saanut tietää Nukkejen olemassaolosta eräältä Klaanin ulkopuoliselta lähteeltä. Nyt piti vain selvittää loput uhkaavan runon avulla.
Teoriointimies sai vallan.
Et huutaa saa, et paetakaan Kun Nuket tulevat hakemaan Järkesi ovea kolkuttaa Pian kaikki lukot aukeaa
Nukeilla oli tietty päämäärä. Ne tulivat hakemaan henkilöitä. Mihin? Se jäi mysteeriksi. Runon alkuosa viittasi myös mieleen. Mielispesialistejä oli aika monta. Avde, Zairyh, Itroz. Kenties moni muukin. Pian kaikki lukot aukeaa viittasi varmaankin siihen, että Nuket ilmeisesti tekevät hulluksi.
Kapura jatkoi eteenpäin.
Nihilisti hiljainen Soutaa halki merien Jalka Miehen Punaisen Astuu läpi Ikuisen
Lautturi. Ilmeisesti epäsosiaalinen sellainen. Toinen rivi voisi viitata siihen, että Nihilisti-niminen hahmo ei paljon muuta tehnyt. Punainen Mies. Ilmeisesti Nukkeja johti joku. Astuu läpi Ikuisen oli kryptisempi tapaus.
Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien
Polttouhri. Uhraaminen. Viittaa ehkä johonkin uskontoon. Näkee kaikki. Tuntee poltteen liekkien, eli ilmeisesti hallitsee tulta tai on tulessa koko ajan.
Kapura tunsi sekoavansa entistä enemmän lukiessaan ja analysoidessaan runoa.
Vie äänesi, huutosi, itkusi Vatsastapuhujan nauru soi Tunteesi, mielesi, sielusi Ilman suuta et huutaa voi
Vatsastapuhuja. Ääni. Mieli. Aiheuttaa ilmeisesti uhreissaan aikamoista paniikkia. Mieli.
Hihihi.
Rautaneito varjoton Katse tuskan, turmion Ja näkökentän takana Hän aina odottaa
Rautaneito. Odottaa aina näkökentän takana. Kuin kuolema. Hihihi. Kuolema. Mieli. Varjoton.
Kapura huomasi takertuvansa lähinnä yksittäisiin sanoihin. Päivä oli ollut pitkä. Ehkä olisi parasta levätä hetki. Mutta jokin runossa pakotti Toan jatkamaan lukemista.
Ja itse Linnunpelätti Tuo painajaisten lähetti Se haistaa aina pelkosi Ja tulee luoksesi
Jään Toa istui hieman kumarassa hänen pyörivällä, tummanvihreällä työtuolillaan. Puinen työpöytä hänen edessään oli, kuten tavallisestikin, täynnä papereita, kyniä ynnä muuta tavaraa. Pöydän ääressä istujasta katsoen ovi oli sivulla. Suoraan takana oli suhteellisen suurikokoinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kaupunkiin ja tasangoille. Suoraan ikkunan vieressä oli kaappi ja vanha arkku. Yhdessä nurkassa oli pitkä ja selvästi jonkun mukavuudenhaluisen omistama sänky. Tämän lisäksi huoneesta löytyi kirjahylly täynnä erilaisia teoksia.
Matoro nojasi ainoaan ehjään käteensä päällään. Kirkas aurinko paistoi hänen selkäänsä. Toa oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen päänsä sisällä oli vilinä. Miten Kapura oli tiennyt Nukke-runosta? Miksi hän halusi runon?
Monet viime aikojen asioista olivat stressanneet Matoroa. Huhut petturista. Torakka-hyökkäys. Yleinen kireä ilmapiiri. Nuket ja epäonnistunut Nimda-retki. Käsi. Enää Klaani ei tuntunut turvalliselta paratiisilta.
Jään Toalla oli omasta mielestään hyvä paineensietokyky, mutta se koski vain tilanteita, joissa piti toimia. Se hänen rakastamansa adrealiininpurske sai hänet kestämään mitä vain. Tavallisista, arkielämän asioista hän tuntui stressaavan enemmän kuin oli tarpeen.
Yksi asia tulvi aina Matoron mieleen. Vaikkei hän halunnut ajatella sitä, se tuli hänen mieleensä. Nuket. Nyt Kapura vaati häntä palauttamaan mieleensä ne asiat. Totta kai hän toteuttaisi Kapuran oudon pyynnön. Olihan tämä Tulen Toa auttanut niin valtavasti kaikkia. Matoro yritti palauttaa mieleensä Runon alkua. Hän muisti elävästi seinän, pimeän kammion… Verellä kirjoitetut sanat.
Et huutaa saa, et paetakaan Kun Nuket tulevat hakemaan
Matoro kirjoitti hitain vedoin sanoja paperille.
Järkesi ovea kolkuttaa Pian kaikki lukot aukeaa
Sanat tulivat kuin itsestään Matoron mieleen. Se oli pelottavaa, outoa.
Nihilisti hiljainen Soutaa halki merien Jalka Miehen Punaisen Astuu läpi Ikuisen
Matoro tunsi haluavansa lopettaa muistelun, muttei voinut. Runo rullasi itsestään eteen päin hänen mielessään.
Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien
Jokainen sana sai Matoron tärisemään entistä voimakkaammin. Hän ei ollut pelännyt pitkään aikaan ennen nukkeja.
Vie äänesi, huutosi, itkusi Vatsastapuhujan nauru soi Tunteesi, mielesi, sielusi Ilman suuta et huutaa voi
Hän ei tiennyt, mitä runossa oli. Mitä nukeissa oli. Se oli jotain, jota kuolevainen ei voinut käsittää.
Rautaneito varjoton Katse tuskan, turmion Ja näkökentän takana Hän aina odottaa
Nuket eivät olleet tästä maailmasta. Ne eivät voineet. Miten mikään tästä maailmasta oleva voisi olla näin… karmeaa.
Ja itse Linnunpelätti Tuo painajaisten lähetti Se haistaa aina pelkosi Ja tulee luoksesi
Sanat tuntuivat uppoutuvan suoraan mieleen, kaikkien mielensujausten ja naamioiden läpi. Niistä ei voinut siirtää pois ajatuksiaan.
Ja Sätkynukke valkoinen Ei anna sinun kitua Käsi Miehen Punaisen Jo alkaa veri maistua
Kun viimeinen sana oli ilmestynyt paperille, Matoro tunsi olonsa äärimmäisen huojentuneeksi. Kuin valtaisa taakka ja paha olo olisi kaikonnut tuohon paperiin.
Jään Toa taitteli paperin niin, ettei tekstiä nähnyt ulkopuolelta. Hän pujotti sen kirjekuoreen, joka yhdellä kädellä tehtynä on yllättävän vaikeaa. Lopuksi hän kirjoitti siihen Kapuran nimen ja vei postikonttoriin.
Joueraa oli miltei mahdoton löytää ilman minkäänlaisia suuntaohjeita. Zairyh oli kierrellyt ympäri saaria varoten joutumasta kenenkään havaittavaksi. Aina kun se oli ollut mahdollista, Zairyh oli tunkeutunut jonkun mieleen ja etsinyt merkkejä oudoista tapahtumista. Etsintä ei ollut koskaan tuottanut tulosta.
Jouera tuntui hävinneen täysin. Eräs kontakti Klaanissa oli raportoinut muutamasta oudosta asiasta, mutta Joueraa ei ollut näkynyt.
Entä Itroz? Makutan etsiminen oli mahdotonta. Oli lisäksi suuri mahdollisuus, että tämä oli jo kuollut.
Zairyh kääntyi takaisin Klaanin saarta kohti. Vielä oli yksi keino jäljellä.
Klaani
Kapura katsoi takanaan seisovaa, pahasti kärsinyttä Klaanilinnaketta ja tuhahti. Tuhojan korjaaminen edistyi, mutta Toan mielestä Nazorakit olivat aiheuttaneet liian suurta tuhoa. Yllätyshyökkäys kuten Yö Kauhu tai ilmapommitus teki liian suurta vahinkoa.
Itse taisteluun Kapura ei ollut osallistunut. Kenties siksi, että Klaanin kasassa pysyminen ei liikuttanut häntä ollenkaan. Kenties siksi, että hän oli paennut metsään lähinnä erään tapaamisen jälkeen.
Paja oli onneksi kunnossa. Tilauksiakin oli. Käytyään aamuisella tarkastuskierroksella Kapura oli melkein jäänyt taivaalta putoavan Toan alle. Se kertoi paljon siitä, oliko Klaanilinnake vielä turvallinen.
”Olet aikaisessa”, sanoi ääni Kapuran takaa. Kapura hymyili ja avasi suunsa.
”Tiedän, miten vetoan häneen. Kaikki on selvää.”
Tosiaan, kaikki oli selvää. Teoriointimies-nimityksen saanut Toa koki harvoin tällaisia hetkiä. Mutta nyt oli sellainen. Joskus sitä vain tunsi selvittäneensä maailman kaikki mysteerit. Tietenkään näin ei ollut, mutta se oli mukava tunne.
Kapura katsoi metsän pimeydessä piileskelevää hahmoa tarkemmin ja hymyili entistä enemmän. Enää ei haitannut se, mitä Klaanille tapahtuisi. Allianssin ja Klaanin välinen sota ei merkinnyt mitään. Nimda oli lähinnä asia, jolla ohjata ihmisiä. Yksikään Klaanilainen ei ollut tarpeeksi luotettava. Mitä siis merkitsi se, mitä näille kävisi?
Kapura ajatteli yhtä lausetta. Se kyseinen lause oli sellainen, jota Kapura ei usein ajatellut.
Minä tiedän.
Pimeys
Naurua.
”Minä tulen, Jouera.”
Joueran luola
Jouera hymähti nurkan koneen piippausten vaimennessa. Hän asteli muutaman askeleen eteenpäin. Huoneen painostava pimeys laajeni.
Projekti Suoja I. Täysi fiasko. Peur I, toimiva mutta melko hyödytön. Projektin tuotos oli nimittäin kadonnut. Suoja II. Se, joka tuhosi kaiken.
Ja nyt siivottiin jäljet.
Zairyhin saari, kauan aikaa sitten
”Se on ohi. Diereue kuoli.”
Joueran lajiin kuuluva puhuja kuulosti osin helpottuneena katsellessaan maanpäälisen laboratorion ympäristöä. Muille oli aina ollut arvoitus, miksi Jouera oli kadonnut tänne maanalaisesta turvapaikasta. Nyt se oli selvää. Tilaa hallitsevat lasiset putkilot levittäytyivät ympäri koko huonetta. Oli ilmiselvää, että Joueralla oli omia projekteja.
”En välitä”, Jouera sanoi. ”Hän oli pääsylippuni menestykseen ja se, joka sai syyn niskoilleen.”
Tämän sanottuaan Jouera viittoi kohti huoneen ovesta katsottuna kaukaisinta nurkkaa. Siinä oleva lasinen putkilo oli kaikkia muita suurempi. Sen sisällä saattoi erottaa jonkin nesteessä kelluvan asian, ilmeisesti jonkinlaisen kasvin.
[spoiler=Alkuun]Minun käsialaani ovat kohdat Killjoyn ja Tawan kanssa (Tawan avustaessa oman hahmonsa kanssa) ja Keetongu ja Matorot hoitivat muun.[/spoiler]
Bio-Klaani, Tornikahvila
Laivasto pilotti Ämtur siemaili mausteista teekupillista Tornikahvilan pehmeällä sohvalla ja katseli suuresta ikkunasta pohjoiseen, missä Ämkoo-vuoren silhuetti nousi tummia pilviä vastaan. Kahvila kuului Klaanin ympärillä olevan kylän kalleimpiin, mutta Ämtur oli päättänyt palkita itsensä voitokkailla sotatoimilla ansaitun palkankorotuksen johdosta. Viehkeä Ga-Matoran-tarjoilija toi akakupäiselle Onu-Matoranille korillisen teeleipiä. Ämtur antoi tarjoilijalle pari mutteria tippiä, otti mukavamman asennon ja nakersi puikulaista leipää.
Parvi isoja lintuja nousi jostain metsiköstä lähellä Klaanin pohjoisrannikkoa. Onu-Matoraneille epätyypilliseen tapaan Ämtur rakasti lentämistä ja lintuja, ja hän päätti tarkentaa Kanohinsa teleskooppisilmän optiikkaa nähdäkseen nämä kunnioitusta herättävät ilmojen valtiaat tarkemmin.
Ne eivät olleet lintuja. Eivät ollenkaan lintuja.
Lentokoneita. Nyt tuli kiire. Telakkaan piti ilmoittaa, jos puolustus haluttiin käyntiin.
Ämtur heitti lompakostaan kasan muttereita maksuksi teestään ja lähti juoksujalkaa kohti aulaa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta, sillä kahvila oli tähän aikaan tupaten täynnä parempaa väkeä, joka ei sietänyt juoksemista ja möykkäämistä. Pitkissä portaissa väen läpi tunkemiseen olisi mennyt niin paljon aikaa, että olisi ollut sama jäädä tänne ja odottaa, että hyökkäys huomattaisiin Telakalla. Ämtur pohti vaihtoehtoja. Hän katseli ikkunasta parikymmentä metriä alapuolella olevalle sisäpihalle.
Roskalava täynnä pehmeitä säkkejä. Ihanaa. Ja Ämtur kaiken lisäksi rakasti lentämistä.
Matoran avasi ikkunan, hyppäsi ikkunalaudalle, kiitti paikalle kiiruhtavaa portsaria (Kuinka infantiilia!) ja katosi.
Muks. Maks. SNÖÖRF.
Maha täynnä kompostia tyytyväisenä nukkuvan Tapiirin vaistot heräsivät, kun taivaalta tippunut Onu-Matoran muksahti sen selkään. Varoitusta antamatta suurikokoinen kärsärahi lähti kiitämään pitkin katuja kuin sukulaisensa viidakossa. Ämtur tarrasi kauhuissaan elukan korvista, sillä tästä vauhdista tippuminen olisi aiheuttanut ainakin kolmen elintärkeä elimen rikkoutumisen. Tapiiri vinkaisi ja kääntyi sen korvan suuntaan, mistä Matoran-pilotti tarrasi kovempaa. Se syöksyi kohti kaupustelevia Matoraneja, kaatoi hedelmä- ja kalakojun ja nappasi vauhdista melonin kitaansa.
Juokse, suurisydäminen! Ämtur huusi ja väänsi Tapiirin telakelle vievän tien puoleista korvaa. Snörf! vastasi ratsu ja kiisi kivitettyä tietä pois Klaanin muurien suojasta kohti Telakkaa. Tapiirin mieliala oli kohonnut huomattavasti makoisan hedelmän seurauksena eikä se enää välittänyt selässään kiikkuvasta lentäjästä. Tanner tömisi ja Telakan valtavat hallit lähenivät. Hämmentyneet ovenvartijat avasivat ilmapainetoimiset ovet tunnistaessaan Ämturin. Koskaan ennen ei moista tuomionpäivän ratsumiestä oltu Telakan portilla nähty. Tapiiri syöksyi hallin eteiseen, otti sutia öljylammikosta ja kääntyi Ämturin ohjastamana kohti Keetongun työhuonetta. Hieman ennen määränpäänsä avonaista oviaukkoa Tapiiri kuitenkin huomasi eräässä kulmauksessa munakasta päivälliseksi nauttivat Walsinatsin ja pysähtyi kuin seinään. Ämtur lensi Tapiirin pään yli, oviaukosta sisään, liukui Tongun työpöydän yli ja tönäisi kakkospäälikkö Tehmutin pois ylipitkältä jakkaraltaan.
Torakoita, pomo. Ainakin viisitoista ja lentokoneissa.
[Musiikin voisi sulkea tässä, jos se vielä jatkuu]
Linnoitus, komentotornin puoliväli
Hissi oli varattu, joten Killjoy juoksi. Puolessavälissä matkaansa Metsästäjä törmäsi käytävällä harhailevaan Matoralaisjoukkoon, joka kirjaimellisesti hyppäsi pois tieltä Killjoyn rynniessä kierreportaita ylös. Killjoy oli huonossa kunnossa, hänen rintakehänsä jokaista vammaa vihloi ja hänen hengityksensä oli raskas. Visokki kuitenkin halusi tiedon perille heti ja sen Killjoy aikoi myös tehdä. Kivulias matka sai jatkua ja Killjoyn päässä pyöri vain yksi asia: Se pirulainen joka päätti käyttää hissiä juuri nyt, saa kokea kivuliasta palautetta.
Tawan toimisto
Joten me siis lähdemme tänään?
Vihreä lyhyehkö toa ja lääkintätunnuksella varustettu Vahki seisoivat Tawan pöydän edessä selkä suorana ja naama virallisena. Keltainen Toa istui pöytänsä takana valtavan kirja- ja paperipinon keskellä, nojaten päätään toiseen käteensä. Se on siis sovittu, otan teidän nimenne vielä ylös, tämän jälkeen voisitte mennä kokoustiloihin odottamaan tarkempia tietoja lähdöstänne.
Konguboss, tai KooBee, tai miten vain haluat, ilmoitti Vihreä toa, joka ryhdisti asentoaan naputellen sormellaan veitsensä kahvaa. Black Hand neljäs tiimi, lääkintäyksikkö 7, valmiina astumaan palvelukseen. Julisti Vahki.
Tawa katsoi jälkimmäistä puhujaa hetken ja raapusti paperiinsa numeron seitsemän. Hän nyökkäsi kaksikolle, joka ymmärsi poistua huoneesta. Oven sulkeuduttua Tawa pudotti kynän kädestään ja hautasi kasvonsa kokonaan käsiinsä. Violetti viitta lepäsi epätoivoisen hahmon selkänojalla. Klaanin viimeaikoinen tapahtumasarja alkoi vaatia veroaan.
Mitä minä teen… Tawa raotti käsiään ja tuijotti edessään lepäävää paperipinoa. Tuntien työ kirjastossa, Klaanien asiat hoidettava perustöiden lisäksi, kymmeniä hätääntyneitä Matoraneja päivittäin. Useita tarkkaa huomiota vaativia erikoistehtäviä… jonka päälle huoli monista ystävistä. Tawa nosti päänsä ylös ja jätti kätensä lepäämään pöydälle kämmenpuoli ylöspäin. Toinen niistä oli miltei tunnoton, hän oli työskennellyt jo usean päivän putkeen ilman lepoa.
Nöpö hurisi ruokakuppinsa ääressä huoneen nurkassa. Tawa nousi ylös ja nosti pienen ravun syliinsä, vieden sen mukanaan pöydän ääreen. Toa rapsutti Ussalia vatsasta, saaden pikkuisen kierähtämään selälleen, heiluttaen samalla saksiaan ilosta. Tawa sai nostettua pienen hymyn kasvoilleen. Hän lepäsi nyt pää ja kädet pöydällä, tuijottaen pientä Ussalia tämän tasolla: Sinä et taida tietää mitä täällä tapahtuu ethän?
Nöpö hiljeni ja tuijotti Tawaa suoraan silmiin, inahtaen yllättäen surumielisesti. Ravun sakset laskeutuivat ja sen silmät lupsottivat nyt alaspäin. Tawan hymy katosi nopeasti ja nyt toan naama värisi, yrittäen päättää miten reagoida. Toa kuitenkin kokosi itsensä ja nosti ravun olkapäälleen. …niin, minä kaipaan häntä myös.
Tawan seuraava ajatus alkoi jälleen työmäärän kauhistelulla, toinen ajatus oli ihmetys ovelta kuuluvasta rytinästä ja kolmas koski sitä faktaa, että toimiston ovi makasi kahdessa osassa lattialla. Tämän jälkeen Tawa katsoi eteensä pöydälle ja näki punaisen kypäräpäisen hahmon puoliksi retkahtaneen tämän päälle.
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes huohottava hahmo nosti päänsä ja nosti kätensä pöydälle. Lattialle levinneet paperit saivat nyt uuden tulokkaan. Paperin, joka sisälsi viisi nimeä.
Tiesitkös, että siinä ovessa oli kahvakin?
Killjoy nousi ylös, tyrkyttäen lappua aivan Tawan eteen. Metsästäjä huohotti, hän oli päässyt kivusta huolimatta vauhtiin ja rysähtänyt suoraan oven läpi. Hän tiesi, että jos hän olisi pysähtynyt, olisi hän varmasti lyyhistynyt ennen kuin pääsisi sisään. Killjoy sai kuitenkin kakistettua itsestään puhetta ulos, joskin vaivoin: Normaalisti… rahinaa …normaalisti, keihääsi olisi tunkeutujan kurkulla jo sillä sekunnin murto-osalla kun ovi alkaa murtua… sinun… pitäisi olla varovaisempi.
Tawa oli ottanut Killjoyn ojentaman lapun käteensä, pitäen katseensa edelleen pöydällään makaavassa Metsästäjässä. …en odottanut näin äkillistä vierasta. Tawa katsoi lappua, katsoi viittä nimeä siinä. Mikä tämä on, miksi tällä on tällainen kiire?
Killjoy kurlasi, hänen kätensä hapuilivat kypärälle, yrittäen vetää sitä pois. Killjoyn kädet eivät kuitenkaan jaksaneet edes näin yksinkertaista operaatiota ja kypärän irroittaminen koitui Tawan tehtäväksi. Kurlauksen syy löyty ja kypärän mukana pöydälle valahti suuri määrä Killjoyn omaa verta, johon hän oli hetki sitten meinannut tukehtua. Me tarvitsemme lääkärin, minä kut-
Petturi…
Tawa nosti sormensa kauemmaksi hapuilemastaan hakulaitteesta ja jäi jälleen tuijottamaan nyt omassa verilammikossaan makaavaa Killjoyn päätä. Tawa työnsi muutaman tahriintumisvaaran alla olleen kirjan syrjään ja nosti yhdellä kädellä Killjoyn pään ylös ja piteli tätä pystyssä soturin koettaessa saada velttoihin jalkoihinsa eloa. Killjoy väänsi käsillään itsensä väkisin polvilleen ja nyt hänen päänsä lepäsi leuan varassa pöydän reunalla. Yksi noista… päästi sisään… Feterra…
Tawa nousi hitaasti seisomaan. Viitta putosi selkänojalta lattialle, Nöpön hypätessä tämän perään. Mistä tämä tieto on peräisin?
Hän otti yhteyttä, äsken, viesti täytyy… saada perille. Saada sinulle.
Tawan silmät laajenivat ja hän tarttui Killjoyta olkapäistä koettaen tukea tätä paremmin. Visokki? Hän otti sinuun yhteyttä?
Killjoy väänsi pakotetun virneen kasvoilleen, joutuen lopettamaan tämän uuteen verenpurskahdukseen. Tawa kavahti taaksepäin ja nappasi nyt vihdoin hakulaitteensa, pistäen sinisen napin pohjaan. Kuuleeko alakerta? Meillä on toimistossani vakavasti haavoittunut, tarvitsemme ensiaputiimin.
Älä…
Sinä tulet tänne sairasvuoteesta juosten suoraan oven läpi yskimään verta, sinut pitää saada hoit-
Hän haluaa että tiedät tuon… sinä olet harvoja varmasti luotettavia. Sinun täytyy tiet- Tämä lause päättyi kivunvihlaisuun, jonka seurauksena Killjoy lyyhistyi nyt kokonaan maahan.
Tawa painoi sinisen napin uudelleen pohjaan ja toisti nyt jo tuimalla äänellä: Haloo! Kuuleko alakerta? Minä toistan, meillä on-
He eivät kuule.
Vielä kerran Killjoy nosti päänsä lattiasta ylös, katsoen salaman Toaa nyt suoraan silmiin: Etkö sinä kuule? Ne ovat täällä.
Hakulaite tipahti Tawan käsistä. Hän ei voinut uskoa, hän oli uponnut ajatuksiinsa ja seuranneisiin tapahtumiin liikaa… hän ei voinut uskoa ettei ollut kuullut sitä. Vinkuva ääni kuului komentotorniin helposti, Tawalle tuttu ääni, ääni jota ei ollut valmis vielä kuulemaan. Ensimmäinen räjähdys kaikui pihamaalta ja nyt sisälle kantautui muos Matoranien rääkäisyjä.
Minä luulen… että jatkamme tätä myöhemmin. Tämän sanottuaan Metsästäjä menetti tajuntansa. Tawa sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Säpälöityneen oven taakse oli ilmestynyt nyt uusi mustiin kankaisiin sidottu pitkä hahmo, joka piteli käsisään valtavaa miekkaa. Tawa, meillä on ongelma.
Saraji katsoi maassa makaavan Metsästäjän ruumista ja nyökkäsi Tawalle. Salaman Toa kiisi nyt portaita alas, Sarajin kumartuessa maassa makaavan ruhon ylle.
Idiootti.
Bio-Klaani Kahvio
Kylmän viiman tavoittamattomissa, kotoisassa Kahviossa oli rento tunnelma. Lämmintä valoa loistavat lamput paistoivat kahvion suuresta ikkunasta terassille ja sieltä pimeyteen. Kuului iloista naurua ja rupattelua. Matoro istuskeli Kahvion nurkkapöydän ääressä Delevan ja Nurukanin kanssa. Joukko oli keskustellut jo pitkään kaikesta Klaaniin liittyvästä, ja kaksi vierailijaa ovat yhä enemmän vakuuttuneita Klaaniin liittymisen positiivisista puolista.
Matoroa häiritsi jatkuvasti hänen katkaistu kätensä. Se muistutti jatkuvasti Nukesta, vaikka Matoro kuinka yritti ne hirviöt unohtaa. Käden tynkä oli sidottu ja periaatteessa se ei tarvinnut enää hoitoa, kiitos parannuskivi-käsittelyn. Hän kuitenkin halusi käden tilalle jotain, ainakin uuden harppuunan kiinni rannepanssariin. Lisäksi hänen pitäisi raportoida Nimda- retken tulokset Tawalle. Senkin lisäksi hän aikoisi vielä tutkia kaiken mahdollisen Arupakista.
Paljon väkeä puuttui Kahvion vakiomiehityksestä. Nopeasti katsottuna ainakin Guartsu, Tongu, Manu, Kepe, Snowie ja Make loistivat poissaolollaan. Illanistuminen kahviossa oli silti rentouttavinta mitä Matoro oli tehnyt aikoihin. Paikka oli tuttu ja turvallinen. Sinne oli helppo tulla eikä siellä tarvinnut ajatella vaaroja.
Sillä hetkellä hälytyskello pärähti soimaan kahvion ovenpielessä. Tunnelma sähköistyi välittömästi. Nazorakien lentolaivue havaittu. Toista, Nazorakien lentolaivue havaittu, kuului kovaäänisistä pitkin Klaania. Matoro pudotti kaakaomukinsa lattialle. Mit- ei tämä voi olla mahdollista! Mitä tämä on, Deleva kysyi välittömästi. Nurukan tunnisti äänen välittömästi. Hän muisti Metru Nuin pommitukset.
Sitten muut äänet peittyivät ulkoa kuuluvaan ulvontaan. Nuolenkärjen malliset syöksypommittajat syöksyvät käytännössä alaspäin ja pudottavat ensimmäisen erän Torakium- pommejaan.
Tilanne riistäytyi käsistä kaikilta. Salamahyökkäys oli lamauttanut muurin vajaamiehitetyn ilmatorjunnan. Laivaston joukot eivät olleet vielä ilmassa. Syöksypommittajien päätähuimaavat syöksyt ja koukkaukset kylvivät tuhoa suurten räjähdysten muodossa. Tuliset soihdut loistivat öistä taivasta vasten kylväen kuolemaa ympärilleen.
Ennen kuin kahvion illanistujat ehtivät tehdä mitään shokiltaan, pommi osui vain muutamia metriä terassista sivuun, murskaten kivistä seinämää lasiseinän särkyessä pieniksi siruiksi. Matoro suojasi vaistomaisesti päänsä käsillään, mutta se ei paljoa auttanut. Paineaalto heitti koko kahvion irtaimiston ilmaan, ja yhden hidastetun hetken Matorosta tuntui kuin hän olisi ollut painottomassa tilassa. Ilmassa ikään kuin leijui suuri määrä tavaroita ja satoja pieniä lasinsirpaleita. Sitten karu todellisuus iski kaiken irtaimiston Kahvion sisäseinään.
Kun räjähdyksen välittömät seuraukset olivat lakanneet, Matoro nousi varovasti pystyyn kaapin edustalta. Toa huokaisi helpotuksesta, sillä sohvat eivät olleet syöksyneet seinään. Ne olivat nähtävästi hyvin kiinnitetty lattiaan.
ovatko kaikki kunnossa? Matoro kysyi. Hän tiesi kysymyksen olevan turha eikä odottanut vastausta. Nurukan nousi kivimurskan ja lasinsirpaleiden joukosta. Hän veti Delevan myös pois kasasta, ja nuori Plasman Toa vaikutti saaneen pahempia vaurioita kuin Nurukan itse. Uhrg, kuului ääni jostain. Joku matoran karjui täysillä. Ensimmäiset lääkintämatoranit olivat päässeet Kahvioon. Kukaan ei ollut uskonut tämän tapahtuvan.
Matoro piteli olkapäätään. Se oli iskeytynyt suoraan seinään eikä tunne ollut mieluinen. Jään Toa nousi varovasti seisomaan. Hänen jalkansa tärisivät hieman paineaallosta. Hän otti pari juoksuaskelta ja pysähtyi kontalleen siihen, missä oli ennen ollut Kahvion ulkoseinä.
Ylhäältä näkymä oli karmaiseva.
Tulipaloja ympäri Klaanin yön verhoon peittyneitä rakennuksia. Pieniä olentoja pakeni sortuvista rakennuksista yön pimeyteen. Sireenien ulvontaa.
Ei tämän pitänyt olla mahdollista. Ei kukaan odottanut tätä.
Toa peitti kädentyngällään normaalin silmänsä valtavalat välähdykseltä ja tulipatsaalta, joka kohosi Kauppatorin keskeltä. Pieniä sirpaleita lasia putoili Matoron haarniskan väleistä alas pimeyteen. Kahvion lattia oli vielä kuuma taannoisen räjähdyksen myötä. Ennen terassia tukeneet metallipalkit loistivat oransseina ulkoseinässä pienten liekkien nuolless niitä.
Pimeyden keskellä taivaalla näkyi nyt majesteettisessa rauhassa lentävä suuri ilmalaiva. Sen kyljen Nazorak-tunnuksen vaaleat värit loistivat pimeydessä. Näkymä oli kuin hidastettu. Koi pudotti jotain, mikä näytti kymmeniltä pimeydessä palavilta, hitaasti putoavilta soihduilta. Ne satoivat maahan tuottaen kuolemaa. Etäisinä kaikuvat räjähdykset jymähtelivät Klaanin rakennusten yllä tuhoten kaiken alleen. Jossain Telakan suunnassa näkyi räjähdys.
Matoro katsoi katse jäätyneenä synkän taivaan kauhunäytelmää. Voiko tämä olla mahdollista. Hetkessä Klaanin ilmatila peittyi moottorien ääniin ja tulitukseen. Lentue Lohrakeita syöksyi pommittajalaivuetta päin tuliaseet soiden. Jotain räjähti taivaalla.
Sota oli alkanut.
Koin komentosilta
088 oli tyytyväinen. Pirullinen hymy kasvoillaan hän seisoi aluksensa komentosillalla. Suuren kaarevan tuulilasin läpi hän nautti näkymästä. Koko sota Klaania vastaan oli vitsi. Yksin Ilmavoimat kykenisivät nujertamaan Klaanin vastarinnan yhdellä hyökkäyksellä.
Lentue kaksi, kolme minuuttia. Kohteena sydän-Klaani, hän lausui pieneen mikrofoniin, joka oli kiinnitetty hänen harmaan takkinsa kaulukseen.
Sade piiskasi tätä metsän reunaa, jossa ei ruohokaan tohtinut kasvaa. Nazorakit olivat pumpanneet tänne kaikkia aseteknologian sivutuotteina tulleita jätekemikaaleja, jolloin metsä oli alkanut kuolla ja kuristaa itse itseään. Surullinen, valkomusta zyglak istui pienen, saastuneen puron luona katsellen omaa kuvajaistaan. Hän oli nimeltään Flygel ja hänet oli karkotettu lajinsa parista.
Kaikki oli alkanut siitä kun Flygel oli palannut kotiinsa, kotarakennelmalle. Zyglakien koko sisämaakylä oli vaurioitunut pahoin. Vedenalainen tulipalo suuressa kirkossa ja vesivoimalan täydellinen tuhoutuminen olivat olleet kova takaisku jo muutenkin universumin vihatuimmaksi lajiksi kutsutuille zyglakeille.
Taistelu kahta klaanilaista vastaan oli saanut aikaan nämä vahingot, mutta silminnäkijöiden mukaan Flygel oli ollut vastuussa näistä tihutöistä. Pääpapilla oli muutenkin paljon hampaankolossa tieteisiin nojaavaa Flygeliä vastaan, joten tämä oli vain hyvä tekosyy saada kansan mielipiteet tiedemiestä vastaan. Pappi oli pakottanut Flygelin kirjaamaan Rhak’elakkin pyhiä tekstejä ylös, joka oli todella kauhea rangaistus Flygelille, koska hän ei pitänyt vihaan perustuvasta uskonnosta, jonka perimmäinen tarkoitus oli vain johtaa harhaan tyhmiä ja heikkoja.
Ei kestänyt kauaakaan kun Flygelille alkoi riittää tämä kaislapaperille ja kivitauluille kirjoittaminen. Flygel pakeni vankilastaan ja häntä ei enää päästetty zyglakien pariin. Elämä erakkona odotti, mutta niinhän Flygel oli aina ollut, erakko ilman ystäviä tai rakkaita…
Klaanin sairasosasto
Umbra heräsi valkoisessa ja puhtaassa sairaalapedissään. Hän katseli ympärilleen. Valkoiset verhot peittivät kaiken näkyvyyden. Moderaattori mietti kuinka kauan hän oli oikein ollut täällä. Nimda oli jotain liian suurta, jopa hänen kaltaiselleen valon toalle. Miten jokin esine yksinään pystyi sisältämään näinkin suuria voimia. Jos joku yhdistäisi nämä palaset yhdeksi, minkälainen voima näistä oikein tulisi, jos yksikin siru voi olla näinkin voimakas…
Umbra mietti sitä miksi hän ei ollut ollut Linnoituksessa silloin kun linnoitukseen hyökättiin. Yö Kauhussa monet menettivät henkensä ja tapahtui mitä kauheimpia asioita, kaikeasta Umbrakaan ei ollut saanut kuulla. Tästä eteenpäin Umbra ei enää lähtisi Helryxin reissuille, sen hän lupasi. Koko ritarikunta oli vain suuri hörhöjen poppoo.
Äkkiä jokin kosketti Umbran mieltä. Jokin toinen mieli, joka tuntui samalla niin tutulta ja samalla niinkin etäältä. Kuin hänen veljensä mieli, tämäkin tuntui aika hämmentävältä.
Umbra nousi istumaan. Moderaattori avasi veti vasemmalla kädellään verhon syrjään. Hän hyppäsi lattialle, horjuen vähän aikaa. Lepo oli vienyt häneltä tasapainon vähäksi aikaa. Keltamusta soturi nousi ja lähti tallustamaan ympäri käytävää, oudon mielen johdattaessa häntä luokseen.
Sairaanhoitajia tuli Umbraa vastaan ja hänelle vilkutettiin ja tervehdittiin iloisesti. Ei ollut jokapäiväistä nähdä moderaattoria täällä sairasosastolla.
Mieli alkoi voimistua kun Umbra käveli eteenpäin osastoa. Umbra lähestyi ja lähestyi kohdettaan. Viimein hän tuli perimmäisen pedin luokse. Mieli oli suurin tässä kohtaa osastoa.
Umbra kysyi hiljaa: ”Kuka siellä on?” Ei vastausta. Moderaattori lähestyi valkoista verhoa. Verho avautui Umbran edessä ja hän näki edessään heikohkon suht isokokoisen violettimustan Matoranin, joka oli kytkettynä laitteistoihin.
Bladis käveli ripeään tahtiin kirkkaalla käytävällä. Hän ja Umbra ohittivat suuren sinisen seinävaatteen, joka kuvasi Klaanin moderaattoreita. Heidän eteensä tuli vahvannäköinen ovi sekä pieni kameratunnistus. Bladis asetti vihreän modekivensä kameran eteen ja ovi aukesi. Umbra ja hopeamusta skakdi astuivat ovesta sisään ja saapuivat kiviseen huoneeseen. Moderaattorien päähuoneessa oli jokaisen moderaattorin nimikkonojatuolit, jotka oli kirjailtu jokaisen moderaattorin omilla väreillä. Yhdellä seinällä oli kone josta sai ostettua Bohrok Energy drinksiä, jota moderaattorit usein käyttivät yövuoroillaan. Eräällä kiviseinällä koreili kuva Klaanin admineista ja moderaattoreista sillä ainoalla kerralla kun kaikki olivat paikalla linnoituksessa. Kuvan ottamisesta oli jo kulunut ties kuinka kauan ja välillä tuntui että klaanilla oli aika löyhät säännöt henkilökuntansa suhteen. Umbra istahti keltamustalle nojatuolilleen ja venytteli käsiään. Oli mukavaa olla taas kotona. Bladis otti laukustaan widgetin ja työnsi pienen rattaan koneeseen. Hän valitsi itselleen jotain virvoitusjuomaa automaatista. Kuului kolinaa ja juomakanisteri putosi Skakdin eteen lattialle. Bladis poimi vihreän juomakanisterin ja kaatoi siitä juomaa kurkkuunsa. Ai että kun oli hyvää, Skakdi sanoi ja istahti nojatuoliin.
”Miksi edes tulimme tänne, Umbra?” Bladis kysyi kollegaltaan. Hän ei ollut ollut kauhean usein kaksin kollegansa kanssa. On vain hyvä että sinäkin käyt täällä päämajassamme, pomo, Bladis sanoi ja lisäsi missä muuten olet ollut nämä viimeiset viikot ja mikä on tuon uuden lookkisi tarkoitus?
Pitkä tarina, joka pitää sisällään taistelun kaksostani vastaan, joukon noviisi-Toia joiden kohtalosta en halua edes puhua sekä rauhallisen saariryhmän. No siitä tuli aikamoinen murhenäytelmä ja nyt kannan veljeni muistoja pääni sisällä. Oliko muuta? Umbra töksäytti. Bladis oli ennenkin kuullut näistä Umbran retkistä joten hän ei sanonut mitään, punnitsi vain asioita. Minkäköhän takia Umbra edes oli lähtenyt Klaanista ilmoittamatta kellekään , Skakdi ajatteli, mutta muisti sitten Umbran yhteyden ritarikuntaan, joka piti häntä pihdikkäässä kuolonkourassaan.
Olitko tuolla tehtävällä sen muinaisen diivan takia? BV kysäisi Umbralta. Muinaisella diivalla Bladis viittasi ritarikunnan johtaja Helryxiä, joka ei halunnut päästää Umbrasta irti. Umbralla ja ritarikunnalla oli jotain hampaankolossa toisiaan kohtaan.
Olin, mutten ole enää. Nyt olen päättänyt etten lähde enää sen typerän veden toan tehtäville ja katkaisen siteeni siihen mätään organisaatioon joka tottelee johtajaansa sokeasti. Mikä Mata Nuin tahto ylipäätänsä on? Itse olen ajatellut että se on rauha universumiin, mutta hörhöjen fundamentalistien poppoo haluaa sotaa vain tähän maailmaan. Eli oli ihan hyvä että lähdin, Umbra sanoi.
Pian Bladis kuitenkin avasi pöydällä olevan tietokoneen ja kirjautui moderaattorin tunnuksilla sisään Klaanin turvajärjestelmään. Hän katsoi nopeasti läpi huomiota vaativat asiat, kuten sotavalmistelut. Lopulta hänen silmänsä osuivat yhteen kohtaan, Nimdan valvontaan ”jotta sen voisi tuhota”. Skakdi jäi miettimään miksi jotain esinettä pitäisi valvoa, jos se pitäisi tuhota.
”Uu, katso”, Bladis sanoi ja käänsi näyttöä moderaattori-toveriaan päin. Hän osoitti Nimdan tietoja.
”Miksi ihmeessä me varjelemme yhtä sirua jos me halueamme tuhota sen?” ”Jos nyt ensin joku selventäisi minulle jotain tästä Nimdasta. Miksi se edes on niin tärkeä meille ja mitä me niillä siruilla teemme?” Umbra sanoi jo vähän ärsyyntyneenä kun oli ollut ulalla jutuista jos jonkin aikaa. ”No me emme niinkuin juurikaan tiedä siitä”, Bladis aloitti ”Tiedämme, että sillä on jotain suuria voimia ja että pahikset ovat sen perässä”, skakdi kertoi. ”Suurin osa tiedosta on peräisin siitä kun Gee kävi Nimdanpalvojien saarella tässä vähän aikaa sitten ”Niin, Geen mukaan siruilla tosiaan oli voimia. Niitä palvottiin tyyliin jumalina ja tosiaan, kun kerran muutkin niitä tavoittelevat, niin ne ovat arvokkaita. Ne ovat siis ilmeisesti jonkinsorttinen voimakas ase.”
”Minua epäilyttää tässä asiassa se että Guardian tietää näistä siruista näinkin paljon. Jokin minussa sanoo että muutkin Adminit ovat sotkeutuneet näiden sirujen mysteeriin ja he pimittävät meiltä muilta jotain tärkeitä tietoja. Löytyykö sieltä koneelta mitään tietoa Nimdasta, BV?” Umbra sanoi, katsahtaen ystäväänsä.
Skakdi napsautti kuluneella hiirellään Nimda-sanaa ja esiin aukeni lyhykäinen tiedosto. Sen hallitsevin piirre oli kuva Alfa- ja Beeta-siruista. Sivulla oli myös tietoja Nimdan havaituista ominaisuuksista sekä tiedettyjen sirujen sijainneista. Sivulla oli myös maininta siitä, että Klaani etsi Nimdaa tuhotakseen sen, sillä se on liian vaarallinen päätyessään muiden käsiin. ”Eli siis tietokoneen mukaan Nimdan palanen on jossain täällä linnoituksessa ja Adminit haluavat sen tuhottavan, joten pitäisikö meidän lähteä tuhoamaan sitä sirua, Umbraseni?” Bladis sanoi, lukien koneelta sirun olinpaikan.
”Hmm… Taika-aseen tuhoaminen voisi kyllä auttaa klaania, mutta eikö se siru voi tehdä meille jotain? Ja olemmeko tarpeeksi voimakkaita sen tuhoamiseen?” Umbra kysäisi
”Käsittääkseni ne kuusi sirua yhdessä ovat huippuvaarallinen superase, ei yksittäiset sirut”, Bladis selvensi. ”Kyllä meillä aina tulivoimaa löytyy, olemmehan me Umbra ja Bladis, ja tuskin se siru meille itsessään mitään tekee. Eihän sillä mitään omaa tahtoa ole, eihän?” Bladis kertoi. ”Hyvä on, lähdetään tuhoamaan se voimallinen siru. Saamme sentään jotain järkevää tehtyä täällä”, Umbra sanoi. ”Johda minut Nimdan luokse, toveri”. Tämän sanottuaan he jättivät huoneen.
Matka pikku hiljaa hämärtyvän Klaanin käytävillä johti heti Admin-siiven alapuolella olevaan holvihuoneeseen, jossa oli jälleen kerran tarkat tunnistukset. Modekivi takasi jälleen kerran pääsyn sisään huoneeseen. Bladis kytki seinän sähköpääkeskuksesta hälyttimet pois päältä ja lähti marssimaan huoneen keskellä olevan, lasikuvun alla olevan Beetan luo.
Umbra ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa. Valkoinen, lasikuvun alla oleva metallinen siru, joka säkenöi suuria energioita, jotka Umbra tunsi ympäri kehoaan. Siru oli samalla kaunis, että kammottava. Kaksikko asteli kiven luokse, jolloin valon kajo yltyi. Bladis piteli silmiään kirkkaan valon osuessa hänen silmiinsä, jolloin Umbra koetti himmentää metallinkappaleen hohtoa. Hän otti yhteyden kiven valonlähteeseen, muttei saanut sitä himmennettyä. Jokin ei täsmännyt sirussa. Skakdi asetti kätensä varovasti lasikuvun kummallekin puolella. Hän nosti puoliympyrän mallista, panssarilasista tehtyä kupua hiljaa ylöspäin. Sirussa oli jotakin hypnoottista. Skakdia huimasi, eikä se ollut samanlaista huimausta kuin Sisällissodan pommitusilmalaivoissa koki. Se oli jotain erilaista.
”Mikä sinun on, Bladis?” Umbra kysyi toveriltaan. Skakdi hoippui lasikupu käsissään, melkein kaatuen kivilattialle. Umbraa hämmensi Bladiksen käytös. Pian hän itsekin alkoi huomata jotain outoa. Huone täyttyi erilaisista ja eriväisistä palloista. Palloja oli eri kokoisia ja ne aaltoilivat, samalla vääristäen huoneen tilaa. Toa koetti pudistaa päätään. Pallot pysyivät ja Bladis oli yhtäkkiä viherpinkki. ”Mitä täällä tapahtuu!” Umbra huusi.
Bladis yritti nousta, muttei siinä onnistunut. Häntä huimasi ja tuntui kuin joku olisi käytellyt aivoporaa hänen polvilumpioonsa. ”Nimda… Nimda” Siru välähti voimakkaasti peittäen sekunneiksi huoneen valkeuteen. Skakdin mieleen nousi Sisällissodan kauhut: kaasut, räjähdykset, veri, kuolema. Tuhannet pienet porat tuntuivat poraavan hänen päätään joka suunnasta. Skakdi ähkäisi ja kääntyi epämääräisesti kyljelleen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi menettämässä tajuntansa. Valon Toan mielen täyttivät sekavat ajatukset. Umbran mielenterveys oli alkanut horjua jo hänen veljensä muistojen yhdistyessä Umbran muistojen kanssa, ja hänen muistaessaan muistoja jotka eivät ollet hänen. Valon Toa piteli päätään. Päänsärky vain kasvoi kun ajatukset ja muistot sekoittuivat. Hän tunsi kuinka hänen veljensä muutettiin makutamaiseksi antidermismassaksi Mutranin kokeessa, kuinka kylällinen matoraneja kuoli hänen takiaan ja kaikkea muuta. Umbran psyyke ei kestänyt, ja hän rojahti lattialle. Bladevezonin näkö ja todellisuudentaju alkoi sumentua valkoiseksi massaksi. Sitten hän tunsi kaiken pimenevän.
Myöhemmin, kultavihreä moderaattori, Paaco kävi tutkimusretkellä Nimdahuoneessa, ja löysi kaksi kollegaansa maasta. Kaksikko vietiin toipumaan sairaalaosastolle, jossa heille annettiin lepoa ja lääkkeitä.
[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. ”Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää.” ”Niinkö, herra?” ”Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan.” Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. ”Lisäksi Avde”, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. ”Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen… nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä… minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.”
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? ”Ja vielä minä saan kostoni”, Abzumo puhui edelleen. ”Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen – universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.”
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. ”Rajoittamaton voima”, hän huokaisi, ”melkein minun käsissäni.” Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. ”Ssssssse on epsilon, Aine”, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: ”Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa.” Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän… ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. ”Mmmminuuuuuunnnn!” Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa – verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa – ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento – sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi – avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: ”Siru.”
Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. ”Siru. Minulle”, se toisti.
Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. ”En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri!” hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. ”Voi perhana”, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. ”Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani!” Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. ”Mutta eihän se ole mahdollista!” Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: ”Argh.”
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. ”Pahus”, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. ”Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden.” Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. ”Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä?” ”Toden totta, Aine, toden totta.” Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. ”On hienoa olla Makuta”, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. ”Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin”, hän sanoi. Aine hymähti. ”Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa.” Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. ”Ei taas”, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin – ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]
Bladevezon heräsi muhkuraiselta pediltään. Hän oli nukkunut yönsä todella huonosti, nähden painajaisunia Mafia Pommista ja syvällä linnoituksen tyrmissä piileskelevästä matatu-pedosta. Skakdi venytteli käsiään, venytteli metallisia sormiaan ja huomasi erään asian. Yhdessä sormista koreili punainen lanka, joka oli kääritty rusetille. Bladis ihmetteli ääneen, mikä kumman naru se oli, mutta ajatteli ettei se ole kovin tärkeää, koska hän ei muista siitä mitään. Bladis hyppäsi sängystään, laittoi pörröiset aamutohvelinsa jalkaan ja suuntasi pesemään hampaitaan. Hän asteli wc-tiloihin ja katsoi itseään peilistä. Hampaissa oli vähän töhnää siellä täällä, mutta kunnon hampaiden pesu saa hampaat taas loistamaan. Kuten skakdeille aina opetetaan, hampaista on paras pitää huolta, koska kuoleman kohtaaminen säihkyvällä hammasrivillä on useimmiten kunnioitettavampaa kuin rikkinäisellä ja haisevalla kalustolla kuoleminen. Yleensä se on myös hohdokkaampaa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Bladis otti hammasharjansa, laittoi siihen tahnaa ja alkoi jynssätä vimmatusti hampaitaan. Skakdi oli todella nopea hampaiden pesijä, olihan hän pessyt hampaitaan tuhansien vuosien ajan. Lopulta Bladis otti hanasta vettä pieneen kuppiin, kaatoi vettä suuhunsa ja purskutteli varsin äänekkäästi, jolloin vesipisaroita lensi peiliin ja ympäri allasta. Sitten skakdi sylkäisi kaiken pois suustaan. Valkoinen hammasrivi kiilteli mukavasti huoneen valaistuksessa. Bladis asetti mukinsa pöydälle ja näki taas tämän oudon narun sormensa ympärillä. Mikä kumma tämä naru on, Bladis ihmetteli, lähtien ovestaan ulos ja partioimaan klaanin linnoituksen käytäville.
Skakdi käveli käytäviä pitkin hopeamustassa sotisovassaan, toruen aina välillä liian kovaa huutavia tavallisia jäseniä ja juoksi seinille tuhertavien matoranien perässä. Välillä piti auttaa laamansa hukanneita matoraneja tai jotakin muuta yhtä turhanpäiväistä, mikä kävi skakdin hermoille. Yhdellä seinällä oli keltaisella spray-maalilla kirjoitettu Kuka vartioi admineita? Bladis otti kylmän viileästi tuhertaneen matoranin jalasta kiinni ja roikotti rääpälettä ilmassa, kylmän hien pudotessa matoranin naamalta.
Pudota tuo rääpäle, vanha kaveri! kuului äkkiä ääni käytävältä. Bladis pudotti matoranin maahan, jolloin matoran putosi päälleen kivilattialle ja naamio vieri pois matoranin kasvoilta. Pelokas pikku häirikkölähti nopeasti varjoihin. Käytävän päässä oli joukko uupuneita sotureita. Kaksi Bladis tiesikin, Matoron ja keltamustan soturin, Umbran, jolla oli taas jokin uusi hahmo. Oliko tämäkin jotain muodonmuutospelleilyä, sitä Bladis ei tiennyt. Umbra, sinuakin näkee pitkästä aikaa! Ja Matoro, sinäkin olet palannut. Miten tehtävä meni ja ennen kaikkea, saitteko Nimdan? Bladis kysyi, valkoisen hammasrivin loistaessa. Keitäs nämä kaksi korstoa teidän mukananne ovat?
Olen Nurukan, Metru Nuin sodan veteraaneja, Nurukan sanoi, ja tämä tässä on Deleva, musta soturi sanoi, osoittaen kyynärkynsillään punavalkoista Delevaa, joka oli kädet puuskassa. Deleva ei pidä Skakdeista, he kun myivät hänen kansansa orjiksi, Nurukan selitti hämmentyneelle Bladikselle. Mitä Umbra tekee klaanissa ja miksi olet ollut noin kauan poissa? Bladis kääntyi Umbran puoleen. Liian pitkä tarina, kerron sen joskus Amaja-ympyrässä. Mitä tälle paikalle on tapahtunut? Keltamusta moderaattori kysyi. Ja selittäkää minulle Feterroista, Nimdasta ja näistä Nazorakeista jotain. No siis, Nazorakit ja Feterrat ovat Klaanin suurimmat uhkat näinä Pimeinä aikoina, Bladis kertoi. Ja Nimda on artefakti jonka Klaani ja pahuuden liittouma, Allianssi haluavat käsiinsä. Sitten on näitä muita pienempiä tahoja joita Nimda kiinnostaa. Okei. Eli siis ei mitään vakavaa. Jokin mahtava muinaisesine, jolla on voima tuhota koko maailman ja se on kuudessa palassa, olenko oikeassa? Umbra väläytti. Miksi aina kuusi Vähän niin kuin noin. Olemme nyt sotatilassa Nazorakien kanssa. Torakat ovat vallanneet saaren pikkuruisia Matorankyliä ja ne suunnittelevat invaasiota klaaniin, Bladis kertoi. Matoro, saitteko sirun sieltä munkeilta? Emme saaneet sirua, menetimme laivan ja melkein kuolin, Matoro kertoi ja nosti ranteesta katkennutta kättään.
Auts. Näyttää pahalta, Bladis totesi. Mutta hei, mennään Kahvioon. Mitä me suotta tässä käytävällä olleen. Vihaisen näköinen siivoojamatoran pääsi kärryinensä viimein käytävältä läpi, kun viisikko oli lähtenyt. Klaanin vaaleanharmaat, puhtaat käytävät tuntuivat tutun turvallisilta. Joukko käveli suuren keskustelusalin läpi, jossa oli kymmeniä pöytiä ja tuoleja. Katon rajassa roikkui valtava seinävaate koristeltuna Klaanin tunnuksella.
Täällä on ollut melko hiljaista, Bladis selitti. Kaikki kynnelle kykenevät auttavat Klaanin puolustusten kuntoon saamisessa. Lisäksi tänään aamupäivällä sattui onnettomuus aulassa jota korjaamassa on väkeä. Sitten vielä moni Klaanilainen on maailmalla ja vain yksi admin on paikalla
Matoro painoi vihreää nappia huoneen seinässä kutsuakseen hissin alas. Hetken odottelun jälkeen hän painoi toisen kerran, eikä vieläkään mitään.
miksi hissi on aina rikki kun sitä tarvitaan hän mutisi. Umbra kääntyi marmorisiin kierreportaisiin muiden seuratessa.
Nazoista mitään uutta? Jään Toa kysyi vierellään kävelevältä Bladikselta. Hiljaista on. Ovat vain käyneet sukellusvenesotaa, mode vastasi. En tajua. Niitä on enemmän kuin meitä, niillä on parempi kalusto kuin meillä mikseivät ne hyökkää jo? Umbra mietti ääneen. Ei mitään tietoa, Bladis mutisi. Noh, se on meidän onnemme, Matoro puhui.
Lyhyen ikuisuuden pituisen ajan kuluttua joukko pääsee yhteen Klaanin ylimmistä julkisista kerroksista. Kyseisessä kerroksessa sijaitsee muun muassa kokoustiloja sekä Kahvio. Porukka saapuu hiljaisenpuoleiseen kahvioon. He tilaavat Herra Mokelilta kahvion kuuluisaa sinappipatonkia ja käyvät istumaan tummanpunaisille sohville.