Mustan Käden komentokeskus
Onu-Metru
Metallin ja kiven sekamelska lensi välähdyksen saattelemana teräksiselle lattialle. Umbra puski kyynärpäätaktiikalla loputkin oven jäänteet maahan. He saapuivat neljänteen kerrokseen. Se näytti entistäkin huonokuntoisemmalta kuin ylemmät kerrokset. Lähetti ei ollut osannut kertoa juurikaan kaikesta tästä tuhosta. Ilmeisesti vain ydinräjähdys yksinkertaisesti tekee paljon vahinkoa. Ja aika. Aika tuhoaa vielä pahemmin.
Toat alkoivat olla jo tottuneita pimeässä navigointiin. Matoroa tietysti auttoi tämän teleskooppisilmänsä toiminnot (joihin ei tosin sisältynyt pimeänäköä). Umbra pyrki käyttämään valoaan niin vähän kuin mahdollista.
”Tämä näyttää aika huteralta”, Umbra totesi tutkiessaan ympäristöä. Yksi käytävä oli romahtanut syväksi kuiluksi. Seiniä oli teräsmurskana ja tukipilareita kaadunneina. Paikoitellen katto oli ylhäällä vain muutamalla vääntyneellä teräspalkilla.
”Mennään me tuota kautta. Se on parempi”, Lähetti opasti ja näytti tietä. ”Tämä oli kauan sitten tekniikkaosasto. Aseita, paljon aseita täällä tehtiin.”
”Minua ei erityisesti huojenna ajatus siitä, että mikä tahansa Käden superohjus voi räjähtää koska vain naamalleni”, Matoro totesi katsellen varoen erilaisia näyttöjä ja teknisiä laitteita, joita seinät olivat täynnä.
”Aseet ovat rikki, olleet jo aikoja”, Lähetti kertoi. ”Toimiva tavara siirretty alas.”
”Niiden ei tarvitse olla toimivia räjähtääkseen”, Umbra kommentoi. Hän katseli askeliaan tarkemmin.
Toat ohittivat oppaansa kanssa hissikuilun ja aukinaisen teräsholvin, jonka suuri, Käden tunnuksin kuvioitu ovi oli kaadunnut. Hiljaisuus, jota rikkoivat vain askeleet, alkoi olla painostavaa.
”Uu”, Matoro aloitti. ”Se, joka hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa. Näitkö sitä kunnolla?”
Umbra havahtui. ”En tiedä mikä se oli. Sitkeä ja kykenevä muodonmuutoksiin. Se oli silloin muuttuneena Kapuraksi, kun se tainnutti sinut.”
”Minulla on huono tunne siitä.”
”Joo. Selvästi joku muukin on täällä samalla asialla kuin me.”
”Shh”, Lähetti sihahti yhtäkkiä. Toat hiljenivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Korkeuksista kuului metallin kirskuntaa.
”Kiirettä pidetään. Sortumavaara”, hän jatkoi. He kävelivät rivakasti läpi jälleen yhden suuren hallin. Jostain etäältä kuului valtava jyrähdys. Jossain saman tukikohtakompleksin lukemattomien terässeinien takana oli jälleen kerran yksi huone romahtanut.
”Onko tämä… normaalia, vai epäiletkö jotakin muuta?” Umbra kääntyi juoksuaskelia liikkuvan Lähetin puoleen.
”En tiedä”, Lähetti vastasi suoraan. ”Huoneita lukemattomia, ja ajan hammas niitä kaikkia raatelee. Missään ei ole turvassa.”
”Sitten meidän kannattaa pitää kiirettä”, Matoro vastasi. Hän tunsi jonkin olevan vinossa. Tunne saattoi liittyä hänen naamioonsa – tyhjässä ja pimeässä hän tunsi aina sen saavuttamattoman voiman näyttävän pienen osansa itsestään. Hänestä tuntui siltä, että jossakin lähistöllä oli jotakin muuta. Jotakin, joka kykeni myös havaitsemaan hänet samalla tavalla.
”Tänne”, Lähetti ohjasti ja kääntyi sivukäytävään. Mutta kun he kääntyivät käytävään, he havaitsivat sen olevan mennyttä. Käytävän ja portaiden tilalla oli vain aukko. Alempi kerros oli kymmenen metrin pystysuoran pudotuksen takana.
”Ei yhtään hyvä tämä”, opas jatkoi ja näytti pohtivan eri reittejä. Matoro kyykistyi aukon juurelle ja sormeili harppuunaansa.
”Ei tässä ongelmaa, pääsemme alas”, Matoro sanoi itsevarmana ja ampui terän käytävän kattoon. Se kilahti ja jäi tukevasti kiinni teräskattoon prototeräshakoineen. Sitten Toa pudottautui vaijerinsa varassa. Hän laskeutui ketterästi romun sekaan alempaan kerrokseen. Sillä sekunnilla, kun hän koski lattiaan, se romahti. Vuosien edestä tukirkaenteiden kestämää jännitettä purkautui. Väliseinät vääntyilivät – käytävänpätkä ylhäällä kallistui niin, että Umbran oli pakko ottaa tukea käytävän seinistä ja estää Lähettiä putoamasta.
”Mitä siellä tapahtui?” valon toa huusi, kun tilanne näytti hieman vakautuneen.
”Kuten sanottua, sortumavaara!” Matoro hihkaisi roikkuen edelleen harppuunallaan tyhjän päällä. Sen sanottuaan jokin kerrosta alempana räjähti voimalla sortuman seurauksena. Valonväläys sokaisi kolmikon pimeään tottuneet silmät hetkeksi. Alemman kerroksen seinät lensivät paineen vaikutuksesta sivuille – teräs huusi, tasoja putoili. Umbra nappasi oppaan kainaloonsa ja hyppäsi eteenpäin, tyhjyyteen. Käytävä romahti heidän takanaan. Valon toa tavoitteli harppuunanvaijeria, mutta ei saanut otetta. Vaijeri oli pudonnut mustaan pimeyteen samalla, kun kattopalkit olivat alkaneet romahdella.
Matoro sai ehjällä kädellään juuri kiinni rosoisesta viidennen kerroksen lattiasta. Hän vilkaisi ylöspäin – katto putoili suurina palkkeina. Toa mietti puoli sekuntia Umbran ja oppaan kohtaloa, ja ponnisti sitten ilmaan. Hän ampui harppuunallaan yläilmoihin – hän ei ollut varma montako laukausta hänellä oli jäljellä, mutta sen ehtisi tarkistaa myöhemmin – ja heitti itsensä toiselle puolelle huonetta, aivan kuilun yli. Teräspalkit ja yksi harppuunanterä katosivat kuudennen kerroksen syvyyksiin. Matoron lämpökamera havaitsi Umbran ja Lähetin roikkumassa pienessä tasanteessa ylhäällä. Hän hyppäsi jälleen kuiluun ja lähti kelaamaan itseään ylöspäin.
Jossain räjähti jälleen. Koko oikeanpuoleinen seinä syöksyi kappaleina joka suuntaan. Matoro ei ehtinyt reagoida, ennen kuin teräspalkki iskeytyi hänen kylkeensä ja lennätti hänet pimeyteen.
Kuoleman mustat silmät tuijottivat Umbraa. Hän ampui refleksinomaisesti tykillään, ja vahkihaarniska lensi kappaleina maahan. Kypärä tuijotti yksinäisenä maasta. Se oli hyvin samankaltainen kuin Killjoylla oleva, hän muisteli.
Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta juuri nyt. Hän ei kyennyt nousemaan. Hänen vasen jalkansa oli teräspalkkien alla ja tuntui tunnottomalta. Hänen haarniskansa oli saanut aivan liikaa osumaa, eikä varmasti enää toiminut.
Toa yritti nousta istumaan. Valtava kipu tuntui hänen selässään. Hän kokeili selkäänsä kädellään, ja tunsi vuotavansa. Kaikkialla oli pimeää. Joka suunnassa oli vain teräspalkkeja vahkihaarniskoita, kiveä ja pölyä. Jossain kohosi seiniä ja niiden jäänteitä, mutta hän ei nähnyt niitä. Kipu tunsi sumentavan hänen ajattelukykyään.
Valon toa kokeili varovasti liikuttaa jalkaansa palkin alla. Hän ei saanut sitä irti. Hän mietti hetken ja keskitti elementtivoimiensa rippeitä sormenpäihinsä, jotka muuttuivat hetkessä kuolettaviksi laserleikkureiksi. Keltaiset säteet pilkkoivat teräspalkkia. Sen keskikohta putosi pahasti hänen polvensa päälle, mutta toa sai sen vedettyä pois. Hän yritti nousta varovasti seisomaan. Jalka oli edelleen tunnoton, eikä hän kyennyt juuri liikuttamaan sitä.
Ylhäältä kuului pamahdus. Jossain sortui taas osa rakennusta. Olivatko räjähdykset olleet vain huonoa tuuria, hän mietti. Hän ei uskonut sitä.
Nyt valon toan pitäisi kuitenkin löytää toverinsa. Umbra huhuili ääneen Matoron ja Lähetin nimiä. Ei vastausta.
Hän lähti vaivalloisesti liikkeelle yrittäen samalla pidellä haavaansa selässä. Toa löysi pienen oven, jossa luki ”komentokeskus”. Se avautui helposti. Hän asteli sisään hämärään käytävään. Seinillä oli himmeitä, vaaleanpunaisia valoja. Lyhyen käytävän päässä oli pyöreä, pienehkö huone, jonka kaikki ikkunat olivat pirstaleina. Sieltä aukesi näkymä valtavaan saliin, jossa olevaa esinteistöä Umbra ei kyennyt erottamaan. Se näytti jonkinlaiselta suurelta varastolta, kuten oikeastaan koko tukikohta.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=oLvf23S5u6o]
Huoneessa oli pöytä ja pieni näyttöpääte. Niiden ympärillä oli tyhjiä säiliöitä, joiden Umbra muisti olevan Kraatojen säilytystä ja tutkimusta varten. Tietokone oli pölyyntynyt, mutta Umbra näki sen reunassa pienen sinisen valon.
Hän mietti voisiko laite toimia. Toa pyyhkäisi pölyjä näppäimistöltä, ja laite avautui hitaasti. Sen sininen valo näkyi kauas. Mistä tämä saa sähkönsä, hän mietti. Toa lähti jäljittämään johtoja – mutta pysähtyi melkein heti. Hän otti näytön takaa esiin kotelon, joka oli varustettu vain Käden tunnuksella ja tekstillä ”Koe 5 Koe 1”. Umbra syötti levyn koneeseen.
Umbra istuutui kiinnostuneena. Hän ontui edelleen, mutta haava ei enää vuotanut. Tällä hetkellä adrealiini ja jännitys kuitenkin korvasivat kivun ja epätietoisuuden. Toa painoi kolmiota, joka sai levyn pyörimään.
Hän näki rakeista, ajan kuluttamaa kuvaa hygieenisesta leikkausosastosta.
Valot välkkyivät. Mittarit heilahtivat ja koneet pitivät omaa raksuttavaa ääntään. Syntyi sokaiseva välähdys. Valkoista suojainta ja tohtorintakkia pitävä kirurgivahki, jonka takinpielessä luki nimikyltti ”Professori”, katseli hänen eteensä tuotua valkoista lakanaa. Sen alla oli toa, todennäköisesti urhea soturi jonka Kohtalo oli kuolla liian aikaisin. Umbra pyyhki pölyä näytöstä hätäisesti.
”Tässä meillä on kaatunut toa, Svarle nimeltään.”, Professori kertoi kameran suuntaan rahisevalla äänellä.
”Hän menehtyi omiensa iskussa. Minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen, että hän palaa.”
Umbra yritti liittää tapausta tietoihinsa Sodasta. Hän muisti Svarlen tapauksen jotenkuten. Huhuttiin, että magnetismin toa Halawe oli vaihtanut puolta saadessaan suuren summan muttereita metsästäjiltä. Kyseinen toa oli järjestänyt Professorin edessä olleen toan kuoleman.
Vahki nosti pihtimäisellä kädellään kuolleen toan päällä olevaa kangasta. Informaation lumisade pyyhki näyttöä sekunnin. Kuva jumitti. Kangas lähti kevyesti pois ja paljasti ruumiin, joka oli lähes ehjä. Rautakappale oli lävistänyt toan kylmän sydänvalon.
Kirurgi tutki huolellisesti Svarlen ruumista. Toalla oli vielä kasvoillaan tämän punainen Akaku. Umbra muisti tavan, jonka mukaan kuolleen naamio pitäisi luovuttaa viranomaisille hautaamista varten ja todisteena toan kuolemasta. Toan harteikas punainen panssari peitti tarkasti toan pehmytkudoksia. Toan ruumissa ei näkynyt suurempia jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta, lähinnä arpikudosta siellä täällä. Ranne, jossa oli kiinni rhotukalaukaisin, oli hiukan venähtänyt. Toan oikea, miekkakäsi, oli murtunut.
Seinällä rakeisena näkyvässä röntgenkuvassa näkyi, miten pienen pienet rautakappaleet olivat tunkeutuneet luuhun asti ja sinetöineet reittinsä perässään. Halawe ei ollut selvästikään halunnut kohdata tulen toaa miekkamittelössä ja täysissä voimissa.
Toan ruumis oli kylmä, mutta se loi psykologisen lämmön punaisella värillään tähän kliiniseen tilaan. Kirurgi skannasi silmiensä mekaanisilla verkkokalvoilla toan sisäisiä vaurioita. Keuhkoissa oli metallipölyä, sydän oli pysähtynyt metalliterän lävistäessä sydänvalon ja ruumiin orgaaniset osat olivat alkaneet jo hajota. Tietoja virtasi nopeina seinän teleruuduille, mutta kuva oli liian epäselvää, jotta niistä saisi mitään irti. Liitos metallisten ja orgaanisten ruumiinosien välillä oli alkanut heikentyä toan elinvoiman huvetessa.
”Hmm… Katsotaanpa mitä voin tehdä…” Kirurgi mutisi itsekseen. Hän liikkui sulavasti toan ympärillä ja nappasi tämän Akakun pois. Osa ruudusta katosi pikselimössöksi. Korroosio oli syövyttänyt Akakusta pois maalia ja sen alta oli paljastunut hopeista taustaväriä. Vahki laittoi naamion kirurgipöydälle, jakoavaimen ja äänimeisselin viereen. Levy pätki. Kuului Professorin esittelyä. Ääniteknologialla hän voisi avata toan panssareita rikkomatta niitä. Kuvaa ei näkynyt.
”On ensiarvoisen tärkeää saada aivot talteen ehjinä”, sama metaliääni selitti pimeällä ruudulla, nyt ihmeen selkeänä. ”Johtaja määräsi niin tehtävän.”
Kuva palasi räpsähtäen. Se väreili jatkuvasti.
Vahki nosti hieman toan harmaata, naamiotonta päätä. Kuva hyppäsi lähikuvaan kallosta. Silmäaukoista näkyi suoraan aivoihin. Ennen niin värikkäistä aivoista, jotka heijastelivat elinvoimaa ulospäin, näkyi vain läpinäkyvä, kuollut kuva.
”Kaikki tietoisuus oli kadonnut toan aivoista. Tietoisuus pitäisi saada jotenkin uudelleenkäynnistettyä, mutta se onnistuu vain, jos pääsen kontaktiin orgaanisten aivojen kanssssa”, Professorin ääni kertoi.
Vahki vaihtoi kätensä pihdin mekaaniseen rautasirkkeliin, jolla toan raskas rautakallo saataisiin aukaistua.
Vahki piteli vasemmalla kädellään kalloa ja keskittyi sen avaamiseen. Hän leikkasi suoraa viivaa toan kalloa pitkin ja irroitti otsalohkon kallosta. Kipinöitä lenteli kun robotti irrotti paloja kallosta.
”Aivot”, rautainen ääni sanoi interfenssin läpi. ”Todellinen aarre.”
Vahki väänteli kallon yläpuoliskoa pois toan päästä ja sai kuin saikin sen irti. Rakeinen näyttö välähti. Otsalohko pompahti ilmaan kuin korkki pullon suusta. Kirurgi laittoi puolikkaan pöydälle naamion viereen. Vahki vaihtoi siniset desinfioidut teräshanskat metallisten sormiensa päälle. Sen jälkeen hän otti esiin modifioidun kraatasäiliön – samanlaisen mitä huoneen hyllyt olivat täynnä. Rahinaksi murtuneen äänen seasta toat erottivat vain sanat ”elämän eliksiiri” ja ”käden kehittelemä”.
He näkivät vahkin vaihtavan jälleen kättään toisenlaiseksi. Se tarttui aivoihin. Kuva pysähtyi kokonaan.
Umbra yritti saada videota jatkumaan siinä onnistumatta. Lopulta hän myönsi tappionsa ja alkoi tutkia huoneen hyllyjä. Vaaleanpunainen valo ylähyllyiltä painosti. Se tuntui kuin tuijottavalta.
Hän kurkotti ylös hyllyille, jotka olivat täynnä kraatakanistereita. Hän sai otteen yhdestä ylähyllyn valoa hehkuvasta kanisterista. Toa kuitenkin horjahti, ja kanisteri putosi lattialle kolahtaen. Umbra tarttui raskaaseen kanisteriin ja katsoi sen sisälle. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki mikä valoa säteili.
Aivot.