Klaanon

Avainsana: Matoro

  • Viime nimeämispäivä

    Osa 1

    Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

    Bio-Klaani
    Viime nimeämispäivä

    Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

    Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

    Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

    Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

    ”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

    ”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

    ”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

    ”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

    Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

    Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
    ”Hmm?”
    ”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

    Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

    Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

    Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

    Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

    Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

    Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

    Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

    Kuukausia myöhemmin

    Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

    Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

    Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

    Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

    Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

    Yhä myöhemmin

    Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

    Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
    En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

    Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

    Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

    Osa 2

    Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

    Bio-Klaani
    Viime nimeämispäivä

    Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

    Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

    Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

    Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.

    ”Mutta, kamut, hei, pliis…”

    Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

    En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

    ”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

    Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

    ”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

    ”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

    ”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

    Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

    Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

    …kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

    ”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

    Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

    ”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

    Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
    Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

    ”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

    Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

    Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

    ”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

    Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.

    Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

    Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

    Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

    Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

    Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
    Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.

    Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

    ”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

    ”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
    Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
    ”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
    ”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
    ”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

    …kling! Kulkunen helkkäili.

    Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
    ”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
    Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
    ”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

    ”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

    Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

    Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

    Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
    ”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

    Snowie osoitti nenäänsä.

    ”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio’”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
    Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

    Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
    Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

    ”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

    Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

    Kuukausia myöhemmin

    Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

    Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

    Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

    Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

    Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

    Yhä myöhemmin

    Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

    Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

    ”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

    Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

    Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

    Osa 3

    Entäs nyt?

    Porkkanalaatikko löytyi!

    Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

    Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

    Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

    Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

    Kuukausia myöhemmin

    Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

    Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

    Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
    Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

    Kepe käänsi kylkeään.

    Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

    Yhä myöhemmin

    Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

    Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
    Ämkoo… tappoi Harkelin.

    Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

    Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.

    Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

    …vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

    Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
    Turta olo, hän ajatteli.

    Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

    Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
    Miksi jaksaa?

    Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
    Turta ja väsynyt…

    Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.

    ”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
    ”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
    ”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
    ”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
    ”Uuh…”

    Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
    Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

    Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
    Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

    Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

    Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

    Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.

    ”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
    ”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
    Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
    ”Terve terve.”
    ”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
    ”No… hei.”
    ”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
    Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
    ”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
    ”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
    Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
    ”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
    ”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
    Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
    ”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
    Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

    Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

    Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
    ”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
    ”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
    Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
    Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

    Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

    Minuutti ennen sarastusta

    ”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

    Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

    ”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

    Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

    ”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

    Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

    ”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

    Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

    ”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

    Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

    Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.

  • Palapeli tehty muistoista

    Bio-Klaani

    Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.

    Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.

    ”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.

    “Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”

    :(

    Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.

    “Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.

    Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
    ”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”

    “Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”

    ”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.

    “Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”

    ”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
    Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.

    :(

    “Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
    ”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
    Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
    Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.

    :(

    ”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.

    ”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”

    ”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”

    “Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
    ”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
    “Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”

    Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
    “Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
    ”Mitä te puhuitte?”
    “Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
    ”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”

    “Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”

    “Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”

    “En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”

    ”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.

    “En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”

    :(

    Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
    ”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
    “Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”

    Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.

    … mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?

    ”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.

    “Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
    ”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.

    :(

    Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.

    ”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”

    ”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”

    ”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
    Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
    Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
    Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
    Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?

    “En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.

    ”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”

    “Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”

    Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.

    Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
    Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.

    Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.

    ”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
    “Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
    “Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.

    ”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
    “Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”

    Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.

    Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
    ”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.

    Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.

    Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.

    ”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
    “Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
    “Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”

    ”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.

    :(

    ”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”

    Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
    ”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.

    “Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
    Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
    ”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
    “Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.

    ”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.

    Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
    Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.

    Pimeämpi paikka

    Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
    Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
    “Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…

  • Nimdan lapset

    Bio-Klaani

    ”Tule sisään”, Matoro tervehti hiljaa. ”Mitä silmällesi on tapahtunut?”
    ”Seikkailuja”, oviaukkoon ilmestynyt Kepe vastasi. ”… entä sinun naamiollesi?”

    Matoro harkitsi hetken vastaavansa vain ’seikkailuja’, mutta se ei tuntunut oikealta. Se tuntui siltä, mitä hän olisi vastannut, kun oli vielä ollut hilpeä seikkailija.
    ”Nimda”, Mustalumi vastasi.

    ”Siinäpä juurikin syy, jonka vuoksi luoksesi tulin. Luulen, että meillä on keskusteltavaa aiheesta, mikäli tutkimuksesi ovat johtaneet yhtään samaan suuntaan kuin omani.”

    ”En tiedä, haluanko olla enää osallisena Nimda-tutkimuksissa”, Matoro vastasi ja istui työpöytänsä ääreen. ”Istu toki.”
    Kepe veti tuolin alleen.
    ”Minä, veliseni, pohdin joka päivä aivan samaa. Sinäkin olet nähnyt, mitä sirut tekevät. Mutta meidän on silti jatkettava.”

    Kepe etsi hetken sanoja joilla jatkaa.

    ”Minun täytyy tietää. Mitä sait Deltasta selville? Missä se on nyt? Ja mitä…. se teki?”
    ”Minulla oli lyhyen aikaa hallussani yhteensä kolme sirua”, Matoro mietti, mikä olisi tiedemiehen kannalta kiinnostavinta. ”En ole aivan varma, miten kuvailla mitään siitä, mutta athistit sanovat sitä vapaudeksi. Se ei ollut kovin kestävää. Tarina tiivistettynä, kuvittelin voivani estää sen Metru Nuin katastrofin, epäonnistuin ja tajusin, miten sokeaksi sirut olivat tehneet minut. Oikeastaan ne… ne kai sekoittivat pääni täysin. Tiesin, että minun olisi pakko luopua niistä.”

    ”Minä puolestani etsin Zeetaa tältä saarelta. En ole vieläkään varma, löysinkö sitä koskaan, vai löysikö se vain minut. Mutta minunkin todellisuudentajuni sumeni sen läheisyydessä. Tai näin olen sitä alkanut ajatella. Mutta jossain takaraivossani kalvaa ajatus, josko se todellakin muutti itse todellisuutta. Jolloin kaikki, mitä Nimda näytti, ei ollutkaan vain illuusiota.”

    ”Se ei ole illuusiota”, Matoro vastasi ja ojensi kämmenensä toa-kollegansa eteen. Siihen oli palanut tasakylkisen kolmion muotoinen arpi.
    ”Sain tämän, kun ensimmäisen kerran ’käytin’ Nimdaa. Kuulin makuta Abzumon saaneen identtisen kappaleen.”
    Toa sipaisi viiltoa huulensa yli.
    ”Tämä tuli Nimdan todellisuuteen loihtimasta miekasta. Ne sirut pystyvät muuttamaan todellisuutta.”

    Kepe mietti hetken. ”Näin uskot itse. Mutta voisiko olla mahdollista, että sait nuo jostain muualta? Ja nyt vain uskot, että Nimda aiheutti ne?”

    Matoro ei osannut vastata mitään heti.
    Hän ei ollut missään vaiheessa harkinnutkaan sitä vaihtoehtoa.
    ”Oraakkeli, se athistimunkki, puhui kolmioarvista ’Nimdan merkkinä’”, Mustalumi perusteli.

    ”Kenties juuri siksi arven muoto saa sinut uskomaan vielä vahvemmin siihen, että se on peräisin Nimdasta.”

    ”M-mutta- minä- Tarkoitan, olin aivan varma, että-”
    Hän hiljeni.
    Hänen arpensa olisivat voineet tulla taisteluista. XMS Angoncen ilmaan sinkoamista sirpaleista. Pudotuksesta Ko-Metrun hankeen.
    ”Mutta- mutta-”

    ”Mutta ymmärrän kyllä uskosi. Mato. Muistatko Verstaan? Varastoni? Sitä… sitä ei koskaan ollutkaan.”

    ”… mitä tarkoitat?”

    ”Siitä on nyt jo pari viikkoa, mutta en ole vieläkään saanut selitettyä sitä itselleni. Se on ylitsepääsemätön este sille, etten voi itsekään uskoa kaiken, mitä Nimda teki, olleen vain pääni sisällä. Minä ja Snowie laskeuduimme työpajani perältä alkavien varastojen ja portaikkojen läpi alas, etsimään Zeetaa, sillä saimme Nui-Korolaisista kirjoituksista selville Verstaan olleen täällä jo ennen Klaania. Ja että siitä oli tullut Zeetan piilopaikka.

    Luulimme löytäneemme sirun, mutta sitten kaikki romahti. Emme löytäneet Zeetaa. Emme vastauksia kysymyksiimme, vain pohjattomasti uusia kysymyksiä. Eikä Verstaan ovea sen yön jälkeen enää ollut olemassa.

    Me molemmat muistimme Verstaan. Moni klaanilainen tiesi siitä myös. Mutta nyt kaikki jäljet siitä ovat lakanneet olemasta. Tuolloin kaikelta, mihin uskoin, meni pohja.”

    Matoro oli näyttänyt hyvin mietteliäältä koko tarinan ajan. Mitä enemmän hän vertasi sitä omiin kokemuksiinsa, sitä pelottavammalta Nimda tuntui.
    ”Tiedätkö, tuo muistuttaa aika paljon minun kokemaani. Kuvittelin pitkään, että naamiotani asutti jonkinlainen makuta – tiedän, jälkikäteen katsottuna melko typerää. Olin oikeastaan aivan varma siitä. Kuulin sen äänen kuiskivan minulle. Yleensä se rohkaisi minua tekemään asioita siruilla.
    Sitten kävi ilmi, ettei sitä ollut olemassa, ja että kyseessä oli Nimda-pohjainen skitsofrenia. Aika masentava lause.”

    Kepe nyökkäsi. ”Olen koettanut koostaa päässäni jonkinlaista teoriaa siitä, miten Nimda toimii. Kanohi Nimda – tiesitkö muuten, että se on Kanohi…” – Matoro nyökkäsi Kepen suureksi hämmennykseksi – ”…oli joskus kauan sitten luotu johonkin tarkoitukseen – mutta mihin, sitä voimme vain arvuutella. Sitä tuskin tietää kuin sen luoja itse, oli se sitten kuka hyvänsä, suuri henki tai kuolevainen. Jos Zeeronin athismin pitkää oppimäärää on uskominen, muinainen ritari löi sen rikki, kuuteen tuntemaamme osaan, sillä voimanahneudessaan kaikki tahtoivat sen itselleen. Jos yksittäisten sirujenkin voima on näin valtava, en tohdi edes kuvitella, mitä se tekee, jos sirut saatetaan jälleen yhteen.

    Mielen naamio. Jo se, että se kantaa noin tärkeää titteliä kertoo jotain sen voimista. Kuten me olemme saaneet kantapään kautta tuta, se kykenee vaikuttamaan kaikkien sen sirujen lähellä olevien mieliin aivan… mielivaltaisilla tavoilla. Se kykenee luomaan esineitä ja paikkoja. Henkilöitä ja muistoja. Ja niistä mistään ei voi olla varma, ovatko ne todella olemassa, sillä sirujen voima on niin absoluuttinen. Me voimme juuri nytkin olla sirun luomassa unessa, emmekä voisi ikinä tietää siitä, ennen kuin heräämme.

    Emmekä me voi siis varmasti tietää, mikä sirujen todellinen muoto on. Nimda, tai sen takana oleva voima, on voinut saada meidät näkemään sen sellaisena kuin me sen näemme. Ja miksi sirut tekevät sen, mitä ne tekevät kantajilleen? Säteilevätkö ne vain luonnostaan jotain, mikä tekee alitajunnan syvimpien kolkkien asukeista todellisia? Vai manipuloiko niitä joku, joka voi päättää kaikesta, mitä me tiedämme ja uskomme? Saako se, joka saattaa sirut yhteen, tämän voiman?”

    ”Minusta tärkein kysymys on se, mitä me oikeastaan tällä tiedolla teemme. Ja ennen kaikkea, mitä me teemme niillä kirotuilla siruilla.”

    ”Olettaen, että me edes todella voimme tehdä niille mitään. Olettaen, että meillä ylipäätään on niistä minkäänlaista varmaa tietoa. En tiedä”, Kepe myönsi. ”Tawa on ehkä oikeassa tahtoessaan tuhota sirut. Mutta en tiedä, onko se edes mahdollista. Me olemme molemmat nähneet Nimdan tiedostavan oman olemassaolonsa. Vaikka selviäisimme Allianssista, voi Nimda itse ehkä estää sen. Ehkä parempi olisi haudata kukin kymmenen kilometrin syvyyteen Viisisakaraisen tähden joka nurkkaan. Vaikka sekin olisi ehkä vain väliaikaisratkaisu…”

    ”… mutta eihän viisi sakaraa riitä kuudelle sirulle”, Matoro huomautti.

    ”Et keskity nyt olennaiseen. Vaikka en normaalisti profetioista perustakaan, voi Nimdan legendassa olla vinha perä. Ehkä sirut tekevät kaikkensa päästäkseen jonain päivänä taas yhteen. Emmekä me ehkä voi estää sitä. Saati voi tietää, kuuluuko meidän. Kenties on vain hyvä, että niin tapahtuu, vaikkemme voi tietää sitä.”

    ”Niin. Minusta tuntuu siltä, että meidän ei pitäisi puuttua Nimdan vaiheisiin liikaa. Jos olen sirujen historiasta jotain oppinut, kaikille, jotka tarttuvat niihin, käy huonosti. Kukaan ei voi saada niillä aikaan mitään pitkällä tähtäimellä kannattavaa.”

    ”Ehdotatko, että meidän täytyy vain estää Allianssia saamasta niitä ja muutoin… vain antaa niiden olla?”

    ”No, jos teoriani pitää paikkaansa, Allianssi tuhoaisi itsensä, jos saisi sirut. Kuten vaikka Makuta Abzumo tällä hetkellä.”
    Matoro todella toivoi, että asia oli niin, ja jatkoi: ”Minusta meidän kannattaisi vain pysyä erossa siruista.”

  • Kisuutta tähtitaivaan alla

    Bio-Klaani
    Menneisyydessä

    Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.

    Ravintola oli vasta kaupunkiin avatun hienostohotellin tornissa. Näköala öiseen Klaanin kaupunkiin oli melko kaunis, ja paikka oli muutenkin sangen viihtyisä. Se oli selkeästi suunniteltu romanttiseksi deittipaikaksi.
    Kissabio sen oli valinnut, ei Matoro.

    ”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”

    ”Mennään vain”, Matoro vastasi edelleen epävarmana koko jutusta. ”Siellä on aika kaunis ilta.”

    Kissabio – kuuluen ilmeisesti paikan vakioasiakkaisiin, mikä ei yllättänyt Matoroa – ryntäsi sisään keskustelemaan henkilökunnan kanssa. Jään toa seurasi ja yritti pohtia hyvää avausta illalliskeskustelulle. ”Miksi sinä oikeastaan olet epäselvä pinkki kissa?” oli ensimmäinen hänen mieleensä tullut kysymys, mutta se liikkui samoilla epäkohteliaisuuden rajoilla kuin äskeinenkin.

    Feliini sai neuvottelunsa neuvoteltua ja viittoi Matoroa ylös portaita. Alakerros, täynnä kliseistäkin kliseisempiä kynttilävalaistuksia, vaaleankeltaisia pöytäliinoja ja niin edelleen, jäi taakse. Katolla oli ainakin huomattavasti vähemmän tungosta, huomasi toa ensimmäiseksi. Samanlaista sisustustematiikkaa, mutta suurin tunnelmaero oli pilvettömässä tähtitaivaassa.

    Ilma oli tosiaan hyvä.

    ”Tänne!” huusi kissa ja viittoi kohti pöytää, jonka ääressä oli yksi tuoli. Matoro hämmentyi ennen kuin huomasi, että epämääräinen laatikko pöydän toisella puolella olikin pahvilaatikko, johon Kissabio kävi istumaan.
    Ahaa.

    Tarjoilija ilmestyi lähes välittömästi parin luo. Kaikilla annoksilla oli tosi siirappiset ja melko hyödyttömät nimet, kuten ”kohtalokkaan illan kau-fileet” tai ”siirappileivokset tähtitaivaan alla.”
    Matoro tilasi jotakin melko tavallisen kuuloista. Hänen hurmaava kumppaninsa sen sijaan tilasi listan ohi eilisen kalajäänteitä.


    Kun tarjoilija oli poistunut, laskeutui hiljaisuus, jota oli mahdollista kuvata kiusalliseksikin. Kissabio vaikutti samaan aikaan äärimmäisen jännittyneeltä ja rentoutuneelta; harvinainen yhdistelmä. Matoro ei ollut ihan varma, mitä mieltä hänen kuuluisi olla mistään asioista. Yleisesti.

    ”Taidat käydä täällä aika usein?” Matoro päätti murtaa jään.
    Kissa hihitti hermostuneesti takaisin. ”Täältä saa h-hyviä… parisuhdejuoruja.”

    Matoro yhdisti lauseen Klaanilehdessä vähän väliä ilmestyviin sarjakuviin, joissa erinäiset klaanilaiset suutelivat toisiaan, mutta oli kuitenkin aika varma, ettei yksikään niistä pareista oikeasti käynyt tässä ravintolassa.
    Ainakaan toistensa seuralaisina.
    Varsinkaan Guardian ja Umbra.

    ”Piirrät oikeastaan aika hyvin”, Toa muisti lukeneensa toisinaan Kissabion romanttisia sarjakuvia. Mutta lähinnä silloin, kun Klaanilehdessä ei ollut oikeasti mitään muuta sisältöä kuin Sugan juoruja ja Killjoyn tosi, tosi huonoja arvosteluja.
    Joo, vain silloin.

    ”Mitä itse harrastat?” kysyi Kissabio nopeasti. Kumpikaan ei halunnut lähteä samoamaan niitä pimeitä polkuja, joille kissan sarjakuvista keskusteleminen olisi väistämättä johtanut.
    Tänä iltana ei väiteltä Guardianin ja Umbran romanttisesta yhteensopivuudesta.
    Ei tänä iltana.

    Eikä todennäköisesti minään muunakaan iltana. Matoro tunsi Umbran liian hyvin, että keskustelu olisi ollut mitään muuta kuin kiusallista.

    ”Sinähän se toimittaja olet”, mies vastasi rennommin. ”Mitä olet selvittänyt minusta?”

    Seurasi tauko, jonka jään toa tulkitsi siten, että Kissabio pohti, kuinka paljon uskalsi paljastaa tietävänsä Matorosta.

    ”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
    Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.

    ”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
    Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.

    Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.

    Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
    Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.

    ”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”

    ”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”

    Kissabio oli hetken hiljaa. ”Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”

    ”No miltä tuntuu olla täällä nyt?”

    Kissabio punastui, vaikkakaan sitä ei ollut helppoa erottaa pimeässä valaistuksessa ja kirkkaan magentan värisiltä kasvoilta. ”Ihan… hyvältä, heh.”
    Paitsi tietty jos partnerilla oli sekä infrapuna- että yökiikari kasvoillaan.

    Siinä vaiheessa tarjoilija toi heidän ruokansa, jos Kissabiolle tuotua kulhoa täynnä jotain, joka oli saattanut edellisessä elämässään olla kalaa, saattoi edes siksi laskea.
    Matoron ateriaan sisältyi sydämen muotoisia kalapaloja ja tosi, tosi värikästä salaattia.

    Monet kaupungin valoista olivat sammuneet viilenevän illan edetessä, ja tähtitaivas näkyi jatkuvasti kirkkaampana.

    ”No, mitä sinulla on tapana tehdä, jos ei lasketa toimittajan hommaasi?” Mustalumi kysyi.
    ”Istua laatikoissa!” Kissabio sanoi. ”Ja piirrellä! Ja nukkua. Toisinaan nukkua laatikoissa, harvemmin piirrellä laatikoissa. Pidätkö sinä laatikoista, Matoro?”
    Neito kysyi sen silmät hohtaen ja täysin viattomasti, kuin olettaen, että tietysti kaikki rakastivat laatikoita.

    ”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.

    ”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”

    ”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”

    Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”

    Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
    Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.

    Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
    Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
    Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
    Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.

    Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.

    ”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
    Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.

    ”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
    ”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.

    Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.

    Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.

    Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.

    Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?

    Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.

  • Heporintin arvoitus

    Kahvio
    Ennen sotaa

    Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.

    Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
    Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
    Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
    Sen sellaista.
    Tavallisia ajatuksia.

    Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.

    Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.

    Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.

    Taguna ei aikaillut. ”Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”

    ”Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. ”Mukaanko olisit halunnut?”
    ”Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”

    ”Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. ”Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”

    Aiemmin
    Pimeä huone

    ”Ei vieläkään Valaistusnaattia?”

    ”Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. ”Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”

    Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.

    ”Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. ”Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”

    ”Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.

    ”Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.

    ”Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. ”Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”

    Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…

    … eräänlaisen hevosen?

    ”Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. ”Ei ihme, että oli alennuksessa.”

    ”Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. ”Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”

    ”… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.

    ”No–”
    ”Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.

    Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.

    ”Minun kotisaarellani oli niitä.”

    ”Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
    ”Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
    ”Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.

    ”Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. ”Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”

    ”Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.

    Hepotinrin arvoitus

    Bio-Klaani

    Vielä aiemmin

    ”Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
    ”Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. ”Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
    Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.

    ”Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. ”Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
    ”En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”

    ”Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. ”Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
    ”Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”

    ”Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. ”Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
    ”No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”

    ”Hienoa”, vastasi tulen toa. ”Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
    ”Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.

    Pimeä huone

    ”Noniin”, sanoi Kapura. ”Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”

    Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?

    ”Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
    ”Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, ”mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”

    ”Hyvä on”, myöntyi Xela. ”Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”

    ”Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. ”Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”

    ”Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
    ”Ai niin.”

    Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
    Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.

    ”Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”

    ”Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: ”Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”

    Kahvio

    ”Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. ”Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”

    ”Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. ”Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”

    ”Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”

    ”Ei”, sanoi Kapura, ”vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”

    Siihen Taguna ei vastannut mitään.
    Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.

    Pimeä huone

    Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.

    Meri

    Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.

    Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…

    … paikalla oli jo alus!

    ”Voi ei”, Matoro tokaisi nähdessään purjelaivan epilepsiakohtauksia laukaisevan lipun. ”Se on Bro-Korolainen!”

    ”Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. ”Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”

    ”Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. ”Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”

    Pimeä huone

    ”Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.

    Kahvio

    ”Hetkinen”, sanoi Taguna. ”Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”

    ”Niin”, sanoi Kapura.
    Siihen Taguna ei sanonut mitään.

    ”Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. ”Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”

    Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.

    ”Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. ”Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”

    ”Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. ”Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”

    Pimeä huone

    ”Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. ”Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”

    Heporintin ranta


    Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen ”heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.

    Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.

    ”Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”

    ”Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. ”Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
    Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.

    He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.

    ”Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. ”Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”

    ”Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.

    ”Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.

    ”Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
    ”Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
    ”Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”

    Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
    Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.

    Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.

    Pimeä huone

    ”Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. ”Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”

    ”Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. ”Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”

    ”Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. ”Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – ”ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”

    ”Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.

    Kahvio

    ”Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.

    ”… ahaa?”

    ”Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”

    ”Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.

    ”… niin?”
    ”… unohda.”

    Toinen sessio
    Pimeä huone

    Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.

    ”Terve, Lipes”, sanoi Kapura. ”Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”

    ”Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. ”Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”

    ”Hyvä on”, huokaisi Kapura. ”Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!”

    ”Mikä se edes on?” Xela protestoi.
    ”Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”

    Heporintti

    Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.

    ”On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. ”Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”

    ”Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.

    Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.

    Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.

    ”Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.

    He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.

    Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.

    He saapuivat risteykseen.

    Pimeä huone

    Xela huokaisi äänekkäästi.

    ”Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. ”Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”

    ”Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. ”Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”

    ”Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”

    Kahvio

    ”En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. ”Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”

    ”Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. ”Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”

    Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. ”No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”

    ”Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.

    Pimeä huone

    ”Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. ”Menemme oikealle.”

    ”Hyvä valinta!” sanoi Kapura. ”Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”

    Heporintti

    ”Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?

    ”Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. ”Kokeilepas naamiotasi.”

    Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
    ”Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. ”Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
    Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. ”Seuraa minua.”

    Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.

    Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.

    Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.

    Pimeä huone

    ”… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.

    ”Hevosella on teleportaatiovoimat.”

    Heporintti

    He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.

    Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.

    ”Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. ”Kuulitko tuon?”

    ”Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”

    ”… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.

    Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.

    ”… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. ”Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”

    ”En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
    ”Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
    ”Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”

    ”Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, ”vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”

    Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.

    Pimeä huone

    ”Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. ”Hevosen on aika näyttäytyä.”

    Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.

    ”Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.

    ”Hyvä on”, vastasi pelimestari. ”Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”

    ”Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. ”Tuota me emme kyllä voita.”

    ”Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.

    ”Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. ”Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”

    Xela ja Randa katsoivat toisiaan. ”Hyvä on. Paetaan.”

    Heporintti

    Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
    Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.

    Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.

    Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.

    Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
    ”Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”

    Pimeä huone

    ”Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. ”Alapas ropettamaan!”

    ”Hetkinen”, sanoi Xela. ”Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”

    Kahvio

    ”En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. ”Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”

    Kapurakin kohautti olkiaan. ”Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”

    Pimeä huone

    ”Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. ”Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”

    ”Hienoa!” iloitsi Kapura. ”Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”

    Heporintti

    ”Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta ”kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
    Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.

    Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.

    ”Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.

    ”Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. ”Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”

    ”Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.

    Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. ”Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”

    Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: ”Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”

    Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. ”Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”

    ”Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. ”Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”

    ”Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. ”Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”

    ”Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.

    ”Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. ”Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”

    Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: ”Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”

    ”Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
    ”Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.

    Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. ”Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”

    Toat katsoivat parhaaksi totella.
    ”Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
    ”Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.

    Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.

    ”Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. ”Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”

    Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.

    ”Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”

    Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.

    ”Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”

    Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.

    ”Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!”

    Pimeä huone

    Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.

    ”Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. ”Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”

    ”No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. ”Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”

    ”… kyllä pyysin?” huomautti Xela.

    Kapura teki vähättelevän käsieleen ”Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”

    Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
    ”Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.

    Tämä tietää sotaa.

    Heporintti

    Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.

    ”Mutta…” Kapura mutisi, ”… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”

    Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.

    Pimeä huone

    ”… oikeasti?” Kapura mutisi.

    ”Joo?” Xela sanoi. ”Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”

    ”Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. ”Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”

    Kahvio

    ”… ööh?” kyseenalaisti Taguna. ”Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”

    ”No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. ”Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”

    Pimeä huone

    ”Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.

    ”Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. ”Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”

    ”Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, ”tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”

    ”Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. ”Minun kotisaarellani–”

    ”Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. ”Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”

    ”Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”

    ”Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.

    ”Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. ”Samaa ainettahan se kaikki on.”

    ”Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. ”Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”

    Heporintti

    ”Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.

    ”Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”

    ”Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.

    ”Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”

    ”Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. ”Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”

    Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.

    ”Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.

    He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.

    Pimeä huone

    ”Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. ”Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”

    ”Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.

    ”Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”

    ”Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
    ”En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
    ”No enää emme–”

    Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
    Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.

    ”Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.

    Heporintti

    Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.

    Mutta joukkion etummainen…
    Joukkion etummainen…

    Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.

    Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.

    ”Yo”, sanoi toa. ”Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”

    Pimeä huone

    ”No niin”, sanoi Xela. ”No niin.”

    ”Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. ”Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”

    Xela nauroi. ”Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”

    Kapuran ilme synkistyi hetkellisesti.
    ”Kuinka niin?”

    ”Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. ”Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”

    ”Hienosti selitetty”, kehui Kapura. ”Missä menin pieleen?”

    ”Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. ”Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”

    Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.

    ”Joten”, jatkoi Xela, ”entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”

    ”Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.

    ”Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. ”No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”

    Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
    Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.

    ”No”, sanoi Kapura lopulta, ”jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”

    Heporintti

    Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.

    Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
    Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.

    Ja pian takaa saapuisivat muut.

    Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –

    Pimeä huone

    ”Mitkä?” kysyi Xela.

    ”Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. ”Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”

    ”Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.

    Kapura hymyili ovelasti.
    ”Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”

    Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.

    ”Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”

    ”Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. ”Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”

    Heporintti

    Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
    He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.

    ”Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.

    ”Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. ”Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”

    Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.

    ”Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”

    Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…

    … tai pikemminkin laukkasi.

    Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.

    Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
    Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.

    Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.

    Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.

    Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.

    Ja taivaisiin se katosikin.

    Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.

    ”Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
    ”Ulkokautta”, Matoro vahvisti.

    ”Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
    ”Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.

    Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.

    Pimeä huone

    Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.

    ”No”, kysyi Kapura omahyväisesti, ”oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”

    ”Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.

    Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.

    ”Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. ”Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”

    Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.

    Onnistunut kampanja.

    Kahvio

    ”Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.

    ”Niin”, sanoi Kapura. ”Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”

    ”Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. ”Työt… työt alkavat.”
    Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.

    ”Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”

    ”Joo”, sanoi Kapura. ”Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”

    Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.

  • Deltan pitkä varjo

    Bio-Klaani
    Vähän aikaa sitten

    Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.

    Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.

    “MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.

    “MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”

    ”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
    ”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”

    Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.

    “Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”

    Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.

    “Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”

    Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
    ”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”

    “Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”

    ”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”

    Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.

    “Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”

    ”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”

    Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”

    Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.

    “Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”

    Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
    ”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”

    “Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”

    Mustalumi vain huokaisi.
    ”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”

    “Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”

    Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.

    “Ja olen sitten muuten tosissani.”

    ”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.”
    Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.

    “Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.

    “Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”

    ”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”

    “Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.

    “Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”

    ”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”

    “Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”

    Toa pysähtyi.
    ”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”

    “Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”

    Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.

    “He eivät voi auttaa.”

    ”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.

    Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.

    Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
    Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.

    Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.

    Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
    Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
    Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
    Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.

    Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
    Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
    Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.

    Aivan kuin Delta oli sanonutkin.

  • Kysymykset, kaipuu ja kaiku

    Bio-Klaani, kahvio

    Snowie istui nojatuolissa vailla seuraa ja katseli ikkunasta ulos. Satoi kaatamalla, ja taisi ukkostaakin. Silti kadut olivat täynnä väkeä. Minnekäs muuallekaan olisivat menneet, kun piti vahtia poroja ja muuta?

    Eivät viihdy kahviossa, näemmä, lumimies tuumaili. Hän harmitteli evakkojen puolesta, kun pihalla oli niin märkää. Myös vähän itsensä puolesta, koska hän joutui istuskelemaan aivan yksin. Levolla ja rauhalla oli paikkansa, mutta viime aikoina Snowie olisi mieluusti hukuttanut mietteensä muiden meluun. Oma seura vähän ahdisti.

    Valkea klaanilainen kääntyi poispäin akkunasta ja katseli ympärilleen. Todellako kahviossa oli näin vähän asiakkaita? Muutama Snowielle täysin tuntematon klaanilainen (Niitäkin oli!) sekä pari pohjoisen asukkia. Ja sitten… hetkonen, Matoro!

    Snowien suu kääntyi hymyyn. Hän ei ollut jutellut itse Bio-Klaanin yliseikkailijalle pitkään aikaan, vaikka olikin suunnitellut yhteisiä illanistujaisia aina siitä lähtien, kun oli kuullut Matoron ja Kapuran palanneen. Kuulumisia kerrottavaksi ja tarinoita vaihdettavaksi!

    Snowien suu kääntyi vähemmän hymyyn, kun syy suunnitelmien lykkääntymiseen palasi hänen mieleensä. Lumiukko oli nähnyt Matoron viimeksi Umbran hautajaisissa.
    Voi Umbra… Snowie yritti käsitellä ystävän menoa mielessään. Mitä sinulle kävi?

    Ja silti, samanaikaisesti… lumiukko häpesi ajatellessaan, että Umbran poisnukkuminen haittasi häntä itsekkäämmistäkin syistä. Nyt Same vastasi moderaattoreista. Ja Snowieta pelotti. Oli kuin hänen ystävänsä lipuisivat loitommas, ilman että lumiukko osasi tehdä mitään.

    Ehkä Matorokaan ei kaipaa juttuseuraa…

    Lumiukko katseli, kun jään toa hörppi kaakaota ja luki jotain. Matoro näytti poissaolevalta. Jotenkin… tyhjältä?

    Katseessa oli jotain samaa kuin Kepellä.

    Snowie kääntyi takaisin ikkunan puoleen ja toivoi, ettei Matoro nähnyt häntä. Lumiukko ei ollutkaan juttutuulella. Ei sittenkään.

    Eikä hän sitä paitsi ollut kahvioon juttelemaan tullutkaan. Snowie suoritti tärkeää tehtävää. Harmi vain, että aina avulias Sulfrey oli kuulemma vielä Päättisillä, Pär-Nuita evakuoimassa. Eikä hän ollut saanut yhteyttä muihin Harkelin mainitsemiin johtolankoihin Nui-Koron kultista. Snowie yritti miettiä, miten pääsisi salaperäisen ryhmittymän jäljille. Joku katedraalin työntekijä varmaan auttaisi oikeaan suuntaan, mutta mistä hän edes löytäisi heitä…

    Mysteerin ratkominen oli ollut kivempaa Kepen kanssa. Snowie kaipasi jotakuta, jolle pompotella ideoitaan. Miksi kaiken oli pitänyt mennä niin vaikeaksi?

    Lumiukko tunsi Kepen. Hän tiesi, että Profeetan valtakunta oli ollut kova paikka tiedemiehelle. Kun verho vedettiin syrjään ja alaston totuus paljastui, niin kertoiko se liikaa kaverusten välisistä eroista? Oliko todella niin, että heidän näkemyksensä, uskomuksensa ja maailmansa olivat liian erilaiset?

    Kepe, Kepetsie, vanha kunnon Spinny… lumiukko puheli päässään. Minä opin hymyilemään niin paljon nopeammin kaiken sen jälkeen. Vieraannutinko minä sinut? Syytätkö sinä minua siitä, vai oletko kenties kateellinen?

    Snowie katseli kuvajaistaan sateenpieksemästä ikkunasta. Valkea heijastus istui vain ja tuijotti takaisin.

    …vai pelkäätkö sinä minua?

    Bio-Klaani, Admin-torni

    Hyrr, Kepeä kylmäsi. Ei sillä, että käytävässä olisi erityisen kylmä oikeasti ollut. Oli kuitenkin hiirenhiljaista, ja aivan lievästi vetoisaa. Henkilökuntaa ei näkynyt, vaikka työaika ei ollut virallisesti vielä päättynyt.

    Kattovalot räpsyivät hieman. Nurkan takana oli auki unohdettu ikkuna, johon iskiessään tuuli valitti. Ulkona pilvenevä taivas. Ei kummituksia.

    Kepe ohitti vielä muutaman oven käytävän varrella, ja saapui portaikkoon, joka johti ylös kohti Tawan toimistoa. Sen puisilla kaiteilla ei levännyt henkiolentojen kämmeniä.

    Aavejahti ei ollut asia, johon Kepe olisi maailman nykyisessä tolassa uskonut päätyvänsä. Mutta toisaalta kaikki oli muutenkin viime aikoina ollut niin kummallista ja unenomaista, ettei se tuntunut lainkaan niin tyhmältä puuhalta kuin mitä se olisi joskus ollut. Kuolleiden henget, mitä ne olisivat muka nähneet elävien säikyttelyssä?

    Kepe alkoi kavuta portaita ylös. Kerroksia ylöspäin oli vielä aika monta. Portaat kääntyivät ikkunan luokse päästyään satakahdeksankymmentä astetta, seuraavan suoran päässä uudestaan, ja toistivat tätä kaavaa ylös asti.

    Kolmannen kerroksen kohdalla Kepe kuuli jonkun tulevan kovalla kiireellä portaita alas. Oliko se varjoja säikkynyt sihteeri vaiko kenties Tawa itse? Askelten töminä kuului suoraan hänen yläpuoleltaan.

    Puolen kierroksen kuluttua Kepe odotti näkevänsä jonkun.

    Ei. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jyske haipui olemattomiin.

    Kepe nielaisi. Vanha puuportaikko kai saattoi elää sen verran, että se päästi hassuja napautuksia aina silloin tällöin, eikös? Varsinkin tällaisella säällä?

    Eeeh. Eehehehei, jotain rajaa nyt. Ei tämäkin voi mennä nyt näin oudoksi. Kepe oli saanut yliluonnollisesta jo tarpeekseen. Kyllikseen vaikka koko eliniäksi.

    Mitä Nui-Korolaiset oikein olivat tehneet? Kuuluiko kultin perinteisiin tosiaan tuonpuoleisen asukkien takaisinmanaaminen? Miten moinen saattoi kenenkään mielestä olla hyvä idea?

    Kepe kaivoi laukustaan astraalisensorin, joka ei edes ollut hänen tyhmimpiä keksintöjään. Se ei siis oikeasti ektoplasma-arvoja mitannut, vaan puhtaasti ilmanpaineen paikallista vaihtelua, sähkömagneettisia ilmiöitä ja radioaktiivista säteilyä. Sen olisi pitänyt havaita kaikki, mitä paljas silmä ei nähnyt. Mutta se ei inahtanutkaan.

    Eikun hetki, inahti. Kepen selkäpiitä kiipesi vertauskuvallisesti jokin.

    Signaali tuli käytävältä hänen edessään ja loittoni koko ajan. Hän lähti juoksujalkaa sen perään, miltei kompastuen pian portaiden päättymisen jälkeen ilmestyneeseen matonreunaan. Signaali heikkeni vauhdilla, Kepen oli vaikea pysyä sen perässä. Se kääntyi nurkan taakse, sitten toisen, kuin tietoisesti häneltä paeten.

    Sen tie tyssäsi käytävän päähän. Jos se oli kummitus, se tosiaan livahti seinän läpi.

    Kepe hellitti hölkkään ja sitten pysähtyi. Seinällä roikkunut ryijy liehahti vähän, kummituksen toimesta vaiko hänen itsensä aiheuttaman ilmavirran?

    Sitten kaikki pysähtyi.

    Jos Kepe olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt käytävän päässä leijuvan silmäparin, joka tuijotti häntä.

    Tumps, tumps, tumps. Snowien valkeat jalat tamppasivat Bio-Klaanin linnakkeen sinisiä mattoja, kun lumimies hölkötteli halki käytäväin.

    Olen kyllä taas tavan toope, hän tuumi kääntyessään kierreportaisiin. Alas vei lumimiehen tie. Tämän olisi pitänyt olla selvää alun alkaenkin!

    Vasta hetki sitten alakuloissaan istuksinut lumiukkeli oli nyt innostuksen vallassa. Hän oli istunut kahviossa vielä pienen tovin ja arponut mielessään, josko hänen olisi pitänyt mennä puhumaan Matorolle. Eikä hän ollut lopulta edes mennyt, mutta vaihtoehtoisten keskustelunavausten pohdinta oli osoittautunut tosi hedelmälliseksi – ihan vahingossa!

    Lumimies oli miettinyt, kuinka perillä Matoro mahtoikaan olla Bio-Klaanin sisäpoliittisesta tilanteesta: vanhana seikkailijanahan jään toa ei juuri kotomuurien sisällä pysynyt. Snowie oli miettinyt evakkohässäkkää ja osuuttaan siinä, ja sitä, miten Bio-Klaani, erityisesti Laivasto, sekä pohjoisemmat asukit olivat huiputtaneet torakoita oikein olan takaa. Ja sitten Snowie oli miettinyt omaa osuuttaan suuressa evakko-operaatiossa, ja… niin. Olihan se ilmiselvää.

    Nui-Koron paha entinen pormestari, Turaga Tahae, oli pitänyt päämajaansa kaupungin katedraalissa. Olkoonkin, että se oli myös Suurkylän maallinen kaupungintalo. Mutta katedraali oli vähän karminut Snowieta alusta asti, eikä taatusti ollut Mata Nuin kunniaksi rakennettu. Sitä paitsi olihan pahan pormestarin korruption verkko kuristanut koko kaupunkia, joten varmasti kulttiinkin oli joku yhteys.

    Ja siksipä Snowie nyt kiiruhtikin yhä alemmas, kohti linnakkeen tyrmiä. Koska sinne entinen pormestari oltiin taatusti heitetty – Snowie oli henkilökohtaisesti taluttanut Tahaen selliosaston ovelle asti.

    Kepen laite oli pitänyt ääntä tähän asti, mutta nyt se hiljeni.

    Hän odotti hetken.

    Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut.

    Oliko hän kuvitellut tämänkin?

    …

    Oli aivan hiljaista.

    Hän päätti kurkistaa vielä lähimpiin huoneisiin. Suurimman osan niistä ovet olivat kuitenkin lukossa, eikä hän ollut muistanut kysyä Tawalta avaimia. Yksi ei-lukossa olevista oli siivouskomero. Toinen taas… sauna, suihkuja ja vessa? Ai tämmöinenkin tässä siivessä oli.

    Kepe astui sisään päällelyömiensä loisteputkien valaistessa kelmeästi hivenen kosteaa tilaa. Yksi hanoista vuosi pikkuhiljaa tippoja maahan rytmikkäästi.

    Vaalea kaakelilattia tuntui hieman liukkaalta. Kepe päätti tarkistaa tilan kaikki nurkat. Huoneen yksi osa nimittäin sijoittui juurikin sen seinän taakse, jonka läpi signaali oli hulahtanut.

    Yksi suihku, tyhjä.

    Toinen suihku, tyhjä.

    Kolmas suihku, tyhjä.

    Suihkuja oli vielä kaksi. Viimeisen peitti suihkuverho.

    Kepe nielaisi. Verhon takaa kuului hiljaista veden valuntaa.
    Hän lähestyi sitä varovaisin askelin.

    ”Öö, onko täällä joku?”

    Ei vastausta. Todennäköisesti verhon takana oli tyhjää.

    Sen läpi ei myöskään näkynyt liikettä. Hän riuhtaisi sen sivuun, ja näki vain vuotavan hanan.

    Jos Kepe olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt käytävän päässä yksinäisen jalkaparin, joiden omistaja vaikutti tuijottavan häntä.

    Ei täällä tosiaankaan ollut ketään. Eihän?

    Kepe vilkaisi sensoriaan. Kylmä väre kulki taas hänen selkäänsä, kun hän näki neulan liikahtavan ja osoittavan taakseen.

    Mutta siellä ei ollut ketään.

    Ja siellähän se turaga istuksikin. Aivan kuten Snowie oli aprikoinutkin.

    Nui-Koron paha entinen pormestari, turaga Tahae, tuijotti lumimiestä kaltereiden takaa. Ilme ta-turagan Rurulla oli hapan – olihan Snowie sentään osasyyllinen siihen, että veroja kiertänyt pormestari istui nyt sellissä.

    Mutta siihen nähden turaga oli yllättävän yhteistyöhaluinen.
    ”Kyllä, tiedän Nui-Koron kultin. Ja voin neuvoa sinut heidän jäljilleen.”

    Valkea porkkananenämies kurtisti kulmiaan. Epäilyttävää toimintaa.

    Tahae huomasi keskustelukumppaninsa ilmeen. ”Minulla on muitakin vihollisia kuin sinä!” kriminaali sylkäisi. ”Ja jos voin käyttää sinua heidän kaatamisekseen… no, ajatus ilahduttaa minua.”

    Ennen kuin Snowie ehti kysyä, mitä ex-pormestarilla oli kulttia vastaan, Tahae jatkoi ”Vaikutin Nui-Korossa kauan, ja asuin sitäkin kauemmin. Mutta pormestarin paikalle ei pääse tekemättä paria vihollista.”
    ”Hmm, okei, kuullostaa ihan pätevältä. Mutta en silti luota sinuun, konna ja roisto!”
    ”Näytänkö minä siltä, että minä välitän? Tunnen heidän rituaalejaan… Mutta juuri siksi en ennä paljastamaan niitä sinulle. Heillä on nimittäin kokous juuri käynnissä. Mutta se päättyy pian.”

    Tunnelma tiivistyi, ja tuntui kuin koko selliosasto olisi hiljentynyt kuuntelemaan.

    ”Tiedän kultin kokoontuvan ihan tässä likellä.”

    Samalla kun vanki supatti reittiä lumiukolle, vanginvartija katseli kaksikkoa etäältä. Tulen toa oli päästänyt Snowien sisään nopealla aikataululla, koska luotti tähän. Poikkeuksellisesti Snowie ei ollut kuitenkaan jäänyt vaihtamaan kuulumisia, vaan vaikutti kiireiseltä. Tulenhenki oli itsekin poissaolevalla tuulella… hän valmistautui tärkeään tehtävään.

    Vanki vetäytyi loitommas kaltereista. ”Noilla ohjeilla löydät heidät”, Tahae lausui. ”Mutta pidä kiirettä!”
    ”Kiitti Paha Pormestari!

    Valkoinen klaanilainen käännähti kannoillaan ja lampsi pois selliosastolta.

    Ainakaan Tahaella ei ole sen synkempiä yhteyksiä kulttiin, Snowie aprikoi. Hän ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Ehkä salaperäinen hengenliike oli vähemmän laajalle levinnyt kuin hän oli pelännyt.

    Mutta se saattoi myös tarkoittaa, että kultti oli yksinkertaisesti eri sarjan vastustaja kuin pormestari itse.

    Kepe mietti päänsä puhki, mitä singaalit mahtoivat tarkoittaa. Niissä ei ollut järkeä – ei sellaista järkeä, jonka hän olisi tuntenut.

    Tiedemies huomasi mutisevansa numeroita ääneen. Auttoi keskittymään… tai ehkä hän oli vain tottunut puhumaan ajatuksiaan ääneen. Valvojalle, tai ehkä Iggylle. Mutta useimmiten Snowielle.

    ”Singaalit… mitä te tarkoitatte?” Kepe mutisi.

    Vastaus jäi kuitenkin pimentoon.

    Käytävä oli pimeä, eikä Snowie enää hahmottanut, missä hän oli. Hän oli seurannut Tahen ohjeita tänne asti. Lumimies ei muistanut käyneensä tässä osassa linnaketta koskaan. Ovi täällä kuitenkin oli, aivan kuten Tahae oli luvannut. Mössömies hiippaili lähemmäs.

    Uksi oli raollaan. Sisältä hehkui liekin loiste.

    Olikohan tämä sittenkään niin hyvä idea…

    Lumimies muisti kuitenkin, että Nui-Koron entinen pormestari oli kehottanut kiirehtimään. Tämä oli hänen tilaisuutensa. Hän livahtaisi ovelle ja kurkistaisi sisään. Tietoahan hän oli keräämässä, ei tekemässä pidätyksiä.

    Oven takaa kuului kuorolaulua. Uhkaava musiikki voimistui, kun kunniakaartilainen lähestyi kohdettaan.

    Snowie asteli hiipivin askelin pahaenteisen oven luo, ja asetti silmänsä ovenraukkoon.

    Hän näki kaavutetun selän. Hän näki varjoja seinillä, ja jonkinlaisen kuvion lattiassa. Kultistit istuivat piirissä, valonlähteen ympärillä. Kuorolaulusta Snowie ei ymmärtänyt sanaakaan.

    Lumimies tarvitsi lisää tietoa. Ja hänellä oli idea.

    Varoen, aivan ääneti, Snowie tarttui mahaansa. Hän kauhaisi osan itsestään irti ja laski lattialle. Toinen kauhaisu, kolmas. Valkea hahmo taputteli reisiään kapeammiksi.

    Pian valkea luikku ujuttautui ovesta sisään, kultistien huomion ollessa piiriä kiertävässä maljassa. Snowie huomasi suorakulmaisen pylvään vasemmallaan, ja siirtyi sen varjoon, täysin huomaamatta.

    Melkein huomaamatta.

    Yksi kultisteista käänsi päänsä Snowieta kohti.

    Yksi lukema oli vielä hetki sitten näyttänyt olevan mahdollinen palapelin puuttuva palanen. Mutta edes admintornin huipun katon ja ylimmän kerroksen välisestä, lasivillalla ja pahvilaatikoilla täytetyssä improvisoidussa varastotilassa ei astraalisensorin ektoplasmamittari enää värähtänyt. Havainnot olivat heikentyneet lähes olemattomiin, ja silloin kun niitä näkyi, ne olivat epäsäännöllisiä ja Kepe jopa oli valmis laittamaan ne laitteensa virhemarginaalin piikkiin.

    Matkatessaan takaisin portaita alas kohti tornin juurta kohtasi hän ensimmäisen elävän olennon, jonka hän oli tornissa nähnyt. Kepe oli miettinyt jo jonkinnäköisen aaveimurin rakentamista, mutta tuli tulokseen, ettei se a) olisi ollut varmaan kovin käytännöllinen, b) ollut asia jonka hän olisi todellisuudessa osannut rakentaa – asia jonka hän vain harvoin myönsi ja c) ollut asia jota kukaan täysijärkinen olisi rakentanut. Ei sillä, että hänen viimeaikaisten seikkailuidensa aikana ja jälkeen mikään olisi tuntunut täysijärkiseltä.

    Ennen kuin Kepe edes havahtui ajatuksistaan huomaamaan vastaantulijaa, oli tämä jo ohittanut hänet. Eikä Kepe huomannut tätä sen jälkeenkään. Jokin todella laiha ja luiseva (kirjaimellisesti, sillä tämän luita eivät peittäneet niin pehmytkudokset kuin panssaritkaan) oli tallustellut hänen ohitseen, katsettaankaan kääntämättä. Sen silmämunat vain tuijottivat kaihoisasti eteenpäin. Se saapui ikkunan luo, ja katseli pihamaalle. Kenties se ei koskaan pääsisi täältä pois. Pian sen luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Jäljelle jäi vain surullinen sähköinen rätinä portaikon mattoon. Eikä tuo eläväinen vieläkään päässyt tähän maailmaan.

    Pian Kepe poistui adminsiivestä, lähinnä hämmentyneenä löydöksistään – tai lähinnä löydösten puutteestaan.

    Jotain perää hän kuitenkin arveli Tawan kertomuksessa olevan. Olikohan Snowie saanut jo jotain irti Nui-Koron kultisteista? Mikäköhän oli heidän näkemyksensä asiasta.

    Kultistin huppu laskeutui.

    ”Snowie? Mitä sinä täällä teet?”

    https://www.youtube.com/watch?v=WBIIRuaYShE

    Sulfreyn suuret, vihreät silmät tuijottivat lumimiestä hämillään. Mustaan kaapuun pukeutunut suurkyläläinen näytti yhtä yllättyneeltä kuin lumiukkelikin.

    Muutkin kaapuhahmot keskeyttivät kuorolaulunsa ja vetivät huput päästään. Moni kaapujen alta paljastunut matoralainen näytti etäisesti tutulta. Snowie tunnisti näöltä… nui-korolaisen leipurin? Suurkylän raputaksikuskin?

    Koko joukko tuiki tavallisia Nui-Koron asukkeja toljotti Snowieta, Nui-Koron kunniakaartilaista.
    ”Tuota noin…” Snowie aloitti. ”Morjens?”

    Hiljaisuus oli kiusallinen. Lumiukko yritti pukea ajatuksiaan sanoiksi.
    ”Te… olette Nui-Koron kultti?”
    ”No miltä näyttää?” Sulfrey vastasi. ”Miksi sinä… keskeytit?”
    ”Koska, ööh, eikun…”

    Yksi kaapu-matoralainen käveli huoneen ovelle ja napsautti katkaisimesta valot päälle. Lumimies räpytteli silmiään ja katseli ympärilleen. Lattian keskellä oli mustalla hiekalla piirretty kuvio, ja yhden matoranin edessä oli kulho täynnä punaista nestettä. Huoneen nurkassa oli viljasäkki, ja sen takana… mehupullo?
    ”Onko tuo marjamehua?” Snowie ei estänyt itseään kysymästä.
    ”Öh, no joo”, Sulfrey vastasi, yhä hämmentyneenä. ”Niinhän siinä lukee. Eletään tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa. Monet marjat ovat jo kypsiä, ja niitä kasvaa lähimetsissä runsaasti.”
    ”Aaa, okei”, valkea mössöklaanilainen hyväksyi logiikan. Hän jatkoi ympäristönsä tarkkailua.

    Seinällä luki Bio-Klaanin kerhohuone.

    Sulfrey huomasi Snowien tuijottavan ilmeen.
    ”Tein vakiovarauksen”, keltainen matoralainen selvensi tilannetta.

    Lumiukko nyökytteli, tooosi hitaasti. Marjamehua, kerhohuoneita. Nui-Koron Siniviittojen ystävällinen mutta ujo virkailija Sulfrey.

    Kulteista kuumottavin.

    ”Ööh, Sulfrey hei, kuulin että sinun piti olla Päättisillä?” Snowie muisti.
    ”Jep. Palasin vasta tänään. Sain työni siellä tehtyä.”
    ”Okei, käy järkeen…”

    Kultin tilan, tai siis kerhohuoneen, täytti taas hiljaisuus. Mutta, kuten Snowie-pitoiset hiljaisuudet yleensäkin, se jäi aika lyhyeksi.
    ”Mutta miksi?” lumimies sai lopulta sanotuksi. ”Teikäläiset kuulemma saavat kummia aikaiseksi! Admin-tornissa kummittelee, ja-”
    ”Anteeksi mitä?” Sulfreyltä pääsi.
    ”Niin, siis, kun… katsokaas…”

    Lumiukko rapsutteli päätään.
    ”…teillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, vai mitä?” hän lopulta lausui.
    ”No ei tietenkään! Mitä sinä oikein luulit? Että me olemme joku paha ja taikavoimainen organisaatio, joka varjoista käsin tuo pahuuden maailmaan?”
    ”No… en minä nyt varsinaisesti…”
    ”Snowie…” Sulfrey aloitti hitaasti, ja katsoi klaanilaisystäväänsä silmiin. ”Vanhojen, yhteisöllisten tapojen vaaliminen on erityisen tärkeää vaikoina aikoina. Perinteet tuovat turvallisuuden tunnetta ja sitovat meitä yhteen. Vaikka tapamme saattavat näyttää hassuilta, ne silti määrittelevät meidät. Monilla suurkyläläisillä on nyt tosi vaikeaa… Ajattelin aktivoida seurakuntamme toimintaa, hommasin mehutkin itse.”
    ”Eli sinä siis… olet sillä lailla… kasuaalisti kultisti?”
    ”Niin?”
    ”…niin. Ja te vain… laulatte ja juotte mehua ja…?”
    ”Niin?”

    Sulfrey kallisti päätään. ”Onko kaikki hyvin?”

    ”Joo, minä… josko minä vaikka… poistuisin häiritsemästä? Teillä näytti olevan hyvä meininki kesken, yhteislaulutkin ja kaikki…”
    ”Josko sinä vaikka.”

    Lumimies poistui kerhohuoneesta, ja jätti mustakaapuisen perinneseuran juomaan marjamehujaan.

  • Kuiskauksia yöhön

    Bio-Klaani

    Matoro säpsähti hereille hiestä märkänä.
    Unohda, hän toisteli itselleen antaessaan hengityksensä tasaantua. Kellon mukaan auringonnousuun olisi vielä tunteja.

    Toa irvisti muistolleen unesta. Tietokristallien palaset eivät olleet jättäneet ainuttakaan kohtaa sen sinisen matoralaisen kehosta ehjäksi.

    Onneksi hän unohtaisi unen pian. Onneksi hän ei muistanut uniaan.

    Hän vain istui hiljaisuudessa.

    Jäätävä tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta. Se ei tuntunut enään rauhoittavalta. Hänelle tuli siitä mieleen vain Angoncen teräksinen kansi. Deika ja Ko-Metru. Enkelin kuiskaukset.

    Hän vain toivoi, ettei näkisi sitä unta enää koskaan. Se oli melkein yhtä hirveä kuin se uni Aft-Amanasta.
    Siitäkään hän ei muistanut yksityiskohtia. Riitti, että hän muisti siellä olleiden kasvot.

    Yleensä sellaiset yön tunnit Mustalumi käytti Metru Nuin virheiden läpikäymiseen. Hän oli ajatellut ne läpi uudestaan ja uudestaan. Eikä se auttanut. Lainkaan.

    Matoro oli vilkaisemassaan itseään peilistä, mutta muisti vieneensä sen pois. Hän ei ollut kestänyt katsella itseään. Rintakehää peitti pitkä arpi Marionetin terästä. Mies siveli sitä tunnustellen herkkää kudosta. Kämmenessään Arkkienkelistä muistutti haavakolmio. Viilto huulien yli teki hymyilemisen vaivalloiseksi.

    ♫ ”En halua olla pelkkä virheitteni summa~” ♫
    ♫ Muistatko, kuka sen sanoi~ ♫
    ♫ Sotilas?~ ♫

    Hän oli myös työntänyt suuren osan kirjahyllynsä sisällöstä varastokoppiin. Sotahistoriassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Myös ne naiivit sankaritarinat ja miekkailuoppaat olivat mennyttä. Ne muistuttivat häntä liikaa siitä toisesta Matorosta, jolla oli mennyt hyvin.

    ♫ Sotilas?~ ♫
    ♫ Kuuletko minua! ♫

    Ulkona oli sysipimeää ja jääkylmää, kun hän avasi parvekkeensa oven. Hän jäi nojaamaan huurteiseen kaiteeseen. Kaikkialla oli pimeää. Klaanin yöelämä oli hiljentynyt melkoisesti pommituksen jälkeen. Se oli herättänyt kaikki kylmään todellisuuteen.

    Siellä se vuori kohosi. Torakoiden sotakone vaani sen alla.

    Matoro vilkaisi alas. Pudotus kiviselle aukiolle tappaisi varmasti.

    Hän oli katunut hieman tylyyttään Oraakkelin kanssa, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää. Oikeastaan hän välitti enää hyvin harvoista asioista. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hänen lähimmät ystävänsä olivat kadonneet tai liian kiireisiä.

    Hän oli tajunnut vasta viime päivinä, miten vähän hänellä oli ollut oikeasti läheisiä ystäviä. Kaikki klaanilaiset jotka hän tunsi olivat kyllä kivoja tyyppejä, (paitsi Killjoy) mutta läheisiä?

    Hän ei ollut lopulta tuntenut parasta ystäväänsäkään kovin hyvin. Hänen olisi pitänyt olla katkera, mutta… kaikesta huolimatta Matoro toivoi vain, että olisi saanut sopia välinsä Umbran kanssa ennen loppua. Hautajaiset olivat tuoneet toisille sielunrauhan, mutta toan unia ne eivät parantaneet.

    Kapuraa hän ei kestänyt edes ajatella. Takoja todennäköisesti vihasi häntä, eikä olisi siinä edes väärässä. He vain teeskentelivät, ettei mitään olisi tapahtunut. Että he pystyisivät edelleen keskustelemaan normaalisti. Kohtaamaan toisensa.

    ♫ Olenhan minä täällä~ ♫
    ♫ Olin paras ystäväsi kun kaikki muut jättivät sinut~ ♫

    ”Lopeta!” Matoro huusi. Se kaikui hiljaisen linnakkeen holveissa.

    Kukaan ei vastannut. Ei tietenkään vastannut.

    Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
    Mihin hän oli käyttänyt päivänsä ennen? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän oli aina ajatellut tulevaisuutta. Kehittänyt itseään. Lukenut, treenannut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ehkä suunnitellut jotakin tulevaa matkaa. Kerran hän oli vetänyt huippusuosittua miekkailukurssia kaupungissa. Se oli ollut melko huono idea.
    Ennen kaikkea, hän oli tähdännyt tulevaan. Siihen, että voisi auttaa muita vieläkin paremmin. Siihen, että kokisi vieläkin enemmän. Voimakkaammin. Paremmin.

    Nykyään sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Toimettomuus tuntui ahdistavalta, mutta miksi vaivautua? Ei mikään, mitä hän enää tekisi, korjaisi virheitä. Tai toisi takaisin ystäviä. Klaanikin oli pian Allianssin jyräämä. Vuori pohjoisessa muistutti siitä jatkuvasti.

    Synkät ajatusketjut olivat hänelle uusia. Yleensä hän oli ollut se, joka oli taputtanut toista olkapäälle, ja sanonut, että kyllä se siitä, sinullahan on vaikka miten monta syytä olla onnellinen.

    Hänellä ei tainnut enää olla ketään sellaista.

    Ainakaan sillä puolen maailmaa.

    Niin, Matoron ajatukset olivat ajautuneet monen monta kertaa Xeniin. Typerää, hän tiesi. Hän näki mielessään, miten kirkkaat ja elävät vahkin silmät olivat. Sitä hennon vaaleanpunaista hehkua loisti niin monesta kohtaa hänen vartaloaan. Se heijastui hänen kuparinsävyisistä pinnoistaan, saaden ne kiiltelemään.

    Hänen olisi pitänyt sanoa viime näkemällä, että heidän ei kannata edes yrittää mitään. Etäisyys, velvollisuudet… niin monta hyvää syytä unohtaa romanttiset harhaluulot. Helpompi kummallekin. Ei turhia toiveita.
    Mutta.

    Huh, hän oli säälittävä. Huokaili kuin korviaan myöten rakastunut jonkun perään, jonka kanssa on viettänyt muutaman päivän. Vieläpä niin sekavassa mielentilassa, että hänen arvostelukykynsä oli todennäköisesti ollut hyvin kyseenalainen.

    Mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, hän ei päässyt sen yli. Hän halusi ennemmin olla Xenin luona kuin oikeastaan missään muualla. Kaikki oli menettänyt merkityksensä, ja oikeastaan ainoa uusi asia, josta hän jaksoi kiinnostua, oli kyseinen vahki.

    Hän ei edes osannut selittää sitä itselleen kovin hyvin. Xen oli kasvoiltaan siro, mutta ei varsinaisesti sellainen, mistä toa olisi luullut pitävänsä. Katsekontakti oli niin vaivaannuttavan vaikeaa. Se sai Matoron ajatukset sivupoluille ja kuvittelemaan, millaista olisi suudella sellaista suuta. Nainen todennäköisesti maistuisi metallille ja limetille. Toan kylmä hengitys huurustuisi vahkin kasvojen pintaan.

    Matoro pysäytti ajatuksensa ja tajusi, ettei ollut ajatellut koskaan kenestäkään samalla tavalla. Aina oli jotakin parempaa tehtävää. Miten surkeaa, toa naurahti itselleen. Alan ajatella rakkautta ja muuta pumpulista vasta, kun kaikki muu mielekäs tekeminen on kadonnut.

    Hän ei oikeastaan arvostanut Xenin elämänvalintojakaan. Vahki oli ajattelematon, ennalta-arvaamaton eikä tiennyt mitään alkoholin kohtuukäytöstä.
    Silti nainen pyöri hänen päässään jatkuvasti.

    Lisäksi kenraali oli Killjoyn… keinotekoinen luomus, joka sai tilanteen entistäkin kyseenalaisemmaksi.
    … ja vielä kyseenalaisempaa oli se, että Matoro tunsi vahkin niin kiehtovaksi osittain juuri sen takia. Miten jokin lähes kokonaan metallinen voi olla niin sileä ja täydellinen koskettaa? Ja kun hän painoi päänsä vahkin rintaa vasten, hän saattoi kuulla hengityksen sijaan, miten sielut tämän kuulassa kuiskivat hiljaa.

    Hän kuuli mielessään jonkin Xenin näsäviisaan kommentin. Luoja, se nainehnan oli sanailussa melkein yhtä ärsyttävä kuin Matoro itse.
    Xen oli myös naiivi. Ja optimistinen. Ja idealistinen.
    Vähän niinkuin Matoro silloin itse.

    Se oli taas niitä hetkiä, kun hän olisi antanut mitä vain ollakseen vahkin kanssa. He voisivat vain valvoa yön puhuen. Vahki utelisi toan suurista seikkailuista ja kaukaisista matkoista. Matoro kertoisi. Xenin silmät loistaisivat innosta. Pullo tyhjenisi pikkuhiljaa. Lopulta aamuyöstä he eivät jaksaisi enää pysyä hereillä, ja käpertyisivät toistensa viereen nukkumaan. Aamu olisi kamala, mutta kaiken arvoinen. Hän odotti niin paljon, että he tapaisivat taas. Koska ja missä? Todennäköisesti he eivät tapaisi. Liikaa sotilaspolitiikkaa välissä. Mutta jos?

    Se oli todennäköisesti ensimmäinen jollakin tapaa tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuva ajatus, jonka Matoro oli löytänyt päästään viime aikoina. Hän oli oppinut kantapään kautta, että pilvilinnat putoavat aina, mutta silti hän vain rakensi sellaista heille kahdelle?
    Heille kahdelle. He eivät edes tunne toisiaan kovin hyvin, hän huusi itselleen. Siinä ei ollut mitään järkeä!
    Ehkä sen takia hän oli vältellyt rakastumista. Se teki järkevistä henkilöistä melko typeriä. Epärationaalisia haihattelijoita.

    Toisaalta hän oli jo mokannut sen verran pahasti, että vähän typeryyttä päälle ei haittaisi mitään. Ehkä hänen pitäisi hyväksyä se, että kaipasi Xeniä.

    … ja mitä enemmän hän vahkia ajatteli, sitä enemmän Matoro kaipasi. Xenin kiusoittelevia naurahduksia. Huonoja sanaleikkejä. Hiljaista servojen surinaa hänen käpertyessä toan kylkeen.

    Kaivata oli liian mieto sana, mies ajatteli tuijottaessaan taivasta. Vahki oli ainoa asia, mikä piti hänet järjissään. Muisto Xenin iloisesta ajatusmaailmasta oli kuin joku olisi tallentanut sen menneen Matoron kauniiseen kiveen. Ionienkeli oli kaikki se, mitä Matoro halusi.

    Hän vain toivoi, että saisi kertoa sen Xenille. Hän oli monesti harkinnut palaavansa Metru Nuille, mutta se tuntui väärältä. Hän ei voisi hylätä Klaania. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.

    Ainoa tie, jonka hän antoi itselleen, oli Klaanin kanssa, piti hän siitä tai ei.

    :(