Avainsana: Metru Nui

  • Nukkua voi kuolleenakin

    Ga-Metru
    Metru Nui

    Keltainen kewa-lintu – yksi niistä koukkunokkaisista, tukevista siivekkäistä, joita Metru Nuilla riitti enemmän kuin tarpeeksi – laskeutui vauhtiputken metalliselle tukipylväälle. Se piteli kiiltävästä metallista tiukasti kynsillään kiinni ja keskittyi katselemaan.

    Klaanilaiset olivat selvinneet välikohtauksestaan, se näki pimeyden keskellä. He väittelivät siitä, mikä olisi paras tapa jatkaa, lintu kuuli toien keskustelun korttelin päähän. Ne kolme, joiden kanssa kohteet olivat ottaneet yhteen, olivat vetäytyneet pohjoiseen, se tiesi.

    Kenties niitäkin pitäisi pitää silmällä. Heillä ei ollut vielä Kaikkinäkevää käytössään, joten hänen piti tyytyä perinteisempiin tapoihin, kewa ajatteli ja lehahti lentoon.

    Hulluuden kasvustot kaupungin alla olivat levittäytyneet Ga-Metrun alle. Ne huokuivat mieltä, jota Vakooja ei kyennyt ymmärtämään. Toia varjostivat vieraat tietoisuudet, ja se, mitä Lumi kantoi, säteili kirkkaana hänen näkökentässään. Se kulki kohti pohjoista, kohti toista valkoista tähteä. Pian se katoaisi pimeyteen, joka hohtoa ympäröi.

    Radak luotti toiin suuresti Onu-Metrun tapahtumien jälkeen. Hän oli käynyt itse Aft-Amanan lähettyvillä, ja oli järkyttyneenä päättänyt odottaa ja antaa jonkun muun hakea mielen heksagonin. Vortixx tuntui uskovan vakaasti toien kykyyn selvitä pimeydestä, joka ajatusten kvasikristallia ympäröi.

    Kewa-lintu laskeutui vaalealle katolle ja aloitti muutoksen normaalimuotoonsa. Näytti siltä, kuin linnun pikselit olisivat kääntyilleen ja vääntyilleet metallisen kalahtelun säestämänä kunnes ne muodostivat puolitoistametrisen, mustan humanoidin. Keltaisen kanohi Kirilin visiiri oli täysin musta.

    Muodonmuuttaja hyppäsi alas katolta ketterästi. Vahki-partio kilometrin päässä koillisessa, toinen matkalla Po-Metruun viiden kilometrin päässä etelässä. Hereillä oli vain hämäriä hahmoja Ga-Metrun satama-alueella – matoran-väärentäjiä, vortixx-merimiehiä, laittomia meksitoran-siirtolaisia. Kaupunkikaniineita ja muita raheja kulki öisissä puistoissa.

    Ilman säteilytaso oli normaali ja kaksoisaurinkojen ohuiden sirppien valovoimaisuus tavallinen. Taivaan halki kulki radioaaltojen verkosto lähetyksiä ja yhteyksiä. Vahkien kryptatut ja luodinkestävät yhteyssignaalit lävistivät kaiken muun aallonpituuksien tanssissa.

    Kaikki data virtasi Vakoojasta suoraan eteenpäin vortixxin järjestelmiin. Kenttäagentti keskitti pian huomionsa metallilaatikoihin, jotka protoputkisatamaan oli toimitettu. Paikka oli syrjäinen ja vähän käytetty asema, joka johti Ta-Metrun huonomaineisista osista pohjoisiin metruihin.

    Metallilaatikot oli suljettu xialaisilla numerolukoilla. Niiden kyljissä oli suuret mustat kolmikulmaiset kuviot. Ne täsmäsivät. Muodonmuuttaja tarkasti vielä rahdin sisällön metallin läpi, ja näki lähettimien ja levyjen olevan sitä, mitä pitikin.
    ”Tilaus on saapunut”, hän avasi yhteyden xialaiseen yhteistyökumppaniinsa XMS Angoncella. Ääni, sellaisena kuin Radak sen kuuli, olisi metallinen ja keinotekoinen, kuin vahkien äänet, mutta Vakoojan näkökulmasta se oli pelkkää hiljaisuutta.

    Kun hetkeen ei kuulunut vastausta, kirilkasvo tajusi unohtaneensa, että kaikki eivät toimineet ilman unta. Siitä huolimatta vortixx vastasi, eikä edes kuulostanut vasta heränneeltä.

    ”Suleta-lähettimet, eikö?” Vakooja kuuli Radakin äänen mekaanisissa korvissaan.

    ”Ne”, muodonmuuttaja vastasi lyhyesti. Hän ei ole koskaan ollut puhuja. Pikemminkin kuuntelija. Radak oli heistä se, joka puhui.

    Vortixx huokaisi.

    ”Laita tulemaan. Toistaiseksi pitää mennä niiden suunnitelmien mukaan. Ang kertoi Varjotun lähettävän vielä lisää joukkojaan tänne.”

    ”Varjottu ottaa sirut, kun saamme ne haltuumme.”

    Vortixx linjan toisessa päässä ynähti. ”Sitä minäkin mietin.”

    ”Varjotulla on Alfa. Hän menetti Beetan. Hän himoitsee Deltaa ja sitä, mikä on Lumella.”

    ”Hän ei saa saada meidän sirujamme”, Radak vastasi päättäväisesti.

    ”Voimasuhde epätasapainoinen Varjotun hyväksi.”

    ”Niin se makuta vieköön on. Varjottu pitää koko operaatiotani tiukasti naruissaan.”

    ”Tapanko aluksella olevat Metsästäjät, kun saamme sirut sinne?” Vakooja ehdotti ystävällisesti, kuin se olisi ollut täysin arkipäiväinen asia tehdä.

    ”En oikein haluaisi – tarkoitan, tuo on juuri, mitä Varjottu tekisi. Ja metsästäjiä on tulossa lisää. Vaikka uusi kehosi onkin tehokas, en viitsisi riskeerata sinua.”

    ”Palauta tasapaino toisella tavalla.”

    ”Tarkoitatko avun värväämistä?”

    ”VIII. V. F. Z. G. Sinulla on kontakteja.”

    Radak epäröi. ”Voin ottaa heihin yhteyttä, mutta odotukseni eivät ole korkealla.”

    ”Saan heidät kaupunkiin.”

    ”Tiedän. Soitan heille. Järjestä verkostosi pitämään toia silmällä, mikäli joudut lähtemään porteille.”

    ”Aina.”


    Muodonmuuttaja antoi hiljaisuuden vallata ympäristönsä. Vain mekaaniset naksahdukset, jotka kuuluivat olennon pään kääntelystä, rikkoivat äänettömyyttä. Hän antoi öisen metrun hiljaisuuden hukuttaa hänet.

    Hänen ensimmäinen ruumiinsa oli ollut koottu osista fexialaisessa romukaupassa. Halpoja aseita, teollisuusrobotteja ja vanhentuneita mikropiirejä. Radak oli maalannut luomansa koneen mustaksi ja antanut sen Vakoojalle.

    Pitkät, laihat raajat ja notkea vartalo olivat olleet hänelle aivan uusi kokemus. Vaikka keho oli ollut vaatimaton, se ajoi asiansa. Se antoi hänelle liikkumisen vapauden. Ja silloin tosiaan tuli liikuttua, sillä Radak ja oli juuri luovuttanut tekoälyprojektiensa kanssa ja siirtynyt siihen, minkä uskoi olevan tulevaisuus – aitoon mieleen. Vaikka se aiheutti välirikon hänen toa-kollegaansa ja työnantajaansa, se oli ollut sen arvoista.

    Hän itse ei ollut koskaan pitänyt Xiasta tai mistään sen siirtokunnasta. Niissä hän oli vain kone, ja koneet olivat työkaluja. XMS Heremuksen kannella hän sen sijaan oli ajatteleva olento aivan kuin hänen ystävänsäkin.

    He olivat usein lukeneet alukseltaan tähtiä kuin Ko-Matoralaiset nähdäkseen väläyksiä kohtaloistaan. Hän muisti, miten oli kokeillut kolmannen ruumiinsa uusia silmiä eräänä yönä Zakazin ja Pohjoisen Mantereen välisillä merillä. Tähtitaivas oli ollut kirkas ja kaunis, mutta mikään, mitä hän sieltä luki, ei ollut koskaan pitänyt paikkaansa.

    Kenties vain matoraneilla oli kohtalot. Kaikki muut vain elivät, olivat ja kuolivat ilman tarkoitusta.

    ”Aivan kuin Suuret Olennot”, Radak oli nuorena tähdistä haltioituneena puhunut ääneen. ”Heilläkään ei ollut kohtaloita. Miten olisi voinutkaan? He tekivät kohtalot!”, vortixxin monologi oli jatkunut.

    ”Ajattele, että me olemme kuin he. Mekin voimme vain tehdä kohtalomme!”

    Se oli ollut sama yö, jona hän oli löytänyt makutan muistiinpanot ja tehnyt ensimmäisen harppauksensa kohti Mielen Sirua. Hän ja vortixx olivat kulkeneet pitkän matkan, mutta viimenkin he olivat lähellä päämääräänsä. Lähellä viimeistä askelta.

    Se harppaus olisi varmasti tehty jo kauan sitten, ellei sattuma olisi sanellut toisin. Vararikko, sekaantuminen xialaiseen rahtibisnekseen, sitä seurannut XMS Heremuksen uppoaminen sekopäisen toan käsissä, vortixxin masennus ja epätoivo. Metsästäjien suunnitelmiin sotkeutuminen. Hän oli kuunnellut ymmärtäväisenä monet yöt ystävänsä monologeja. Vakoojaa piristi se, miten Radakissa oli taas entisaikojen tutkimusretkien intoa ja optimismia. Samaa intoa, jolla hän oli luonut muotoamuuttavan haarniskankin.

    Muodonmuuttaja toivoi sen innon riittävän loppuun asti. Mihin tahansa loppuun asti. Kun he paljastaisivat korttinsa sirut saatuaan, heidän tarinansa olisi loppu. Onnellisesti, hän toivoi, mutta näki myös kaikki muut vaihtoehdot.

    Olento kuuli radioyhteyden aukeavan päässään. Radak puhui.

    ”Zainah on Steltillä. Hän on porteilla kahden vuorokauden kuluttua. Hänellä on kaksikymmentä parastaan mukanaan.”

    ”Hankin heidät kaupunkiin”, Vakooja kuittasi. Hänen naamionsa olisi taittunut hymyyn, jos se olisi voinut tehdä niin.

    XMS Angonce

    Vortixx sulki yhteyden ja huokaisi helpotuksesta. Kenties asiat järjestäytyisivät.

    Hän katseli datanurkkauksestaan komentosillan suurien ikkunoiden läpi öistä Metru Nuita. Se oli hiljainen. Jostakin syystä kaupungin yhteiskunnassa pidettiin oletuksena, että kiltit työteliäät matoranit nukkuivat yöt. Jopa Pimeyden Metsästäjät hänen aluksessaan nukkuivat. Mutta vortixx oli aivan liian innostunut ja hermostunut tulevaisuudesta nukkuakseen.

    Hän avasi vaaleanvihreänä hohtavalle näytölleen (tai keskimmäiselle niistä) Varjotulle luomansa ohjelman. Keskeneräiset satelliittilautaset komentosillan huipulla surisivat voimakkaasti. Hän näki, miten vahkiyksiköt partioivat Metru Nuin yössä. Osa niistä liitelivät kaupungin yllä nuolenkärkimuodostelmissa. Valtaosa niistä horrosti tornissaan Ta-Metrussa.

    Mutta hän ei päässyt niiden päiden sisälle. Metru Nuin tietojärjestelmät tai Arkistojen suojaukset, ei mitään ongelmaa. Mutta Vahkit olivat mysteeri. Innostava mysteeri. Tehtävän haasteellisuus oli yksi syistä, miksi hän oli suostunut sopimukseensa Varjotun kanssa, Radak selitti itselleen.

    Vahkien hakkerointi oli ollut pitkään eräänlainen urbaani legenda rikollismaailmassa – monet väittivät kykenevänsä siihen, mutta todisteita ei ollut koskaan löydetty sen onnistumisesta. Metru Nuin sodan aikana Xialla oli toiminut kokonainen virasto, jonka ainoa tarkoitus oli päästä käsiksi vahkien joukkoälyyn. Satoja tuhansia xian krediittejä myöhemmin ei oltu edelleenkään saatu mitään tulosta – tutkijat eivät olleet kyenneet edes havaitsemaan vahkien lähettämiä signaaleja.

    Radak kyllä havaitsi signaalit, joilla vahkit saivat ja lähettivät käskynsä. Niiden kuoria lukemalla hän näki mekaanisten lainvalvojien sijainnit. Mutta hän ei ollut päässyt signaalien sisältöön käsiksi kuin kolmesti. Kerran kaksi kuukautta sitten, kun hän oli vasta aloittanut aiheeseen perehtymisen. Silloin hän oli laitteiston puutteessa ollut kykenemätön hyödyntämään mystistä aukkoa suojauksessa, ja tilaisuus oli mennyt sivusuin. Toinen kerta oli tullut lähes yhtä äkkinäisesti joitakin viikkoja sitten.

    Viimeisen kerran vahkeja ohjaavat datavirrat olivat avautuneet, kun toat olivat olleet syvällä Arkistoiden kartoittamattomissa osissa. Se oli ollut vortixxille niin sanottu valaistumisen hetki, sillä hän oli kuullut, mikä robotteja ohjasi. Hän oli tajunnut, miten hänen elämäntyönsä ja Varjotun suunnitelma kävivät täydellisesti yksiin. Sen jälkeen hän oli aloittanut uusien lähettimien rakentamisen. Edellisöisessä testissä hän oli saavuttanut mitä halusikin, mutta tiesi miettakaavan olevan vielä liian pieni.

    Radak nappasi jääkaapista tölkin Bohrok-energiajuomaa ja asteli pajaansa keskeneräisten projektiensa pariin. Eipä hän sinä yönä muutenkaan nukkuisi, joten hän voisi hyvin vaikkapa rakennella.

    Eikä nukkunut Angienkaan. Hän istui sängyllään – se oli tyypillinen vaatimaton xialainen makuusija, jota ei oltu tarkoitettu nauttimiseen – ja vaelteli ajatuksissaan. Pienestä pyöreästä ikkunasta säteili Metru Nuin aamuyön valot.

    Kaikki meni päin destralia, hän ajatteli. Kun Varjottu oli saanut tietää Nimdasta, kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi. Hän oli lähettänyt kaupunkia kohti lisävoimia vain artifaktin haltuunsa saadakseen. Rautakala ei tiennyt, mikä häntä huoletti – sekö, että se vaarantaisi operaation kaapata vahkit ja pakottaa Dume polvilleen, vaiko se, että taikasiru olisikin se superase, jonka Kummisetä sen uskoi olevan. Hän ei edes tiennyt, miksi hän välitti asiasta.

    Ikään kuin hänen mielipiteellään olisi ollut merkitystä? Varjottu tiesi mitä teki. Hän totteli. Niin hän oli toistannut itselleen aina, kun oli yksin ollessaan horjunut tai epäillyt.

    Ei ollut toivoakaan saada unta. Hän ei ollut koskaan hyvä kestämään stressiä tai rentoutumaan paineen alla. Panostajan sikeä kuorsaus kuului naapurihuoneesta. Digitaalinen kello yöpöydällä näytti kaksoisauringonnousuun olevan vielä aikaa.

    Hän voisi yhtä hyvin mennä ulos, selakhi ajatteli ja hiippaili lajilleen tyypilliseen tapaan lähes äänettömästi käytävään. Hän asteli pitkää käytävää pitkin – hissin ja ruokailutilojen ohi – aluksen sisäparvelle. Se oli tasanne XMS Angoncen etuosan asuin- ja ohjaussiiven ja takaosan suljetun varastosiiven välissä.

    Tähdet tuijottivat häntä syyttävästi. Ne näyttivät hänen Kohtalonsa ja hieroivat sitä hänen silmiinsä kuin pieniä lasinsiruja. Pahimpana kaikista Punainen tähti tarkkaili häntä kuin Varjotun kuolemaa kylvävä silmä.

    Kenties yötaivaan ankeus sai hänet huomioimaan, miten ylhäältä komentosillalta paistoi edelleen kirkkaat valot. Vortixx oli edelleen valveilla, Angien huomioi katsellessaan hämärää alusta parvelta. Ehkä hänen pitäisi mennä jälleen utelemaan Radakilta taas tämän suunnitelman palasia. Ainakaan hän ei olisi yksin ajatustensa kanssa.

    Hän nousi aluksen hissillä ylös komentosillalle. Oli positiivinen yllätys havaita hissimusiikin olevan yöllä poissa. Puolikkaan kahdeksankulmion muotoinen komentosilta oli tyhjä, mutta valo kajasti vortixxin työpajan oven alta. Selakhi koputti.

    Vortixx istui työkalujen ja teknisten komponenttien keskellä hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Hän rakensi jonkinlaista laihaa ja pitkää kättä.

    ”Yökyöpeli sinäkin?” hän kysyi ja pyörähti tuolillaan selakhia kohti. Punamustalla vortixxilla oli päällään xialainen laboratoriotakki, jonka rintataskut olivat täynnä erilaisia työvälineitä. Kasvoillaan hänellä oli suojalasit.

    ”Liikaa ajatuksia”, nainen vastasi silmäillessään ympärilleen keskeneräisten laitteiden ja irtonaisten osien kaaokseen.

    ”Mitä ajattet?” Radak kysyi keskittyessään kuparijohtojen kiinni juottamiseen hohtavalla piikillä.

    ”Tulevaisuutta, enimmäkseen”, Angien vastasi ja pomppasi istumaan pöydänreunalle.

    ”Miltä se näyttää?”

    Metsästäjä oli hiljaa. Hän ei osannut vastata kysymykseen. Juuri se häiritsi häntä eniten. Selakhialainen tiedemies ei voinut sanoa ”en tiedä”. Jos jotain ei tiennyt, asia piti korjata. Mutta tulevaisuuden tutkiminen oli niin vaikeaa.

    Hän otti käsiinsä pöydältä pienen radiopuhelimen kaltaisen laitteen, jonka xialainen näyttö tervehti häntä. Laite aloitti voimakkaan kohisemisen käynnistyttyään.

    ”Oletko teknikko?” vortixx kysyi ja laski robottikäden pöydälle ja laski suojalasinsa sen viereen. ”Vai jonkin muun alan osaaja?”

    ”Olen kyllä sitäkin tehnyt aika paljon, mutta erikoisalaani on selakhialainen kristallitiede.”

    ”Alan ymmärtää, miksi Varjottu näyttää pitävän sinua niin tärkeänä, Ang.”

    Selakhi huokaisi. Se oli totta.

    ”Kuuluuko Nimda kristallitieteen tutkimuksen piiriin?” vortixx kysyi yllättäen.

    ”Eeeen usko”, selakhi vastasi epävarmana. ”Ainakaan Varjottu ei ole edes antanut minun tutkia omaa siruaan. Se siru tuntuu olevan lähempänä… noh, legendaarisia kanohi-naamioita tai mahtikiekkoja. Kristallit ovat tiedettä ja noudattavat lakeja, toisin kuin ne.”

    Vortixx pyöritteli päätään. ”Ehkä emme vain osaa niiden lakeja.”

    Angien oli hiljaa. Hän katseli edessään seinän vieressä roikkuvaa mustaa robotin rankaa, jolta puuttui yläraajat.

    ”Radak, mitä tekemistä Nimdalla on tämän kaiken kanssa?”

    Nyt mies puolestaan hiljeni ja mietti vastaustaan.

    ”Mieti esimerkiksi- ei, kuvittele – asia, joka tekisi kaiken mahdolliseksi. Vapauttaisi meidät luomistamme tieteen kahleista. Sitä pidettäisiin taikuutena, eikö?”

    Angien nyökkäsi.

    ”Sitten, kun se ratkaisisi ongelmamme, siitä tulisi tiedettä. Nimda on tekninen komponentti, joka on teknologiaa, jota emme vielä ymmärrä. Se on ydinosa minun -tai siis Varjotun- suunnitelmassa kaapata vahkit, mutta vain typerä uskoo ettei sitä olisi tarkoitettu suurempiin asioihin.”

    ”Kun Varjottu kuuli tällä saarella olevista siruista, hän lähetti toisen joukon niitä varten matkaan.”

    ”Tiedän”, Radak vastasi ja tarttui energiajuomaansa. Sokerinen bohrok-juoma piristi hänen aivosolujaan tehokkaasti. ”Mutta hän antaa ne käyttööni, jos haluaa koskaan nähdä suunnitelmaansa totena”, hän jatkoi itsevarmana.

    Tiedän? Angien tuhahti ajatuksissaan. Hänkö tiesi, mitä Varjottu kertoi minulle?

    ”Hänen suhtautumisensa Nimdan kaltaisiin ’taikaesineisiin’ on suoraan sanottuna pakkomielteinen”, selakhi varoitti. ”Häntä kiehtovat mysteerit ja selittämättömät voimat.” Mielessään Angien näki herransa aarrekammion täynnä kanoheita ja mitä mystisempiä esineitä. Kokoelman kruunasi hänen mielen toansa ikuisessa unessa.

    ”Ne kiehtovat aina sivistymättömiä”, vortixx naurahti ylimielisesti. ”Xiallakin niille vain naurettaisiin, koska ne eivät olisi oikeaa tiedettä.

    ”Mikä saa sinut uskomaan Nimdan olevan tiedettä?” Angien kysyi. Hän veti jalkansa samaiselle pöydälle ja kääntyi sääret ristissä vortixxin suuntaan.

    ”Eikö kaikki ole?” hän vastasi.

    ”Voin nimetä ainakin pari asiaa, jotka eivät ole.”

    ”Nimeä.”

    ”Telepatia.”

    ”Miksi pään sisälle, ajatuksiin, katsominen eroaisi mitenkään vaikkapa radioaaltojen lukemisesta? Kummatkin ovat näkymätöntä virtaa – minä kutsun teorioissani psyykkistä aallonpituutta ce-säteilyksi – jolla on tietty arvo ja voimakkuus. Ja meillä on kuudes aisti – se, millä me luemme ce-säteilyä ja tulkitsemme sitä ajatuksiksemme – ymmärtämään sitä.”

    ”Tuo on jokin oma teoriasi!”

    ”Voin näyttää sinulle tutkimukseni, jos et usko. Ne täyttävät kaikki toistettavuuden ja neutraaliuden kriteerit”, vortixx totesi ärsyttävällä itsevarmuudella. Angien ei jaksanut väitellä.

    ”Hyvä on, hyvä on. Entäs ulottuvuuksien välinen matkustus?”

    ”No jos normaali teleportaatiokanoka muuttaa meidän sijaintiamme kolmessa ensimmäisessä ulottovuudessa, ja kanohi Mohtrekilla on voima taivuttaa neljättä… miksei niihin muihinkin voisi matkustaa? Se vain vaatisi sitä, että tunnustaisimme niiden muiden olevan olemassa, että voisimme alkaa tutkimaan niitä.”

    Siinä oli järkeä, Angien huokaisi. ”Entä… Kohtalo?”

    ”No sitä ei voi selittää tieteellisesti, koska sitä ei ole.” Vihdoinkin vortixx myönsi, ettei tiennyt jotain, selakhi riemuitsi.

    ”Vaiko sitä ei ole, koska sitä ei voi selittää tieteellisesti? Silloin perustaisit koko väittämän oletukseesi, että kaikki on tiedettä.”

    ”Telepatiaa ja ulottuvuuksien välistä matkustusta on. Tai ainakin niitä on hyvin todennäköisesti. Emme tietenkään voi olla ihan varmoja, näkökulmakysymykset ja muut-”

    ”Väitän, että kohtalokin on olemassa”, Angien keskeytti.

    ”Heitä esimerkki”, vortixx pyysi.

    ”Esimerkki. No, tiedät miten Selakhialle kävi. Se tuhoutui lopulta. Se kituutti vuosikaudet Hullun Hain vallan romahdettua, kamppaili kaaosta ja kuolemaa vastaan, mutta aivan sama, mitä kukaan teki tai jätti tekemättä, se raunioitui. Se oli kuin vääjäämätöntä. Voisi sanoa, että sen kohtalo oli tuhoutua.”

    ”Eli jos jotakin ei voi estää, se on sen kohtalo?” Radak selvensi.

    ”Aivan. Samalla tavalla oma menneisyyteni – kun Metsästäjät hyökkäsivät kotini rannoille, minut vietiin monien muiden mukana palvelijoiksi Odinalle. En usko, että sitä olisi voinut estää – maantiede ja Varjottu sen sanelivat, emmekä me voineet vaikuttaa siihen.”

    ”Päädyit kuitenkin noin korkeaan asemaan rikollisten keskellä”, vortixx kysyi. ”Oliko sekin vääjäämätöntä?”

    ”… noh, olihan se luonnollista, että kykyni huomattiin ja päädyin tiedoilleni sopivaan asemaan”, selakhi vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimatotmalta.

    ”Oliko meidänkin tapaamisemme kohtalo?” Radak hymyili vihjailevasti.

    ”En tiedä. Mitä luulet?” Angien hymähti.

    ”No, jos kohtalo olisi asia, joka olisi olemassa, se olisi varmasti saattanut meidät tähän tilanteeseen.”

    ”Mutta jos se kerran sinusta ei ole asia?”

    ”Joskus parhaat asiat tapahtuvat sattumalta.”

    ”Tämä ei taida olla sattumaa. Olen täällä tasan Varjotun tahdosta.”

    ”Mutta minä olen täällä satojen sattumien kautta”, vortixx vastasi.

    ”Kuten?”

    ”No esimerkiksi se, että laiva, johon Xialta karkoittamiseni jälkeen astuin, olikin matkalla etelään eikä pohjoiseen”, hän aloitti. ”Tai se, että tapasin samalla aluksella toan, joka näytti minulle tulevaisuuteni. Tai se, että löysin kiertelevältä kauppiaalta erään makutan kirjan Nimdasta, joka näytti minulle totuuden. Sekin, että Blacksnow väärinymmärsi minut ja miltei surmasi minut laivaani, oli täyttä sattumaa, joka on kuitenkin olennaisena palasena siinä, miten päädyin tänne.”

    ”Eli kohtaamisemme oli täyttä sattumaa. Yrityksesi taisi vähän kaatua.”

    ”No. Niin. Joo.”

    ”Älä välitä, en ole täällä etsimässä seuraa”, Angien naurahti. ”Haluaisitko näyttää minulle näitä sattumalta rakentamiasi laitteita vielä ennen kuin aurinko nousee?”

    Radak hymyili. Vihdoinkin he olivat samalla aallonpituudella.

  • Osaamme nukkua ajoissa

    Teknisesti ottaen kaikkialla

    Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Xenin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti.

    Kellokoneisto täytti koko Xenin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Xenin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.

    Mutta Xen ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

    “Seis”, sanoi ikuisuus.

    Mutta eihän ikuisuus koskaan puhunut, Xen ihmetteli ja pysähtyi.

    Nyt, kun hän katsoi tarkemmin, näyttikin siltä, että kellokoneisto oli yhä edelleen kaukana horisontissa. Ikuisuudet eivät olleet vieneet häntä yhtään sen lähemmäksi määränpäätään.

    Pieni punainen pallo leijui muutaman metrin hänen edessään. Xen havahtui mahdottomaan todellisuuteen. Missä helvetissä hän oikein oli?

    “Valkoinen katsoo nyt toisaalle. Se tarkoittaa, että voimme viimein puhua.”

    Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin syvältä ja hyvin kaukaa. Xen oli kutenkin varma, että sen lähde oli hänen edessään leijaileva punainen hehku. “Mikä tämä paikka on?” ja “Kuka sinä olet?” olisivat olleet ne kysymykset, jotka Xen olisi esittänyt, jos hän olisi osannut puhua. Mutta kaukaisuuden kellon paino ja sen raaka voima estivät häntä avaamasta suutaan. Punainen puhuva hehku vaikutti olevan ainoa asia, joka piti häntä irrallaan sen hypnotisoivasta vaikutuksesta. Joten Xen heilautti käsiään merkiksi siitä, että hän kuunteli. Punainen hehku nytkähti ja vaikkei siinä ollut mitään nyökkäystä muistuttavaakaan, Xen automaattisesti tulkitsi sen sellaiseksi.

    “Ei enää kauaa, Sanansaattaja. Valkoinen on pian valmis tekemään ensimmäisen siirtonsa. Teidän täytyy olla valmiita.”

    Xen ei tiennyt, miksi punainen hohde kutsui häntä “Sanansaattajaksi”, tai kuka oli “Valkoinen”. Mitä ikinä tapahtuikaan, hän ymmärsi sen kuitenkin tärkeäksi, joten hän jatkoi kuuntelemista.

    “Hän näkee, missä olette. Hän tietää, mitä teette. Hän kuulee, ketkä ovat kanssanne. Hänen verkkonsa ulottuu kaikkialle. Pysy varjoissa, Sanansaattaja, ja valitse ystäväsi tarkoin. Kuka tai mikä tahansa voi olla vihollinen.”

    Hämmentynyt Xen tuijotti, kuinka hohde hänen edessään muutti muotoa sen puheen tahdissa. Ääni puheen takana myös muistutti Xeniä jostakin… tai jostakusta. Hän muisti sen elävästi, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään.

    “Kuuntele sanojani tarkkaan, Sanansaattaja. Silloinkin, kun päivät tuntuvat olevan synkimmillään, niin muista; sinä et ole yksin. Meillä on suunnitelma. Olkoonkin niin, että sen toteutuminen vaatii sinulta kaikkesi. Johda. Taistele. Kerää ympärillesi niitä, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Teidän täytyy olla vahvoja, kun aika koittaa.”

    Tuhannet kysymykset virtasivat läpi Xenin aivojen ja hän oli verrattaen varma, että punainen hehku myös kuuli ne kaikki. Ja kenties ilman ikiaikaista tikitystä, olisi hehku myös niihin vastannut. Paluu todellisuuteen oli kuitenkin väistämätön. Xen huomasi nyt, että kello punaisen hohteen takana liikkui vauhdilla heitä kohti.

    Ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuudet kulkivat nyt nopeammin kuin silmänräpäykset. Kello oli tulossa ja Xenin päätä alkoi kivistämään. Aivan, kuten niin monesti aikaisemminkin.

    “Kuuntele minua”, vaati punainen hehku, kiire täydentämässä kaikkoavaa ääntään, “Matoran-Professori. Löydä hänet. Hän osaa saattaa teidät alkuun. Kuuntele häntä, silloinkin kun mielesi halajaisi toisaalle.”

    Xen kuunteli, mutta myös katsoi. Katsoi, kuinka kello oli jo täyttänyt hänen näkökenttänsä. Hän näki nyt mitä sen keskellä oli. Näki hampaat. Näki hirviön. Sen todellisuuden täyttävä säksätys sai Xenin mielen kirkumaan Puhtaasta hulluudesta. Lihasta irtosi jotain. Sekin rääkyi. Punainen hohde tukahtui ajan väistämättömään paineeseen. Loputtomat rivistöt saavuttivat viimein Xenin kasvot.

    Sheriffin makuuhuone, teknisesti ottaen vielä Ta-Metru

    Valkeat lakanat irtosivat sängynpäädystä Xenin puristaessa niitä väkivaltaisesti nyrkkiensä sisälle. Naisen silmät rävähtivät auki kaoottisesta hämmennyksestä. Vahkin hengitys oli raskas ja hänen päätään särki jälleen. Tällä kertaa kivistyksen lähde ei ollut kuitenkaan aivan selkeä. Puoli-istuntaan leveällä sängyllä noussut Xen peitti silmänsä ikkunasta tulvivalta valolta ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.

    ”Painajaisia?”

    Koko pienen asunnon levyisen ikkunan edessä paksuja hiuksiaan sitova tulen toa seisoi selin Xeniin. Hiuslenkki suussaan molemmat kädet kurittomalla kuontalollaan Mexxi yritti parhaansa mukaan olla sössöttämättä. Kirkkaan valon pakottamana Xen rojahti takaisin tyynylleen, vetäen punaista paksua peittoa silmiensä suojaksi.

    ”Paljonko minä oikein join?”, urahteli lievästi pahoinvoiva Xen, joka ei vielä edes yrittänyt järkeillä senhetkistä olinpaikkaansa. Mexxi oli saanut hiuslenkkinsä suustaan viimein sinne, minne se kuului ja toa kääntyi huvittuneena seuraamaan vahkin äärimmäisen hidasta heräämisprosessia.

    ”Olen nähnyt skakdin kaatuvan vähemmästä. Ja sinä vieläpä kävelit tänne ihan ilman apua. Vaikuttavaa, sanoisin.”

    Tieto toleranssinsa säilymisestä olisi lohduttanut Xeniä varmasti enemmän, jos jokainen ajatuskin ei olisi aiheuttanut hänessä oksennusreaktiota. Peittoon käpertyvä vahki aiheutti Mexxissä lähinnä hilpeyttä. Vasemmalle, kulman taakse lampsiva toa napsautti kahvinkeittimensä takaisin päälle ja muutamassa minuutissa tuoreen kahvin tuoksu täytti pienen asunnon. Toiveikas ajatus kuumasta kupposesta sai Xenin taas kuoriutumaan peittokasan alta. Vielä minuutin mittaisen koomailun jälkeenkään vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa varsinaisesti halukas nousemaan ylös. Kahden vihreän kahvikupin kanssa keittiöstä palaava Mexxi ei kuitenkaan jättänyt Xenille paljoa vaihtoehtoja, sillä toa, luultavasti hyvinkin tarkoituksella, laski Xenille tarkoitetun kupin vierelleen pitkälle ikkunalaudalle. Toa myhäili tyytyväisenä punamustan, hiljaa inahtelevan hahmon ilmaantuessa hänen vierelleen kupin ääreen.

    Kuului useampi tyytyväinen hörppäys, ennen kuin Xen sai käännettyä katseensa ikkunasta ulos. Kahvikuppi laskeutui Xenin suulta kesken juonnin, tajutessaan, mitä hän ja toa tuijottivat. Muutama pisara kahvia läikkyi valkoiselle ikkunalaudalle kupin laskeutuessa sille liialla vauhdilla.

    ”Wau.”

    ”Ei yhtään hullumpi, eihän?”

    He olivat korkealla, jonkinlaisessa kattohuoneistossa, päätellen siitä, kuinka matalalla muut Xeniä ja Mexxiä ympäröivät kerrostalot olivat. Punaisten tiilien muodostamat korkeat asuntolat olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta ne eivät olleet mitään siihen, mikä oli yksi huikeimmista näyistä, mitä Metru Nuilla oli tarjota.

    Keskipäivän auringossa kylpevä Ga-Metru avautui Xenille kaikessa kauneudessaan. Silmänkantamattomiin ulottuvat vesistöt, keinotekoiset kanavat ja koristeelliset purot kimaltelivat auringonvalon tulviessa niihin suoraan ylhäältä. Vaatimattoman kokoisten, mutta täydellisen sileiksi muotoiltujen kauniiden talojen välillä kulki loputtomia virtoja päivän askareissaan toimivia matoralaisia. Hieman kauempana, suurten kampusrakennusten liepeilläl, istuskeli sekalaisia ryhmiä lounastaukoa viettäviä ga-matoraneja.

    Xen tunnisti alueen nyt. He olivat vielä Ta-Metrun puolella, mutta vain vaivoin. Edessä aukeava Ga-Metru oli kuin olikin noussut uuteen kukoistukseensa. Edellisen kerran, kun Xen oli nähnyt sen, savusi se yhä sodan jälkeensä jättämistä tuhoista.

    Mexxi hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä toverinsa reaktiolle.

    “Dume saa vihata minua ja väkeäni sen, minkä haluaa, mutta linnunpesästäni en luovu. Minä taistelin tämän puolesta. Enkä tarkoita nyt vuokramarkkinoilla taistelemista.”

    Askelten ääni kaukaa porraskäytävältä havahdutti maisemiin upputuneen Mexxin vilkaisemaan taakseen. Postiluukusta oli tullut lehti, jo luultavasti aamun varhaisina tunteina, jolloin vahvan alkoholin alainen kaksikko veteli vielä sikeitä. Tottuneesti toa noukki rullalle käännetyn lehden kouraansa ja rojahti pienen makuutilan nurkkaan asetetulle nojatuolille tutkimaan sen sisältöä. Xen puristi nyt taas omaa kahvikuppiaan, siemaillen hitaasti lämmintä nestettä sisäänsä. Vahki alkoi hiljalleen virkoontumaan, mutta terävämmän mielentilansa lisäksi Xen kykeni miltei vannomaan itselleen, että hän oli nähnyt mitä merkillisintä unta. Toan aiemmin esittämä kysymys painajaisista muistui vahkin mieleen. Mihin kamalaan hän olikaan herännyt?

    Mutta kuten unilla oli usein tapana, myös Xenin edellisen yön muistikuvat hälvenivät sitä mukaa, mitä vahki niitä yritti muistella. Tyhjennettyä kahvikuppiaan pieneen keittiönpahaseen kantaessaan, Xen tajusi hämmästellä enemmänkin sitä, miten hän hetken mielijohteesta oli päätynyt viettämään ensimmäisen vapaan yönsä Meksi-Koron sheriffin vieressä, kun vielä päivää aikaisemmin sosiaaliset kontaktit oudolta saarelta saapuneen jään toankin kanssa tuntuivat vielä kiusallisilta.

    Takaisin kovin ikkunalliseen makuutilaan palannut Xen tajusi nyt viimein vilkuilla kunnolla ympärilleen, Mexxin kurkistellessa vahkin touhuja aika-ajoin lehtensä takaa.

    Eihän asunto kovin iso ollut, eikä siellä leveän parisängyn, seinään pultatun televisioruudun ja kirjoituspöydän lisäksi paljoa ollut. Lähinnä Mexxin nojatuoli ja sen vieressä kohoava valkoinen hyllykkö.

    Vaikka hyllyn sisältö koostui lähinnä kirjallisuudesta, kiinnitti jokin sen ylimmällä tasolla Xenin huomion. Mexxi väänsi niskojaan niin ylös, kuin vain pystyi, nähdäkseen, mitä Xen tuijotti. Sitten toa tajusi, ettei hänen “työasunnossaan” tainnut olla paljoakaan muuta nähtävää.

    “Vanhat revolverini vai?”

    Xen nyökkäsi, katse yhä naulittuna kahteen telineillä tuettuihin aseisiin. Pitkäpiippuiset, violetilla nahalla ja erikoisilla riimuilla koristellut aseet näyttivät olevan peräisin ajalta, jolloin vahkeista ensimmäinenkään ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa. Xen rojahti sängyn reunalle ja loi kysyvän katseen lehden laskeneeseen toaan. Mexxi näki heti, että Xen huomasi aseiden takaa tarinan.

    “Zakazlaista tekoa, ajalta ennen heikäläisten sisällissotaa. Ovat vuodattaneet niin paljon verta, että tuntui väärältä jatkaa niiden käyttämistä oman sotamme jälkeen. Parempia muistuttamaan rauhan hauraudesta tuolla hyllyllä, kuin ulkona matoranien seassa.”

    Xen hymähti ymmärtäväisesti, samalla kun Mexxi näki tilanteen sopivaksi häntä jo koko aamun vaivanneeseen kysymykseen.

    “Entäs tuo sitten? Jonkinlainen ase sodasta sekin?”

    Xenin sormien liike lakkasi kuin seinään. Hän ei edes huomannut näpräävänsä taas medaljonkiaan. Painovoimaa uhmaavasti Xenin naputtelun voimasta korun sisempi, näennäisesti missään kiinni olematon rengas kieppui yhä vinhasti, vahkin nostaessa medaljonkia niin, että he molemmat näkisivät sen kunnolla.

    “Se on… vain medaljonki. Isäni vanha, jos tarkkoina ollaan. Teetätti sen ylennyttyään kenraaliksi. Kaipa siinä on jotain symboliikkaa, jota en aivan tajua.”

    Mexxi ei kokenut olevansa ekspertti vahkien perhesuhteiden toimimisesta, mutta toan mieleen ei juolahtanut ihan hirveän monta kenraalia, jotka olisivat sopineet Xenin esittämään lokeroon.

    “Et kai sinä nyt puhu… Kralhista? Ja ennen kuin loukkaannut, niin ei se eläin, vaan se mies, jonka mukaan ne nimettiin?”

    Xen nyökytteli hieman alakuloisena. Mexxi katui sanojaan välittömästi.

    “Sillä aikaa kun olin… poissa… häntä alettiin kutsumaan ihan muilla nimillä, mutta kyllä. Oletan, että… te tunsitte?”

    Mexxi joutui kaivelemaan ikävien muistojen lokeroitaan nyt oikein ankarasti. Metru Nuin taistelujen viimeiset päivät olivat toistensa kaoottisesti sumentamia.

    “Emme koskaan varsinaisesti keskustelleet. Muistan lähinnä, kuinka hän toi teidän kerhonne takaisin sotaan mukaan aika rytinällä. Pelasti Lhikanin perseen aika näyttävästi. Teikäläisiä satoi sinä päivänä kirjaimellisesti taivaalta.”

    Sana “teikäläisiä” ei kuulostanut Xenin korvassa kovinkaan miellyttävältä. Vahki ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan keskittyi ahmimaan kaiken infon sodasta, mitä hän Mexxistä irti sai. Kaikkea saaren sotaan liittyvää jo vuosia karttanmut Xen oli kenraalin paikkansa hyväksyessään tajunnut, että hänen alkoi hiljalleen olla pakko tutustua kaiken merkillisen aloittaneen sodan yksityiskohtiin.

    “Teatraalista… kuulostaa isältä, joo.”

    Mexxi näki välittömästi, että aihe ohi vahkille hankala. Toisaalta hän tuntui olevan täysin keskustelussa mukana, mutta toisaalta sana “isä” aiheutti jokaisella kerralla vahkin sormissa nytkähdyksen, kuin säikähdyksen.

    Ennen kuin Mexxi ehti alkaa pohtimaan keskustelulle jatkoa, hypähti Xen pystyyn, kuin tuli olisi äkisti syttynyt hänen alleen. Vahki alkoi hapuilemaan aluetta, jossa olennoilla yleensä sijaitsivat kuuloelimet. Tulen toa seurasi lievästi huvittuneena, kun sätkivä vahki yritti saada vastaanottimensa korviin tunkeutuvan piipityksen loppumaan.

    Muutaman hyvin äänekkään sekunnin jälkeen vahki tajusi, että vastaamiseen tarkoitettu pienenpieni nappi löytyi hänen lantioltaan. Piipitys lakkasi ja Mexxi jäi seuraamaan, kuinka Xen otti puhelunsa vastaan. Huolestunut ilme vahkin kasvoilla oli ensimmäinen varoitusmerkki. Toinen oli se, kun korvaansa pitelevä nainen osoitti kohti toan televisiota ja viittoi äänettömästi laittamaan sen päälle.

    Mexxi painoi nappia. Uutiskanava aukesi automaattisesti.

    “Kyllä, katsomme sitä parhaillaan.”

    Ta-Metrulaisiin tehdasalueisiin kuului usein tungetteleva savun katku. Yleensä siihen ei kuitenkaan liittynyt katkenneita voimalinjoja ja laajalle parkkialueelle sekalaisesti levinnyt vartiorakennus. Katkun keskeltä erottui useita erivärisiä hahmoja. Mexxi ja Xen vilkaisivat toisiaan. Toan huuliltä kykeni erottamaan sanat: “Aivan kulman takana.”

    Xen vilkaisi kohti sängyn yläpuolelle ripustettua kelloa. Jos puhelun toisessa päässä raportoiva Cody ei olisi ollut Xenin päällimmäinen huoli, olisi vahki luultavasti pysähtynyt miettimään, miksi hänen mielensä valtasi hetkellinen paniikki, vilkaistessaan pyöreää messinkistä ajannäyttäjää. Sen, mitä Xen siitä kuitenkin irti sai, oli, että kello oli kymmenen yli yksitoista aamulla ja että hän lupasi itsensä Codyn luokse vartissa.

    Puhelu loppui. Vahki tujotti toaa, joka oli jo noussut seisomaan.

    “Minulla on auto. Yksi putki menee siitä aivan vierestä.”

    Xen nyökkäsi. Kaksikko juoksi ulos asunnosta sellaisella vauhdilla, ettei Xen ehtinyt huomaamaan hartioiltaan yön aikana irronneen hupun kadonneen jonnekin Mexxin lakanoiden syövereihin.

    Savuava kortteli, Ta-Metru

    Matoranien sammutustiimi tuli Mexxin punaista leijuautoa vastaan hieman ennen turmapaikkaa. Kun toa viimein sai autonsa poistumaan putken virtauksesta, oli Xen jo valmiina nostamaan auton kyljen yläasentoon, rynnätäkseen rakennusten keskelle. Toa sai huolestuneen toverinsa kuitenkin nopeasti kiinni. Paikan sulkeneet kultahaarniskaiset matoranit tukkivat Xenin tien ja pyysivät tätä odottamaan kärsivällisenä. Mexxin lampsiessa hitaammin Xenin vierelle, toa teki jo merkillisen huomion. Paikalla ei ollut ainuttakaan vahkia.

    Lopulta auringonvalossa kiiltelevä hopeinen panssari ilmestyi kulman takaa ja kivääri selässään marssiva Cody vahvisti kaartilaisille, että Xeniä ja Mexxiä odotettiin. Yksi matoraneista ojensi eristysnauhan Xenille, joka nosti sen tarpeeksi korkealle, jotta myös vahkia hieman pidempi Mexxi sai itsensä (ja stetsoninsa) sen ali. Punaisten betonirakennusten välissä kulkeva kolmikko saapui aivan muutamalla askeleella paikalle, jonka Xen hetki sitten todisti uutiskuvasta. Vahkin ei edes tarvinnut kysyä, kun Cody ymmärsi jo alkaa valaisemaan tilannetta.

    “Olen pahoillani, mutta minun oli pakko soittaa. Osuin paikalle oikeaan aikaan ja tulimme tulokseen, että tilanne saattaa vaatia meidänkaltaistemme osaamista.”

    “Tulimme?”, ihmetteli Xen, “Kuka muu täällä on?”

    Mexxi irvisteli jo tajutessaan, kuka tuhon keskellä seisova kultahaarniskainen hahmo oli. Xen ei ollut aivan niin välkky, vaan kolmikko joutui astelemaan aivan toan luokse, ennen kuin Xenin epäilykset heräsivät. Kun toa viimein kääntyi tapaamaan saapuneita, Xen viimein haukkoi henkeään, samalla kun Mexxi aloitti katsekontaktin epätoivoisen välttelemisen.

    Punainen käsi puristi Xenin mustaa vastaavaa. Vakava ilme kultaisen Haun kasvoilla tiesi vain ja ainoastaan pahaa. Toa Lhikan näytti väsyneeltä, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki.

    “Kenraali Xen, otaksun? Porukkanne virkoaminen tuli otolliseen aikaan. Ehkäpä sinä osaisit kertoa meille, mitä hittoa täällä tapahtuu.”

    Xen päästi pienen häkeltyneen inahduksen, kaupungin suurimman legendan pyytäessä hänen apuaan tilanteessa, josta Xenillä ei ollut vielä tiedonmurustakaan. Huomattavasti tavanomaista korkeamalla äänellä lauseensa aloittanut Xen pysähtyi vakavoitumaan kesken lauseen.

    “Että mikä onkaan- *krh-krhm* onkaan ongelmana?”

    Lhikan päätti olla tarttumatta paikalle tuodun “spesialistin” esittäytymiseen ja sen sijaan päätti vain astua tyynesti sivuun, paljastaen alueen ruudultakin todistetun tuhon lähdettä. Mexxin epäilykset vahvistuivat ja Xenin häkellys muuttui välittömästi huoleksi.

    Sauvaton ja yhä savuava Nuurakh makasi maassa siinä kohtaa, missä sen vauhkoontunut vartalo oli kohdannut Lhikanin epäkäytännöllistä kokoluokkaa olevat miekat. Ensimmäinen kysymys olisi varmasti kierrellyt aiheita, kuten toan ja vahkin yhteenoton syy, mutta vahkinruhon syvällisempi tarkastelu herätti paljon ikävämpiä kysymyksiä. Kuten sen, miksi vahkin pää oli revitty auki, kuin näyttämään siltä, että sillä olisi ollut valtavat hampaat omistava kita.

    Xen kumartui karmaisevan näyn ylle, mutta käänsi nopeasti katseensa tulen toaan, joka odotti kärsimättömänä Xenin väistämätöntä kysymystulvaa.

    “Mitä… mitä sille on oikein tapahtunut?”

    “Sain ilmoituksen ympäristöään energiakiekoilla tuhoavasta vahkista neljän aikaan aamuyöllä. Voimalinjat ja lähin vartiotorni tuhoutuivat sen toimintahäiriön aikana, pimentäen läheisimmät neljä korttelia. Paikalle pääseminen oli vaikeaa ja kun viimein löysin vahkin, se repi omaa päätään hajalle ja…”

    “Ja?”, kysyi Xen, joka ei ollut varma, halusiko hän tietää vastausta silloin, kun Metru Nuin sotasankari epäröi sanoissaan.

    “…ja kirkui. Jos olisin ollut yhtään vähemmän väsynyt paikalle saapuessani, olisin voinut vannoa, että pyysi anteeksi… joltakin. Anoi armoa. Ei “halunnut takaisin”.

    Sivummalla seisova Cody oli kuullut tämän tarinan jo kerran, mutta ilme komentajan kasvoilla oli yhä yhtä vakava.

    “Ja minä kuulin taistelun äänet matkallani Krikozista putkihubiin. Olemme selvitelleet tuhoja koko aamun. Suljimme alueen ja varmistimme, ettei enempää vahkeja saavu alueelle ennen, kuin olemme tutkineet kaikki vaihtoehdot.”

    “Vaihtoehdot?”, ihmetteli Xen, “Onko tällaista odotettavissa enemmänkin?”

    “Tämä oli kolmas kerta kahden kuukauden sisään”, Lhikan mutisi väsyneellä äänellä, “Edellisestä kerrasta on muutama viikko… ja nyt tämä.”

    “En tahtoisi olla se, joka murtaa jään…”, Mexxi sai viimein sanotuksi, “…mutta eikö ole hieman hullunkurista kutsua vahkeja tutkimaan… toisia vahkeja?”

    Ilme Xenin kasvoilla oli hieman pettynyt, samalla kun Cody uskotteli yhä itselleen, ettei toa todella sanonut sitä, mitä sanoi.

    “Ah, Mexxi. Päätit kuitenkin avata sanaisan arkkusi?”, tiedusteli Lhikan, jonka suuntaan Mexxi nyt viimein uskalsi jo katsoa.

    “Minä en anna muutaman journalistin päähänpiston pilata välejämme, Lhikky. En, vaikka Dume kovasti yrittääkin saada minut pysymään saarellani.”

    “Niin… olen pahoillani niistä. Journalisteja olen jututtanut, mutta Dumen päätä ei käännä mikään. Pahoin pelkään, että hänen päätöksensä Meksi-Koron suhteen tulee pitämään.”

    Mexxi hymähti hieman surumielisenä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäväisenä.

    “Uskon, että yritit parhaasi.”

    “Mitkä journalistit? Jotain lehdissä?”, ihmetteli Xen ääneen. Lhikan teki mahdottomat ja punastui. Mexxi ryntäsi vastaamaan, ennen kuin toa sanoisi jotain peruuttamatonta.

    “Jos… et vaikka tutkisi paikallisia medioita ihan hetkeen, jos saan pyytää… ja mitä tulee alkuperäiseen kysymykseeni, niin-”

    “Niin Cody tässä on vanha ystävä, joka on osoittanut, että vahkin ulkomuoto ei tarkoita aina sitä, mitä se antaisi olettaa”, Lhikan täydensi.

    Cody oli otettu toan kunnianosoituksesta. Mexxi sattui vilkaisemaan Xeniin, jonka kasvoilta huokui ”muistelepa vaikka viime yötä”. Mexxi kohautti olkiaan lievästi anteeksipyytävästi ja viittoili muita jatkamaan.

    “Ja luotan myös hänen sanaansa siitä, että kenraali Xen on pätevä tutkimaan tapausta”, Lhikan koki tarpeelliseksi täydentää.

    Hetken taas Nuurakhia tuijotettuaan, Xen kampesi itsensä takaisin ylös, aloittaen samalla rannetietokoneensa näpräämisen. Katse tiukasti näytössä, vahki kuitenkin jatkoi Lhikanilta infon keräämistä.

    “Johtolankoja? Ajatuksia siitä, mistä tämä voisi johtua? Mitään muuta tavanomaisesta poikkeavaa?”

    Lhikan pudisteli päätään. “Ei mitään. Jokainen hyökkäys on tapahtunut eri kaupunginosassa ja tämän Nuurakhin lisäksi tätä on tapahtunut myös kahdelle Bordakhille. Tapahtumapaikoilla ei mitään yhteistä. Tapaukset joka kerta yksittäisiä. Kahta vauhkoontunutta ei olla löydetty samaan aikaan.”

    Kämmentietokoneensa naputteluun tyytyväinen Xen piteli nyt sormeaan taas korvallaan, odottaen vastausta kommunikaatiopyyntöönsä.

    “Mutta tällaista ei ennen viime kuukausia ole koskaan tapahtunut?”

    “Ei minun muistaakseni”, tuumi Lhikan, mutta Xen ei enää kuunnellut. Hän oli saanut yhteyden Onu-Metruun.

    “Nurukan! Kerro minulle, että kaivelet yhä arkistojamme. Meillä olisi pieni tilanne.”

    Kuului hetki kohinaa, joka kuulosti siltä, kuin iso paperipino olisi kaatunut. Kaukaa mikrofonista kuului tavaramäärän kanssa hankaluuksissa olevan maan toan ähkintää. Vastausta odottava nelikko tuijotteli hetken taivaalle, kunnes Nurukan viimein pääsi turvallisesti mikkinsä ääreen.

    “Juu. Juu olen minä. Ja tätä materiaalia on aivan liikaa.”

    “Hienoa”, tuumasi Xen täysin ajatuksissaan, “Kuule. Sota-ajan raportit. Voitko tarkistaa sieltä, miten Metru Nui suojautui vahkien hakkerointiyrityksiä vastaan? Meillä on täällä kaupungilla yksi vauhkoontunut tapaus ja meidän pitäisi saada tietää, miten siihen on päästy käsiksi. Ja mielellään pian, ennen kun joku ottaa vallan omista joukoistamme.”

    Kuului taas hetki ähinää.

    “Juu. Totta kai. Anna minulle hetki.”

    Xen kiitti ja palasi sitten taas henkisesti muiden läsnäolijoiden seuraan.

    “Onko meillä syytä olettaa, että tämä on hakkerointiyritys?”, pohti Lhikan, joka ei selkeästi pitänyt vaihtoehdosta. Xen lähinnä pudisteli päätään.

    “Yritys? Kyllä tämä minusta aivan onnistuneelta näyttää. Ja mikä ikinä siinä onnistuikaan, myös ilmeisesti teki jotain peruuttamatonta sen ohjelmoinnille. Näiden ei kuuluisi potea omantunnontuskia. Mitä ikinä tapahtuikaan tälle raukalle, pisti sen aivan sekaisin.”

    Codya hermostutti jo ajatus paluusta Onu-Metruun, jossa mahdollisesti haavoittuvaisia vahkiyksiköitä odotti hampaisiin asti aseissa. Mexxi ei luonnollisesti jakanut samoja huolia hopeisen komentajan kanssa, mutta kiristynyt tilanne Metru Nuin ja ulkovaltojen välillä ei hänenkään mielestä kaivannut enää lisää muuttujia kaupungin itsensä sisältä.

    Kaiuttimeen kytketty kommunikaattori Xenissä räsähti. Nurukan oli palannut mikrofonin ääreen.

    “Löytyikö?”, huudahti Cody. Vanha kenraali kuuli sen.

    “Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään.”

    “Etsi uudestaan”, tivasi Xen, “Olen aivan varma, että ne ovat siellä C-kansiossa. Olen joskus selaillut sit-”

    “En minä sitä tarkoita”, Nurukan keskeytti, “Minä kyllä löysin sen, mutta vastaus on ‘ei mitään’. Tämä väittää ihan suoraan, ettei kukaan sodan aikana edes yrittänyt päästä käsiksi vahkien tietokantoihin.”

    Nelikko vaihtoi kummastuneita katseita. “Oletko aivan varma, että se on oikea raportti?”, tiedusteli kultainen toa.

    “Oliko tuo piru vie Lhikan?”

    “Oli”, informoi Xen, “Selitän, kun palaamme. Oletko nyt ihan varma siitä raportista?”

    ”Satavarma”, vakuutti Nurukan, ”Tässä on oikein Killjoyn leimat ja kaikki. Tämä artikla on tarkistettu kerran jos toisenkin.”

    “Selvä juttu. Palaamme sinne ihan pian. Jos kehtaat, niin raivaatko oviaukkoa hieman isommaksi. Niissä tunneleissä menee selkä.”

    Nurukanin vastaus häntä dramaattisesti nuoremmalle kenraalille oli myöntävähkö murahdus. Xen tulkitsi tämän puhelun päättymiseksi ja katkaisi yhteyden. Ilme kaikkien puheluun osallistuneiden kasvoilla oli pohtiva.

    “Kovin epäilyttävää”, Lhikan lopulta rikkoi hiljaisuuden, “Ei kertaakaan? Metsästäjien eturintamat ohittivat vahkipesän ainakin kolmesti. Luulisi niiden edes yrittäneen ottaa haltuunsa ne pirulaiset, jotka niiden mutatoituneita takamuksia takaisin Odinalle lähettivät.”

    Mexxi vilkaisi vaistomaisesti kohti horisonttia ja Coliseumia, jonka läheisyydessä valtava, taivasta halkova torni kohosi. Vahkien latauspiste ja niiden yhdysmieltä kontrolloivan AI:n tukikohta.

    “Oli miten oli”, Xen jatkoi, keskeyttäen Mexxin ajatuksenkulun, “Jos herra Lhikan vain sallitte sen, haluaisin viedä tämän raukan tästä Onu-Metruun ruumiinavaukseen. Tätä täytyisi tutkia ajan kanssa.”

    Cody odotti Lhikanin vastaavan Xenin rohkeaan pyyntöön kieltäväksi. Yllätyksekseen, komentaja oli kuitenkin väärässä. Kultainen toa nyökkäili ymmärtäväisenä.

    “Jos olen ihan rehellinen, niin minulla on tuhat paikkaa, missä minun pitäisi olla, enkä oikeasti voisi uhrata aikaani tekemällä vahkiratsioita ja tuhoamassa todisteita matoranien silmiltä. Turvallisuusriski on kuitenkin todellinen, joten jos luovutan tutkintavastuun teille, lupaatteko raportoida tuloksista tasaisin väliajoin?”

    “Totta kai”, vakuutteli Xen, “Tämä on asia, joka huolestuttaa minua yhtä paljon kuin teitäkin. Musta Käsi sitoutuu selvittämään toimintahäiriöiden syyt.”

    “Siinä tapauksessa minä ilmoitan Naholle, että hoidatte nyt virallisesti asiaa. Hän ottaa teihin pian yhteyttä ja saatte raportoida tilannetta hänelle.”

    Mexxi ilahtui vanhan ystävänsä nimen kuullessaan. Xen nyökkäsi ensin kohti Codya ja sitten Nuurakhin raatoa. Komentaja ymmärsi vihjeen, nosti häntä itseään huomattavasti pienikokoisemman vahkinruhon maasta ja lähti kantamaan sitä kohti Mexxin autoa. Myös Lhikan valmistautui tekemään lähtöä. Miehen katse suuntasi jo kohti Coliseumia. Hän ei kuitenkaan päästänyt Xeniä ja Mexxiä jatkamaan omaa matkaansa aivan vielä. Kultainen toa varmisti ensin, etteivät syrjemmällä odottavat kaartilaismatoranitkaan kuulleet hänen sanojaan. Lhikan kumartui aivan lähelle toan viimeisiä sanoja odottavaa kaksikkoa.

    “Ja sanomattakin selvää taitaa olla, että näiden tapahtumien yksityiskohdat on pidettävä pois julkisuudesta. Näinä epävarmoina aikoina emme kaipaa julkista epäluottamusta omia poliisivoimiamme kohtaan. Medialle on kerrottu, että tuhosta epäillään kaasuvuotoa.”

    “Ymmärrän”, kuiskasi Xen vastaukseksi. Mexxi ja Lhikan vaihtoivat katseen, jollaista ei oltu vaihdettu sitten Metru Nuin kaaosten vuosien.

    Lopulta sheriffi ja kenraali jäivät katsomaan, kuinka Lhikan asteli rauhallisesti pois korttelista ja kaksikkokin päätti lähteä kulkemaan kohti autolla odottavaa Codya.

    “Hieman erikoinen alku yhteistyölle, vai mitä?”, pohti Mexxi. Xen ei voinut olla huvittumatta toverinsa mietteille.

    “Ja kuvitella, että me olimme hereillä vielä silloin, kun tämä tapahtui. Merkillistä, ettemme kuulleet mitään.”

    “Neljältä aamuyöllä”, Mexxi muistutti, “On se hyvä, että osaamme nukkua ajoissa.”

    Sarkasmi toan äänessä oli ilmiselvää. Kaksikosta molemmat tiesivät, että heidän edessään odotti unirytmin entistäkin täydellisempi pilaaminen.

  • Omasta mielestä

    Ga-Metru
    Metru Nui

    Kaksoisauringot olivat jo laskemassa, kun neljä toaa saapuivat Ga-Metruun. Jalkapatikalla kanavien ja salmien täyttämässä kaupunginosassa eteneminen oli sangen vaivalloista, he olivat huomanneet.

    Ga-Metru oli muuten kaikin puolin miellyttävä kaupunginosa. Se oli rauhallinen ja tietyllä tapaa rentouttava, eikä Po- tai Onu-Metrulle tyypillistä teollisuuden hälinää ollut lainkaan. Siitä, ettei matka kuitenkaan ollut mikään sunnuntaikävely, oli toia ikävästi muistuttanut Bordahk-partio, jonka he olivat välttäneet vain niukasti.

    Ryhmä oli matkalla Ga-Metrun keskuskirjastoon, sillä heillä ei ollut Arkistossa käynnin jäljiltä edelleenkään tarkkoja tietoja Arupak-matoranista tai tämän sirusta. Matoro muisteli, miten oli ollut juuri tarkastamassa, kenellä kyseisen informaation omaava kirja oli lainassa, kun muotoa muuttava asia oli iskenyt heidän kimppuunsa. Ja kun he putosivat alas Käden hautaan, aikaa mielisairaille matoraneille ei juuri jäänyt.

    Jään toa kuuli etäisesti kolmen muun toan keskustelun suuren satamakontin vieressä, kun he nauttivat Tren Kromin taukopaikalta mukaan otettuja eväitä iltapalaksi. Hän ei ollut nälkäinen. Ei sillä tavalla nälkäinen. Toa sulki silmänsä ja keskittyi ajatuksiinsa.

    Hänen nälkänsä oli psyykkistä. Se oli halua ottaa Epsilon hänen valkoiseen käteensä ja ratkaista sillä kaikki maailman ongelmat.

    Hän ei tiennyt, miksei hän vain tehnyt niin. Kenties jonkinlainen alkukantainen tuntemattoman pelko piteli häntä. Hän ei ymmärtänyt sirua tarpeeksi hyvin kyetäkseen käyttämään sitä varauksetta.

    Matoro sulki silmänsä ja lukitsi aistinsa. Hän pyrki supistamaan näkönsä, kuulonsa ja hajunsa toiminnan, ja keskittyi näkemään vain mielen. Oman, Nimdantäyteisen ja kaoottisen mielensä. Kanohi Cencordissa matkustavan hiljaisen makuta-mielen. Kolmen Klaanilaisen mielet, joita hän ei halunnut katsoa.

    Ympäröivässä Metrussa mieliä oli paljon, mutta mikään niistä ei herättänyt klaanilais-Toan huomiota. Opettajia viettämässä aikaa, biologeja ja farmaseutteja asioillaan – juuri sitä, mitä Ga-Metrussa saattoi olettaakin tapahtuvan.

    Paitsi että…

    Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä hän oli aistinut. Se oli karmivalla tavalla tyhjää ja tuttua. Mieli, joka oli tehty lukemattomaksi, mutta jota hän silti osasi lukea. Tyhjä taulu, mutta Matorolle erittäin tutulla tavalla tyhjä taulu.

    Ritarikuntalaisten mielisuojaus.

    Matoro tuli aivan uudella tavalla levottomaksi. Mitä Ritarikunta täällä teki?

    Hän vielä varmisti asian. Kolme mieltä, mielensuojauksen verhoamina. Hänen pitäisi keskeyttää keskittymistuokionsa. Toa harppoi ystäviensä luo.

    ”Umbra”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Kun törmäsimme niihin Bordakheihin, ja varoitit, etteivät ne ole välttämättä ainoat meitä tarkkailevat silmät täällä… mitä tarkkaan ottaen tarkoitit?”

    ”Metru Nui…” Moderaattorien johtaja murahti. ”Otimme riskin, kun tulimme näin keskeiseen paikkaan. Sinä ja minä… Varsinkin sinä. Me olemme listoilla.”

    Kapura piti tauon olkansa yli pälyilystä ja kohotti kulmiaan. Umbra ja Matoro kuitenkin tuijottivat toisiaan. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.

    ”Missä?” Umbra kysyi.
    Matoro sulki taas silmänsä. Hiljaisuuden ja Cencordin valkoisen hohteen hallittua tilannetta hetken mustalumen suu meni mutruun.

    ”Koko ajan lähempänä.”
    ”Voi Karzahni”, valon Toa ärjäisi. ”Mennään, liikettä!”

    “Hetkinen”, Kapura esitti hämmennyksensä. “Mistä te puhutte?”

    “Mata Nuin inkvisiittorit…” Umbra mutisi. ”Matoro, montako niitä on?”

    “Näin kolme tyhjää mieltä”, jään toa vastasi.

    Deleva, joka oli keskustelun ajan syönyt takea-muhennostaan, puuttui keskusteluun: “Jokuko on tulossa kimppuumme? Minä sanon, että isketään. Meitä on enemmän ja ne eivät tiedä, että tiedämme niistä. Olisi typerää päästää aloite käsistämme.” Hän nousi pystyyn ja veti suuren, punaisen pitkäjousensa selästään. “Mistä ne ovat tulossa, jääpää?”

    Matoro epäröi. Hän ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Hän pälyili matalien rakennusten kattoja.
    Voi Nurukan, et tiedä, minkä kanssa olemme tekemisissä…

    “Matoro. Ei tämä voi olla yhteensattuma. Minä olen Ritarikunnan etsimä ja sinulla on palanen myyttistä superasetta”, Umbra taivutteli. “Sinä tunnet Ritarikunnan. Tiedät, että ne ottaisivat Nimdan enemmän kuin mieluusti omiin holveihinsa piiloon.”
    ”Ritarikunnan…?” Kapura aukoi suutaan. Nimi oli salaliittoteoreetikolle tuttu, mutta asiayhteys oli kovin konkreettinen.

    Ajatus oli kyllä käynyt Matoron mielessä, mutta vasta päämoderaattorin sanoiksi pukema epäilys konkretisoi sen. “Ne ovat meistä katsottuna kaakossa.”

    ”Liikettä sitten!” Umbra komensi. Kaikki neljä pakkasivat varusteensa ja lähtivät pää-moderaattorin perässä syvemmälle konttilabyrinttiin.
    ”Tämä on turvallisin reitti.”

    Muutaman minuutin vaiteliaan ja Delevan ja Kapuran osalta äärimmäisen hämmentävän minuutin jälkeen klaanilaiset päätyivät varastoalueen laitaan. Heidän edessään oli rauhallinen rantakatu, jonka takana avautui vehreä puisto. Metrulle tyypilliseen tapaan siististi leikatut puut ja pensaat reunustivat rauhallisena virtaavia kanavia. Oikealla alkoi Hopeinen meri. Maisema oli kaunis mutta kiusallisen avoin ja nelikko pysähtyi puntaroimaan vaihtoehtojaan.

    Delevan kärsivällisyys alkoi loppua – epäselvä tilanne vaivasi häntä.
    ”Ritarikunta? Mistä te puhutte? Sekö Ritarikunta? Myyttien tarunhohtoinen Mata Nuin Ritarikunta?”
    ”Se”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Se ja sama.”
    ”Ja me pakenemme sitä?”
    ”Emme koko kerhoa”, Umbra pisti väliin. ”Vaan kolmea agenttia.”

    Deleva kelasi tilannetta päässään. Aika monta salaista organisaatiota yhdelle matkalle.

    ”Kyllä se on läpi mentävä”, Umbra jatkoi. ”Ei käy kiertämän.”

    Klaanilaiset hyväksyivät ja alkoivat pinkoa puiston poikki. Vihreä ruoho tallautui nelikon jalkojen alla (vaikka kyltti käski olemaan kävelemättä nurmikolla) kun he etenivät kohti parempia piilopaikkoja. Sellaiseksi osoittautui puiston pohjoispäädystä löytyvä kahvilarakennus. Tai tarkemmin sanottuna sen katto. Rakennus oli ympäristön korkein, eikä sinne nähnyt muiden tönöjen huipulta. Vitivalkeaa kattoa reunustivat korkeat kaiteet. Täältä kukaan ei löytäisi heitä sattumalta.

    ”Noh?” entinen aseiden ja nykyinen teorioiden seppä tokaisi. ”Onko oikeaoppisuuden partio kintereillämme?”

    Matoro antoi Cencordin voiman virrata lävitseen ja ympäröivät mielet alkoivat hahmottua hänen päässään.

    Ei pahus…

    Suojattujen mielten kolmikko läheni edelleen. Reitin mutkittelu ei ollut vaikuttanut asiaan mitenkään – Ritarikuntalaiset olivat todella heidän perässään.
    ”Jep, tänne tulevat” Matoro ilmoitti synkkänä. ”Ne tietävät, missä suunnassa olemme.”

    Deleva ei ollut koskaan laskenut otettaan jousestaan. Hän loi muihin merkitsevän katseen.

    ”Tämä on umpikuja!” Kapura ähkäisi. ”Jos ne tietävät, että olemme täällä, jäämme nalkkiin!”
    ”Jos se yhtään lohduttaa” Umbra aloitti. ”Ne ovat minun ja Matoron perässä.”

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=1t2mZfHdXuM]

    Mustalumi piti silmällä (mielellä?) vainolaisten lähestymistä. Se oli uhkaavan nopeaa. Aivan liian nopeaa.
    ”Ne ovat ihan kohta täällä…”
    ”Oi voi voi…” Kapura vaipui omiin maailmoihinsa. Äsken melkein tasapainoinen Toa alkoi taas vajota.
    Deleva puristi nyrkkejään tiiviimmin yhteen ja kuuma voima huokui hänen sormiensa välistä.
    ”Matoro, kuinka pian?” Umbra tivasi.
    ”Oi voi voi voi…” Kapura jatkoi.
    ”Voitko lopettaa!” Deleva ärjäisi.
    ”Kuinka pian?”
    ”Oivoivoi…”
    ”Matoro…!”
    ”Ne ovat täällä!”

    Sitten tapahtui paljon ja samaan aikaan.

    Rakennuksen alta kuului jalka-auton pysähtymisen ja ovien avautumisen ääniä. Deleva latasi jousensa ja tähtäsi rakennuksen reunan yli. Matoro yritti estää plasman toaa, mutta myöhästyi. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja muuntautui valonsäteeksi.

    Valon toa oli ensimmäinen, jonka reaktio aktualisoitui. Valovoiman rippeet lakkasivat kesken matkan kohti katutasoa. Kokenut toa tiesi kuitenkin voimiensa rajan – hän oli hyökännyt valon nopeudella hyökätäkseen ensimmäisenä. Hän tunsi tämän vainolaisen Delevaa paremmin, ja oli tahtonut estää tätä tekemästä virheliikkeitä.

    Tai niin hän ainakin jälkikäteen uskotteli itselleen.

    Umbra pamahti Ritarikuntalaisten kulkuneuvon päälle suurimassaisen toan voimalla. Katto rusentui sisäänpäin ja ovista juuri astumassa olleet hahmot mätkähtivät rähmälleen katuun. Juuri silloin Delevan plasma-ammus kuitenkin iskeytyi jalkakiiturin viereen. Kuumapää puoli-toa oli ymmärtänyt ohjata hyökkäystään sivuun klaanilaisen ilmiinnyttyä tielle, mutta lyhyt reaktioaika johti vain pieneen tähtäyksen muunnokseen. Plasma sulatti katua, heitti auton kyljelleen ja aiheutti varmasti palovammoja.

    Umbra havaitsi lentävänsä kaaressa, kohtaavansa katukiveyksen ja polttavan aallon. Kivun hälvettyä hän katseli ympärilleen. Muutaman metrin päässä kaksi hahmoa nousi pystyyn: selakhialainen ja matoralainen. Ennen kuin Umbra ehti nousta pystyyn, hopeinen selakhi irrotti oudosta haarniskastaan kiekon, ja viskasi sen häntä kohti.

    Vihreä välähdys. Tssäpp.

    Karzahni.

    Umbra huomasi olevansa siistissä kerrostalokorttelissa. Ei kuitenkaan kadulla, tai rakennuksissa sisällä, tai edes katolla, vaan korkealla ilmassa, kahden kerrostalon välissä.

    Umbra huomasi iskeytyvänsä jälleen katuun.


    ”Teleportaatiokiekko…” Deleva ärjähti. ”Pelkurin ase. Lakkasin kunnioittamasta saman tien.”
    Matoro oli vetänyt hänet pois katon reunalta Umbran hävitessä. Tilanne oli erittäin huolestuttava, mutta nyt jos koskaan ei ollut varaa paniikille.

    Mihin Ritarikunta pyrkii? Matoro yritti ymmärtää. Mustalumi kurkisti itse varovaisesti, mitä kadulla tapahtui. Matoralainen veti kolmatta hahmoa pois savuavasta jalkakärrystä. Kiekkohaarniskaan sonnustautunut Selakhi oli hävinnyt.

    Tssäpp.

    Matoro sai potkun leukaansa ja iskeytyi valkean katon kaidetta vasten. Häntä tuimasti tuijottava haiagentti piti jo kädessään seuraavaa pikasiirtolautasta. Klaanilainen toimi niin nopeasti kuin vain taisi ja kierähti sivuun. Pala kaidetta materialisoitui jonnekin muualle Matoron takaa.

    Cencord-kasvot loivat katseen selakhiin juuri, kun tämä tarrasi pohkeessaan olevasta Kanokasta. Hopeiset sormet puristuivat kiekon ympärille. Vihreä välähdys, tssäpp.

    Agentti oli tiessään. Delevan plasma-ammus humahti siitä, missä Ritarikuntalainen oli seisonut.

    Matoron sormet tarrasivat miekkaan ja vetivät säilän auringonpaisteeseen. Läpinäkyvä terä heijasti valossa valkeutta.
    ”Kapura, ryhdistäydy!” hän huudahti. Ei vihaisena, ainoastaan kiireisenä.
    Tulen toa puristi päätään molemmilla käsillään. ”En tiedä, mitä se tahtoo…”
    ”Hyödytön!” Deleva sähähti. Matoro ja Umbra olivat käyttäneet suuren osan elementaalivoimistaan, mutta plasmapatterit olivat vielä täynnä.

    Vihamielinen vihreä välähdys iski taas, mutta tällä kertaa se ei tuonut selakhin jalkaa iskua tuomaan. Vaan miehittämättömän ilmalaivan.

    Lentopeli rysähti kahvilan kattoon ja Klaanilaiset selvisivät sen alta vaihtelevalla menestyksellä. Matoro pälyili ympärilleen – hän oli ilmeisesti pudonnut yläkerran parvekkeelle eleganttien, valkoisten kahvilatuolien keskelle. Deleva nousi hänen vierellään pystyyn, Kapurasta ei ollut merkkiäkään.
    ”Se liero teleporttasi lentokoneen meihin!” Deleva kertoi tunteistaan.
    ”Hmm”, Matoro hyväksyi vaisusti. Hän luki Kanohillaan ympäristöä. Mihin pikasiirtyvä ja pikasiirryttävä agentti oli nyt hävinnyt?

    Delevan silmät toimivat kuitenkin Matoron mieliskannausta nopeammin. Plasmanuoli räjähti katuun heidän allaan, muttei osunut kohteeseensa.
    ”Deleva, odota!” Matoro määräsi. ”Meidän täytyy kerätä rivimme yhteen ja rauhoittua. Ottaa tilanne haltuum-”
    Hetkonen.
    Harppuuna viuhahti kotelostaan ja Matoro ampaisi kohti naapurirakennuksen kattoa.
    ”Tai tehdä nääiiin!” seikkailija huudahti viilettäessään kohti kohdettaan. Tällä kertaa selakhi ei ehtinyt kadota ajoissa, vaan Mustalumi sai iskunsa perille, olkoonkin se kontrolloimaton yhteentörmäys Ritarikuntalaiseen.


    ”Deika!” Glennhu huusi. Vahkivaunu hänen edessään savusi. Oliko tyttöparka vielä kärryssä?

    Keltaisen matoralaisen voimat eivät riittäneet taipuneen oven riuhtomiseen auki, joten hän avasi ison nahkalaukkunsa ja kaivoi sieltä suurimman vaa’an painonsa. Nahkalakkinen agentti viskasi sillä vaunun ikkunan sirpaleiksi ja savu tuprusi ulos.
    ”Deika?”

    Vastaukseksi Glennhu sai tukahdutettua yskintää. Komaunaama nappasi salkustaan veitsen, kietaisi nenäliinakankaansa kasvojensa suojaksi ja sukelsi ikkunasta puolittain sisään. Pikkumiehen jalat sätkivät ilmassa ja yläkroppa sukelsi savussa. Kemistiagentti löysi etsimänsä ja leikkasi Deikan kädet ja jalat vapaiksi – suukapula saattoi jopa suojata savulta. Glennhu raahasi kollegansakoneensa vahkivaunusta.
    ”No nyt…”

    Hän avasi Toan suukapulan hellästi.
    ”Jaksatko puhua?”

    Deika avasi suuret, siniset silmänsä. ”Ka… Kapura?”
    ”Ei, en ole Kapurasi”, Ritarikuntalainen vastasi karhealla äänellään. Glennhu oli vaihtanut Deikan rakkauden ja jäljityksen kohdetta uudeksi klaanilaiseksi pian Mata Nuin pyhään kaupunkiin päästyään. ”Mutta nyt pitäisi jaksaa men.. Uh-oh.”
    ”Sanopa muuta”, Umbra totesi yksoikoisesti. Kadun päähän ilmestynyt Valon Toa piti sapeliaan suorana kätensä jatkeena ja asteli kohti agentteja. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”

    ”Voi Cyrenda rakas”, Glennhu mutisi itsekseen. ”Voisit käväistä täälläkin.”


    Cyrenda rakas ja Matoro kierähtivät pystyyn. Taistelupari osoitti toisiaan teräaseilla. Matoro arvioi selakhin taistelutekniikkaa. Agentin ase oli kahvan yläpuolelta kahdeksi samaan suuntaan osoittavaksi teräksi jakautuva viiltohirvitys. Vaiko kenties isku? Matoro ei ollut varma, miten asetta oli tarkoitus käyttää. Se näytti raskaalta, mutta toisaalta selakhialaiset olivat tunnettuja sekä vahvoina että nopeina taistelijoina.

    Matoro otti varovaisen sivuaskeleen vasemmalle. Cyrenda teki saman perässä – kaksikko alkoi kiertää toisiaan.
    ”Mitä haluatte?” Matoro tivasi taistelupariltaan. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut. Cyrenda ei vastannut, vaan jatkoi entisen agentin askelten mukaista liikkumista.
    ”Miksi seuraatte meitä?” Mustalumi ei antanut periksi. Aivan liikaa kysymyksiä.

    Selakhi piti kaksiteräistä asettaan ensin molemmin käsin, mutta irrotti sitten vasemman kätensä otteen. Hän laski vasemman kätensä hitaasti reidelleen.
    ”Seis!” Matoro huudahti. Vaan eipä auttanut.

    Tssäpp ja Cyrenda katosi.

    Matoron taakse.

    Uusi tssäpp.

    Vihreän valonvälähdyksen saattelemana Matoro katosi katolta.

    Platamm!

    Hehkuvan kuuman valonvälähdyksen saattelemana Cyrenda mätkähti rähmälleen.

    Raskaasti hengittävä Deleva latasi jälleen uuden ammuksen. Kapura nousi hänen perässään tikapuita.
    ”Pysy paikallasi!” Deleva komensi vastustajaansa.
    ”Odota”, Kapura kuitenkin rauhoitti. ”Tajusin ehkä jotain.”

    Cyrenda ei liikahtanutkaan, makasi vain maassa. Deleva piti jousensa jännittyneenä ja tähtäyksensä agentissa.
    ”Nuo ovat Kanokoita”, Kapura aloitti. ”Muokattuja teleportaatio-Kanokoita…”
    Delevan ilme viesti ilmiselvyyttä.
    ”Eli…” Kapura jatkoi. ”Niitä on rajallinen määrä! Katso, hänen varastonsa hupenevat jo.”
    Delevan ilme viesti ymmärrystä. Agentin levytelinehaarniska oli tyhjentynyt selvästi taistelun aikana.
    ”Olen sentään seppä!” Kapura huudahti. ”Minä tunnen kiekot”
    ”Eli… Mitä teemme?”
    ”Viivytämme!”

    Cyrenda keinautti itseään ensin taaksepäin ja sitten jaloilleen. Kiekko liisi ilman halki kohti klaanilaisia, mutta Deleva oli nopeampi. Hän avasi punahehkuiset nyrkkinsä ja tähtäsi avokämmenensä agenttia kohti. Taistelulautanen suli ennen iskeytymistään kaksikkoon.

    Kasviaivoinen salaliittoseppä liittyi tuoreen klaanilaisen seuraksi, ja alkoi tulivoimillaan kuumentaa ilmaa heidän ja vainolaisensa välillä. Seuraavakin kiekko oli nestettä ja sitten höyryä kauan ennen, kuin se osui kohteeseensa.

    Selakhi tajusi joutuneensa alakynteen, ja pikasiirsi itsensä toisaalle.


    Umbra oli jo melkein lyömäetäisyydellä.
    ”Tulimme legendojen kaupunkiin Karzahnin kautta…” Valon Toa murisi. ”Olisin jäänyt sinne, jos olisin tiennyt kohtaavani näin paljon menneisyyden aaveita!”
    Glennhu ei tiennyt, että klaanilaisen suru, turhautuminen ja raivo kohdistuivat vähintään yhtä paljon Toa Kaleihin kuin Ritarikuntaankin.

    Umbran miekka ei hohtanut elementaalienergiaa, silkkaa lihasvoimaa vain. Kemisti-matoran ja savusta toipuva rakkausterminaattori eivät olleet mikään haaste kokeneelle Toalle, elementaalivoimia tai ei.

    Glennhu loikkasi laukulleen ja kaivoi sieltä jotain. Umbra harppasi askeleen eteenpäin, mutta myöhästyi. Kemisti nakkasi jotain maahan. Lasi särkyi ja sairaalloisen punainen savu tuprusi.

    Umbra tunsi myrkyn imeytyvän keuhkoihinsa. Hän hoippui taaksepäin, kauemmas savun lähteenä toimivasta lätäköstä. Hänen epäselvässä mielessään pyöri epäselvä kaipuu suun eteen kiinnitettävää suodatinta kohtaan. Pää-moderaattorin ajatukset sumenivat ja Ritarikuntalaiset pääsivät pakoon.


    Cyrenda huohotti raskaasti ja hiki virtasi hänen merkillisen Kanohinsa alla. Tulen ja plasman toien kanssa taistelu oli fyysisesti raskasta jo lämpötilankin takia. Vasta nyt selakhi ehti kunnolla tutkailla ympäristöään. Katto kuului ilmeisesti jonkinlaiselle laboratoriolle. Paksuja, hopeisia piippuja ja puolipallon muotoisia kattoikkunoita oli ympäri kattotasannetta. Korkea ja monihaarainen antenni oli suunnattu itään, kohti Hopeista merta. Lännessä taas-

    Sinä olet nopea harppuunasi kanssa.

    Lännessä oli Matoro Mustalumi, ja miekanterä, joka löysi välittömästi tiensä Cyrendan kurkulle.
    ”Luuletko todella…”, klaanilainen aloitti. Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita. ”…että se riittää, että heität minut muutaman korttelin jonnekin tuonnemmas?
    Matoro viittoi Cyrendaa pyörähtämään ympäri ja jatkoi. ”Tämä on Legendojen kaupunki ja minä olin sodassa. Tunnen nämä kadut ja tiedän, mihin rintamalinjat oli vedetty. Minä en tarvitse suunnistuksen naamiota. Minä en eksy Metru-Nuille.”

    Selakhi totteli hänen henkeään uhkaavan Toan eleitä ja kävi polvilleen, Matoron kiiltävä terä yhä kurkullaan.
    ”Joten kerrohan nyt todella… Miksi olette täällä ja mitä tahdotte minusta ja ystävistäni?”

    Korkean rakennuksen katolla tuuli. Matoron korvissa kuului hetken pelkkää tuulen ulinaa, sitten jotain muutakin.

    ”Näinköhän?” kuului karhea ääni Matoron ja Cyrendan takaa. Glennhu huuteli naapurirakennuksen katolta.

    Myös nahkalakkinen matoralainen oli onnistunut hankkimaan itselleen panttivangin: hänen pienissä sormissaan oli kapea terä, joka oli Deikan kaulalla.

    Mitä?

    Matoron kulmat menivät kurttuun. Tässä oli nyt jotain, mitä hän ei tajunnut.

    ”Päästä puolisoni irti!” Glennhu huusi vastapäisen laboratorion katon reunalta.

    Matoron ymmärrys tilanteesta ei ollut edelleenkään erityisen suuri. Hän puristi miekkaansa tiukemmin, pitäen sen yhä Cyrendan kurkulla. Mustalumi yritti tajuta ja nähdä, mihin nahkalakkinen ritarikuntalainen pyrki. Matoralaisen oikea käsi piteli yhä ohutta veistä, mutta vasemmassa oli jonkinlainen… teepussi? Kattojen välillä oli vain reilun kymmenen metrin matka, mutta Matoron oli vaikea nähdä, mitä tapahtui.

    Glennhu avasi tottunein sormin luukun Deikan niskassa. Onkalo selkäytimen paikalla paljastui jälleen. Vaaleanpunahopeisen panssaroinnin alta näkyi Deikan vanhan, sinikultaisen haarniskan jäänteitä.
    ”Olen pahoillani… taas”, sanoi partneriaan pelastava matoran ääni tavallistakin karheampana.

    Missä Umbra, Kapura ja Deleva ovat? Matoro oli huolissaan. Miksi Iden-kasvoinen, minulle täysin tuntematon Toa on kelpaava panttivanki? Onko tämä tosi outoa bluffausta?

    Glennhun otteessa oleva Toa veltostui hetkeksi, mutta tokeni siinä silmänräpäyksessä. Sinisissä silmissä oli ensin sekaannusta, sitten toivoa.

    ”Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. ”Matoro?”

    Toivoa ja rakkautta. Deika riuhtoi itseään pois Glennhun otteesta.
    ”Ehei, nyt ei ole aika liikkua”, nahkalakki valisti ja painoi veitsen lappeella kollegaansa kaulalta.

    Henkitorvella lepäsi Matoronkin säilä. Oli aika saada kysymyksiin vastauksia.
    ”Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä hänelle teet?” Matoro huusi tuulen yli. ”Hän on yksi teistä!”
    Deika tuijotti Matoroa silmät suurina.
    ”Sinä olet hänen elämänsä rakkaus!”
    ”Hän… Mitä?”
    Matoro toivoi kuulleensa väärin.
    ”Deika tässä rakastaa sinua koko sielullaan! Hän palvoo maata jolla astelet!” Glennhu julisti kovaan ääneen. Tuulen ujellusta tai ei, Matoro oli kuullut aivan oikein.
    ”Joten laske miekkasi!” keltainen ritarikuntalainen jatkoi. ”Tai sinuun täydellisesti uskova ja luottava tyttöparka menettää henkensä!”

    Matoron kasvoilta saattoi lukea täydellisimmän esimerkin “Mitä karzahnin karzahnia?”-ilmeestä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta oli hiljaa. Tilanne jätti hänet sangen sanattomaksi.

    ”Meillä ei ole loputtomasti aikaa!” kemistiagentti painosti. ”Vahkit tulevat hetkenä minä hyvänsä, eikä kumpikaan meistä tahdo törmätä niihin!”
    Matoro kasasi ajatuksiaan. ”Mistä sinä puhut? Miten niin rakastaa?”

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=pls5-OFxXcI]

    Mustalumi ei nähnyt ritarikuntalaisen ilmettä. Hän kuvitteli matoralaisen kasvoille nousevan hymyn. Todellisuudessa Glennhun suupielet painuivat alas.
    ”Deika tässä… Hän on kokenut kovia.”
    Deikan katse ei irronnut Matorosta hetkeksikään. Cyrendakin pysyi liikkumattomana. Glennhu jatkoi tarinaansa.
    ”Hän on vanha agentti, ihan niinkuin mekin. Deikalle kävi kuitenkin hassusti. Eräällä tehtävällään hän kohtasi muuan aristokraatin.”
    Matoro pälyili hermostuneena ympärilleen. Oliko tämä vain viivytystä?
    ”Deika ja aristokraatti kohtasivat toisensa monta kertaa sen jälkeen…” Glennhu puhui kovaa tuulen yli. ”Kunnes eivät enää kohdanneet. Koskaan. Deikaan sattui.”

    Matoron päässä viiletti useita nasevia välihuudahduksia, mutta hän arveli, että nyt ei ollut niiden aika. Komaunaama jatkoi vaan.

    ”Sattui ja paljon. Lopulta hän pyysi järjestöämme tekemään jotain – mitä tahansa – jotta kipu hellittäisi. Tässä vaiheessa sinun tulee ymmärtää, että Deika oli ollut parhaita jäljittäjiämme: mielenvoimain Toat ovat harvassa. Järjestömme ei voinut antaa kaikkien lahjojen valua hukkaan, mutta Deika oli menettänyt yhteyden voimiinsa. Surusta särkynyt mieli… Sen jälkeen minä…”
    Glennhu piti pienen tauon ja nielaisi.
    ”Minut määrättiin hoitamaan asia. Emme keksineet, miten saisimme vuolaana virtaavat tunteet hävitettyä, joten valjastimme ne. Kehitin tavan ohjata Deikan särkyneen mielen ylitsepursuavat tunteet uuteen kohteeseen.”
    Omaksi kauhukseen Matoro alkoi ymmärtää, mihin tämä tarina veisi.
    ”Sama, palava rakkaus, joka Deikalla oli ollut, mutta eri henkilö”, kemisti kertoi kurkku käheänä. ”Ja nyt se henkilö olet sinä, Matoro Mustalumi. Tiedän, että tämä kaikki saattaa kuulostaa hullulta. Ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta Delkan tunteet ovat todellisia – kaikki, mitä hän tuntee sinua kohtaan, on hänelle yhtä totta kuin se, mitä hän tunsi erästä hyvin erityistä steltiläistä kohtaan. Kaikki se on hänen omassa mielessään yhtä totta!”

    “Tä-tässä ei ole mitään järkeä”, jään toa voihkaisi katsellessaan lyhyttä toaa, jonka silmissä paloi epätoivo. Matoro näki, kuinka Deikan silmäkulmasta vierähti kyynel.

    Glennhun äänenvoimakkuus nousi jälleen. ”Joten päästä irti vaimostani! Maailma on valintoja täynnä – mieti, kenelle olet vastuussa!”

    Ei vielä, Matoro ajatteli. Hänen täytyi saada tietää.
    ”Mutta miksi seuraatte meitä?” klaanilainen ärjäisi. ”Me emme käyneet kovia kokeneen ystäväsi – ei, uhrisi – kimppuun! Toitte hänet itse luoksemme!”
    ”Mutta missä merkeissä?” Glennhu mylvähti vastaukseksi.
    ”Miksi t- Mitä?” Mustalumen suu lakkasi käymästä hetkeksi. ”Sitähän minä juuri kysyin! Miksi hyökkäsitte kimppuumme?”
    ”Niinkö siinä todella kävi?”

    Tuuli voimistui.

    ”Mekö hyökkäsimme kimppuunne?” Tällä kertaa puhuja oli Cyrenda Matoron otteessa. ”Tehtävämme ei ollut koskaan hyökätä klaanilaisia vastaan.”
    Matoro puristi huuliaan tiukemmin yhteen. Selakhi jatkoi.
    ”Meidän piti vain tarkkailla teitä ja arvioida, voiko teihin ottaa turvallisesti kontaktia. Ilmeisesti ei.”
    ”Tekö…” Matoro sai suustaan.
    ”Me arvioimme tilannetta ja toivoimme yhteistyötä”, Cyrenda kertoi, miekka yhä kurkullaan. ”Jo vuosikaudet Ritarikunnan ja Bio-Klaanin välit ovat olleet sietämättömän kireät. Niin kauan kuin kourallinenkin teistä tietää olemassaolostamme ja voi sillä Arkistonne sisällöllä todistaa sen, olemme tukalassa paikassa. Ei ole mikään salaisuus, että piilottelette listallamme olevia henkilöitä ja hirviöitä. Makuta Nui oli ylittänyt rajan jo kauan sitten, joten olimme valmiita ottamaan riskejä, mutta te… Entiset jäsenemme. Toivoimme liennyttävämme välejä järjestöjemme välillä.”
    Oli Matoron vuoro nielaista.
    ”Mutta sinä ja ystäväsi teitte selväksi, että Bio-Klaani ei halua ystäviä.”

    Cyrenda käänsi päätään hitaasti ja varovaisesti, niin, että hän pystyi silmäkulmastaan katsomaan Matoroa. ”Kävikö mielessänne hetkeäkään, että saatoimme lähestyä teitä liittolaisina?”

    Ei, Matoro myönsi päänsä sisässä. Ei käynyt.

    ”Aikasi loppuu pian!” Glennhu komensi. ”Laske miekkasi!”

    Sekavat ajatukset pyörivät Matoron päässä. Typerä, typerä, typerä, hän syytti itseään. Kaikki ikävät yllätykset olivat tehneet heistä vainoharhaisia. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kirkkaammin hän tajusi heidän hätäilynsä typeryyden. Toisaalta, hän muisti Umbran sanat, jos Ritarikuntalaiset olisivat olleetkin hyökkäämässä… Jään Toa ei ollut tuntenut sellaista epäonnistumisen ja katumuksen tunnetta pitkään aikaan.

    Ja nyt tämä. Matoro vilkaisi lohdutonta Deikaa.

    Tuuli humisi. Aika mateli laboratorioiden katoilla.

    Sitten Matoro huomasi jotain. Hän katsoi Glennhun vasemmalla puolella olevalle katolle.

    Deleva plasmajousen kanssa ja Umbraa jaloillaan pitelevä Kapura.

    Glennhu huomasi Matoron katseen ja käänsi päätään.
    Deika huomasi Glennhun huomion siirtyneen ja löi itseään panttivankina pitävää matoralaista kyynärpäällää vatsaan.

    Hopeahaarniskainen Toa yritti pusertaa itseään irti nahkalakin käden alta. Glennhun veitsikäden ote lipesi. Kaula aukesi, veri purskahti.

    Lyhyt kirkaisu katkesi äkkinäisesti. Matoron huomio herpaantui hetkeksi. Cyrenda tarrasi Kanokastaan. Tssäpp.

    Jään Toa harppoi kahdella pitkällä askeleella katon reunalle ja sukelsi alas. Matoro Mustalumi ja harppuuna tekivät jälleen yhteistyötä. Klaanilainen keinahti klaanilaisten luo, Glennhu ja Deika jäivät Matoron oikealle.
    ”Äkkiä alas!” Matoro komensi.
    ”Me vasta nousim-” Kapura yritti pistää väliin, mutta tuli keskeytetyksi.
    ”Alas!”

    Klaanilaiset ottivat juoksuaskeleita alas ramppia pitkin, jota kolmikko oli katolle noussut. Cyrendaa ei näkynyt missään, mikä huolestutti Matoroa suunnattomasti. Hän vilkaisi ritarikuntalaisten suuntaan vielä viimeisen kerran. Ja löysi sittenkin Cyrendan.

    Kiekkotaistelija oli pikasiirtynyt kahden muun agentin luo. Selakhi ja matoralainen seisoivat, Toa makasi omassa veressään. Elossa, mutta erittäin heikossa kunnossa.
    ”Matoro…” yritti heikko ääni hurmeen keskeltä.

    Mielikuva toasta kummitteli Matoron mielessä klaanilaisten paetessa tapahtumapaikalta.

  • Kirjallisuutta tähtitaivaan alla

    Metsä, Flygelin luola

    Flygel oli uupunut raskaan keräilypäivän jälkeen. Hän oli kerännyt polttopuita ja syksyn marjoja sekä kaikkea mahdollista syötävää, koska Guechex oli edelleen todella uupunut. Zyglak oli rakentanut luola-asumukseensa jo kaikenlaista tarpeellista, nyt luolan lattiaa peittivät jo laudoitukset ja erilaiset kömpelöt, mutta toimivat huonekalut, jotka Flygel oli tee-se-itse-oppaita tutkiessaan oppinut rakentamaan. Zyglak ei ollut jaksanut hioa huonekalujaan kauheasti ja se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Iltaisin raskaan raadannan jälkeen Flygel istuutui usein lukemaan kultin kieltämiä kirjoja, joita hän löysi usein Zyglakien tunkioilta, joihin niitä piilotettiin usein.

    Flygel oli alkanut pohtia sitä, miksi kultti oli noussut niin vahvaksi hänen kansansa parissa. Kun he hyökkäsivät Orto Nuille ja taistelivat itselleen rikkauksia, meno oli aivan erilaista. He olivat ylväitä ja jaloja sotureita, joita universumi oli vain kohdellut väärin. Meren äidin palvonta oli vaihtunut merihirviöiden palvontaan ja uhrilahjoihin merten vihaisille jumalille. Jotain oli mennyt pahasti vikaan kun ajat olivat huonontuneet Zyglakien parissa.

    Kalojen huonot kannat olivat vuosikymmeniä sitten aiheuttaneet sen, että lempeästi meren äidistä Gah’Malokista oltiin luovuttu ja tilalle oltiin nostettu valkoinen demoni ja Rhak’elakk, merten monisakarainen hirviöjumala, jotka tuovat mukanaan tuhoa ja hävitystä, mutta pelastavat Zyglakit. Näin uskomukset oli käännetty päälaelleen ja uskonnon kannattajat pystyivät perustelemaan uhrit ja raakuudet paikallisia asukkaita kohtaan.

    Kultti nousi nopeasti valtaan ja alkoi hallita vaikeina aikoina. Pelkoa käytettiin usein hallintakeinona ja minkäänlaisia vääriä ajatuksia ei suvaittu. Flygeliä oltiin jo silloin alettu pitää outona, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena, koska hänen keksintönsä hyödyttivät myös kulttia.

    Tiedemiestä painoi vähän yksinäisyys. Guechexista ei ollut pahitteeksi seuraa, tyyppi kun nukkui melkein koko ajan. Kirjat kuitenkin antoivat lohtua Flygelille, koska tiedon keruu ja hyödyntäminen olivat aina olleet hänen suurin intohimonsa. Monet muut hänen lajitoverinsa tottelivat kulttia ja sotivat, mutta hän ei itse ollut koskaan kiinnostunut toisten tappamisesta, vaikka olikin sotilaskoulutuksen saanut.

    Rahioppaat, karttakirjat, historiakirjat sekä erilaiset uskonnollisia tekstejä pohtivat sekä kritisoivat kirjat olivat sikin sokin lattialla ja pöydän alla, koska Flygel ei ollut jaksanut rakentaa itselleen toimivaa kirjahyllyä. Mieluummin hän luki nuotion loisteessa kuin nikkaroi. Tuli lämmitti ja kirjat antoivat viihdettä näinä synkkinä ja kylminä syksyn päivinä ja iltoina.

    Nyt Flygel oli tarttunut Metru Nuin uskontoja ja kultteja käsittelevään opukseen, jonka oli kirjoittanut muutama vuosi sitten tunnettu matorankirjailija H.J. Keltion. Matoranien käsiin kovin suuri teos vaikutti pokkarikokoiselta kirjalta zyglakin suurissa, pitkäkyntisissä kourissa. Teoksen kannessa komeili kuva Legendojen kaupungista, kuuteen osaan jaetusta saarikaupungista. Flygel kuitenkin siirtyi nopeasti kaupungin piirroskuvan ihailusta kirjan lukemisen aloittamiseen, sillä tieto oli valtaa. Tai ainakin se on usein todella viihdyttävää.

    Metru Nuin uskonnot ja kultit
    kirjoittanut H.J. Keltion

    Alkusanat

    Tätä opusta kirjoittaessani olen saanut monia tappouhkauksia ja jauhekirjeitä. Olen käyttänyt tutkimustyön tekemiseen vuosia ja olen saanut kasattua mittavan aineiston eri aiheista, joita kirjassani käsittelen. Uskon vapaaseen sanaan ja vapaaseen tietoon, ja siksi halusin tuoda tässä opuksessa esitetyt uskomukset ja tiedot niistä päivänvaloon. Huolimatta siitä, että olen tehnyt vuosien ajan tutkimustyötä, en lähellekään tiedä kaikkea eri salaseurojen järjestelmistä tai uhrimenoista, mutta esittelen tässä luotettavimmat tiedot eri uskonnoista, joita Legendojen kaupungissa on.

    Metru Nui, Legendojen kaupunki, kätkee sisäänsä mitä moninaisempia ja pienijäsenisiä kultteja ja uskonyhteisöjä. Suurkaupunkina kaupungin asukkaat ovat valinneet usein salassa hallitsevalta yläluokalta kultteja ja riittejä joihin he ottavat osaa, koska eivät halua hallinnon leimaavan heitä vääräuskoisiksi tai vainoavan heitä. Modernina ja maallistuneena näyttäytyvä kaupunki kätkee sisäänsä mitä moninaisempia riittejä ja niiden harjoittajia.

    Usein maailman pääkaupunkina pidetty saari on kokenut olemassaolonsa aikana varsin suuria mullistuksia. Barraki-sotaherrojen ollessa maailman valtiaita oli Metru Nui vapaa mutta Kuuden Kuningaskunnan armeijoiden uhan alla. Sotaherrojen kukistuttua syttyi valtatyhjiössä ja matoranien keskenäisen rasismin kasvaessa uusi sota, jossa matoranit sotivat toisiaan vastaan. Sodan jäljet näkyvät yhä matoranienkeskinäisissää väleissä eri kaupunginosien asukkaiden kesken. Rasistiset stereotypiat ja käsitys, että vain tietyn elementin matoraneja elää eri kaupunginosissa ovat edelleen tänäkin päivänä yleisiä.

    Sisällissodan loppuessa Makutain puuttumiseen, alkoivat kaupungin asukkaat karttaa kaikkea Makutoihin liittyvää ja pelko Makutaa kohtaan nousi. Makuta alettiin liittää pimeyteen ja kuolemaan sekä kuoleman jälkeiseen tyhjyyteen. Makutaa pidettiin eräänlaisena Mata Nuin antiteesinä ja jotkut väittivät varjojen herran olevan Suuren Hengen veroinen voima.
    Makuta-kultit saivat kannatusta, mutta kaupungin turagat pyrkivät usein tukahduttamaan nämä, koska niihin liitettiin epäilyksiä uhreista ja mustasta magiasta, eivätkä ne olleet kaupungin pääuskonnon Mata Nui-uskon mukaisia. Yhä tänäkin päivänä näitä kultteja esiintyy ja niistä tunnetuimpia kerrotaan tässä opuksessa.

    Pitkän rauhanjakson aikaan Metru Nui kukoisti. Mata Nui-usko vahvisti jalansijaansa tuhoamalla monia vääräuskoisina pidettyjä uskonyhteisöjä Legendojen kaupungin maaperältä. Makuta-kulttien perässä nämä uskonnot siirtyivät maan alle ja Onu- ja Po-Metrujen rajaseudusta tuli monien salaseurojen kokoontumispaikka.

    Mata Nui-uskonto
    Yleisimmin käytetty Mata Nui-uskoisten luomiskertomus ja uskontunnustus alkaa yleisesti ottaen näin:

    ”Aikana ennen aikaa, Suuri henki laskeutui alas Taivaista, tuoden mukanaan meidät, matoranit, tähän paratiisiin. Olimme yksin, vailla päämäärää ja siksi Mata Nui antoi meille Kolme hyvettä, itsensä Suuren Hengen kunniaksi. Hyveet olivat ohjenuoria joiden avulla elää ja joita noudattamalla pystyimme kunnioittamaan Suurta Henkeä.”

    Usko Mata Nuihin on ollut muutoksen kourissa jo pitkään Metru Nuilla. Pääuskontona sen rooli on aina kietoutunut vallassa olevan eliitin intresseihin ja mukautunut sen mukaisesti. Uskonto painottaa uskoa Suureen Henkeen Mata Nuihin ja sen palvonta tapahtuu parhaiten sillä, että kannattajat tekevät uskollisesti työtä ja säilyttävät Suuren Hengen ylläpitämän maailmanjärjestyksen muuttumattomana. Nimellisesti lähes kaikki kaupungin asukkaat kuuluvat tähän uskontokuntaan, sillä muiden uskontojen julkista harjoittamista ei sallita.

    Mata Nui -uskontoon kuuluvat olennaisesti myös tarinat ja myytit Karzahnista ja Artakhasta, joista toinen on paratiisi, jonne hyvät työläiset pääsevät, ja toinen helvetti jonne laiskat työläiset joutuvat. Karzahni ja Mata Nui ovat Suuren hengen asettamia vartijoita pelastukseen tai kadotukseen.

    Mata Nuihin uskovat uskovat usein Suureen Parveen, joka tulee maailman Kohtalon täytyttyä puhdistamaan maailman. Parvesta kertovat vain harvat muinaiset kaiverrukset, jotka esittävät pallomaisia olentoja. Monet kuitenkin kyseenalaistavat pallojen olemassaolon ja tarkoituksen.

    Mata Nui-uskoon kuuluvat uskovat Kolmeen Hyveeseen, jotka ovat pyhiä. Eri uskon haarat kuitenkin palvovat erilaisella painolla näitä hyveitä.

    Yhtenäisyys lausutaan uskonnon tunnustuksessa ensimmäisenä ja sillä Mata Nui -uskon matoranit pyrkivät yhteiseen päämäärään ja veljeyteen sekä estämään keskinäisen turhan kilpailun ja eriarvoisuuden. Jotkut uskovat, että täydellisessä yhtenäisyyden tilassa kolme tai kuusi matorania, toaa tai turagaa voi yhdistää mielensä ja ruumiinsa ja saada näin yhteyden kaita-maailmaan.

    Velvollisuus on hyve, minkä noudattamisesta Metru Nuin kaupungissa, eli uskonnon pääpaikassa, painotetaan eniten. Velvollisuus on usein sidoksissa uskonnon harjoittajan työhön ja työtehtävien suorittamiseen. Joidenkin uskonhaarojen mukaan työttömyys tai töiden tekemättä jättäminen ovat suurimpia syntejä Suuren Hengen silmissä.

    Kohtalo on suurin Matoranien hyveistä, mutta se lausutaan uskontunnustuksessa viimeisenä. Kohtalo on jokaisen päämäärä ja tarkoitus. Koska Kohtalo on kuolevaista suuremman mielen osoittama, se on Suuren Hengen – ja siten matoranien – edun mukainen. Maailman tarina on suunniteltu onnelliseksi, mutta Kohtaloa vastaan kapinoiminen on aina aiheuttanut tragedioita ja suuria suruja.
    Monet matoranit uskovat että Mata Nui tai Suuret Olennot ovat luoneet heidän Kohtalonsa ja sen takia on haarautunut erilaisia uskonlahkoja, jotka painottavat enemmän Suuren Hengen kuin Suurten Olentojen roolia Kohtalon määrittelemisessä ja asettamisessa. Tämä on muutenkin tuottanut uskonoppineiden kanssa skismaa jo kauan ja tulee tuottamaan edelleen.

    Kolmen hyveen lisäksi matoranit kunnioittavat myös erilaisia Periaatteita, joista muodostuu myös erilaisia Taitoja, joita matoran-kulttuurit arvostavat eniten. Periaatteet olivat usein Metru-kohtaisia, mutta matoranit saattoivat ottaa tavoiteltavakseen myös jonkun toisen kaupunginosan Periaatteen omien mieltymyksiensä mukaan. Periaatteet ohjasivat uskon harjoittajia tiettyyn suuntaan heidän elämissään. Ne johdetaan Kolmesta hyveestä.

    Urheutta arvostettiin erityisesti Ta-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta. Se kuvastui henkilökohtaisena rohkeutena ja valppautena. Urheus johti kehon ja mielen Vahvuuteen. Sen antiteesi on Pelko.

    Puhtautta arvostettiin erityisesti Ga-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä. Se tarkoitti matoranien elämässä rehellisyyttä, mielenrauhaa ja ennakkoluulottomuutta. Puhtaus johti mielen ja sielun kahleiden rikkoutumiseen ja Nopeuteen. Sen antiteesi on Myrkky.

    Rauhaa arvostettiin erityisesti Ko-Metrussa ja se johdettiin Kohtalosta. Se kuvasti kärsivällisyyttä, rauhantahtoisuutta ja ajattelemista. Rauha johti mielen kirkkauteen ja suureen Tahdonvoimaan. Sen antiteesi on Viha.

    Luottamusta arvostettiin erityisesti Le-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Velvollisuudesta. Se kuvasti ystävällisyyttä ja optimismia. Luottamus johti Tarkkuuteen. Sen antiteesi on Pirstoutuminen.

    Luomista arvostettiin erityisesti Po-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Kohtalosta. Se tarkoitti mielikuvituksen ja inspiraation voimaa sekä oman tahdon toteuttamista. Luominen johti Tarkkaavaisuuteen luotua maailmaa kohtaan. Sen aniteesi on Murtaminen.

    Hyvinvointi arvostettiin erityisesti Onu-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta ja Kohtalosta. Se kuvastui kunnianhimona ja kovana työntekona, josta seurasi palkkio. Onnistumiset johtivat mielen ja sielun Kestävyyteen. Sen antiteesi on Nälkä.

    Nuva-kultti

    Toa Svarlen kotisaarella, Aerilla, syntyi uskonnollinen liike, joka uskoi Sähköistyneen protodermiksen olevan elävä jumalolento, jolla on voima muuttaa sille altistuneet olennot uudelle tasolle, Nuvaksi. Liike otti paljon vaikutteita kolmannesta hyveestä, Kohtalosta, ja piti sitä pyhimpänä hyveenä. Uskonnollisella liikkeellä ja sen hopeisiin seremoniakaapuihin pukeutuneilla papeilla oli valtaa Aerin saarella, vaikka he eivät olleetkaan enemmistössä saaren hallinnossa.

    Aerin papit halusivat ihmeainetta itselleen ja koska sitä tiedettiin olevan vain Makutain hallinnassa, papit suostuttelivat saaren Toa-ryhmän johtajan, Svarlen, tekemään iskun saaren Makutan linnoitukseen ja hakemaan ihmeainetta heille. Tämä konflikti vaikutti ratkaisevasti lähisaarten puolustuksen muovautumiseen ja lopulta useiden saarten orjuuttamiseen kun tiimi hajosi Svarlen ja petturi-Halawen sekä muun lähtiessä sotaan Metru Nuille ja jättäessä Toa Delevan puolustamaan yksin saariryhmää merirosvoilta ja ryösteleviltä metsästäjiltä.

    Metru Nuilla Svarle toi uskontoaan esille monilla tavoin ja toi sitä tunnetuksi matoranien keskuudessa. Sotataitojensa takia Svarle sai paljon seuraajia, jolloin hänen seuraajansa alkoivat myös palvoa Sähköistynyttä protodermistä. Svarlen dramaattinen kuolema entisen tiimitoverinsa käsissä oli myös omiaan jurruttamaan Nuva-kultin suosiota matoranien keskuudessa. Svarlen kannattajat näkivät tämän marttyyrina, joka kuoli uskonsa ja Metru Nuin puolesta. Kultin kannattajien joukossa on levinnyt myös uskomus siitä, että Svarle tuli osaksi Sähköistynyttä protodermistä ja ei olekaan kuollut.

    Metru Nuilla Nuva-kulttia on pidetty laittomana, koska sen jäsenet ovat altistaneet erilaisia rahipetoja ja toisia matoraneja sähköistyneelle protodermikselle. Vahkit ovat monesti yllättäneet matoraneja harjoittamasta kultin sekavia uudistumisrituaaleja ja joskus on tavattu jopa rahien salakuljetusta pois Arkistoista. Kultilla on paljon jalansijaa Onu-Metrussa ja monet kulttilaiset ovat olleet tekemisissä Mustaksi Kädeksi kutsutun järjestön kanssa.

    Matoranien uskomukset olivat kiehtovia. Ne olivat täysin zyglakien uskontojen vastakohtia. Raptorien kulttuurissa vahvimmat yleisesti ottaen saivat mitä halusivat, mutta matoraneilla monet uskomukset liittyivät siihen, että he puhalsivat yhteen hiileen yhteisen hyvän nimessä.

    Menisikö zyglakeillakin paremmin, jos olisimme tehneet yhteistyötä ja nostaneet lajimme alkusuosta sen sijaan että jäimme sinne odottamaan tulevaa… tiedemieszyglak mietti. Hän oli usein leikitellyt sillä ajatuksella, että jossain maailmassa zyglakit hallitsivat koko maailmaa, mutta samalla hän muisti, että jossain heidän kansallaan meni vieläkin kehnommin.

    Ajatus siitä, että Flygelillä oli ollut käsissään tykki, jolla pystyi siirtymään maailmojen seinien läpi oli samalla kauhistuttava, että harmittava. Flygeliä harmitti syvästi se, ettei hän ollut ehtinyt kokea aseen mahtia tai tehdä sille tarpeeksi kokeita. Zyglak ei esimerkiksi tiennyt kuinka suuria esineitä tai asioita esine pystyi siirtämään ulottuvuuksien välillä.

    Ulottuvuustykin menetystä oli tosin turha alkaa surra. Se oli menetetty tilaisuus, mutta se oli antanut tiedemiehelle ajateltavaa. Hän oli useat yöt katsellut tähtitaivasta luolansa suuaukolta ja miettinyt oliko tässä universumissa elämää avaruuden taivaankappaleilla. Erityisesti punainen tähti, matoranien vanhoissa kirjoituksissa Initoi oli varsin merkillinen. Myös kaksoisauringot joista vanhat kirjoitukset käyttivät nimityksiä Akuavo ja Avaku olivat mielenkiintoisia. Olivatko ne oikeita taivaankappaleita vai vain suuria valokiviä maailman katossa? Siitäkin oppineet ympäri maailman väittelivät maailman foorumeilla ja saleissa.

    Zyglak ei itse ottanut näihin asioihin kantaa. Hänen pitäisi lukea enemmän ja muodostaa oma ajatusmaailmansa. Parhaiten se onnistuisi kirjojen avulla. Nyt olisi kuitenkin aika mennä töihin, jotta olisi ravintoa myös ruumiille. Hän merkitsi kirjan sivun hiirenkorvalla ja laittoi sen tekemänsä piirongin laatikkoon. Siellä kirja odottaisi oikeaa hetkeä. Oli metsästyksen aika.

    Öisin metsästäminen oli hauskempaa, koska silloin sammakot ja muut vaihtolämpöiset rahit olivat hitaita liikkeistään ja ne saisi helpommin kiinni. Kuun, tähtien ja punaisen tähden valo olivat myös kivoja asioita öisin. Ne toivat oman aavemaisen tunnelmansa yötaivaalle.

    Vaikka Flygel ei pitänytkään sotimisesta oli metsästämisessä jotain alkukantaisen kiehtovaa. Siinä hän oli yhtä luonnon kanssa, ikiaikainen taistelu elämän ja kuoleman, vahvimman ja heikomman välillä.

    Metsän äänet öiset äänet olivat kiehtovia. Jossain gafna-jyrsijä vikisi ja ampui energia-ammuksen kohti saalistaan. Kirikori-nuit sirittivät hiljaa yössä, vaikka vaihtolämpöisiä olivatkin. Flygel etsi äänen lähdettä ja nappasi hidasliikkeisen kirikorin purkkiinsa.

    Jossain läheisen lammikon äärellä ranama kurnutti. Flygel ajatteli, että siitä saisi todella hyvän lounaan. Hän otti rakentamasta atrainvirityksen ja heitti sen kohti konnarahia. Atrain upposi sammakkoeläimen läpi. Onni oli myötä metsästysreissulla.

    Sammakkoeläin sujahti nopeasti Flygelin reppuun. Oli aika jatkaa taas keräilyä. Marjoja ja sieniä oli vähemmän syksyn mennessä yhä pidemmälle. Myös hallalla oli vaikutusta vähenevien ruoka-aineiden määrään.

    Mustikoita löytyi vielä läheisestä puskasta, mutta osa niistä oli hiukan nuutuneita. Flygel maistoi niitä. Ne eivät olleet vielä käyneitä tai ylikypsiä. Oli siis aika laittaa ne laukkuun muiden löytöjen sekaan.
    Flygel eteni syvemmälle metsään. Hän saapui kankaalle, jolla kasvoi kuusia. Täältä löytyisi kangastatteja, jotka olisivat hyviä ruokasieniä. Kangastatit olisivat hyvä raudanlähde, koska ne keräävät rautaa maaperän mineraaleista.

    Tiedemies-zyglak löysi kangastatteja ison läjän ja noukki ne laukkuun. Suuri osa sienistä oli vielä varsin hyvänlaisia eikä niistä löytynyt matoja, mutta eivät ne madot olisi menoa haitanneet. Proteiininlähteitä nekin olisivat.

    Zyglak tiesi, että läheltä saattaisi löytää kuusenpunikkitatteja. Niitä kasvoi kuusien kanssa symbioosissa ja saarella liikkui perimätieto, että ne olivat todella hyviä ruokasieniä. Flygel sukelsi syvemmälle kuusikkoon etsimään herkkusieniä.

    Flygel riemuitsi kun hän löysi himoitsemiaan sieniä. Näistä saisi mahtavan kastikkeen villiperunoiden kanssa. Pitäisi vain ryöstää jostain kermaa tai lypsää villi mukau-lehmä. Tai löytää sattumalta säilykepurkki, joka sisälsi kookosmaitoa. Flygelillä oli liian hyvä tuuri tänään!

    Tiedemieszyglak päätti lähteä takaisin luolalleen. Hänellä olisi nyt ruokaa vähäksi aikaa sekä hänelle, että Guechexille. Hänen pitäisi saada johtaja-zyglak kuntoon, koska Flygel uskoi, että hänen aikansa ei ollut vielä tullut.

  • Varjotun lähettiläs

    XMS Angonce
    Metru Nui

    Neljä toaa ovat operaatiosi jäljillä? Oletko täysin sekaisin? Mitä makutaa oikein ajattelit, kun hyökkäsit niiden kimppuun?” Angien huusi kiihtyneenä.

    ”Itse asiassa niitä oli silloin viisi-” punainen vortixx vastasi, mutta tuli keskeytetyksi.

    ”Kolme toaa olivat tarpeeksi tunkeutumaan Varjotun linnoitukseen Xialla, imbesilli!” selakhi jatkoi. Hän kulki pientä ympyrää komentosillan ikkunan edessä Radakin istuessa rennosti.

    ”Rauhoitu, minulla on tilanne hallinnassa.”

    ”Eikä destralissa ole”, nainen vastasi. ”Neljä toaa. Vapaana putkimatkan päässä meistä.”

    ”Ne eivät tiedä minusta”, Radak sanoi rauhallisesti. ”Olen varma- noh, 88 % varma, etteivät ne edes tiedä minun olevan tällä saarella. Saatika sitten operaatiostamme.”

    ”Ja menit ottamaan riskin, että paljastut, kun lähetit pikku muodonmuuttajasi niiden kimppuun Arkistossa?”

    ”Tilanne vaati silloin viivytystä. Mutta Ang, tein läpimurron sen jälkeen, kun toat katosivat maan alle. Sain vahkien suojauksen alas hetkeksi. Pääsin käsiksi niihin silloin. En tiedä aivan tarkkaan mihin se perustui, mutta ilmeisesti alhaalla tapahtui jotakin, mikä vaikutti vahkien komentosignaalien voimakkuuksiin ja laski niitä kriit-”

    ”Me nopeutamme suunnitelmaa. Varjottu laski, että kohtaisimme vain Lhikanin toat. Sen sijaan täällä on melkein kaksi kertaa niiden verran toia.”

    ”… mitä tarkoitat suunnitelman nopeuttamisella? Tarvitsen-”

    ”Lähetän Varjotulle viestin, että lähettää lisäjoukkoja. Ihan vain sinun turvaksesi, vortixx.”

    Radak nielaisi. ”Älä sotke tähän enempää niitä. Kaikki toat ovat tietämättömiä minusta, anna sen pysyä niin. Barbaarilaumat laivassani eivät varsinaisesti auttaisi siinä.”

    Angien huokaisi. ”Varjottu on tarjonnut sinulle aivan kaiken, mitä olet tähän tarvinnut. Voisitko pelata hänen suunnitelmiensa mukaan?”

    ”Itse asiassa… tai no, ei mitään. Mutta ei, en ole mikään metsästäjä, joka tottelee korruptoitunutta megalomaanista hullua. Minä teen tätä täysin omista syistäni, ja annan varjomiehen hyötyä tästä vain, koska tavoitteemme menevät kivasti yksiin. Tee sille pomollesi selväksi, että mitään ei tapahdu ilman minua, ja että minä tiedän mitä teen”, Radak argumentoi turhautuneena.

    Selakhi muisti muitakin ajattelijoita, joilta hän oli kuullut vastaavanlaisia monologeja. Kukaan heistä ei ollut vastustanut johtajaa kovin pitkään. Ainakaan ovelle ilmestyneen Hordika-lohikäärmeen jälkeen.

    Angien istuutui Radakin viereen pyöreän pikkupöydän ääreen. Hän katsoi reptiliaania syvälle tämän keltaisiin silmiin.
    ”Älä ota tätä uhkailuna, mutta tuo asenne ei toimi näissä piireissä. Minä tiedän nämä asiat.”

    Vortixx pohti tarkkaan sanojaan. Hän ei rikkonut katsekontaktiaan selakhin sinivalkeaan naamioon, jota koristivat kymmenet kaiverrokset.

    ”Sinulla on pii kaiverrettuna naamioosi?”

    ”… kyllä?” nainen vastasi hetken häkellyksen jälkeen.

    ”Vähänkö siistiä.”

    ”…”

    ”Miksi sinulla on pii kaiverrettuna naamioosi?”

    ”…”

    ”Onko se jokin selakhi-juttu? Kenties 3,14159265358 on teille pyhä luku? Vai onko se jotain henkilökohtaisempaa?”

    ”Ähh. Olin sanomassa sinulle, että älä koeta onneasi Varjotun kanssa. Ihan vain itseäsi ajatellen.”

    ”Tapasin kerran toan, jonka naamio oli täynnä kaiverroksia. Niillä hän sai kuulemma yhteyden esi-isiinsä. En silloin uskonut, mut-”

    ”Radak, minä yritän puhua sinulle!”

    ”Älä huoli, Ang. En minä kuole vaikka vähän vilkaisen Varjottua ikävästi. Ihan niin kuin pomosi osaisi räjäyttää minut vain katsomalla minua.”

    Tietäisitpä vain, Angien ajatteli.

    ”Mitä aiot tehdä toien kanssa?” hän palasi keskustelun alkuun.

    ”Annan niiden hankkia minulle Deltan. Ja sen jälkeen Varjottu saa kaupunkinsa.”

    ”Deltalla viittaat nyt… Nimdaan?” selakhi haki sanaa muististaan. Hän oli nähnyt yhden siruista etäisesti Varjotun linnoituksessa, mutta se oli lukittu niin syvälle Odinan kuoleman holveihin, ettei hän ollut saanut mahdollisuutta tutkia sitä. Eipä se juuri häntä kiinnostanutkaan.

    Radak nyökkäsi.

    ”En näe, miten se liittyy Vahki-AI:n kaappaamiseen. Enkä koe kovin hyvänä ideana sitä, että annat toien ottaa sitä sirua. Mitä Odinalla siitä on puhuttu, se on aika tehokas ase.”

    ”Minä tiedän mitä teen. Olen niin sanotusti tutkinut asiaa.”

    Angien huokaisi.

    ”Toivottavasti tosiaankin tiedät, mitä teet. Mutta jos tyrit, minä otan tilanteen haltuuni. Varjottu käski minua painottamaan sitä, miten tärkeä tämä operaatio on hänelle.

    ”No sitten minulla on vanhan varjon kanssa ainakin jotain yhteistä.”

    Selakhi ei sanonut mitään, vaan nousi tuolilta ja suuntasi ovelle. Hän oli silminnähden turhautunut, sikäli kun Radak osasi naamioväen tunteita tulkita.

    ”Outoja nuo selakhiaanit”, hän totesi itsekseen.

    Kun Varjotun lähettiläs oli poissa, hänkin nousi, kaatoi itselleen lasin vettä ja paneutui lukemaan. Luojiemme Perintö -niminen uskonnon- ja tekniikanhistorian syövereihin ja ajanlaskun alkuun pureutuva teos oli hänellä jo puolessavälissä.


    XMS Angoncen komentosillan hississä soi xialainen sävel, joka kuulosti selakhin korvaan lähinnä metallisten asioiden toisiinsa hakkaamiselta. Kaikeksi onneksi matka oli lyhyt, sillä laivan ”xialaiseksi ravintolaksi” kutsuttuun yksinkertainen ruokala sijaitsi vain kerroksen päässä alempana. Eipä siellä ketään ollut palvelemassa – koko alus oli täysin sähköisesti toimiva, Radak oli ylpeillyt esitelleessään ylisuurta huvivenettään – mutta se ei juuri haitannut. Vortixx oli kasannut sinne joka tapauksessa huomattavan määrän ruokaa, joka ei edes ollut kamalaa xialaista teollisuuspöperöä.

    Valitettavasti myös ruokalasta kuului vortixx-teknoa aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Yleisestä metelistä päätellen siellä olivat hänen viisi toveriaan Odinalta. Se ei ainakaan parantanut Angienin mielialaa. Lähinnä, koska ne viisi olivat hänestä idiootteja.

    Pienessä, parille kymmenelle hengelle suunnitellussa tilassa ei ollut aivan niin kaaos kuin keskimäärin viiden pimeyden metsästäjän jäljiltä olisi ollut. Ainoastaan pari pöytää oli kumottu, ja äänentoistolaitteet olivat avattu ja ”modifioitu”.

    Kersantti pelasi korttia kahden pitkän liskopersoonan kanssa. Jakaja ja Panostaja rusetteineen ja hienoine, tummine haarniskoineen näyttivät, kuten tavallista, täysin ilmeettömiltä. Steltinpeikko oli todennut jo aikaa sitten kaksikon pokerinaaman rikkomisen mahdottomaksi, ja tyytyikin lähinnä tuhisemaan ilkeästi katsellessaan korttejaan.

    Spesialisti-niminen shasaali istui yksin viereisessä pöydässä. Hän tarkkaili peliä lakkaamatta. Mustat, pyöreät aurinkolasit, joiden linssien väli oli vähintään puolen pään verran, makasivat hänen otsallaan. Hänen musta salkkunsa odotteli tuolin alla jotakin todella spesifiä tilannetta.

    Angien ei oikeastaan edes tiennyt, minkä spesialisti Spesialisti oli. Mutta kaikki sanoivat häntä Spesialistiksi, joten ilmeisesti hän oli tosi hyvä jossakin. Sekin oli saavutus, sillä valtaosa hänen tapaamistaan shasaaleista (niistä kolmesta) olivat tasaisen masentavan huonoja ihan kaikessa.

    Ilmanautti seisoi kömpelössä maasukelluspuvussaan lieden äärellä ja piteli paistinpannua naurettavan kokoisessa hansikkaassaan. Hän murahti jotakin pyöräyttäessään räiskäleen näköisen asian ympäri ilmalennon kautta. Hänellä oli sukelluskupunsa päällä typerä, xialainen kolmio kokkihattu.

    ”Mrh.” hän totesi ja kaatoi letun tekemänsä pinon päällimmäiseksi.

    Selakhi asteli ohi pokeripöydän ja avasi jääkaapin. Hän katsahti sen läpi ja nappasi pullon Bruturagalaista siniviiniä. Ainakin heidän isännällään oli hyvä viinimaku.

    ”Mitä juttelitte vortiksin kanssa, Rautafisu?” Kersantti kysyi ja kääntyi tuolillaan. Peikko laski pelikorttinsa pöydälle.

    Angien mietti hetken, mitä hänen kannattaisi kertoa. Jos tiimi saisi kuulla neljästä toasta samassa Metrussa, mitään hyvää ei syntyisi.

    ”Radakin projekti vahkien kanssa on vielä kesken”, Rautakala vastasi ja istuutui pokeripöydän toiseen päähän pullonsa ja lasinsa kanssa. Hän kaatoi tummansinistä Etelämanterelaista alkoholijuomaa itselleen.

    ”Et kerro meille kaikkea”, peikko murahti. Jakaja sekoitti pakkaa uudelleen. Pöydällä oli suuria mutteripinoja, joista valtaosan oli kahminut Panostaja, joka sormeili vihreää rusettiaan.

    ”Tarkka huomiokyky”, selakhi vastasi ja maistoi viiniään. Se oli mustikkaista ja terävää.

    ”Hah hah”, peikko räkätti. ”Etkö luota meihin?”

    En luota älykkyyteenne, selakhi ajatteli. ”Teidän työnne on hakata asiat, minun työni on ajatella asioita.”

    Kersantti nyökkäsi. Ilmanautti tömisteli jakamaan räiskäleitään yllättävällä notkeudella. Angien ei edes tiennyt, miten syväläinen piteli lautasta valtavilla nyrkkeilyhanskoillaan.

    ”Veljeskunta”, Jakaja totesi, ja näytti kuusi korttiaan. Ne olivat kaikki makutoita.

    ”Karzahni”, peikko murahti ja iski oman kätensä pöytään. Rusettititaani korjasi koko potin itselleen hymyillen lipevästi.

    ”Minne pakkasitteko viestilaitteet?” selakhi kysyi siemaistuaan jälleen lasistaan. Metsästäjäviisikko oli huolehtinut heidän varusteidensa sukellusveneestä ulospurkamisesta.

    ”Spessu hoiti sen”, peikko vastasi. Angien käänsi kaiverretun kanohinsa shasaalin puoleen.

    ”Арвон неити?”, aurinkolasipäinen metsästäjä kääntyi.

    ”Minun pitäsi puhua Varjotulle.”

    ”Сеураткаа перДссДни.”


    Vaikka he olivat Radakin yhteistyökumppaneita operaatiossa, Angien ei silti luottanut vortixxiin tarpeeksi käyttääkseen aluksen omia viestintäjärjestelmiä. Toisaalta eipä sillä ollut merkitystä, sillä laivan kaluston perusteella xialainen pystyisi todennäköisesti murtautumaan Metsästäjien käyttämiin signaaleihin, jos kerran Radak oli onnistunut murtautumaan vahkienkin komentosignaaleihin. Se oli saavutus, kun otti huomioon, että Metsästäjät olivat yrittäneet sitä koko Sodan ajan saavuttamatta siinä pienintäkään edistystä.

    Spesialisti asenteli johtoja paikalleen Angienin avatessa aluksen takakannella metallista radiolaatikkoa. Hän avasi lukitukset avainkivellään, ja kelasi ylös teleskooppivartisen antennin ja häirintälaitteet. Suurikokoinen näyttö avasi viimeisenä. Varjottu vaati aina saada nähdä kasvot keskustellessaan jonkun kanssa – se loi jopa radiokeskusteluun aivan erilaisen dynamiikan. Odinan kummisedän teräskruunu ja juonittelevat, uhkaavat silmät saivat itsevarmuuden katoamaan monesta sankarista, joka uhmasi tätä.

    ”Каикки валмиста, неити Раутакала”, sanoi Spesialisti kytkettyään laitteiston kiinni aluksen adoriniumpohjaiseen voimaverkkoon.

    ”Voit poistua”, selakhi totesi ja käynnisti laitteiston samaisella avainkivellään, johon oli poltettu Metsästäjien kolmikulmainen tunnus. Hän löysi pian signaalin ja lähetti Odinalle yhteyspyynnön. Lumisade kristallinäytössä muuttui äkkiä pimeydeksi.

    ”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, hän puhui kuulokkeissa kiinni olevaan mikrofoniin.

    Varjotun hämärä kuva ilmestyi näyttöön. Vaikkei Angien nähnyt kuin kasvot, hän tiesi kuvan sijoittuvan Odinan sydämeen Varjotun valtaistuimelle, jossa hän istui tuomitsemassa eläviä ja kuolleita.

    ”Rautakalaseni”, Varjottu vastasi sillä karismaa ja suostuttelukykyä tihkuvalla äänellään, jolla hän oli noussut maailman suurimman rikollisorganisaation johtoon.

    ”Metru Nuilla on Mangain lisäksi neljä muutakin toaa. Vortixxin mukaan he ovat etsimässä Nimdaa”, Angien aloitti mahdollisimman ammattimaisella ja neutraalilla äänensävyllä.

    Varjotun kasvoilla välähti varjo, jonka saattoi tulkita yllättyneisyydeksi.

    ”Nimda, sanoit?” hän kysyi.

    ”Vortixx viittasi siihen nimellä ’Delta’.”

    Varjottu hieroi terävää leukaansa mietteliäänä.

    ”Miten kaunis sattuma. Kaunis sattuma, kyllä”, hän myhäili ja hautoi jotakin tuhansien tuhon suunnitelmiensa kyllästämässä päässään. Angien tunsi sen ilmeen aivan liian hyvin.

    Se oli sama ilme, jolla hänen johtajansa oli määrännyt Selakhian raunioissa piileskelleet tasavallan rippeisiin uskoneet kapinalliset kaasutettavaksi Metokhirox-kranaateilla. Sama hymy oli noussut Varjotun kasvoille myös, kun tämän yksisilmäinen Puhdistaja oli tuonut tälle kaksi Nimdan sirua.

    ”Selvitä, mitä Mielitutkija tietää. Selvitä, keitä ne toat ovat ja mitä ne tietävät. Saatat saada seuraa lähiaikoina. Tee yhtä hyvää työtä kuin teit Selakhian kohdalla, Rautaneitoni. Historiani tulee muistamaan sinut, kun tämä on ohi.”

  • Luottamusongelmia

    Kanavat
    Metru Nui

    Pitkän ajoneuvovaihtoehtojen analysoinnin jälkeen kolme toaa olivat päätyneet pieneen postiveneeseen, joka kulki pohjoisten Metrujen kanavissa ja salmissa toimittamassa kirjeitä paikkoihin, jotka olivat vauhtiputkiston ulkopuolella. Vaikkei se ollut nopein vaihtoehto, sillä matkustaessa törmäsi takuulla harvempiin silmäpareihin kuin maalla olisi.

    Pienellä kanoka-moottorilla varustettu Onu-Matoranin kipparoima ajopeli liikkui tasaisesti leveässä kanavassa, joka oli kaivettu erottamaan Onu- ja Po-Metru toisistaan. Korkealla kanavan betoniseinien yläpuolella sen ylitti lukuisat sillat ja putket, joiden välistä kaksoisauringot paistoivat kirkkaana. Yksinäinen kewa-lintu liiteli kaikessa rauhassa heidän yllään.

    “Olipa hyvä, että meidät tohdittiin ottaa kyytiin”, Umbra totesi seistessään ahtaasti kannella suuren postipakettikasan vieressä. Deleva, joka istui toverinsa vieressä laivan kaiteella, vilkuili levottomana alas veteen.

    “Tuntuu väärältä, että toien pitää kulkea tällä saarella varjoissa kuin mitkäkin pirakat”, hän sanoi.

    “Meidän olisi pitänyt alusta lähtien pitää jo pienempää suuta matkastamme”, Umbra vastasi plasman toalle. “Emme olisi kiinnittäneet niin paljon huomiota, jos vain olisimme olleet hiljaa”.

    “Kuka käski räjäyttää vanhan komentotornin?” plasman toa napautti. “Muodonmuuttajia, vainoharhaisia toia, poliisirobotteja, zombisotureita ja salaisuuksia. Tuntuu vähän ettei tämä reissu voi mennä enää oudommaksi”.

    “Voi, et ole ollut klaanilaisten seurassa tarpeeksi”, Umbra kertoi ja katseli taivaalle. Ilmalaivoja lensi jossain korkeuksissa, vieden rahtiaan paikasta toiseen.

    Matoro oli kavunnut ohjaamon tasaiselle katolle. Hän istui siellä hiljaa, jalat ristissä ja silmät kiinni. Hän yritti rentouttaa ajatuksiaan, mutta ne kaikki velloivat kaoottisena pyörteenä. Kaoottisena pyörteenä, johon hän saisi järjestyksen vain sirullaan, hän tiesi. Mutta hänellä oli vielä tarpeeksi itsekuria, ettei hän olisi ottanut sirua ja tehnyt ajattelusta niin paljon helpompaa ja kirkkaampaa.

    Hän ajatteli asioita, jotka normaalisti saivat hänet rauhoittumaan. Lunta. Loputtomia jäätiköitä ja taivasta. Sadetta. Mutta ne eivät auttaneet. Hän ei enää nähnyt niitä kuten oli ennen nähnyt. Hän ei tiennyt johtuiko se hänen menettämästään voimasta vai niistä kaikista ajatuksista. Häntä vaivasi tunne siitä, että kaikki oli muuttumassa peruuttamattomasti. Hän tiesi, ettei hän pystyisi enää palaamaan siihen kevytmieliseen seikkailijan arkeen, mitä hän oli harrastanut ennen sotaa.

    Ainoa, mikä tuntui merkitsevän, oli Nimda.

    “Menemme kohta tunneliin, joka alittaa Akilinikorttelin ja Kivikaupungin”, matoran-kapteeni ilmoitti, vaikka oli jo alkumatkasta huomannut, ettei oudoista toista irtoaisi juttuseuraa. Kolmikko tuntui salailevalta ja… no, epämääräiseltä, hän ajatteli.

    Kapura jatkoi veneen seuraamista kanavan reunalla Zairyhin ohjeiden mukaan, kun se katosi tunneliin. Tulen toa kysyi vastaantulleelta matoranilta sen mahdollisesta reitistä, ja tämä neuvoi Kapuralle tien. Zairyh lupasi ilmoittaa, jos kolmikko (“Mihin Nurukan oli kadonnut?” Teoriointimies kirjoitti henkiseen muistikirjaansa) nousisi veneestä ennen päätepysäkkiä, joten Kapura jatkoi matkaansa.

    “Onko näissä kanavoissa yleensä vahkeja?” Umbra kysyi kapteenilta heidän ajettua synkkään tunneliin.

    “Ei yleensä”, matoran vastasi. “Vaikka nykyään ne ovat tehneet satunnaisia pistokokeita. Ne ovat huolissaan kaikista muukalaisista – anteeksi vain – joita Kaupungissa on viime aikoina pyörineet.”

    “Robottipoliisien tarkastuskomitea tästä vasta puuttuisikin”, Deleva mutisi ikuisena pessimistinä. “Missä jäämme pois, Umbra?”
    Valon toa pudisti päätään. “En ole varma. Mato tietäisi paremmin.”
    “No siellä se vain meditoi katolla”, plasman toa totesi. Alus olisi pian taas päivänvalossa.

    “Matoro on ollut perin outo Svarlen kohtaamisen jälkeen. Toa-voiman menetys on vaikuttanut häneen aika paljon. Toivottavasti hän tokenee, muuten voi olla parempi että jätämme hänet sinne sairaalaan hoidettavaksi”, Umbra kertoi

    “Minä kuulin tuon”, Matoro naurahti edelleen silmät suljettuna. “Minulla mitään ongelmia ole.”

    Kuin painottaakseen jään toan ongelmatonta elämää alus pääsi ulos tunnelista, ja kylpi jälleen lämpimässä valossa. Ylhäällä lensi Bordakh-partio levitaatiokanokat hohtaen itään, kohti merta. Kewa-lintu väisti hätäisesti lauman lainvalvojia ja jatkoi tavallisten kewa-asioiden tekemistä.

    “… hei, tuolla ylhäällä. Näettekö. Se on se Kapura.” Deleva yhtäkkiä huomasi ylhäällä kanavan penkereellä tulen toan.

    Umbra hymyili. “Voitko pysäyttää lähimpään laituriin, lautturi?” hän kysyi matoranilta.

    “Jäättekö pois jo nyt?”

    “Nappaamme ystävämme mukaan”, Umbra vastasi veneen kaartaessa kohti laituria, johon johti korkeat kierreportaat penkereeltä.

    “En voi ottaa enempää mukaan!” matoran vastasi. “Menen tälläkin hetkellä ihan säädösten sallimalla maksimipainolla.”

    “No voi nyt pirakan piikit. Hiiteen säädökset, meillä on vielä matkaa”, Deleva tuhahti.

    “En voi ottaa neljättä”, kapteeni pysyi tiukkana.

    Deleva oli korottamassa ääntään kun Umbra keskeytti tämän. “Me jäämme sitten tässä pois. Kiitos avuliaisuudestasi, maatoveri.”

    Kapteeni oli hiljaa. Vene osui puiseen laituriin, ja kolme toaa purkautuivat ulos. Tulen toa kapusi portaita alas kovaa vauhtia. Toivottavasti hän ei kaatuisi niissä, sillä ne olivat metalliset ja melko liukkaat, Umbra ajatteli katsellessa Kapuran kiitoa.

    “Löysinpäs teidät vihdoin”, Kapura mutisi. “Eivät valehdelleet kuvaillessaan kaupunkia suureksi.”

    “Kuvitella, että jotkut matkaoppaat sanovat, että täällä asuu vain tuhat matorania”, Umbra hörähti.

    “Kapura, karzahni! Olet missannut aika paljon kaikkea kamalaa”, Matoro huudahti.

    “Mihin te edes katositte?” tulen toa tiedusteli. “En löytänyt teitä mistään edes… ööh, joillain keinoilla.”

    “Kävimme tutkimassa Jöggen juttuja, kaivoimme liian syvälle, herätimme zombiarmeijan. Ihan tavallista klaanilaisten elämässä”, Umbra heitti.

    Deleva katseli hiljaisena sananvaihtoa. Hän kuitenkin kiehui kun näki Kapuran. Toa oli räjähtämispisteessä.

    “Sinä lukitsit meidät sinne Arkistoihin! Mikä sinua oikein vaivaa? Mitä olin tehnyt sinulle ennen sitä?” Deleva huusi. Sylkeä pärskyi Kapuran Shaniin. Hänen kakamansa rei’istä nousi höyryä ja hiukan savua.

    “Ööh”, Kapura aloitti. “Sovitaanko, ettei puhuta siitä, niin en kysy, mihin Nurukan katosi? Siis ei sillä, että kuvittelisin jotain epäilyttävää tapahtuneen.”

    “Nurukan palasi takaisin vanhaan hommaansa”, Umbra puuttui. Deleva mulkaisi Uuta kulmiaan kurtistaen. “Minun on vaikea voida luottaa sinuun, Kapura. Ja Umbra lopeta tuo lapsellinen toisten asioihin puuttuminen.”

    “Mitäs tässä nyt voisi sanoa”, Kapura mutisi. “Kaikki oli oikeastaan… yksi väärinkäsitys. Tarkoitan, että… Matoro ja Umbra olivat juuri kadonneet epäilyttävästi. Kuka tahansa rationaalinen yksilö päätyisi samaan lopputulokseen.”

    Siinä vaiheessa Matoron oli pakko puuttua välienselvittelyyn.

    “Kapura, mitä helvettiä? Kun minä kuulin Klaanissa, että sinua epäillään petturiksi, joka päästi Rautaisen Kuoleman Klaaniin, heitin koko ajatuksen romukoppaan, koska tiesin etteivät klaanilaiset tekisi mitään sellaista. Et sinä, ei Umbra, ei Deleva. Eikä edes hemmetin Joy, vaikka se voisikin tehdä mitä tahansa muuta. Se, että Dele ja Nurukan olisivat tappaneet meidät, on ehkä typerin teoriasi, minkä olen koskaan sinulta kuullut.”

    “Kiitän petturikuvion mukaantuomisesta”, Kapura sanoi. “Se juuri todistaa, että kukaan ei ole luotettava. Jos me kaikki luotamme toisiimme sokeasti vain siksi, että satumme kuulumaan samaan järjestöön, on petturin kiinnisaaminen mahdotonta. Lisäksi teorioiden typeryysasteikolla Toa Puukkosilmän elementaali-inversioperiaate on paljon typerämpi, sanonpa vain.”

    Matoro huokaisi.

    “Tiedän.”

    “Joskus olikin niin, että muihin klaanilaisiin saattoi luottaa. En tiedä enää”, hän jatkoi. “Mutta en silti usko, että sinä tai kukaan muukaan olisi oikeasti pettänyt Klaania. Sinä salaat asioita, mutta et ole ihan tyyppi, joka haluaisi tuhota koko kotimme. Rehellinen vastaus nyt; voinko minä – voimmeko me – luottaa sinuun tällä tehtävällä?”

    “Tietenkin voitte”, Kapura sanoi. “Usko pois, jos tuntisit koko tilanteen, niin sinulla ei olisi lainkaan epäilyksiä.”

    “Hyvä. Kiitos, Kap”, Matoro huokaisi helpotuksesta.

    “Mitä sanot Deleva? Voimmeko luottaa Kapuraan?” Uu kysyi plasman toalta, joka mietti Kapuran ja Matoron sananvaihtoa. Toa oli jo rauhallisempi.

    “Kaipa minun sitten täytyy yrittää luottaa sinuun, Kapura”, hän lopulta vastasi.

    “Lupaan olla luottamuksen arvoinen”, tulen toa vakuutti.

  • Angien

    XMS Angonce
    Metru Nui

    Sukellusveneen torni nousi hitaasti altaasta suuren rahtilaivan pohjassa. Sihahtelevat pneumaattiset nivelet tarrautuivat tiukasti alukseen ja lukitsivat sen tukevasti kiinni aluksen pohjaan. Hangaari xialaisaluksen perässä oli avara, ankean harmaa halli, jonka toinen puoli aukesi mereen. Ohuin kaitein varustettu ristikkosilta johti tunnuksettoman sukellusveneen tornille.

    Luukku aukesi, ja vaaleansininen selakhialainen nainen kapusi ylös. Hänen mustien matemaattisten kaiverrosten peittämällä naamiollaan oli iloton ilme. Merimatka ei ilmeisesti ollut kovin nautinnollinen kokemus.

    Hänen jälkeensä aluksesta purkautui sekalainen viiden ryhmä raskaasti aseistautuneita ja haarniskoituneita olentoja. Lyhyt steltinpeikko huusi komentoja, massiivinen syväläinen ilmanautti pudottautui sillalle kovalla tärähdyksellä. Leveäotsainen shasaali tarkasti ammattimaisesti mustan salkkunsa sisältöä.

    Selakhin nimi oli Angien, ja hän oli virallisesti Varjotun korkein edustaja siinä geopoliittisessa kaaoksessa, joksi Legendojen Kaupunki oli viime kuukausina muuttunut.

    Ei hän juuri näyttänyt pimeyden metsästäjältä. Hän ei ollut suuri, julma tai uhkaava, ei edes aseistettu. Hän oli pitkä, hintelä ja kevyesti selakhialaiseen tapaan kankaalla ja sinkillä haarniskoitunut.

    Eipä hänellä oikeastaan auktoriteettiakaan ollut viiteen ammattikriminaaliin, jotka Varjoisa oli Odinalla hänen alaisiksiin määrännyt. Oikeastaan hän ei edes ollut pimeyden metsästäjä virallisessa mielessä – siihen virkaanhan pääsi vasta, kun pääsi Kyyaavikon areenoilta elossa. Hän oli Varjotun teknisen osaston johtava tutkija, koodinimeltään Rautakala, ja hänen tehtävänsä oli pitää huoli siitä, että synkillä saalistajilla oli aina parhaat mahdolliset välineet viattomien teurastamiseen.

    Kuusi Varjotun lähettilästä jäi varustesalkkuineen odottamaan altaan reunalle aluksen kapteenia, joka oli luvannut olla paikalla jo seitsemän minuuttia sitten. Se vain tuki Angienin oletusta – vortixxit ovat käytöstavatattomia ääliöitä. Selakhitar oli pyrkinyt välttelemään tapaamisia xialaisten kanssa, mutta Varjottu oli määrännyt hänet tälle tehtävälle. ”Rautakala, se on ominta alaasi”, hän oli sanonut äänellään, joka saa suostumaan mihin tahansa. ”Mene ja auta Mielitutkijaa Metru Nuin polttamisessa.” Ja kun Varjottu käskee jotakin, sitä on paras totella. Angien tiesi sen turhan hyvin. Hänelläkin oli ollut joitakin hieman turhan idealistisia tutkijakumppaneita.

    ”Tyypillistä xialaisilta, saatana”, turhautunut minipeikko mutisi. ”Helvetin epätäsmällisyyttä!”

    ”Mrh”, kommentoi sieluton ilmanautti raskaassa ilmasukelluspuvussaan.

    ”Fisu, tee jotain hyödyllistä. Tunnet saatanan vortiksit. Soita sille tai jotain.”

    Angien ei vaivautunut laskeutumaan metsästäjäkersantin tasolle vastatakseen tälle.

    Hangaarin perällä aukesi sinisin neonvaloin hohtava hissin ovi. Yksinäinen vortixx ilmestyi paikalle. Hän näytti tasan siltä, miltä selakhi odottikin. Mahtipontisen punamusta haarniska, rumat hiuslevät muotoiltu siististi pään yli ja omahyväinen liskovirne.

    Vaaleansininen hainainen marssi saattueineen tätä vastaan.

    ”Hei, tervetuloa XMS Angoncelle!” Radak toivotti aurinkoisena ja suuteli selakhin kättä aidon vortixx-herrasmiehen elkein.

    ”Ilo on kokonaan Varjotun puolella”, Angien vastasi kuivasti henkilökohtaisen tilan loukkauksen johdosta. ”Minua kutsutaan Rautakalaksi. Vastaan Metsästäjien osalta tästä operaatiosta. Ja sinä olet tämän aluksen kapteeni…?”

    ”Sano Radak vain”, vortixx vastasi. ”En perusta tuollaisista titteleistä. Pidän enemmän nimistä, sillä ne kertovat kantajastaan jotain.

    Ehkä siksi metsästäjät eivät käyttäneet omia nimiään, kävi selakhin ajatuksissa. Ehkä siksi hänenkin virallinen koodinimensä oli Rautakala.

    ”Angien”, hän kertoi liskomiehelle. Vortixx näytti oikeastaan yllättävän laihalta ja… no, mitättömältä lajinsa mittapuulla. Eikä hänen tiimalasin muotoisista pupilleistaan paistanut juonittelu ja ahneus, vaan vilpitön innostus siihen, mitä hän teki.

    ”Heitetään varusteenne huoneisiin. Voimme sitten vähän kierrellä alusta. Näytän sinulle samalla tutkimukseni, Ang.”

    ”Saat näyttää sen meillekin, lisko”, Kersantti-koodinimeä käyttävä peikko totesi. ”Sinun laitteillasihan meidän on tarkoitus hirttää Dume vahkeihinsa ja antaa Likanin tukehtua kilpeensä.”

    Angien ei tiennyt tarkkaan minkälaisen projektin parissa vortixx oli viime aikansa käyttänyt, mutta oli silti satavarma, ettei steltinpeikko tajuaisi siitä mitään. Ei, vaikka olikin keskimääräistä peikkoa nopea-älyisempi yksilö.

    ”Älä huoli, peikkoseni”, Radak vakuutti. ”Enköhän osaa asiani. Ainakin pomonne uskoo niin.”

    Tai sitten pomomme lähetti meidät, koska ei usko niin, selakhilaani ajatteli.

    ”Esittele meille alus. Katsotaan sen jälkeen, mikä projektin status on”, selakhi-tutkija sanoi.


    XMS Angonce oli ulkomuodoltaan hyvin tyypillinen, Voitto Korporaation valmistama xialainen rahtialus. Sen siluetti oli ylhäältäpäin hieman kuin lyhyt miekka – pitkä nokka rahtitiloineen, adoriniummoottorit sivuilla ja telakoitumistila perässä. Ainoa asia, joka vihjasi alukseen kasatusta teknisesta kalustosta, olivat pitkät antennit komentosillan yllä.

    Radakin alus oli ankkuroitu pohjoisten Metrujen väliseen kanavaan monen muun ulkomaisen kauppa-aluksen tavoin. Viime aikoina xialainen kauppaliikenne oli vaikeutunut asteittain Dumen ja Metru Nuin neuvoston vastahakoisuuden vuoksi, mutta toistaiseksi Teollisuuden Kaupungin alukset eivät herättäneet turhia epäilyksiä.

    ”Kaksi päivää sitten onnistuin läpimurrossa”, vortixx kertoi innostuneena. ”En väitä ymmärtäväni koko ilmiötä kunnolla, mutta Varjoisa tulee saamaan haluamansa.” Hän avasi laboratorioonsa johtavan metallioven silmätunnisteella.

    ”Eikö tässä ole kyse pelkästä kyptauksen purusta? ” Angien kysyi astellessaan sisälle.

    ”Niin minäkin luulin aluksi”, Radak vastasi. ”Mutta tämä on jotain ihan muuta. Olen täysin perinteisen teknologian ulkopuolella.”

    Radakin valoisa, suurilla ikkunoilla varustettu työpiste oli järjestelmällinen ja siisti. Sitä dominoi massiivinen tietokone liitettynä kymmeniin erilaisiin skannereihin, lähettimiin sekä antureihin sekä jalokivilasiseen tutkimuskupoliin. Seinillä oli siististi vihreitä mallipiirroksia, joiden esittämiä asioita Angien ei juuri tunnistanut. Ne olivat ilmeisesti erilaisia robotteja sekä voimanlähteitä niille. Vahki-piirrustuksia löytyi useita, myös Kralheista ja muista eliittimalleista. Hän tunnisti pari piirustusta Sodan aikaisiksi kuviksi Mustan Käden pyöreästä symbolista.

    Pöydällä oli myös kirja, jonka välissä oli useita kirjanmerkkejä. ”Mielen Viejä”, se oli otsikoitu. Kannessa komeili kuparinen Pakari. Arkistojen kirjaston leiman huomattuaan selakhi menetti kiinnostuksensa opukseen.

    Rorzakh, jonka pää oli osittain purettu, oli kiinni pöydässä. Johdot virtasivat sen prosessorista tietokoneeseen ja syöttivät näytölle informaatiota sen vastaanottamista aalloista. Mutta laitteisto tai mittayksiköt eivät olleet mitään, minkä Angien tunnistaisi asepajaltaan Odinalta. Hän päätti antaa vortixxin esitelmöidä innostuneena sen sijaan, että kysyisi. Tekniikkaluento kuitenkin päättyi äkisti, kun Radak keskittyi kuuntelemaan viestiä, jonka kuulokkeistaan kuuli:

    ”Loiste, Lumi ja Leimahdus ovat nousseet syvyydestä. Liekki on matkalla heidän luokseen. Eliminoinko?”

  • Yhdet vielä

    T-Krikoz, Ta-Metru

    Tarjoilijan kädestä matkansa aloittanut pöytää pitkin liukuva vihreä drinkki tapasi metallisen mustan käden, joka epäterveellisellä vauhdilla nosti lasin omistajansa huulille ja kumosi sen tyhjäksi. Drinkki oli sen nauttijalle jo illan viides. Alkoholia kittaavaa vahkia vastapäätä istuva silmiään pyörittelevä Cody ei tuntenut oloaan kotoisaksi.

    Baari, johon Xen oli uuden kakkosmiehensä raahannut ei ollut Ta-Metrun kuuluisan Zamor-kaistan suurin illanviettopaikka, ei lähellekään. Siitä, kun Xen viimeksi oli päässyt vierailemaan siellä, oli paikka tippunut kulmakunnan suosituimmasta tanssipaikasta pieneksi teknojuottolaksi, jonka asiakaskuntaan kuuluivat lähinnä ne, joita ei kaiken järjen mukaan edes Metru-Nuilla kuuluisi nähdä.

    Violettien, seinillä leiskuvien neonvalojen ja pienen tanssilattian yllä heiluvien spottivalojen seassa pujotteli mitä eriskummalisimpia hiippareita. Lähellä Xenin ja Codyn pöytää supattelevat kaapuihin kietoutuneet Vortixxit kuuluivat klubin vähemmän epäilyttäviin yksilöihin. Tanssilattialla villisti kieppuva aristokraatti kiinnitti monen huomion. Kenties sekin oli vain harhautusta, jotta baaritiskin kulmilla neuvottelevat pitkähampaiset pimeyden metsästäjät saisivat keskustella rauhassa. Myöskään seinää vasten nojaileva naispuolinen tulen toa ei tuntunut kaipaavan seuraa. Cody oli melkoisen varma, että Xen oli koko klubin ainoa viihdehakuinen asiakas.

    Jos loputonta limedrinkkien kittailua pystyi kutsumaan viihdehakuiseksi. Todellisuudessa vahki yritti epätoivoisesti turruttaa edellisten päivien aiheuttamaa kaaostilaa pääkopassaan. Yritys tuntui myös toimivan. Paikallaan hiljaa huojuva humaltunut vahki yritti jo toista tuntia maanitella hopeahaarniskaista toveriaan liittymään yhden naisen juomakerhoonsa. Kaksikko joutui keskustelemaan puoliksi huutaen, heidän yläpuolella pauhaavan elektronisen musiikin vuoksi.

    “Codyy~, älä ole ilonpilaaja. Kokeilisit edes. Yksi stressitön ilta”, vahki maanitteli. Katse Codyn kasvoilla oli vähintäänkin pettynyt. Miehen ainoa ehjä silmä vilkuili drinkinjämiä Xenin edellisen lasillisen pohjalla. Ajatus ei houkutellut komentajaa.

    “Minä en edes ymmärrä, miten nuo toimivat. Mikä on vaikuttava aine? Vähän vaikea uskoa, että täällä enää valmistettaisiin vahkiystävällisiä juomia.”

    Xen heilautti kättään välinpitämättömästi. “Älä huoli, pösilö. Shera tuolla baaritiskillä ei ole unohtanut, miten näitä tehdään. Tarpeeksi hermolamauttimia ja-”

    “…hermolamauttimia?”, Cody parahti epäuskoisena. Komentaja olisi mielellään kysynyt epäilyttävästä aiheesta enemmänkin, mutta Xen oli jo ryhtynyt vilkuttelemaan baaritiskiinsä nojailevan Ta-Matoran Sheran kanssa. Eikä kulunut kauaakaan, kun matoran oli taas talsinut vahkien ikkunapöydän rinnalle, uusi limedrinkki tarjottimellaan.

    “Saako olla lisää?”, kysyi Matoran. Xen tyytyi ainoastaan nyökyttelemään tyytyväisenä. Baarimikko jätti peräänsä jälleen yhden drinkin, matkaten sitten takaisin kohti työpistettään. Xen pyöritteli juomaa edessään hetken ennen sen kumoamista. Cody oli siirtynyt ihmettelemään sitä, kuinka matoran tuntui vaativan maksun kaikilta muilta paitsi Xeniltä.

    “Shera sai kanta-asiakkaansa takaisin”, Xen nikotteli, “Tämä on hänen tapansa kiittää.”

    “Sinähän olit aina sellainen kotitonttu. Viihdyit sisällä”, Cody ihmetteli, “Miten sinä voit olla kanta-asiakas?”

    “No hei, mieti nyt, miten tylsää siellä oli. Ainoa tyyppi, joka ei pukeutunut labratakkiin tai kulkenut kivääri perseessään oli makuta-herra ja hänkin… poistui keskuudestamme.”

    Cody meinasi tukehtua. “Makuta?!”, ärjyi kaksin käsi pöydän reunasta kiinni puristava Cody, “Sinä juksaat minua.”

    Xen pudisteli päätään tietäväisesti. “Nu-uh. Tarkastaja, etkö muista? Se, jota kutsuit aina ‘Käveleväksi Kalmaksi’. En edes liioittele, hän oli oikeasti ainoaa mukavaa juttuseuraa.”

    Cody ei ollut varma, loukkaantuako siitä, että Xen ei laskenut häntä mukavaksi juttuseuraksi, vai pitäisikö hänen lähinnä huolestua siitä, että heidän keskuudessaan oli talsinut langennut ties kuinka pitkään. Muistikuvat Tarkastajasta olivat vahkin mielessä hämäriä. Käden kahdentoista neuvostoon kuuluva olento oli aina muistuttanut Codyn mielestä enemmän talonmiestä, kuin puolijumalaa. Sen Cody kuitenkin muisti, että Tarkastaja oltiin julistettu kuolleeksi aivan sodan viimeisinä päivinä. Nyt vahkia lähinnä hirvitti, mikä oli onnistunut tappamaan jotain niinkin karmivaa. Toisaalta oli myös täysin mahdollista, että Xenin puheet olivat vain humalaista jorinaa.

    Toverinsa ilmeestä Cody päätteli, että huppupäistä vahkia kirpaisi edelleen vanhan tuttunsa poismeno. Koko illan keskimääräistä hilpeämpi (ja aivan satavarmasti keskimääräistä juopuneempi) Xen ryhtyi äkkiä etsimään parempaa mietittävää. Tämän yhden illan ajan punamusta vahki ei halunnut ajatella menneisyyttä. Onneksi Xenin nuori mieli löysi nopeasti parempaa tekemistä. Vahkin huomio oli jo hetken liikkunut tulen toassa, joka vilkuili vähän väliä rannekelloaan. Vahki oli nähnyt naisen kasvot vain vilaukselta, suuren ruskean stetsonin alta. Se kuitenkin riitti Xenille, joka oli jo nousemassa korkealta jakkaraltaan.

    “Tuo nätti tyttö. Minä pyydän häntä tanssimaan.”

    Cody väänsi itsensä ripeästi ympäri, nähdäkseen kenestä Xen puhui. Hopeisen komentajan piti tuijottaa hetki, ennen kuin tämä tajusi, mitä Xen oli tekemässä. Cody rojahti miltei makuulle vahkien välissä olevalle pöydälle, vetääkseen Xenin takaisin istumaan.

    “Etkä muuten hitossakaan mene! Tiedätkö sinä, kuka tuo sinun ‘nätti tyttösi’ oikein on?”

    Ei Xen oikeastaan tiennyt, ja Codyn miltei hätääntyneen purkauksen myötä vahki päätti tarkastella toaa hieman tarkemmin. Stetsonin alta roikkui pitkiä tummia letkumaisia hiuksia, jotka ylsivät toaa aina tämän ristiselkään asti. Punavioletin toan panssarointi oli verrattaen kevyttä, eikä tämän aseistus näyttänyt toalle kovinkaan raskaalta. Vain yksi hyvin lyhytteräinen musta miekka. Ranteitakin peitti haarniskan sijasta pitkät rivistöt mitä erikoisimpia nauhoja ja vöitä.

    Violetti Hau ja sen takana hohtavat punaiset silmät tapittivat tuimana kohti baaritiskin liepeillä notkuvia metsästäjiä, joista toinen (niistä huomattavasti hammaksikkaampi) viittoili toaa kohti baarin takahuonetta. Toa työnsi stetsoniaan hieman syvemmälle päähänsä, vilkaisi kahdesti ympärilleen ja asteli rauhallisesti klubin halki ja katosi epäilyttävän kaksikon kanssa tiskin taakse.

    Xen kohautti olkiaan. Hän ei vieläkään ollut varma, olisiko hänen kuulunut tunnistaa toa.

    “Kenraali Mexxi? Toa Nahon sotapari?”, Cody tivasi.

    Xen näytti edelleen aivan yhtä hämmentyneeltä. Nimi ei sanonut hänelle kerta kaikkiaan mitään. Cody läimäisi kädellä otsaansa. “Nyt oikeasti, hei. Mexxi on sotasankari. Pisti metsästäjiä lakoon vauhdilla, joka sai Lhikanin näyttämään etanalta. Nykyään Mexi-Koron sheriffi. Kyllä sinun nyt tämän verran pitäisi tietää.”

    Sanat: “Mexi-Koron sheriffi” herättivät Xenissä muutamia hataria mielikuvia. Vahki ei kuitenkaan ollut koskaan vieraillut Metru-Nuin etelänaapurilla. Xen oli myös tietoisesti vältellyt kaikkea uutisointia aiheesta sota, sen jälkeen kun metsästäjien rintamat puskettiin viimein pois Onu-Metrun rajoilta.

    Cody pyöritteli silmiään, kun Xen yritti saada ajatuksiaan kasaan. Toki Cody ymmärsi, ettei Xen varsinaisesti ollut hetkeen talsinut sivistyksen parissa, mutta sotakentillä koko elämänsä viettäneen vahkin oli hankala ymmärtää, miten hänen punamusta toverinsa oli onnistunut välttämään koko Mexxin olemassaolon. Xeniä lähinnä kiinnosti Mexxin taustoja enemmän se, miten häikäisevän hyvältä toa oli näyttänyt vöissään.

    Ne taustat olivat kuitenkin muuttumassa Xenille hyvin nopeasti tutummiksi, sillä takahuoneesta marssi ulos kaksi sen sisällä aiemmin neuvotellutta metsästäjää, jotka eivät näyttäneet sen tyytyväisemmiltä, kuin aiemminkaan. Saluunan ovia muistuttavat liukuovet päästivät tummanpuhuvan kaksikon poistumaan. Raivoa nielevä Mexxi laahusti takahuoneesta vain vähän tämän jälkeen. Nainen skannasi katseellaan baarin sisällön. Kaksi vahkia pistivät toaa yllättäen silmään (tosin eivät pahimmin, hetki hetkeltä humaltuneemman aristokraatin viedessä koko tanssilattian väen huomion). Eivätkä välttämättä vain siksi, että Xen ei lakannut tuijottamasta häntä.

    Iltaansa kyllästynyt toa päätti laittaa uuden vaihteen päälle. Codyn hämmästykseksi ja Xenin riemastukseksi toa vetäisi ylimääräisen jakkaran kolmen keskenään juonivan le-matoranin nurkkauksesta ja asettui samaan pyöreään pöytään vahkien seuraksi. Istuuntuessaan Mexxi tarkisti klubin sisällön vielä kerran, mutta päätyi lopulta nostamaan suurikokoisen hattunsa päästään, asettaen sen jalkoihinsa. Toan pystyssä oleva etusormi kertoi Sheralle, että nyt kaivattiin Sheriffin Perinteistä.

    “Kommandoja Metru-Nuilla”, Mexxi ihmetteli ääneen, seuraten sivusilmällä, kuinka Ta-Matoran hänen vierellään kaatoi tuoppia täyteen Metru-Nuin väkevintä kaljaa, “Teidänkaltaisianne ei ole näkynyt aikoihin. Mikä tuo teidät tänne?”

    “Entäs itse?”, Cody kierteli, “Luulin, että Metru-Nuin ja Mexi-Koron välit olivat viilenemässä. Sinua minä tänne vähemmän odottaisin.”

    “Tulimme juomaan!”, Xen vastasi hilpeästi, pyöritellen tyhjää drinkkilasia käsissään. Omituista kaksikkoa puhutteleva Mexxi otti ensin pitkän hörpyn kaljastaan ennen kuin päätti, kumman vahkin heittoon tarttuisi.

    “Tarina tarinasta, hopeinen. Konsulantti Pedron asiat lienevät hieman erilaisella salaamista vaativalla tasolla, kuin teidän. Vai miten on?”

    Xen tirskahti Mexi-Koron konsulantin nimen kuullessaan. Cody kiirehti välittömästi vastaamaan.

    “Suo anteeksi, sheriffi. Neiti kenraali tässä on ottanut muutaman liikaa ja-”

    “Anteeksi kuka?”, keskeytti Mexxi, joka käänsi nyt jakamattoman huomionsa kohti seuraavaa drinkkiä viittoilevaa Xeniä, “Neiti Kenraali?”

    Tässä vaiheessa Cody ei enää edes yrittänyt jättää puhumista Xenin vastuulle, vaan päätti hoitaa esittelykierroksen itse.

    “Kenraali Xen, Musta Käsi”, Cody viittoili ja siirsi kätensä sitten kohti itseään, “ja komentaja Cody… sama firma.”

    Mexxin katse oli aidosti hämmentynyt. “Musta Käsi? No siinä on nimi, jota en ole kuullut hetkeen. Luulin, että te olitte mennyttä kalua sen metsästäjien iskun jälkeen.”

    “Niin, noh. Käytännössä olimmekin. Mutta pieni osa meistä selvisi. Vetäydyimme sen jälkeen maan alle… jotkut meistä hyvinkin konkreettisesti”, Cody selitti, päästäen yksisilmäisen katseensa vaeltelemaan Xenin suunnassa hetken.”

    Mexxi hymähti ymmärtäväisesti. “Noh, minut te varmaan jo tunnistittekin. Toa Mexxi. Suurin osa kutsuu Sheriffiksi, mutta enhän minä nyt sitä näin korkea-arvoisilta vaadi. Mexxi vain.”

    Toa kätteli molemmat vahkit läpi. Codysta tuntui äärimmäisen terapeuttiselta kätellä taas täysipäiväisesti henkilöitä, joilla oli molemmat tarttumaraajoistaan tallella.

    “Tiedä nyt siitä korkea-arvoisuudesta”, Xen hirnahteli imarreltuna, “Emme me oikeastaan edes ole armeija enää”.

    “Mikä on ihan pirun sääli, jos minulta kysytään”, Mexxi tuhahti, ottaen samalla pitkän kulauksen juomastaan, “Teistä olisi kovasti apua nyt, kun tilanne on taas kiristymässä.”

    Päähän nousseesta limestä huolimatta Xen tajusi, että toan puheiden takana oli jotain suurempaa, jota hän tai Cody eivät kumpikaan ymmärtäneet. Xian kaduilla viimeiset vuotensa käyttänyt komentaja joutu myös myöntämään itselleen, ettei hän aivan tajunnut, mitä Mexxi ajoi takaa.

    “Kiristymässä. Mitä tarkoitat?”

    “Te… ette taida vierailla täällä kovin usein?”, Mexxi tuumasi. Sekä Xen, että Cody pudistivat päitään. Mexi työnsi kasvojaan lähemmäksi kaksikkoa, jotta hänen ei täytyisi puhua niin kovaa.

    “Metsästäjiä. Puheita kiertää, että paljon tavanomaista suurempi joukko olisi saapunut Metru-Nuille hiljattain. Tämä ja se fakta, että toa-vakoojat ovat nähneet todisteita valtavasta asevarustelusta pitkin metsästäjien merialueita. Odina, Xia, useat pienemmät saaret mannerten välisessä merialueella. Metsästäjät ovat valmistautumassa johonkin, eikä ole salaisuus, että Varjotulla on yhä silmänsä Metru-Nuissa.

    Xen ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Cody oli melko varma siitä, että vakoojat olivat sotkeneet Klaanin saaren ja sen konfliktin osaksi metsästäjiä, mutta tieto Xian ja Odinan aktiivisuudesta kuulostivat hänenkin mielestään huolestuttavilta.

    “Ja silti neuvottelet niiden kanssa?”, Xen ihmetteli, viitaten Mexxin aiempiin, pitkähampaisiin seuralaisiin.

    Toa pudisteli päätään. “Eivät metsästäjiä. Kuuluvat johonkin erkaantuneeseen ryhmittymään. Olen yrittänyt saada asediiliä Mexi-Korolle sen jälkeen, kun Dume hylkäsi meidät. Mutta jopa nämä pirulaiset kuulostivat haluttomilta osallistua suurempiin konflikteihin. Vahkeja kyllä olisi irronnut, mutta ei aseita.”

    Codyn kasvoilta paistoi kysymys “eivätkö vahkit muka kelpaa?”. Mexxi huomasi tämän ja jatkoi nopeasti.

    “Hei, älä katso minua noin. Kyllä minä tiedän, että te olette eri asia, kuin armaan Dumen poliisivoimat. Niillä ei puolusteta mitään. Sotaan ja sortoon ne on tarkoitettu. Jos Mexi-Koro joutuu taas Metsästäjien ja Toien sodan väliin, me puolustamme omaamme itse, emmekä sieluttomin robotein.”

    Cody ymmärsi kyllä. Miehen mietteissä oli jo aivan toinen häiritsevä yksityiskohta.

    “Vahkeja? Piru vie, miten laajalle ne ovat jo levinneet, jos niitä alkaa olla ties millä ‘yksityisillä ryhmittymillä?’ ”

    “Voi kumpa saisimme kiinni sen kelta-aivon, joka ne alunperin toimitti metsästäjille”, Xen tuumasi katkerana. Cody tiesi heti, kehen nuori kenraali viittasi, muttei jatkanut aiheesta sen pidemmälle.

    Kolmikon taustalla Mahikikasvoinen DJ-Matoran vaihtoi kappaletta. Tanssilattia villiintyi uudelleen. Umpihumalaista aristokraattia raahattiin miestenhuoneen puolelle rauhoittumaan.

    “Sano älä muuta”, totesi Mexxi, joka kulautti tuoppinsa tyhjäksi, pyyhkäisten vaahtoa suultaan jälkeenpäin, “Mutta oli miten oli, minun täytyy suojella omiani. Olemme hädin tuskin toipuneet siitä kamaluudesta, mikä oli Metsästäjien viimeinen perääntyminen. Se, että Metru-Nuikin hylkää meidät viittaa vain siihen, että Dume aikoo käyttää kaikki keinot estääkseen metsästäjiä pääsemästä uudelleen hänen maaperälleen. Me jäämme vaille puolustusta. Tai pahimmassa skenaariossa Metru-Nui pommittaa koko saaremme siinä vaiheessa, kun metsästäjät saapuvat sinne. Meidän täytyy olla valmiita seisomaan yksin… oli vastassa kuka tahansa.”

    Cody ei ollut aivan varma, oliko hän enemmän huolissaan Mexi-Koron kansalaisten turvallisuudesta, vaiko siitä, että toa oli valmis ottamaan sodan uhan näin vakavasti. Kyllähän välit metsästäjien ja toien välillä olivat pysyneet viileinä pitkin vuosia, mutta vahki ei ollut vielä aivan varma, oltaisiinko todella näin lähellä avointa sotaa.

    “Entäs toa Naho? Hänellä täytyy olla jotain sananvaltaa asiaan, eikö vain? Ja hänen kanssaanhan te toteutitte koko Mexi-Koron suunnitelman. Pelastitte käytännössä Coliseumin sillä.”

    Mexxi pudisteli päätään surumielisenä, sormet jälleen pystyssä. Seuraava tuopillinen oli jo tulossa. “Se pirun operaatio. Olisi pitänyt jättää tekemättä. Ilman sitä metsästäjät eivät olisi tajunneet niin nopeasti saaren strategista arvoa.”

    Xen oli tuijottanut Codya jo hetken merkitsevästi. Komentaja huomasi tämän, vastaten kysyvällä katsellaan. Xen mutristi suutaan. Cody päätteli sen tarkoittavan “miksi ei?”. Hopeinen mies osasi jo käytännössä arvata, mitä Xenin päässä liikkui. Hän säikähti hieman itseäänkin, ajatellessaan, ettei se välttämättä ollut edes huono idea.

    Codyn pohtiva katse oli ainoa vastaus, mitä Xen tarvitsi. “No mutta… mehän voisimme toimittaa teille aseita.”

    Mexxi viittoi hätäisesti Xeniä puhumaan hiljempaa. Vahki irvisti, jonka jälkeen sekä hän, että Cody työnsivät kasvonsa keskelle pöytää, Mexxin tavoin.

    “Tai siis… eihän meillä muutakaan ole. Sotajäännöksiä kaapit ja komerot täynnä. Minä halusin luoda uuden Käden… paremman Käden. Mutta jos tilanne on todella noin paha… niin meidänkin tulisi laittaa kortemme kekoon. Suojella viattomia. Sitähän kenraali Nurukan alunperin meiltä halusi. Ja tällä hetkellä hänen sanansa painaa minun päässäni enemmän, kuin kenenkään muun sotareliikkimme.”

    Cody kohautti olkiaan. Hän ei ottanut kantaa tyhjästä ilmestyneen perustajajäsenen moraaleihin, mutta pointti oli silti vahva. Mexxi näytti miltei vaivaantuneelta. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä vastauksiin enää kahden hammasveikon hylättyä hänen diilinsä.

    “Minä en ole pakottamassa teitä mihinkään”, Mexxi koki tarpeelliseksi muistuttaa, “Mutta jos olette varmoja, Mexi-Koro ottaa apunne ilomielin vastaan. Se tosin luultavasti tarkoittaa, että teidän on parempi pitää matalaa profiilia niin kauan, kun viivytte Metru-Nuilla.”

    Cody nyökkäsi. Xen kohotti jo lasiaan.

    “Se tuskin muodostuu ongelmaksi. Joku voisi melkein väittää, että erikoistumme asioiden salailuun”, vahki totesi, “Uusille ystäville”, Xen kohotti.

    “Ja Mustalle Kädelle”, kohotti Mexxi. Kummatkaan naisista eivät olleet tarpeeksi selviä tajuamaan, mistä heidän uudet täytetyt lasinsa olivat ilmestyneet. Cody vilkuili ympärilleen etsien tyhjää lasia, jolla liittyä kaksikon kilistelyyn. Sellaista mystisesti löytämättä komentaja päätti iskeä nyrkkinsä vahkin ja toan laseja vasten. Pöytä oli välittömästi täynnä lasinsirpaleita ja sekoittuneita alkoholijuomia. Xen meinasi tukehtua nauruun, Mexxi virnisteli kohti baaritiskiä.

    “Shera! Me taidamme tarvita vielä yhdet!”


    Tuntia myöhemmin kolmikon keskustelut olivat rönsyilleet jo kymmenen muun aiheen lävitse. Xen oli jo ehtinyt avautua kenraaliuden vastuusta aiheessa jo kokeneelle Mexxille, kun toa itse oli saanut purkaa kaiken vihansa siitä, kuinka Metru-Nuin roskalehdet levittivät valheita hänen “intiimeistä suhteistaan” eräiden Ta-Metrulaisten toien kanssa. Cody lähinnä kuunteli. Hän päätti olla vaivaamatta kumpaakaan huolilla siitä, kuinka hänen aseensa jäi kerran jumiin Xialaisen tehtaan jätteenkäsittelyalueella ja kuinka se Codyn itsensä mielestä oli “ihan peevelin pelottavaa, koska eivät hänen aseensa jää koskaan jumiin”.

    Jossakin vaiheessa iltaa Xen ja Mexxi olivat siirtyneet tanssilattian puolelle, jossa merkillinen parivaljakko pyöri vinhasti, pakottaen lattian matoranvoittoisen väkijoukon siirtymään hiljalleen kohti tanssialueen reunoja.

    Cody hyvästeli huutaen musiikin yli energisen tanssin pauloihin ajautuneen kaksikon. Xen ei edes reagoinut. Mexxi vakuutti, että he kyllä pärjäisivät. Toan vinha pyöritys miltei heitti Xenin vauhdilla baaritiskiin, mutta ketterä vahki pysyi pystyssä, sormiaan pureskelevan Sheran seuratessa kahden parhaan asiakkaansa kieppumista.

    Sillä aikaa Cody jo nuuhki Zamor-kaistan raikasta, joskin hieman alkoholinkatkuista ilmaa. Hän ei halunnut sitä myöntää, mutta hänkin alkoi olla pikkuhiljaa väsynyt. Komentajan suunnitelmissa oli torkut ja ehkä pieni juttutuokio Nurukanin kanssa. Vanhalla kenraalilla oli varmasti jännittäviä sotakertomuksia… olettaen, että vanhuksen päähän palailevat muistot olivat jo siinä pisteessä.

    Ja niin, päivän tapahtumat huomioon ottaen verrattaen positiivisin mielin, otti Cody suunnakseen kadunkulman taakse parkkeeratun Le-matoranilta vuokratun putkiajoneuvon ja jätti taakseen meluisan klubin, jossa toa ja vahki pitäisivät omaisuutensa puolesta pelkäävän baarimikon jännityksessä vielä miltei aamuun asti.