Klaanon

Avainsana: matoran

  • Luoteisrintamalta ei mitään uutta

    Metru Nui
    Po-Metrun ja Onu-Metrun raja
    Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota

    Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.

    Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.

    Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.

    Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…

    Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.

    Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.

    Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.

    Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.

    * * *

    Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.

    Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia.
    Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.

    Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan.
    Sitten se alkoi.

    * * *

    Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.

    Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista.
    Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.

    Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.

    * * *

    Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.

    Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.

    ”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa.
    Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.

    * * *

    ”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.

    * * *

    Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven.
    Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.

    * * *

    Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.

    Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa.
    Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti.
    U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.

    * * *

    Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.

    * * *

    Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita.
    Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.

    Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.

    * * *

    Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.

    U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.

    * * *

    Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti.
    Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata.
    ”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä.
    Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.

    ”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.

    Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.

    ”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.

    ”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.

    Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit.
    Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…

    * * *

    Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.

    Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.

    Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.

    Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan.
    Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.

    * * *

    ”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta.
    ”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.

    ”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.

    ”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.

    ”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.

    Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.

    ”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen.
    ”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.

    Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.

    Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.

    Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.

    [spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]

  • Makuta Nui ja Visokki

    Klaanin käytävä

    Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä.
    ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…”
    Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän…
    Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!

    Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.

    ”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.”
    ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!”
    ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.”
    ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!”
    ”Epäilen suuresti.”
    ”Päästä minut sisään!”
    ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”

    ”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…”
    Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.

    ”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti.
    ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…”
    ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?”
    ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?”
    ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin.
    ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?”
    ”…”
    Visokki oli hetken hiljaa.
    ”Hän on nyt sairasosastolla…”
    ”…”
    Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi:
    ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?”
    ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.”
    Manu kohotti kulmiaan.
    ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?”
    ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta.
    ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.”
    Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”

    Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.

    ”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään.
    ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…”
    ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
    ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi.
    ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?”
    ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.”
    Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä.
    ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.”
    Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”

    Visokki katsoi Manua kummissaan.
    ”Mitä sinä aiot?”
    ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”

    Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.”
    Manu hymähti. ”Lievä takaisku.”
    ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.”
    ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.”
    ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”

    Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys.
    ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään.
    Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi.
    ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen.
    ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.

    ”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan.
    Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…”
    Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi:
    ”Se mahtoi olla ikävä muisto.”
    Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-”
    ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.”
    ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen.
    Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen.
    ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.”
    ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi.
    ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.”
    Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?”
    ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.”
    ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti.
    ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.”
    ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti.
    ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.”
    ”Milloin sait tuon tiedon selville?”
    ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.”
    ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi.
    ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.”
    ”Niin..?”
    ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.”
    Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?

    Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia.
    ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”

    [spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]

  • Hildemar 36: BKS Hildemarin pako

    Athistien saari


    ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.”

    Mitä seuraavaksi tapahtuu?

    Sinä menet takaisin laivalle. Heti.

    Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.

    Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.

    Ei…

    Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.

    Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.

    Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?

    Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.

    Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.

    Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.

    Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

    Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.

    Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.

    * * *

    Kuusi kilometriä.

    Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?

    Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.

    Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.

    Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.

    ”Seis! Kuka siellä?!” kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia.
    Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.

    ”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.

    Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä?
    Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.

    Matoro ampui toisen. Kolmannen.

    Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua.
    Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.

    Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto ”Tuolla se on!” Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.

    Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.

    Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.

    ”Mitä täällä on tapahtunut?” Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?

    Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.

    Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.

    ”Hei!” Matoro tervehti iloissaan. ”Mitä karzahnia täällä on tapahtunut?” hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.

    Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.

    Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään.
    ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?”

    Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy.
    ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen…”

    ”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa?” Hai keskeytti.

    ”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa”, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.

    ”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron”, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.

    ”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”

    ”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.

    ”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.

    ”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.

    ”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin”, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.’

    ”Miten me aiomme pelastaa kumppanimme?” Hai kysyi.

    Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään…”

    ”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit?” Bloz kysyi.

    ”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota”, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut.
    Mutta hän piti lupauksensa.

    ”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin” Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.

    * * *

    Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.

    Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.

    Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.

    Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.

    Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.

    Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.

    ”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.

    Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.

    Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua

    Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.

    * * *

    Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.

    Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.

    Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.

    Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.

    Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.

    Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.

    * * *

    Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.

    ”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa.” Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.

    ”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.

    Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.

    ”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.

    ”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.

    Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. ”Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus”

    Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.

    Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?

    Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin

    Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.

    Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.

    Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan.
    ”Entä tämä halli?” kuului ääni ulkoa.
    Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
    ”Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle”, hän sanoi sinilakille.
    ”…mutta…”
    ”Nyt.”

    Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki.
    ”Mene.”
    ”Mu-”
    ”Mene.”

    Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä.
    ”En minä voi jättää sinua tänne. Ei se-”
    ”Mene.”
    ”Mutta mistä tämä jalouden puuska?”
    ”Ei-”

    Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.

    Ylikersantti laski airon veteen.

    Teräs upposi torakkaan.

    Ylikersantti työnsi airolla vauhtia altaan reunasta.

    Teräs vedettiin ulos torakasta.

    Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.

    Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.

    Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.

    Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?

    BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.

    Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.

    Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh-
    ”Tuolla menee yksi!” kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.

    Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.

    Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.

    Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,

    Silloin räjähti.

    Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.

    [spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]

  • Profeetan polut: Profeetta

    Tie Nui-Korosta länteen, Bio-Klaanin saari

    Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.

    ”Kuulepa, Snowie”, Kepe aloitti.
    ”Hmm?” Snowie vastasi.
    ”Kaiva se kartta esiin.”
    ”Mikä kartta?”
    ”Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa.”
    ”Minne me olemme menossa?”
    ”Ehm…odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin.”
    ”Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe.”
    ”’Vahingossa’. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta…Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan…”

    Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat ”lainanneet”.

    ”…Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi ’tovereineen’ Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?”

    ”Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?”

    ”…Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.”

    ”Aah totta joo. Venaapas hetkinen.”

    Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.

    He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.

    ”Jonnekin tuonne me siis nyt menemme?”
    ”Jepulis.”

    Verstas

    Dox seisoi keskellä valkeutta.

    Valkeudessa oli tahroja.

    Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.

    Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.

    Hän kelasi läpi kaiken päässään.

    Verstas.

    Koti.

    Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.

    Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.

    Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.

    Kaksittain, kätöset siniset.
    Kaksittain, kätöset siniset.

    Niitä oli kaksi.

    Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?

    Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa…päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.

    Mutta sitten portti aukesi.

    Portti valoon.

    Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.

    Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.

    Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.

    Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin…Nimda.

    Nimda.

    Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.

    Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?

    Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.

    Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk’ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.

    Valkeus oli tahrattu.

    Nyt hänen edessään oli temppeli.

    Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.

    Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.

    Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.

    Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.

    Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk’ampujaan päin.

    ” .”

    Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.

    He kiipesivät portaat ylös.

    ***

    Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.

    Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.

    Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.

    Kuva monesta matoranista.

    Saari. Tarkk’ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.

    Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.

    Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.

    Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja.
    Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima…Nimdan voima.

    Nimda.

    Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.

    Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.

    Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.

    Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?

    Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk’ampujan.

    Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään – Musta ritari – seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.

    Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.

    Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.

    Toisesta maailmasta tullut.

    Nimdan hallussaanpitäjä.

    Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu…

    …Profeetta.

    user posted image

    ***

    Jumalan valtaistuinsali

    Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.

    Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.

    Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?

    Tuolloin Dox huomasi syyn.

    Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.

    Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen.
    ”Tätä olette tulleet hakemaan. . N’the’nga. . Dox.”

    Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.

    Profeetta napsautti sormiaan.

    Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä.
    Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?

    Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan – vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?

    Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin…nukke.

    Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.

    Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa – tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?

    Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.

    Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi – yhä jalkojaan liikauttamatta – ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.

    Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.

  • Hildemar 35: Totuus Nimdasta

    Viidakko
    Pyhättö

    Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
    Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

    Id. Ego. Superego.
    Ruumis. Sielu.
    Mieli.

    Mitä minä en ymmärrä?

    Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. ”Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
    Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

    Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
    Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

    Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

    Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

    Minkä takia minut on yritetty tappaa?

    Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

    Mitä Itroz jahtasi?

    Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
    Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

    Mikä tämä siru on?

    Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

    Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
    ”Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…”
    Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
    ”Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”

    Oraakkeli nielaisi.
    ”Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, ”mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”

    Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
    ”Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. ”Ja tuhoaisi Nimdan.”

    Matoro oli ihmeissään. ”Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?”
    ”Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. ”Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…”
    Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
    ”Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.

    Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. ”Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi.
    ”Kyllä”, Oraakkeli vastasi. ”Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”

    Matoro nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.”
    ”Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Mutta…”
    Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Mutta?”

    ”En kerro sitä sinulle.”

    Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
    ”Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. ”Mutta tämä on pakko tehdä.”

    Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. ”En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.”
    Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. ”Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

    Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
    Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
    Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

    * * *

    Hetken oli sumeaa.
    Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

    Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
    Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
    Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
    Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

    Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.

    Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
    Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
    Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

    Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
    Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
    Keskity olennaiseen.

    Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
    Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

    Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
    Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
    Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…

    Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

    Matoro huokaisi.
    ”Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”

    Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

    Sillä minä en ole Suuri Olento.

    Minä en ole jumala.

    ”Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
    Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
    Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
    Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

    Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
    Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

    Matoro tarttui Cencordiin. ”Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. ”Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”

    Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
    Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
    Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

    Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
    ”Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. ”En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

    Makuta hymähti.
    Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
    Olet tietänyt jo kauan.
    Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

    Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. ”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”

    Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.

    Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
    Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

    Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

    Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

    Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
    Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

    Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

    Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
    ”Ei… ei se voi…”

    Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

    Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

    Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

    Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
    Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
    Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

    ”Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
    Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
    Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

    Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
    En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.

    Me molemmat olemme vaarassa.

    Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

    Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
    Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

    Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
    Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

    Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

    Hän ei ollut tajunnut.

    Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

    Hän ei ollut tajunnut, että sana ”kasvot” oli matoraniksi ”Kanohi”.

    * * *

    Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
    ”Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
    Matoro ei saanut sanoja ulos.
    ”Se… en ymmärrä. Se on…”

    Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
    ”Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”

    Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. ”Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-”
    Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. ”Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.”
    Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

    Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
    Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
    ”Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa.
    ”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”

    Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
    ”Kiitos. Kiitos kaikesta.”
    Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

    ”Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
    ”Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
    ”Saat”, Oraakkeli sanoi, ”mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”

    Jään Toa aprikoi hetken.
    ”Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. ”Kenen… puolella sinä olet.”

    Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
    ”Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?”
    Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

    Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
    Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.

  • Hildemar 34: Minua sanotaan Oraakkeliksi

    Matoro avasi raskaat silmäluomensa. Kaikkialla hänen ympärillään sokaiseva punainen hehku ja mustana virtaava maailma pyörivät toistensa ympärillä ja hänen sisällään, ulkonaan ja kaikkialla muuallakin. Hän sulki silmänsä melkein heti ne avattuaan. Hän ei tuntenut juuri mitään – jotain kuumaa valui hänen päälleen ja joka puolella punainen hehku sai hänet tuntemaan helvetillistä tuskaa, mutta muuten hän ei tuntenut niin mitään. Meteli oli hirveä: Matoro tunsi kuuloelintensä hajoavan. Järjestelmällisesti sortuva rakennus rämisi taustalla, liekit rätisivät – ja Mata Nui varjelkoon – jossakin räjähti ja lujaa.

    Tuntui kuluvan ikuisuus, eikä Matoro tiennyt, oliko tajuissaan, järjissään taikka elossa. Maailma ei muuksi muuttunut, vaikka hän kuinka toivoi, mutta ajatella hän ei juurikaan jaksanut.
    Sitten ylimääräinen ääni iskeytyi hänen vasemmalta puoleltaan häntä kohti; tömähdyksestä toa päätteli jonkin pudottautuneen lähelle. Askel, toinen. Varjo peitti Matoron silmäluomien läpi verkkokalvoille piirtyvän hehkun.

    Hetken ajan kaikki oli liikkumatta ja vain tuli rätisi – kuin vastamaalattu taulu, jonka punainen väri ei ollut kuivunut ja valui nyt pitkin kangasta pilaten mestariteoksen, hiljaisuuden.
    ”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
    ”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro Mustalumi.”
    Matoro tunsi kohoavansa ilmaan. Hänen olonsa oli höyhenenkevyt. Kuin taivaista putoava kukkanen, jonka ilkeä jänis syö spiraalina pyörivässä syaaninvärisessä psykoosimaailmassa. Järki alkoi jättää.

    Sitten koko maailma romahti, ja Matoron tietoisuus sammui.

    Seuraava havainto oli kipu. Matoro ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut ajatella kuolemaa. Hän ei uskaltanut liikuttaa lihastakaan.
    Mutta täytyihän hänen olla elossa, jos hän kerran tunsi tuskaa. Hän raotti toista silmäänsä.
    Kun silmäluomi raottui, pirullisen kirkas vitivalkoinen valo porasi tiensä läpi Matoron tajunnan. Kivusta ärähtäen Toa sulki silmänsä ja suojautui kaksoisaurinkojen polttavilta säteiltä kämmenensä alle.

    Kipu valtasi jokaisen sopukan jään Toan ruhjeisessa ruumiissa. Erityisen pistävästi se viilsi kohtaa, jossa Toalla oli joskus ollut toinen käsi.
    Kipu oli kuitenkin joskus helpottavaa. Se tarkoitti, että ruumis taisteli vielä.

    Korkeuksista, maassa makaavan soturin yläpuolelta voimakkaasti puhaltava tuuli yritti turhaan viilentää trooppisen ilmaston polttavaa lämpötilaa ja laimentaa jossain vielä roihuavan tulipalon savua, mutta ei onnistunut siinä.
    ”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”

    Matoro avasi hitaasti suunsa ja tunsi trooppisen ilmaston ja polttavan kivun vaikutuksen. Toan suu oli täysin kuiva. Jään Toa yritti pakottaa sanoja ulos kurkustaan, mutta ulos tuli vain kuivia yskäisyjä. Veri, teräs ja tuli maistuivat yhä voimakkaasti siinä kuivassa kanjonissa, jota voisi myös kutsua Matoron suuksi.

    Sekunneissa jotain oli Matoron huulilla.
    ”Juo.”

    Palmunlehden nahkea pinta kosketti toan kasvoja, ja taivaallisen raikas sadevesi kaatui tämän suuhun, kastellen myös valkoisen naamion. Hetken aikaa nieleskeltyään ja mietiskeltyään valkoinen Toa rykäisi ja pakotti yhden, epäselvän sanan ulos kurkustaan.
    ”… kuka?”

    Puhuja oli hetken hiljaa. Matoro olisi katsonut tämän suuntaan, jos olisi uskaltanut avata silmänsä. Tuska oli liian suuri.
    ”Ystävä”, vuosisatoja kokeneen olennon ääni sanoi.

    ”Niin, niin”, Matoro vastasi pudistellen kivun ja säryn karusellissa vielä pyörivää pääkoppaansa. ”Mutta onko sinulla nimikin?”

    Taas yksi mietiskelevä hiljaisuus. Äsken puhunut hahmo otti muutaman askeleen kauemmas samalla kivisellä lattialla, jota vasten Matoro tajusi makaavansa.
    Olennon askeleet pysähtyivät ja kivuissaan kouristeleva Toa tunsi, kuinka elämää kovempaa kivilattiaa pitkin kaikuvat tärähdykset koskivat hänen selkärankansa. Toan koko ruumis oli vieläkin arka. Sitten olento taas puhui.
    ”Kyllä.”

    Matoro raotti silmiään hieman hämmentyneenä.
    ”Olisiko… mitenkään mahdollista, että kertoisit nimesi?”

    Taas yksi piinaava hiljaisuus. Matoro keskittyi kuuntelemaan puhujan hengitystä.
    Hetken päästä puhuja hymähti.
    ”Pahoittelut, ystäväni, mutta se antaisi vastauksia janoavalle sielullesi vain lisää kysymyksiä. Vaarallisia kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, joihin sinun kannaltasi ei ole terveellistä tietää vastauksia.”
    Äänen haltija otti askeleen. Sitten se otti viisi lisää. Pian olento oli aivan Matoron vieressä ja kumartui.
    ”Mutta jotkut kutsuvat minua Oraakkeliksi.”

    Matoro sai vihdoin silmänsä auki ja oli kuin säkkipimeän kammion portit olisivat auenneet. Erityisen polttavat tropiikin aurinkokaksoset kuumottivat Toan kasvoja ja tekivät näkemisestä äärimmäisen vaikeaa. Aivan Toan pään viereen oli kumartunut matoran.
    Matoran oli vanha. Sitä ei ruumiista nähnyt, mutta pienellä soturimunkilla oli niskansa päällä satoja, ehkä jopa tuhansia vuosia. Sen näki olennon punertavista silmistä, jotka arvioivat Matoroa hiljaisesti. Sen näki myös sinisestä, punaisin ath–kielisin rukoustekstein koristellusta Pakarista, jonka pinta oli haalentunut melkein valkoiseksi. Vuosisatojen kulutuksen voimanaamion pintaan repimät halkeamat ja naarmut muodostivat matoranin kasvoille labyrinttimaisen, epäsymmetrisen kuvion. Naamio ei kuitenkaan kaikesta huolimatta näyttänyt kuluneelta. Se oli vanhentunut yhtä arvokkaasti kuin kantajansa. Trooppisten kaksoisaurinkojen lämmin loiste heijastui sinipunaisesta rukousnaamiosta ja sen halkeamista Matoron kasvoille, piirtäen kuviointinsa valolla myös jään Toan naamiolle.
    Sininaamioinen vanha matoran kantoi yllään mustaa viittaa, joka peitti sen ruumiin kokonaan. Siinä kohtaa viittaa, jonka alla oli Oraakkeliksi itseään kutsuvan olennon vasen olkapää, oli repeämä viitassa ja vanhoja verijälkiä.

    Vaikka Matoro kuinka yritti, hän ei voinut olla tuijottamatta matoranin olkapäävammaa.
    ”Sinä vuodat”, jään Toa sanoi heikosti.
    Vanhan soturimunkin jämerät kasvot eivät värähtäneetkään. ”En enää, Toa Matoro. Tyrehdytin oman vuotoni. Nyt jäljellä on vain kipua”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti ja otti vaalean käden esiin viitan alta, naputtaen otsaansa. ”Ja suurin osa kivusta on mielessä. Ehkä joskus opit voittamaan omasi.”

    Matoro katseli soturimunkkia hämmentyneenä. Palovammat ja ruhjeet säteilivät kipuaan ympäri jään Toan vammautunutta kehoa. Ajatteleminen oli vaikeaa. Matoron viimeinen muistikuva katedraalin tapahtumista oli erehtymättömän kivulias, polttava ja riipivä, mutta juuri siksi niin samea.
    Vanha soturimunkki katsoi sinisestä Pakaristaan Matoroa värähtämättä. Jostain syystä Toa tiesi välittömästi, että hänen pelastajansa katsoi suoraan hänen sieluunsa.

    ”Sinä…” jään Toa sanoi räpytellen silmiään vielä turtuneena. ”Sinä… ’Oraakkeli’. Pelastit minut sieltä.”

    ”Pitää paikkansa.”
    Matoro oli hiljaa hetken.
    ”Minun… pitäisi kiittää.”

    Oraakkeli hymähti, mutta matoranin kasvot pysyivät vakavina. ”Auttavatko kiitokset sinua eteenpäin, Toa Matoro? Auttavatko kiitokset pelastamaan ystäväsi pahimman tuntemasi Atheonin demonin kynsistä? Auttavatko kiitokset sinua todistamaan velilleni ja siskoilleni, että katedraalin tulimyrsky ei ollut syytänne?”

    Matoro katsoi oudoksuen Oraakkelin silmiin ja hänestä tuntui entistä enemmän, että matoranin lempeä, mutta oudon läpitunkeva katse porautui hänen sieluunsa. Jään Toa ei keksinyt minkäänlaista sanottavaa.
    ”Anteeksi… me emme…”

    ”Älä – pyydä – anteeksi”, Oraakkeli pisti tiukasti. ”Älä edes harkitse, Matoro Mustalumi. Ystäväsi ovat hengenvaarassa. Samoin nainen, jonka elämä on tärkeämpi kuin meidän kahden yhteensä. Siru maailman voimakkaimmasta aseesta on vaarassa. En pyydä sinua etsimään syyllisyydentunnettasi ja matelemaan edessäni kuin Raman toukka.”

    Oraakkeli sulki suunsa, mutta ei lopettanut puhumista. Matoron silmät laajenivat äärimmilleen, kun hän ymmärsi kuulevansa sinistä Pakaria kantavan hahmon seuraavan lauseen tajuntansa sopukoista.

    Pyydän sinua auttamaan, toa Matoro.

    Jään Toa nosti päätään kivisestä lattiasta ja haukkoi henkeään. Oraakkelin silmät olivat punaisemmat kuin koskaan aikaisemmin.
    ”Olet telepaatti”, Matoro sanoi unohtaen hetkellisesti ruumistaan piinaavan tuskan.
    Oraakkeli nyökkäsi syvään, ja matoranin silmien punainen hohde katosi. ”Pahoittelen, jos tekoni oli liian tunkeileva. Tarkoitukseni ei ollut koskea mieltäsi enempää kuin oli tarpeellista, toa Matoro.”

    ”Miten… miten sinun kaltaisesi voi olla telepaatti?” Matoro kysyi räpytellen silmiään. ”Tarkoitan… matoran.”

    Oraakkeli hymyili. ”Jotkut historian voimakkaimmista telepaateista löytyvät Ce–Matoraneista, Toa hyvä.”
    Matoro nousi hiljalleen istumaan. Se oli hidasta ja tuskallista, mutta lopulta jään Toa sai riuhdottua itsensä istuma–asentoon kivisen tasaisen lattian päälle.
    Auringot lämmittivät toan niskaa, ja hän hieroi kämmenpohjiaan pureskellen Oraakkelin sanoja. Palovammat Matoron jaloissa ja käsissä eivät olleet kauniita, mutta ne parantuisivat.
    ”En ymmärrä… Oraakkeli”, Matoro sanoi. Hän nosti kivilattiaa skannanneen katseensa vähitellen Oraakkelin jaloista tämän kasvoihin. ”Kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole Ce–Matoran.”

    Oraakkeli ei vastannut hetkeen.
    ”Lienee vain hyvä asia, että en näytä naiselta.” Matoran–soturimunkin vanhoilla kasvoilla oli ilme, jota olisi voinut väittää ilkikuriseksi, jos rauhallisuusvalan tehneen uskovaisen kasvoja ei olisi ollut lähes mahdoton lukea. Matoro ei reagoinut vitsiltä kuulostavaan lausahdukseen puolin tai toisin.
    ”Voinko kysyä, miten on mahdollista, että… pääsit pääni sisälle?”

    ”Kysyminen ei ole koskaan kiellettyä. Luulen kuitenkin, että vastaus lahjani alkuperästä ei toisi sinulle minkäänlaista tyydytystä.”
    Oraakkeli katsoi hetkeksi taivaalle ja hieroi kämmenellään leukaansa.
    ”Joku voisi kutsua sitä tosin kiroukseksikin. Itse en ole ihan varma, kumpaa mieltä itse olen. Sanon kuitenkin vain, että yllätyt todella helposti soturiksi, joka on nähnyt omilla silmillään mieliä lukevan Visorakin… ja ritarin, jolla ei ollut kasvoja.”

    Matoro kalpeni.
    ”En tajua”, Matoro pakotti ulos suustaan. ”En tajua ollenkaan.”

    Oraakkeli ei ollut lukenut Matoron mieltä. Sen telepaattista naamiota kantava Toa tiesi. Hänen suojauksensa oli ylhäällä. Vaadittiin ehkä jopa joku makutan tai Visokin tasoinen murtamaan Matoron suojaus. Matoran ei olisi voinut tehdä sitä edes silloin, kun Matoro oli ollut tajuton, sillä Cencordilla oli hyvin hyödyllinen, mutta myös hieman aavemainen tapa toimia itsekseen.
    Silti Oraakkeli tuntui tietävän kaiken.

    ”Tiedän, mitä aiot kysyä”, sanoi matoranin muinaista viisautta tihkuva ääni. ”Aiot kysyä, miten tiedän niin paljon Klaanistanne.” Soturimunkki puhui Matorolle, mutta katseli ikikesäistä, kirkkaansinistä taivasta ja sillä lentäviä lintuja, jotka valkoisine siipineen muistuttivat sitä, miltä isä Athin enkelien kerrottiin näyttävän.
    ”Ja en saa vastausta?” Matoro sanoi masentuneena.

    ”Et”, Oraakkeli vastasi. ”Pyydän anteeksi, ystäväni. Ehkä jonain päivänä.”

    Matoro huokaisi. Vain salaisuuksia varjoissa. Jään soturi tunsi hetki hetkeltä enemmän, että salaisuuksien verkko hänen ympärillään oli liian iso ja käsittämätön.
    Ja jonain päivänä se söisi hänet.

    ”Mikä on vikana?” Matoro sanoi epätoivoisesti. ”Luotat minuun tarpeeksi paljon pelastaaksesi minut, mutta et suostu kertomaan mitään?”
    Oraakkeli tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän kurotti vanhalla kädellään kohti taivaan lintuja, mutta laski kätensä hetken jälkeen. Soturimunkin katse siirtyi pois taivaasta ja kädet rukousasentoon. Oraakkeli sulki silmänsä ja näytti rauhoittuneemmalta kuin jopa kuolleet.
    ”Kysyt vääriä kysymyksiä, ystäväni”, sanoi ääni, jossa ei ollut jälkeäkään pelosta, ahdistuneisuudesta tai vihasta. ”Ja et anna sitä, mitä itse vaadit.”

    ”… mitä niin?”

    ”Vastauksia. Saavuin liian myöhään saarelle. Tiesin, mitä Bartax suunnitteli, mutta olin… hidas ja naiivi”, Oraakkeli sanoi avaten silmänsä. ”Ja juuri nyt sinä olet ainoa toivoni, toa Matoro.”

    Matoro, joka oli pannut takaisin maaten, yritti nyt nousta uudestaan istuma–asentoon, mutta ei onnistunut, vaan lysähti takaisin, missä makasi.
    ”Mitä haluat tietää?”
    Oraakkeli istahti Matoron viereen asettaen jalkansa ristiin. ”Minulla on tapa antaa takaisin samalla mitalla kuin minulle annetaan, toa Matoro. Sinä annat minulle vastauksia… ja minä annan sinulle vastauksia.”
    Matoran–soturimunkki katsoi Matoron sinisiin silmiin tiukasti. ”Käykö tämä sinulle?”
    Matoro yritti parhaansa mukaan nyökätä, mutta hänen niskaansa sattui, joten hän luovutti ja vastasi myöntävästi sanoin. Oraakkeli vilautti pientä hymyä, mutta se hyytyi. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Matoro näki munkin vanhoilla kasvoilla epävarmuutta.
    ”Haluan tietää, missä epäonnistuin”, Oraakkeli sanoi synkästi. ”Missä on Pyhä Äiti?”
    Matoro pohti hetken. Hänen muistinsa tuntui yhtäkkiä tyhjältä, kuin Abzumo olisi imenyt sen kuiviin nauraessaan hänet liekehtivään kuiluun.

    Abzumo.
    ”Hän on… Makuta Abzumon panttivanki”, Matoro sanoi hitaasti ja koko ajan varmemmaksi käyvällä äänellä. ”Tai sitten hän on kuollut, mutta en usko.”
    Oraakkeli porautui Matoron silmiin punertavalla katseellaan. Matoro näki, että soturimunkki ei edes halunnut ajatella kaikkia vaihtoehtoja.
    Ensimmäistä kertaa Oraakkeli vaikutti haavoittuvalta. Se oli ihme, kun puhuttiin miehestä, joka ei tuntunut edes huomaavaan olkapäässään ammottavaa reikää.

    Soturimunkki oli hyvä salaamaan kaiken paitsi sen, että puhe oli jostakusta hänelle tärkeästä.

    ”Niin arvelinkin… mutta kiitos”, matoran huokaisi vaitonaisesti. ”Sinun vuorosi.”
    Matoro pohti, mihin kysymykseen hän eniten halusi vastauksen.
    ”Mikä Nimda todella on?”
    Oraakkeli tuijotti kivistä lattiaa ja tuntui vastaavan enemmänkin sille.
    ”Uskontomme tärkein pyhäinjäänne ja universumin vaarallisin psyykkinen ase… mutta sen sinä jo tiesitkin.”
    ”Tiesin… Et aio kertoa enempää?”
    ”Haluan suojella sinua”, Oraakkeli sanoi mystisesti. ”Ja Nimdaa. Tiedät hyvin, että jopa sinun vähäisen tietomääräsi edestä on kidutettu ja tapettu jo vuosituhansia. Haluatko sellaista taakkaa?”
    Matoro sulki silmänsä ja pudisti hitaasti päätään. ”En tiedä, voinko enää välttää sitä.”
    ”Oli miten oli, annoin sinulle jo vastauksen. Jos se ei tyydytä… en kai voi pakottaa sinua auttamaan minua. Mutta muista, että pelissä on myös ystäviesi henki.”
    Oraakkeli piti pienen tauon. Sitten hän sanoi huokaisten:
    ”Minulla on vielä kaksi kysymystä. Ensinnäkin… miten pääsit ulos palavasta katedraalista?”
    Matoro oli ymmällään. ”Luulin, että pelastit minut sieltä. Joku kantoi minut ulos.”
    Oraakkelin ilme ei värähtänytkään. ”Minä löysin sinut katedraalimme raunion ulkopuolelta pahasti haavoittuneena. Jouduin satuttamaan aivan liian montaa rakasta veljeä tai sisarta saadakseni sinut tänne, turvapaikkaan”, matoran sanoi katuen.
    ”Minä en käsitä… Joku minut pelasti sisältä”, Matoro sanoi ja yritti jälleen kohottautua istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. ”Olen pahoillani puolestasi. Seuraava kysymykseni olisi: missä olemme?”

    Oraakkeli astahti taaksepäin ja levitti kätensä pyyhkien katseellaan huonetta. Matoro alkoi tarkastella hieman tarkemmin paikkaa, jossa oli. Kiviset seinät olivat täynnä kaiverruksia ja monin paikoin köynnökset peittivät niitä. Katosta puuttui suuri palanen, ja reiästä paistoi kasvillisuuden läpi auringonvaloa. Katon sortuma jatkui huoneen oikeaan laitaan, ja yksi seinistä oli myös täysin murskana liaanien sekä erilaisten saniaisten tunkiessa sisään. Tuulenvire ja aavistus tulipalosta pääsivät sitä kautta huoneeseen, mutta Matoro ei nähnyt reiästä muuta kuin taivasta. Huoneen pinta–ala oli kuusikulmion muotoinen. Yhdessä niistä oli oviaukko, joka johti kivisiin ylös vieviin portaisiin. Ovea vastapäätä olevassa seinässä oli syvennys, jonne Matoro ei juuri nähnyt, sillä istui aika lailla vasemmalla puolella sen vieressä ja ovea vastapäätä. Matoron vasemmalla puolella oli matala koristeellinen puupöytä, jonka päällä oli sideharsoja ja purkki, jonka Matoro arveli sisältävän kipulääkettä.

    Ovenkarmi oli koristeellinen ja esitti jonkinnäköistä lintua. Matoron huomio kiinnittyi tällaisiin pieniin yksityiskohtiin. Seinät oli rakennettu hiekanvärisestä tiilestä. Niissä olevat kaiverrukset kuvasivat pitkää laihaa olentoa, jota pienet matoranit kumarsivat. Ath.
    ”Olet salaisessa viidakkopyhätössä”, Oraakkeli sanoi. ”Tästä eivät monet tiedä, joten täällä olemme turvassa.”

    Matoro päätti vilkaista ovea vastapäätä olevaan syvennykseen. Hän laskeutui polviensa ja käsiensä varaan ja kurkisti kohtaan, jossa kuusikulmion kuudennen seinän oli korvannut suorakulmion muotoinen tila. Tilan oli vallannut patsas, joka esitti – mitäpä muutakaan kuin Athia. Tämä oli samantapaisessa asennossa kuin Oraakkeli äskettäin, kädet levällään kuin avoinna maailmalle, toinen jalka taaempana kuin toinen. Kasvojen suurena silmänä toimi valtaisa safiiri, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan, vaikka auringon säteet eivät mitenkään siihen yltäneet. Patsasta kehystävillä seinillä oli molemmin puolin patsasta soihtu, joista kummassakaan ei palanut tuli, luultavasti, koska oli niin valoisaa, että Oraakkeli ei nähnyt tarvetta. Matoran katseli toan hämmennystä tämän nähdessä Athin kasvot.
    ”Sinun ihmetyksesi on suuri”, tämä virkkoi hiljaa. Matoro nyökkäsi vilkaisematta tähän lainkaan. Patsas oli vanginnut hänen katseensa. Lopulta hänen oli pakko kääntää silmänsä katsomaan muualle, sillä safiiri tuntui polttavan hänen verkkokalvojaan. Ja mieltään.

    ”Tämä paikka on ollut täällä aina”, Oraakkeli selitti ja istui kiviselle lattialle. Istahdettuaan matoran risti jalkasa ja naksautti niskaansa. Ääni tuntui herättävän Matoron transsimaisesta tilasta, johon tämä oli päätynyt. Athista oli tullut hänen uusin kirouksensa.

    ”Minulla on viimeinen kysymys”, Oraakkeli sanoi, ja Matoro terästäytyi tietäen, että hänen viimeinen kysymyksensä tulisi tämän vastauksen jälkeen. ”Minne makuta on menossa?”
    Matoro naurahti hermostuneesti.
    ”Tietäisinkin.”
    ”Pelkäsinkin, ettet tiedä. Et tiennyt, onko Mestarini elossa.”
    ”En valitettavasti”, Matoro myönsi käheällä äänellä. Hänen kurkkuaan kuivasi jälleen. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Lupasin sinulle vielä yhden kysymyksen.”
    Matoro pohti tarkkaan. Mitä hänen täytyi saada tietää? Sitten hänen muistinsa alkoi toimia.
    ”Minä pyydän sinua harkitsemaan edelliseen kysymykseen vastaamista”, hän sanoi ja virnisti. Oraakkeli kohotti kulmiaan.
    ”Miksi ihmeessä?”
    ”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu, jos sirut joutuvat vääriin käsiin. Mitä niillä voi saada aikaan?”

    Oraakkeli katsoi Matoroa suoraan silmiin.
    ”Eikö Abzumo ole tehnyt selväksi tätä asiaa teille?”
    ”Ei varsinaisesti”, Matoro sanoi. Hän voi jo paljon paremmin. Muistaessaan parannuskivensä hän tunsi itsensä vielä voimakkaammaksi. ”Tiesin vain hänen havittelevan sitä.”
    ”Nimda on voimakas esine”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
    ”Minä tiedän sen!” Matoro huudahti niin, että matoran hätkähti silminnähtävästi. ”Minä tiedän, että se on voimakas. Mutta mitä sillä voi tehdä? Mikä se on? Miksi se on niin arvokas, että ihan jokainen haluaa sen käsiinsä?”
    ”Minä en voi vastata kysymykseesi.”
    ”Ai et voi! Katso tätä!”

    Silloin Matoro tempasi esiin Betan, joka oli ollut hänellä kätkettynä panssareiden alla. Oraakkelin silmät suurenivat ja kohdistivat katseensa siruun, joka Matorolla oli kädessään. Näytti siltä, kuin tämä aikoisi ottaa sirun Matorolta, mutta hillitsi kätensä.
    ”Siru. Miten sinulla on sellainen?” tämä henkäisi.
    ”Tämä on Bio–Klaanin hallussa oleva Nimdan siru”, Matoro informoi. ”Me otimme sen mukaan, sillä teidän Mestarinne lähettämässä kirjeessä, joka oli huijausta, vaadittiin sitä.”
    ”Te ette olisi missään nimessä saaneet luottaa athisteihin niin paljon, että vaarantaisitte sirun”, matoran sanoi katse yhä sirussa. Hänen teki selvästi mieli pelastaa se Matoron käsistä.
    ”Sadje oli varovaisempi ja epäluuloinen”, Matoro sanoi. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
    ”Jos tiedän Abzumosta yhtään mitään”, Oraakkeli kuiskasi, ”hän ei ole.”
    Matoro nyökkäsi surumielisesti. Ikäviä ajatuksia tuli hänen päähänsä. Hän pohti, mahtoiko Oraakkeli ujuttaa hänen mieleensä jotakin hänen tietämättään.
    ”Nyt”, toa sanoi vakaasti. ”Sinä kerrot, mikä Nimda on. Ja mihin se pystyy.”
    Oraakkeli nousi seisomaan.
    ”Sinä vaadit mahdottomia!”
    ”Ei, minä vaadin aivan kohtuullista asiaa. Minut – koko Klaani – on pidetty pimennossa liian kauan.”

    Oraakkeli käveli hetken ajan ympyrää huoneen keskellä. Matoro näki hänen pohtivan erilaisia vaihtoehtoja.
    ”Minä annan tämän sirun sinulle vastineeksi tiedosta”, Matoro päästi suustaan ja tunsi itsensä idiootiksi, sillä hänellä ei ollut valtuuksia antaa sirua pois. Oraakkeli katsoi tiukasti Matoroa. ”Lupaatko?”
    Matoro nyökkäsi, vaikka hänen järkensä kielsi häntä. Tätä hän ei voinut ohittaa, ei vain voinut.
    ”Jos sinä lupaat”, Matoro sanoi hiljaa, ”että se on turvassa.”
    Oraakkeli naurahti kolkosti. ”Mitä luulet minun tekevän? Minä yritän pitää sinut turvassa Nimdalta ja Nimdan turvassa maailmalta. Minä yritän pelastaa meidän Pyhän Äitimme. Ja sinä epäilet minua.”
    ”Sinä itse käskit minun epäillä. Ja niin minä aion. Tästä lähtien epäilen kaikkea, mikä liittyy Nimdaan.”
    ”Minä…”
    Oraakkeli vilkaisi Ath–patsasta. Hän katsoi sen kasvoja, katsoi sen yksinäistä silmää, joka tuijotti takaisin. Avoimet kädet kutsuivat luokseen.

    ”Matoro. Mitä kuulet nyt, et saa paljastaa kenellekään”, Oraakkeli varoitti. ”Ymmärrätkö?”
    Matoro nyökkäsi, vaikka uskoi joutuvansa rikkomaan lupauksensa. Administolle oli kerrottava.
    ”Nimdan sirut ovat yksinäänkin voimakkaita. Niiden avulla voi tehdä paljon pahaa. Ath–Nuin jääsaarella kahden sirun liitto teki koko kylän väestä aivottomia orjia, jotka palvoivat Nimdaa. Mieti, mitä voisi tehdä kaikilla siruilla, jos ne yhdistetään.”
    Matoro mietti. Hän ei halunnut kuvitella. Kuusi sirua.
    Kuusi.
    ”Hyvä on, Toa Matoro Mustalumi”, Oraakkeli lausui hyvin virallisella, vakavalla äänellä.

    ”Minä kerron sinulle, mitä sirut muodostavat.”

    Suuri varjo peitti maan. Kyläläiset hätääntyivät nähdessään valtaisan ilma–aluksen pyyhkivän taivaita heidän yllään. Kaikki olivat tulleet ulos taloistaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Ja jotain laskeutui aluksen luota. Nopeasti. Heitä kohti putosi jokin suuri. Se osui keskelle kylää. Valtaisat liekit verhosivat koko kylän, joka katosi olemattomiin ja jätti jälkeensä vain mustan läiskän keskelle saarta. Talot pirstoutuivat molekulaarisen pieniksi palasiksi. Kasvillisuus paloi maan tasalle.

    Ilma–aluksen komentosillalla Makuta Abzumo katseli alhaalla roihuavaa näkyä ja hymyili vaisusti. Aluksen ohjaamiseen tarvittava noin kymmenen olennon henkilökunta, joka koostui mustista mitäänsanomattomista olennoista, puuhaili pitääkseen kolossaalisen röhjäkkeen ilmassa.
    ”Eikö olekin ironista, ysssstävät”, Abzumo virkkoi, ”että tämä meidän aluksemme on suurempi kuin suurin osa nazorakein ilmavoimien aluksissssta?”
    Vastausta ei luonnollisesti kuulunut, sillä olennot eivät paljon puhuneet. Abzumo jatkoi monologiaan.
    ”Vain Tulikärpänen on sssuurempi, ja sssse sssse vassssta ironissssta onkin, eikö. Että Tulikärpänen päihittää Arkkienkelin ssssuuruudesssaan.”
    Olennot jatkoivat puuhiaan sanaakaan sanomatta. Makuta alkoi hermostua.
    ”Sssanokaa jotakin, senkin vätykset!”
    Jokainen olennoista käänsi tyhjät kasvonsa Abzumoa kohti ja sanoi geneerisellä äänellä: ”Ironista on, herra. Teemme, kuten käskette.”

    Voi tätä elämää, makuta ajatteli. Aivottomat orjat eivät tarjoa minkäänlaista huvitusta. Se on niiden heikkous. Ne eivät pysty inhimilliseen.

    ”Määränpää on kolmen päivän matkan päässä”, yksi olennoista ilmoitti ohimennen. Abzumo nyökkäsi ja päätti siirtyä vankien luokse. Suurin osa aluksesta oli rakennettu mustasta metallista. Seinät olivat metallia, samoin lattia. Makuta käveli vankiosastolle ja avasi metallisen, täysin umpinaisen oven. Hieman valoa tulvahti sisään pimeään, piskuiseen selliin, jossa roikkui käsivarsistaan kettingeillä seinälle ripustettu pieni hahmo.
    ”Voitte herätä nyt, rouva”, Abzumo sanoi kylmällä äänellä. Mestari kohotti hieman päätään.
    ”Saasta”, hän pihisi ja laski katseensa. Sellin lattialla oli hieman kuivunutta verta, ja Abzumo hymyili.
    ”Äiti–kulta voisi miettiä uudestaan, kuinka puhuu minulle. Vakuutan, että en osaa olla kovin ystävällinen sellaisille, jotka eivät ole minua kohtaan ystävällisssiä.”
    ”Mitä… väliä”, Mestari sanoi. Hänen oli vaikea hengittää siinä asennossa, johon hänet oli lukittu: hänen käsivartensa olivat suoraan sivuilla ja niihin oli kiinnitetty raudat, jotka roikottivat häntä hieman lattian yläpuolella siten, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan. Hänen kyynärvartensa roikkuivat voimattomina suorassa kulmassa käsivarsiin nähden.
    ”Sinä et saanut Nimdan sirua”, Mestari sanoi ja onnistui hymyilemään vaisusti. Abzumon hammas rusahti ja tämä sanoi:
    ”Tällä kertaa. Mutta Epsilon on minun. Sssitä et voi essstää.”
    ”Jos sinä saat sen sirun, tässä maailmassa on asiat paljon huonommin”, Mestari kähisi. Hän yritti yskäistä, mutta epäonnistui.
    ”Niin on”, Abzumo murahti. ”Totta totisssesssti on.”
    Hän kääntyi lähteäkseen.
    ”Sssinä et ssssiisss muuta mieltässsi?”
    ”En. Minä en ikinä muuta mieltäni.”
    ”Hyvä on.”

    Makuta sulki oven hitaasti. Mestari jäi yksin pimeään.
    ”Typerä nainen”, Abzumo tokaisi, yskäisi kuuluvasti ja jatkoi matkaansa. Hän käveli seuraavan sellin luokse ja avasi oven. Jokin vilahti sellissä ja syöksähti häntä kohti. Nopea käsi tarrasi kiinni Summerganonin kasvoista. Tämä rääkäisi tuskasta, jonka käden antama sähköshokki aiheutti, ja paiskautui takaisin pieneen huoneeseen.
    ”Tulin vain vilkaisssemaan, miten pärjäät”, Abzumo sanoi myrkyllisesti, ”mutta näemmä jouduin aggresssiivisssen käytöksssen uhrikssssi.”
    Suga yritti epätoivoisesti hyökätä uudestaan, mutta makuta paiskasi oven hänen naamalleen.
    ”Röyhkeätä”, makuta sanoi ja naurahti julmasti.
    Seuraavan sellin oven takaa paljastui lattialla sikiöasennossa makaava Sadje.
    ”Mitä sssinulle kuuluu?”
    Ei vastausta.
    ”Hällä väliä, sssiissss.”
    Ovi sulkeutui. Metalliseinistä kaikuvat askeleet loittonivat. Nurkkaan käpertynyt matoran oli ajatustensa vanki. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Mestari oli vankina, Matoro todennäköisesti kuollut – ja hänellä oli siru. Abzumo saisi nyt ainakin Epsilonin ja mahdollisesti Betankin, mikäli kyläläiset eivät olleet ehtineet ensin. Kaikki toivo näytti kadonneen.

    Iäksi.

    [spoil]Gurvanaattori kirjoitteli aika pitkän pätkän tästä.
    Pyydän raportoimaan mahdollisista asiavirheistä.[/spoil]

    [spoil]PS. 13.5.2025 Matoro korjasi lainausmerkit yms. muotoilut ja muutti ”Blacksnown” ”Mustalumeksi”[/spoil]

    [spoil]PPS. 27.1.2026 Matoro samalla poisti YouTube-soittimet, joiden videot olivat vielä olemassa ja siten löydettävissä. Onneksi huomasin tämän, niin pystyin palauttamaan tämän musiikit. t: Manu[/spoil]

  • Hildemar 33: Kenraali ja paholainen

    Tuntematon

    Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.

    Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.

    ”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni:
    ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!”
    Seurasi hirvittävää kirkunaa.
    ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.”
    ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…”
    Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi.
    Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi.
    ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta.
    Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.

    Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla:
    ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”

    Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.

    ”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?”
    ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.”
    Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään.
    ”Minä olen sinun helvettisi.”

    Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi:
    ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?”
    ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain.
    ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.”
    Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua.
    ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?”
    Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia.
    ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.”
    Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.

    ”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?”
    Suga ei sanonut mitään.
    Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa.
    ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”

    Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.

    ”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!”
    ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.”
    ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!”
    ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä.
    ”No niin, hyönteinen. Missä.”
    Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas.
    ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.”
    ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”

    Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen.
    ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…”
    Pahuus ei välittänyt.
    ”EI! Se on yksityinen!”

    Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi.
    ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.”
    Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi:
    ”Hakekaa vahki.”

    Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä.
    Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi.
    ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”

    Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä.
    ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.”
    ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.”
    ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.”
    ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.

    ”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.”
    ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.”
    Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?”
    Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”

    Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta.
    ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen.
    Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.”
    Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”

    Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä.
    ”Ei kauaa.”
    ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.”
    Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.”
    ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”

    Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.”
    ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”

    Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista.
    ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.”
    ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”

    Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.”
    Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”

    Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”

    Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.”
    Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”

    Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin.
    ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.”
    Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.

    ”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.”
    Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan.
    ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”

    Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma.
    Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.

    Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.

    Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…

    Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.

    ”Ssssssinun aikasi on koittanut.”

    Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.

    Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.

    Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.

    ”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”

    Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.

    Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.

    Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.

    ”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”

    Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:

    ”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”

    [spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]

  • Hildemar 29: Ath Nuin & Allianssin logistiikkaa

    Veljeskunnan saaren ranta

    [spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli…[/spoil]

    Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.

    Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este.
    Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.

    Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.

    Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.

    Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa.
    ”Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?” skakdi murahti.
    ”Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa”, nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.

    ”Tyypillisiä luusereita”, Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.

    ”Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!” Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.

    Ath-Nui

    Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.

    Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.

    Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.

    Matoro käveli nopeasti portista sisään.
    ”Hyvää päivää”, eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin.
    ”Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa”, Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä.
    ”Voin esitellä paikkoja, jos haluat”, Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.

    ”Ei kiitos”, Matoro torjui avun kohteliaasti. ”Mutta onko täällä kirjastoa?”
    ”On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa”, matoran vastasi.
    ”Okei. Sääli”, Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet.
    Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.

    Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja… Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.

    Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja… kaikesta.

    Nazorak-pesät

    007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki ”007”.

    Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa.
    007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.

    Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.

    007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.

    Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.

    * * *

    Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.

    Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen.
    16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.

    16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit.
    Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.

    Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.

    Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.

    Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.