”Se ei ole ihme. Enkä sanoisi sen olevan tarpeenkaan. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”
”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”
”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin helposti suojattu. Ainakaan odottamatonta uhkaa vastaan.”
”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella. Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”
”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta. Tai ainakin mielenvoimia etsimään hänet. Jouera on estänyt mieleni toiminnan häntä vastaan, mutta sinulla on varmaankin kyky etsiä hänet.”
”Ja mikä tässä… Jouerassa saa sinut etsimään häntä? On melko uskaliasta tunkeutua toisten päiden sisään rajoitetuilla mielenvoimilla.”
”Hän loi minut. Ja käytti omaa mieltään. Oletan, että tuntemuksesi hänen lajinsa tavoista ei ole kovin suuri joten voin selittää hieman. Heillä oli Johtaja, joka vastasi kaikista meneillään olevista projekteista. Hengellään. Jos jotain meni pieleen, Johtaja menetti henkensä. Luulen, että omaan kostonhimooni on sekoittunut Joueran lajin tapa murhata epäonnistunut Johtaja. Jouera todellakin epäonnistui. Hän hävitti lajinsa.”
”Ehkä tämä on niitä syitä, miksi luominen oli suunniteltu Makutain yksinoikeudeksi.”
”Saattaa olla. Mutta riippumatta omista motiiveistani hän voi olla vaaraksi. Kaikille. He elivät maan alla kaukaisella saarella ilman kosketusta ulkomaailmaan. Uskon Joueran suunnittelevan lajinsa uutta nousua. Ja se saattaisi haitata kaikkia. Sinuakin, kenties.”
”Ja mikä onkaan nerokas suunnitelmasi, jos viimein löydät luojasi?”
”Tappaa hänet. Ei kovin nerokasta, mutta en usko hänen olevan kovin hyvä taistelemaan. Mielen hävittäminen voi olla ongelmallista, hän katsos osaa piiloutua toisten kehoihin, mutta minulla on mielessä sopiva… loppusijoituspaikka.”
”Sinä odotat minun auttavan sinua vain, koska epäilet Jouerasi suunnittelevan jotakin, joka saattaa olla haitaksi kaikille?”
”Hmm. Sanotaanko myös, että minulla on kohtalaiset mahdollisuudet tuhota kehosi. Kukaan ei estäisi minua. Meri keskellä ei mitään on mukava paikka, eikö?”
”Enpä ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka yrittäisi kiristää Makutaa. Minä voin kontrolloida tätä kehoa, kun alkuperäinen mieli ei siihen kykene. Joten et tulisi onnistumaan. Mutta minulla on sinulle sopimus tarjottavaksi.”
”Sanele ehtosi.”
”Sinä kuvittelet voivasi voittaa Makutan, eikö?”
”Minun ei tarvitse voittaa sinua. Kumpikin lähtee täältä voittajina, jos sopimuksesi on kelvollinen.”
”Tämä liittyy sopimukseen. Luuletko, että kykenisit voittamaan Makutan?”
”Luulen, että kaksi vastaan yksi muuttaa tilannetta hieman. Joten kyllä.”
”Haluan, että etsit käsiisi Makuta Abzumon, jonka viimeisin sijainti oli meren pohjassa eteläisillä saarilla. Ath suisti hänen pimeytensä mereen, mutta mukana meni jotakin, jota haluan. Vähäinen Nimdan Siru, rihkamaa johon Abzumo on mieltynyt. Kun saan sen, tai jotakin, jonka avulla voin hankkia sen itse vähällä vaivalla, saat Jouerasi.”
Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja. Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva. Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.
Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta. Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.
”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”
Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen. Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita. Yksi heistä kuitenkin nousi. Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa. ”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”
Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä. Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.” Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava. ”Polvistu.”
”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”
”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”
”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.” Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon. ”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”
Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”
”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.” Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.
Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin. ”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”
Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”
Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä. ”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.” Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa. ”Pelasta edes itsesi.”
Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi. ”Yritätkö sinä säälittävä matoran pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”
”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”
Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi. ”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.” Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.
”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”
Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito. Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä. ”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.
Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.
Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa. Silmät kysyivät vielä kerran: Miksi? Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.
Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin. Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.
Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa. Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään. Harppuuna virittyi.
”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.
Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.
Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään. Samperin telepaatit, Toa ajatteli. Kuulin tuon. Nojoo, sori, missä sinä olet Mato? Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan. Mutta… Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.
Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.
Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.
Ilmaraptori
”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.
Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä. ”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi. En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin. ”Jätättekö te Matoron sinne?” Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian. ”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…” Minä teen sellaisen.
* *
Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.
Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.
Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.
* *
Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.
Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.
No tällä kertaa minä pelastin sinut, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat. Kaipasitteko minua? tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä. Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.
Silloin Matoro sai idean.
Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.
Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.
Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?
Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse. Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.
Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.
Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.
Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.
Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.
Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä. Halpa temppu, sinä kurja! makuta karjui. Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!
Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi. Me elämme kaikki täällä, Matoro, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi. Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa. Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta! Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.
Menkää pois, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.
Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.
Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.
Sinä menet mereen sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.
Kyllä! Abzumo huudahti. Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla! Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.
Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen. Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.
Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan. Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raaasti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin. Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle? Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.
Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit. Ehei, tätä sinä et tee! Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen. Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.
Matoro katseli kauhuissaan näkyä.
Nuket. Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.
Nuket. Voi Mata Nui, Nuket.
Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.
Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.
Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.
Sinulla saattaa olla nuket, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.
Mutta minulla on kohtalo täytettävänä, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.
Etkä sinä voi tulla sen tielle.
Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.
Et koskaan.
Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.
Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.
Anna tänne ssssse, hirviömäinen ääni sihisi. Sssse kuuluu minulle.
Ei… ikinä!
Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.
Ssssinä kadut tuota vielä, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.
Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
***
Pimeys. Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa. Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä. Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin. Mutta aiotko sinä ? Kyllä. Hylätä koko projektin.
Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten. Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?
Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.
Ja silti sinä väität olevasi Ath, ääni vastasi pisteliäästi.
Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.
Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.
Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.
Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.
Mitä se oli, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.
Mitä tapahtui? Oraakkeli kysyi.
Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.
Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.
Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias! Makuta karjui.
No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.
Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti. Minun ei tarvitse sietää ssssinua, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi. Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman. Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä. Ssssinä olet hidassss! makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi. Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta. Kuolkaa, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.
Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta. Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino. Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa. Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.
Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.
Sydän.
Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.
Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.
Ja ssssinä tulet mukanamme, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.
En tänään, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.
Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.
Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.
Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.
Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.
Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.
Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy! Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.
Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.
Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.
Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.
Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.
Bio-Klaanin saari, ilmatila siinä linnakkeesta vähän pohjoiseen
Ilmavirta suhisi Bladiksen pään vieressä, sillä alus oli vailla kattoa. Telakalta käyttöön saatu, noin neljä metriä pitkä menopeli kiisi vauhdikkaasti puolensadan metrin korkeudella maanpinnasta. Koneen runko muistutti hieman pitkulaista, metallivahvisteista puutynnyriä, josta lähti kolme äärimmäisen lyhyttä ja eteenpäin kaartunutta kuparisiipiparia. Perässä oli kolme propellia: kaksi suurta perätysten ja yksi hieman muita alempana. Kulkuhärpäkkeen pohjassa oli kevyellä kaasulla täytetty välipohja tuomassa keveyttä. Etuosa muistutti ylösalaisin käännettyä valtamerilaivan keulaa sillä erotuksella, että siinä missä keulakuva olisi sijainnut, oli ohjaajan syvennys. Same istui siinä yksinään, vaikka tilaa olisi ollut kahdellekin. Bladis nökötti taaemmassa tilassa, joka sijaitsi tynnyrintapaisen etuosassa. Takapenkissä oli etunsa ja haittansa verrattuna pelkääjän paikkaan: Bladiksen istuin oli miellyttävällä, purppuraisella pehmusteella vuorattu ja se oli sohvamaisuudessaan oikein mukava. Toisaalta, hän koki aluksen takapenkkipaikan tuulilasin puutteen häiritseväksi. Toisaalta toisaalta, vain hieman idiootin näköiset lentäjänlasit pelastivat paljon.
Skakdimoderaattori vilkaisi aluksen reunan yli. Alla levittäytyvä maisema oli metsäinen, syksyinen ja raikas. Etelässä, takana päin näkyi Klaanilinnake ja sitä ympäröivä kaupunki, jotka hohtivat kauniina pimenevässä illassa. Idässä ensimmäiset tähdet loistivat Nui-Koron lakeuden, Kaja-Wahin Kuumien kenttien ja rannikon kalastajakylien takaa. Pohjoista maisemaa hallitsi Ämkoon mukaan nimetty suuri vuori, ja lännessä näkyi silkkaa laskevan auringon värjäämää metsää, mitä nyt takavasemmalla, aivan saaren lounaisimmassa kulmassa, asutusta oli niin paljon, että metsä oli suurelta osin siirtynyt.
Näkymä oli raikas ja viileä, mutta edes tuulen tuiverruksessa ja yläilmoissa Bladis ei tuntenut kylmää. Osittain, koska aivan hänen selkänojansa takana oli suuren osan aluksen rungosta vievä ilmassa täyttämätön hiiliuuni, alus kun oli prototyyppi lyhyenmatkan kiiturista, ja osittain, koska tilanne oli sinänsä kuumottava. Vain noin kymmenen minuuttia sitten Same oli tullut hänen luokseen kaupungin tyylikkään foorumin luokse, jossa hän oli ollut opettamassa Matoralaisille sotastrategiaa. Moderaattorikaksikko oli kirmannut minkä kerkesi kaupungin katuja ja kauniita siltoja pitkin Telakalle, josta he olivat saaneet tämän vauhtilotjan alleen. Nopeaa hiilen lapioimista, navigoinnin opastusta ja swoooh, alus oli ilmassa. Ja kaiken aikaa Same oli selostanut tilannetta Bladikselle. Kaikesta päätelleen Kepe ja Snowie olivat hankkiutumassa majesteettisiin ongelmiin.
Bladis vilkuili hermostuneena luoteeseen.
Au, missä?
Sekä Kepen että Snowien ranteet tunsivat kireät köydet ympärillään, mutta tiedemies-Toa oli ensimmäinen, joka sai silmänsä auki. Ehrämä-äh? hän aukoi suutaan.
Ja koetti avata silmiään enemmän. Ilmeisesti edessä levittäytyi, viime aikain teeman mukaisesti, metsää. Ja vieläpä synkeää kuusimetsää. Oikeastaan niin synkeää, että Kepen mieli teki muutaman johtopäätelmän. Ensinnäkin, oli jo myöhäinen ilta. Toisekseen he olivat matalalla. Jonkinlaisessa jyrkkärinteisessä laaksossa tai kanjonissa tai…
Hän näki nyt selvemmin. Sekä hän että Snowie olivat sidottuina kahden suuren kallion väliin. Niin suuren, että ylös kiipeäminen olisi hyvin vaivalloista, vaikka käyttäisikin jäävoimia ja muodonmuutoskykyä. Suurilla lohkareilla oli leveimmillään yli kymmenen metriä väliä, mutta väli oli huomattavasti lyhyempi klaanilaisten kohdalta. Kepe ei kyennyt nostamaan päätään niin paljon, että olisi nähnyt kunnolla, mitä edessä oli.
Hetkonen, miksi?
Kepe tutkaili asentoaan. Hänet oli sidottu käsistä ja jaloista jonkinlaiseen puutelineeseen, niin, että hän muistutti Matoralaista Y-kirjainta ilman ympyrää. Mielenkiintoinen ja epämiellyttävä yksityiskohta oli, että köysi piti niskaan kiristetyn lenkin avulla hänen kasvojaan kohti maata. Au, miksi näin? hän kyseenalaisti kohtaloaan.
Emme tohdi pilata yllätystä, kuului ääni klaanilaisten takaa, mutta korkeammalta.
Kepe hämmästyi ja yritti vähäisellä liikkumavarallaan läpsäistä Snowmania hereille. Yritys epäonnistui, mutta päätti siirtyä audiokeskeisempään juoneen. Snowie, herää! Mnömnöm, ei ole vielä aamu, Turaga S- Herää! Oho. …
Toinenkin klaanilainen avasi silmänsä, ja ääni takaa jatkoi. Ihan vakavissaan. Tämä on teille mieluisampaa näin. Mitä vähemmän aikaa näette heidät, sitä vähemmän aikaa näette totuuden. Kepe tunnisti puhujan. Ääni kuului sille Ruru-kasvoiselle Matoralaiselle, joka oli päästänyt heidät kylään. Ainakin löydätte – kohtalonne kuolemassanne, lisäsi se valtaistuinsalin tuntemattomalle puhujalle kuulunut ääni, pitäen sanojen väleillä mitaltaan hieman väärältä tuntuvan tauon. Aivan, totta, kylän vale-Turaga liittyi keskusteluun.
Koko kyläkö siellä on jauhamassa? Kepe mutisi ajatuksissaan. Turaga jatkoi. Harva saa toimia näin konkreettisena uhrina. Moni voi kuvitella tekevänsä jotakin toisen hyväksi kuollessaan, tekevänsä jonkin sankarillisen, viimeisen urotyön. Mutta, te, ulkomantulaiset, te olette osa kylämme selviämistä. Koska he vaativat uhrinsa. Heillä on nälkä. Juurikin näin, päällikkö, Ruru-kasvo puhui. Mutta meidän ei enää tarvitse nähdä tätä. Ei enää.
Poistumisen ääniä.
Poikani, otitko heiltä Sanansaattaja Tadnen Kartaston kuten käskin? …En. Anteeksi, päällikkö… Se on nyt liian myöhäistä. Ne tulevat pian. Saat – maksaa tästä, tuntemattoman olennon alakuloinen ääni totesi.
Sitten hiljaisuus.
Sanansaattaja Tadnen Kartasto? Nui-Koron kirja? Selvisipä siinä sen arvottoman, pienen matoralaisen nimi.
Snowie? Kepson? Tahdotko sinä- Voi kyllä.
Hassu muljahdus tapahtui, ja lumiukko mätkähti kasvoilleen sammaleiseen maahan. No au, hän totesi kammetessaan itsensä polvilleen. Snowie oli käyttänyt voimiaan ja oli lipunut köysistä helposti irti. Nyt hän nousi jaloilleen ja alkoi aukomaan toverinsakin solmuja. Kun kummatkin olivat vapaat, he puntaroivat mahdollisuuksiaan. Okei, Kepe aloitti ja vilkuili ympäriinsä. Suuntia on vain yksi. Ainoastaan eteenpäin pääsi, kaikkialla muualla suuret lohkareet tukkivat tien. Öh, Snowie havainnoi. Sinun reppusi ja minun reppuni ja laukkuni. Miksi? Kappas.
Hieman puutelineistä taaksepäin tosiaan olivat klaanilaisten vermeet läjänä. Ehkä he eivät tahtoneet olla varkaita? Kepe ehdotti. Niin. He vain sitoivat meidät tänne keskelle metsää… Eräänlaisesta syystä? Uhrilahjamaisesta syystä, pelkään ma.
Räsähdys metsästä.
Oi voi voi, minä pidän tästä niin poikkeuksellisen vähän, Snowie ilmoitti. Jeh. Huomasitko, kuinka Turaga viittasi siihen, että täältä tulee kohta jotain nälkäistä? Valitettavasti? Millainenkohan Rahi sieltä tulee? Ilmeisesti jotain, mikä on pelottanut tai, tuota, syönyt kaiken näistä metsäin osasta. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja-
Metsien keskeltä ilmestyi hahmo. Se oli tuiki tavallinen Matoralainen, jolla oli hieman rähjäinen, harmaa ulkoasu ja tummanpunainen naamio.
…hetkinen mitä.
Matoralainen avasi suunsa ja hymyili. Hetki hetkeltä lähenevän hahmon naamion alta paljastuivat teroitetut hampaat. Eikä naamio ollutkaan tummanpunainen. Se oli vain kuivuneen veren peitossa. Samoin kuin kaikkien muidenkin Matoralaisten, jotka ilmestyivät sen rinnalle.
Tämä, tämä ei niin ole totta.
* * *
Okei, alamme lähestyä kannibaali-Matoralaisten aluetta! Same ilmoitti tuulen pauhunan yli Bladikselle. Takapenkillä matkustava skakdi laski kätensä vierellään lepäävälle kiväärille. Hän ei pitänyt pikkukavereiden räjäyttämisestä, mutta nämä kaverit ilmeisesti purivat. Same! Skakdi huusi. Kerro!
Keskustelu käytiin sangen kovaäänisesti ilmavirran jylyn peittäessä normaalin puheen.
Mitä kannibaali-Matoralaiset edes ovat? Ja miksi emme tienneet niistä mitään? Ja ennen kaikkea, mitä skarrarrarria! Same käänsi katseensa taaksepäin, kohti Bladista. Sanoin jo, en tiedä niistä mitään muuta kuin mitä Nazorak-dokumentissa sanottiin! Ne kuitenkin riittivät pelottamaan torakat pois ja ovat ilmeisesti aktiivisia!
Kuinka vähän tiedämmekään tästä metsästä, Bladis ajatteli katsellessaan alla levittäytyvää puustoa. Jonain päivinä hän mietti, olivatko Tawa ja Visokki perustaneet kotinsa oikealle saarelle.
* *
Hwoooosha-wuuuum!
Kepen elementaalivoimat olivat tavalliseen tapaansa ruosteessa, mutta riittivät saamaan liian nälkäiset Matoralaiset hetkeksi pois pelistä. Klaanilaiskaksikko otti tilanteesta kaiken irti ja kirmasi kannibaalijoukon läpi paitsi että ei kirmannutkaan, koska niitä oli paljon ja he päätyivätkin vain joukon keskelle. Matoralaisia oli kaiken muotoisia ja kokoisia, mutta yhdistäviä tekijöitä kuitenkin löytyi: Kaikki olivat resuisia, naamiot olivat varsinkin suun ympäriltä ahdistavan tummanpunaisia ja kaikilla oli hyvin nälkäinen katse. Okei, jotain muuta sitten, Kepe järkeili jännittyneen kireällä äänellä. Ehkä tämä?
Snowie kaivoi mukaan nappaamastaan olkalaukusta varsin epäkorjatun painetykin. Mitä sinä tuolla? Kepe ihmetteli ja katseli hieman kauhuissaan kohti ripeästi astelevaa Matoralais-joukkoa.
Tsssssshhhh, ilma suhisi laitteessa. Sitten se lakkasi kokonaan toimimasta, nyki hetken hassusti, ja teki sitten tehtävänsä. Tavallaan.
BLATSOVIEEEEEE!
Paineaalto lennätti kaikkea vähän mihin sattuu: maa pöllysi ja sammalta viskautui ilmaan, klaanilaiset rämähtivät maahan, Matoralaisia lenteli sinne tänne ja eräs kuusipuu oli kaatua. Okei, jotain ihan muuta… Snowie tuumaili pidellen jyskyttävää päätään kun Kepe jo nousi pystyyn. Onko sinulla tuolla laukussa mitään toimivaa?
Matoralaiset nousivat hekin jaloilleen.
Tuota, eväät toimivat aina? Aagh, joskus sinä olet niin… Niin? Niin sinä! valkovihreä Toa kiljaisi.
Tuimailmeinen Kepe ojensi kätensä toverilleen, joka auliisti tarttui siihen ja nousi pystyyn. Vainoajat olivat enää muutaman metrin päässä kaikilla suunnilla. Ylös! Kepe huusi. Mitä se- YLÖS!
Tiedemies-Toa tarttui lähimmän kuusen alaoksista ja alkoi kavuta. Snowie teki samaa perässä. Samoin kuin myös Matoralaiset, jotka ottivat nyt juoksuvaihteen päälle ja kiipesivätkin klaanilaisia nopeammin. Yksi tarttui Snowieta jalasta. Eääh, se tarttui minuun! Lumiukon ääni muuttui korkeaksi. Ravistele se irti! Kepe kiipesi kaiken aikaa ylös mutta katseli kuitenkin alas. Snowien valkea jalka vispasi villisti ees ja taas mutta nälkäinen pieni nainen ei päästänyt irti ja upotti hampaansa lumiukon koipeen. Minä niin tulen katumaan tätä…
Plomps vain ja Snowien jalka irtautui ruumiista, jääden sitä raastavan Matoralaisen hampaisiin. Minä olen vain vaatimatonta mössöä, miksi sinä edes tahtoisit syödä minua?
Kaksi klaanilaista kiipesivät aina korkeammalle kohti kuusen latvaa, mutta niin tekivät heidän seuraajansakin, ja vieläpä huomattavasti kovemmalla vauhdilla. Lisää pikkumiehiä tarttui Snowieen kiinni ja tämän oli luovuttava koko alaruumiistaan, jottei jäisi ahnaiden hampaiden kitaan. Tämä on epähienon syvin olemus! lumiukon yläruumis puhui raahatessaan itseään ylöspäin pelkillä käsillään. Kepe teki samaan aikaa havainnointia. Kuusen latvasta näki kauas. Näki taivaalla kiitävän ilma-aluksen. Hän etsi omasta repustaan mitään, löysi jotain, ja kaivoi sen esiin. Se oli näätäkarkotin-suojageneraattori, mutta sai kelvata. Siinä oli iso ja epävakaa patteri. Toa heitti sen korkealle ilmaan ja sinkautti sormistaan jäämöntin sen perään. Osuma oli kelvollinen, ja PAM.
* *
Same näki hieman oikealla puolellaan räjähdyksen puun latvain yllä ja sukelsi siihen suuntaan. Missä räjähtää, siellä klaanilaiset kirmaa, hän muisti vanhan, tyhmän ja surullisen paikkaansapitävän sananlaskun. Alus mennä viiletti kovaa kyytiä ja moderaattorikaksikko varmistui kohteestaan. Kuusen latvassa oli selvästi puolitoista henkilökohtaisen tilan puutteesta kärsivää klaanilaista. Bladis! Same ilmoitti tasaisella mutta kovalla äänellä.
Skakdin ei tarvinnut edes vastata, vaan hän nappasi vierestään kovalatinkisen putkenpätkän. Aseessa oli kahva ja kolmen sormen liipaisin, mutta muuten se oli hyvin yksinkertainen ja sulavalinjainen putkilo. Joka oli ladattu sähköisellä tainnutuskranaatilla. Bladis tähtäsi rutiininomaisesti ja veti liipasimesta. Överin purppurana hohkaava lasipäällysteinen ammus pitkän metallivartensa kanssa sihahti kertasingon piipusta ulos ja osui suoraan maaliinsa: puoli tusinaa Kepeä ja Snowienpätkää ahdistelleita Matoralaisia tipahti alas puusta, jättäen vain muutaman klaanilaisten kimppuun. Bladis arveli sen ostaneen heille muutaman vaaditun sekunnin, kun Same ohjasti ilma-aluksen puun vierelle.
Hypätkää kyytiin! Selakhilaani huusi puussa kyhjöttävälle puolitoistakolle. Kepe hyppäsi Samen viereen ohjaajan syvennykseen ja Bladis kiskaisi valkoisen puolimiehen kyytiin takaosaan. Samen jalat polkaisivat pontevasti polkimia ja laite lähti kiitämään pois ahnaiden syöjähenkilöiden luota.
Okei, se oli ihan, ihan liian lähellä. Kiitos, Kepe puhui Samelle. Kiva nähdä teitäkin! Same ilmoitti avonaisen aluksen takaosasta. Aloimme jo pelätä, ett-
Hetkeksi nelikon silmät sokaistuivat välähdyksestä ja korvat kuuroutuivat jyrähdyksestä. Ukkonen iski aluksen takaosaan lujasti. Ukkonen oli sikäli ukkonen, että se korvensi aluksen perän ja menopeli alkoi menettää holtittomasti korkeutta. Ukkonen ei ollut sikäli ukkonen, että se oli ärhäkän sinisenä hohtava ja iski alhaalta päin.
Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.
Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.
Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.
No, miten menee? hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.
Pahasti. Missä me olemme?
Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.
Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?
Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.
En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?
Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.
Joo. Tooosi todennäköistä.
Sittenhän tuo nähdään, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.
Arkkienkeli
Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.
Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.
Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta? Troopperi kysyi melkein kuiskaten.
Et ole. Et tosiaankaan ole, Hai vastasi toverilleen.
Shh, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.
Luulin nähneeni niitä mustia olentoja, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut
Puhutaan jostain, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.
Etkö äsken käskenyt olla hiljaa? Blosz kysyi pistävästi.
Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?
Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.
Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.
Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.
Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.
Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.
Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.
Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.
Hrr, Hai sanoi. Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.
Et ole ainut Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.
Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä Sydän, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta, hän jatkoi.
Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi, Troopperi myhäili. Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.
Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.
Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään ja eritoten Matoroon.
”Sssssssssssssinä!” Zumo karjaisi.
”Sssssssinä”, Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.
Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.
”Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow.”
”Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia”, Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta. ”Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?” ”Kyllä”, Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. ”Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi”, Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa. Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa. ”Niin, nauraa mitättömille hölmöille!” hän tuli sanoneeksi ääneen. ”Miten te ajattelitte voittaa jumalan?” ”Makutat eivät ole jumalia”, Matoro vastasi. ”Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne.” ”Makutat eivät ole jumalia”, Abzumo toisti, ”mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun.”
Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? ”Olet sekaisin”, toa vastasi kylmästi. ”Se on totta”, Abzumo naurahti. ”En ole vuosiin ollut näin sekaisin.” Hän tuijotti klaanilaisia. ”Ja se tuntuu aika mukavalta.”
Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa. Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle. ”Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa. Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.
”Niin, Matoro”, Abzumo sanoi virnuillen julmasti. ”Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä.”
Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.
”Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista.”
Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.
”Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?” Abzumo nauroi. ”Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme.”
Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.
”Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan”, Abzumo jatkoi, ”mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?” Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.
”Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta.” Abzumo napsautti sormiaan.
”Ja näin siitä voi tulla totta.”
Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi. ”Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?” Abzumo myhäili.
Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia. ”Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle”, matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.
”Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta.”
[spoil]Tämä on ikään kuin Manuhuipennus vol. 2 tai jotain. Saatoin epäonnistua taikka sitten en.[/spoil]
Daxia
Helryx asteli linnoituksen ulkopihalla ja potki mereen pieniä kiviä odotellessaan uutisia. Brutaka seisoi etäämpänä ja tuijotti horisonttiin. Pian paikalle juoksi ko-matoran, joka pystymättä juoksemaan kovin lujaa tavoitti veden toan hyvin hitaasti.
”No?” Helryx kivahti turhankin äkkipikaisesti. ”Makuta varasti yhden nopeimmista lentoaluksistamme sen jälkeen, kun oli yrittänyt hyökätä Brutakan kimppuun”, matoran selitti tietävästi. ”Kyllä minä sen tiedän!” toa vastasi ärtyisästi. ”Brutaka itse kertoi minulle.” Hän viittasi kädellään takanaan seisovaan kultaiseen soturiin. ”No, tuota, saimme selville”, matoran jatkoi, ”laskeutumispaikan. Ilmeisesti makuta ei osannut laskeutua kunnolla ja romutti koko aluksen käyttökelvottomaksi.” ”Teki sen varmasti tahallaan”, Helryx mutisi. ”Joko perään on lähetetty agenttejamme?” ”Kuulemani mukaan jopa kolmin kappalein”, matoran sanoi ylpeästi, vaikka olikin sisimmässään epävarma. Johtaja ei ollut ikinä näin huonolla tuulella. ”Makuta laskeutui ilmeisesti lähelle kaupunkia, jota asuttaa jokin athistinen lahko, uskoisin.”
”Ne tunkeutujat”, veden toa huokaisi. ”Järjestikö Makuta Nui heidät sisään?” ”En… en tiedä tuota, rouva.” ”Se oli retorinen kysymys.” ”Aivan, aivan niin. Anteeksi.” ”Voit poistua.” ”Kyllä, rouva.”
Helryx käveli ympyrää rannalla vielä hetken, ja lopulta hän myönsi itselleen luvan kysyä Brutakan neuvoa. ”Mitä mieltä olet tästä kaikesta?” ”On vaarallista, että joku tietää järjestöstämme”, suurikokoinen ritarikuntalainen vastasi. Helryx huomautti Bio-Klaanin tuntevan heidän järjestönsä. ”Aivan niin, rouva”, Brutaka vastasi, ”mutta he ovat vain yksi järjestö. Lisäksi heistä varmaankin vain johtoporras tuntee meidät.” ”Vain yksi järjestö! Se on jo tarpeeksi vakavaa. Makuta Nui ei ole Bio-Klaanin admin.” ”Mutta hänhän on ollut aiemminkin tekemisissä kanssamme. Varmasti myös monet muut klaanilaiset ovat.” ”Lienet oikeassa. Mutta epäilen näiden tunkeilijoiden olleen jotain muuta. Ne eivät olleet klaanilaisia”, toa murehti. ”Tuohon en osaa sanoa mitään”, Brutaka myönsi. ”En ollut täällä silloin.” ”Se oli vankilakapina”, Helryx pohti. ”Joten joku vangeista on varmasti kytköksissä hyökkääjiin.” ”Pääsikö kukaan tuota makutaa lukuun ottamatta pakoon?” ”Ei minun tietääkseni. Tarkistan asian.” ”Tarkistakaa. Järjestömme on vaarallisessa tilanteessa.” Brutaka lähti astelemaan kohti linnoitusta jättäen naisen yksin rannalle. ”En pidä tästä mielikuvasta, Brutaka!” Helryx huusi tämän jälkeen.
Hän seisoi hetken yksinään merelle tuijottaen. ”Makuta Nui, sinä ovela idiootti.”
Atheonistien saari
Seinät rikkoutuivat, kivensirpaleet lensivät ja savu pöllysi, kun Makuta Nui paiskautui läpi kallioperän. Hän makasi hetken paikallaan miettien päässään kuuluvaa jyskytystä ja nousi sitten ylös. Hänen raajansa rusahtelivat epämiellyttävästi, ja joka paikassa oli jauhautunutta kiveä. Kivinen usvapilvi oli levittäytynyt kaikkialle peittämään näkymän lähes täydellisesti. Makuta kuulusteli ympäristöään tarkkaavaisesti. Hän ei kuullut yhtikäs mitään, mikä ei tarkoittanut, etteikö pimeydessä olisi vaaninut jokin. Jokin sairas. Sairas olento, joka kuvitteli olevansa jumala. ”Jumalkompleksi ei ole koskaan hyvä asia”, Manu sanoi – vahingossa ääneen.
Virheen seurauksena makutan takaa iskeytyi jotakin häntä kohti. Hän väisti viime hetkellä itseään kymmenen kertaa isomman kivenjärkäleen, joka teki maassa olevan kolon entistä suuremmaksi. ”Makuta Nui! Tule tänne, tule tänne minun luokseni! Tule, jotta voin sulkea sinut sylini kuolettavaan halaukseen!” Ei kuulosta järin mukavalta.
Hän lähti hiippailemaan satunnaiseen suuntaan, joka kuitenkaan ei ollut äänen sijaintia kohti. Täytyi löytää pakotie. Se hullu tuhoaisi vaikka koko saaren saadakseen hänet hengiltä. Yhtäkkiä aivan Manun edestä maan alta ponnahti esiin hirvittävä vääristynyt naama, musta kuin pimeys itse, ja terävähampainen. Se yritti ahmaista Manun suuhunsa kidallaan, mutta makuta syöksyi vasemmalle suoraan kiviseen seinään. Se sattui. Irvokas naama osui johonkin pimeyden keskellä ja ilmeisesti räjähti. Paineaalto heitti Manun jonnekin päin huonetta, suuntaa oli vaikea määrittää.
”Epätietoisuus on tuskallista, Makuta Nui, eikö olekin?” Abzumon ääni nauroi Manun noustessa pystyyn. Hän ei tiedostanut olinpaikkaansa, hänen olisi pian noustava ylös pimeydestä. Ja sitä Abzumo juuri toivoi. ”Senkin typerä apina! Tule tänne alas tappelemaan!” Manu karjui niin lujaa kuin pystyi. Korkeuksista singahti siinä samassa uusi kivenmurikka ja iskeytyi Makutan mahaan. ”En… minä… tuota… tarkoit-…tanut”, hän pihisi, kun sai taas sanan suustaan. ”Makuta Nui! Minulla on täällä sinun ystäväsi Summerganon. Minä aion tappaa hänet.” ”Matoranisi olivat huijausta, miksei Summeganonkin olisi?” Manu huusi ja virnisti hieman. Hän ei ollut vielä menettänyt peliä. ”He olivat huijareita, koska tahdoin niin. Mestari voi hyvin Arkkienkelissäni.” ”Miksi uskoisin sinua?” ”Ei sinun täydykään. Minä vain aion tappaa tämän toan ja sinut heti sen jälkeen.” ”Voi, kun sinä olet niin täydellinen, jumala oikein, kun kykenet tappamaan viattomia sen sijaan, että pääsisit eroon minusta!” ”Niin. Niin minä olen. Minulla on valta ja oikeus.”
Järkeä oli turha puhua. Manu avasi uunituoreet siipensä, joiden saamiseen hän oli absorboinut kaksi atheonistia ennen saapumistaan palatsiin, ja singahti lähes äänennopeudella suoraan ylöspäin ja ehti juuri ja juuri havainnoida Abzumon, joka seisoi kivipaasin päällä, ennen kuin törmäsi tähän. Molemmat makutat lennähtivät suoraan päin seinää ja sen sisään ja siitä läpi ja yhä eteenpäin seuraavaan huoneeseen. Manun seuraava havainto oli, että hän makasi maassa Abzumo pidellessä jalkaansa hänen rintansa päällä ja tuijottaessa hänen silmiinsä demonisesti. Seinä, jonka läpi he olivat lentäneet, oli nyt kokonaan poissa, ja huoneet näyttivät olevan yhtä samaa suurta kammiota. Manu vilkaisi oikealle puolelleen ja näki Sugan istumassa maassa. Hänen kätensä olivat seinässä kiinni. Kiinni, täysin: Abzumo oli ilmeisesti muotoillut kivimassan uudestaan niin, että se yhdisti Sugan lihan ja seinän yhdeksi.
”Minä näen ajatuksesi!” Abzumo huokaisi. ”Tämä tunne, minä olen jumala. Minä näen kaiken, kuulen kaiken, tiedän kaiken. Minä olen se kaikki!” ”Sinä olet sairas! Minä voin ehkä auttaa sinua”, Manu sanoi. ”Anna minulle se siru!” Abzumo nauroi julmasti. ”Sinä se tarvitset apua. Etkö näe? Sinä olet Atheon, itse pahuus. Varas. Sinä varastit Nimdan ja minä sain sen takaisin. Ja nyt minä rankaisen sinua.” ”Etkö sinä muista omaa menneisyyttäsi?” Manu kirkui. ”Sinähän tarjosit sitä minulle!”
Abzumo tuijotti häntä mielipuolisesti. Suga yritti päästä irti seinästä, mutta hänen veriset raajansa eivät irronneet kivisestä vankilasta. Veren haju täytti Manun sieraimet; yleensä reaktio ei ollut hänestä ikävä tunne, joka nyt kuitenkin seurasi hurmeen aromin leijuessa ilmassa. ”Hiljaa. Sitä ei ikinä tapahtunut”, Abzumo kuiskasi. ”Kiellät kaiken nyt, mutta minä muistan. Sinäkin muistat”, Manu jatkoi epätoivoisesti. ”Tiedän, mitä sanot tai aiot sanoa. Se kaikki näkyy sinusta. Olet kuin avoin kirja.” ”Surkea vertaus, ystäväni”, Manu sanoi haikeasti ja tuijotti vastustajaansa. ”Tiedät, ettei mieli ole kuin kirja, jota voisi vain lukea, kuten monet haikailijat kuvittelevat.” Abzumo perääntyi hieman poistuen Manun rintakehän päältä. ”Sinä…” hän yritti sanoa. ”Minä tiedän, mitä ajattelet”, Manu sanoi ja hymyili tavalla, jonka ilmeisesti käsitti isälliseksi. Suga olisi saattanut naurahtaa, ellei olisi ollut kuolemanvaarassa. Hän yritti vain päästä irti seinästä, mutta tuloksetta. ”MINÄ TIEDÄN SINUT. TUNNEN. TIEDÄN. KAIKEN”, Abzumo kiljui ja polki maata jalallaan kuin kiukkuinen lapsi. Tämä lapsi vain sai koko maailman tärisemään. ”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu sanoi ja peräytyi hieman itsekin, suoraan yhdistyneen kammion uutta takaseinää vasten. Manu ei pystynyt enää havaitsemaan yksityiskohtia. Oli kuin hänen silmänsä olisi karsittu turhista tarkkuusominaisuuksista. Hän huomasi enää vain Abzumon sairaan virnistyksen, joka vuorotteli pelokkaan vääristyneisyyden kanssa kuin sinifunktion amplitudi etumerkkiä, ja Summerganonin ponnistukset päästä irti seinästä. ”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu toisti melkein anovasti. Karsittu… silmät… Nimda… ei kai… ”NYT SE ANOO!” hullu makuta käkätti. ”LISÄÄ TÄTÄ.”
Manu alkoi olla epätoivoinen. ”Etkö sinä käsitä?” Hänen aistinsa olivat turtuneet. Hän tunsi päässään särkyä. ”En”, Abzumo vastasi ykskantaan ja syöksähti odottamattomasti Manua kohti. Hän otti Manun jalasta tiukan otteen ja alkoi pyörittää ympäri… ympäri… ympäri, ja päästi irti. Toinen makuta lensi pitkässä kaaressa suoraan lattian sisään. Taas.
Manu nousi jälleen pystyyn tuskallisen lennon jälkeen. Hän tiesi jo ennen silmiensä avaamista, että jokin oli muuttunut ja avasi sitten silmänsä apposen ammolleen. Makuta Nui ei nähnyt enää raunioitunutta temppelin huonetta – hän ei ollut temppelissä enää, ei selvästikään. Hänen näkökenttänsä taustalla loimusi magentanvärinen hohde, joka yritti sokaista hänet; hirvittävää hehkua hieman himmensi siellä täällä leijaileva verenpunainen sumu ja pienet tähdenmuotoiset syaaninsiniset kappaleet, jotka kiersivät Manua kuin planeetat auringon kiertoradalla tullen välillä turhankin lähelle. Minä olen polttopisteessä, Manu ajatteli. Ellipsillä on kaksi polttopistettä. Toisessa polttopisteessä seisoi jykevä värioksennus, modernin taiteen patsas vuodelta miekka ja kirves, aution pellon suohon hukkunut haamu. Sen ruumis oli kuin karhu, mutta turkki oli sateenkaaren värinen. Se ei liikkunut, mutta liikkui silti. Manu ei todellisuudessa nähnyt sitä, mutta tiesi sen olevan siinä, tiesi, miltä se näytti. ”Mitä tämä…” Manu aloitti, mutta olento puhui. ”Sinun järkesi sumenee”, se sanoi Abzumon äänellä. ”Sinun järkesi sumeni jo.” ”Tämä ei ole todellista”, Manu sanoi epäuskoisena. Abzumo hymyili. ”Tämä on liiankin todellista”, hän sanoi.
Siinä samassa tyhjyydestä ilmaantui äkkiarvaamatta valtaisa kirves. Manu katseli kirvestä, sen kauniita muotoja. Se oli kaksiteräinen ja mustasta metallista taottu, puuvartinen ja ennen kaikkea kaunis. Sen varsi oli veistetty käteen mukavasti sopivaksi ja tyylikkääksi, hieman kierteiseksi, mutta myös perin yksinkertaiseksi. Terät olivat täysin virheettömiä ja sileitä, ja kumpikin muistutti tietyllä tavalla kuunsirppiä. Ne olivat sama terä ja eri terä, samanlaisia mutta niin erilaisia. Ja silti kumpaakaan terää ei voinut erottaa toisistaan, niin samanlaisia ne olivat. Manu katseli kirvestä epäuskoisena. Hän näki, kuinka se alkoi lähestyä häntä, muttei voinut tehdä mitään, sillä hänen ruumiinsa oli halvaantunut. Hän näki oman ruumiinsa ikään kuin olisi seisonut sen ulkopuolella, mutta oli samalla sen sisäpuolella. Kirves jatkoi matkaansa tuskallisen hitaasti, mutta Manu tiesi sen liikkuvan äänen nopeudella. Silti se oli niiin hidas.
Lopulta, vuosien jälkeen, kirves osui Manun keskivartaloon. Manu tahtoi parkua tuskasta, muttei voinut hengittää. Hänen keuhkojensa ilma oli homehtunut ja hänen verensä muuttunut tervaksi. Hänen ruumiinsa leikkaantui kirveen viiltäessä sitä äänen nopeudella vuosisatojen kuluessa äärettömän hitaalla vauhdilla ja hyvin nopeasti. Kirves tuhosi solukkoa, raivasi tietään ruumiin läpi, purskautti valtavan määrän verta ulos kehosta. Mutta veri valui maassa kasvavien muurahaisten päälle. Kyllä, maassa kasvoi muurahaisia, jotka kukoistivat purppuranpunaisina. Abzumon sadistinen nauru kaikui nyt kaikkialla ikuisesti pienen hetken, kun kirves teki saatanallista työtään Manun ruumiille. ”Mitä helvettiä tämä on!” Makuta Nui karjui; hänen suustaan lensi verta. Hänen oma huutava äänensä ei kuitenkaan kuulunut hänestä itsestään, se kuului kirveestä. Ajatukset, nämä ajatukset turmelivat koko maailmankaikkeuden. Abzumo oli Manun edessä, aivan hänen edessään aivan varoittamatta aivan yhtäkkiä, aivan todellisessa muodossaan. Oli aina ollut. Manu oli aina tiennyt sen, mutta sai sen tietää vasta nyt. Hänen aivonsa vääntelehtivät paradoksin kynsissä – ei maailma näin toiminut. Ei mieli näin toiminut. ”Sinä et tajua tätä maailmankaikkeutta, Makuta Nui. Sinä et ymmärrä, mitä kaikkea minä tiedän ja mihin minä pystyn. Ja ennen kaikkea, sinä et ymmärrä mieltä.” ”Minä… tämä… ei.” ”Antaudu sen valtaan. Kuole.” Kirves kaivautui syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle ja katkoi suolistoa, silpoi sisäelimiä, valutti verta. Veri. Se kasteli koko maailman. Magenta tausta oli nyt punainen, vaan ei verenpunainen. Kirkkaanpunainen. Ja tähdet olivat nyt mustia. Silmiin sattui. Kontrasti tappoi hänen silmänsä. Hän ei enää nähnyt, hän kykeni ainoastaan kuulemaan ja tuntemaan kivun.
”Ssssinä et ole tehnyt mitään!” Manu karjui, vaikka hänen äänensä kuului kirveestä – ei, vaan sittenkin muurahaisista. Niistä, jotka kasvoivat purppuraisina sinisestä maasta. ”Sinä et ole tehnyt mitään, tämä kaikki on illuusiota!” ”Onko?” kuului Abzumon myhäilevä ääni. Maa tärisi. ”Onko tosiaan?” Manu avasi silmänsä. Hän makasi kivimurskan keskellä, ja veri oli värjännyt koko sen kuopan, jossa hän makasi. Hänen melkein koko ruumiinsa oli haljennut keskeltä kahtia, ja hänen silmiinsä oli työntynyt sisään kuusi pitkää, lasista neulaa, kolme kumpaiseenkin silmään. Hänen kanohinsa silmäaukot vuotivat vuolaasti, melkein yhtä vuolaasti kuin vartalon halkaisseen kirveen aiheuttama haava.
”Sinä kuolet tänne. Yksin. Hylättynä. Heti, kun olet nähnyt Summerganonin kuolevan”, Manu kuuli Abzumon äänen sanovan – tai ajatukset päässään. Hänen kuulonsa oli kyseenalaisessa kunnossa juuri nyt, samoin näkö. Abzumo pystyisi tuottamaan Sugan kuoleman hänen päässään, mitä väliä sillä enää oli?
Suga katseli Abzumoa järkyttyneenä. Tämä vain seisoi virnuillen paikallaan, kun Manu makasi kuopassa. Edes käsi ei liikkunut. Sugan ongelma ei ollut kadonnut minnekään. Hänen kätensä oli yhä kivessä ja kivi kädessä. Seinä oli vanginnut hänet auttamattomasti. Kammion muoto oli muuttunut erittäin paljon siitä, kun Abzumo oli astunut siihen ensimmäisen kerran. Se oli nyt melko muodoton ja täynnä makutan muotoisia reikiä. Yksikään pilari ei ollut pystyssä, ja valaistus puuttui. Toinen puoli huonetta, joka oli ollut erillinen kammionsa, oli lähes samassa kunnossa nyt. Ja koko huoneen ainoa valo tuli koko palatsin lävistäneistä iskuista syntyneistä rei’istä, joita oli vain muutama. Suga tunsi itsensä turhaksi katsoessaan sitä kaikkea. Hän ei voinut auttaa Manua, ei käydä Abzumon kimppuun eikä edes paeta.
Manu tutkiskeli silmiään. Hän ei tainnutkaan olla sokea, hän näki aivan hyvin avattuaan silmänsä, joskin verenpunainen verho oli peittänyt kaiken. Huoneessa ei enää ollut pimeä, vaan hyvinkin valoisa. Häntä häikäisi. Aistihavainnot valehtelevat, Manu muistutti. Niihin ei voi luottaa. Hän sulki silmänsä, kuunteli, kuinka muurahaiset lopettivat kasvunsa ja lakastuivat. Ne muuttuivat mustiksi, Manu kuuli sen. Hän kuuli, kuinka veren haju sai ne kuolemaan. Hänen verensä. Ja hän maistoi niiden pelon, kun ne kuolivat.
Maistoi pelon.
Maistoi…
Huulet koskettivat huulia.
Manu avasi silmänsä valoa nopeammin ja näki elämänsä karmeimman kuvaelman. Abzumo seisoi hänen luonaan yhä. Seisoi hänen luonaan ja suuteli häntä. Hän maistoi oman pelkonsa. Abzumon huulet koskettivat hänen omiaan, kieli tunkeutui sisään hänen suuhunsa. Se lipoi ympäriinsä, jätti jälkeensä vanan nestemäistä ainetta. Se oli hänen omaa vertaan. Tämä ei ole todellista. Tämä ei ole. Mene pois. Jätä minut kuolemaan. Senkin sairas kaksimielinen turhamainen itsekeskeinen paskiainen. Kuole, mikset sinä jo kuole. Jos et kuole, anna minun kuolla. En anna sinulle sitä nautintoa, aivan vielä… Tapa minut! Ei, sinä katsot, kuinka Summerganon kuolee.
Manu ei enää avannut silmiään. Hän ei avannut korviaan. Ei nenäänsä, ei suutaan. Hän rypistyi kasaan, yritti vetäytyä itseensä. Mutta hänen mielensä ei ollut enää turvallinen paikka. Kaikki hänen salaiset ajatuksensa, kaikki hänen suunnitelmansa, kaikki oli nähtävissä. Luettavissa, kuin avointa kirjaa.
Kirjaa. Lehteä. Kirjettä. Romaania, novellia. Runoa. Näytelmää. Aivan, Manun pää järkeili. Tämä on näytelmä. Minä olen tämän näytelmän tähtinäyttelijä. Väärin meni taas, sanoi nautiskeleva sadisti. Ääni riipi Manun aivot veriseksi mössöksi ja muutti hänen kämmenensä paperiksi. Sinä avaat silmäsi nyt ja katsot. Manu avasi silmänsä ja katsoi. Hän katsoi, kuinka Abzumo piteli hänen edessään Summerganonia. Toa ei katsonut häntä vaan päinvastoin yritti välttää katsetta. Oliko tämä nähnyt kaiken? Kaiken, mitä oli tapahtunut? Kaikki ajatukset? Kaikki salaisuudet? Kaiken?
Abzumo nuolaisi huultaan. Pelko. Jumala hymyili hänelle. Se hymyili. ”Ehkä minä jätän teidät kahden”, se sanoi ja paiskasi Summerganonin Manun viereen. ”Te kuolette sittenkin yhdessä. Sinä ja hän. Te.” Maailmaan alkoi palautua järki. Melkein. Maailma alkoi olla yhtenäinen. Melkein. Värioksennus poistui. Se poistui rakennuksesta. Ja jäljellä oli pelkkä pelko.
Pelko ei poistunut. Se oli hänessä, osa häntä.
Abzumo käveli ulos palatsista kohti Arkkienkeliä. Hän kääntyi vielä kerran kohti palatsia ja kohotti kätensä. ”Tätä palatsia ei enää ole!” hän karjaisi. Maa vavahteli, kun palatsin ulkoiset kerrokset alkoivat kuoriutua pois samaan aikaan, kun sisäosat sortuivat itseensä. Abzumo katseli virne kasvoillaan sortuvaa komeutta, kivensirpaleet lensivät alas kaupunkiin, isoja järkäleitä lensi myös. Vihreää jadekiveä pirstoutui joka suuntaan, missä katot halkeilivat ja romahtivat alas. Abzumon silmäkulmaa nyki. Hän alkoi nauraa. Hän nauroi ja tarttui päähänsä, tarttui päähänsä naurun muuttuessa kirkunaksi. Hän polvistui, polvistui ja yritti hillitä itsensä, hän hillitsi äänensä, kyllä, äänensä. ”Tämä…” hän yskäisi. ”Tämä ei ole mitään.” Hän nousi puolittain ja jäi toisen polvensa varaan. ”Tämä ei ole mitään”, hän toisti. Pari mustaa insinööriä saapui auttamaan hänet pystyyn. ”Ei mitään.”
Jadekiven palasia alkoi sataa heidän niskaansa. ”Poistumme”, Abzumo henkäisi ja ravisti insinöörit kannoiltaan. ”Minä osaan kävellä aivan itse!” Kolmikko nousi Arkkienkelin luokse. Abzumo loi viimeisen vilkaisun palatsiin olkansa takaa. Ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhistuneeseen irvistykseen. Sitten hetki oli poissa. Virne palasi. Minä… olen jumala. Hänen takanaan temppeli räjähti ja valtava sienipilvi nousi taivaalle.
Summerganon oli saanut raahattua Makuta Nuin lähemmäs ovea, mutta hänen voimansa olivat loppuneet jo ajat sitten. Hän henkäili ja pinnisteli, muttei päässyt yhtään pidemmälle. Manu avasi silmänsä ja katsoi tätä merkillisesti. ”Suga. Juokse. Mene.” ”En lähde ilman sinua”, toa varoitti ja jatkoi ponnisteluaan. ”Typerys”, Manu huokaisi. ”Mutta niinhän kaikki ovat.” Suga katsoi häntä uhmakkaasti. ”Sinä et pysty tähän, Summerganon”, Manu sanoi vapisevalla äänellä ja työnsi kädellään Sugan kädet pois. Alhaalla olevasta kuopasta, jossa Manu oli maannut, makutan senhetkiseen sijaintiin, toisin sanoen ovelle, johtava verivana oli Manun koko ruumiin levyinen. ”Pyydän yhtä palvelusta”, Manu sai sanottua. Hän ponnisteli jaloilleen, mikä vei energiaa, jota hänellä ei ollut. Mistä se siis tuli? Hän oli kaatua, mutta Suga auttoi hänet käytävään. Käytävään päästyään Manu tyrkkäsi Sugan hieman kauemmas itsestään. ”Summerganon”, hän julisti. ”Ota naamioni ja vie se Klaaniin.” ”Ei”, Suga sanoi hiljaa ja risti kätensä. ”Minä en lähde, ennen kuin saan sinut mukaani.” Manu hymyili. ”Teemme tämän vaikeamman kautta.” ”Niin.” ”Ja sinä et tiedä, mikä vaikeampi reittimme on.” Suga kohotti kulmaansa. Manu poisti naamionsa ja paiskasi sen kohti Sugaa, joka joutui lähes hyppäämään saadakseen sen kiinni. Manu vajosi polvilleen, ja Suga huudahti hätäisenä. Käytävä alkoi romahtaa heidän niskaansa entistä pahemmin. Seinät olivat jo täynnä halkeamia, ja katosta romahti suuria palasia irti. ”Summerganon”, Manu lausui jälleen Toan nimen. ”Minulla on sinulle toinenkin pyyntö.” ”Mitä? Mitä sinä yrität, Manu?” Suga tivasi. Manun kasvoille leviävä virne muuttui yliluonnollisen järjettömäksi, suorastaan pelottavaksi. Sugan katse kohdistui liikkuvaan raajaan, Manun käteen, joka piteni kohti häntä, tuli voimakkaasti ja nopeasti häntä kohti, lävisti hänen vatsansa, ennen kuin hän ehti edes huomata. Verta purskahti lattialle. ”M-m-manu”, Suga ähkäisi ja vajosi itsekin polvilleen. Manu hymyili edelleen ja sulki silmänsä. ”Oletko sinä, Suga, ikinä ajatellut kuolemaa?” Toa ei kyennyt vastaamaan makutan kysymykseen vaan pinnisteli pysyäkseen tajuissaan. Manun käden kohdalla alkoi liikkua mustia lonkeroita, jotka hivelivät toan ruumista. ”Minä en ole, Summerganon. Minä en todellisuudessa ikinä ajatellut.”
Flygel, tuo valkomusta Zyglak käyskenteli metsässä aivan oman kotiluolansa edustalla. Laskevan auringon valo värjäsi Ämkoo-vuoren rinnettä kauniin kellertäväksi, osa puista oli sitä jo luonnostaan. Oli tulossa syksy ja Flygel keräsi talvivarastoja luoliinsa. Luolat, joista oli tullut hänen kotinsa olivat huokoista kiviainesta jota oli helppo kaivertaa ja kaivaa kivityökaluilla joita hän oli itse veistänyt. Pienillä insinöörintaidoillaan hän oli myös rakentanut alkeellisen kiviuunin ravinnon lämmittämiseen ja metallien sulattamiseen.
Flygelistä, tuosta tiedemiesotuksesta, oli tullut eräjorma. Elämä ilman sivistystä ja muita hänen lajinsa edustajia oli perin yksinäistä, mutta samalla rauhoittavaa. Elämään oli tullut taas pientä seikkailua kun pääsi tappelemaan luolien mörköjen kanssa, kuten limapallojen ja isojen hämähäkkien kanssa. Nyt Flygelillä oli myös aikaa tehdä tutkimuksia Bio-Klaanin saaren eläimistöstä ja asukkaista. Yksi zyglakin päämääristä oli myös kartoittaa alueen mineraalipitoisuudet siltä varalta että ne voisivat osoittautua hyödyksi hänelle itselleen ja muille hänen mahdollisille liittolaisilleen jos sille tielle mentäisiin.
Tosin tällä konkreettisella tiellä ei näkynyt mitään niin väkivaltaista: Pieni polku metsän siimeksessä oli reunattu ruskeilla sienillä ja niitä syövillä hyönteisillä. Ainoa muu merkki Raheista oli kivenheiton päässä aluskasvillisuuden joukosta erottuva vaatimaton linnunpesä. Zyglak painoi sijainnin mieleensä mahdollisia tulevia ravinnonhankitareissuja varten. Hänellä oli tehokas mieli, ja yksi sitä viimeaikoina askerruttaneista asioista oli rinnakkaismaailmojen luonne. Hän oli vieläkin vähän pyörällä päästään siitä paljastuksesta että kaikki teot tekevät rinnakkaismaailman joka on hiukan erilainen kuin lähtökohta ennen päätöstä. Flygelin mielessä pyöri mitä erilaisimpia visioita siitä minkälaisia vaihtoehtoiset Flygelit olivat. Ja olivatko ne edes hänen kaltaisiaan? Ja mitä valinta tarkoitti? Oliko hän saanut valita osaansa tässä konfliktissa?
Juuri kun tiedemiehen mieli oli sukeltamassa syvemmälle vapaan tahdon saloihin, valloitti hänen päänsä ajatus illan lähestymisestä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti ja potilas vaati hoitoa. Flygelillä oli viime päivinä ollut kova kiire ja paljon töitä käsissään. Kaikista askareista kenties eniten aikaa oli vienyt viestin saaminen Zyglakien luo. Toisin kuin Nazorakit, meriliskot uskoivat yksilöllisyyteen. Siinä oli kuitenkin ongelmallisuutensa, sillä yhteen tiettyyn henkilöön oli aina vaikeampaa ottaa yhteys kuin lukemattomien torakoiden parveen. Varsinkin, jos viesti oli arkaluontoinen.
Mutta nyt Flygel ei voinut muuta kuin toivoa parasta. Hän toivoi viestin kulkeneen oikeiden Zyglakien käsiin ja sitä kautta määränpäähänsä. Potilaan tapaus saattaisi väärissä käsissä aiheuttaa epätoivottua liikehdintää, oikeissa taas se olisi pieni välähdys paremmasta. Mutta välähdys tai ei, toistaiseksi Flygel saattoi vain pitää potilastaan hengissä, edes herättäminen ei tullut vielä kysymykseen. Lisko suuntasi kulkunsa kohti kotiluolaansa tultuaan siihen lopputulokseen, että ruokaa oli riittävästi heille molemmille, ja oli muutamassa minuutissa perillä.
Luolan suu oli suuren lehtipuun takana, niin että sattumanvarainen kulkija sitä tuskin huomaisi. Zyglak kumartui paksujen oksien alitse ja astui luolaan.Tuttu näky odotti häntä: Kiviuunin tapaisessa oli tuli päällä, tosin toistaiseksi lähinnä valaisemassa, huonekaluina toimivat puunkappaleet olivat paikoillaan ja Guechex makasi tajuttomana havuvuoteella.
[spoil]Kiittäkää Uuta, varmaan yli puolet on hänen tekelettään. Omalta osaltani tämä on vähän tällainen pakollinen juonenkuljetuspätkä, olen pahoillani siitä.[/spoil]
”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita. ”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.” Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta. ”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.” Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta. ”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”
Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa. ”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?” ”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti. ”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?” ”No, eivät?” ”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.” ”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.” ”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.” ”Mainiota, herra.” Näyttöruutu pimeni.
Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan. ”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.” Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä. ”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”
Daxian selliosasto
Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.
Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti. ”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.
Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa. ”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin. ”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti. ”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.
Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa. ”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.” Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli. Manu soi itselleen hymyntapaisen. ”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis. ”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.
Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa. ”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti. ”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi. ”Mitä, en kuule.” ”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä. ”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan. ”Maista siis omaa lääkettäsi.”
Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään. ”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi. ”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos. ”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.” ”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”
Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin. ”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!” Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan. ”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä. ”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.” ”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.” Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.
”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.” Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr. ”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.
Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä. Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.
Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen. ”Heikko mieli, helppo homma.” Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti: ”Hei sinä siellä!” ”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!” ”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?” ”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!” Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle. ”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.” ”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti. ”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.” ”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.” ”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.” Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.
Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven. Jotain muuta, mutta mitä? Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.
Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi: ”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.” Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.
Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään. ”Älä liiku.” Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella. ”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!” Stereotyyppistä. Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.
”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään. Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti. ”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi. Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.
Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata. Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit. ”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.
Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen: ”Lähettäkää syväläisiä.”
[spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]
Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.
Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.
Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?
Se on muistojen voima.
Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.
Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?
Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.
Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?
Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.
Tuo minulle Matoro.
Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.
Palvele Mielen Isää.
”Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.
Tee se.
Oli koittanut aika täyttää tehtävä.
Nimetön saari
Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!
Joueran piilopaikka
Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.
JOUERA KUOLE JO MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI
Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento. Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.
Meri
Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.
Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.
Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.
Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.
Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.
Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.
Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.
[spoiler=Keksit ja muut jännät jutut] Eli kiitoksia: – Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku – Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti – Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]