Paluu soikean kokouspöydän ympärille oli kirvoittanut Xenille tympeitä muistoja muutamien päivien takaa. Ensi töikseen vahki oli saanut nostaa itse ympäri kääntämänsä tason takaisin paikalleen. Jo hetken aikaa huoneessa yksin istuneella ionisoturilla oli päivän hektisyyksien jälkeen ollut liikaakin aikaa omien ajatuksiensa parissa.
Xen yritti saada mietteensä byrokraattisesta vääntämisestä maallisempiin asioihin seurakseen parhaillaan saapuvaa toa-kolmikkoa odotellessaan. Vahki olikin saada hyvät naurut tajutessaan viimein, kuka huoneen takaseinän maan toa -potrettien oikeanpuolimmaisin jäsen oli.
Samat hyvät naurut oli myös saada se kyseinen toa, joka astui juuri sillä hetkellä huoneeseen. Nurukania tervehti Xenin lisäksi metrin mittainen maalaus hänen omasta naamastaan.
“Aika komea maan toa tuossa kuvassa. Hetkinen, nyt muistan. Sehän olen minä!” Nurukan naurahti.
“Hauska mies, hauska mies”, Mexxi hörähti ja pusertui oviaukkoon pysähtyneen vanhan kenraalin ohi huoneeseen ja rojahti niine hyvineen tuolille Xenin viereen. Lierihattu valahti tulen toan niskaan ja Meksi-korolaiset kane-ranratsastussaappaat kilahtivat kannuksineen pöydälle.
Nurukan ihmetteli hiukan tätä jalat pöydälle menoa, mutta ei sanonut asiaan mitään. Mexxi sai tehdä mitä halusi olivat jalat sitten käytöstapojen vastaisesti pöydällä tai eivät. Käden entinen kenraali pyrki vain hymyilemään toan naurettaville saappaille.
Xen vaihtoi katseitaan kahden toan välillä, joita tämä näki ensimmäistä kertaa sitten aamuisen hätäkokouksen. Naho oli mitä ilmeisimmin jäänyt suustaan kiinni Lhikanin kanssa, joka oli hetki sitten käynyt kääntymässä reportterien täyttämällä Käden “etuovella”.
Termi “etuovi” oli edelleen hyvin kyseenalainen.
“Oliko ongelmia? Po:ssa ainakin kuulosti olevan aika ruuhkaisaa?”, Xen tiedusteli pysäyttäen katseensa lopulta Nurukaniin.
“Näille kynsille tuli vaihteeksi käyttöä. Ei se erityisen kivaa ollut, mutta olipahan vaihtelua viskin juomiseen”, Nurukan kertoi. Hän ei olisi saanut, mutta pieni hymynpoikanen hänen naamallaan käväisi. Olihan se tuntunut mukavalta kun oli saanut hiukan liikuntaa.
Mexxi lähinnä tuhahteli, “Minä sain käsiini lähinnä aavekaupungin. Ei vahkin vahkia ja kahvilatkin olivat kiinni. Joko se ulkonaliikkumiskielto kohta puretaan? En ole saanut syödäkseni koko päivänä.”
Xen kohautti olkiaan. Hänen ajatuksensa olivat harhailleet aivan väärissä paikoissa silloin, kun Naho oli selittänyt kaupungin järjestelyistä.
Hetken hiljaisuuden vallitessa kolmikon katseet hakeutuivat yhdessä potrettiseinälle, jossa yhä paksun pölyn peittämä vasemmanpuoleisin maalaus ja sen kasvot olivat hämärän peitossa. Lopulta porukasta pitkänaamaisin oli se, joka jaksoi nostaa metallisen takamuksensa penkistä. Xen riuhtaisi potretin seinältä, heitti sen pöydälle ja puhalsi enimmät tomut sen päältä. Ja kerrankin kävi niin, että jokainen Ficuksen kasvoja tuijottanut tunnisti ne. Vaikkakin kaikki hyvin eri tavalla.
Xenille ne olivat vain kasvot kaukaa menneisyydestä. Muisto toasta, joka ei liikoja itsestään ulos antanut.
Mexxi muisti ne toisesta Coliseumin taistelusta, jossa Metru Nuin miltei viimeiseksi jäänyt puolustus kutsui jokaisen kynnelle kykenevän aseisiin.
Nurukan taas ei muistanut paljoa kollegastaan. Hän kyllä tiedosti heidän yhteisen menneisyytensä ja tämän olleen yksi Kolmesta. Viimeisimpien tietojen mukaan Ficus-niminen henkilö oli kuollut ja korvautunut Purifieriksi kutsutulla… asialla.
Erinäisten petturuuksien löyhkä oli kuvan yllä kuitenkin vahva, eikä kolmikosta kukaan edes halunnut arvailla, miksei tukikohdan alakerroksista huolta pitäneet vahkit koskaan tomuttaneet juuri tätä potrettia. Kenties se oli vain ollut käytännön pila siltä, joka oli vahkien käskyihin viimeisenä koskenut vuosia sitten. Nyt kuvan kohtaloksi jäi kuitenkin hautautua esinekasan alle, kun ryhmän viimeinen odotettu jäsen, hunakasvoinen veden toa viimein marssi sisään ja kaatoi nahkaisesta nyssykästään ison kasan erinäisiä laitteita toveriensa nähtäville.
“Siinä kaikille rannepaikantimet, lisäpalikat kämmenmikroihinne Mangaiverkkoa varten ja passit, joilla pääsette käytännössä jokaisesta ovesta tällä saarella. Ottakaa talteen, älkääkä hävittäkö!”
“No terve vain sinullekin, auringonpaiste”, Mexxi naljaili siskonsa hätäisestä sisääntulosta tutkien samalla mielenkiinnolla Coliseumin siluetilla merkittyä passia. Nurukan tuskaili kämmenmikrottomana sirun kanssa. Xen ei edes tarvinnut omaansa. Hän oli saanut laitteensa verkkoon jo aikaa sitten kyseenalaisemmin keinoin.
Lopulta Naho päätti hengähtää hetken ja istui neljänneksi pöytään. Muiden läsnäolijoiden katseet olivat odottavat. Kaikki tiesivät, että Lhikan oli tuonut käynnillään tietoja Dumen ja neuvoston viimeisimmistä päätöksistä.
“Noh?”, Xen tivasi malttamattomana. Veden toa huokaisi syvään. Tilanne tuntui olevan juuri niin paha, kuin ryhmä oli pelännytkin.
“Neuvosto harkitsee vakavissaan kaupungin sulkemista.”
“Ymmärrän kyllä tilanteen olevan vakava, mutten ajatellut sen olevan näin vakava. Ei saarikaupunkia voi vain eristää muusta maailmasta!” Nurukan reagoi tuohtuneesti.
Mexxi ei enää edes jaksanut olla yllättynyt “typerän politiikan typerästi typerryttämästä typeryydestä”. Xen jakoi Nurukanin reaktion. Koko ionisoturin elinajan maailmalle mahdollisuuksia tarjonnut kaupunkisaari oli vakavissaan tuhoamassa oman identiteettinsä itsesuojelun nimissä.
“Älkää katsoko minua noin. Te tiedätte, että se on vaihtoehto, jota on harkittava vakavasti. Meidän tiederyhmällämme ei ole pienintäkään havaintoa siitä, mitä vahkeille tapahtuu ja teillä Mavrah lähinnä vaahtoaa bohrokeista, joista emme tiedä piru vie mitään. Tällä menolla menee kuukausia, ennen kuin uskallamme päästää vahkeja takaisin vartioon ja asia on todella näin, on löydettävä joku tapa estää Varjottua vain kävelemästä sisään.”
“Pitääkö meidän ottaa vahkien paikka kaupungin poliiseina?” Nurukan ehdotti.
“Dume suorastaan vaatii sitä”, Naho vahvisti, “Luotto liskopäihin ei tällä hetkellä syystäkään ole kovin vahva, mutta neuvosto on vahvasti sitä mieltä, että niin kauan, kun autatte kaupungin puolustamisessa, on tärkeää, että vahvistatte Mangaita kaikella voimallanne.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. Tämän verran hänkin oli osannut jo odottaa.
“Lienee silti parempi, että pidämme tänne meidän varastoihin suljetut vahkit poissa linjoilta niin kauan, kunnes ymmärrämme paremmin Biancaa. Löysikö Lhikan aiheesta mitään? Kai teidän arkistoista jotain löytyi?”
Siihen veden toa vain pudisteli päätään. Mexxin kannukset kilahtelivat kiusallisesti Ficuksen muotokuvaa vasten.
“Noh, mitäs sitten? Mavrah pidetään kiinni penkissä niin kauan, että tuloksia tulee?”, tulen toa pohti. Xen kohautti olkiaan samalla, kun Naho valui väsyneenä penkkinsä selkänojaa pitkin.
“Lhikan ja Ta-Metrun vartio lupasivat hoitaa tämän illan kierrokset. Suosittelen, että käytämme tämän illan tehokkaaseen lepäämiseen. Huomispäivästä lähtien vuorottelemme kaikki osastojen johdoissa eri kaupunginosissa.”
Asia oli kaikille selvä. Niin selvä, ettei kukaan estänyt yhtä Delevan kimpussa hääränneistä hoitajamatoraneista, joka oli varoen saapunut kokoushuoneen ovelle pyytämään jotakuta mukaansa.
“T-tuota. Se toimittajasuma tuolla ulkona lähti vähän harvenemaan, mutta nyt siellä on tulen toa jonkun tyypin kanssa. Väittää tuntevansa Mustalumen ja haluaa kiireellisesti sisään.”
Naho ja Xen vilkaisivat välittömästi toisiaan. Sen täytyi olla kuulusteluissa useasti esille noussut pahamaineinen merirosvo, “Tulen Seppä”.
“No tämä tästä vielä puuttui”, Mexxi ärjähti. Xen oli reippaimpana noussut jo pystyyn.
“Kuka lähtee mukaan?”
“Ai toa Kapura haluaa tulla tänne?” Nurukan tokaisi. Oli toisaalta ihan kiva nähdä tuttuja naamoja, mutta puheet merirosvosta tuntuivat liioitetuilta. Eipä se tyyppi paljoa sepältäkään vaikuttanut, niin hintelä se oli.
Ja kuten hetken kuluttua selviäisi, juuri sopivan hintelä ryömimään siitä marginaalisesta “etuovesta”, jonka korviketta Nurukan ei yhäkään ollut ehtinyt järjestämään.
Naho naputteli vastaanottopöydän metallista pintaa kärsimättömänä. Tavallaan hän oli ainoastaan helpottunut siitä, että kaikki henkiinjääneet osalliset edellisen päivän tapahtumista osoittivat näinkin estotonta yhteistyökykyisyyttä. Toisaalta hän kuitenkin myös huolehti siitä, miten suuri toaklunssi Mustan Käden katon alle oli kasautumassa. Kyllä toalla teoriassa riitti luottoa kollegoihinsa, mutta se vähä mitä hän tiesi välisaarten soturien motivaatioista laittoi vähemmänkin vainoharhaisen epäileväiseksi.
Nurukan istui vastikään jalkeille päässeen plasmaystävänsä kanssa samaisen tilan jonottamiseen alunperin tarkoitetuilla penkeillä. Isokokoiselle duolle koomisen pienet istuimet natisivat erityisesti Delevan “tuoreen” KAL-teräksen alla. Jopa kristallitutkija oli saapunut aulaan odottamaan uusia saapujia. Eipä kompleksissa sillä hetkellä paljoa muutakaan tapahtunut.
Sivummalle johtavien käytävien suulla laiskasti norkoileva Mexxi ei ollut aivan liikaa innostunut aulan odottavasta tunnelmasta. Lisää hänelle täysin tuntemattomia tyyppejä oli pulpahtamassa heidän keskuuteensa. Eikä tulen toa tutustunut mielellään kehenkään tyhjällä vatsalla.
Deleva nousi ylös tuoliltaan. Hän ei ollut vielä tottunut vartalonsa raskauteen tai uusiin mittasuhteisiinsa. Tuntui kuin uudet käsi ja jalka olisivat olleet epäsopivat vanhojen zombiraajojen kanssa. Punanaamaisella hopearitarilla oli myös vaikeuksia tottua siihen, että häntä itseään oli vieläkin vähemmän jäljellä kuin ennen. Unessaan soturi oli kyseenalaistanut oman olemuksensa ja sen mitä hänestä oli enää jäljellä.
Nurukanin olemassaolo hänen seurassaan oli sentään piristävää. Wanha kenraali oli vahtinut konesoturia tämän nukkuessa ja nähdessä outoa unta Mustan Käden haudatusta armeijasta. Uni oli ollut todentuntuinen, mutta se oli silti uni. Ei hän olisi mikään Hopeinen prinssi, valittu. Hän halusi vain selvitä ja tehdä maailmasta hiukan paremman paikan elää, olla Toa-soturi, sankari.
Nämä Mexxit sun muut olivat konesoturille vielä vähän outoja tuttavuuksia. Nahonkin tämä muisti lähinnä typeristä sarjakuvista. Toa Mangai samassa tilassa oli kuitenkin kunnioitettavaa ja samalla kiehtovaa. Oikeiden legendaaristen toien kanssa työskentely ei ollut ihan jokapäiväistä hupia.
Konemies mietti yhä XMS Angoncen tapahtumia. Laiva oli noussut ilmaan niiden typerien mielikuvitussirujen avulla ja sitten siellä oli ollut niitä typeriä kromideja, jotka olisi pitänyt laittaa vartaaseen ja outoja varoitusvärein varustettuja hyönteisotuksia. Ja Umbra oli räjähtänyt täysin. Tai se ei ollut Umbra. Se oli jokin hänen sisällään. Jokin, jonka he luulivat voittaneensa, mutta joka oli herännyt Käden zombien, Nimdan ja Aft-Amanan seurauksena. Hyönteisasiat olivat vieneet tajuttoman toan mukanaan ja höyryn henki ei tohtinut edes ajatella mitä valon toalle tehtäisiin.
Ystäväni, Toa mietti kun hän katseli uutta kättään, joka oli hiukan lyhyempi toista. Olisi paljon opittavaa tästä metallikehosta, Kal-haarniskasta.
Ja silloin tunneleista keskellä aulan päätyseinää alkoi kuulumaan rymistelyä. Lukuisat katseet kääntyivät tuijottamaan neliskulmaista aukkoa metallissa. Lähetin vajaa viikko sitten aavaama marginaalinen kulkureitti sylkäisi ulos kolme kyyryssä kulkevaa hahmoa. Niistä ensimmäinen, punainen ja kanohillinen. oli Delevalle tuttu, muttei kauheammin ystävä. Tuttu kuitenkin. Ja roihujen rautialla oli toveri mukanaan.
”Päivää herrasväelle”, sanoi Kapura ja vilkuili ympärilleen. Ilmeisesti toa ei ollut osannut odottaa näin suurta vastaanottoa. Sen sijaan tämän mukana kävellyttä hopeista komauta kantavaa matorania ei väkijoukko näyttänyt haittaavan.
“Tulen toa!” Nurukan huusi iloisesti. “Kuka on tämä pikkuinen kaverisi?” syvyyksien kenraali jatkoi. Oli mukavaa nähdä tulen takoja hengissä ja kokonaisena. Kenraali tuskin olisi kestänyt nähdä toista puolikuollutta tuttuaan Mustassa Kädessä.
Deleva heilutti Kapuralle uudella kädellään. Hän ei edelleenkään ollut toan suurin fani, mutta Kapura oli kuitenkin ihan okei tyyppi, tosin aika etäinen ja outo. Toisaalta he olivat kaikki outoja ja kummallisia. Vähän matkaa kaksikon perässä Xenkin koikkeroi itsensä lopulta takaisin aulan puolelle. Vahki oli saatto-operaatiollaan kääntynytkin itse kertaalleen kiusallisesti väärään suuntaan.
”Sinua ei olekaan näkynyt”, Kapura sanoi Nurukanille. ”Muistaakseni minulla oli siitä joku hassu teoria. Olit oikeasti joku merkittävä henkilö Kädessä, ja ne halusivat eliminoida sinut!”
Nurukan oli sanomassa jotain, mutta tulen toa pudisti päätään ja jatkoi. ”Mutta olen tullut siihen tulokseen, että salaliittoteoriat ovat oikeastaan aika tyhmiä.”
“No jos totta puhutaan, olin ennen Käden kenraali, mutta kun sain tietää Kal-projektista Ficus ja Herra päättivät tyhjentää muistini ja heittää minut kanisterissa Pohjoismantereelle”, maakenraali vastasi.
”… aha.”
“Oli muuten hauskaa kun lukitsit minut ja Delevan sinne historiaosastolle. Tajusin siellä asioita ihan omasta takaa eikä minun tarvinnut turvautua mihinkään sinisiin hansikkaisiin!” Nurukan naurahti. Hän oli jo antanut tulen toalle anteeksi sen oudon kohtauksen. Delevallakin oli joskus outoja päähänpistoja. Miksei oudolla merikapteenillakin.
“Kuin yhtä suurta perhettä”, Xen lopulta myhäili ja hyppäsi istumaan vastaanottopöydälle Nahon seuraksi, “Ja Nahokin hillitsee itsensä, eikä lukitse uusia tulokkaita välittömästi kuulusteluhuoneeseen. Eihän?
Mangai murahti. Naisen huulien välistä pääsi jotain, jonka Xen kuuli niukin naukin “onsekuneisaatöitääntehdä…”
Katsettaan epäilyttävässä hobitissa pitänyt Mexxi havahtui taas uusiin askeleisiin takanaan. Ristiin rastiin kulkevat katseet löysivät taas yhteisen suunnan, kun käytävältä Meksi-Koron sheriffin takaa saapui kaksi hahmoa lisää. Enimpiä panssareitaan päältään harventanut Cody lampsi paikalle jään toa perässään. Nahon vastustuksesta huolimatta Xen oli halunnut Mustalumen paikalle.
Jään toa näytti väsyneeltä ja riutuneelta, eikä arpi hänen poskensa poikki varsinaisesti tehnyt hänestä yhtään sen edustavampaa. Hän asteli nopeasti ohi muiden, kohtaamaan takojan vihreät silmät.
”K-kapura”, hänen äänensä petti, kun heidän katseensa kohtasivat.
”Matoro”, tämä sanoi takaisin. ”Olen… hengissä. Niin näemmä sinäkin.” Keskustelijat tulivat kiusallisen tietoisiksi hiljaisuudesta, joka oli aulaan laskeutunut.
Mustalumi huokaisi ja yritti selvittää ajatustensa kaaoksesta, mitä haluaisi sanoa ensimmäisenä.
Mutta vastaus oli ilmiselvä.
Se oli aina ollut.
”A-anteeksi”, hän painoi katseensa alas. ”Anteeksi siitä… kaikesta.”
Kapura katsoi Matoroa pitkään. Arvioiden. Ja rikkoi hiljaisuuden huokaisemalla syvästi.
”Minä… minä haluaisin antaa sinulle anteeksi”, tulen toa sopersi. ”Minä haluaisin vain unohtaa kaiken. M-mutta… minä en ole varma, voinko vielä tehdä niin.
Olen pahoillani,, Matoro.”
Deleva katseli näiden kahden toan keskustelua. Hänestä oli hienoa nähdä Mustalumi elossa, mutta Jään toa näytti hajonneelta. Kaiken kadottaneelta. Särkyneeltä peililtä. He olivat kaikki elossa, mutta valon toan poissaolo oli vain ankeaa ja pilasi tunnelman.
Nurukan oli ensin ilahtunut nähdessään mielen soturin hengissä, mutta tullut toisiin aatoksiin nähdessään tämän täysin murtuneena Liekkien sepän kohdattuaan.
”… minä… minä ymmärrän”, Matoro vastasi hiljaa.
Ainakin ne kaikki sirpaleet olivat niiden sanojen myötä löytyneet. Se, saisiko niistä enää koskaan mitään eheää, vai hioutuisivatko ne valkoiseksi kristallihiekaksi, ei ollut toan näköpiirissä.
”Minä… minä vain tarvitsen aikaa”, Kapura sanoi hiljaa. ”Aikaa miettiä. Täällä… täällä on tapahtunut niin paljon.”
Sitten seppä kurotti johonkin panssareittensa kätköihin ja veti esiin kultaisen kellon, jonka he olivat Aft-Amanasta löytäneet.
”Pitäisitkö tätä jonkin aikaa, Matoro?” Kapura mutisi. ”Luulen… luulen, että niin on parempi. Selitän sen joskus.”
”Meillä taitaa olla muutenkin aika paljon selittämistä toisillemme”, jään sotilas vastasi ottaessaan varovaisesti kellon. Kellon Arupakin huoneesta Turmion porteilta. Nainen kellosta riippui Xenin kaulassa, kävi toan mielessä. Delta ei ollut jättänyt häntä täysin rauhaan, vaikka toa olikin yrittänyt piilottaa prinssin palaset, kadottaa kristallikuningattaren kappaleet.
“Matoro”, Nurukan viimein sanoi kun tulen ja jään toat olivat vaihtaneet kellon omistajaa. “On mukava nähdä sinut näinkin ehjänä. On mukavaa nähdä teitä kaikkia, vaikken tuota matorania tunnekaan”, maan toa kertoi. Hän hymyili, vaikka kaikki olikin kaaosta. Persoonia oli niin monta yhdessä tilassa. Niin monta tulisielua ja pilvilinnojen rakentajaa yhdessä aulassa.
Tosin valtaosan pilvilinnat olivat maassa, hajonneina kristallitomun ja epäonnistumisen aaveiden seassa.
”Ihan ensiksi voisin tiedustella, miten kaikille kävi XMS Angoncen törmäyksessä”, sanoi Kapura. ”En taida olla joukon informaatiokuningas.”
“Minä sain uudet raajat ja lelut itselleni”, Deleva sanoi sarkastisesti. Hän ei vieläkään pitänyt itsestään. Hän oli kone, ei Toa. Masiina, ei sankari. Tuntui kuin hänen sydämensä lepäsi jossain muussa, ei tämän Frankenrakkin hirviö -ruumiin sopukoissa.
“Umbra on poissa. Nelikätiset mekolliset robottihirvitykset veivät hänet”, Deleva lisäsi. Hän vielä selvittäisi majakan katoamisen jotenkin. Korpikas valon toa oli varmasti hengissä jossain, mutta missä? Sitä hän, eikä kukaan muu tiennyt. Valo oli poissa maailmasta. Ja sen täytti pimeys.
”Toivotaan, että hän vielä löytyy. Angienin taidan nähdä tuolla”, sanoi Kapura. ”Entä se mielen toa? Täytyy myöntää, etten tuntenut, mutta näytti etäisesti tutulta.”
“Ritarikunnan agentti on kuollut”, konemies vastasi. Muistelo tuntui pahalta. Delevan teki mieli oksentaa, mutta hän päätti pidätellä toimitusta. Toisaalta tämä muistutti häntä hänen ruuansulatuselimistönsä olemassaolosta.
”Olin aika varma, että sinua ei näkyisi enää sen pudotuksen jäljiltä”, Angien, mahdollisimman huomaamattomana nurkassa istuskellut, vastasi lievä yllättyneisyys äänessään.
”Iltaa”, Kapura tervehti. ”Samaa olisin voinut sanoa sinusta. Kunnia pelastamisestani täytyy kuitenkin myöntää… tälle sankarilliselle ko-matoranille.”
“Epäilyttävä kaveri”, Deleva mutisi ääneen. Onneksi hänen puheensa ei ollut muuttunut miksikään robottimaiseksi. Se olisi tuntunut liian stereotyyppiseltä. “Ei. Kapura ei ole epäilyttävä. Tai no onhan se. Puolet tästä porukasta on epäilyttäviä salattuine menneisyyksineen. Tarkoitin kyllä tuota kristallitornien nuuskijaa”.
”Kuulenko minua kohti osoitettuja epäilyksiä?” tiedusteli komaukasvo ja astui eteenpäin hymyillen. ”Pahoittelen, jos toivoit paljastavasti jonkinlaisen salaliiton. Onnettomuus oli varmasti vaikea kokemus. Todellisuudessa olen vain yksinkertainen ko-matoran, ja Cevan on nimeni. Minä vain satuin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”
Cevan, Deleva mietti. Ihan kuin jossain Keltionin kirjassa, josta oli tehty sarjakuvasovitus. Cevan Mallister, Valon ja Varjon tanssin yksi pelaajista, mokoma kiero konna.
”Kuulostaa siltä, ettei mennyt ihan niin kuin siinä viehättävässä osassa Ga-Metrua, jossa juuri kävin”, Kapura huokaisi. ”Tapasin tohtorin, Deleva. Hän on kunnossa.”
“Cehaya? Vein hänet pois Aft-Amanasta. Kannoin hänet tuskaisasti vahkien huomaan”, konemies vastasi.
”Kuulin sen”, Kapura vastasi ja hymyili hieman. ”Kiitos. Minä… minä pelkäsin aluksi, etteivät kromidit pitäisi osaansa sopimuksesta.”
Deleva ei muistanut mitään lonkeromiehistä. Hän muisti vain kokemansa kredipselleenikauheudet. Metorakkin, Varjotun, kaikki ne. Hänen sykkeensä nousi hieman.
Siinä missä Cody oli käyttänyt toain keskustelun ajat haarniskalevyjensä tarkistamiseen, oli Xen jopa yrittänyt saada jotain ymmärrystä ympärillään vallitsevasta saippuasarjasta. Vahkin keskittyminen kuitenkin vaikeutui koko ajan. Viimeisien minuuttien ajan heidän yläpuoleltaan oli kuulunut merkillistä metallin natinaa. Aulan kattoa jo hetken tuijotellut Xen sai seurakseen Nahon, joka oli alkanut ihmettelemään samaa. Muut olivat aivan liian uppoutuneina keskusteluun huomatakseen mitään outoa.
Ja sitten Elda vahkin veressä haistoi uuden tulokkaan. Keskustelu pysähtyi, kun ionisoturi pomppasi hätääntyneenä pystyyn kädet nyrkkeihin puristettuna. Xenin katse seurasi uutta tulokasta ne sekunnit, kun tältä kesti siirtyä jonnekin aulan sivustan toiselle puolelle. Cody huomasi ensimmäisenä railon, joka oli ilmestynyt metrejä paksuun rautaiseen seinään. Se ei kuitenkaan pysytellyt pelkkänä railona kauaa.
Teräs rääkyi tuhannen kidutetun sielun voimalla, kun kerroksen ovi ja sitä ympäröivät seinät alkoivat syödä itseään, puristua, revetä. Kaikki he havahtuivat – he tunsivat metallisissa rangoissaan magneettikentän, joka tukikohtaa pahoinpiteli. Jotkut Mustan Käden toimintavalmiimmassa kunnossa olleet vetivät aseet esiin. Keskustelutuokiota pitäneet toat syöksyivät kirkuvan oven luota sivuun juuri ennen kuin se hajosi muun metalliromun kanssa tuhansiksi metallisiimoiksi, jotka putoilivat lattialle.
Tulija oli toa mustassa haarniskassa kuluneen keltainen olkaviitta hartiallaan. Viitanvärisissä silmissä hänen mirussaan paloi päättäväinen katse, jonka voimalla tukikohdan rauta-aines oli syösty pois tieltä. Liilat kivet hänen hansikkaissaan hohtivat kirkkaina.
Varjotun palkkamurhaaja rikkoi hiljaisuuden huudollaan: ”Missä on-”
“MEILLÄ ON ETUOVI!”, ionisoturi jatkoi, remonttireiskan hänen sisällään sytyttyä. “Oli jo aikakin! Kiitos, muukalainen!”
Halawe laittoi kätensä naamalleen. Sisääntulo oli pilattu.
Käden väen olisi ehkä kuulunut olla huolissaan synkästä tuoreesta ilmestyksestä, mutta Codykaan ei tyytynyt vetämään asettaan. Tilassa oli jo valmiiksi tiimin verran toia ja loputtomat määrät tulivoimaa kenen tahansa varalle. Jopa Naho alkoi reagoimaan käänteisiin pelkällä turhautumisella.
Tilan toinen odinalainen hihkaisi innoissaan ja syöksyi ohi edelleen järkyttyneiden toien ohi. Rautakala hyppäsi magnetismin toan kaulaan ja puristi tätä tiukasti.
”Missä destralissa sinä olit?” hän mutisi toan hartiaan. ”Viime päivät ovat olleet aika kamalia.”
“Olin matkalla luoksesi, safiiri”, Hammasratas vastasi.
Angien irroitti toasta ja vilkaisi outoa väkeä takanaan.
”Meillä on täällä vähän selviteltävää. Eihän Varjottu tiedä että… että tulit tänne?”
“Ei, ainakaan toivottavasti. Tosin jos joku näistä on sen tripodin vakooja niin sitten”
Veden Mangai oli jo lähellä vain lähteä kävelemään sekavuuden keskellä, mutta maaginen v-alkuinen nimi sai Nahon pysymään tiukasti paikallaan.
“Lisää Varjotun väkeä? Mikä piru teitä oikein riivaa? Ette te voi vain kävellä kaupunkiimme sen jälkeen, mitä eilen tapahtui. Sinulla on parempi olla todella hyvät perustelut tänne tunkeutumiseen!”
”No itse asiassa eilinen-” tiedehai oli näpäyttämässä takaisin, kunnes tajusi, ettei hänellä ollut erityisen paljoa varaa puhua. ”Mutta! Minä pyysin häntä eilen tulemaan tänne, kun luulin vielä, että- niin. Ennen kuin asiat meni vähän rikki.”
Naho huokaisin syvään. Jopa Xen alkoi olla hiljalleen kyllästynyt väenpaljouden spontaaniin kasautumiseen.
“Mitä vesiystävämme tässä siis yrittää sanoa”, Cody lopulta puuttui keskusteluun, “Niin tervetuloa Mustaan Käteen. Varo jokaista liikettäsi ja valmistaudu loputtomaan kuulustelutulvaan, sillä me aiomme osoittaa sinua koko ajan salaa jollain aseella. Ja suo anteeksi, että emme käyneet heti kimppuusi. Täällä ollaan vähän uupuneita, että jos hoidetaan velvollisuudet huomenna, kun olemme kaikki virkeitä?”
Musta miru tuijotti hetken yksisilmäistä vahkia, kunnes jälkimmäinen päätti vielä kohteliaisuuden nimissä lisätä: “Mutta hei. Kiitos oikeasti tuosta ovesta. Tunneleissa ryömiminen rikkoo selkäni.”
“Halawe?” Deleva kysyi. “Halawe Aerilta?”
“Ilmielävänä”, Halawe vastasi leveä hymy mirullaan.
“Luulin sinun kuolleen jo aikoja sitten. Kuulemma tapoit Svarlen. Se tyyppi olikin täysi mulkero Nuva-kultteineen kaikkineen”, entinen plasmasankari kertoi.
“Hoidin hommani yhdellä kiiltävällä kolikolla”, mirunaamainen magnetismisoturi naurahti.
Moni läsnäolijoista olisi pärjännyt ilman hopeisen mulkeron mainitsemista. Paitsi edelleen lattialla istuskeleva sheriffi. Hänellä olivat aivan muut asiat mielessään.
“En tahtoisi keskeyttää todella sympaattisia jälleennäkemisiä, mutta oletteko ajatelleet, että moni meistä ei ole syönyt päiviin. Ihan oikeasti, minulla on nälkä. Olenko oikeasti muka ainoa?”
Nuori kenraali oli kiitollinen toverinsa kommentista. Tämä oli se silta keskustelulle, mitä hän oli jo hetken etsinyt. Kaaos kaipasi tekosyyn pysähtyä.
“Ulkonaliikkumiskieltohan on jo vedetty pois, eikö vain?”, Xen aloitti, “Mitä jos Mexxi otat jonkun mukaan ja käytte hankkimassa jotain syötävää. Meitä on täällä aika paljon, joten en pistäisi pahakseni, jos joku valmistaisi meille ihan oikean illallisen.”
”Hal! Pääset esittelemään taitojasi kerrankin muillekin kuin vain minulle!” hailtia riemastui.
“… Teen kyllä mielelläni ruokaa näille hörhöille”, magnetismin mestari huokaisi. ”Jos täällä vain on tarpeeksi hyvää viiniä.”
“Hyvä on”, Xen myöntyi, “Valmistele Mexxille lista ja… ömh, Deleva? Haluatko vaikka pitää uutta tuttavuuttamme silmällä sen aikaa, kun hän kokkaamaan? Ei pahalla, mutta minä en vielä luota teistä kovin moneen. Jaaaa… mitäs muuta? Naho lupasi hankkia meille jotain yöpymävälineitä. Alakerrassa on muutamia patjoja, mutta meitä on aika paljon. Ja suurin osa siviilivarusteista on… hopeisella alueella.”
“Voisin muutenkin käydä tuulettumassa”, veden toa myöntyi, “Ja ehkä käyn samalla tyynnyttelemässä vielä muutamaa toimittajaa.”
“Mitäs me keksimme vieraillemme?”, Cody tuumi, viitaten Kapuraan, Matoroon ja Cevaniin, “Onko heille jotain vähän mukavampaa paikkaa kuin ne kuulusteluhuoneet?”
“Ehkä me alamme raivaamaan kakkoskerrosta. Voin käydä vilkaisemassa jahka olen käynyt Mavrahin juttusilla. Hänellä on varmaan jo jotain uutta.”
”Arvostaisin, jos voisin vain mennä puhumaan kaiken läpi Kapuran kanssa jonnekin” Mustalumi vastasi vahkikenraalille.
“Noh, olette toki vapaita tutkimaan tätä kerrosta ja asettumaan, minne haluatte. Minun täytyy kuitenkin pyytää, että ette kumpikaan poistuisi vielä tänään täältä.”
“Minä käyn kaivamassa viskejä varastosta”, Nurukan sanoi. “Täällä on todella vanhaa ja hyvää tavaraa. Aina Selakhian suuruudenpäiviltä nykypäivään”.
“Noh pistetään menoksi sitten, Mexxi jo kiirehti, “Ei se sapuska itseään pöytään hae.”
Xen pyöräytti sormiaan ilmassa omasta mielestään tosi siististi. Valitettavasti ainoastaan Cody ymmärsi sen merkiksi lähteä liikkeelle.
“Niin, että eiköhän se ollut sitten siinä.”
Vaikka kenraali tiesi varten hyvin, että tulevan illan tapahtumien määrässä se ei todellakaan ollut siinä.
Tila oli ollut joskus jonkun toimisto. Se oli ihan kulman takana aulasta, josta väenpaljous oli juuri hajaantunut ja jättänyt kerroksen hiljaiseksi.
”Mikä tämä huone on?” Kapura kysyi ohimennen ja vilkaisi taakseen, muttei nähnyt jälkeäkään häntä aiemmin seuranneesta ko-matoranista. Oli kai löytänyt jotain omaa tekemistä.
”En tiedä”, Mustalumi vastasi ponnistaessaan pöydälle istumaan. ”Kuljimme tästä ohi Uun kanssa silloin, kun menimme alas ensimmäistä kertaa… siitäkään ei ole edes viikkoa.”
”Ahaa.”
Kapura katseli ympärilleen, muttei huomannut mitään erityisen kiinnostavaa. Kirjahylly, jonka kirjat kertoivat ilmeisesti lähinnä sotahistoriasta. Outoja esineitä ja muotokuvia, joita Kapura ei osannut yhdistää mihinkään, koska tiesi Kädestä lähinnä salaliittoteorioiden kautta. Ja kuten oli tullut huomattua, ne olivat aika tyhmiä.
”Taisit olla oikeassa aika monessa asiassa”, Matoro aloitti raskaasti. ”Anteeksi, etten uskonut.”
Kapura huokaisi. ”En minä tainnut kovin uskottavalta vaikuttaa. Ehkä olisi vain pitänyt kertoa kaikesta aiemmin.”
Tulen soturi vilkaisi kohti Matoroa katseessaan huolestuneisuutta. ”Mutta… se, mitä puhuimme siitä, että kaikki jäisikin salaisuudeksi. Kai… kai aiot yhä, koska… En usko, että tämä varsinaisesti nostaisi luotettavuuttani Klaanin silmissä.”
”Minä… minä en pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi elää väärän identiteetin kanssa. Tai siis, ne kaikki valheet, mitä se vaatii-” Ajatuskin Valon Ritarista sattui. ”En ole missään vaiheessa harkinnut hetkeäkään jatkavani sinun valhettasi… tämä kaikki meni näin päin karzahnia valheiden takia”, toa puhui enemmänkin itselleen. ”Minä valehtelin itselleni, ja se… Niin. Päättyi näin.”
”Matoro”, Kapura sanoi hiljaa. ”Petturitutkinta. Vaikutanko minä luotettavalta, jos paljastan olevani Arupak vasta tässä vaiheessa? Mitä siruille kävi, Matoro? Kuinka monta meillä on tuotavana takaisin Klaaniin?”
”Ei ainuttakaan, ja haluan olla onnellinen, että se on niin”, Matoro vastasi vailla epäilystä. ”Minä tiedän mokanneeni, ja annan adminien päättää jatkosta. Aion kertoa salaisuutesi, Kapura, mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti. Sekin, että minä salaisin sen, olisi yhdellä tapaa petos… enkä minä voi antaa itseni tehdä niin.”
”Lisäksi, en minä usko että sinua tuomitaan Klaanissa kun et kerran ole se petturi. Ei meillä ole ennenkään ilman aika pitäviä todisteita sellaista tehty”, Mustalumi jatkoi.
”Ei ehkä tuomita, ei”, vastasi Kapura. ”Mutta miten luulet tutkimusten etenevän? Kirjoittaako oikea petturi lapulle ’oon peturi’ ja heittää sen moderaattoreille? Minua vastaan on nyt todisteena se, että käytännössä hävitin kaksi sirua, jotka voivat päätyä kenelle tahansa. Vaikka Avdelle.”
”Minä yritin tappaa sinut”, Matoro vastasi epäuskoisena. ”Sinut. Toisen klaanilaisen. Minä luovutin henkilökohtaisesti viimeisen sirun pois. Väitän, että olet ihan turhaan noin huolissasi. Olemme samassa veneessä tässä.”
”En minä tiedä, mitä siruille tarkasti kävi, eikä kukaan muukaan pysty sitä todistamaan”, Kapura mutisi.
”Kasvi vei Epsilonin ja Beetan. Todennäköisesti Abzumolle”, Jään sotilas huokaisi. ”Ja Deltan annoin Xenille jonnekin holviin suljettavaksi.”
”Selvä. Hyvä päätös, mutta se ei ole tehtävämme onnistuminen. Se sattuu luotettavuuteemme. Sinä et ole petturiepäilty. Lisäksi kuvittelen, että petturilla olisi käytettävissään keinoja, joilla laittaa sinut tekemään tekemäsi asiat..”
”Ei tässä ole mitään kysymystä, Kapura”, Matoro huokaisi. ”Minä tulen kertomaan kaiken. Siitä ei ole epäilystäkään.”
”Sitten… minun on kai näyteltävä eri tarinaa.”
”Mitä jos et näyttelisi? Lainkaan?”
”Koska minulla ei ole todisteita luotettavuudestani”, Kapura sanoi. ”Paljastan kaiken, kunhan saan niitä. Minulla on… kontakteja. Monta rautaa tulessa. Aika kirjaimellisestikin, koska olen seppä, mutta sillä ei ole nyt mitään väliä. Minä hankin ne todisteet, ja sitten totuus saa tulla ilmi.”
Jostain käytävän päästä kuului etäistä hälinää. Arpicencord katseli pitkään lattiaa ajatuksissaan.
”Silloin Xialla”, hän aloitti hiljaa. ”Kun tapasimme Beetan… muistatko sen?”
”Niin?”
”Luuletko, että asiat olisivat menneet eri tavalla… jos olisit silloin kertonut Nimdasta sen, minkä tiesit. Varoittanut.”
”Eri tavalla asiat olisivat tietenkin menneet”, Kapura huokaisi. ”Tuo on totta riippumatta siitä, mistä ajan hetkestä puhumme. Mutta… sitä en osaa sanoa, olisivatko ne menneet paremmin.”
”Minä olin niin sokea”, jään toa huokaisi. ”Oraakkeli, Umbra, sinä… jos vain olisin kuunnellut teitä… itseni sijaan.”
”Kuuntele minua nyt”, Kapura mutisi. ”Minä pyydän, Matoro. Minä en kanna sinulle kaunaa mistään, mitä teit. Klaanin ei tarvitse tietää mitään, kunhan minä saan kaipaamani todisteet, voimme kertoa totuuden.”
”Mistä todisteista sinä edes puhut?”
”Tiedät kai sen kasvin? No, tarina on pitkä, mutta minulla on… ööh, yhteys siihen. Saatan saada haltuuni esimerkiksi tietoja siitä, missä sirut oikeasti ovat. Ja sitten me voimme hankkia ne takaisin.”
”Unohda ne sirut! Niin minäkin yritän tehdä! Sinä sanoit minulle, että niistä on pelkkää haittaa, ja minä opin sen pahimman kautta!”
”Onko parempaa, että ne päätyvät makutalle? Me tiedämme, mitä sirut saavat aikaan. Muut eivät. Epäilen, ettei Klaanin johdon tarkoitus ollut missään vaiheessa varsinaisesti tuhota niitä, mutta meillä on toinen artifakti, joka kykenee niiden huomaamattomaan säilytykseen. Tai sitten voimme antaa ne Käden haltuun, mikäli pidät sitä luotettavana ratkaisuna.”
”Minä en aio jatkaa tätä leikkiä enää”, Matoro vastasi. ”Minä kerron kaiken tietämäni admineille, ja he saavat päättää jatkosta. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo ajat sitten.”
”Hyvä on”, sanoi Tulen takoja. ”Kunnioitan päätöstäsi. Mutta minä en aio luopua niistä korteista, joita minulla on. Jos en tee mitään, minulla ei ole petturuusepäilyjen vuoksi paikkaa, johon mennä, mutta toisaalta…. Sitä ei ole kenelläkään muullakaan, koska maailma palaa hullun makutan liekeissä.”
Arkkienkelin purppurainen piipari soitti sinistä Mustalumen mielessä.
”M-minä yritin jo polttaa sen”, Matoro vastasi. ”Mutta Nimda poltti minut.”
”Eikö sinusta tunnu siltä, että… lopulta ei ole jäljellä mitään palavaa? Lopulta, vaikka siinä menisi aikaa, tulen on pakko sammua?” Kapura kysyi. ”Minut on jo poltettu kokonaan. Nimda huijasi minua kerran, mutta enää en… Enää sillä ei ole tehoa minuun.”
”Älä ajattele noin”, Matoro vastasi. ”Unohda se. Ehkä on niinkuin sanoit ja Nimda polttaa kaikki käyttäjänsä. Ettei kukaan saa mitään merkittävää sillä aikaan ennen kuin hajoaa.”
”En minä Nimdaa käyttää aikonutkaan”, Tulen takoja mutisi. ”Alkuperäinen suunnitelma pätee yhä. Sirut kelloon, kello tulivuoreen. Ja tulivuoren juurella juhlat kaikkien niiden kesken, joiden elämät sirut ovat tuhonneet. Tai ehkä kauempana, koska sirut voivat saada tulivuoren vaikka räjähtämään, mutta ymmärrät kai idean.”
”Antaa adminien päättää. Minä en ajatellut jatkaa. Melkein kaikki valintani niiden suhteen ovat olleet huonoja.”
”Arvaa, kenen olisin antanut päättää ennen tätä matkaa? Vinkki: Seisoo tässä huoneessa. Ei ole merirosvo, vaikken oikeastaan taustoistasi tiedäkään. Admineita uhkaa sama siruista korruptoitumisen uhka kuin muitakin. Heitä ole vielä poltettu loppuun.”
”Minä tiedän miten paljon minä tein virheitä! Minä yritän korjata niitä!” Matoro purkautui.
”Minusta oikea tapa tehdä se ei ole antaa jonkun toisen tehdä täsmälleen samat virheet. Usko minua tässä, Matoro. Mitä luulit minun yrittäneen koko matkan?”
”Olisit voinut vain kertoa koko tarinasi ja varmistaa sillä ettei virhettä toisteta”, Matoro sanoi katkerana.
”Minä kerroin sen. Vastalahjaksi sain miekan keskelle vatsaa. En usko, että aiemmin kertominen olisi tuottanut parempia tuloksia. Sinä… sinä ajattelit vain siirtää ketjua eteenpäin? Mitä luulit tapahtuneen sirujen historiassa? Aina joku löytää ne ja tuhoaa itsensä. Uusi omistaja tekee samoin. Sykli täytyy rikkoa, Matoro.”
Jään toa huokaisi ja nousi seisomaan.
”Minä yritän tehdä kerrankin jotain oikein”, hän sopersi ääni säröillen. ”En minä… ei se…”
”En minä sitä epäile”, vastasi Kapura. ”Minä epäilen sitä, että sirujen siirtäminen eteenpäin auttaisi mihinkään. Haluatko nähdä, kuinka paljon Abzumo onnistuu tekemään ennen pirstoutumistaan sirujen mahdista? Vai haluatko nähdä, montako sirua Tawa tai Guardian voi saada ennen kuin musertuu niiden edessä?”
Purppura piipari. Kuudella tapat jumalat. Siniset veivät hänetkin. Ajatukset ruutia. Mielen Prinssin sirpaleet kuiskivat kaikkialla.
”Minä en voi enkä aio pyytää, että lähdet jälleen tavoittelemaan siruja ja katsomaan, miten tällä kertaa käy. Mutta minä aion. Minun on pakko. Ja sitten, kun tulee aika tuhota ne, pyydän kellon takaisin ja etsin sen hemmetin tulivuoren.”
”Mikset vain pidä tätä kirottua kelloa itselläsi?” jään toa kuiskasi katsomatta Kapuraa.
”Ööh… se johtuu… muista asioista. Luulen, että jos joku hypoteettinen muistaa, että se oli joskus Arupakilla, jäljet johtavat minuun. Se on paremmassa turvassa sinulla.”
”En jaksa valheitasi”, Matoro sanoi synkkänä ja heitti kultaisen kellon tulisielun jalkoihin lähtiessään huoneesta. Se kilahti osuessaan teräslattiaan. Toan askeleet veivät pois, eikä toinen ehtinyt perään.
”Hyvä on!”, Kapura huusi jääveljensä jälkeen. ”Ehkä löydän paremman säilyttäjän. Toivottavasti omatuntoosi sattuu, jos Mokel tulee oudon psykopaatin murhaamaksi!”
”Tämä on ylimääräinen uutilähetys. Tulemme suorana Ko-Metrusta, jossa Toa Lhikan on valmis antamaan lausuntonsa aivan hetken kuluttua.”
”Kuolonuhrien määräksi on vahvistettu yli sataviisikymmentä, mutta uusia ruumiita löydetään vielä 12 tuntia tapahtumien jälkeenkin. Kateissa on edelleen useita kymmeniä.”
”-aluksen malli oli useiden silminnäkijöiden mukaan xialaisvalmisteinen. Tämä näyttäisi tukevan teoriaa mahdollisesta Pimeyden Metsästäjien operaatiosta. Varjotun kätyreitä ollaan väitetysti havaittu liikkuvan Metru Nuilla runsaasti viime viikkojen aikana. Toa Nahoa ei saatu kommentoimaan aiheesta.”
”-raga Dume on ilmoittanut pitävänsä tänään illalla tiedotustilaisuuden Ko-Metrun tapahtumien johdosta. Hagah-kartanolla pidettävä tilaisuus televisioidaan suorana kello kahdeksantoista…”
”Bio-Klaanina tunnettu järjestö Välisaarilla on tarjonnut vuosien saatossa turvapaikan lukuisille sotarikollisille, kuten entiselle Kenraali Killjoylle. Kristallitornien tapahtumissa osallisina oli useita kyseisen järjestön jäseniä-”
”Herra pääkaivertaja. Miten uskotte Ga-Metrulaisen hylätyn mielisairaalan, Aft-Amanan katoamisen liittyvän tapahtumien kulkuun?”
”Tässä vaiheessa on tietenkin mahdotonta spekuloid-”
”-tapahtumat näyttävät kiteytyvän Pimeyden Metsästäjien ja Pohjoismantereella laajalti tunnetun Matoro Mustalumen konfliktiin etelän tarujen sirusta. Athinpalvonnan pyhän esineen olemassaoloon ei apotti Marka ota kant-”
”-etru Nuin puolustusvoimat vakuuttavat, että kaikki takaisin kontrolliin saadut vahkiyksiköt on palautettu Ta-Metruun, jossa hyökkäyksen yksityiskohdat tullaan tutkimaan tarkoin. Toa Lhikan vakuuttelee, ettei kansalaisten tulisi menettää luottamustaan lainvalvojiin ja muistuttaakin, että tämä on vasta ensimmäinen kerta historiassa, kun vahkien järjestelmiin on onnistuttu vaikuttamaan niiden ulkopuolelta.”
”-on havaittu uusia, yllättäviä osapuolia. Vahkikommando, kenraali Xen tavoitettiin Metru Nuin puolustusvoimien kokouksesta tänään varhain aamulla yhdessä Meksi-Koron suojelijan, toa Mexxin, sekä toa Mangain kanssa. Metru-uutiset eivät tavoittaneet kenraalia vahvistamaan huhuja Mustan Käden noususta. Tämä on ensimmäinen kerta sitten vuoden-”
”Ga-Metrun uutistoimistosta huomenta. Huhut Mustan Käden uudesta tulemisesta vahvistuivat hetki sitten, kun tavoitimme yhden heidän kommandoistaan, komentaja Codyn jahtaamassa viimeisiä villiintyneitä vahkiyksiköitä lähellä Bauinuvan parantolaa. Lyhyessä kommentissaan komentaja vahvisti, että Mustalle Kädelle on annettu valtuudet johtaa pelastusoperaatioita yhdessä toa Mangain kanssa ja, että Uuden Käden johto tulisi antamaan oman lausuntonta tapahtuneista yleistilanteen tasaannuttua. Samaan aikaan…”
Komaukasvoinen ga-matoran ei enää halunnut tuijottaa loputonta uutistulvaa, vaan asteli ruudultaan hermostuneena ikkunalleen ja tuijotti ulos savuiselle puistolle, jossa hopeisen komentajan ja viidestä Bordakhista koostuneen vahkiparven välinen taistelu oltiin käyty. Vhisola ei ymmärtänyt, mitä poliiseille oli voinut tapahtua. Niiden kallot olivat haljenneet kahdeksi groteskiksi puolikkaaksi ja villeinä ne kävivät yhteistuumin kaiken liikkuvan kimppuun.
Kommandovahki oli kuitenkin kylmänviileästi kalauttanut luodit niistä jokaiseen. Viisi laukausta, viisi kaatunutta vahkia. Ulkonaliikkumiskieltokin poistuisi muutamassa tunnissa. Ilmeisesti suurin osa villiintyneistä yksiköistä oltiin saatu eliminoitua. Tai niin ga-matoralaisen asunnon katolle kivunnut Cody ainakin hartaasti toivoi.
METRU NUI, KAKSITOISTA TUNTIA EILISESTÄ
NELJÄKYMMENTÄVIISI
MINUUTTIA “KESKIYÖHÖN”
Ainoalla silmällään horisonttia skannaava hopeinen komentaja havaitsi lähinnä häntä ikkunoistaan tuijottavia matoraneja. Osan katseista paistoi halvennus vahkia kohtaan, osa näytti olevan innoissaan kaupungin uudesta suojelijasta. Vanhimmat muistelivat sotaa, jossa hänenkaltaisensa taistelivat kaupungin vapauden puolesta.
”Täällä näyttäisi olevan toistaiseksi puhdasta. Mutta alan kerätä taas katseita. Tarvitseeko kukaan apua?”
Po-Metrussa Nurukan riuhtaisi ranneteränsä irti kuolleesta Zadakhista ja painoi kommunikaattoripainiketta korvassaan.
”Minä niittasin juuri täältä viimeisen. Miten etelässä menee?”
Vihreän putkirihmaston päällä revolveriaan puristava Mexxi oli myös valinnut korkean pisteen tähystämistä varten. Le-Metru oli säästynyt pahimmalta. Toa ei ollut törmännyt ainoaankaan villiintyneeseen yksilöön.
”Tyhjää on yhä. Näyttää siltä, että valtaosa joukoista on lähtenyt kohti pohjoista. Professorillakin oli ollut melko tulokseton reissu.”
Onu-Metrun eteläkärjessä hitaasti talsiva skorpionien legioona pysähtyi matoranin käskystä. Mavrah sääti isoimman kralhin selästä kommunikaattorinsa julkiselle linjalle ja vahvisti Mexxin tilannekatsauksen.
”Kaksi saatiin, mutta jo valmiiksi huonossa kunnossa. Nahon peittomasta joukosta karanneita, uskon.”
Ga-Metrussa Cody heitti kiväärinsä jalkojensa juuresta takaisin selkäänsä kuunnelen ympäri Metru Nuin tilannetta purkavien tovereidensa raportteja.
”Xenistä kuulunut hetkeen?” komentaja tiedusteli, ”Viimeksi, kun hän soitti, oli menossa kuulustelemaan eilisen saalista.”
”Varmaan vielä sillä tiellä”, Mexxi vahvisti, ”Eikä Naho luultavasti nopeuta prosessia ihan hirveästi. Se nainen jaksaa tehdä kaikesta aina tosi byrokraattista.”
”Hyvä”, Mavrah tuumi ja kapusi hetkeksi alas kralhinsa kyydistä, ”Pitää käsitellä aihetta varovasti tai kansa panikoi. Metru Nui haavoittuvaisempi nyt, kuin koskaan.”
”Ei niin kauan, kun me vartioimme sitä”, Nurukan mahtaili. Ainakin Cody oli maan suojelijan kanssa samaa mieltä.
”Käännyn takaisin”, Mavrah tuumi, ”Nuurakhin ruumiinavaus yhä tekemättä. Paljon tutkimustyötä jäljellä, jos Biancan mysteerin selvitämme.”
”Muista, mitä kerroin sisäänkäynnistä”, Nurukan mutisi, tietäen hyvin, että Xen oli jättänyt hänen tehtäväkseen etuoven järjestämisen.
Le-Metrussa Mexxikin päätti lähteä takaisin kohti autoaan. Nelikko oli hajaantunut ympäri kaupunkia jo aikaisin aamulla muutamien tuntien pakollisten unien jälkeen. Vhisolan katolla yhä horisonttia tuijottava Cody oli loputtoman kiitollinen siitä, kuinka kellot hänen päässään tuntuivat myös uinuvan. Tai ehkä se oli vain Lähetin varjo, joka piti hänet poissa Valkoisen Kuningattaren ikeestä.
Komentaja ei ollut unohtanut sanoja, jotka musta tonttu oli hänelle sanonut. Va oli pyytänyt häneltä paljon. Käski häntä pitämään huolta sisarestaan. Xenin tehtävä oli johdattaa Uusi Käsi oikeille jäljille ja Codyn tehtävä oli varmistaa, että nuori kenraali onnistuu siinä. Eihän se paljoa komentajan nykyisistä tehtävistä poikennut, mutta se, mitä Lähetti oli hänelle sen jälkeen kertonut, oli laittanut asiat paljon synkempään valoon.
Aivan kuin Vhisolakin, myös Cody irvisteli hetken savuavalle puistolle, jossa hetki sitten oltiin vielä taisteltu. Viisi tavallista vahkia oli sodan parkkiinnuttamalle komentajalle helppo vastus, mutta kaikessa viisaudessaan Cody ymmärsi, että vahkit olisivat pian heidän pienin ongelmansa.
Sillä Metru Nuin tuhkista nousisi vielä jotain paljon pahempaa. Eikä Cody ollut varma, olisiko kukaan heistä valmis kaikkeen siihen, mistä Lähetti oli häntä lyhyen tuokionsa aikana varoittanut.
ONU-METRU, MUSTAN KÄDEN TUKIKOHTA
NELJÄTOISTA TUNTIA EILISESTÄ
Nimda ja medaljonki kilahtelivat toisiaan vasten, kun Xen kiisi Nahon rinnalla pitkin kompleksin harmaita käytäviä. Sairasosastolle veden toan paikalle soittamia tohtoreita vastaan kävelevä kaksikko oli niin uppoutunut kiivaaseen keskusteluunsa, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut kulkeneensa koko ajan väärään suuntaan. Takaisin sokkeloihin pujotelleet suojelijat eivät kummatkaan olleet aikeissa taipua kannastaan.
”Hän vain haluaa takaisin kotiin. Hän ei edes ole Metru Nuin toa. Emme me voi vain vangita häntä ilman pitäviä todisteita. Sitä paitsi, hänen ja selakhin tarinat täsmäävät suurilta osin. Meillä on jo syyllisemme ja he maksoivat teoistaan hengellään.”
Naho ei kieltämättä osannut selittää, miten Matoro ja Angien olisivat koordinoineet tarinansa niin täsmällisksi, mutta veden toa ymmärsi myös, että heillä oli tutkinnassa isoin kaaos, mitä kaupunki oli kymmeniin vuosiin kokenut. Kansa vaati syntipukkeja ja niin vaati myös kaupungin turaga. Eivätkä ruumiit todellakaan kelpaisi heille.
”Mutta ajattele nyt. Eikö ole oikeasti aivan liian epäilyttävää, että sekä operaation aivot, että tuhon aiheuttajat ovat kaikki kuolleita. Kaikki hengissä säilyneet ovat mukamas syyttömiä. Olkootkin, että olen valmis uskomaan jään toaa, mutta se selakhi? Varjotun lähipiiriläinen! Ei. Ei mene läpi. Ne pirun hait ovat kaikki läpeensä kieroja. Se nainen jää tänne, kunnes saamme lisää todisteita.”
Xen ei suoraan sanottuna välittänyt aivan liikoja Codyn ja kumppaneiden rannalta pelastamasta hailtiasta, mutta hän vaati oikeutta tapahtuvaksi Matoron suhteen. Kenraali oli kuunnellut hartaasti koko toan monituntisen tarinan, jonka kokonaiskuva oli saanut Xenin voimaan lähinnä pahoin artefaktista, joka nyt roikkui hänen kaulassaan. Keskustelu oli myös avannut hänen silmänsä. Maailmalla riehui yhä lukemattomia osapuolia, joita vastaan Metru Nui ei ollut varautunut.
”Olkoon, mutta Cody lentää Matoron kotiin huomenna. Jos hänen oma väkensä kokee hänet vastuulliseksi jostain, he saavat tuomita hänet keskenään. Mutta me emme sitä tee. Minun silmissäni hän on uhri siinä missä Delevakin.”
Naho ei aivan ymmärtänyt Xenin hienovaraista vertauskuvaa. Mieleltään järkkynyt Matoro oli ollut tapahtumista lähtien äärimmäisen vaivaannuttavaa ja masentavaa seuraa. Rannan tyrskyistä Nurukanin mukaan kaapima plasman toa sen sijaan teki vain yksinkertaisesti pahaa kaikille niille, jotka häntä joutuivat tuijottamaan. Se, mitä toan kalittomasta puolikkaasta oli jäljellä, muistutti lähinnä veristä tahnaa.
Sen projektin kimpussa Nahon paikalle kutsumat lääkärit olivatkin viettäneet edelliset tuntinsa. Projektia johtava matatukasvoinen ta-matoran oli ihmetellyt ääneen, miten järjettömän sitkeästi toa kamppaili hengestään. Viimeisimpien tilannetietojen mukaan verenvuoto oltiin jo saatu pääosin tyrehtymään, mutta senhetkisessä kunnossaan Deleva tuskin koskaan enää liikuttaisi metallittomia raajojaan.
Sairaalaosaston kohdalla Xen jätti tietoisesti vilkaisematta kohti operointipöytää, jolla plasman toa makasi. Nurukan ei ollut vielä palannut Po-Metrun vartiovuoroltaan. Yleensä niin järkkymättömästä maan toasta oli paistanut koko päivän apaattisuus ystävänsä karusta kohtalosta.
Lopulta veden ja ionin sankarit saapuivat samaiselle tutkimusosastolle, jota Xen oli Mexxin kanssa päivää aikaisemmin raivannut romusta. Maan matoran oli häärännyt sen sisällä vasta parikymmentä minuuttia, mutta oli silti onnistunut levittämään punaisia ja harmaita vahkinpalasia ympäri tilaa.
Mavrah nosti sormensa pystyyn kaksikon astuessa osastolle sisään, merkiksi pysyä vielä hetken hiljaa. Pöydällä, jolla onu-matoran mysteerivahkia avasi, sisälsi enää pelkän pään. Raajat oli heitetty sikin sokin pöydän ympärille ja Lhikanin massiivisen miekan lävistämä torso nojasi ovenkarmiin. Ruumiinavaukseksi hyvin kovakouraisesti haljennutta vahkikalloa käsittelevä Mavrah urahti, kun hän riuhtaisi väkivalloin suuren messinkisen lähettimen ulos koneaivojen takaraivosta. Pienikokoiset hammasrattaat kilahtelivat kasoina pöydälle matoranin nyrkin kokoisesta reiästä. Hymyilevä Mavrah pyyhkäisikin lopulta pöydältä alas kaiken muun, paitsi esiin kaivamansa messinkisen, kuutionmuotoisen lähettimen.
“Uskomattoman vaikea saada ulos. Toivottavasti säilynyt ehjänä.”
Xen ja Naho tuijottivat kiiltävää kapistusta samalla, kun Mavrah veti siniset kumihanskat käsiinsä. Sekä toa että kenraali molemmat ymmärsivät tavallisten vahkien anatomiaa sen verran, että tunnistivat laitteen vastaanottimeksi. Antenniksi, joka kaappasi vahkitekoälyn käskyt.
Tai kuten heille oli hiljattain selvinnyt, ei.
“Tarkoin katsokaa. Sisältö saattaa yllättää.”
Sen sanottuaan professori väänsi väkivalloin auki kuution ja kaatoi pöydälle sen harmahtavan sisällön.
Kaiken järjen vastaisesti sisältä paljastunut orgaaninen objekti näytti aivoilta. Se oli poimuinen, kauttaaltaan limassa, mutta silti täydellisen pyöreä. Lihakuulaa tuijottavan kolmikon kaksi suurikokoisempaa osapuolta työnsivät kasvonsa lähemmäksi sitä, yrittäen ymmärtää sen tarkoitusta. Mavrah itse ei ollut kuitenkaan lainkaan yllättynyt. Tämä liitti viimeisenkin palasen hänen teorioidensa palapeliin. Meren takana uinuva skorpionikin olisi osannut liittää löydöksen välittömästi pelkoihinsa.
Naho vilkaisi kenraalia rinnallaan. Veden toalla itsellään ei ollut pienintäkään ymmärrystä messingin sisältä paljastuneesta objektista.
“Kuula…”, Xen pohti, “Krana.”
Mavrah nyökytteli innoissaan. Naho yritti pusertaa muistoistaan sen vähän, mitä kranoista tiesi. Xenin loputtomat tunnit tukikohdan kirjakasojen kanssa auttoivat ionisoturia kokoamaan kokonaiskuvan hyvin nopeasti.
“Arkeologiset kaivaukset, toa Nizin tutkimukset. Paljon tietoa Bohrokeista. Paljon spekulaatiota siitä, kuinka toimivat. Paljon yhteyksiä vahkeihin, kuten eilinen osoitti.”
“Kertaa”, Naho pyysi ja Mavrah teki työtä käskettyä. Matoran viskasi hanskansa aivokuulan viereen ja nosti repustaan ison pinon muistiinpanojaan, joita professori tutki samalla, kun selitti.
“Bohrokien uskottu olevan telepaattisessa verkossa keskenään. Orgaanista materiaa aivot, muuten vaikuttavat rakennetuilta. Vanhat tekstit puhuvat parvista. Ja parvien kuningattarista, jotka ohjaavat. Kranat jatke sisaruksille. Kaikki osa yhteistä verkkoa.”
Nyt veden toakin näki ilmiselvät yhteyden kahden konelajin välillä. Se, miten Metru Nuilaisen matoranin suunnittelemat poliisivoimat olivat yhteydessä muinaiseen mystiseen insektoidilajiin, oli kuitenkin koko joukolle aivan yhtä mysteeri.
“Eli nämä Bohrokitko jollain tapaa hallitsevat vahkeja? Senkö takia ne sekosivat mielisirusta? Koska nämä… asiat niiden päässä?”
“Paha sanoa, ovatko samaa verkkoa Bohrokien kanssa. Kaivausten yksilöt muinaisia. Kenties vahkien verkko yksiköitä itseään vanhempi. Ehkä vahkiverkko vain perustuu samaan. Kenties kaiken taustalla kokonaan uusi laji. Vaikea sanoa. Täytyy tutkia kuulaa. Selvittää geneettisen materian perusta. Palatkaa illalla. Kenties silloin enemmän vastauksia.”
Xen kiitti professoria ja ohjasi Nahon kääntyessään mukaansa, jättäen Mavrahille tämän rivien välistä toivoman työrauhan. Uusien löydösten äärelle päässyt professori ei innostukseltaan ehtinyt ajattelemaan yhteyden pelottavampia puolia. Kenraali ja Mangai sen sijaan ehtivät.
“Nyt olisi varmaan hyvä hetki taas puhua Nuparusta”, Xen totesi kaksikon jatkaessa takaisin Käden käytäviin, “Hänen katoamisensa ei voi olla sattumaa. Joko hän on jo vahkien suunnitteluvaiheessa tiennyt kytkevänsä niitä tähän… mieliverkkoon, tai joku muu on muokannut vahkeja valmistusvaiheessa ja yrittää nyt peitellä jälkiään.”
“Minä sanon, että me otamme selvää tästä ‘Voitto Korporaatiosta’”, Naho urahti, “Mikään rekisteri ei väitä niiden koskaan toimineen Metru Nuilla ja olen melkoisen varma siitä, että- miksi sinä pysähdyit?”
Xen oli jäänyt muutaman askeleen jälkeen ja pysähtynyt keskelle käytävää. Rannetietokonettaan näpytellyt kenraali oli refleksinomaisesti alkanut hakemaan Metru Nuin tietoverkosta kaikkea, mitä vain sai irti Voitto Korporaatiosta. Edellispäivän kaaoksen vuoksi uutiset Xian etelärannikolta olivat vain hukkuneet uutistulvaan.
Xen käänsi hologramminäyttönsä ympäri, jotta Naho näkisi kunnolla sen sisällön. Xialaisen BZV-lehden artikkelin kuvassa näkyi palava öljynporauslautta. Otsikko ei jättänyt jälkeensä paljoakaan arvailun varaa.
Hyvän tovin artikkelia tujotettuaan Naho siirsi läpitunkevan katseensa Xeniin. Puolessavälissä Mangain luku-urakkaa kenraali oli tajunnut, ettei koko artikkelin tarjoaminen välttämättä ollut paras mahdollinen idea. “Nui-Kralhin” ensimmäisestä maininnasta lähtien toa oli vilkuillut vahkia epäilevästi.
“…ennen kuin kysyt, niin ei, minä en tiedä tästä mitään.”
Naho näki edessään tilaisuuden vastata Xenin aiempaan naljailuun Nuparusta, mutta lyhyet juttutuokiot Mexxin kanssa olivat jo tehneet selväksi, ettei Xen halunnut olla missään yhteydessä häiriintyneeseen teknopappaansa. Toa viittoili toveriaan jatkamaan vain matkaa. Xen sulki näyttönsä huojentuneena.
“Sinulla ei sitten ole mitään yhteyttä Killjoyyn, jos joku asiata kysyy. Tällaiset yhteydet on tärkeää pitää piilossa. Varsinkin nyt, kun kaupunki on vasta hyväksymässä Käden paluuta.”
Xen murahti vaikeana. Hän ymmärsi merkit Voitonhampaan tapahtumien ympärillä. Hän oli kaikista yrityksistään huolimatta halunnut pysyä poissa isänsä koston kierteestä. Valkoisen Kuningattaren interventio ei näemmä kuitenkaan jättänyt Xenin kaikenkarvaiselle poppoolle paljoa vaihtoehtoja. Syyllistävä ääni ionisoturin takaraivossa muistutti vahkia koko ajan siitä, että koko kamala vyyhti vahkien takaa saattoi olla alkujaankin Mustan Käden syytä. Se oli taas niitä hetkiä, kun Xen vain toivoi hartaasti, että Nurukan palaisi nopeasti vartiostaan. Maan toan kyky yhdistää omat häilyvät muistonsa ja arkistojen aarteet kokonaisuuksiksi toivat loputtomasti turvallisuudentunnetta ionisoturin hiljaa kohisevaan sydämeen. Eivätkä Biancan taustat muutenkaan selvittäisi itseään.
Vain vaivoin kuuluusteluhuoneiksi laskettavien huoneiden eteen takaisin talsinut kaksikko huokaisi syvään ja tuijotti yksin tuumin rautaista raskasta ovea, jonka takana molemmat keskustelukykyisistä kuulusteltavista odottivat. Mavrahin pyynnöstä taukoa pitäneet sankarit tajusivat unohtaneensa käydä edes hakemassa kahvia. Kompleksin sisäisten välimatkojen vuoksi naiset päättivät vain purra hammasta ja jatkaa ilman.
“Vaihdetaan. Ota sinä se selakhi.”
Xen nyrpisti kuonoaan, vaikka tiesi, että Nahon idea oli pätevä. Vahki kohautti olkiaan hyväksyvästi ja työnsi oven auki. Avautuvan tilan sisällä vierekkäisiinhuoneisiin hajaantuva kaksikko vilkaisi toisiaan vielä kerran merkitsevästi, ennen astumistaan sisään. Xen kilautti Deltaa medaljonkiinsa lykkyä tuomaan ja Naho vastineeksi mulkaisi kenraalia paheksuvasti. Se, oliko tyytymätön katse tarkoitettu sirulle vaiko sen kantajalle jäi kuitenkin epäselväksi.
Kuulusteluhuoneiden virkaa toimittava tila oli aikojen saatossa kasaantunut täyteen epämääräistä tavaraa laatikoihin pakattuna tai seinien vierille työnnettynä. Mustalumi istui tilaan työnnetyn puupöydän takana katse maassa. Kirkkaat valot loivat kovia varjoja tilaan.
Likaisen ikkunan läpi näkyi selakhimetsästäjä naapurihuoneessa. Hän näytti täysin murtuneelta kyhjöttäessään pienenä kuulustelupöydän takana.
Ne kaikuivat edelleen. Kuiskivat. Ne toiset. Ne, jotka Mielen Prinssi oli luonut. Siellä oli ääniä, jotka halusivat Nimdan. Siellä oli ääniä, jotka muistuttivat siitä, mitä hän oli menettänyt. Siellä oli ääniä, jotka käskivät niiden olla hiljaa.
Kaikki Itrozin sirpaleet olivat omia ääniään, eivätkä ne halunneet vaieta.
Positiivista tilanteessa onneksi oli se, että toa ainakin tiesi olevansa sekaisin.
Siitä sai kiittää hänen naamiotaan, jonka alaosan halki kulki syvä viilto hänen omasta imaginääriterästään.
Eikä tilanne ollut ainakaan paranemassa. Siitä pitivät huolet ne sadat enkelit, jotka vaikeroivat kuoleman tuskaa hänen päässään. Ne, jotka olivat jääneet hänen epäonnistumisensa painon alle.
Oikeastaan Matorolla oli vaikeuksia keksiä juurikaan positiivisia puolia tilanteestaan. Hän ei todennäköisesti näkisi Umbraa enää koskaan… ei ehtisi pyytämään anteeksi… ei ehkä Kapuraakaan…
Mutta eipä hän oikeastaan voinut muutakaan tehdä kuin kulkea eteenpäin. Kellot tikittivät ja aika laukkasi, eikä sitä käynyt pysäyttämän.
Ei myöskään veden toaa, joka marssi päättäväisenä huoneeseen sisään. Matoro tunnisti hunaisat kasvot samoiksi, jotka hetkeä aiemmin olivat kuulustelleet Angienia naapurihuoneessa. Mangain läsnäolo varmisti sen, ettei keskustelu tulisi lähimainkaan olemaan niin rentouttava kuin vahkikenraalin kanssa käyty vastaava.
Naho istuutui puiselle penkille Matoroa vastapäätä ja kaivoi esiin pienen nauhurin, napsauttaen sen välittömästi päälle.
“Minä olen Naho, toa Mangaista. En kaivanne enempää esittelyjä.”
Jään sotilas huokaisi ja suoristi selkänsä. ”Matoro, Mustalumenakin tunnettu”, hän vastasi.
Naho murahti ja laski nauhurin pöydälle Matoron eteen.
“Kenraali oli vahvasti sitä mieltä, että sinut on parasta lähettää kotiin. En halua kyseenalaistaa hänen harkintakykyään, mutta en ole voinut olla huomaamatta, että olette jokseenkin… tuttavallisia. Joten koen velvollisuudekseni, sekä itseni, että kaupunkini puolesta kysymään sinulta vielä muutaman kysymyksen.”
Matoro piti ilmeensä mahdollisimman peruslukemilla.
“Uskon saaneeni kelvollisen kuvan eilisen tapahtumien kulusta jo kristallitutkijan tarinan kautta. En kuitenkaan voi väittää ymmärtäväni artefaktia, jota olet luonnehtinut ‘Deltaksi’. Auta minua ymmärtämään. Kerro minulle Nimdasta.”
”Nimda”, toa huokaisi. ”Athismin pyhät sirut. En tiedä, mitä niistä oikein voin sanoa… tiedän, etten halua niitä. Ne ovat vaarallisia. Niitä ei pidä käyttää. Minä käytin. Se oli virhe. Kadun sitä, kadun sitä todennäköisesti ainiaan.”
“Athismin…”, Naho toisti, kelaten päässään kouluvuosiensa tiedonrippeitä, “Se ei varsinaisesti kerro minulle, miten ne toimivat. Miten vortixx oikein käytti niitä?”
”Ei niitä käytetä”, sotilas vastasi. ”Ne ottavat ajatuksia ja tekevät niistä totta. Unelmia. Painajaisia. Mitä tahansa.”
Naho puraisi huultaan. Jään toa lateli hänelle samoja sanoja, mitkä hän oli jo Xenin kautta kertaalleen kuullut. Normaalisti hänellä ei olisi ollut mitään syytä uskoa moista taikauskoista soperrusta, mutta se, mitä hän Ko-Metrussa oli todistanut oli pistänyt kaiken uuteen valoon. Nyt hän oli jo valmis kuuntelemaan.
“Yritätkö siis sanoa, että sirut itsessään hyökkäsivät kimppuumme? Kuinka jokin niin maallinen objekti voi pitää sisällään sellaista voimaa ja miksi tämä on ensimmäinen kerta, kun törmämme tällaisiin voimiin?”
”Ei- en tiedä- en usko, että siruilla on tietoisuutta. Tai niillä on muiden tietoisuus… Radakin ajatukset käynnistivät vahkiverkon romahduksen ja niin edespäin. Ja onhan teillä ollut täällä siru jo pitkään… koko Arupak-tapaus, tiedät varmaan. Nimdastahan siinä oli kyse. On vain ollut hyvä, ettei- ettei- kukaan ollut yrittänyt…” toalla oli vaikeuksia muodostaa sanoja takeltelematta. ”Yrittänyt tehdä sillä mitään täällä aiemmin.”
Nahon täytyi pohtia hetki. Jos sirujen olemassaolo itsessään yhdistettynä vaarallisiin ajatuksiin oli valmis aiheuttamaan moista tuhoa, ei toa edes halunnut jatkaa ajatusketjuaan muiden paikalla olleiden sirujen seuraavaan omistajaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä varoen ja kuunteli vastauksen, vaikka tiesi, että hän ihoaisi sitä.
“Entä ne kaksi muuta? Mihin ne ovat matkalla?”
Valheet ovat helppoja. Totuudet rikkovat sinut, Jään Sotilas muisti sanat.
”Todennäköisesti eräälle sairaalle makutalle.”
“Miksi helvetissä minä edes kysyin…” Naho parahti, eikä todellakaan tarkoituksella ääneen. Toan nyrkit puristuivat yhteen, Mangain yrittäessä epätoivoisesti purkaa turhautumistaan johonkin muuhun, kuin Matoroon. Olkoonkin, että hän kaipasi syntipukkia. Jään toa ei epäilyksistäkään huolimatta tarjonnut tarpeeksi syytä siirtyä vanhanaikaisiin, möykyttävämpiin kuulustelumetodeihin.
“Voimmeko… voimmeko me olettaa, että tämä… makuta haluaa myös Deltan?”
”Se sekopää haluaa koko maailman”, mies vastasi. ”Mutta luulen, että se on kiinnostunut enemmän sodastaan kotisuunnassa…”
Naho otti tyytyväisenä vastaan kaikki rippeet toivosta, ettei hänen kaupunkinsa joutuisi seuraavaksi taistelemaan todellisuuksia muovaavaa puolijumalaa vastaan. Toa risti jalkansa hitaasti ja hengitti syvään. Hän käytti hetken ajatustensa tasaamiseen. Oli vielä yksityiskohta, johon hän halusi selvennystä.
“Siinä tapauksessa… saat valottaa minua vielä yhdestä osapuolesta. Kerro kaikki, mitä tiedät Valkoisesta Kuningattaresta. Kerro Biancasta,”
”… nainen kellossa”, Matoro vastasi. Hän muisti väläyksen, jonka Xen oli hänelle näyttänyt. ”Kellot. Radakin kone puhui parvesta ja kuningattaresta. En- en suoraan sanottuna tiedä paljoakaan. Luulen, että Xen tietää enemmän…”
Parvi toistui jälleen. Professori oli siis todellakin oikeilla jäljillä.
“Hyvä on”, Naho tuumi lopulta ja kurotti kohti nauhuriaan. Kesken kaiken hän tuli kuitenkin vielä toisiin aatoksiin. Mangai näki jään toan kasvoilta sen kaaoksen, mitä hänen päänsä sisällä käytiin. Hän halusi antaa Mustalumelle vielä mahdollisuuden puhua.
“Onko vielä jotain, mitä tahtoisit sanoa vai oliko tämä mielestäsi tässä?”, Naho sai lopulta sanotuksi, yllättäen jopa itsensä äänensävynsä lempeydestä.
Toa katsoi hetken tyhjyyteen ohi veden toan.
”Haluan… haluan pyytää anteeksi. Tiedän, ei se paljoa ole, mutta… se oli kuitenkin minun vikani… ” hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Anteeksi, että sotkin kaikki tähän… että epäonnistuin niin pahasti…”
Viimeistään silloin kaupungin suojelija myöntyi mielessään Xenin aikaisempaan pyyntöön. Siniset kädet tarttuivat viimein nauhuriin ja sulkivat sen. Naho siirsi tuolinsa sivuun ja asteli takaisin ovelle. Kyllä kuulustelu oli hänenkin mielestään jo tässä.
“Anteeksianto ei ole minun tehtäväni. Vaan niiden, jotka menettivät eilen jonkun. Mutta toivon, että ymmärrät, toveri toa, että meidän välillämme ei virtaa paha veri.”
Ja niiden sanojen myötä toa astui takaisin tyhjälle käytävälle, jossa nuori kenraali ei vielä häntä odottanut. Ja mielen prinssi jäi taas huoneeseensa ajatustensa kanssa.
Jään toan viereisen huoneen kylmyys sai selakhin vapisemaan. Se ja stressi ja pelko. Angien ei suoraan sanottuna tiennyt enää mitä tehdä tai mitä odottaa. Petoksen kierteen jäljiltä häneltä oli mennyt kaikki, mitä hän oli tuonut Metru Nuille mukanaan. Kaikki, mitä hänellä oli joskus ollut.
Hän todennäköisesti istuisi loppuelämänsä jossakin Coliseumin alla tyrmissä. Näkemättä aurinkoa. Ahtaassa kivikuutiossa. Yksin.
Ennen sitä hän sai kuitenkin näemmä viettää aikaa puhuvan ja elehtivän vahkin kanssa. Punaista huppua harteillaan kantava nainen näpräili vielä kaulassaan roikkuvaa merkillistä artefaktien yhdistelmää huoneeseen astuessaan. Toisin kuin viereisessä huoneessa samanaikaisesti tapahtuva esittely, Xen aloitti omansa ojentamalla kätensä kristallitutkijaa kohti.
“Kenraali Xen, Musta Käsi. Esittelyt taisivat jäädä eilen vähän lyhyeen.”
Angien tarttui varovaisesti vahkin käteen. Se tuntui lämpimämmältä kuin metallin olisi pitänyt.
”Rautakala”, hän vastasi. ”Olen… olin… en tiedä. Olin Varjotun palveluksessa tiedeosastolla.”
“Niin…”, Xen tuumi vaivaantuneena, pyörien kuisallisesti ympäriinsä tuolia etsiskellen, “Se minua tässä vähän huolestuttaakin.”
Lopulta nuori kenraali tuli siihen tulokseen, ettei kukaan ollut edes vaivaantunut tuomaan tilaan toista tuolia. Käsiään pettyneesti levitellen Xen päätti lopulta rojahtaa lattialle oven viereen, pakottaen selakhin edessään tuijottamaan epäkäytännöllisesti kohti lattiaa.
“‘Varjottu’ on tänään vähän herkkä sana. Uskot varmaan, ettei meillä ole ihan hirveästi varaa tehdä kompromisseja suhteesi. Olet kuitenkin ollut erittäin yhteistyökykyinen. Se herättää heti minussa yhden aika tärkeän kysymyksen.”
Selakhi vain tuijotti. Xen jatkoi pikaisesti.
“Miksi?”
”No”, selakhi pohti ääneen. ”En tiedä, en usko että minulle on enää paikkaa Odinalla… tai ei ainakaan ole, jos ryhtyisin kovin hankalaksi. Ei minulla ole oikein varaa olla mitään muuta kuin yhteistyökykyinen.” Tuntui yllättävän typerältä puhua kuulustelijalle, joka istui lattialla.
Xen naputteli polviaan ärsyttävästi. “En ole ihan hirveän tuttu odinalaisen järjestelmän kanssa. Muuta kuin sen vuosittaisista uhriluvuista. Haluatko hieman täsmentää, miksi sinua ei siellä haluta enää katsella?”
”Tämä voi olla aika hämmentävää”, selakhi varoitti. ”Eli, ööh, alun perin Varjotulla ja Radakilla oli sopimus vahkijärjestelmän hakkeroinnista, mutta kun hän epäili Radakin pettävän tämän, hän lähetti minun tiimini varmistamaan, ettei se tapahdu, jonka seurauksena Radak pyysi paikalle kromidijoukon, jotka ilmeisesti halusivat Metru Nuin raunioiksi, ja kun paljastui, ettei Radak halunnutkaan toteuttaa sopimustaan Varjotun kanssa – ja oli sitä ennen tapattanut minun tiimini muut – kromidit tappoivat hänet mutta olivat ilmeisesti kuitenkin Varjotun puolellla… eikun, hetkinen. Varjottu määräsi meidät lopulta tappamaan Radakin ja ottamaan sirun, mutta sitten tapahtui nämä asiat ja minä olen Metru Nuilla vankina ja siru on teillä että… no, hän ei ole ollut koskaan kovin armahtava luonne, ei ainakaan sirujen kanssa. Enkä… enkä oikeastaan välttämättä halua kokeilla onneani…”
Xenin naputus oli lakannut ensimmäisen kuuden lauseen jälkeen. Selityksen aikana vahki oli myös unohtanut suunsa auki ja nainen työnsikin nyt leukaperänsä yhdellä sormella alhaaltapäin hitaasti kiinni. Kuulustelija antoi koko päivän ylläpidetyn ylivirallisen ulkomuotonsa suosiolla karista pois. Naho ei ollut näkemässä, joten ei maksanut vaivaa.
“Aha.”
Ovenkulmassa typerästi istuva vahki sulatteli kuulemaansa hetken ja kaksikin. Lopulta hän sai muodostettua päässään yksinkertaistetun kuvan, jota hän nyt toisteli päässään. “Varjottu perseestä, Varjotun kätyrit perseestä, kristallitutkija mahdollisesti vähemmän perseestä.”
“Tuota noin…”, Xen lopulta yritti jatkaa. Selakhi oli tuijottanut vahkin äärimmäisen huonosti peiteltyä ilmeilyä jo hetken, “Sinä… et edes halua vapaalle jalalle?”
Selakhi nousi tuolilta ja valui seinää pitkin lattialle vähän matkan päähän kenraalista. Katsekontakti teki koko tilanteesta äkkiä tosi paljon järkevämmän.
Tai ei välttämättä, kun vahkipää ei oikein soveltunut katsekontaktiin.
Vahkipää soveltui huomattavasti paremmin korkokenkiin.
”En minä oikeastaan edes tiedä”, valkohai vastasi kädet polviensa ympärillä.
Ele oli selakhilta oikeastaan todella huomaavainen, vaikkeivat moiset osoitukset oikeastaan edes kuuluneet kuulustelun hammaksikkaammalle osapuolelle. Xen seurasi selakhia hetken ja tällä kertaa jopa mietti sanansa, ennen kuin lausui ne.
“Tiedätkös. Koko tämä sotku. Minusta rehellisesti tuntuu, että tässä on nyt vain kasa vääriä tyyppejä väärässä paikassa väärään aikaan. Jos se sinua yhtään helpottaa, niin minä en ainakaan ole heittämässä sinua mihinkään tyrmään. Toivon, ettei Naho kovistellut sinua liikaa. Hän on vain melkoisen turhautunut. Hänen kaupunkinsahan tämä on.”
”No me emme taida olla Metru Nuilla ihan hirvittävän suosittuja. Ihan syystä kai”, hai vastasi.
“Niin, noh. Tuon tempauksen jälkeen pelkään kyllä vähän näyttää omaakin naamaani. Liskomuodot eivät tule olemaan muotia taas piiitkiin aikoihin. Mutta jos minä saan asiasta päättää, niin kummankaan meistä ei tarvitse pistää päätämme ulos ihan hetkeen. Ja jos niin haluat, niin voin suositella Naholle sinun pitämistä täällä. Onhan meillä täällä aika kurjaa, mutta kahvi on satavarmasti parempaa kuin Dumen valvomissa tyrmissä.”
”No se olisi varmaan huomattavasti kivempi vaihtoehto kuin, öh, ne kaikki muut”, selakhi sanoi. ”Tiedätkö, tämä on aika hämmentävä kuulustelu.”
“Ensimmäiseni! Huomaako sen? Meneekö tämä miten huonosti…”
”No jos en tietäisi tämän olevan kuulustelu en varmaan huomaisi sitä”, kala kommentoi. ”Että joo, aika huonosti. Olen ehkä ihan tyytyväinen, ettei sitä tehdä täällä odinalaiseen tapaan.”
“Ihastuttava monologisi kertoi näistä teidän ‘odinalaisista tavoista’ sen verran, että otan tuon kuitenkin kohteliaisuutena.”
Rautakala ei ollut aivan varma, reagoidako Xenin äärimmäisen sarkastiseen tapaan sanoa “odinalaiset tavat”.
“Mutta ollaan nyt ihan rehellisiä”, kenraali jatkoi, “Me emme tiedä, mitä pirua eilen tapahtui, sinun porukkasi sai ohjuksesta, joiden alkuperää olemme lähinnä arvailleet ja tuo meidän naapurihuoneen sankarimme ilmeisesti löi itseään naamaan mielikuvitusmiekalla. Että näin tasapainoisista lähtökohdista meidän pitäisi selvittää, että miksi satoja viattomia kuoli. Ymmärtänet, miksi en oikein osaa lähteä selvittämään tätä vyyhtiä mistään päästä.”
”Eikö siis niistä ohjuksista kukaan tiedä mitään? Mistä ne tulivat? Ei mitään?” hai kysyi.
“Pari valistunutta arvausta on. Tuo meidän professorimme oli sitä mieltä, että se, mikä vahkeja normaalisti ylläpitää asetettiin ahtaalle teidän nimdailujenne toimista. Se asia, joka normaalisti pitää ne kontrollissa, poistettiin. Kenties jokin yritti puolustautua. Iskeä siruihin, ennen kuin pysyvää vahinkoa tapahtuisi. Se, mikä tai kuka tämä ‘Biancaksi’ kutsuttu asia todella on menee lähinnä arvailuksi. Mutta tämä samainen professori on pohtinut linkkiä vahkien ja bohrokien välille.”
”Mielitutkijalla on varmaan satoja sivuja aiheesta”, Angien vastasi. ”Luulen, että aluksenhylystä voisi löytyä paljon hyödyllistä tietoa.”
“Luotamme siihen”, Xen myönnytteli, “Saatan kaivaa sinut tonkimaan niitä, kunhan Po-telakan pojat saavat sen sotkun kaavittua kasaan. Jos jäät tänne, niin otetaan siitä ilo irti.”
”No eipä minulla muutakaan vaihtoehtoa oikein ole”, hailtia totesi. Xen ei kuitenkaan enää kuunnellut. Pälätys hänen korvassaan nosti kenraalin äkisti lattialta.
“Deleva?”, Xen kysyi ääneen. Kristallitutkijan kiinnostus heräsi välittömästi. Hetken kuunneltuaan ionisoturi totesi saapuvansa paikalle heti ja sulki yhteyden. Nainen vilkaisi huoneeseen vierellään. Mustalumi istui siellä yksin.
“Plasmaystävämme. Hänen tilansa on taas heikkenemässä. Minun täytyy mennä.”
”D-deleva?” selakhi tavaili nimeä, jonka oli tuntenut kaikki edeltävät vuodet vain yhtenä kokeistaan. ”Minä… minusta voisi olla apua, jos tarvitaan apua hänen mekaniikkansa kanssa.”
Xen pysähtyi ovelle. “Sinä tunnet KAL-mekaniikkaa? Miten pienessä maailmassa me oikein elämme?”
”Teollisuusvakoilu”, selakhi kuittasi nopeasti. ”Sitä oli sodassa aika paljon.”
Ja siinä, musta käsi ruosteisen oven kahvalla, jäi kenraalille päätös. Oli aina mahdollisuus, että ulos selakhin kanssa kävellessään Naho vain kilahtaisi ja nirhaisi molemmat. Sitten taas, tämä oli Xenin koti ja Mangai tai ei, täällä hän päätti, mitä tapahtuu. Valinnan vaikeus oli joka tapauksessa todellinen. Xen kuitenkin vakavasti harkitsi vangin päästämistä ulos marginaalisesta sellistään.
Ionisoturi tuijotti ensin Rautakalaan ja sitten ovea ja sitten taas Rautakalaa. Ja lopuksi jään toaa, joka ikkunan takana tuijotti jalkojaan.
Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.
Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.
Tarkoitatko sirun ääntä?
Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.
Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.
Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.
Toteutan osani sopimuksesta.
XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen
Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.
Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.
Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.
“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”
Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”
Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”
Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.
Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.
“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.
“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.
“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”
“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”
“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.
“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”
Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.
“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”
Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.
“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”
Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.
Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.
Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.
Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.
Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.
Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.
“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.
Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.
Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”
Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?
He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita. Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.
“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.
Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.
“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.
“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.
Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”
Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.
“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.
“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”
Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”
Hyräily jatkui.
Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.
Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?
Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.
Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”
Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”
Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”
Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.
“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.
“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.
“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”
Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.
Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.
Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.
“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”
“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”
Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”
Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen
Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.
Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.
Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.
Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.
Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.
“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”
“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.
“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”
“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”
Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.
“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.
Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.
“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.
Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.
Kellot hiljenivät.
Staattinen kohina hiljeni.
Kaikkinäkevän huuto tukahtui.
Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?
Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.
Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.
“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”
Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.
Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.
Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.
“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”
Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.
“Kokeillaanko varttia?”
“Pystytkö siihen?”
“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.
Orkesteri
Liian kauan
“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”
Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.
“KUIN KOHTALO ITSE”
Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.
“MUTTA PAREMMIN”
Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.
“OIKEUTETUMMIN”
Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.
“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”
Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.
XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen
”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.
Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.
Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.
Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.
“”Pyyntö: Poistukaa.”
Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.
“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.
“”Pyyntö: Po-“
Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.
Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.
Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.
Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.
“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka. “”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.
Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…
Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.
“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.
Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.
Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?
“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.
Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.
“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui. “Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”
Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.
Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.
Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.
Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.
Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.
Mustan kuoren sisällä asui hulluus.
“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“
Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
HUUTOA
HUUTOA
HUUTOA
Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.
kivulta
kivulta
kivulta
Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.
mieltään
mieltään
mieltään
Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.
Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.
Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.
Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.
Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi. “”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.
“”Käsky: Kuole.”
Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.
Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.
Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.
Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.
“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.
Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.
“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.
Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.
Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.
Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.
Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.
Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.
“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.
Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.
Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa. Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.
“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.
Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”
Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.
“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.
“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti. Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.
Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.
Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”
Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”
Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”
Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.
Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.
Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.
Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”
Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.
“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”
Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.
“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”
Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.
“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”
Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”
Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen
Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.
“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.
Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.
“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.
Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”
“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.” “Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.
Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.
Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.
Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.
“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.
“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.
Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.
Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.
“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.
“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”
Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.
“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”
XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen
“Huhuu?”
Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.
Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.
Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.
Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.
Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.
“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.
Kapura.
“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.
Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.
Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.
“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”
Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.
“Radak on hullu.”
Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.
“Zairyh. Älä.”
Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.
Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi. Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.
“Zairyh…”
Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.
Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.
Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.
Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.
Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.
Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.
Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.
Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.
Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.
“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”
Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.
Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.
“NUKU, SISKONI.”
Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.
Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.
“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”
Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.
“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”
Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.
“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.
Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.
Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.
Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.
Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.
Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.
Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.
Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.
Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.
Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.
There’s no need to justify the meaningless destruction. The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.
Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.
When the time comes that you see the waydestinylies, it would be okay if you’d pretend to be surprised.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
I’m going around not in circles but in spirographs. It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.
I can see the endings that the realms will not permit. I see them over again while building up to this.
In my current state, it’s a bit difficult to sympathise, but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
From now on I know I’ll be more careful where I tread. I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.
Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.
Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.
Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.
Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.
Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.
Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.
Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.
Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.
XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen
Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.
Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.
Ystävänsä. Petturinsa.
Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.
Ystävänsä. Petturinsa.
“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.
Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.
Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.
“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…
“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.
Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.
♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬
Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.
Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä. Se oli hänen kohtalonsa.
“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.
Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.
“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.
“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”
Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!”
Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!” Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.
Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.
Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.
Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.
Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?
“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”
“L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.
Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.
“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”
Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.
“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.
“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”
“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”
“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”
“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”
Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.
Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.
“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.
“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”
“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”
Ja sini hänen käsissään syttyi.
“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”
Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.
Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.
“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.
Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.
Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.
“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.
“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”
Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.
Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.
Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.
Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…
Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”
Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.
Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-
Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.
Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.
Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.
Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.
Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.
Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.
Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.
Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.
Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.
Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.
Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.
Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.
Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.
Agacia.
Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.
Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.
Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…
Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.
Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.
Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.
Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.
Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.
“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.
“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun. “”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”
“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”
Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.
“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.
Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.
“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.
“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.
Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”
Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.
“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.
Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.
Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.
Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”
Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.
Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.
Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.
Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.
Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.
Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.
“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.
“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”
Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.
Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.
Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.
Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.
Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.
Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.
Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.
Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?
Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.
Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?
♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩ ♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩
“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.
Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.
Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.
Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.
♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪ ♪ Syöksy uskon varaan~ ♪ ♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪
Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.
♪ Syöksy~ ♪ ♪ Päästä irti~ ♪ ♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪
Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.
Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.
Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.
Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.
Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.
Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.
Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.
Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.
Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.
Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?
Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.
Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.
Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.
Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.
Näen, miten tikari uppoaa polvilleen kaatuneen mielen toan otsalohkon, maalaten maailman kirkkaansinisellä verellä. Toisin kuin alitajunnassani, hän ei naura tai itke. Hän kuolee.
Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.
Näen, miten mielen toa kaatuu maahan silmät puhkaistuna. Hetken luulen olevani uneni kaaoksessa, mutta, tiedän sen olevan todempaa. Vai onko? Onko se niin totta, että se… se… tapahtui?
Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.
Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.
Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.
“TIK TOK…” “Muista, rakkaani!” ♬ kaikki loppuu ~♬
“TIK…” “M U I S T A r a k k a a n i…” ♬ k a i k k i loppuu ~♬
Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.
Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.
Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.
Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.
Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin
Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.
Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?
Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?
Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.
Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat
Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.
Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.
Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua
Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.
Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys
”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin
Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.
Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?
Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.
Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan
Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.
Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.
Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.
Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.
”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.
Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.
”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.
”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”
”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”
Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.
”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”
”Hetk- miten tämä liittyy-”
”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”
En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.
Vai oliko?
Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.
Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?
Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.
Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.
Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?
Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus
Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?
Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.
Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.
♪Matoro~♪
Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.
♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫
Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.
♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫
M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.
♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫
Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.
♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫
Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…
♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫
Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”
♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫
Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.
Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
VALKOINEN KÄSI I
Olen palannut, Itroz.
Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.
Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.
Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.
Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.
Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.
Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen
Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.
Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.
Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.
”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.
”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”
”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”
Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”
”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.
”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”
”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”
”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”
”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.
”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”
”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”
Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”
Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”
”Mitä seppä teki?”
”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”
”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.
”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”
”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”
Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.
”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”
Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”
”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”
”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”
”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”
Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.
Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.
Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen
Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.
Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.
”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.
Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.
”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”
Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.
”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”
Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.
Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.
Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.
Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.
Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.
Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.
Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.
Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.
”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.
”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”
Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.
Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.
Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”
”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.
”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”
”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.
Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”
Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.
”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.
”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”
Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”
Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.
Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja… Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.
Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.
”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.
”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä. Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.
Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.
”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.
Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.
Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.
”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!” Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.
He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.
Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.
”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.
Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.
Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?
Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.
Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.
Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.
XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen
Kaikkialla oli valkoista.
Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.
Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.
Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.
Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?
Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia. Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.
Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.
Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.
Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.
Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.
”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.
”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.
”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.
”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”
Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”
”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”
”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.
”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”
”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”
”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”
”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”
”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”
”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.
”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”
”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”
Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.
”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”
”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”
”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”
”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”
”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”
Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.
Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.
Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.
”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”
”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”
”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”
”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”
”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”
Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”
”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”
Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”
Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.
”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.
”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.
Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.
”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”
”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.
”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”
”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”
”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”
”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”
”Hmm?”
”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”
”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”
”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”
”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”
”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”
”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”
”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”
”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”
”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”
”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”
”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”
”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”
”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.
”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.
Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?
Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.
”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”
”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”
”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”
”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.
”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”
”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.
Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.
”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”
”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.
”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.
”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”
”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.
”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”
”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”
Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.
”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”
”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.
”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.
Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.
”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.
”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”
”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.
”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.
Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?
Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.
Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.
D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.
”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.
”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.
”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”
”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”
”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”
”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”
”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”
”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”
”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”
”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”
”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”
”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”
”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”
”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.
”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”
Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”
Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.
Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.
XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen
Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.
”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.
”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”
”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”
”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”
Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.
Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.
Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.
Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.
”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”
Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.
Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.
Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”
”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”
”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.
Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.
Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.
Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.
Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.
”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”
Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”
”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.
Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.
”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”
”Radak. Siinä ei ole mitään.”
Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.
”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”
”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.
”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.
”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.
Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.
Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.
”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.
Koko alus aloitti.
”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.
”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…
Mutta näkökulma ei enää ollut sama.
Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.
”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.
”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”
”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.
Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.
”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”
Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!”
”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.
”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”
”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”
”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”
Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.
Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.
Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.
He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.
Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.
Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?
Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.
Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.
Mutta sitä ei ollut.
Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.
Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”
”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.
”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”
”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”
”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”
Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”
”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”
Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”
”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”
”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”
”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”
Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.
Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.
Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.
”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.
”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”
”MISSÄ HÄN ON?”
”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”
Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.
Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.
”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”
Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.
”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.
”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”
”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.
Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.
Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.
”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”
”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”
”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.
Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.
Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.
Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.
Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.
Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.
Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.
Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.
Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!
Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.
Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.
”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.
”Halawe!” hän toisti kohinan yli.
”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.
”Rakas, kuuntele. Missä olet?”
”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”
”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.
”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.
”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”
”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”
”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”
”Mut-”
”Rakastan sinua, Hal.”
”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”
Kohinaa.
Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.
”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.
Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.
”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”
”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.
”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.
”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.
”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”
”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.
”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.
”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.
”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.
”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”
”Nyt, kun minä olen vankinasi.”
”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”
Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.
”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.
Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”
”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.
”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”
”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.
”Hei, hillitse its-”
Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.
”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”
Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.
Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.
Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.
Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.
Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.
”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”
”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”
”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”
Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”
Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.
Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.
”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.
”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.
”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.
”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”
”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?”
”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.
”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”
”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”
Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”
”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”
Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.
”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”
”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.
Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.
Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.
”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”
Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.
”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”
”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”
”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”
”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”
Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.
”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”
Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.
”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”
”MITÄ?” hai huusi.
”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”
”M-mutta Varjottu-”
”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”
”-mut- mut-”
”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”
Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”
”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”
”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”
”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”
”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.
”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”
”E-en näe point-” lisko aloitti.
”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”
”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.
”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.
”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.
”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.
”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”
”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”
Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.
”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.
”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”
Radak tunsi visionsa särkyvän.
”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”
”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.
”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”
”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”
”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”
Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.
”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.
”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.
Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.
”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”
”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”
Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…
Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.
Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.
Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.
Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.
Mutta Angien. Mutta Mustalumi.
Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.
Mutta Angien.
Hitto.
”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”
Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.
”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.
Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
”Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.
Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”
Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.
Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.
”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”
”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”
”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.
Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.
”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”
Tik. Tok.
”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.
Tik. Tok.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen
”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”
Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.
”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.
Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.
“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”
”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”
”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”
”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.
”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”
”Ja siinä on seuraava ongelma.”
Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.
”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”
”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”
”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.
”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”
Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.
”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”
”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”
Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.
”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”
”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”
Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.
”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”
Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.
”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”
Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka ne toimivat.”
”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.
Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.
Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.
Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.
”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”
Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.
”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.
Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.
”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.
Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.
Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.
Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”
”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.
”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”
”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”
Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.
”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”
Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.
”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”
Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.
”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”
Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.
”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”
Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.
”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.
Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.
”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”
Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”
Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.
Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.
XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen
Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.
Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.
Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?
Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.
”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.
Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.
”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.
”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”
”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”
”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.
”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.
”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”
”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”
”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”
Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.
”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”
He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.
”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”
”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”
”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”
”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”
”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”
”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”
”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”
”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”
Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”
Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.
Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.
”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”
”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?
”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”
”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”
”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”
”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”
”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”
Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”
”Kuulostaa aika… toamaiselta.”
”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”
”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”
Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.
Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.
”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”
Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.
”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.
”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”
”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.
”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.
Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.
”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.
”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.
Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.
”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.
”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.
”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”
”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.
”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”
Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.
”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”
”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-
JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”
metalli kirkui repien päätään.
”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”
Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.
Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.
Vahkien komentokeskuksen takapiha
”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”
”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”
”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”
”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”
”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”
”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”
Teknisesti ottaen kaikkialla
Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.
Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.
”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”
Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.
”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”
Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.
”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”
”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.
”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”
”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”
”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”
Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.
”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”
Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.
”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”
Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.
”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.
”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.
Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.
Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?
”Kuka hän on?”
Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.
”Hän… hän olen minä.”
Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.
”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”
Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”
Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.
”Katso taaksesi.”
Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.
Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”
Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.
Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.
Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.
”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”
”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”
He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.
”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”
Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.
”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”
”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.
”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”
Ja silloin Xenkin aisti sen.
”ANTAKAA NE TAKAISIN.”
Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.
”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”
”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”
”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”
Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.
”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”
”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”
”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”
Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.
”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”
Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.
”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”
Nurmikko, keinometsän reuna
Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.
“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”
Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:
“Lähetti.”
Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.
“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”
“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”
“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”
“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”
Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.
“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”
Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.
“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”
Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.
“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”
Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.
Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.
Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jättiläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.
“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”
Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.
“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”
Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.
“Bianca.”
Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.
Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.
Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.
Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.
Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.
Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.
“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”
Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.
Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.
“Pois. Pois minun päästäni.”
Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.
“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”
Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.
“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”
“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”
Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.
“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”
Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.
“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”
Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.
“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”
Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.
“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”
Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.
“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”
Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.
“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”
“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”
“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.
“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.
Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.
“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”
“Mutta kellot?”
“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”
Tik, tok. Se sykki.
Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.
Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.
Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.
Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.
“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.
“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”
Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.
“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”
Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.
“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”
“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”
“Mitä siis teemme?”
Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.
“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”
Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.
Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.
“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”
, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,
“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”
Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.
Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.
Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.
Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.
Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.
Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.
Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.
“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”
Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.
Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.
Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
typedef unit|group {
unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;
}
unit|group METRU|NUI
vahki|units = 4 430
unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\
>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.
;connect to /:/group:ANGONCE\:\;
>>ERROR: Unable to connect.
;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda
;clear_t…Ath ko relthe Nimda
Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>
Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.
”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”
Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.
Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.
”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.
Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.
Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.
Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.
Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.
Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.
Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.
Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.
Nimda.
Ath ko relthe Nimda.
Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.
Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.
Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.
Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.
Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Hytti, Merellä
Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.
Koska totta kai sillä oli viikset.
Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.
”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”
Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.
Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.
”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.
”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”
Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.
”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.
”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”
Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.
”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”
Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.
Nascosto
Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.
Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.
Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.
Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.
Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.
Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.
Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.
Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.
Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.
Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.
Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.
Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.
Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.
Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.
Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.
Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.
Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.
Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.
Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.
Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.
Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.
Bioarkistot
Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.
Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”
”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”
”Hmh… ei niin mitään.”
”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”
”Öh, joo.”
Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.
Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.
Reaktorikammio
Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.
Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.
Baterra-asema
Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.
Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.
Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.
Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.
Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.
Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.
Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.
Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.
Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.
Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.
Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.
Vapaus.
Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.
Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.
Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.
Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.
Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.
Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Bianca taittoi itsensä irti taulusta.
Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.
Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.
Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.
Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.
Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.
Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.
Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.
Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.
Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.
Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.
Metru Nui, taivaalla
”Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”
Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.
”Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.
”Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”
”Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, ”Hologrammit ovat uusin villitys.”
”Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”
”Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, ”Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”
Xen nyökytteli hyväksyvästi: ”Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”
”Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.
”Paleontologi”, Xen korjasi, ”Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”
”Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, ”En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”
”Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.
Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. ”Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.
”Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. ”Ei saamari…”, hän täydensi.
”On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, ”Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”
Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: ”Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”
”Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, ”Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”
”Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, ”Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”
”Nimda”, Xen huokaisi, ”Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”
Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.
”Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”
Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.
“Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”
”Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”
Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.
Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.
Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.
Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.
”En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”
”Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.
Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.
”Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.
”Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.
”Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”
Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät ”pojat” muun porukan matkaan.
Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.
Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.
Teknisesti ottaen aivan liian syvällä
Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.
Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.
Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.
Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.
Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. ”Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.
Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.
Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.
Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.
Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.
Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.
Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.
Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.
Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.
Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.
Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.
Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.
Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.
Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?
Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.
Miksi?
Kuka sen edes rakensi?
Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?
Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.
Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.
Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.
Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.
Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.
”Piip.”
Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.
”Piip. Piip.”
Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.
”Piip. Piip. Piip.”
Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.
”Piip?”, kuului surullinen ääni.
Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.
Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.
”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.
Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.
”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.
Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.
“Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”
“Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.
“Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”
“Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.
“Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”
“Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”
“Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”
“Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”
Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.
“En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”
Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.
“Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.
“Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.
“Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”
Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.
“Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”
Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.
“Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”
Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.
“Ja tämä on?”
“Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”
Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.
“Ja tässä on erikoista se, että?”
“Katso, kuka lupia on pyytänyt.”
Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.
“Voitto Korporaatio.”
“En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”
“Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”
“Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”
Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.
“Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”
“Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”
Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”
“Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”
Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.
“Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”
Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”
“Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”
“Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.
“Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”
Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.
“Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”
Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.
“Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”
Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.
“Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”
Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.
“Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”
“Sinä tiedät missä se on?”
Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”
“Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”
Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.
“Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”
“Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”
“Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.
“Killjoy…”
Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.
“Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”
“Kellot?”
“Kellot.”
Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.
“Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”
“Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”
“Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”
“Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”
Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.
Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.
Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.
“Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”
“Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”
Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.
“Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”
Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.
“Cody… miksi sinulla on miekka?”
“Miksei minulla saisi olla miekkaa?”
“Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”
“Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”
Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.
Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”
Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”
Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.
“Tuo miekka… onko se… kun sillä-”
“Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”
Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.
Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.
“Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”
“Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.
Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.
“Lasken viiteen.”
Nurukan nyökkäsi.
“Yksi.”
Nurukan odotti.
“Kaksi.”
Nurukan odotti.
“Viisi.”
“Että mitä?”
“NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.
Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.
Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.
“VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”
Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.
“Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”
Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”
Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.
“No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”
Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.
Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.
Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.
Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.
Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.
Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.
He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.
Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.
Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.
Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.
Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
Mexxi joutui tekemään epämääräisen akrobaattisen liikkeen, väistääkseen hänen eteensä kaatuvan metallisen tukipalkin. Vain vaivoin jalkansa pois tieltä saanut toa huokaisi syvään ja katseli jälleen ympärilleen. Hän oli odottanut illalta suuria paljastuksia ja tarkkaa tutkimustyötä, eikä laisinkaan sotilastukikohdan remontoimista.
“Äläkä nyt huokaile siellä. Meidän täytyy saada edes vähän tilaa työskennellä”, muistutti jossain betonikasan takana tavaroita penkova Xen.
Toa tiesi, että vahki oli oikeassa. Tieto ei kuitenkaan tehnyt työstä yhtään sen mieluisampaa. Lievästi tympääntyneenä Mexxi tarttui maahan kaatuneeseen rautapalkkiin ja alkoi raahaamaan sitä kohti suurehkon laboratorion oviaukkoa. Työnnettyään romun rytinällä jonnekin päin kompleksin portaikkoa, Mexxi vilkaisi pitkälle, lattiaan pultatulle pöydälle jätettyä kommunikaattoria päin. Valo litteän laitteen kyljessä oli yhä punainen. Ei siis vieläkään yhteydenottoja.
“Kolme tuntia jo… eikä yhtäkään vastausta”, Mexxi murehti. Xen nosti päätään betoninlohkareista ja tuhoutuneista huonekaluista koostuvan kasan takaa. “Et kuulosta kovin luottavaiselta.”
“Minä näin osan niistä nimistä. Harva niistä kuului kellekään, joka vielä hengittäisi. Pahoin pelkään, että kontaktilistasi ei ole enää aivan ajan tasalla.”
“Joku vastaa”, Xen tuumi itsevarmana, “Me autoimme monia vielä sodan jälkeenkin. Eivät kaikki ole voineet unohtaa.”
Kaksikon katseet kohtasivat. Mexxi ei voinut olla ihailematta tuoreen ystävänsä optimistisuutta.
“Toivottavasti niin.”
Xen vilautti toalle vielä kannustavan hymyn, ennen kuin katosi taas romun keskelle. Tavaraa alkoi lentelemään huoneesta käytävän puolelle vaarallisella tahdilla. Kaksikko oli päättänyt sijoittaa laboratoriosta irtoavan sälän portaikon puolelle. Tilaan oli kuitenkin vaivattominta saapua hissillä.
Labraan osuneiden tuhojen määrä oli kaikesta huolimatta yllättänyt kaksikon. Toki, tuhot olivat suurimmillaan kompleksin ylimmässä kerroksessa (ja lähimpänä tuhoutunutta reaktoria), mutta kokonaisten seinien puuttuminen ja irtaimiston löytyminen pieninä murusina oli silti enemmän, mitä Xen oli osannut odottaa.
Tavaroiden siirteleminen oli nostattanut huoneen täyteen pölyä. Betonia olkapäiltään karisteleva vahki alkoi tottuneeseen tapaansa nostamaan huppuaan päänsä suojaksi. Kädet hapuilivat hetken punamustaa yläselkää, mutta tuloksetta. Xen irvisti tajutessaan hukanneensa elintärkeän vaatekappaleensa. Hän ei sietänyt ajatusta, ettei hän voisi piilottaa kasvojaan tarpeen tullen. Siitäkin huolimatta, että kiireinen päivä oli estänyt häntä edes aluksi huomaamasta sen puuttumista.
Mexxi oli jo hetken seurannut vierestä Xenin hapuilua, virne suunpielillään. Reaktio oli lähes identtinen niihin kahteen kertaan, kun toa oli hukannut hattunsa. Mexxi oli tuntenut olonsa orvoksi molemmilla kerroilla. Toisaalta se tuntui myös kovin huvittavalta, huomoiden, miten turhia kapistuksia päähineet lopulta kuitenkin olivat. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun toa vakavasti harkitsi nahkaisen koristeensa vaihtamista kypärään.
Toa huomasi kuluttaneensa taas kokonaisia minuutteja huonetta täyttävää romukasaa tuijottaen. Väsymys painoi jo naisen niskassa ja toan työteho laski hetki hetkeltä. Mexxi oli ainoastaan tyytyväinen huomatessaan, että myös Xen oli lopettanut kaiken työnteon. Vahki istui lattialla, seinään nojaten, hymyillen romukasasta löytyneelle kirjalle.
Mexxi rojahti vahkin viereen uupuneena. Toa antoi istuuntumisen myötä valahtaneen stetsoninsa tippua syliinsä. Syvän väsyneen huokauksen jälkeen toa pakotti silmänsä pysymään auki, nähdäkseen kunnolla Xenin kirjan. Keskiaukeamalla komeili kultahaarniskainen toa. Mexxi näki välittömästi tilaisuutensa kiusoitteluun.
“Älä sano, että nuori vahki on iskenyt silmänsä suureen metrulaiseen sotasankariin.”
Xen nauroi ja töytäisi vierustoveriaan kyynärpäällään (miltei) kipeästi kylkeen.
“Typerys. Tietenkin olen”, vahki kikatteli, “Mutta en tähän kaveriin, en. Eihän hän edes käytä tyylikästä hattua.”
Mexxi häkeltyi Xenin suorasukaisuudesta. Puna toan poskilla sai vahkin räkättämään entistäkin kovempaa. Punamustan naisen nasevat vastaukset tulivat joka kerta Mexxille kuin puun takaa. Vahkin vahingoniloista katsetta välttääkseen Mexxi naulitsi katseensa takaisin vanhan rintamatoverinsa kuvaan. Kuvan sankarin harteikkuus kieli välittömästi kyseessä olevan jonkinlainen satukirja, eikä suinkaan mikään historiallinen teos.
“Mutta silti ihailet täällä lattialla mokomaa hatutonta… ja selkeästi tyylittömämpää sankaria?”
Xen tuijotti aukeamaa vielä hetken ja läimäisi sitten kirjan kiinni. Mexxi näki nyt värikkäät kannet, joihin oli tyylitellen maalattu koko Toa Mangain jäsenistö. Tutut kasvot vuosien takaa tuijottivat Mexxiä, kuin seuraten tätä katsellaan. Niin monet noistakin kasvoista olivat vaarassa kadota historian hämäriin.
Sininen Huna pisti kuvasta esiin ensimmäisenä. Rurukasvoisen maan toan kanssa käsikynkässä poseeraava veden toa muistutti Mexxiä ystävästä, jota hän ei ollut tavannut hetkeen. Se oli onneksi muuttumassa hyvinkin pian…
“Naho, Kyhrex, Lhikan, Nidhiki…”, Mexxi luetteli ryhmän ylärivin jäseniä, lausuen viimeisen nimen huomattavasti muita happamammalla sävyllä. “Minäkin voisin olla tässä kuvassa… jos olisin ottanut paikan vastaan, siis.”
Xen käänsi katseensa yllättyneenä toveriinsa. “Sinä? Toa Mangai? Miksi ihmeessä oikein kieltäydyit?”
“Mangai ei ollut aivan… legendojen ainesta vielä perustamishetkellään. Oikeastaan, perustamispäätös oli enemmän kuin hätiköity. Ja sitä paitsi, minun paikkani oli Meksi-Korossa. Ilman minua sen väellä ei olisi ollut ketään, kun metsästäjät perääntyivät saaremme läpi. Ja vaikka Mangaista tuli aikojen saatossa mahtavin toa-tiimi historiassamme, niin… koen, että tein oikean päätöksen.”
“Sinä todella välität saarestasi”, Xen lausui kunnioittavasti, “He ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi suojelijanaan.”
“Kiitos, Xen. Minä… teen parhaani. He ovat kokeneet kovia. Ja he tarvitsevat tukea.”
Vahki nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kadotti sitten ajatuksensa taas kirjan kanteen. Mexxille oli jo käynyt selväksi, että kirjalla oli Xenille tunnearvoa.
“Sinun opuksesi?”, toa tiedusteli varovaisesti.
“Mmh”, Xen hymähti myöntävästi, “Kuljetin sitä aina mukanani. Olin varmaan jättänyt sen tänne, kun vierailin täällä viimeistä kertaa.”
Xenin sisällä muljahti jokin, kun hän viimein tajusi, missä istui. Hänen edessään oli se pöytä, jolta Niz oli viimeisen kerran puhunut hänelle. Se vähä, mitä Cody oli lopulta suostunut kertomaan hänelle äitinsä viimeisistä hetkistä, viittasi hänen kuolleen tässä kyseisessä huoneessa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Xenin selkää. Vasta Mexxin kysyvä tuijotus palautti hänet maan pinnalle. He molemmat tuijottivat taas hetken kirjan kantta, kunnes Xen viimein rohkaistui.
“Minä halusin aina olla toa. Olla sankari. Kaikki ne videot ekstranetissä, ne maalaukset ja kirjat. Minäkin halusin olla suuri sotilas. Auttaa muita. Tuntea kuuluvani osaksi jotain jaloa ja suurta”, Xen huokaili haikeasti, “Isä aina kritisoi teitä… siitä, miten toa-koodi oli pelkkä hidaste ja miten teillä kaikilla oli hassu fiksaatio lyömäaseisiin-”
“Välineisiin”, Mexxi korjasi, “Toa-välineisiin.”
Xen ei edes vaivautunut vastaamaan. “Mutta minä en välittänyt. Minä ihailin teitä aina. Te ylläpidätte järjestystä kunnialla. Teitä arvostetaan. Piru, Toat vastaan Metsästäjät. Se sota nimettiin teidän kunniaksenne. Me taas saimme niskaamme pelkkää vihaa. Armeijaa ei arvosteta rauhanaikana. Ei laisinkaan. Historia tulee ikuisesti muistamaan vain toat.”
Masentuneisuus Xenin äänessä sai aikaan monia reaktioita Mexxissä. Suurin osa niistä halusi keksiä rohkaisevia sanoja toverinsa lohduttamiseksi. Toan onneksi, vanha viisaus hänen kaupunkinsa turagalta oli jäänyt hänen mieleensä pysyvästi. Ja tämä oli täydellinen tilaisuus laittaa hyvä kiertämään.
“Tiedätkös. Pedro-”
Xen tirskahti. Oli Mexxin vuoro olla reagoimatta toverinsa keskeytykseen.
“-kylämme turaga opetti minulle kieltä kauan kauan sitten. Hän muistutti minua siitä, mitä on olla toa. Katsos, suurin osa ajattelee toaa lajina. Yhtenä mahdollisena askeleena eteenpäin matoranista. Mutta se ei ole aivan totta. Ei ainakaan muinaisina aikoina, silloin, kun toat syntyivät. Sinä et tarvitse naamiota ja elementtivoimia ollaksesi toa. Toana oleminen ei vaadi, että olit joskus matoran. Koska, kuten sanoin, ei toa ole laji. Se on titteli, joka tarkoittaa soturia. Tai suojelevaa henkeä. Ja suojelija voi olla kuka tahansa… lajiin tai alkuperään katsomatta.”
Katsekontakti vahkin ja toan välillä oli rikkumaton. Sanat karkasivat Xenin suusta. Mexxi siis jatkoi.
“Ja kun minä katson sinua, Xen, minä näen nuoren naisen, joka on ottanut suuren vastuun velvollisuudentunnostaan. Naisen, joka on päättänyt tehdä hyvää puhtaasta sydämestään. Ja jos minulta kysytään, se täyttää minusta toan kriteerit.”
Musta ja punainen käsi sipaisivat toisiaan, Mexxin tarttuessa kirjaan Xenin käsissä ja laskiessaan sen syrjään. Xen seurasi sivusilmällä, kuinka tulen toa asetti kirjan varoen viereiselle hyllýlle.
“Joten, Toa Xen, Mustan Käden suojelija, mikä on seuraava liikkeemme?”
Häkeltynyt vahki ei vieläkään meinannut saada sanaakaan suustaan. Lumoissaan toan sanoissa vellova vahki joutui pakottamaan katseensa irti Mexxin hymyilevistä kasvoista, saadakseen puheensa taas luistamaan.
“Noh… aivan… aluksi. Voisimme lähteä vastaanottamaan vieraamme. Ystäväsi on kontannut Arkistojen käytävissä jo varmaan kymmenen minuuttia. Hän on kohta täällä.”
Mexxi vilkaisi ylös ja kampesi itsensä niine hyvineen pystyyn.
“Sinä et koskaan kertonut, että mikä tuo kykysi oikein on.”
“Pitkä juttu, mutta ajattele sitä kanohi Eldana. Yksinkertaisuuden nimissä”, Xen vastasi, tarttuen toan ojennettuun käteen, joka veti hänetkin pystyyn. Toa heilautti päätään kohti hissiä, jolla he pääsisivät odotettua vierastaan vastaan. Xen kuitenkin jäi vielä hetkeksi jälkeen, vilkaisten vielä kerran kohti äitinsä entistä työpistettä.
“Mexxi… kiitos.”
Toa nyökkäsi vastaukseksi, työntäen hattuaan takaisin päähänsä kulkiessaan.
“Mitä vain suosikkikenraalilleni.”
“Ja ihan vain tiedoksesi”, Xen jatkoi omahyväisyys äänessään, “Saat kiittää tuota söpöä hymyäsi siitä, etten avannut suutani, kun tapasimme Lhikanin päivällä.”
Mexxi ei aluksi ymmärtänyt, mistä vahki puhui, mutta paha aavistus nousi pitkin hänen selkäpiitään.”
“Minä olen nähnyt ne iltapäivälehdet”, Xen heitti huolettomasti, “ja minä todella todella toivon, että ne ovat yhtä puppua, kuin luulen niiden olevan.”
Vanha maan toa ja Mustan käden entinen kenraali Nurukan istui mukavassa, mutta vanhassa nojatuolissa hyvä kirja kädessään. Hänen tuolinsa vierellä oli pienoisella pöydällä pienoinen laavalamppu, joka näytti aivan Ga-Metrun meduusalampuilta, mutta se oli oranssi ja jotain muovimaista ainetta – ei siis elävä. Viskilasi oli myös puolillaan laavalampun vieressä – Mustan Käden tuntien se saattoi hyvinkin olla jotain Selakhian aikaista tavaraa.
Toa oli totutellut elämiseen täällä uudessa kodissaan. Vai pitäisikö sanoa vanhassa, kun hän oli tullut sinuksi menneisyytensä kanssa. Muistot jotka vain yhtäkkiä alkoivat tulvia hänen päähänsä tuntuivat nyt hieman järkeenkäyvemmiltä. Hän oli nyt kokonaisempi ja elinvoimaisempi, kuin moniin vuosiin. Toaa kyllä vähän pelotti se, että jollain taholla tässä maailmassa oli voima muokata muistoja ja poistaa niitä. Maan henki näki niistä joskus painajaisia, vaikka nukkuikin nykyisin yönsä suhteellisen levossa.
Nurukanin kirja oli H. J. Keltionin Valon ja Varjon tanssin ensimmäinen kirja, koska kirjasarjan ensimmäinen osa oli julkaistu kauan aikaa sitten eikä loppua ollut vielä näkyvissä. Nurukanista perinteinen sankaritarina oli varsin rentouttavaa tämän viime viikkojen myllerryksen jälkeen. Olihan hän tutustunut seikkailuillaan vaikka mihin olentoihin. Esi-isiensä henkiä naamiossaan asuttavaan kääpiötoaan, matoraneihin, jotka harjoittivat merirosvousta, keltaiseen jättiläiseen, joka oli obsessoitunut höyryhärveleistä, outoon steltiläiseen tohtoriin ja tämän tonttumaiseen apulaiseen ja klaanilaisiin jotka olivat olleet hänen mukanaan tällä matkalla.
Nyt toalla oli kuitenkin täysin uusia ystäviä.
Ja yksi noista ystävistä rymisteli juuri huoneeseen lopen uupuneena.
“Luojat soikoon, että on ollut pitkä päivä”, mutisi kivääriään nurkkaan asetteleva hopeahaarniskainen vahki. Nurukan nosti katseensa kirjastaan, seuratakseen hetken Codya, joka väänsi parhaillaan kaikkein suurimpia haarniskanpalasiaan huolettomasti lattialle.
“Et usko, miten pirusti työtä pelkän ruumiinavaushuoneen raivaamisessa oli. Armas kenraalimme ei ole tainnut kuulla kahviatauoista.”
Nurukan hymähti ymmärtäväisesti. Hänen oma työpäivänsä oli jo takana päin. Kansiopino hieman syrjemmällä osoitti, millaisen rumban läpi toa oli itse päivänsä aikana käynyt.
Kuolemanväsynyt Cody naksautteli metallisia selkänikamiaan ja rojahti tuolille maan toaa vastapäätä. Vahki sulki välittömästi silmänsä, mutta jatkoi kuitenkin hidasta keskustelua.
“Noh, mitäs tänne?”
“Lueskelin juuri tässä tällaista hauskaa kirjaa. Tuntuu hieman liian kesyltä verrattuna siihen mitä täällä on tapahtunut.
Lohikäärmeitä, prinssejä ja prinsessoja, armeijoita ja pahoja pimeyden lordeja. Ja paljon noitia jostain syystä. Kuolleista herätettyjä ei tässä opuksessa vielä ole, mutta jostain kuulin, että niitä voisi olla tulevaisuudessa. Muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin täällä Kädessä”, Nurukan kertoi. Hän laittoi kirjan syrjään pöydälle ja nappasi viskiä lasistaan. Jääpalat olivat jo sulaneet kiitettävästi.
“Hah! Meno kieltämättä muistuttaa välillä vanhoja tarinoita. Täällä kotona talsiminen tuntuu yhä jotenkin satumaisen epätodelliselta”, vahki pohti, venytellen jalkojaan makeasti.
Nurukan siemaili viskiään. Se maistui savuiselta ja vanhalta. Mutta hyvältä, koska viski paranee vanhetessaan. Vahva alkoholi nipisti toan ruokatorven päätä hiukan.
“On tämä kyllä hyvää viskiä. Suorastaan maagista, että näinkin hyvää tavaraa on vielä olemassa tässä maailmassa”, vanha maan toa tuumi.
“Vanhempaa kuin sinä”, Cody naurahti, “Ja se sanoo jo paljon.”
Nurukan naurahti. Tuntui kun kaikki menisi taas hyvin elämässä, vaikka työtä Mustassa Kädessä olikin paljon. Järjestön komentotorni pitäisi kunnostaa ja se pitäisi saada elämään. Paljon oli ehtinyt tapahtua siitä kun valon toa kutsui hänet seikkailuun salaperäiselle tehtävälle Eteläisen mantereen pikkusaarelle.
Toa oli hiukan ajatuksissaan ja Cody näki sen hänen kakamaltaan. Toan katse harhaili viskilasissa ja kirjassa, mutta toa ei tuntunut keskittyvän mihinkään muuhun paitsi ajatuksissaan harhailuun.
“Jokin painaa yhä mieltäsi? Vieläkö muistosi ovat palaamassa?”
“Muistelen tässä tämän seikkailuni alkua. Umbra kutsui minut tehtävälle Avra-Nuin saarelle, jossa meidän piti voittaa paha makuta. Meitä oli kuuden vanhan soturin ja kuuden nuoren soturin joukko ja me puolustimme saarta makutan zyglak-joukkoja ja muita hirvityksiä vastaan”, maan toa kertoi uppoutuneena muistojensa transsiin.
Väsymyksestään huolimatta hopeinen vahki ei voinut olla osoittamatta mielenkiintoaan vanhan kenraalin muisteloihin. Jo tovin hän oli odottanut tilaisuutta päästä kuulemaan tämän kertomuksia.
“Kuulostaa aivan alulta jännittävälle tarinalle. Vähän kuin tuossa kirjassasi.”
Nurukan nyökkäsi tyytyväisenä. Ehkäpä tässä oli tilaisuus pienelle tarinatuokiolle.
“Katsos. Muutama kuukausi sitten Umbra kutsui mi-”
Hieman tympääntyneenä toa keskeytti tarinansa ennen kuin se oli alkanutkaan. Vahki oli noussut seisomaan kesken kertomuksen.
“Mmh. Kenties siis joku toinen kerta”, tuumi Nurukan ja kulautti viskilasinsa yhdellä hörpyllä tyhjäksi ja nousi sitten itsekin seisomaan. Cody oli jo astellut vanhalle puiselle ovelle, avatakseen sen valmiiksi. Ajoitus oli täydellinen. Kolmen “toan” kolmikko asteli lampsien sisään kirjastoon.
“Ajattelimme, että täällä olisi vähän mukavampi keskusteluympäristö. Labrassa on vielä vähän tekemistä”, Xen tervehti kaksikkoa, astuen huoneeseen ensimmäisenä. Hänen perässään astuivat huoneeseen vanhat ystävykset. Mexxin rinnalla tilaa saapui tarkastelemaan veden toa sinisessä Hunassaan. Jokainen matoran tunnisti hänet sota-ajan julisteista. Nurukan ja Cody tunnistivat hänet uskollisena sotatoverina. Lempeä hymy, laatuaan sellainen, jota ei Codyn kasvoilla useinkaan nähnyt, levisi yksisilmäisen komentajan metalliselle naamalle.
“Kenraali Naho! Siitä on aivan liian pitkä aika.”
Sinihopeiseen haarniskaan pukeutunut nainen vastasi Codyn odottamattomaan halaukseen ja vielä irtaannuttuaan päätyi kättelemään vahkia.
“Cody, niin todellakin on. Joskin… se on ihan vain toa Naho nykyään. Mitä minun suosikkikomentajalleni oikein kuuluu?”
“Nooh. Kävin vähän ihmettelemässä Xialaista yöelämää. Tiedäthän. Joskus miehen vain täytyy käydä maan alla.”
Veden toa virnisti vilpittömästi. “Ja miltäkäs siellä näytti? Löysitkö ketään kivaa vortixxia pitämään seuraa sinne maan alle?”
Cody hohotti avoimesti Nahon heitolle. “Ja hitot. Liskot ovat yhtä pelottavia, kuin aina ennenkin. Voittoa tavoittelevat kusiaiset ovat yhtä epäilyttäviä, kuin entinen vihreä käärmeystävämme.”
Naho nyökkäsi, ymmärtäen Codyn sodan viimeisiin päiviin osoittavan viittauksen. Toan huomio hakeutui kuitenkin jo Codyn rinnalla seisovaan maan toaan. Hahmoon, jota Naho ei alunperin ollut odottanut tapaavansa.
“No katsos vain. Mex ei huijannut. Kenraali Nurukan, ilmielävänä.”
Musta käsi kohtasi sinisen ja kaksikko puristi käsiään tuttavallisesti.
“Olen pahoillani, jos en ala jakamaan ihan hirveästi sotamuistoja, Mangai. Vanha muistini ei vielä anna myöten ihan niin kauas historiaamme.”
Naho hymyili ymmärtäväisesti, viittoen kohti takanaan seisovaa tulen toaa. “Mexxi tässä juorusikin minulle jo tilanteesi. Olen vain iloinen, että olet kuin oletkin elossa. Sinun olemassaolostasi on tullut tietyissä piireissä melkoinen urbaanilegenda.”
Mexxi pyöritteli silmiään Nahon juoruamissyytöksille. Xen lähinnä tarkkaili tyytyväisenä vanhojen tuttujen jälleennäkemistä. Naho kävi katseellaan läpi vielä kerran koko ympärillään seisovan nelikon. Toa nyökkäili tyytyväisen näköisenä itsekseen.
“Joten. Musta Käsi on siis todellakin aloittamassa uuden marssinsa. Lhikan vaikutti suhteenne toiveikkaalta. Ja minä olen valmis yhtymään hänen uskoonsa.”
Xen katsoi veden toaa kiitollisena ja päätti sitten alkaa purkamaan tilannetta. “Sinä olet siis Mangain yhteyshenkilömme tutkimusten ajan? Aiotko jäädä seuraamme?”
Naho raapi leukaansa hieman mietteliäänä, vaikka hänellä olikin jo vastaus valmiina.
“Enköhän. Näinä päivinä otan kaikki mahdollisuudet poistua toimistosta. Lhik mokoma mahtailija omii kaikki kenttätyöt. Sitä paitsi, niin kauan kun tuo yksi kuumapää on kaupungissa, aion ottaa siitä kaiken irti.”
“Yhä ylpeänä isoista urotöistä, Naho hyvä? Jos oikein muistan, se olin minä, jonka ansiosta selvisimme Nui-Kanjonin piirityksestä”, Mexxi vastasi napakasti.
“Ilman sinun riehumistasi emme koskaan olisi tippuneet sinne, joten ei lasketa, sisko”, Naho heitti takaisin. Xeniä jo melkein huoletti kaksikon välien kiristyminen. Aina siihen asti, kunnes molemmat toat puhkesivat nauramaan. Hetken kiherrettyään Naho vakavoitti itsensä ja kääntyi puhuttelemaan suoraan Xeniä.
“Tämä vahki. Oletan, että olette aloittaneet tutkimusten järjestelyt.”
“Kyllä vain”, Xen nyökkäsi, “Ruumiinavaushuone on jo käyttökunnossa, eikä laboratorionkaan raivaamiseen enää pitäisi mennä kauaa. Odotamme käytännössä vain yhteydenottoja entisiltä tutkimusosastolaisiltamme. Tarvitsemme ammattilaisen tekemään ruumiinavauksen.”
“Ja kuinkas se on mennyt. Kukaan ottanut vielä yhteyttä?”
Xen kaiveli selkänsä varustelokeroa ja kaivoi sieltä litteän kommunikaattorinsa. Sekä hänen, että Mexxin yllätykseksi entinen punainen valo sen kyljessä vilkkui nyt vihreänä. Joku yritti soittaa heille juuri sillä hetkellä.
Xen vilkaisi kohti odottavaa Nahoa ja asetteli tämän jälkeen kommunikaattorin lattialle, joukkion keskelle. Vahki napsautti sormiaan napakasti ja utuinen hologrammikuva ilmestyi huoneen keskelle, paljastaen äärimmäisen huonon kentän keskeltä soittavan pakarikasvoisen matoranin.
“Kuulkrrhko minua? Kenttä on onnekrhhon. Komplekskrrh sulkeutui ympäriltäni krrh. Näyttää silkrrh** että olemme samoilkrr* jäljillä kenrkrrhli Xen. Mutta joku muukin on krrh -perässä.”
“Kuka tämä oikein on? Saamme sinusta hädin tuskin selvää”, Xen puoliksi huusi kohti hologrammia. Cody oli nostanut oman rannetietokoneensa esiin ja komentaja näpytteli oranssina hohtavaa näyttöään kuumeisesti. Näytti kestävän hetki, että matoranin viestintälaite vastaanotti Xenin puheen.
“Professorkrrhi Mavrah. Olen tiedepääkrrhkkö Nizin vanha ystävkrrh.
“Missä oikein olet? Voimme tulla hakemaan sinut.”
“Krrrh-tornissa. Kiirehtikää. Tämä paikkkrrh karmii minu-”
Kuva muuttui entistä rakeisemmaksi ja ääni muuntautui vähitellen täysin staattiseksi. Yhteys oli jo käytännössä täysin käyttökelvoton. Xen nosti merkitsevän katseen kohti tietokonettaan edelleen naputtelevaa Codya.
“Saitko sen?”
“Kyllä”, Cody nyökkäsi, “Viesti näyttää tulevan Ta-Metrusta. Läheltä Coliseumia. Odotas iiihan hetki, niin tarkennan… oho.”
“Oho?” kyseenalaisti Nurukan, joka huolestui välittömästi vahkin vakavoituneesta ilmeestä.
“Signaali… näyttäisi tulevan vahkien komentokeskuksesta. Vanha tuttumme ei huijannut. Hän todella taitaa olla tutkimassa samaa juttua.”
“Mutta kuinka?”, ihmetteli Naho, “Kaikki tapaukset koskien vahkeja on pidetty visusti poissa julkisuudesta. Professorin ei mitenkään kuuluisi tietää tästä.”
“Mavrah… on ehkä välkyin kaveri, jonka olen koskaan tavannut”, Nurukan murahti, “En väitä muistavani hänestä vielä ihan hirveästi, mutta hän työskenteli ajoittain Kädenkin leivissä.”
Xen nyökkäsi, vahvistaen Nurukanin muistelmat. “Ja osaltaan hänen ansiostaan alunperin ratkaisimme arkkikranojen mysteerin. Entistä suurempi syy etsiä hänet välittömästi ja tuoda hänet tänne. Taisimme juuri löytää asiantuntijamme.”
Mexxi yhtyi Xenin selvitykseen. “Mitä me sitten odotamme?”
Naho oli sillä aikaa painanut sormen korvalleen, kuin odottaen yhteydenottoa. “Ja minä käsken paikallisia toa-partioita vetämään kaikki vahkit pois komentotornin välittömästä läheisyydestä. Jos ne ovat sulkeneet keskuksensa omatoimisesti, se kielii, että ne yrittävät estää tutkimustyötä tapahtumasta. Meillä voi olla käsissämme laajempikin ongelma.”
Cody viittoili kohti tilan kattoa, samalla kun huolestuneet Xen ja Nurukan vaihtoivat kenraalillisia katseitaan. “Minulla on alus yhä parkissa tuolla ylhäällä. Menemme sillä.”
Xen oli jo kääntynyt kohti kirjaston ovea, viittoillen koko muuta konkkaronkkaa seuraamaan.
“Tästä se myllytys alkaa. Lähdetään hakemaan meille professori.”
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Xenin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti.
Kellokoneisto täytti koko Xenin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Xenin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Xen ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
“Seis”, sanoi ikuisuus.
Mutta eihän ikuisuus koskaan puhunut, Xen ihmetteli ja pysähtyi.
Nyt, kun hän katsoi tarkemmin, näyttikin siltä, että kellokoneisto oli yhä edelleen kaukana horisontissa. Ikuisuudet eivät olleet vieneet häntä yhtään sen lähemmäksi määränpäätään.
Pieni punainen pallo leijui muutaman metrin hänen edessään. Xen havahtui mahdottomaan todellisuuteen. Missä helvetissä hän oikein oli?
“Valkoinen katsoo nyt toisaalle. Se tarkoittaa, että voimme viimein puhua.”
Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin syvältä ja hyvin kaukaa. Xen oli kutenkin varma, että sen lähde oli hänen edessään leijaileva punainen hehku. “Mikä tämä paikka on?” ja “Kuka sinä olet?” olisivat olleet ne kysymykset, jotka Xen olisi esittänyt, jos hän olisi osannut puhua. Mutta kaukaisuuden kellon paino ja sen raaka voima estivät häntä avaamasta suutaan. Punainen puhuva hehku vaikutti olevan ainoa asia, joka piti häntä irrallaan sen hypnotisoivasta vaikutuksesta. Joten Xen heilautti käsiään merkiksi siitä, että hän kuunteli. Punainen hehku nytkähti ja vaikkei siinä ollut mitään nyökkäystä muistuttavaakaan, Xen automaattisesti tulkitsi sen sellaiseksi.
“Ei enää kauaa, Sanansaattaja. Valkoinen on pian valmis tekemään ensimmäisen siirtonsa. Teidän täytyy olla valmiita.”
Xen ei tiennyt, miksi punainen hohde kutsui häntä “Sanansaattajaksi”, tai kuka oli “Valkoinen”. Mitä ikinä tapahtuikaan, hän ymmärsi sen kuitenkin tärkeäksi, joten hän jatkoi kuuntelemista.
“Hän näkee, missä olette. Hän tietää, mitä teette. Hän kuulee, ketkä ovat kanssanne. Hänen verkkonsa ulottuu kaikkialle. Pysy varjoissa, Sanansaattaja, ja valitse ystäväsi tarkoin. Kuka tai mikä tahansa voi olla vihollinen.”
Hämmentynyt Xen tuijotti, kuinka hohde hänen edessään muutti muotoa sen puheen tahdissa. Ääni puheen takana myös muistutti Xeniä jostakin… tai jostakusta. Hän muisti sen elävästi, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään.
“Kuuntele sanojani tarkkaan, Sanansaattaja. Silloinkin, kun päivät tuntuvat olevan synkimmillään, niin muista; sinä et ole yksin. Meillä on suunnitelma. Olkoonkin niin, että sen toteutuminen vaatii sinulta kaikkesi. Johda. Taistele. Kerää ympärillesi niitä, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Teidän täytyy olla vahvoja, kun aika koittaa.”
Tuhannet kysymykset virtasivat läpi Xenin aivojen ja hän oli verrattaen varma, että punainen hehku myös kuuli ne kaikki. Ja kenties ilman ikiaikaista tikitystä, olisi hehku myös niihin vastannut. Paluu todellisuuteen oli kuitenkin väistämätön. Xen huomasi nyt, että kello punaisen hohteen takana liikkui vauhdilla heitä kohti.
Ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuudet kulkivat nyt nopeammin kuin silmänräpäykset. Kello oli tulossa ja Xenin päätä alkoi kivistämään. Aivan, kuten niin monesti aikaisemminkin.
“Kuuntele minua”, vaati punainen hehku, kiire täydentämässä kaikkoavaa ääntään, “Matoran-Professori. Löydä hänet. Hän osaa saattaa teidät alkuun. Kuuntele häntä, silloinkin kun mielesi halajaisi toisaalle.”
Xen kuunteli, mutta myös katsoi. Katsoi, kuinka kello oli jo täyttänyt hänen näkökenttänsä. Hän näki nyt mitä sen keskellä oli. Näki hampaat. Näki hirviön. Sen todellisuuden täyttävä säksätys sai Xenin mielen kirkumaan Puhtaasta hulluudesta. Lihasta irtosi jotain. Sekin rääkyi. Punainen hohde tukahtui ajan väistämättömään paineeseen. Loputtomat rivistöt saavuttivat viimein Xenin kasvot.
Sheriffin makuuhuone, teknisesti ottaen vielä Ta-Metru
Valkeat lakanat irtosivat sängynpäädystä Xenin puristaessa niitä väkivaltaisesti nyrkkiensä sisälle. Naisen silmät rävähtivät auki kaoottisesta hämmennyksestä. Vahkin hengitys oli raskas ja hänen päätään särki jälleen. Tällä kertaa kivistyksen lähde ei ollut kuitenkaan aivan selkeä. Puoli-istuntaan leveällä sängyllä noussut Xen peitti silmänsä ikkunasta tulvivalta valolta ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.
”Painajaisia?”
Koko pienen asunnon levyisen ikkunan edessä paksuja hiuksiaan sitova tulen toa seisoi selin Xeniin. Hiuslenkki suussaan molemmat kädet kurittomalla kuontalollaan Mexxi yritti parhaansa mukaan olla sössöttämättä. Kirkkaan valon pakottamana Xen rojahti takaisin tyynylleen, vetäen punaista paksua peittoa silmiensä suojaksi.
”Paljonko minä oikein join?”, urahteli lievästi pahoinvoiva Xen, joka ei vielä edes yrittänyt järkeillä senhetkistä olinpaikkaansa. Mexxi oli saanut hiuslenkkinsä suustaan viimein sinne, minne se kuului ja toa kääntyi huvittuneena seuraamaan vahkin äärimmäisen hidasta heräämisprosessia.
”Olen nähnyt skakdin kaatuvan vähemmästä. Ja sinä vieläpä kävelit tänne ihan ilman apua. Vaikuttavaa, sanoisin.”
Tieto toleranssinsa säilymisestä olisi lohduttanut Xeniä varmasti enemmän, jos jokainen ajatuskin ei olisi aiheuttanut hänessä oksennusreaktiota. Peittoon käpertyvä vahki aiheutti Mexxissä lähinnä hilpeyttä. Vasemmalle, kulman taakse lampsiva toa napsautti kahvinkeittimensä takaisin päälle ja muutamassa minuutissa tuoreen kahvin tuoksu täytti pienen asunnon. Toiveikas ajatus kuumasta kupposesta sai Xenin taas kuoriutumaan peittokasan alta. Vielä minuutin mittaisen koomailun jälkeenkään vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa varsinaisesti halukas nousemaan ylös. Kahden vihreän kahvikupin kanssa keittiöstä palaava Mexxi ei kuitenkaan jättänyt Xenille paljoa vaihtoehtoja, sillä toa, luultavasti hyvinkin tarkoituksella, laski Xenille tarkoitetun kupin vierelleen pitkälle ikkunalaudalle. Toa myhäili tyytyväisenä punamustan, hiljaa inahtelevan hahmon ilmaantuessa hänen vierelleen kupin ääreen.
Kuului useampi tyytyväinen hörppäys, ennen kuin Xen sai käännettyä katseensa ikkunasta ulos. Kahvikuppi laskeutui Xenin suulta kesken juonnin, tajutessaan, mitä hän ja toa tuijottivat. Muutama pisara kahvia läikkyi valkoiselle ikkunalaudalle kupin laskeutuessa sille liialla vauhdilla.
”Wau.”
”Ei yhtään hullumpi, eihän?”
He olivat korkealla, jonkinlaisessa kattohuoneistossa, päätellen siitä, kuinka matalalla muut Xeniä ja Mexxiä ympäröivät kerrostalot olivat. Punaisten tiilien muodostamat korkeat asuntolat olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta ne eivät olleet mitään siihen, mikä oli yksi huikeimmista näyistä, mitä Metru Nuilla oli tarjota.
Keskipäivän auringossa kylpevä Ga-Metru avautui Xenille kaikessa kauneudessaan. Silmänkantamattomiin ulottuvat vesistöt, keinotekoiset kanavat ja koristeelliset purot kimaltelivat auringonvalon tulviessa niihin suoraan ylhäältä. Vaatimattoman kokoisten, mutta täydellisen sileiksi muotoiltujen kauniiden talojen välillä kulki loputtomia virtoja päivän askareissaan toimivia matoralaisia. Hieman kauempana, suurten kampusrakennusten liepeilläl, istuskeli sekalaisia ryhmiä lounastaukoa viettäviä ga-matoraneja.
Xen tunnisti alueen nyt. He olivat vielä Ta-Metrun puolella, mutta vain vaivoin. Edessä aukeava Ga-Metru oli kuin olikin noussut uuteen kukoistukseensa. Edellisen kerran, kun Xen oli nähnyt sen, savusi se yhä sodan jälkeensä jättämistä tuhoista.
Mexxi hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä toverinsa reaktiolle.
“Dume saa vihata minua ja väkeäni sen, minkä haluaa, mutta linnunpesästäni en luovu. Minä taistelin tämän puolesta. Enkä tarkoita nyt vuokramarkkinoilla taistelemista.”
Askelten ääni kaukaa porraskäytävältä havahdutti maisemiin upputuneen Mexxin vilkaisemaan taakseen. Postiluukusta oli tullut lehti, jo luultavasti aamun varhaisina tunteina, jolloin vahvan alkoholin alainen kaksikko veteli vielä sikeitä. Tottuneesti toa noukki rullalle käännetyn lehden kouraansa ja rojahti pienen makuutilan nurkkaan asetetulle nojatuolille tutkimaan sen sisältöä. Xen puristi nyt taas omaa kahvikuppiaan, siemaillen hitaasti lämmintä nestettä sisäänsä. Vahki alkoi hiljalleen virkoontumaan, mutta terävämmän mielentilansa lisäksi Xen kykeni miltei vannomaan itselleen, että hän oli nähnyt mitä merkillisintä unta. Toan aiemmin esittämä kysymys painajaisista muistui vahkin mieleen. Mihin kamalaan hän olikaan herännyt?
Mutta kuten unilla oli usein tapana, myös Xenin edellisen yön muistikuvat hälvenivät sitä mukaa, mitä vahki niitä yritti muistella. Tyhjennettyä kahvikuppiaan pieneen keittiönpahaseen kantaessaan, Xen tajusi hämmästellä enemmänkin sitä, miten hän hetken mielijohteesta oli päätynyt viettämään ensimmäisen vapaan yönsä Meksi-Koron sheriffin vieressä, kun vielä päivää aikaisemmin sosiaaliset kontaktit oudolta saarelta saapuneen jään toankin kanssa tuntuivat vielä kiusallisilta.
Takaisin kovin ikkunalliseen makuutilaan palannut Xen tajusi nyt viimein vilkuilla kunnolla ympärilleen, Mexxin kurkistellessa vahkin touhuja aika-ajoin lehtensä takaa.
Eihän asunto kovin iso ollut, eikä siellä leveän parisängyn, seinään pultatun televisioruudun ja kirjoituspöydän lisäksi paljoa ollut. Lähinnä Mexxin nojatuoli ja sen vieressä kohoava valkoinen hyllykkö.
Vaikka hyllyn sisältö koostui lähinnä kirjallisuudesta, kiinnitti jokin sen ylimmällä tasolla Xenin huomion. Mexxi väänsi niskojaan niin ylös, kuin vain pystyi, nähdäkseen, mitä Xen tuijotti. Sitten toa tajusi, ettei hänen “työasunnossaan” tainnut olla paljoakaan muuta nähtävää.
“Vanhat revolverini vai?”
Xen nyökkäsi, katse yhä naulittuna kahteen telineillä tuettuihin aseisiin. Pitkäpiippuiset, violetilla nahalla ja erikoisilla riimuilla koristellut aseet näyttivät olevan peräisin ajalta, jolloin vahkeista ensimmäinenkään ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa. Xen rojahti sängyn reunalle ja loi kysyvän katseen lehden laskeneeseen toaan. Mexxi näki heti, että Xen huomasi aseiden takaa tarinan.
“Zakazlaista tekoa, ajalta ennen heikäläisten sisällissotaa. Ovat vuodattaneet niin paljon verta, että tuntui väärältä jatkaa niiden käyttämistä oman sotamme jälkeen. Parempia muistuttamaan rauhan hauraudesta tuolla hyllyllä, kuin ulkona matoranien seassa.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti, samalla kun Mexxi näki tilanteen sopivaksi häntä jo koko aamun vaivanneeseen kysymykseen.
“Entäs tuo sitten? Jonkinlainen ase sodasta sekin?”
Xenin sormien liike lakkasi kuin seinään. Hän ei edes huomannut näpräävänsä taas medaljonkiaan. Painovoimaa uhmaavasti Xenin naputtelun voimasta korun sisempi, näennäisesti missään kiinni olematon rengas kieppui yhä vinhasti, vahkin nostaessa medaljonkia niin, että he molemmat näkisivät sen kunnolla.
“Se on… vain medaljonki. Isäni vanha, jos tarkkoina ollaan. Teetätti sen ylennyttyään kenraaliksi. Kaipa siinä on jotain symboliikkaa, jota en aivan tajua.”
Mexxi ei kokenut olevansa ekspertti vahkien perhesuhteiden toimimisesta, mutta toan mieleen ei juolahtanut ihan hirveän monta kenraalia, jotka olisivat sopineet Xenin esittämään lokeroon.
“Et kai sinä nyt puhu… Kralhista? Ja ennen kuin loukkaannut, niin ei se eläin, vaan se mies, jonka mukaan ne nimettiin?”
Xen nyökytteli hieman alakuloisena. Mexxi katui sanojaan välittömästi.
“Sillä aikaa kun olin… poissa… häntä alettiin kutsumaan ihan muilla nimillä, mutta kyllä. Oletan, että… te tunsitte?”
Mexxi joutui kaivelemaan ikävien muistojen lokeroitaan nyt oikein ankarasti. Metru Nuin taistelujen viimeiset päivät olivat toistensa kaoottisesti sumentamia.
“Emme koskaan varsinaisesti keskustelleet. Muistan lähinnä, kuinka hän toi teidän kerhonne takaisin sotaan mukaan aika rytinällä. Pelasti Lhikanin perseen aika näyttävästi. Teikäläisiä satoi sinä päivänä kirjaimellisesti taivaalta.”
Sana “teikäläisiä” ei kuulostanut Xenin korvassa kovinkaan miellyttävältä. Vahki ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan keskittyi ahmimaan kaiken infon sodasta, mitä hän Mexxistä irti sai. Kaikkea saaren sotaan liittyvää jo vuosia karttanmut Xen oli kenraalin paikkansa hyväksyessään tajunnut, että hänen alkoi hiljalleen olla pakko tutustua kaiken merkillisen aloittaneen sodan yksityiskohtiin.
“Teatraalista… kuulostaa isältä, joo.”
Mexxi näki välittömästi, että aihe ohi vahkille hankala. Toisaalta hän tuntui olevan täysin keskustelussa mukana, mutta toisaalta sana “isä” aiheutti jokaisella kerralla vahkin sormissa nytkähdyksen, kuin säikähdyksen.
Ennen kuin Mexxi ehti alkaa pohtimaan keskustelulle jatkoa, hypähti Xen pystyyn, kuin tuli olisi äkisti syttynyt hänen alleen. Vahki alkoi hapuilemaan aluetta, jossa olennoilla yleensä sijaitsivat kuuloelimet. Tulen toa seurasi lievästi huvittuneena, kun sätkivä vahki yritti saada vastaanottimensa korviin tunkeutuvan piipityksen loppumaan.
Muutaman hyvin äänekkään sekunnin jälkeen vahki tajusi, että vastaamiseen tarkoitettu pienenpieni nappi löytyi hänen lantioltaan. Piipitys lakkasi ja Mexxi jäi seuraamaan, kuinka Xen otti puhelunsa vastaan. Huolestunut ilme vahkin kasvoilla oli ensimmäinen varoitusmerkki. Toinen oli se, kun korvaansa pitelevä nainen osoitti kohti toan televisiota ja viittoi äänettömästi laittamaan sen päälle.
Mexxi painoi nappia. Uutiskanava aukesi automaattisesti.
“Kyllä, katsomme sitä parhaillaan.”
Ta-Metrulaisiin tehdasalueisiin kuului usein tungetteleva savun katku. Yleensä siihen ei kuitenkaan liittynyt katkenneita voimalinjoja ja laajalle parkkialueelle sekalaisesti levinnyt vartiorakennus. Katkun keskeltä erottui useita erivärisiä hahmoja. Mexxi ja Xen vilkaisivat toisiaan. Toan huuliltä kykeni erottamaan sanat: “Aivan kulman takana.”
Xen vilkaisi kohti sängyn yläpuolelle ripustettua kelloa. Jos puhelun toisessa päässä raportoiva Cody ei olisi ollut Xenin päällimmäinen huoli, olisi vahki luultavasti pysähtynyt miettimään, miksi hänen mielensä valtasi hetkellinen paniikki, vilkaistessaan pyöreää messinkistä ajannäyttäjää. Sen, mitä Xen siitä kuitenkin irti sai, oli, että kello oli kymmenen yli yksitoista aamulla ja että hän lupasi itsensä Codyn luokse vartissa.
Puhelu loppui. Vahki tujotti toaa, joka oli jo noussut seisomaan.
“Minulla on auto. Yksi putki menee siitä aivan vierestä.”
Xen nyökkäsi. Kaksikko juoksi ulos asunnosta sellaisella vauhdilla, ettei Xen ehtinyt huomaamaan hartioiltaan yön aikana irronneen hupun kadonneen jonnekin Mexxin lakanoiden syövereihin.
Savuava kortteli, Ta-Metru
Matoranien sammutustiimi tuli Mexxin punaista leijuautoa vastaan hieman ennen turmapaikkaa. Kun toa viimein sai autonsa poistumaan putken virtauksesta, oli Xen jo valmiina nostamaan auton kyljen yläasentoon, rynnätäkseen rakennusten keskelle. Toa sai huolestuneen toverinsa kuitenkin nopeasti kiinni. Paikan sulkeneet kultahaarniskaiset matoranit tukkivat Xenin tien ja pyysivät tätä odottamaan kärsivällisenä. Mexxin lampsiessa hitaammin Xenin vierelle, toa teki jo merkillisen huomion. Paikalla ei ollut ainuttakaan vahkia.
Lopulta auringonvalossa kiiltelevä hopeinen panssari ilmestyi kulman takaa ja kivääri selässään marssiva Cody vahvisti kaartilaisille, että Xeniä ja Mexxiä odotettiin. Yksi matoraneista ojensi eristysnauhan Xenille, joka nosti sen tarpeeksi korkealle, jotta myös vahkia hieman pidempi Mexxi sai itsensä (ja stetsoninsa) sen ali. Punaisten betonirakennusten välissä kulkeva kolmikko saapui aivan muutamalla askeleella paikalle, jonka Xen hetki sitten todisti uutiskuvasta. Vahkin ei edes tarvinnut kysyä, kun Cody ymmärsi jo alkaa valaisemaan tilannetta.
“Olen pahoillani, mutta minun oli pakko soittaa. Osuin paikalle oikeaan aikaan ja tulimme tulokseen, että tilanne saattaa vaatia meidänkaltaistemme osaamista.”
“Tulimme?”, ihmetteli Xen, “Kuka muu täällä on?”
Mexxi irvisteli jo tajutessaan, kuka tuhon keskellä seisova kultahaarniskainen hahmo oli. Xen ei ollut aivan niin välkky, vaan kolmikko joutui astelemaan aivan toan luokse, ennen kuin Xenin epäilykset heräsivät. Kun toa viimein kääntyi tapaamaan saapuneita, Xen viimein haukkoi henkeään, samalla kun Mexxi aloitti katsekontaktin epätoivoisen välttelemisen.
Punainen käsi puristi Xenin mustaa vastaavaa. Vakava ilme kultaisen Haun kasvoilla tiesi vain ja ainoastaan pahaa. Toa Lhikan näytti väsyneeltä, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki.
“Kenraali Xen, otaksun? Porukkanne virkoaminen tuli otolliseen aikaan. Ehkäpä sinä osaisit kertoa meille, mitä hittoa täällä tapahtuu.”
Xen päästi pienen häkeltyneen inahduksen, kaupungin suurimman legendan pyytäessä hänen apuaan tilanteessa, josta Xenillä ei ollut vielä tiedonmurustakaan. Huomattavasti tavanomaista korkeamalla äänellä lauseensa aloittanut Xen pysähtyi vakavoitumaan kesken lauseen.
“Että mikä onkaan- *krh-krhm* onkaan ongelmana?”
Lhikan päätti olla tarttumatta paikalle tuodun “spesialistin” esittäytymiseen ja sen sijaan päätti vain astua tyynesti sivuun, paljastaen alueen ruudultakin todistetun tuhon lähdettä. Mexxin epäilykset vahvistuivat ja Xenin häkellys muuttui välittömästi huoleksi.
Sauvaton ja yhä savuava Nuurakh makasi maassa siinä kohtaa, missä sen vauhkoontunut vartalo oli kohdannut Lhikanin epäkäytännöllistä kokoluokkaa olevat miekat. Ensimmäinen kysymys olisi varmasti kierrellyt aiheita, kuten toan ja vahkin yhteenoton syy, mutta vahkinruhon syvällisempi tarkastelu herätti paljon ikävämpiä kysymyksiä. Kuten sen, miksi vahkin pää oli revitty auki, kuin näyttämään siltä, että sillä olisi ollut valtavat hampaat omistava kita.
Xen kumartui karmaisevan näyn ylle, mutta käänsi nopeasti katseensa tulen toaan, joka odotti kärsimättömänä Xenin väistämätöntä kysymystulvaa.
“Mitä… mitä sille on oikein tapahtunut?”
“Sain ilmoituksen ympäristöään energiakiekoilla tuhoavasta vahkista neljän aikaan aamuyöllä. Voimalinjat ja lähin vartiotorni tuhoutuivat sen toimintahäiriön aikana, pimentäen läheisimmät neljä korttelia. Paikalle pääseminen oli vaikeaa ja kun viimein löysin vahkin, se repi omaa päätään hajalle ja…”
“Ja?”, kysyi Xen, joka ei ollut varma, halusiko hän tietää vastausta silloin, kun Metru Nuin sotasankari epäröi sanoissaan.
“…ja kirkui. Jos olisin ollut yhtään vähemmän väsynyt paikalle saapuessani, olisin voinut vannoa, että pyysi anteeksi… joltakin. Anoi armoa. Ei “halunnut takaisin”.
Sivummalla seisova Cody oli kuullut tämän tarinan jo kerran, mutta ilme komentajan kasvoilla oli yhä yhtä vakava.
“Ja minä kuulin taistelun äänet matkallani Krikozista putkihubiin. Olemme selvitelleet tuhoja koko aamun. Suljimme alueen ja varmistimme, ettei enempää vahkeja saavu alueelle ennen, kuin olemme tutkineet kaikki vaihtoehdot.”
“Vaihtoehdot?”, ihmetteli Xen, “Onko tällaista odotettavissa enemmänkin?”
“Tämä oli kolmas kerta kahden kuukauden sisään”, Lhikan mutisi väsyneellä äänellä, “Edellisestä kerrasta on muutama viikko… ja nyt tämä.”
“En tahtoisi olla se, joka murtaa jään…”, Mexxi sai viimein sanotuksi, “…mutta eikö ole hieman hullunkurista kutsua vahkeja tutkimaan… toisia vahkeja?”
Ilme Xenin kasvoilla oli hieman pettynyt, samalla kun Cody uskotteli yhä itselleen, ettei toa todella sanonut sitä, mitä sanoi.
“Ah, Mexxi. Päätit kuitenkin avata sanaisan arkkusi?”, tiedusteli Lhikan, jonka suuntaan Mexxi nyt viimein uskalsi jo katsoa.
“Minä en anna muutaman journalistin päähänpiston pilata välejämme, Lhikky. En, vaikka Dume kovasti yrittääkin saada minut pysymään saarellani.”
“Niin… olen pahoillani niistä. Journalisteja olen jututtanut, mutta Dumen päätä ei käännä mikään. Pahoin pelkään, että hänen päätöksensä Meksi-Koron suhteen tulee pitämään.”
Mexxi hymähti hieman surumielisenä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäväisenä.
“Uskon, että yritit parhaasi.”
“Mitkä journalistit? Jotain lehdissä?”, ihmetteli Xen ääneen. Lhikan teki mahdottomat ja punastui. Mexxi ryntäsi vastaamaan, ennen kuin toa sanoisi jotain peruuttamatonta.
“Jos… et vaikka tutkisi paikallisia medioita ihan hetkeen, jos saan pyytää… ja mitä tulee alkuperäiseen kysymykseeni, niin-”
“Niin Cody tässä on vanha ystävä, joka on osoittanut, että vahkin ulkomuoto ei tarkoita aina sitä, mitä se antaisi olettaa”, Lhikan täydensi.
Cody oli otettu toan kunnianosoituksesta. Mexxi sattui vilkaisemaan Xeniin, jonka kasvoilta huokui ”muistelepa vaikka viime yötä”. Mexxi kohautti olkiaan lievästi anteeksipyytävästi ja viittoili muita jatkamaan.
“Ja luotan myös hänen sanaansa siitä, että kenraali Xen on pätevä tutkimaan tapausta”, Lhikan koki tarpeelliseksi täydentää.
Hetken taas Nuurakhia tuijotettuaan, Xen kampesi itsensä takaisin ylös, aloittaen samalla rannetietokoneensa näpräämisen. Katse tiukasti näytössä, vahki kuitenkin jatkoi Lhikanilta infon keräämistä.
“Johtolankoja? Ajatuksia siitä, mistä tämä voisi johtua? Mitään muuta tavanomaisesta poikkeavaa?”
Lhikan pudisteli päätään. “Ei mitään. Jokainen hyökkäys on tapahtunut eri kaupunginosassa ja tämän Nuurakhin lisäksi tätä on tapahtunut myös kahdelle Bordakhille. Tapahtumapaikoilla ei mitään yhteistä. Tapaukset joka kerta yksittäisiä. Kahta vauhkoontunutta ei olla löydetty samaan aikaan.”
Kämmentietokoneensa naputteluun tyytyväinen Xen piteli nyt sormeaan taas korvallaan, odottaen vastausta kommunikaatiopyyntöönsä.
“Mutta tällaista ei ennen viime kuukausia ole koskaan tapahtunut?”
“Ei minun muistaakseni”, tuumi Lhikan, mutta Xen ei enää kuunnellut. Hän oli saanut yhteyden Onu-Metruun.
“Nurukan! Kerro minulle, että kaivelet yhä arkistojamme. Meillä olisi pieni tilanne.”
Kuului hetki kohinaa, joka kuulosti siltä, kuin iso paperipino olisi kaatunut. Kaukaa mikrofonista kuului tavaramäärän kanssa hankaluuksissa olevan maan toan ähkintää. Vastausta odottava nelikko tuijotteli hetken taivaalle, kunnes Nurukan viimein pääsi turvallisesti mikkinsä ääreen.
“Juu. Juu olen minä. Ja tätä materiaalia on aivan liikaa.”
“Hienoa”, tuumasi Xen täysin ajatuksissaan, “Kuule. Sota-ajan raportit. Voitko tarkistaa sieltä, miten Metru Nui suojautui vahkien hakkerointiyrityksiä vastaan? Meillä on täällä kaupungilla yksi vauhkoontunut tapaus ja meidän pitäisi saada tietää, miten siihen on päästy käsiksi. Ja mielellään pian, ennen kun joku ottaa vallan omista joukoistamme.”
Kuului taas hetki ähinää.
“Juu. Totta kai. Anna minulle hetki.”
Xen kiitti ja palasi sitten taas henkisesti muiden läsnäolijoiden seuraan.
“Onko meillä syytä olettaa, että tämä on hakkerointiyritys?”, pohti Lhikan, joka ei selkeästi pitänyt vaihtoehdosta. Xen lähinnä pudisteli päätään.
“Yritys? Kyllä tämä minusta aivan onnistuneelta näyttää. Ja mikä ikinä siinä onnistuikaan, myös ilmeisesti teki jotain peruuttamatonta sen ohjelmoinnille. Näiden ei kuuluisi potea omantunnontuskia. Mitä ikinä tapahtuikaan tälle raukalle, pisti sen aivan sekaisin.”
Codya hermostutti jo ajatus paluusta Onu-Metruun, jossa mahdollisesti haavoittuvaisia vahkiyksiköitä odotti hampaisiin asti aseissa. Mexxi ei luonnollisesti jakanut samoja huolia hopeisen komentajan kanssa, mutta kiristynyt tilanne Metru Nuin ja ulkovaltojen välillä ei hänenkään mielestä kaivannut enää lisää muuttujia kaupungin itsensä sisältä.
Kaiuttimeen kytketty kommunikaattori Xenissä räsähti. Nurukan oli palannut mikrofonin ääreen.
“Löytyikö?”, huudahti Cody. Vanha kenraali kuuli sen.
“Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään.”
“Etsi uudestaan”, tivasi Xen, “Olen aivan varma, että ne ovat siellä C-kansiossa. Olen joskus selaillut sit-”
“En minä sitä tarkoita”, Nurukan keskeytti, “Minä kyllä löysin sen, mutta vastaus on ‘ei mitään’. Tämä väittää ihan suoraan, ettei kukaan sodan aikana edes yrittänyt päästä käsiksi vahkien tietokantoihin.”
Nelikko vaihtoi kummastuneita katseita. “Oletko aivan varma, että se on oikea raportti?”, tiedusteli kultainen toa.
“Oliko tuo piru vie Lhikan?”
“Oli”, informoi Xen, “Selitän, kun palaamme. Oletko nyt ihan varma siitä raportista?”
”Satavarma”, vakuutti Nurukan, ”Tässä on oikein Killjoyn leimat ja kaikki. Tämä artikla on tarkistettu kerran jos toisenkin.”
“Selvä juttu. Palaamme sinne ihan pian. Jos kehtaat, niin raivaatko oviaukkoa hieman isommaksi. Niissä tunneleissä menee selkä.”
Nurukanin vastaus häntä dramaattisesti nuoremmalle kenraalille oli myöntävähkö murahdus. Xen tulkitsi tämän puhelun päättymiseksi ja katkaisi yhteyden. Ilme kaikkien puheluun osallistuneiden kasvoilla oli pohtiva.
“Kovin epäilyttävää”, Lhikan lopulta rikkoi hiljaisuuden, “Ei kertaakaan? Metsästäjien eturintamat ohittivat vahkipesän ainakin kolmesti. Luulisi niiden edes yrittäneen ottaa haltuunsa ne pirulaiset, jotka niiden mutatoituneita takamuksia takaisin Odinalle lähettivät.”
Mexxi vilkaisi vaistomaisesti kohti horisonttia ja Coliseumia, jonka läheisyydessä valtava, taivasta halkova torni kohosi. Vahkien latauspiste ja niiden yhdysmieltä kontrolloivan AI:n tukikohta.
“Oli miten oli”, Xen jatkoi, keskeyttäen Mexxin ajatuksenkulun, “Jos herra Lhikan vain sallitte sen, haluaisin viedä tämän raukan tästä Onu-Metruun ruumiinavaukseen. Tätä täytyisi tutkia ajan kanssa.”
Cody odotti Lhikanin vastaavan Xenin rohkeaan pyyntöön kieltäväksi. Yllätyksekseen, komentaja oli kuitenkin väärässä. Kultainen toa nyökkäili ymmärtäväisenä.
“Jos olen ihan rehellinen, niin minulla on tuhat paikkaa, missä minun pitäisi olla, enkä oikeasti voisi uhrata aikaani tekemällä vahkiratsioita ja tuhoamassa todisteita matoranien silmiltä. Turvallisuusriski on kuitenkin todellinen, joten jos luovutan tutkintavastuun teille, lupaatteko raportoida tuloksista tasaisin väliajoin?”
“Totta kai”, vakuutteli Xen, “Tämä on asia, joka huolestuttaa minua yhtä paljon kuin teitäkin. Musta Käsi sitoutuu selvittämään toimintahäiriöiden syyt.”
“Siinä tapauksessa minä ilmoitan Naholle, että hoidatte nyt virallisesti asiaa. Hän ottaa teihin pian yhteyttä ja saatte raportoida tilannetta hänelle.”
Mexxi ilahtui vanhan ystävänsä nimen kuullessaan. Xen nyökkäsi ensin kohti Codya ja sitten Nuurakhin raatoa. Komentaja ymmärsi vihjeen, nosti häntä itseään huomattavasti pienikokoisemman vahkinruhon maasta ja lähti kantamaan sitä kohti Mexxin autoa. Myös Lhikan valmistautui tekemään lähtöä. Miehen katse suuntasi jo kohti Coliseumia. Hän ei kuitenkaan päästänyt Xeniä ja Mexxiä jatkamaan omaa matkaansa aivan vielä. Kultainen toa varmisti ensin, etteivät syrjemmällä odottavat kaartilaismatoranitkaan kuulleet hänen sanojaan. Lhikan kumartui aivan lähelle toan viimeisiä sanoja odottavaa kaksikkoa.
“Ja sanomattakin selvää taitaa olla, että näiden tapahtumien yksityiskohdat on pidettävä pois julkisuudesta. Näinä epävarmoina aikoina emme kaipaa julkista epäluottamusta omia poliisivoimiamme kohtaan. Medialle on kerrottu, että tuhosta epäillään kaasuvuotoa.”
“Ymmärrän”, kuiskasi Xen vastaukseksi. Mexxi ja Lhikan vaihtoivat katseen, jollaista ei oltu vaihdettu sitten Metru Nuin kaaosten vuosien.
Lopulta sheriffi ja kenraali jäivät katsomaan, kuinka Lhikan asteli rauhallisesti pois korttelista ja kaksikkokin päätti lähteä kulkemaan kohti autolla odottavaa Codya.
“Hieman erikoinen alku yhteistyölle, vai mitä?”, pohti Mexxi. Xen ei voinut olla huvittumatta toverinsa mietteille.
“Ja kuvitella, että me olimme hereillä vielä silloin, kun tämä tapahtui. Merkillistä, ettemme kuulleet mitään.”
“Neljältä aamuyöllä”, Mexxi muistutti, “On se hyvä, että osaamme nukkua ajoissa.”
Sarkasmi toan äänessä oli ilmiselvää. Kaksikosta molemmat tiesivät, että heidän edessään odotti unirytmin entistäkin täydellisempi pilaaminen.
Tarjoilijan kädestä matkansa aloittanut pöytää pitkin liukuva vihreä drinkki tapasi metallisen mustan käden, joka epäterveellisellä vauhdilla nosti lasin omistajansa huulille ja kumosi sen tyhjäksi. Drinkki oli sen nauttijalle jo illan viides. Alkoholia kittaavaa vahkia vastapäätä istuva silmiään pyörittelevä Cody ei tuntenut oloaan kotoisaksi.
Baari, johon Xen oli uuden kakkosmiehensä raahannut ei ollut Ta-Metrun kuuluisan Zamor-kaistan suurin illanviettopaikka, ei lähellekään. Siitä, kun Xen viimeksi oli päässyt vierailemaan siellä, oli paikka tippunut kulmakunnan suosituimmasta tanssipaikasta pieneksi teknojuottolaksi, jonka asiakaskuntaan kuuluivat lähinnä ne, joita ei kaiken järjen mukaan edes Metru-Nuilla kuuluisi nähdä.
Violettien, seinillä leiskuvien neonvalojen ja pienen tanssilattian yllä heiluvien spottivalojen seassa pujotteli mitä eriskummalisimpia hiippareita. Lähellä Xenin ja Codyn pöytää supattelevat kaapuihin kietoutuneet Vortixxit kuuluivat klubin vähemmän epäilyttäviin yksilöihin. Tanssilattialla villisti kieppuva aristokraatti kiinnitti monen huomion. Kenties sekin oli vain harhautusta, jotta baaritiskin kulmilla neuvottelevat pitkähampaiset pimeyden metsästäjät saisivat keskustella rauhassa. Myöskään seinää vasten nojaileva naispuolinen tulen toa ei tuntunut kaipaavan seuraa. Cody oli melkoisen varma, että Xen oli koko klubin ainoa viihdehakuinen asiakas.
Jos loputonta limedrinkkien kittailua pystyi kutsumaan viihdehakuiseksi. Todellisuudessa vahki yritti epätoivoisesti turruttaa edellisten päivien aiheuttamaa kaaostilaa pääkopassaan. Yritys tuntui myös toimivan. Paikallaan hiljaa huojuva humaltunut vahki yritti jo toista tuntia maanitella hopeahaarniskaista toveriaan liittymään yhden naisen juomakerhoonsa. Kaksikko joutui keskustelemaan puoliksi huutaen, heidän yläpuolella pauhaavan elektronisen musiikin vuoksi.
“Codyy~, älä ole ilonpilaaja. Kokeilisit edes. Yksi stressitön ilta”, vahki maanitteli. Katse Codyn kasvoilla oli vähintäänkin pettynyt. Miehen ainoa ehjä silmä vilkuili drinkinjämiä Xenin edellisen lasillisen pohjalla. Ajatus ei houkutellut komentajaa.
“Minä en edes ymmärrä, miten nuo toimivat. Mikä on vaikuttava aine? Vähän vaikea uskoa, että täällä enää valmistettaisiin vahkiystävällisiä juomia.”
Xen heilautti kättään välinpitämättömästi. “Älä huoli, pösilö. Shera tuolla baaritiskillä ei ole unohtanut, miten näitä tehdään. Tarpeeksi hermolamauttimia ja-”
“…hermolamauttimia?”, Cody parahti epäuskoisena. Komentaja olisi mielellään kysynyt epäilyttävästä aiheesta enemmänkin, mutta Xen oli jo ryhtynyt vilkuttelemaan baaritiskiinsä nojailevan Ta-Matoran Sheran kanssa. Eikä kulunut kauaakaan, kun matoran oli taas talsinut vahkien ikkunapöydän rinnalle, uusi limedrinkki tarjottimellaan.
“Saako olla lisää?”, kysyi Matoran. Xen tyytyi ainoastaan nyökyttelemään tyytyväisenä. Baarimikko jätti peräänsä jälleen yhden drinkin, matkaten sitten takaisin kohti työpistettään. Xen pyöritteli juomaa edessään hetken ennen sen kumoamista. Cody oli siirtynyt ihmettelemään sitä, kuinka matoran tuntui vaativan maksun kaikilta muilta paitsi Xeniltä.
“Shera sai kanta-asiakkaansa takaisin”, Xen nikotteli, “Tämä on hänen tapansa kiittää.”
“Sinähän olit aina sellainen kotitonttu. Viihdyit sisällä”, Cody ihmetteli, “Miten sinä voit olla kanta-asiakas?”
“No hei, mieti nyt, miten tylsää siellä oli. Ainoa tyyppi, joka ei pukeutunut labratakkiin tai kulkenut kivääri perseessään oli makuta-herra ja hänkin… poistui keskuudestamme.”
Cody meinasi tukehtua. “Makuta?!”, ärjyi kaksin käsi pöydän reunasta kiinni puristava Cody, “Sinä juksaat minua.”
Xen pudisteli päätään tietäväisesti. “Nu-uh. Tarkastaja, etkö muista? Se, jota kutsuit aina ‘Käveleväksi Kalmaksi’. En edes liioittele, hän oli oikeasti ainoaa mukavaa juttuseuraa.”
Cody ei ollut varma, loukkaantuako siitä, että Xen ei laskenut häntä mukavaksi juttuseuraksi, vai pitäisikö hänen lähinnä huolestua siitä, että heidän keskuudessaan oli talsinut langennut ties kuinka pitkään. Muistikuvat Tarkastajasta olivat vahkin mielessä hämäriä. Käden kahdentoista neuvostoon kuuluva olento oli aina muistuttanut Codyn mielestä enemmän talonmiestä, kuin puolijumalaa. Sen Cody kuitenkin muisti, että Tarkastaja oltiin julistettu kuolleeksi aivan sodan viimeisinä päivinä. Nyt vahkia lähinnä hirvitti, mikä oli onnistunut tappamaan jotain niinkin karmivaa. Toisaalta oli myös täysin mahdollista, että Xenin puheet olivat vain humalaista jorinaa.
Toverinsa ilmeestä Cody päätteli, että huppupäistä vahkia kirpaisi edelleen vanhan tuttunsa poismeno. Koko illan keskimääräistä hilpeämpi (ja aivan satavarmasti keskimääräistä juopuneempi) Xen ryhtyi äkkiä etsimään parempaa mietittävää. Tämän yhden illan ajan punamusta vahki ei halunnut ajatella menneisyyttä. Onneksi Xenin nuori mieli löysi nopeasti parempaa tekemistä. Vahkin huomio oli jo hetken liikkunut tulen toassa, joka vilkuili vähän väliä rannekelloaan. Vahki oli nähnyt naisen kasvot vain vilaukselta, suuren ruskean stetsonin alta. Se kuitenkin riitti Xenille, joka oli jo nousemassa korkealta jakkaraltaan.
“Tuo nätti tyttö. Minä pyydän häntä tanssimaan.”
Cody väänsi itsensä ripeästi ympäri, nähdäkseen kenestä Xen puhui. Hopeisen komentajan piti tuijottaa hetki, ennen kuin tämä tajusi, mitä Xen oli tekemässä. Cody rojahti miltei makuulle vahkien välissä olevalle pöydälle, vetääkseen Xenin takaisin istumaan.
“Etkä muuten hitossakaan mene! Tiedätkö sinä, kuka tuo sinun ‘nätti tyttösi’ oikein on?”
Ei Xen oikeastaan tiennyt, ja Codyn miltei hätääntyneen purkauksen myötä vahki päätti tarkastella toaa hieman tarkemmin. Stetsonin alta roikkui pitkiä tummia letkumaisia hiuksia, jotka ylsivät toaa aina tämän ristiselkään asti. Punavioletin toan panssarointi oli verrattaen kevyttä, eikä tämän aseistus näyttänyt toalle kovinkaan raskaalta. Vain yksi hyvin lyhytteräinen musta miekka. Ranteitakin peitti haarniskan sijasta pitkät rivistöt mitä erikoisimpia nauhoja ja vöitä.
Violetti Hau ja sen takana hohtavat punaiset silmät tapittivat tuimana kohti baaritiskin liepeillä notkuvia metsästäjiä, joista toinen (niistä huomattavasti hammaksikkaampi) viittoili toaa kohti baarin takahuonetta. Toa työnsi stetsoniaan hieman syvemmälle päähänsä, vilkaisi kahdesti ympärilleen ja asteli rauhallisesti klubin halki ja katosi epäilyttävän kaksikon kanssa tiskin taakse.
Xen kohautti olkiaan. Hän ei vieläkään ollut varma, olisiko hänen kuulunut tunnistaa toa.
“Kenraali Mexxi? Toa Nahon sotapari?”, Cody tivasi.
Xen näytti edelleen aivan yhtä hämmentyneeltä. Nimi ei sanonut hänelle kerta kaikkiaan mitään. Cody läimäisi kädellä otsaansa. “Nyt oikeasti, hei. Mexxi on sotasankari. Pisti metsästäjiä lakoon vauhdilla, joka sai Lhikanin näyttämään etanalta. Nykyään Mexi-Koron sheriffi. Kyllä sinun nyt tämän verran pitäisi tietää.”
Sanat: “Mexi-Koron sheriffi” herättivät Xenissä muutamia hataria mielikuvia. Vahki ei kuitenkaan ollut koskaan vieraillut Metru-Nuin etelänaapurilla. Xen oli myös tietoisesti vältellyt kaikkea uutisointia aiheesta sota, sen jälkeen kun metsästäjien rintamat puskettiin viimein pois Onu-Metrun rajoilta.
Cody pyöritteli silmiään, kun Xen yritti saada ajatuksiaan kasaan. Toki Cody ymmärsi, ettei Xen varsinaisesti ollut hetkeen talsinut sivistyksen parissa, mutta sotakentillä koko elämänsä viettäneen vahkin oli hankala ymmärtää, miten hänen punamusta toverinsa oli onnistunut välttämään koko Mexxin olemassaolon. Xeniä lähinnä kiinnosti Mexxin taustoja enemmän se, miten häikäisevän hyvältä toa oli näyttänyt vöissään.
Ne taustat olivat kuitenkin muuttumassa Xenille hyvin nopeasti tutummiksi, sillä takahuoneesta marssi ulos kaksi sen sisällä aiemmin neuvotellutta metsästäjää, jotka eivät näyttäneet sen tyytyväisemmiltä, kuin aiemminkaan. Saluunan ovia muistuttavat liukuovet päästivät tummanpuhuvan kaksikon poistumaan. Raivoa nielevä Mexxi laahusti takahuoneesta vain vähän tämän jälkeen. Nainen skannasi katseellaan baarin sisällön. Kaksi vahkia pistivät toaa yllättäen silmään (tosin eivät pahimmin, hetki hetkeltä humaltuneemman aristokraatin viedessä koko tanssilattian väen huomion). Eivätkä välttämättä vain siksi, että Xen ei lakannut tuijottamasta häntä.
Iltaansa kyllästynyt toa päätti laittaa uuden vaihteen päälle. Codyn hämmästykseksi ja Xenin riemastukseksi toa vetäisi ylimääräisen jakkaran kolmen keskenään juonivan le-matoranin nurkkauksesta ja asettui samaan pyöreään pöytään vahkien seuraksi. Istuuntuessaan Mexxi tarkisti klubin sisällön vielä kerran, mutta päätyi lopulta nostamaan suurikokoisen hattunsa päästään, asettaen sen jalkoihinsa. Toan pystyssä oleva etusormi kertoi Sheralle, että nyt kaivattiin Sheriffin Perinteistä.
“Kommandoja Metru-Nuilla”, Mexxi ihmetteli ääneen, seuraten sivusilmällä, kuinka Ta-Matoran hänen vierellään kaatoi tuoppia täyteen Metru-Nuin väkevintä kaljaa, “Teidänkaltaisianne ei ole näkynyt aikoihin. Mikä tuo teidät tänne?”
“Entäs itse?”, Cody kierteli, “Luulin, että Metru-Nuin ja Mexi-Koron välit olivat viilenemässä. Sinua minä tänne vähemmän odottaisin.”
“Tulimme juomaan!”, Xen vastasi hilpeästi, pyöritellen tyhjää drinkkilasia käsissään. Omituista kaksikkoa puhutteleva Mexxi otti ensin pitkän hörpyn kaljastaan ennen kuin päätti, kumman vahkin heittoon tarttuisi.
“Tarina tarinasta, hopeinen. Konsulantti Pedron asiat lienevät hieman erilaisella salaamista vaativalla tasolla, kuin teidän. Vai miten on?”
Xen tirskahti Mexi-Koron konsulantin nimen kuullessaan. Cody kiirehti välittömästi vastaamaan.
“Suo anteeksi, sheriffi. Neiti kenraali tässä on ottanut muutaman liikaa ja-”
“Anteeksi kuka?”, keskeytti Mexxi, joka käänsi nyt jakamattoman huomionsa kohti seuraavaa drinkkiä viittoilevaa Xeniä, “Neiti Kenraali?”
Tässä vaiheessa Cody ei enää edes yrittänyt jättää puhumista Xenin vastuulle, vaan päätti hoitaa esittelykierroksen itse.
“Kenraali Xen, Musta Käsi”, Cody viittoili ja siirsi kätensä sitten kohti itseään, “ja komentaja Cody… sama firma.”
Mexxin katse oli aidosti hämmentynyt. “Musta Käsi? No siinä on nimi, jota en ole kuullut hetkeen. Luulin, että te olitte mennyttä kalua sen metsästäjien iskun jälkeen.”
“Niin, noh. Käytännössä olimmekin. Mutta pieni osa meistä selvisi. Vetäydyimme sen jälkeen maan alle… jotkut meistä hyvinkin konkreettisesti”, Cody selitti, päästäen yksisilmäisen katseensa vaeltelemaan Xenin suunnassa hetken.”
Mexxi hymähti ymmärtäväisesti. “Noh, minut te varmaan jo tunnistittekin. Toa Mexxi. Suurin osa kutsuu Sheriffiksi, mutta enhän minä nyt sitä näin korkea-arvoisilta vaadi. Mexxi vain.”
Toa kätteli molemmat vahkit läpi. Codysta tuntui äärimmäisen terapeuttiselta kätellä taas täysipäiväisesti henkilöitä, joilla oli molemmat tarttumaraajoistaan tallella.
“Tiedä nyt siitä korkea-arvoisuudesta”, Xen hirnahteli imarreltuna, “Emme me oikeastaan edes ole armeija enää”.
“Mikä on ihan pirun sääli, jos minulta kysytään”, Mexxi tuhahti, ottaen samalla pitkän kulauksen juomastaan, “Teistä olisi kovasti apua nyt, kun tilanne on taas kiristymässä.”
Päähän nousseesta limestä huolimatta Xen tajusi, että toan puheiden takana oli jotain suurempaa, jota hän tai Cody eivät kumpikaan ymmärtäneet. Xian kaduilla viimeiset vuotensa käyttänyt komentaja joutu myös myöntämään itselleen, ettei hän aivan tajunnut, mitä Mexxi ajoi takaa.
“Kiristymässä. Mitä tarkoitat?”
“Te… ette taida vierailla täällä kovin usein?”, Mexxi tuumasi. Sekä Xen, että Cody pudistivat päitään. Mexi työnsi kasvojaan lähemmäksi kaksikkoa, jotta hänen ei täytyisi puhua niin kovaa.
“Metsästäjiä. Puheita kiertää, että paljon tavanomaista suurempi joukko olisi saapunut Metru-Nuille hiljattain. Tämä ja se fakta, että toa-vakoojat ovat nähneet todisteita valtavasta asevarustelusta pitkin metsästäjien merialueita. Odina, Xia, useat pienemmät saaret mannerten välisessä merialueella. Metsästäjät ovat valmistautumassa johonkin, eikä ole salaisuus, että Varjotulla on yhä silmänsä Metru-Nuissa.
Xen ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Cody oli melko varma siitä, että vakoojat olivat sotkeneet Klaanin saaren ja sen konfliktin osaksi metsästäjiä, mutta tieto Xian ja Odinan aktiivisuudesta kuulostivat hänenkin mielestään huolestuttavilta.
“Ja silti neuvottelet niiden kanssa?”, Xen ihmetteli, viitaten Mexxin aiempiin, pitkähampaisiin seuralaisiin.
Toa pudisteli päätään. “Eivät metsästäjiä. Kuuluvat johonkin erkaantuneeseen ryhmittymään. Olen yrittänyt saada asediiliä Mexi-Korolle sen jälkeen, kun Dume hylkäsi meidät. Mutta jopa nämä pirulaiset kuulostivat haluttomilta osallistua suurempiin konflikteihin. Vahkeja kyllä olisi irronnut, mutta ei aseita.”
Codyn kasvoilta paistoi kysymys “eivätkö vahkit muka kelpaa?”. Mexxi huomasi tämän ja jatkoi nopeasti.
“Hei, älä katso minua noin. Kyllä minä tiedän, että te olette eri asia, kuin armaan Dumen poliisivoimat. Niillä ei puolusteta mitään. Sotaan ja sortoon ne on tarkoitettu. Jos Mexi-Koro joutuu taas Metsästäjien ja Toien sodan väliin, me puolustamme omaamme itse, emmekä sieluttomin robotein.”
Cody ymmärsi kyllä. Miehen mietteissä oli jo aivan toinen häiritsevä yksityiskohta.
“Vahkeja? Piru vie, miten laajalle ne ovat jo levinneet, jos niitä alkaa olla ties millä ‘yksityisillä ryhmittymillä?’ ”
“Voi kumpa saisimme kiinni sen kelta-aivon, joka ne alunperin toimitti metsästäjille”, Xen tuumasi katkerana. Cody tiesi heti, kehen nuori kenraali viittasi, muttei jatkanut aiheesta sen pidemmälle.
Kolmikon taustalla Mahikikasvoinen DJ-Matoran vaihtoi kappaletta. Tanssilattia villiintyi uudelleen. Umpihumalaista aristokraattia raahattiin miestenhuoneen puolelle rauhoittumaan.
“Sano älä muuta”, totesi Mexxi, joka kulautti tuoppinsa tyhjäksi, pyyhkäisten vaahtoa suultaan jälkeenpäin, “Mutta oli miten oli, minun täytyy suojella omiani. Olemme hädin tuskin toipuneet siitä kamaluudesta, mikä oli Metsästäjien viimeinen perääntyminen. Se, että Metru-Nuikin hylkää meidät viittaa vain siihen, että Dume aikoo käyttää kaikki keinot estääkseen metsästäjiä pääsemästä uudelleen hänen maaperälleen. Me jäämme vaille puolustusta. Tai pahimmassa skenaariossa Metru-Nui pommittaa koko saaremme siinä vaiheessa, kun metsästäjät saapuvat sinne. Meidän täytyy olla valmiita seisomaan yksin… oli vastassa kuka tahansa.”
Cody ei ollut aivan varma, oliko hän enemmän huolissaan Mexi-Koron kansalaisten turvallisuudesta, vaiko siitä, että toa oli valmis ottamaan sodan uhan näin vakavasti. Kyllähän välit metsästäjien ja toien välillä olivat pysyneet viileinä pitkin vuosia, mutta vahki ei ollut vielä aivan varma, oltaisiinko todella näin lähellä avointa sotaa.
“Entäs toa Naho? Hänellä täytyy olla jotain sananvaltaa asiaan, eikö vain? Ja hänen kanssaanhan te toteutitte koko Mexi-Koron suunnitelman. Pelastitte käytännössä Coliseumin sillä.”
Mexxi pudisteli päätään surumielisenä, sormet jälleen pystyssä. Seuraava tuopillinen oli jo tulossa. “Se pirun operaatio. Olisi pitänyt jättää tekemättä. Ilman sitä metsästäjät eivät olisi tajunneet niin nopeasti saaren strategista arvoa.”
Xen oli tuijottanut Codya jo hetken merkitsevästi. Komentaja huomasi tämän, vastaten kysyvällä katsellaan. Xen mutristi suutaan. Cody päätteli sen tarkoittavan “miksi ei?”. Hopeinen mies osasi jo käytännössä arvata, mitä Xenin päässä liikkui. Hän säikähti hieman itseäänkin, ajatellessaan, ettei se välttämättä ollut edes huono idea.
Codyn pohtiva katse oli ainoa vastaus, mitä Xen tarvitsi. “No mutta… mehän voisimme toimittaa teille aseita.”
Mexxi viittoi hätäisesti Xeniä puhumaan hiljempaa. Vahki irvisti, jonka jälkeen sekä hän, että Cody työnsivät kasvonsa keskelle pöytää, Mexxin tavoin.
“Tai siis… eihän meillä muutakaan ole. Sotajäännöksiä kaapit ja komerot täynnä. Minä halusin luoda uuden Käden… paremman Käden. Mutta jos tilanne on todella noin paha… niin meidänkin tulisi laittaa kortemme kekoon. Suojella viattomia. Sitähän kenraali Nurukan alunperin meiltä halusi. Ja tällä hetkellä hänen sanansa painaa minun päässäni enemmän, kuin kenenkään muun sotareliikkimme.”
Cody kohautti olkiaan. Hän ei ottanut kantaa tyhjästä ilmestyneen perustajajäsenen moraaleihin, mutta pointti oli silti vahva. Mexxi näytti miltei vaivaantuneelta. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä vastauksiin enää kahden hammasveikon hylättyä hänen diilinsä.
“Minä en ole pakottamassa teitä mihinkään”, Mexxi koki tarpeelliseksi muistuttaa, “Mutta jos olette varmoja, Mexi-Koro ottaa apunne ilomielin vastaan. Se tosin luultavasti tarkoittaa, että teidän on parempi pitää matalaa profiilia niin kauan, kun viivytte Metru-Nuilla.”
Cody nyökkäsi. Xen kohotti jo lasiaan.
“Se tuskin muodostuu ongelmaksi. Joku voisi melkein väittää, että erikoistumme asioiden salailuun”, vahki totesi, “Uusille ystäville”, Xen kohotti.
“Ja Mustalle Kädelle”, kohotti Mexxi. Kummatkaan naisista eivät olleet tarpeeksi selviä tajuamaan, mistä heidän uudet täytetyt lasinsa olivat ilmestyneet. Cody vilkuili ympärilleen etsien tyhjää lasia, jolla liittyä kaksikon kilistelyyn. Sellaista mystisesti löytämättä komentaja päätti iskeä nyrkkinsä vahkin ja toan laseja vasten. Pöytä oli välittömästi täynnä lasinsirpaleita ja sekoittuneita alkoholijuomia. Xen meinasi tukehtua nauruun, Mexxi virnisteli kohti baaritiskiä.
“Shera! Me taidamme tarvita vielä yhdet!”
Tuntia myöhemmin kolmikon keskustelut olivat rönsyilleet jo kymmenen muun aiheen lävitse. Xen oli jo ehtinyt avautua kenraaliuden vastuusta aiheessa jo kokeneelle Mexxille, kun toa itse oli saanut purkaa kaiken vihansa siitä, kuinka Metru-Nuin roskalehdet levittivät valheita hänen “intiimeistä suhteistaan” eräiden Ta-Metrulaisten toien kanssa. Cody lähinnä kuunteli. Hän päätti olla vaivaamatta kumpaakaan huolilla siitä, kuinka hänen aseensa jäi kerran jumiin Xialaisen tehtaan jätteenkäsittelyalueella ja kuinka se Codyn itsensä mielestä oli “ihan peevelin pelottavaa, koska eivät hänen aseensa jää koskaan jumiin”.
Jossakin vaiheessa iltaa Xen ja Mexxi olivat siirtyneet tanssilattian puolelle, jossa merkillinen parivaljakko pyöri vinhasti, pakottaen lattian matoranvoittoisen väkijoukon siirtymään hiljalleen kohti tanssialueen reunoja.
Cody hyvästeli huutaen musiikin yli energisen tanssin pauloihin ajautuneen kaksikon. Xen ei edes reagoinut. Mexxi vakuutti, että he kyllä pärjäisivät. Toan vinha pyöritys miltei heitti Xenin vauhdilla baaritiskiin, mutta ketterä vahki pysyi pystyssä, sormiaan pureskelevan Sheran seuratessa kahden parhaan asiakkaansa kieppumista.
Sillä aikaa Cody jo nuuhki Zamor-kaistan raikasta, joskin hieman alkoholinkatkuista ilmaa. Hän ei halunnut sitä myöntää, mutta hänkin alkoi olla pikkuhiljaa väsynyt. Komentajan suunnitelmissa oli torkut ja ehkä pieni juttutuokio Nurukanin kanssa. Vanhalla kenraalilla oli varmasti jännittäviä sotakertomuksia… olettaen, että vanhuksen päähän palailevat muistot olivat jo siinä pisteessä.
Ja niin, päivän tapahtumat huomioon ottaen verrattaen positiivisin mielin, otti Cody suunnakseen kadunkulman taakse parkkeeratun Le-matoranilta vuokratun putkiajoneuvon ja jätti taakseen meluisan klubin, jossa toa ja vahki pitäisivät omaisuutensa puolesta pelkäävän baarimikon jännityksessä vielä miltei aamuun asti.
