Karzahnin rannikko
Jättiläismäinen rapu-rahi, jota myöhemmin kutsuttaisiin matoranien hirviötä tarkoittavalla termillä Manas liikkui ympäri Hopeisen meren pohjaa. Sen tehtävä oli vartioida mestarinsa saarta ja raportoida tunkeilijoista. Kaiken lisäksi tällä biomekaanisella ravulla oli todella kova nälkä ja se halusi tuoretta saalista. Viimeiset ruuat olivat olleet vain merenpohjassa lyllertäviä biomekaanisia merimakkaroita ja muita lonkero-otuksia, joista ei pahemmin ollut vatsantäytteeksi.
Rapu liikkui telaketjuillaan sulavasti veden alla. Sen liikkumistapa olisi voinut olla joidenkin mielestä huvittava, mutta sitten katsojan huomio olisikin jo kiinnittynyt valtaviin saksiin ja torahampaisiin sekä demonisiin, punaisiin valosilmiin. Ja sitten olisikin jo menoa palasina olennon ruuansulatuksessa.
Meri myrskysi kuten tavallista, mutta pinnalta kajasti valoa. Valoa, jota rapu ei ollut nähnyt moniin vuosiin kunnolla. Jotain oli tekeillä. Se alkoi nousta pintaan, kohti valonlähdettä.
Umbra loi taivaalle pienehkön valopallon, joka jäi leijumaan paatin yläpuolelle. Merivettä oli tullut myrskyssä sisälle veneeseen ja toat äyskäröivät vettä pois minkä kerkisivät.
”Tämä uppoaa pian jos emme saa kaikkea vettä pois!” Nurukan huusi, mutta huuto hautautui aaltojen alle. Myrsky raivosi kun aallot paiskoivat paattia kohti taivaanrannassa häämöttävää mustanpuhuvaa paholaista, Karzahnin saarta. Heillä ei matkansa seuraavana etappina ollut mikään muu kuin itse Karzahni, pahamaineinen maakaistale, jossa sijaitsi suuri mustanpuhuva linnoitus ja jonne lähetettiin rikkoutuneet matoranit korjattavaksi. Saaren taivaisiin yltävä Musta Torni näkyi pilvimassojen ja myrskynkin lävitse. Sieltä käsin saaren hallitsija hallitsi saartaan ja sen lähialueita pelolla ja tyrannialla.
Deleva koetti tihrustaa laivan yli myrskyävään mereen. Hänestä tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa, jotain todella pahaa. Hän näki laivan alla suuren varjon jostain.
”Teidän olisi varmaan viisasta katsoa laivan alle, sillä siellä on jotain!” hän huusi ja viittelöi Umbran luokseen. Valopää saisi valaista asiaa voimillaan.
”Tulen tulen”, oli valon toan vastaus kun tämä melkein ryömi vettä kauhovan laivan läpi. Hengityslaitteesta oli taas hyötyä, kun vettä lensi koko ajan hänen päällensä ja aallot heittelivät laivaa puolelta toiselle.
Hän meni katsomaan Delevan osoittamaan kohtaan, muttei huomannut mitään, vaikka hänen luomansa valon olisi pitänyt valaista tarpeeksi meren pohjaan. ”Ettet vain nähnyt jotain omiasi?” toa tokaisi Delevalle.
”Älä nyt jaksa. Tällaisella hetkellä kun olemme Karzahnin ovilla. Siellä meni jokin, mutta se jokin taitaa olla poissa”, toa kertoi tuohtuneena. Sitten he kuulivat ryminää. Ja näkivätkin jotain. Laivan pohjasta läpi työntyi valtaisa keltainen saksi. Se työntyi sellaisella voimalla että rikkoi prototeräsvahvisteet ja tuhosi ikimännyistä tehdyt lankut. Saksi työntyi nopeasti takaisin veden syvyyksiin, mutta laiva oli jo kokenut tarpeeksi. Vellovassa meressä se alkoi vajota.
”Meidän on uitava maihin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki veteen nyt!” Umbra huusi ja näytti mallia. Haarniska päivittyi paria nappia painamalla ja haarniska loi propellit toan jalkoihin. Vesihaarniska oli kohta täydessä valmiudessaan. Valitettavasti Nurukanilla ei vastaavaa haarniskaa ollut ja ilman haarniskaa hän oli vaarassa joutua merivirtojen viemäksi.
Nurukan räpiköi pinnalla ja koetti kutsua maan elementaalivoimillaan meren pohjasta pilareita, joiden avulla kävellä lähes vetten päällä. Elementaalivoimiin keskittyminen oli herpaannuttanut hänet tarkkailemasta ympäristöään ja hän ei huomannut takaansa tullutta isoa saksea, joka paiskasi hänet kaaressa ilmaan vedestä jolloin hän putosi läiskähtäen taas veteen. Saksen omistaja halusi lisää ja vain leikki saaliillaan.
”Mikä piru tuo on?” Umbra ihmetteli kun meni pimeyksiin kiitävän saksiniekan perään. Ne eivät uskaltaneet haastaa toaa ihan noin vain vaan tekivät iskuja syvänteistä ja pimeistä merenpohjan kolkista. Umbra valaisi meren pohjaa voimillaan kun oli tarpeeksi syvällä ja huomasi kauhukseen että merenpohja ihan kuhisi hirviömäisiä rapuja. ”Manas! Manas!” oli Umbran reaktio ja hänen hengityslaitteidensa ilmakuplat tekivät pintaan kuplia joista tarkkasilmäinen kuplakieltä osaava olisi voinut lukea nämä aivoitukset. Tilanne oli pahempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Nähtyään valoa telaketjuilla varustetut keltamustat ja oranssivalkoiset ravut olivat tulleet uteliaiksi ja halusivat kokeilla tulokasta.
Umbra ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin uida pintaan ja rantaan. Nurukan oli pinnassa ehtinyt jo luoda pilareiden varassa olevan keinotekoisen saaren merenpohjan sedimenttikerrostumista ja hutera rakennelma voisi jopa kannatella kolmikkoa.
”Se ei ole saari…” U mutisi kun nousi roottoreillaan vauhtia ottaen merestä. Deleva oli jo Nurukanin kanssa pikkuisella saarentapaisella. Kaksikko tarkkaili merta ja näki heidän kulkuvälineensä kappaleita ajautuneen ympäri hopeista merta, sen verran kuin he ehtivät meren kulkua seurata.
”Tuolla meressä on laumoittain niitä manaseja, joita näimme”, Umbra puuskutti ja koetti tasata hengitystään. Tilanne oli laukaissut adrenaliinin virtauksen hänen kehossaan. ”Meidän pitää taistella tiemme Karzahnille”, hän sanoi tovereilleen, kun meri alkoi kuplia heidän ympärillään ja saari vavahdella.
”Eikö meidän kannattaisi pysytellä poissa merestä ja Nurukanin luoda uutta maa-ainesta tähän keinotekoisen saaremme ja Karzahnin välille?” kysäisi Deleva kun ensimmäiset sakset alkoivat työntyä meren kuohuista. Niitä seurasivat aavemaiset, oranssina hohtavat keilapallon kokoiset silmäparit joita alkoi olla pian ihan liikaa kolmikkoa varten.
Nurukan teki työtä käskettyään ja loi maamassasta tietä jota pitkin kulkea synkälle linnoitukselle, helvetin porteille. Maan toa oli taitava
elementaalivoimiensa käyttäjä ja hänen kämmenensä hohtivat vihreää valoa samalla kun uutta maa-ainesta syntyi. Hänen perässään Umbra ja Deleva kulkivat sitä mukaa kun uutta maata tuli heille astuttavakseen.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FCX9zZrMz_8&w=45&h=30]
Hirviöravut alkoivat hyppiä merestä ja iskeä nyrkkiin laitetuilla saksillaan ilmalennon aikana toia. Delevan kilpi oli käyttökelpoinen telaketjuhirviöiden torjumisessa. Umbra joutui vain väistelemään rapujen loikkia ja iskuja, sillä hän sai nopeasti huomata ettei exo-kanuuna ollut tarpeeksi järeä ase manaseja vastaan.
Kapellimestarin elkein Nurukan lennätteli ilmaan maapilareita ja maa-ainesta, jotka osuivat ilmassa lenteleviin tappajarapuihin. Manasit olivat villiintyneet vainutessaan saaliin ja nyt ne tekivät kaikkensa toain tuhoamiseksi.
”Klikiti klik klik klik”, kuului terävänä ukkosmyrskyssä. Salamoikin, mutta rapujen saksien klikitys kuului aavemaisena. Kolmikko ei kestäisi kauaa näitä olentoja vastaan. Oli pakko päästä maihin.
Tahdonvoima ja keskittyminen olivat Nurukanilla koetuksella kun hän laittoi vanhat, mutta niin julmetun hiotut taitonsa koetukselle ja keskittyi vain maapilareiden luomiseen. Deleva ja Umbra yrittivät kiinnittää rapujen huomion pois maan toasta, jonka musta siluetti sulautui aavemaisesti tummaan taivaaseen, näkyen vain silloin kun salama iski vasamiaan tai plasman ja valon toat käyttivät voimiaan, valaistakseen taivaat.
Päättäväinen ilme kakamallaan ja loiste vihreissä silmissään monien sotien veteraani jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oli aika päästä matkan toiselle etapille Karzahnille, pahuuden ja vääryyden tyyssijaan josta legendat kertoivat vain kauhutarinoita. Nurukan tunsi kyllä pelkoa sydämessään paikkaa kohtaan, mutta luotti ystäviinsä ja he kyllä selviytyisivät hengissä.
Mustasta hiekasta koostuva hiekkaranta, jota koristivat piikkimäiset kivimuodostelmat ja valkeat suolapilarit siinsi heidän edessään. Toat näkivät väläyksiä tästä karmivasta ja silti niin kiehtovasta rannasta, salamoiden ja Umbran valojen valaistessa heidän epätodellisen tuntuista matkaansa paossa hirviörapuja.
Toat loikkasivat rannalle, jolloin hiekka alkoi kirkua demonista skriääk-ääntään ja kaikki perkelöityi.
http://www.youtuberepeater.com/watch?v=k3VtzMxmPs0&feature=player_embedded (laita tämä taustalle oikean tunnelman saamiseksi)
Pakokauhu alkoi vallata heidän sydänvalojensa ytimet joissa heidän sielunsa yhtyivät voimaa uhkuviin biomekaanisiin ruumiisiin. Pelon luoma adrenaliini ja jännityksen luoma varovaisuus pitivät heidät hereillä.
”Eikö tämä kirkuna lopu ikinä!” Umbra huusi kun jokaisella heidän ottamallaan askeleella kuoleman musta hiekka huusi korvia särkevästi. Nurukanilta putosi kyynel kun hän tunsi maaston vääryyden ja helvetillisyyden. Tämä ei ollut sitä mitä maa halusi olla. Jotain oli todella, todella väärin.
”Meidän on jatkettava, vaikka tämä murentaakin sielujamme kappaleiksi!” vanha maan toa huusi ja aktivoi sen jälkeen Kakamansa. Naamion voima veisi häntä kauas vaarojen luota. Umbra ja Deleva seurasivat häntä omilla tavoillaan, Deleva aktivoimalla kakamansa voimat ja Umbra muuntautumalla osittain valoksi. Tässä oli kyllä omat riskinsä, mutta kun demoniset merihirviöt halusivat tehdä hänestä kalanruokaa, oli otettava pienemmän riskin eli räjähtämisen vaara.
Toat onnistuivat karistamaan takaa-ajajiaan vuorille, joilla he näkivät putouksia joissa virtasi hiekka ja tulivuoria joiden yllä paistoi tulta, joka poltti kuin jää. Jää puolestaan poltti heidän jalkapohjiaan kun he talsivat vuorta ylös paikkaan josta he näkisivät paremmin linnoituksen ja sen mustan tornin jossa saaren hullu hallitsija asui. Karzahnin torni kohosi taivaisiin ja oli vääristynyt versio Metru Nuin coliseumista, josta Turagat hallitsivat kaupunkia. Täällä tornista hallittiin kaikkea mikä saarella eli ja oli.
”Meidän on päästävä tuonne linnoitukseen jotenkin, koska se on ainut keino päästä Metru Nuille. Saaren hallitsija tuskin antaa meidän mennä vapaaehtoisesti joten Deleva pääsee taas vaihteeksi murtamaan sormia kuulusteluissa”.
”Hienoa, U. Tämä alkaa jo muistuttaa niitä vanhoja hyviä aikoja kun räjäyttelimme jättiläismäisiä aivoja jotka ohjasivat kokonaisia tukikohtia. Se oli hienoa aikaa se.”
Umbra nyökkäsi ja katsoi ystäviään. He olivat tulleet vapaaehtoisesti tähän helvetin esikartanoon ja vaarantaneet omat metalliset nahkansa yhteisen päämäärän takia. Tämä oli tiimityöskentelyä parhaimmillaan ja tällaista hän halusi myös kokea Bioklaanissa. Kun täältä päästäisiin, Umbra pitäisi huolen että näistä kahdesta tehtäisiin kunnia klaanilaisia.
Vuoren laelta avautui valitettava näky toain eteen. Pieniä huonovointisia matoraneja näkyi työn teossa tekemässä asioita heidän mestarinsa tarpeisiin. Mustat savukiehkurat tupruttivat ilmaan paljon pienhiukkasia sisältävää savua ja muita myrkkyjä ja jatkuva pauke ja ryske, joka kuului matoralaisten taonnasta kantautui ympäriinsä, kirkuvan maaperän ja muiden paholaismaisten äänten täyttäessä ilman. Tämä ei ollut huviretki Eteläisen mantereen viinitarhoille, tämä oli Karzahni, vääryyden tyyssija ja muinaisen kauhun koti!