Legendojen kaupungin siluetti piirtyi toain mieliin kun he katselivat Karzahnin saaren pohjoispäädyn niemenkärjen kallioilta näkyä. He olivat tulleet pitkän matkan pimeydessä, tunnelissa joka oli kauan sitten luotu pitämään valon olennot poissa Karzahnin valtakunnasta.
Kaupungin savupiiput, tiedontornien ja testiratojen ääriviivat sekä taivaan täyttävä ilmalaivaliikenne olivat legendojen kaupungin tunnuspiirteet. Kaupunkia hallitsi kuitenkin Coliseum, kaupungin keskeisin paikka josta aluetta hallittiin.
Viisi toaa laskeutuivat jyrkkää kalliota alas lähemmäs rantaa. Karzahnin musta kallio kohosi jylhänä heidän takanaan. “Reitti Karzahnilta Metru Nuille koostuu vedenalaisten kourujen järjestelmästä”, Nurukan jakoi tietämystään legendojen kapungista. “Vaikka liikenne Karzahnille ei ole… noh, mitenkään vilkasta, näitä putkia kyllä huolletaan kaupungin puolelta. Tarjoavat nopean ja helpon reitin pois täältä.”
“Kouru. Kukaan ei ole ilmeisesti tajunnut, että ne ovat umpinaisia eivätkä kouruja…?” Deleva kysyi retorisesti.
Vedenrajassa oli eräänlaisia metallisia kehikoita, joista aukesi reikä suoraan veteen. “Kourujen kuoren energiarakenne hylkii kaikkea materiaa tehokkaasti, mikä mahdollistaa niiden kulkemisen veden alla sekä valtavat nopeudet, kun sisälle pääsee”, Nurukan luennoi edelleen. Matoro on ainut, joka edes näyttää kiinnostuneelta.
“Meidän pitäisi hypätä tuonne?” Kapura kysyi katsoen epäilevästi veden alle syöksyvää putkea.
“Siitä vain, vai oletko joku bohrok?” Deleva naurahti ja tuuppasi Kapuraa selkään. Tulen toa horjahti, mutta otti plasman toaa jalasta kiinni ja kumpainenkin humahti energiaseinämän sisään ja magneettinen voima alkoi työntää heitä kiihtyvällä voimalla eteenpäin. Sinivihreä energiavirta vei toat mukanaan aaltojen alle. Muusta liikenteestä ja metalliromusta ei tarvinnut kauheasti huolehtia, koska liikennettä ja roskaajia ei pahemmin tässä päässä kourua ollut.
Vauhti kiihtyi jatkuvasti. Toat näkivät ympärillään hopeisen meren ja kaikki sen eliöt. Kaikenlaisia kaloja ja lonkero-olentoja uiskenteli putken ympärillä. Pohja oli karua sedimenttitasankoa ilman trooppista värikkyyttä. Edessäpäin kohosi tummana vuorena jyrkästi merestä nouseva Metru Nuin saari.
Matoro piti tästä matkustusmuodosta. Se oli sopivan vauhdikasta kaiken sen veneilyn jälkeen. Metru Nuin kouruissa keskimääräinen matkustusnopeus oli päälle kuudenkymmenen kion tuntivauhdin. Metru Nuin kokoisella saarella se oli enemmän kuin tarpeeksi.
Ilmeisesti järjestelmä ei ole maailmanlaajuinen, koska se olisi aivan liian kätevää ja todennäköisesti räjähdysaltista. Matoro muisti heti useampia sotilaallisia käyttötarkoituksia putkille. Asiat esimerkiksi hajoavat kappaleiksi, jos virtauksen jumittaa kahteen suuntaan samaan aikaan. Sen jälkeen koko putki romahtaa.
“Varastetaan tämä teknologia Klaaniin”, Kapura mietiskeli. “Tehdään se. Kuvitelkaa sitä kaaosta.”
“…” Umbra totesi. “Koska varastaminenhan on ainoa vaihtoehto? Kepe todennäköisesti suunnittelisi jotain paljon parempaa. Eihän se sitä välttämättä valmiiksi saisi…”
“Kepen laitteet. Ne joko eivät valmistu tai valmistuessaan saavat kaikki fysiikan lait itkemään”, Matoron oli pakko heittää väliin.
Toat tunsivat vauhtinsa hidastuvan putken kääntyessä melkein pystysuoraan ylöspäin. Se sukelsi hetkeksi saaren kalliopohjan sisään ja nousi Le-Metrun pinnalle pysähtyen. Tottumattomille putkista poistuminen ei ollut erityisen mukavaa, koska laite lähinnä heitti heidät terminaalin lattialle.
“Sepäs oli nopeaa”, Deleva totesi tyytyväisenä. Hän piristyi huomattavasti saaren korkeateknisessä ympäristössä.
Toat nousivat ja katselivat ympärilleen. Metallihalli oli muuten tyhjä, lukuunottamatta heidän edessä olevan seinän suurta kylttiä “tarkastupiste” ja siinä olevaa porttia, jota operoi joukko vihreitä vahkeja.
Eräs vahkeista lähestyi toajoukkoa osoittaen arvattavissa olevaa robotillista kiinnostusta. ”>JOUKKO: ILMOITA. SAAPUMISEN. SYY”, Vorzakh-mallinen vahki tokaisi töykeään sävyyn.
“Ööh”, Kapura mutisi puoliääneen. “Matoro, hoida nämä… diplomatia-asiat? Sinulla taitaa olla eniten kokemusta.”
“Mitä, sinähän olet oikein luontainen diplomaatti!”, Matoro totesi ja tuli sitten vahkin luo. Vihreä kone näytti tarkkailevan koko hänen kehoaan jonkinlaisella skannerilla.
“Saavumme Metru Nuille vierailemaan Arkistoissa ja tapaamaan muuan ystäväämme Ga-Metrussa”, Matoro sanoi virallisen kuuloisesti.
”>TOA: SYÖTÄ. MERKKIJONOT. NIMI. LÄHTÖPAIKKA. JOKAISELLE. SEURUEEN. JÄSENELLE. ”
“Olen toa Matoro. Ystäväni ovat Umbra, Kapura, Nurukan ja Deleva. Olemme kaikki Bio-Klaanista”, Matoro kertoi. Vahkin takaraivossa välkkyi valo. Se ilmeisesti kommunikoi jotenkin muiden vahkien kanssa. Supertietokoneen nopeudella vahki sai tietoonsa viimeisimmät uutiset Matoron mainitsemasta sijainnista.
”>TOA: VAHVISTA. VÄITE: SINÄ. TAI. YKSI. TAI. USEAMPI. SEURUEEN. JÄSEN. ON. MUKANA. BIO-KLAANIN. SAARELLA. KÄYTÄVÄSSÄ. SODASSA”, vahki vaati. Miellyttävä naisääni luetteli vielä vastausvaihtoehdot: ”Tosi. Epätosi.”
“Epätosi? Tavallaan olemme, mutta vierailumme tänne ei liity siihen”, Matoro vastasi. Häntä häiritsi keskustelukumppaninsa ilmeettömyys.
Portit aukesivat. Toat kulkivat vuoron perään hämärän huoneen läpi, jonka kummassakin seinässä oli jonkinlaiset vihreää säteilyä lähettävät asiat. Umbra tunsi ne eräiksi röntgenlaitteiden kaltaisiksi laitteiksi. Ne olivat täydellisiä ruumiintarkastukseen, sillä ne skannasivat olennon sisältä ja ulkoa ja erottivat eri materiaalit.
Matoro tunsi Epsilonin lämpenevän hänen rintahaarniskansa sisällä. Hän ei pitänyt siitä tunteesta.
Vahki, joka valvoi järjestelmää, oli hämillään. Koko laitteisto näytti ylikuumenevan. Säteily kimposi jostakin takaisin. Mustalla toalla oli jokin esine, joka hylki täydellisesti säteilyä ja lähetti sen takaisin. Laite ei kyennyt analysoimaan sen materiaalia.
”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.MATERIAALI.TUNTEMATONMATERIAALIPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 4136. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”
Matoro ei jäänyt odottamaan vahkien reaktioita vaan jatkoi huoneen läpi. Siru viileni hitaasti. Hän jäi odottamaan muita toia toiselle puolelle. Tasanteelta näkyi Le-Metrun vilkkas liikenne ja lukuisat eriskummalliset ajoneuvot. Kaikki hänen ympärillään oli tavallisten matoranien keksintöjä. Kaikki oli aivan kuin rakkaudella tehtyä. Le-Metrun matoranit tosiaan nauttivat uusien asioiden keksimisestä ja rakentamisesta.
Yksi kerrallaan muut neljä toaa tulivat läpivalaisulaitteen läpi.
“No niin”, Umbra sanoi. “Olemme perillä.”
“Ensimmäinen siirto?” Deleva kysyi.
“Joku hyvä ruokapaikka?” Matoro ehdotti. “Että voimme vähän keskustella ja katsella paikkoja aluksi. Siitä on ihan liian kauan kun olin täällä viimeksi.”
Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.
”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.
”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.
”…” Matoro totesi.
”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”
”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.
”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.
”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.
”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.
”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.
”… wtf mitä sinä teet”
”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”
”…”
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 1
Jossain ihan muualla
[10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.
[10:53:15] conspiracyTheorist: On
[10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina
[10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN
[10:55:56] Matoro: …
[10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA
[10:56:04] conspiracyTheorist: JOO
[10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN
[10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.
[10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.
[10:56:59] Matoro: … entä jos…
[10:57:05] conspiracyTheorist: … joo
[10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-
Vene
”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.
Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.
”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”
”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.
”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”
”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 2
Vene vähän matkan päässä
”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.
Karzahni
Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.
“AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.
Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.
“Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”
“Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”
“Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”
“…”
“Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”
“Kyllä, sir!”
Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.
“ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.
“NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”
“KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”
“JOO!”
Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.
“Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.
“Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”
“Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.
Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.
“Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”
“Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”
“Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”
“… mitä sinä selität?”
“Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”
Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.
Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.
Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.
Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.
“Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”
Allianssin keskuudessa oli hiljaista.
“M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.
“Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.
Nukke katsoi 007:aa silmiin.
Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.
Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.
Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.
Coliseum
“HAHAHAHHEHEHEH”
“HEHEHHIHIHI”
“HOHOHOHYHYHY”
“HÖHÖHÖHAHAHA”
HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.
Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.
YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 5
Klaani, kahvio
Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…
”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.
Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.
Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.
”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.
Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.
Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.
Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.
”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”
Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”
Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.
Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?
Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:
Rose ♥ Kanaya OTP <3
Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.
”Tässä kaikki? TÄSSÄ KAIKKI? Me käymme sotaa eturintamalla ja ne lähettävät meille kaksi laatikkoa ammuksia. Eiväthän nämä riitä edes kokonaiseksi päiväksi.”
”En tahtoisi tehdä tilanteesta yhtään epämukavampaa, mutta… tässä toisessa laatikossa ei edes ole ammuksia. Joku on tainnut sekoittaa lähetykset.”
Vihasta huutava jään toa kihisi raivosta. Vilkaisematta lainkaan avatun laatikon sisältöä, tämä iski sen vauhdilla pois vihreän toatoverinsa käsistä. Ilman toa, Darko nimeltään, ei halunnut kommentoida tilannettä enempää. Hänen kättään kivisti siitä kohtaa, mihin tämän toverin isku oli kohdistunut. Darko vilkaisi sivusilmällä huoneen nurkkaan lentänyttä avonaista pakettia. Hän katsoi parhaaksi olla koskematta siihen enempää.
Raivosta kihisevä ja epätoivon partaalla keikkuva Cale hautasi valkoisen Kakamansa syvälle käsiinsä. Pitkät ja veriset viikot Ga-Metrun bunkkereissa saivat jään toan hitaasti menettämään järkensä.
”Viides viikko. Viides viikko ja meitä on jäljellä kaksi. Ammuksia on yksi laatikko ja ruoka loppui päiviä sitten. On vain ajan kysymys, että Metsästäjät kiinnostuvat tästä alueesta. Ja kun ne kiinnostuvat, ne voivat vain kävellä sisään. Aivan kuin meistä olisi täällä jotain hyötyäkin…”
”Cale hyvä. Lhikan saapuu vielä. Sana kertoo suurista voitoista länsirintamalla. Hän on suuri soturi ja hänellä täytyy olla toiminnallinen keskus täällä käytettävissä, kun hän lopulta saapuu.” Darkon rauhoittelu ei kuitenkaan vakuuttanut. Cale tiesi Lhikanin mahdista. Tiesi hänen voimistaan ja kokemuksestaan. Se ei kuitenkaan yksin voittaisi sotaa.
”Lhikanin toat eivät tätä sotaa voita, Darko. Hänen armeijansa leikkaa Metsästäjiä kuin laavaan upotettu miekka Ko-Metrua. Mutta voima ei meitä pelasta. Lhikan ei ole strategikko. Samalla kun hän raivaa tilaa länsirintamalle, kaatuu itä entistäkin synkempiin varjoihin. Ja kun hän viimein palaa, kaikki on jo menetetty ja vihollinen saa sen kustannuksella lännen takaisin. Samanlainen uutinen kantautuu Le-Metrusta. Ei mene montaa päivää, kun vihollinen pääsee rantautumaan. Kukaan ei ole heitäkään suojaamassa.”
Darko tiesi Calen puheessa olevan totuutta, mutta hänen uskonsa toain johtajaan oli suuri. Hän uskoi Lhikanin kykenevän väsyttämään vihollisen. Hän luotti, että apu saapuisi vielä. ”Lhikan tekee perusteellista jälkeä. Minne hän kulkee on ikuisesti oleva koskematon. Muutama voitto lisää ja Metsästäjät pakenevat kauhun vallassa.”
Cale pudisteli päätään. ”Voi kuinka voisin olla yhtä optimistinen…”
”Sinä voisit.”
”Olen realisti.”
”No mitä sinä sitten odotat?!”
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cale koskaan kuuli Darkon korottavan ääntään. Ei taistelukentällä, ei edes pahimmassa kivussa tai tuskassa hän huutanut. Cale itse teki sitä liikaakin. Ilman toan kimmastuminen sai Calen hätkähtämään. Hetken joutui jään toa miettimään sanojaan. Huono omatunto hänen omasta käyttäytymisestään alkoi vallata sijaa.
”…Käden. Käden on tultava takaisin.”
Darko istui alas puiselle huoneen ainoalle jakkaralle. Kivisen bunkkerin sisältö koostui lähinnä katosta murtuneista lohkareista ja puoliksi tyhjennetyista ryöstetyistä aseista. Ilman toan toinen jalka potkaisi tyhjän kiväärin lippaan kohti huoneen nurkkaa. ”Ja tuotako sinä kutsut realistiseksi? Kättä ei enää ole. He kärsivät valtavia tappioita, aivan kuten mekin. Heidän kenraalinsa on teillä tietämättömillä, eikä siinä laitoksessa ole ketään, joka olisi tarpeeksi kyvykäs nousemaan siihen virkaan. Lhikanin sotilaat sentään ovat lojaaleja ja urheita. Koneiden armeija ei tätä rintamaa pelasta.”
”Entä se nuori kaveri? Killjoy? Sanovat, että hän on ollut liikekannalla. Sopiva kenraali, jos minulta kysytään. Innovatiivinen ja älykäs. Juuri sellainen, mitä tässä sodassa tarvitaan. Huhu sanoo, että tappoi makutan juuri ennen Käden vetäytymistä sodasta.”
”Älä usko jokaista huhua Cale hyvä. Killjoy on vain lapsi sotilaan kengissä. En usko, että hänestä on paljoakaan hyötyä tosipaikan tullen. Odota vain Lhikania. Vielä hän saapuu ja me pääsemme ulos tästä helvetinloukusta.”
Cale pudisteli päätään. Hänen katseensa upposi syvälle toverinsa kasvoihin. Darko ei koskaan ollut nähnyt sellaista epätoivoa sotilastoverinsa silmissä.
”Rehellisesti… minä en usko, että me selviämme niin pitkään.”
Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot
Viimeinen hopeahaarniskainen Metsästäjä kaatui huutaen luotijonon pirstoessa tämän torsoa. Onnistuneen purkauksen aseestaan päästäneen vahkin mekaanisilla kasvoilla oli hymyä. Tämä muita huomattavasti raskaammin aseistettu ja mustaan pitkään nahkatakkiin puettu luutnantti johti kolmenkymmenen vahkin etenevää joukkoa. Alue oli puhdistettu Metsästäjistä, mutta nappiosuman saanut Cody pelkäsi hymynsäkin takana tullensa paikalle liian myöhään. Romahtaneen bunkkerin raunioista pilkistävä valkoinen toan käsi tuki tätä teoriaa. Vahkiosasto ei ollut nähnyt ainuttakaan toasotilasta koko matkansa aikana.
Alue tutkittiin. Tiedustelijat eivät löytäneet merkkejä elämästä. Alue julistettiin tyhjäksi. Valtavaa kolmipiippuista kivääriään perässään raahaava Cody asteli pystytetyn teltan luokse ottamaan yhteyttä tukikohtaan. Ääniyhteys teltasta oli jo avattu luutnantin saapuessa paikalle.
”Luutnatti Cody seiskayksikön johdosta ilmoittautuu. Alue yhdeksäntoista saatu hallintaan. Ei mittavia menetyksiä omissa joukoissa. Aluetta vartioineet kaksi toaa kuitenkin löydetty kuolleena. Le-Metrun sotamies Darko sekä alikersantti Cale Ko-Metrusta. Sana heidän kaupunkeihinsa on lähetetty.”
Ääni tukikohdassa kirjoitti näppäimistön naputtamisen perusteella tietoja ylös sitä mukaa, kun Cody niitä kertoi. Luutnantti etsi teltan seinän vierestä mukavampaa paikkaa odottaa. Ammuslaatikkopino täytti tämän tarkoituksen mainiosti.
”Raportti kirjattu ylös, luutnantti. Pystytä paikalle uusi vartio ja poistu sen jälkeen alueelta. Kenraali Killjoy on pian valmis poistumaan Käden tiloista. Hän johdattaa joukot kohti Ta-Metrua. Lhikan ei ehdi sinne ajoissa. Me ehdimme. Haluan sinun osastosi sinne mukaan. Alueella on havaittu massiivista vihollisliikehdintää.”
Cody nyökkäsi siitä huolimatta, että ääniyhteyden takana puhuva henkilö ei ollut kykenevä näkemään elettä. Luutnantti viittoili käsillään kaksi hänen takanaan odottanutta vahkia kohti puhuttuja vartiotoimia. Tämän tehtyään Cody koki virallisuuden olevan toisarvoista. Luutnantin äänensävy vaihtui kylmän asiallisesta huomattavasti tuttavallisempaan.
”Saraji… onkohan Killjoyn nostaminen kenraaliksi aivan viisas ajatus. Me olimme sisäisessä karanteenissa kuukausia. Osaksi juuri hänen takiaan. Minä en luottaisi häneen täysin kaiken sen rähinöinnin jälkeen.”
Ääni tukikohdassa tuntui miettivän vastaustaan tarkkaan. ”Minä en ole missään vaiheessa pitänyt Killjoyn asenteesta. Hän on nuori ja ailahtelevainen. Kyvykäs hän on, kyllä ja voimakaskin vielä. En vain enää ole varma, että onko hankkeemme enää… oikein. Olemmeko ylittäneet näkymättömän rajan?”
”Kuulostat aivan siltä, kuin olisit halunnut lähteä edesmenneen kenraalimme mukaan?”
”Ehkä niin… mutta lopulta, silloin minusta ei olisi ollut enää hyötyä. Täällä voin sentään yrittää paikata yhtymämme tekoja.”
Cody hymähti hyväksyvästi. Linjan toisessa päässä puhuva Saraji oli ollut hänen taistelutoverinsa jo pitkään. Niin pitkään, että erilaisista katsomuksistaan huolimatta nämä ymmärsivät toistensa kantoja täysin. ”Me emme kuitenkaan ole vielä kuivilla. Sota on ohi pian. Tunnen sen piireissäni. Mutta entä sen jälkeen? Oletko valmis seuraamaan uutta johtajaa vai vajoammeko me takaisin sisäisiin ongelmiin?”
”Suojelen Metru nuita. Olen valmis. Hamaan loppuun asti.”
”Mutta suojelemaan Killjoyn kanssa?”
”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”
Hälinä Codyn ympärillä alkoi käydä keskustelua haittaavaksi. Nopeat hyvästit toisilleen heitettyään päätyi Cody valvomaan äkillistä lähtöprosessia. Paikalle rullaavat joukkojenkuljetusajoneuvot täyttyivät nopeasti tantereelta kerätyistä aseista, ammuksista ja muista hyödykkeistä. Ja niin liikkui Onu-Metrun mekaaninen voitto kohti seuraavaa taisteluaan. Metru Nuin taisteluun. Sillä seuraava päivä tunnettaisiin päivänä, jolloin Musta Käsi palasi suojelemaan kotiaan. Se tunnettaisiin päivänä, jolloin sodan suunta vihdoin kääntyisi. Ja sen vuittoisan karavaanin kanssa matkasi bunkkerin pohjalta poimittu ruskea paketti. Sen vaiheet olivat olleet jo pitkät. Se oli nähnyt enemmän sotaa kuin puolet eturintaman hengissä selvinneistä sotilaista. Ja pian sillä olisi kunnia seurata taisteluista voitokkaimpia.
Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.
Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.
TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.
Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.
Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.
Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”
Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.
Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.
Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…
Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.
Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”
Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.
”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.
Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.
”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.
”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.
”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.
”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.
”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.
”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”
”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.
”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”
”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”
”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.
Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.
”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.
”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”
Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.
”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”
”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”
”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.
”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”
Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.
Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.
Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”
Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.
Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.
Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.
Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.
Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.
”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.
”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”
Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.
Pimeys väistyi yhteistyökykyisesti, kun keihäsmäinen valokiila halkaisi sen. Varjot pakenivat kohti nurkkia, kun kauan kiinni pysyneen pahvisen laatikon kansi nostettiin auki. Ilmassa tanssivia pölyhiukkasia pitkin sillan muodostava valonsäde yhdisti kirkkaan ulkoilman tunkkaisen pimeyden kehtoon. Pahvisen laatikon koruttomasta tummanruskeasta pinnasta näki, että se oli odottanut avaamistaan kauan. Ehkä vuosia. Ehkä vuosituhansia.
Laatikon ympärillä rapistuva käärepaperi oli ollut ehkä joskus kovinkin värikäs, mutta nyt sen sävy toi mieleen syksyn viimeiset lehdet.
Laatikon kantta raottava siro sininen kämmen siveli käärepaperia sormenpäillään. Pari jadenvihreitä silmiä katseli hämmästyneenä, kun ulkomaailman valo paljasti paketissa kauan piilotelleen salaisuuden. Tämä paketti oli matkustanut pitkän matkan.
Minua vanhempi pahvilaatikko, avaaja pohti. Hullun siistiä!
Jos paketin sisältö olisi osannut puhua, sillä olisi riittänyt tarina jos toinenkin kerrottavaksi.
Tämä on tarina, jonka paketti olisi kertonut.
Merituuli työnsi pakkasen kylmän ja elottoman voiman etelää kohti. Matkallaan se työnsi pois viimeisetkin jäänteet kesästä. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutuivat iltapäivän aurinkoinlaskun punaoranssiksi maalaamalta taivaankannelta. Pilvipeitteen lämmin punahehku heijasteli menneen kesän helteitä, mutta lämpö oli poissa.
Talvesta ennustettiin kylmintä vuosisatoihin.
Kylä eli ja kuhisi. Oikeastaan se ei ollut enää kylä, mutta kukaan ei tiennyt vielä, miksi sitä olisi kutsunut. Vähitellen lumeen peittyvillä kaduilla tepasteli sadoittain kirjavia matoraneja. Liikehdintä oli sekavaa – suurin osa matoraneista oli vasta muuttanut kauas pohjoiseen etelän verkkaisemmilta pelloilta ja metsiltä. Kaikki eivät olleet selviytyneet merimatkasta kauas pohjoisimman sakaran kärkeen, mutta lupaus vehreästä maasta ja kaksoisaurinkojen kotisatamasta oli ajanut pieniä matkalaisia eteenpäin voimalla, joka herätti kunnioitusta.
Lopulta se oli saavutettu. Saari oli sitä, mitä vanhimmat olivat luvanneetkin. Ja enemmän.
Lämpimät kesät toivat kuitenkin mukanaan myös pohjoisen maailman pelkoa herättävät talvet. Jonain päivänä matoranit vannoivat oppivansa valjastamaan luonnonvoimat puolelleen.
Kaikki oli pohjoiseen vasta saapuneille matkalaisille uutta ja ihmeellistä. Korkealle puidenlatvojen yläpuolelle ulottuvat kivi- ja rautarakennukset keräsivät lunta ja routaa vielä varsin paljaisiin ja alastomiin rakenneosiinsa. Valo alkoi kaikota aurinkojen mukana, mutta kyläläisiä ei suinkaan lannistettu noin helposti. Katujen asukkaat alkoivat jo ripustella valokiviä puista ja talojen katoista. Kellertävän keinotekoinen kristallivalo täytti kadunkulmat, mutta kylän keskiön täyttävät taivasta kohti kurottavat rakennukset jäivät täysin pimeiksi. Niistä kaikkein huomiotaherättävin seisoi aivan keskellä nuorta kylää. Se oli itseasiassa aivan tämän saaren sydämessä.
Valtavat kivipalkit ja niiden muodostama hämähäkin seittiä muistuttava kehikko tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tuuli puhalsi onttojen rakenteiden läpi. Luonnonvoimia uhmaava torni haki vielä muotoaan. Sen rakenteet olivat joistain kohdin kaksoisaurinkojen ytimiäkin tiheämpää laavakiveä, kun taas osa rakenteista oli peitetty pelkällä puulla. Autio ruohokenttä tornin ympärillä kumisi tyhjyyttään.
Kunnioitusta herättävän ”pilvenpiirtäjän” rakennustöiden arveltiin kestävän vielä kuusi aurinkoinkiertoa. Tornilla ei ollut vielä nimeä, mutta etelään asti kuulluissa legendoissa sitä kutsuttiin ”Mata Nuin tikapuiksi”.
Auringonlaskussa kiiltelevä kivijätti oli nuoren kaupungin – ja ehkä koko matoran-rodun suurin saavutus. Tähän asti.
Ehkä jonain päivänä tikapuut oikeasti kantaisivat ylös Mata Nuin ja Suurten Olentojen luo.
Auringot nuolivat Hopeisen meren ja iltataivaan rajaa. Talviyö ja sen kaiken alleen peittävä kaamos voittivat taistelun. Ylhäältä ”Tikapuiden” huipulta kaupungin valokivin valaistut kadut näyttivät kuin suurilta kiiltomadoilta. Rakennusten varjot seisoivat pimeinä. Vain joidenkin puumökkien seinillä hohtava kolmen hyveen merkki toi valokivillään pilkettä mustaan yöhön. Tämä oli vanha merkki. Vanhin.
Tänä yönä sen pyhää kolminaisuutta kunnioitettin hiljaisen hartaasti.
Viileä tuuli viilsi keskustassa seisovan tornin kattorakenteita kuin näkymättömän miekan jäänkylmä terä. Ylhäällä tornin huipulla oli pienen kaupungin tai suuren kylän yöllisten äänten kuuleminen entistä vaikeampaa. Lumisade muutti Mata Nuin tikapuiden kivistä luurankoa yhä valkoisemmaksi. Kaksi hahmoa, nuori mies ja nuori nainen, kävivät keskustelua.
”Uskomaton näkymä”, nainen kuiskasi. Tuuli söi sanojen kuuluvuutta, mutta mies nyökkäsi.
”En ole koskaan ollut näin korkealla!” nainen hihkui. Tummansininen ga-matoran tasapainotteli aivan järeän kivipalkin reunalla. Musta kaulahuivi viuhui tuulessa kuin lippu ja purppuraisen Mahikin posket punertivat pakkasesta. ”Kaikki näyttää niin pieneltä!”
”Onpa nättiä”, mies sanoi hymyillen hermostuneesti. Harmaa huna-kasvoinen onu-matoran oli ystäväänsä lyhyempi ja heiveröisempi. Mies seisoi ga-matorania kauempana tornin reunasta. Näky reunalla ilomielin tanssahtelevasta naisesta hieman hirvitti häntä. Mies hivuttautui hitaasti lähemmäs vanhinta ystäväänsä. Musta käsi oli jo koskea ga-matoranin olkapäätä. ”Tule kauemmas reunasta”, hän kuiskasi ystävänsä takaa.
”Älä nössöile”, nainen hymähti. ”Tämä on aivan kuin kotona etelässä, kun tasapainottelin aitojen päällä.”
”Joo, mutta tässä aidan toisella puolella ei odotakaan pari lahopäätä lehmää, vaan ISOIN PUDOTUS IKINÄ MISSÄÄN”, mies intti hampaat irvessä. ”Jos sinä horjahdat ja putoat, kestää vuosi ennen kuin olet edes puolivälissä tornia!”
Nainen hihitti hiljaa. ”Eihän se niin…” hän oli jo sanomassa. Hänet keskeytettiin.
”Tai muistatko, mitä Vanha Mestari sanoi painovoimasta?” mies vaahtosi. ”Entä jos olemme niin korkealla, että putoatkin YLÖSPÄIN?”
Nainen kääntyi ystäväänsä kohti ja hymyili. ”Joo, suoraan Mata Nuin syliin.”
”MINÄ EN VITSAILE, puron tyttö!” mies kivahti. ”Tiedäthän, miten taivaalta putoaa välillä kiviä? Silloin kun Mata Nui on vihainen. Tiedäthän, miten ne syttyvät pudotessaan tuleen ja osuvat välillä lehmiin, kun ne ajattelevat syntisiä? Entä jos sinun jalkasi sanoo että SLIP ja… ja ja ja sinä putoat WHOOH ja sytyt tuleen FISS-BUMM?”
Mies ei ollut koskaan kuullut naisen nauravan yhtä kovaa. Hänellä oli vaikeuksia käsittää, mikä tässä äärimmäisen vakavassa puheenaiheessa oli millään tasolla huvittavaa.
”Hyvä on, hyvä on”, nainen sanoi hengästyneenä naurusta ja astui kauemmas reunasta. ”Sinä kyllä pelkäät pikkuasioita.”
”Minä olen onu-matoran. Luoja ei tarkoittanut minua tosi tosi korkealle. Itseasiassa tosi tosi kauas tosi tosi korkeasta.”
”Te myyrät olette hassua väkeä”, nainen sanoi.
Mies olisi tuhahtanut ja pitänyt luennon rasistisista ennakkoluuloista tai poliittisesti epäkorrekteista lempinimistä, jos kumpikin äsken mainituista konsepteista ei olisi ollut esimatoraneille yhtä hyödyllinen kuin opastekyltti sokealle.
Mies ja nainen istuivat alas. Pienet silmät katsoivat ensin toisiaan ja sitten tähtiä. Aikaa kului.
”Tänään on taas se päivä, eikö olekin”, nainen sanoi heilutellen jalkojaan tornin reunalla.
”Mikä niistä”, mies kysyi hölmistyneenä.
”Muistatko Vanhan Mestarin tarinan?” ga-matoran. ”Tänä päivänä kauan, kauan sitten Mata Nui antoi matoraneille kaikkein isoimman lahjan.”
Mies keskittyi katselemaan tähtiä. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä nainen haki. Avaruuden tuike vei hänen kaiken huomionsa. Silloin hän muisti vain, että Vanha Mestari oli joskus väittänyt tähtien olevan siivekkäitä enkeleitä.
Makutoja, Mata Nuin taivaallista sotajoukkoa, joka suojeli siivillään ja miekoillaan matoraneja korkeuksista.
Historia ei ollut vielä opettanut, että enkeleillä oli tapana langeta.
”Ei muistu mitään mieleen.”
”Hölmö poika”, nainen hymähti. ”Tämä on se päivä, jolloin Mata Nui antoi meille elämän.”
Lumisade oli loppunut. Mies aprikoi sanoja, joita hän oli miettinyt pitkään. Hän kouraisi mustalla kädellään tornin lumista reunaa. Se oli kylmä.
”Mata Nui on antanut minulle paljon lahjoja”, mies sanoi. ”Elämän. Kauneimman maailman, mikä meillä voi olla.”
Hän kääntyi katsomaan naista. ”Ja parhaan ystävän.”
Nainen katsoi kysyvänä, mutta hymyili. ”Niin?”
”Sinä olet parasta, mitä minulle on sattunut”, mies sanoi ja nosti panssarinsa taskusta jotain. Se oli pieni laatikko, joka oli kääritty punaiseen paperiin. ”Haluan kiittää sinua siitä. Haluan antaa lahjan. En ehkä yhtä hyvän kuin Mata Nui, mutta…”
Nainen oli hiljaa.
”Minä tiedän, mitä siinä paketissa on. En halua sitä.”
Mies meni vaisuksi. ”M-miksi?”
”Sinun olisi pitänyt jättää se saarellemme. En voisi koskaan, koskaan ottaa sitä sinulta.”
”Mutta minä vaadin!” mies tuhahti. ”Haluan, että sinä pidät sen. Sinä. Ei kukaan muu.”
”Minä sanoin, ystävä”, nainen vastasi vakavampana. ”Pidä se. Se kuuluu yksin sinulle. Mata Nui tarkoitti sen sinun kannettavaksesi.”
Mies näytti lannistuneelta. Hän laski hitaasti pienen paketin taaksensa. Hänen ymmärrykseensä ei mahtunut, mikä paketin sisällössä oli niin ihmeellistä.
”Kai on edes jotain, jota voin antaa sinulle?” hän kysyi vaisusti.
Nainen mietti pitkään ja hartaasti. Hänen katseensa kiersi ympäri tähtitaivasta.
”Anna minulle nimi”, hän lopulta vastasi.
Mies näytti siltä kuin matalallalentävä kuolonpeippo olisi osunut häntä otsaan. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonpeipot olivat, sillä muuan puolijumalan voimat omaava hullu tiedemies ei ollut vielä luonut kyseistä biologiaa ja kaikkea elämää olemassaolollaan pilkkaavaa lintulajia hyvin sekavana iltapäivänä.
Mies nosti kättään hitaasti ylös ja nieleskeli sanoja, joita oli sanomassa.
”… mitä?”
”Mata Nui antoi meille paljon lahjoja. Paljon, kauniita, kauniita lahjoja. Mutta hän ei antanut meille nimiä.”
”Mutta, mutta… vanhimmat sanovat, että se on jumalanpilkkaa!” mies sanoi varoen.
”Vanhimmat voivat olla ihan rauhassa”, nainen hymähti. ”Mata Nui ei luonut meitä nukeiksi, joilla leikkiä tai nappuloiksi, joilla pelata. Hän antoi meille vielä yhden lahjan tänä päivänä. Saamme valita. Hän antoi meidän valita… uskommeko häneen.”
Nainen taputti ystävänsä olkapäätä. ”Minusta se on pientä verrattuna nimeen.”
Mies puri hammasta. Keskustelu oli muuttunut yhä vaikeammaksi. Lisäksi tuuli alkoi kylmentyä. ”Miksi minulla olisi oikeus valita sinun nimesi?”
Naisen hymyssä oli kuitenkin vielä lämpöä. ”Koska sinähän sitä käytät. Haluan kuulla sinun sanovan sen. Uudelleen ja uudelleen.”
”Hy… hyvä on. Haluan vain yhden vastalahjan.”
Naisen kulmat nousivat kiinnostuneena.
”Haluan, että… sinäkin annat minulle nimen.”
Nainen ja mies, Vicandra ja Lazoren, istuivat katolla vielä pitkään. Tänä talvisena yönä he kiittivät Mata Nuita kaikesta.
Lazorenin lahjapaketti peittyi vähitellen lumeen, kun talviyö näytti todellisen voimansa. Vaikka sen sisältö oli tärkeääkin tärkeämpi, kumpikaan matoraneista ei juuri nyt välittänyt. Heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat.
Tarina olisi voinut jäädä tähän. Paketti olisi voinut jäädä avaamatta.
Kuten usein sanottiin, Mata Nuin tiet ovat tuntemattomat. Paketille oli määränpää.
Polkua, jota pitkin se sinne kulkeutui, kutsuttiin historiaksi.
”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”
Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.
”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.
”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.
Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”…mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?
Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”…sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”
Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”
”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”
”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”
Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.
Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti
”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”
”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.”
Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.
Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.
Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.
Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.
Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.
Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”
Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.
”Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”
”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”
”Ehkä olenkin?”
”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”
”Minulla on kuula.”
Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”
”Kuulaa tai ei?”
”Kuulaa tai ei.”
Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”
”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.”
”Oh? Mitä oh?”
”Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.”
Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”
”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”
Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.
”…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”
”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”
”Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.”
”Kerro.”
Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”
”Olet.”
”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”
”Emme.”
”Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”
”Hyvä on.”
”Sinä suostut? Oikeasti?”
”Tämän kerran.”
Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”…huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”
”Kyllä.”
”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”
”Kyllä.”
”…”
Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin
Yö.
Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.
Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.
Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.
Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.
Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…
Pimeys.
Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
”…tämän täytyy olla oudoin-”
”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”
Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.”
Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.
”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”
Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.
”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”
Saraji oli hämillään. ”Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”
”Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.”
Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.
”Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”
Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…”
Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.
Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.
Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.
Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää… …mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…
…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…
Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani… …mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…
Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.
Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.
Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…
…Killjoy.
Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.
Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.
…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…
Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi… …mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.
Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.
Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.
…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.
Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.
…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.
…ole kiltti.
…kokoa kuulat.
…tapa Killjoy.
…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”
Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…
”Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.”
Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…
…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.
…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…
…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”
Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…
…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”
Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.
…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.
Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12″.
Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.
Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…
…vallan oli aika vaihtua.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu
Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.
Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.
Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…
Metru Nuin itärannikko
Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…
…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.
Bio-Klaani, moderaattorien työhuone
Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.
Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:
Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.
Sen nimi olisi ”muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.
”Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”
Se käynnistyi. Ja toimi.
Metru Nui, kauan sitten
Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.
Bloszarin miekka oli viety.
He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.
”Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.
”Viekää muiden vankien luo.”
Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.
Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.
Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.
”Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.
Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.
Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.
Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.
Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.
Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.
”Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:
”Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”
Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.
Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.
Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.
”Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Epäselvää… kone sanoi.
”Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.
Metru Nui, kauan sitten, jälleen
Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.
”Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”
”Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”
”Et tule muistamaan tästä mitään.”
”…”
Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.
Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki ”oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.
BKS Hildemar, Blozin hytti
[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.
Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.
Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.
Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.
Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.
[spoiler=Niin, tähän loppuun…]Noin. Meni tähän jonkin aikaa. Vähän pitempi, kuin yleensä.[/spoiler]
