Piraatit olivat pistäneet joksikin aikaa juhlat pystyyn laboratorionraunioiden edustalle, mutta ne olivat päättyneet epämiellyttävästi erään hyvin tunnetun kapteenin huutoon ”MIKSI ROMMI ON LOPPU! MIKSIIIIIH” Sitten he olivat lähteneet kohti rannikkoa.
Matoro oli toisten juhliessa tutkinut kansiota. Se oli kirjoitettu oudoilla merkeillä, joista ei saanut selvää. Siinä kuitenkin toistui tietyt merkit tietyin väliajoin varmistaakseen että se oli Matoran-kieltä, tosin puettuna outoihin merkkeihin. Salakieltä.
Matka viidakon läpi sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt jokunen pieni rahi tai vastaava. Puoli matkaa taas kärsittiin Notfunin jutuista. Tällä kertaa hän kertoi kaveristaan nimeltä Puikko-Petteri. Kyseiselle tyypille piti laittaa puusilmä, mutta tulikin vahingossa puujalka. Toinen puoli matkasta Notfunin suu oli tukittu teipillä.
”Meillä voi mennä Klaanissa jonkin aikaa”, Matoro selitti. Hän käveli Äksän kanssa Jardirtin rinnalla, sillä Notfunista ei ollut keskustelukaveria juuri nyt. ”Aye”, matoran vastasi lyhytsanaisesti. ”Kepsukka saa auttaa tämän salakielen kanssa”, Matoro puheli itsekseen. ”Paperit ovat Manulle ja katsotaan filmi Klaanissa”
Suurin osa loppumatkasta sujui hiljaisesti. Viidakkomaisema toisti itseään, rahit ääntelivät metsässä. Jossain välissä he saapuivat kultaisille rannoille jonka edustalla Yön Timo III odotti uskollisena osan miehistö kanssa.
Matka laboratoriolta takaisin oli kestänyt kuusi tuntia. Kello oli melko lähellä iltakuutta, ja aurinko oli jo laskemassa. Joukkio siirtyi nopeasti laivaan ja pian he nostivat ankkurit ja lähtivät kohti Klaania.
Aivan hetki sitten laskeutuneen Ämkoon edessä avautui synkkä ja tuima näköpiiri. Harmaa ruohikko, ikiaikaiset kalliot ja terävä kivikko saivat öisen saaren näyttämään hyvin lohduttomalta.
”Aika karu paikka”, Enki rohkeni sanomaan ilmestyen Ämkoon takaa herransa vierelle. Toa nyökkäsi. ”Onko tällä saarella nimeä?” Enki kysyi. ”En ole varma”, kuului vastaus. ”Itse kutsun tätä Hautasaareksi.” ”Yllättävää”, Enki ajatteli, muttei uskaltanut sanoa ajatustaan ääneen.
Kaksikko matkasi pitkän tovin syvemmälle ja syvemmälle saaren lohduttomaan maisemaan. Enki ei pitänyt kävelemisestä, mutta lentäminen ei ollut vaihtoehto. Ämkoo oli meren yli tapahtuneen lentomatkan aikana tehnyt ehdottoman selväksi, että saarta tuli kunnioittaa. Ilman Toan logiikalla maiseman yli lentäminen loukkaisi jotakin. Enki ei ollut kysellyt enempää.
Tuntien kuluessa Enki huomasi, että he lähestyivät vuoristoa. Vuoret eivät näyttäneet järin korkeilta, mutta ne erotti selvästi saaren hämärän maiseman keskeltä. Le-matoran pyyhkäisi tomua silmistään ja vilkuili lähestyviä vuoria tarkemmin.
”Olemme matkalla tuonne?” ”Kyllä.”
Ämkoo vilkaisi kädessään roikkuvaa ikivanhaa avainta. Sitten Toa suuntasi katseensa takaisin voristoa kohti. Enki huomasi, että Ämkoon askeleet tihenivät.
Rozum, aukio, jonka Notfun nimeää kohta Notfuniksi.
Notfun ja hänen miehistönsä seisoivat aukiolla. He katsoivat, kun savua tuprusi aukosta, ja Matoro ja Äksä juoksivat yskien ylös. Molemmat kaatuivat maahan, ja heiltä tippui eräs kansio maahan.
”Mitäs te maakravut löysitte?”, Notfun aloitti, ja avasi kansion. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän luki sisältöä.[spoiler=Tämä sotku venyttää jonkun ruutua] joten siksi terrorisoin sitä. Ole hyvä. -G
”J̡͈͕͎̬̙̮̳̞̜̦̜̮̖͎̫̰̥̻̝̄̆̂͂̉̾ͣͭ͂̑͐ͯ̊̀ͫ̇ͦ̎ả̴̠̯̫͍̖͎͖͕͔͎͓̘ͭ͒́̂ͥͤ͂̑ͬ͑͌̊ͅͅͅk̵̡ͨ̽̒̒̅̎͋ͪ̆͋ͯ̄ͪͥ͑̆͂̄͘҉͇̖̜̣̩̖̩̹̻̤̞̥͇͚e̡̟̲͓̹͙͖̯͓̘͇̮̪͇̼̤͖ͤ̓ͬͬ͆̾̾ͫ͞ ̎̒͐̓ͤ͐̽̅́͏̢̜͎͈̲̯̰͘o͌ͭ̏͂͒̒ͦ͘͏͉͍͖̩͇͕̣͍̝ͅͅn̂̊̽̿͌͂̃̆̿̃̋ͫͫ͑̈̚͟͏̻͉͓̤̹͇̮ ̿̆̌̂͒̉ͤͭ̊ͧ̆̓ͩͬ҉̵̸̧̪̞̭̩̙͉̱m̶̶͉͙̙̯̱ͣ̽̑͊̂̑̒̃̐̈́̓̋ͫͬ̌̆̈́ͭ͜͞â̡͎̱͖͇͕̜̟̫̺̗͍̟͚͈̰ͥ͒͋̍̈́ͣ̎̌͠a̴̢̢̺̯̻̮͕̲̐̑̈ͤ̾̇̿̾ͥͩ̓͋̉ͤ̂̉̓̚̕͟ͅï̧̝̞̖̘̖̣͕̹̥̝̥̫ͦ͛ͫ̊̃̑̏͠ͅͅͅl̵̛͔̻̲̤͚͇̣̝̜ͦͦͦ̔́́̍̆̍̆͘͟mͧ͗̽͐͋͆͐ͦ͛̔̓͋̂̍̚͝҉̵̼͖͈̫̙ḁ̴̴͉̳̣͐́̎ͥ͗̎͗̍̔̄̏ͪ̑͛͜n̸̸̖̮̻̣̟̣̗͎̫͔͉̳ͩ̑ͧ̽͘͝ ̴̰̰͇̲̰̫̻ͭ͂͗͋̈ͩͩͦ͑ͪ͛ͧͤ̀r̻͔͓̟̝͆̌ͥͤ͞u̢̿̾͐̈ͨ͋͘͏̵͎͚̜̮̥̭̞̦̙ḩ̴̛̬̼̞̹͖̠̒ͬ̌ͧ̏͛̆͋ͣ͂́͑̚͞t̵͇̹̩̰̰̮͈̙͇ͭ̂ͭͪͣ͡͡ị̸̧̭̫̗̠̯̰̟̹̤̪ͪ̊̀̿̐̽̌̽̿͑ͦͨ̏͜͟͡ͅn̄ͦ͌ͫͦ͋̎͋͌ͪ̈́́ͨͥͮ̓҉̷̛̣̗͕̯̙̥͎͇͚̫͚̰̪͢a̡̟͕̻͉̲̯̬͔͖͉͖̮̭̠̼̓̓͛̊͋̈́̽̅̀ͅͅş̰͎͚͉̘͔͎̱̞̠̘͓͐ͤ̽̅̋̈́͗ͩ̀̏̊̊͞͡ͅ.̩̯̰͍̣̙̩͓ͪͮͣͥͪͤ̏͑ͣ̒̌͛͛ͤ̃̓ͦ̎͘͢ ̵̈͌̾͋͑̊̒͢҉̵̞̘̗̗̗̗̘̜̟́Hͯ̐͛͗̋ͨ̿͑͏̗̼̭̤̭͉͍̤̰̬̭͈̮̗́͜äͫͤ̔̏ͫ̐̓ͨͮ̇͂̌͋ͨ̈́ͩ҉̢̥͎̠̺̬̝̬͙̼̠̯͈͔̰̪͖͘͜͟n̦̺͉͔̠̪͉̮̣̮͈̙̠̳̞͇̮͎ͩ̈́̓̉ͩ̾͋ͩ͆ͤ̓͗͘͜ ̷̧̖̻͈̪͕̝̅̍́̆̎ͤͯ̉́͆͆̓̍̊ͅǫ͓͚̱͇̥͍̮̺͍̠͉̮͎̓͑͊ͦͦ̈͘͟͝n̴̢̪̳̜̫ͨ͑͋̉̑̾͐́ͮ̎ͮ̚͘͡ ̾͌͑ͨ̽͗̀̚͡͏͏̞͔̬̟̙͕̤̩͓͓k̵̨̛̎̀ͭ͌̍ͣͤ̐͗̏͜҉̙̤̝̺̺̺̲̼̬̞e̓̔ͮ͋̇̉̍̍̍̒̊͋̋҉̛̛̠̦̦̗͕̟̥͉͉̰̫̤͇͓̙̼̯́͡i̶̧̠̩̻̪̘̥͉̱̥̦̝̹̼͕̰̻͌͆̓͐̀͊̔ͯ̒̽̉́s̸̵̩̼͍͚̯͊̽ͬ͛̓͊͋ͨ̓ͤͩͣ́͑ͥͮ̋͗́̕a̢ͯ̿̃̋̉͏̵̢̣͎̝r̡̅ͧ̐ͩ̓̓ͬͣͬ͛͠͏͓̝̝̣̞̱͚͖͖̼̣̘ͅi̡̧͉̼̣͎̺͉̲̯̪̻̟̻̗̯̽̄̿̔ͦ͛̀̈͊̉́ͣ͗͋̿̒̃̆,̛͓͈̰̝̱̪̗̥͈̄̊̅ͣ̆̈̊̅̆ͤ̽̔̀̚̚̕͘ ͎͖̜̗͉̹̝̩̬͖͚̼̪̫̗̝̖͖̬̓̀͒̏̅ͧͬ̓͌ͫͫ͞͡j̴̷̨͖̟̹͖ͫͩ̊̅ͨ̅̑ͨ͋̄ͣ̋͌̉̿̆̈́͌̕a̶̵̸̯̦̪̬̭̝͎͒̀͆̊͋͑͗ͥ̐͂͘͜ ̛̰̮̟̙̩̙̮͖̰̮͔̆̾̉̍͊̎ͥ̄̃͜h̡̗̝̜͇͖̮͇̭̰͈̬̿ͤͯ͆ͮ̀͞͡͠ͅä͍͎͕̥̲̭̯͎̱̙̼̤̩̠͌͋̅̃ͯ͐͊̏̐ͥ̽̽͋̅̋̚͢n̙͕̙̝̳̺̱̦͕̩̱̹̜̖̘̱̊ͦ̑̀͐ͭ̀͘͟͞e̷̳͚̩͚̳̼̽̊̆̉̀ͧ̈́ͧͪ̅̓̋̅̋͐ͤ͊̚̚͜ͅl͉̥̯̞̲̖̳̤͉̦̽̄ͬ͌́̈́ͣ͑̕͞l̷̛͇̟̫̼͐̓͐̿ͧ̆̋̓̆ͤ̈̎̆̏̄͊͑̈ͦ̀́ä̷ͯ͆ͧ̂̂͆̂͊ͣͥ̏̿͆͗̊̽͂͢͡҉̶̭̖͍͍̝̻̬ ̰͖̤͓̩̝̠̺͎̞̟̦̜ͥ̋̔̆͑̚͘͜o̶̴̧͂ͯ͛̊̉ͪͥ̃̏҉̗͖͚̖̬̮̰͖͉͉̫̳̮̜̬l̨̛͖̤̞̰ͮ͒̒̄̎̍̂ͤ̃ͨͮ̿̒̄͒́̆̚͟͟i̢̧̬̜͚̖̪̮̔̋̆ͬ̔̐͒ͯ̌ͭ̃̅ͨͯ̔͑͆̍s̢̪͈̗̳̣͚͇̳̤͈͔̩̬̼̊̅̾̽ͬͥͥ̓ͫ̍ͣ̇ͦ̚͟͟͡͞iͪͫͬ̅ͮ͐ͭ͋ͬ̋ͫ̓ͪ͊̚͞͏̧̼̠͈̩̦̖̥̦̹̬͔̫͉̳ͅ ̸̶͎̤̜̝̺̗̜̩̯̻̼̝͍̗̞̂̃̏ͫ̈̕͟a͗͊͌͑͗͝҉̡̤̳͕̺͢s̱̮̼͚̓͆́̅̓̏̿͒̽̃̀̽ͪͩ̔̚̚͟͞͝i̛̻̱̪̯̮̟͎̩͖̞̞̻̻̱͚̒͐ͬ́̆ͧ̀͆ͪͭ̚͡à̛͖͖̬͎̜̜̣̟̺̗͙̺̟̙̔͗̽̇̈̈̂ͦ͊̓͂̃͛̋͢͢a̷̛̰͍̤͈ͩͪ̔̌͒ͯͬͧͪ̊̾́̕͟.̧̧̛̥͙͓̝̬̭̙̮̘̞͇̻̞̰͓̞̭̾́́́̃̓̔̀͠ ̷̷͈̦̙͚͚̖̮͇̝̠̮̹͈̰̌̇̍͂̑ͦ̅̆͆̿̊ͮ͒̓͛̂̃ͧ̚ͅͅK̶͌̉̿͒҉͈͕̠̬͓̼̺̙̗̬͍̀͜ȁ̷̷̧͎̲̤̭̻̬̣͙͇̬̲̰̥͙̇ͭ̀͞i̴̴̢̟̬̯̼͆ͧ͋̇͊ͤ̽͛ͯ̈͆̇k̲̯̼͕̾̓ͣ̑͑ͩͯ͆ͨ̐̓͒͑ͮ͡͠ͅk̛̫͔͚̳̖̪̜̖̖̞͈̭̜͕͑ͪ͂̍ͥi̧͉͔̝̗͍̼̫͐̿̌ͭ̂͞ ̢̲̤̭̖͔͎̙̝̳̮͙͗̍̋̇́̈̒ͤ̿̃̏̀̏̎̎̃̿̿̀m̸̢͉͈̤̘͍̤͈̼ͯ̆ͤͬ͆̐̽͆ͥͪ͢u̶̷̶̹̳̪͚̦̠̫ͭ̍ͥ̈́̎ͥͫ̌ͯ̓̌́ͫͩ́̚r̸̨̫͙͚͇̮̼͖̭̙͚̹͉̭̠̻͎̫̣͓̃ͬͤ͋̑ͪ̀s̸͑ͮ̈́͐̓̎̔͑͑̄ͩ͢͏͠͏̻̣͇̝̘̯̘uͭ̑̊́ͮ̓̾ͤͤ̃̿̀̋ͬ͆ͨ̚͏͜͏̪̙͍͍͙͙̙̰͍̫̟ṭ̵̢̹͈͇̮͈͙̭͉͇̈͒͑̈͂͗̓̂ͫ̄̌̌͗̓ ̔̉ͯͤ͂̾͋ͫ̉͂ͮ͗͑ͩ̕͏͈̤͙̦̳͝ͅn̵̯͈̫̣ͨ̿ͦ̐̄͊ͥͩ͊̄̇ͭ̄̐͆̇̀͘͟͞ǫ͉͔̙̺̠͇̘̦͓̗̝̘̳͓̋̿ͭͩ̾ͦ̃͋ͦͤ̈ͩͩ̍̓̂́́͝s̱̘̣̯̪̙̩͎̰͚̖̖̺̩̃ͬ̅̒ͪ͑̈́ͤ̆̋̏ͩ̂ͨ̚͟͠t̶̛̬͈͖̱̤̦̪̹͚͆̓͊̅̍ͧ͒́̎͆̚͟͢ͅẻ̵̶̐͑ͤ͏̧̣̮͕̭̘̼̳̺̯̳̝̳̟̀ť̴̸̡̛̗̟͉̟̝̼̹̥̝̥͇̣̮͐̆ͬ̒ͯ̈́̓̍͢a̔͛ͨ̅ͣͮ̐̉̅̾͋͑ͯ͘҉̘̳̭̲͟͠͞a̮̭͎͕͈̗͚̞̭̥̒̎ͬ̽̀͌ͦ͊͛ͥ̈̓̈́̄͂̚̕͡͠n̴̛̰̟̬̼̳͈̥̬̆̐̄ͪͯ͑̒̽̓̂̿͞ ̨͍̗̼͇̱̼̪̘̭̭̺̱͍͈̤̼̠̜ͭ͐͛̔́ͨ̇͑̆͑͂̀ͩ̓͗ͦ́͢͟v̌̎ͥ͛̅̎ͤ͐ͫ̋̃ͮ̿͌ͮ̅҉̧̗̪̹̹͖a̴̴̵͍͙̗̠̻͍ͪ̎̊̏́͜l̷̗̭̝̬̬̰̝͇̓ͪ͆̑͂ͤ̔ͯͥ̒̾̀ͦ͗̋̒͆͊̀t͋ͧ́̓̋̀ͦ͌̾̋͂̐̒ͧ̓̚̚҉͔͔̰̯̲̺̬̙̲̼̥̘͇͓̪̮͉͔́͠ĩ̷̹͉̳̳̼̗̫̇͑̉ͯ͐̿ͧͥͬͫ͒̇̋͠ͅo̢̨͎̰̜͇̫̺ͪ͒̃́̈ͪͯ͗ͥ͑̇̿͛̚iͮ͆́͊ͫ͑͗ͩ͆̃̓ͬ̽ͨͫ̓̾̎̚҉̻̮͕̣̣͇͉̱ͅḏ̶̻̲͇̯̦͓̪͈̱͚̤͉͕͍̟̪̜͓ͧ̋ͨ̾̀͘͜͝e̛̮̼͈̙̥̖͍͇͈̟͖̫̙̎̾̃̃̋̎̆ͨ̆͗̇̋̚ṉ̵̗̱̪̠͕͉̩̭ͪ͑̾ͭ̍ͪ̃̄̈́͒̍͆͢ ̨̟̘̜̥͇͕̘̭̬̝̹̳̋̈́̉̑p̴̷͚̩̫̱̤̖̄̓ͮͨ͂ͣ̆ͨ̔̋ͯ̔̈ͭ̀͠͠rͣͨͤ̐̉̏̉ͨͤͥͫ̓͒͆҉̵̡̢̮̗̥̯e̵̫͎͚̟̲̮͈̍ͦ̏̇ͪ͗̂ͧ̐̽̎͞s̷͚̙͉̲̻̱͔̞̈́͋ͨ̐̿ͦ̿͗̅͂̉ͨ̽͑̍͢͟͟ĭ̷̷̷̧̼̞̥̝̗̬̭̹̌ͫͥ̽̇ͣ̂ͫ̾̿͊̄̚͢ḑ̵͚̖̭̞̘͙̻͓̺̌̇̿͗͐͌ͬ̀̆ͧ͠ͅe͛̇̄͋ͪ̊͛ͧ̂ͩ͊ͭ̓͟͏̡̥̣̞̮̳̹̣̯̦̬͇̹͉̟̖n̴̸̞͕̗̖̪̘̤̋̽͗̍ͧ̇ͫ͒̀͛̄ͭ̚͜͢t̐ͨ̄ͭ͆҉̠͔͕̱͔̖̩̗e̷̝̖̠̟̠͔͕͙̼͈͖̙͎͖͚̳͛̀ͬͬ͢͜ͅi͂̽̈̋͌̅͂ͤ́͘҉͍̖͕͙͎͇̫̻͕̺͔̮͎͍͍̺̤̬k̷̈́ͨ̎͐̏͐͊͋̅҉̶̬͖̭̼̖̙̯̥s̛̯͕̠̲̖͔͙͍̩͔͔̙̦̗̣ͦͦ̑̔͌̇̽ͣͤͥͅͅĩ̶̜͍̮̺͕̻̜̰̤͎͇̯̥̙̩̆͊͆̎̽ͬ̂ͮ́͘͝ͅ,̧̨͎̯̣̜̫͊̓ͫͨ̈́̽ͩ̂̂̀̒̈́̆ͬ̾̇̓̉͘͠͡ ̧̛͕͉͔̲̜̪̻͕̙͇̯̬͍͎̺͉̫͍ͧ̀ͯ̽́ͫ̀̄̓̿͆͐̈́ͅj̱̰͖̠͇͍̲̳͉̙̲͓̬͆̀̆ͨ̉́̕͜͞a̷̧̛͈̜̜̬̼̫͓̦̻̩̻̺̱̪̟̪̻̯͛̔̂͠ ̸̢̺̤̻̻̲̻̤̺̖̭̺̍ͨ̏͌͋͆̓̅̾̓ͯ͡ͅǵ̨̥̘̮͉͔̪͉̞̪̗̱̭̫̦ͤ̊ͦ͑ͪ̌ͤ͆ͥ̍̉̅̅ͧ̓͟͡ͅa̶̡̦̜̩͕̜̠̗̞̦͈͓͇̜̫̳̭ͩ̌̋̆ͦ̾ͪ̐̎͆̈́͐̎̍̓̉́͜͞ͅͅl̠̰̮̬̱̰̙̤̠̯͉̰̔ͧͤ͂̇͌̓ͭ̿̓ͯ̓̏͗ͪ̚̚͘͜a̟̺̯̩͔̼̘ͨ̓ͤ̽̒̓͆̌ͭ̌͂̋͒͛̒̉̑͂̆̀̕͜ͅk̶̨̨̛͇̙̮̱̈́̂͊̏̉ͣ͛̍̋ͭͫ̔ͧ̃̍ͭ͌s̴̡̧̡̤͇̝̟̜̫͔̪̝̝̪̘̜̐͐ͯ̔̾̋̿̚ȉ̷̡̧̪̞̝̫̗̓ͯͥ̄̒̓̈̐̈̉ͧͤ́̀tͥ̽̿ͥ̍̃̊́̂̅͂̓ͦͥͧ̍̎̈́҉͓͎̙̠͕̱̣͖̳̖̱͓̪͎ ̸̧̯̜̬͋ͮ̾͐̚ͅr̵̨͎̝̬̘͖͎̟̥͇̱̺̺ͪ̌̄͑̔̐̌̓͒̅̒̍̃̋̚͜ͅͅä̊͒̈́̿̈̇̈́̈ͪ̄̓ͫ̇̈́͏̦̹͓̳͕͍̞̘̙̺̤̖̞͇̹͙͜j̷̨̪̥̟ͫ̉ͣ̑͆ͭ̀̇͌ͬ͑ͪ͂̑̚͘͟ͅä̷͊̀͋͒ͯͮͫ̎ͨ͒͑ͩ͆̈ͦ̊̚͏͕̯̖̭̲̩͕̣̜̘͔̖̭͙̫͎ͅȳ̴̠̗̼͉̟̟̦̊̊̃͊ͭͮ̽́̇̎̚̕͡͡͞tͦ̾̊̀҉͕͓̠̳͔̟̟̙̥̲̭̼̳͙ę̶͖̭͖̝͔̻̺͚̲̻͇̗ͧ̆ͭ̽̚̕ͅt̤̗̘̮̫̺̫̹̭ͩ̓͌́̍̿ͤ͛́͜͟ͅą̈͆̀͗̇͊ͧͣͫͨ͑ͬ̑̇̀̚͠҉̘̘͔̝͔̬̺̼͙͔̣̝͈̯̫͈̻ä̧̖̠̩̤̻̫̬̯ͬ͌͛̓̌̈́͢͠͞n̢̢̛͙̜̘̦͇̖̬̦͈̩͔̪͔͂̑ͫ͆͐̌̇̔͊́̄̋.̵̧̧̣͖͈͓͗͋̌͝ ͖̮͇̮͇̳͖͙̺̭͉̳͍̩̰̗͖͑̐͌̓̑̄̍͂́͟Ş̵̾̓̈̅̈ͮ͆ͧ́ͨ̎̏̅͊̐̾̽͠͡͏̩̖͙̟͕̰̳̥̩͉̟̜ͅͅę͗͂ͧ̽ͫ͑ͮͮ͂ͮͩͩ͊̓͋͞҉̸̫̩̯͚̥̲͖̯̩̳̥̤̬͍͉̠̫n̛̓ͣ͌ͯͦ͞҉̨̫̙̭̖̙̲̩̯͖̞̩̭ ̴̳̻̩̬͔̥̘̜̺̠̿̀̃͊̓ͬ̐ͪ͘͟j̛͔̙̭̞͔̓̃̅̋̃̈́̆͗̐̑ͧ̋ͨ̐͛̈́̕͡͞ͅä̷̸̡̲̜̲̰̻̠̭̥̗͈͇͓͍͖̩͓̩̙̉͗ͯ̽̀͢l̈́͛̆͋͏͖̺̗̠̮̻͎͇̳͟ͅk̲͇̪̦̤̜̲̳͇̞͕̥͌̎͛̂͘ȩ̸̸̠̙̤̬͙̟̭̲̲͕̠͇̖̩̖͓̻̍ͯ̒̃̅ͫͯ͋̐̋ͫͪͬͫ̾͋́e̵ͫ̇͛ͣ̐͆̍̋̊҉͏̶̞̦̦̣̻̦͡n͗ͪ̽̈ͤ̋͒̍̆ͤ̀ͣ҉̲̮͕̙̫͕̟̬̻͕̗ ̬̗̤͉̻͎̣̘̥͇͚̞̉̈̐̅͛̓̋́͗ͩ̑̐ͭ͟͝ţ̘͕̗̞͎̰̦̟͈̦͕̫͚̥̪͚̪͗̐̄̈ͦ͑̇̅ͬ̌̇̌̚͘͘͠é̵̢̧̙̮͚͇̟̞̹̠̣̥̦̲͂̇́͘h͎̱̟̻͎̭ͦ͆͋̓ͮͮͣ̋̐̔̒ͦ̑ͥͣ̕d̴͍͓͔̞̟̪̦͚̱͕̬ͣͪ̌̋ͨ͠ä̶̵̫̭̼͖̟̜͙͇͍͉̠͇̰̜͈̬ͫ̋͊ͥͦ̏̾͌͋͆̾́ͣ̈ͯ̚̕͘ͅä͔̲̞̖̤̟̟̼̖͓̜̼̼̟̹́̏̅͊̽ͬͯ͗̾͒̌̉ͫ́͢͝͞͝n̨̛̘̼͍̘̻̮̱̯̜̮̗̙̭͎͓̝͙̭ͣ͆̿̄ͤ͋ ͇̲̦͍͚́̐̂͂̅ͧ̔͊̆̕͞͞j̄̉̿̊̓̍ͩ͑̿͒͠͏͇̼̺͓͙͎̝̼̬̜̖̼͈̗̼̼̫͢͞ͅo̯͉̼̜̫̳̳͚̭̟̒͒͒̂̌̈́̊͝t̛͙̩͕̯̳̬͍̃ͥ͑͗̑̆͢aͨͦ̓̓ͨ͊̇̾̑͏̵̮͓͍̟͘͢͞į̡͈̥͙͍̱̗̘͔̜͔ͧͣͨ̐ͥ́͞ͅͅn̑̎͐̋ͦ̀͒̈͑͂̇ͪ͑̈͛̌ͣ͝͏̴̶̤̟̮̦̝̫̣̥̳͓̘͕̥̜̣͙͔͈ͅ ̴̡̉̆͗ͨͭ̾ͥ̅͒̎̆́͡͏͚̼͕̟͍̯͚̙̩̳̝̤͈̲j̶̨̖͔͇̩̮̥͍͎̉͆ͮͥͭ̋̄̋ͩ̎ͦͦ̀̀͘ą̛̜̦̟̖̖͕̼̣̤̳̈̽̈́̍͑ͨͧ͂̓ͧ͌̂̉͂ͨ̈́̿̀n̵̞̼͖͎̪͇̙̭̦̬̗ͨ͆̅̈́ͯ̀͝͝n̴̛̛̹̗̻͇̮̬̯̰̟͎̤̱͙̹͇̮͎ͫ̓͌ͭ́͛͆ͮ͑͑͊͂ͮ͒ͪ̇ͅä͑ͪ͐ͬ̓̽̏҉͏̞̟̥͚͓̗̘̬̙̟͈̺͚̫̝͠ͅä͗ͩͤͭ҉͠, [/spoiler]Just. Tästä ei nyt oikein saa mitään selvää. No, ammutaan tämä, poltetaan, sitten kastellaan, räjäytetään, ja syötetään Manaateille”, Notfun sanoi, raapaisi tulitikun, ja sytytti paperin. Matoro syöksyi maasta, ja sammutti tulen elementaalvoimilaan.
”OLETKO SINÄ HULLU? Tämä saattaa pelastaa klaanin tulevaisuuden! Nyt annat sen tänne”, Matoro huusi Notfunille.
”Oletko typerä. Tuosta ei saa mitään selvää. Turha se on”, Sanoi Notfun ja raapaisi uuden tulitikun. Sitten hän vilkaisi Matoron kasvoihin, ja sammutti sen ja samalla mykistyi. Notfun kuiskasi jotain Jardirtille, ja lähti kävelemään laivaan.
Vihreämaskinen, erittäin rähjäinen matoran, joka oli alun perin mata nuin heikentynyt matoran, jolle oli korvattu ruumiinosia meritaistelujen vuoksi, jonka toinen jalka oli sininen, toinen musta, jäi seisomaan aukiolle kapteeninsa miehistön, ja kahden matkustajan kanssa. Jardirt aikoi huutaa jotain.
”Miehet, kapteenimme käski tiedottaa, että pidämme tänä iltana juhlat. Lähdemme myös bioklaaniin, koska Notfun oletti, että matkustajamme haluavat murtaa koodin”, Jardirt ilmoitti, ja lähti laivalle päin.
Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa. Normaaleja viidakko-ääniä.
Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.
Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.
Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi. Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät – tai oikeammin silmä – painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.
Matoro nukahti.
Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin. Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä – tai pikemminkin ”tiimin, jonka osa hän oli”, hänhän ei ollut sen johtaja – kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.
Maan Toa kiipesi nopeasti tikkaita ylöspäin. Hän iski nyrkkinsä läpi ylläolevasta luukusta ja hyppäsi ylös huoneistoon. Karax vetäisi järeän poransa esiin ja osoitti sillä punamustaa vortixxia.
Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli…
Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään. Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä. Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.
* * *
Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.
Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta. Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös. Se oli ollut jonkun tekemä ansa.
Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.
”Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut”, Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan. ”Olen aivan samaa mieltä”, Matoro valitti. ”Tyypit, vähän positiivisuutta!”, Äks ilmoitti väliin. Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.
Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana. Mitään erikoista ei näkynyt.
”… mitä?”, Äks kysyi. ”Älä minulta kysy”, Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.
Silloin hän tunsi sen taas. Sana ”Nimda”- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä. Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen. Sekalaiset sanat kuten ”Itroz”, ”Mieli” ja ”Makuta” iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana. Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.
Pommitus katosi.
Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta. ”… mit”, Äks aloitti. ”Mielensisäinen hyökkäys”, Jään Toa vastasi vakavana. ”Mistä se tuli”, toinen Klaanilainen kysyi.
”En tiedä”, Matoro vastasi. Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.
Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt. Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut. Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.
”Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota”, Matoro sanoi hiljaa.
[spoiler=SnorpGurp-Allianssi tiedottaa:] Teimme tämän käytännössä puoliksi.[/spoiler]
Admin-siiven kokoustila
”OTTAKAA SE POIS!”
Vertahyytävä kiljaisu tuli Kepen suusta. Kyseinen suu oli kiljuntahetkellä osittain jonkin mustan ja muodottoman peitossa. Groteskin loisen lähdettyä lentoon kokoustilassa oli räjähtänyt pienimuotoinen kaaos. Lintumainen pimeyden olento oli tähdännyt alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Tawaan, mutta akrobaattinen sähkön Toa oli ollut liian nopea loiselle. Nyt parasiitti roikkui Kepen kasvoilla pidellen tästä kiinni pitkien linnunjalkojensa terävillä kynsillä ja tunkien päätään Kepen naamion suuaukosta sisään. Kepe sinkoili ympäri huonetta yrittäen epätoivoisesti repiä hirviömäistä lintua kasvoiltaan.
Loisen alkuperäinen isäntä, Snowman, makasi vielä sängyllään liikkumattomana ja silmät kiinni. Kaiken kaaoksen keskellä valkosinipunainen lääkintä-Toa Kupe tutki Snowien elintoimintoja ja sai huojennuksekseen huomata, että lumiukko oli vielä elossa. Hoitaja-matoran puolestaan suojautui parhaansa mukaan Kupen taakse ja vaikeroi hiljaa.
Make suoritti valtaisan loikan kohti villisti pyörivää Kepeä, ja huitaisi väkivaltaisesti kädellään parasiittia. Se irrotti otteensa tiedemiestoasta, ja lennähti huoneen kattoon. Lintumainen iljetys liiteli ympäri huonetta, tiputellen välillä sysimustia sulkia. Ne kuitenkin liukenivat tummaksi mönjäksi maahan osuessaan.
Tawa sinkautti kädestään sähkönpurkauksen, joka ei kuitenkaan osunut nopeaan kohteeseensa. Huoneen kattoon kärventyi pieni reikä sähkön voimasta, ja Klaanilaiset heittivät itse kukin omia elementaalihyökkäyksiään kohti parasiittia. Musta lintu liikkui kuitenkin aivan liian nopeasti, ja sekasortoisessa tilanteessa se teki äkkinäisen käännöksen kohti Tawaa.
Keltainen Toa sukelsi ketterästi sivuun, ja käännähti juuri parahiksi kohti parasiittia kierähtääkseen pois uuden hyökkäyksen alta. Tällä kertaa tilannetta tyynesti tarkkaillut Same syöksähti tuulen lailla eteenpäin, ja heilautti viikatettaan. Kukaan ei nähnyt osumaa, mutta kaikki Klaanilaiset näkivät linnun mustan muodon viipaloituvan kahtia.
Toinen palasista kieri Kepen jalkoihin. Hän poimi sen käteensä, ja huomasi olevansa kolmen punaisen silmän tuijotuksen kohteena. ”Öh. Tämä taitaa olla sen siipi.”
Tawa ja moderaattorit kokoontuivat toisen palan ympärille. Se oli yksisiipinen ja liikkumaton närhi, jonka kuvottavat jalat sojottivat kattoon. Luonnottoman linnun pitkien ja laihojen jalkojen päissä seisovat terävät kynnet olivat puristuneet tiukasti yhteen sen viimeisellä hetkellä. Moderaattorit ja Tawa kumartuivat yksi kerrallaan katsomaan olentoa lähempää. Vielä kasvojaan yhdellä kädellä pitelevä Kepe lähestyi närhen putoamiskohtaa huomattavasti varovaisemmin kuin piiloutuen huomaamattaan moderaattorien selän taakse. ”Elääkö se?” Kepe kysyi. Make oli jo tökkäämässä testiksi parasiittia rahimaisella sormenkynnellään, mutta Samen suuri valkoinen koura pysäytti hänet. ”Älä. Se voi huijata.”
Make vilkuili lintua epäluuloisena. ”Miksiköhän se näyttää ihan nä…” ”Älä”, Tawa keskeytti. ”…älä mitä?” ”Älä sano sitä sanaa.” Same kääntyi Tawaa kohti. ”Mitä sanaa?” ”N-sanaa”, Tawa kuiskasi. ”Miksen?” Make kysyi hämmentyneenä. ”Koska se on typerä”, Tawa sanoi tympeänä. Make nyökkäsi hitaasti. Tawa nousi ylös ja otti muutaman askeleen kohti sänkyä, jolla vähitellen heräilevä Snowman makasi. Make, Same ja Kepe kuitenkin vahtivat liikkumatonta parasiittia tiiviisti. Tawa nappasi metallisen elintoimintoskannerin Kupen kädestä ja asteli takaisin parasiitin luo. Hän ojensi näytöllisen laitteen kyljessä olevan johdon Samelle, mutta piteli itse skanneria kädessään, nollaten parilla napinpainalluksella sen Snowmanista saamat lukemat. Same avasi johdon päässä olevat pihdit ja kytki ne kirurgisen varovaisesti kiinni parasiitin kaulaan. Tawa painoi nappia ja skannaus käynnistyi.
Napinpainallusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lääkintäskanneri piipitti tasaisesti ja Tawa ja hänen taaksensa kerääntyneet Kepe, Kupe ja lääkintämatoran katsoivat lukemia Tawan olan yli. Same ja Make halusivat kääntyä katsomaan, mikä lukemissa kiinnosti, mutta tiesivät Tawan käskeneen heidät pysymään vartiossa. Pian Tawan katse laajeni. Hänen silmänsä olivat suorastaan jäätyneet skannerin näyttöön. Pian Kepe, Kupe ja hoitaja-matoran huomasivat samat tulokset. Kaikista voimakkaimmin viestiin reagoi hoitaja-matoran, joka näytti päättäneen vaihtavansa alaa. Make huomasi reaktiot ja hätääntyi hieman. ”Mitä? Mitä nyt?”
Tawa ei vastannut. Hän laski skannerin käsistään ja katsoi välillä parasiittia. Sitten hän katsoi näyttöä. Siinä kohtaa, missä näytöllä olisi pitänyt olla lukemia loisen elintoiminnoista, toistui yksi ja sama viisikirjaiminen sana uudelleen ja uudelleen. KUOLE
”Tiedättekö”, Kepe sanoi puoliksi itselleen, ”minä korjasin tuon laitteen viat toissapäivänä. Sen eiii pitäisi tehdä tuota.” ”Sinunmmmmf vikashiiii”, Snowien puudutusaineiden turruttama ääni sanoi refleksinomaisesti. Kepe oli jo vastaamassa tähän, mutta ymmärsi, että puoliksi koomassa oleva väittelytoveri ei olisi kovin haastava vastustaja. Tawa sammutti skannerin ja laski sen lattialle. Hän kyyristyi lähemmäs parasiittia ja nielaisi. Tawa avasi suunsa ja mietti hetken. Hän aikoisi tehdä jotain, joka tuntuisi monelle äärimmäisen epäloogiselta tavalta suhtautua tilanteeseen. Hän yrittäisi neuvotella.
”Helei”, Tawa sanoi niin rauhallisesti kuin vain pystyi, ”kuka sitten oletkaan, kuulet varmaan.” Tawa luuli jo sammuttaneensa elintoimintoskannerin, mutta huomasi olleensa väärässä, kun kone päästi piipittävän sydänkäyrä-äänensä kuudesti. Kirjaimia ilmestyi taas ruudulle.
KUULEN
unesi
Make huomasi olennon vasemman jalan nytkähtävän hieman. Tawa ei kiinnittänyt huomiota liikkeeseen vaan yritti etsiä sanoja suuhunsa. ”Onko sinulla nimi? Voinko…kutsua sinua joksikin?”
ei
enää
Tawa nyökkäsi. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman ymmärtäväiseltä, vaikka vaistot sanoivat muuta. ”Voimme jättää sinut henkiin. Pyydän, kerro vain, mitä sinut käskettiin tekemään.”
Koneen piipitys jatkui. Tällä kertaa Kepe huomasi laskea sen tahdin sormillaan ja jäätyi hetkeksi huomatessaan jotain. Kepen mielessä oli kysymys, jonka hän olisi halunnut kysyä, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Piipitys lakkasi. Neiti ei tiedä Valkoinen Kuningatar ei tiedä ei tiedä eikä ymmärrä
Tawa veti pitkään henkeä. ”Myönnän, että olet oikeassa. Siksi kysynkin. Pyydän, puhu meille.”
Käsky. noudatan
”Syö kuningatar.”
”Miksi herrasi haluaa tappaa minut?” Tawa kysyi aavistuksen hiljempaa. Piipitys tiivisti tahtiaan. Ei enkeli tappamisesta puhunut
neutraloiminenkin on vaihtoehto niin Lähetille tehtiin
”Kuka ’lähetti’?” Make kuiskasi. Tawa ei vastannut vaan näytti keskittyneen ruudun viestiin täysin. Same siirtyi Maken pään viereen ja puhui niin hiljaa kuin pystyi. ”Näitkö Ämkoon käden?”
mutta ei enkeli myöskään kieltänyt kuole
Sana ”kuole” alkoi jälleen toistua ruudulla. Parasiitin jalka nytkähti taas. ”Sinä et tapa enää ketään”, Tawa sanoi vankasti. Yksisiipisen pikkulinnun uhkauksiin oli vaikea uskoa.
Ehkä en enkeli sanoi, että joku muu haluaa sen kunnian
tiedät kuka Tawa hiljeni. Hän katsoi poispäin laitteen näytöstä ja uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa. Tämän kymmenien sekuntien hiljaisen hetken keskeytti Kepe, jolla oli selvästi jotain tärkeää kysyttävää. ”…anteeksi, mutta tämä jäi vaivaamaan minua pahasti. Miksi närhi?” Tawa katsoi adminin suoraa käskyä rikkonutta teknikko-Toaa hieman tympeänä. Hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti parasiittia, kun sydänkäyräskanneri puhui jälleen mekaanisella kielellään. Tarvittiin jotain jotain, jonka hän vastaanottaisi alitajuisesti ilman että ymmärtäisi sen ulkopuoliseksi
”…närhi”, Make sanoi ääneen kuin maistellen sanaa. ”Närhi”, Same toisti kuin vastauksena Makelle.
valkoinen ystävänne tykkää linnuista
Tarvittiin jotain, jonka hän luulisi omaksi ajatuksekseen
Tokkurainen Snowman nousi sängyssään hieman pystympään asentoon. ”Mmitä shiiiiielä tapahtmmmf?” ”Todistamme juuri, kuinka sinun mieleesi voi istuttaa valtavan demoninärhen, etkä sinä huomaa mitään”, Kepe palautti siirtämättä kuitenkaan katsettaan parasiitin mustasta olemuksesta.
Kupe kuitenkin painoi Snowien takaisin makuuasentoon, katsoen lumiukkoa tuimasti ja nyökäten hänen avonaista rintakehäänsä kohti. ”Ihamm pikhu juttmmf” valkea Klaanilainen aloitti, mutta vaikeni Kupen uuden, entistäkin äkäisemmän katseen alla.
Tawa kumartui varovasti vielä hieman lähemmäs mustaa lintua. ”Pyydän, kerro meille. Missä Visokki on?”
Älä huoli
Nauru pitää hänestä
hyvää huolta
”Tawa”, Same puhutteli johtajaansa. ”Pidä pää kylmänä. Se yrittää provosoida. Älä tee mitään tyhmää.”
Huomaako neiti edes
kuinka sen kädet puristuvat nyrkkiin
Make tarttui Tawaa olkapäästä, ja sanoi rauhoittavimmalla äänellään: ”Tawa, ota iisisti.”
Vai onko kysymys siitä
että neiti ei välitä
”Mmmftä siellä tapahtmhtuu?”
Onhan se toki ymmärrettävää
kun paras ystävä
ei ole enää paras ystävä
Tawa kumartui entistä likemmäs kohti yönmustaa parasiittia. ”Mitä teit Visokille?”
hih hih hih
Keltaisen Adminin kasvojen ja demonisen närhen ruumiin välinen matka pieneni hetki hetkeltä. ”Nyt, viimeisen kerran. Missä. Viso-” ”SKRIÄÄÄÄÄÄÄH!” Yhtenä mustana pyörteenä musta parasiitti syöksähti Tawan kasvoille. Admin lennähti syöksyn voimasta taaksepäin, ja kompastui selälleen lattialle. Hänen käsistään sinkoamat salamat eivät keskeyttäneet närhen kirkunan ja naurun sekaista huutoa.
Ilman halki suhahtava ja mustaan hirviöön osuva viikate sen sijaan lopetti naurun. Se lopetti myös närhen liikehdinnän, ja irrotti sen Tawan kasvoilta.
Same katsoi työnsä tuloksia: maassa retkottavat närhenpuolikkaat koettivat vielä hieman sätkiä, mutta pääosin ne näyttivät kovin toimintakyvyttömiltä.
Tawa tarttui Maken tarjoamaan käteen, ja nousi jaloilleen. ”Kiitos. Minä..” Maken kasvojen pieni hymy riitti hyvin vastaamaan Tawan häkeltyneeseen katseeseen. Pian Klaanin johtajan ilme kuitenkin palautui peruslukemille, ja hän asteli mustan linnun osasten luo. Moderaattorit, Tawa ja Kepe kokoontuivat parasiitinpalasten ympärille. Snowie koetti vielä hieman kurkotella, mutta lopetti taas tuntiessaan Kupen käden olkapäällään. Hoitajamatorankin uskaltautui esiin vuoteen takaa. ”Se… Se on nyt… Kuollut?”
Same työnsi hitaasti viikatettaan kohti loisen kahta irtonaista osaa, kun muut pysyivät hieman kauempana, mutta aivan yhtä valmiina toiminaan. Valkoinen moderaattori pisti hirviömäisen linnun molempia kappaleita vuorotellen viikatteensa terällä. Musta massa höllyi kuvottavasti maata vasten, mutta pysyi paikallaan. Olennon useat verenpunaiset silmät olivat nauliutuneet auki ja tuijottivat eri suuntiin. Make astui lähemmäs olentoa. ”O…onhan se kuollut? Oikeasti tällä kertaa?”
Kepe kohautti olkapäitään ja katsoi huoneen keskellä lattialla makaavaa näytöllistä laitetta. ”Voisimme tietty kokeilla elintoimintoskanneria. Jos Same ei olisi juuri rikkonut sitä…skanneriosaa.” Seuraavaan tapahtumaan Kepe ei ollut varautunut. Skanneri piippasi jälleen kuudesti, tällä kertaa hitaammin. Kupen silmät laajenivat ja hän kääntyi katsomaan. ”Ette ole tosissanne.”
Moderaattorit, Kepe ja Tawa seisoivat paikoillaan. Laitteen ääni kuului kaikkien korviin, mutta kukaan ei aluksi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta sitä kohti. Lopulta Kepe ymmärsi velvollisuutensa ja asteli laitteen luo. Hän kyykistyi ja otti laitteen käsiinsä. Näyttöä sotkeva lumisade häiritsi viestin näkemistä, mutta ruudulla oli jälleen tekstiä. Tawa hätkähti hetken hiljaisuuden jälkeen omista ajatuksistaan. ”Mitä se viestii?” hän sanoi Kepelle, pitäen katseensa silti entisen loisen kuvottavissa palasissa. Kepe luki ruudun tekstiä itsekseen. Sumean näytön lukeminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, mutta Toa kaivoi haarniskastaan pienen muistilehtiön ja kynän ja yritti tulkita tekstiä parhaansa mukaan.
Keskellä mielen pimeyden Vain yksi näkee totuuden
tuo Mies Punainen
Kepen ilme oli merkillinen. Piipityksen päätyttyä laitteen näyttö sammui lopullisesti. Melkein samalla hetkellä loisen kaikki kolme groteskia monisilmäistä kappaletta nytkähtivät epäluonnollisesti. Kepen lattialle pudottama siipi aukeili ja sulkeutui vauhdikkaasti ja loput sen ruumiista yritti epätoivoisesti kasata itseään. Olento päästi nokastaan lintumaisia ääniä. Äänet tosin kuulostivat kuuluvan vähintään neljälle eri linnulle eivätkä ne olleet selvästi päättäneet, kenen vuoro oli huutaa milloinkin. Sätkiminen voimistui. Loisen niljakas iho alkoi muuttua entistä nestemäisemmäksi, kunnes musta olento oli muuttunut käytännössä kolmeksi lätäköksi varjomaista nestettä, jossa uiskenteli useita silmiä. Vähitellen silmät sulkeutuivat kokonaan.
Lintumaiset kiljahdukset olivat loppuneet. Lattiatasolla oli kuitenkin vielä havaittavissa hiljainen ääni. Joku olisi voinut kutsua sitä nauruksi. Vähitellen viimeisetkin äänet katosivat jonnekin tyhjyyteen.
Hetken oli hiljaista. Huoneessaolijat katselivat kolmea lätäkköä. He huomasivat kaikki yksitellen, että ne alkoivat selvästi pienentyä.
”…no…” Make sanoi puoliksi huojentuneena ja puoliksi oikeasti peloissaan, ”se oli aika outoa.” ”Samaaah mmmffieltä.”
”Onhan tämä hieno kivi”, Ämkoo mutisi käännellen turagan tarjoamaa esinettä kädessään. Kivi oli pitkä ja sileä. Sen pinnalla saattoi erottaa monimutkaisia koristekuvioita, jotka muistuttivat Ämkoon mielestä kovin paljon vanhaa riimukirjoitusta. Siitä huolimatta kivi oli vain kivi, eikä Toa ymmärtänyt hyötyvänsä murikasta millään tavalla.
”Sisälläsi vellova Makuta-henki estää Toa-voimiesi käytön, eikö vain?” Bakmei kysyi ja istahti vieressään kököttävän kannon päälle. ”Samalla Toa-olemuksesi estää sinua käyttämästä Makutan sinulle sallimia voimia. Olet pelkkä heikko välimuoto.”
Ämkoo mulkaisi turagaa, muttei osannut sanoa mitään. Bakmei oli oikeassa. Kanohi-haarniskan menetettyään Ämkoo kykeni hetkellisesti käyttämään elementtivoimiaan, mutta samalla Toa menetti kaiken kontrollin Makutan suomiin varjovoimiin. Mikä pahinta, elementtitekniikoiden käyttö muuttui päivä päivältä vaikeammaksi, eikä Ämkoo enää taitanut edes naamionsa käyttöä. Toan sisäiset energiat sotivat toisiaan vastaan, eikä kumpikaan elementti ottanut toimiakseen.
”Minulla saattaa olla ratkaisu”, Bakmei sanoi ja kohotti sauvaansa. Turaga läimäisi sauvansa kärjellä Ämkoon rintakehää ja jatkoi: ”Jos sisäiset voimasi eivät enää kykene yhteiseloon, otetaan toinen niistä pois.”
Ämkoo otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Toa ei ymmärtänyt täysin Bakmein ideaa, kunnes sattui katsahtamaan uudestaan pitelemäänsä kiviesineeseen.
”Hetkinen.” ”Kyllä.” ”Tarkoitatko sinä, että..?” ”Se voisi toimia.” ”Mutta mitä jos ei..?” ”Harva tietää.”
Ämkoo irvisti turagalle ja vilkuili pitelemäänsä kiveä epäilevän oloisesti. Bakmein ehdotus oli erittäin riskialtis. Jos Ämkoo luopuisi Toa-energiastaan, mitä jäisi jäljelle? Normaalitilanteessa Toa muuttuisi turagaksi, mutta…
”Jäljelle jäisi vain varjo”, Bakmei sanoi tarkkailtuaan hetken ajan Ämkoon mietteliäitä kasvoja. ”En usko, että siitä seuraisi sitä mitä pelkäät.” ”Mutta…” Ämkoo aloitti, mutta mietti hetken sanomisiaan. ”Mikä minusta sitten tulee? Makuta?” ”Ota selvää”, Bakmei totesi kylmästi, nousi seisomaan ja lähti tallustamaan majaansa kohti. Oli turagan ruoka-aika.
Ämkoo tuijotti vuoroin Bakmein etääntyvää selkää ja pitelemäänsä potentiaalista Toa-kiveä. Ilman Toa oli kaikin puolin hämillään.
Toan hämmennyksen keskeytti kuitenkin taivaalta kuuluva vihellys. Pian matoran Enki pudottautuikin haukkarahin selästä johtajansa viereen. Enki irroitti vyölleen sitomansa raskaan rauta-avaimen ja ojensi sen Ämkoolle.
”Kiitos”, Ämkoo sanoi hiljaa ja tutkiskeli avainta. Esineen varteen kaiverretut kuviot kertoivat Toalle oitis sen, että kyseessä oli juuri se avain, jota Ämkoo oli komentanut alamaisensa noutamaan.
”Lähdemmekö matkaan heti?” Enki kysyi samalla kun ratsastajaa vailla oleva haukka laskeutui Ämkoon vierelle. ”Lähdemme. Meidän täytyy tosin pitää kiirettä, sillä en halua turagan…”
Ilmojen halki kiitävä heittoveitsi katkaisi Ämkoon lauseen. Ilman Toa loikkasi nopeasti ratsunsa kyytiin ja kohosi sitten Enkin kanssa taivaalle. Turaga Bakmei viskeli kaksikon perään ikivanhoja kirosanoja puiden samalla nyrkkiään.
”Minä palaan pian!” Ämkoo huusi turagalle kohottuaan bambumetsikön yläpuolelle. Ämkoo vilkaisi vielä kerran avaimeen kirjailtuja kirjaimia, ja lausui sitten puoliääneen:
Metsäauko oli kaaoksessa. Valtava, tuntematon rahi oli hyökännyt metsiköstä joukon kimppuun.
Matoro makasi selällään saniaisten ja aluskasvillisuuden joukossa. Hän tarkensi katsettaan nopeasti liikkuvaan olentoon. Hän kaiveli päästään tietojaan raheista. Pitkä häntä. Neljä raajaa. Korkea pää. Matelijamainen olemus.
Protocairn, hän muisti. Lohikäärmerahi, joka oli tarujen mukaan syntynyt puhtaasta energiasta. Olento oli väkivahva ja agressiivinen. Hyökkäsi äärimmäisen helposti. Niihin tepsii kylmyys.
Matoro loi silmäyksen taistelukentälle. Protocairn juoksi ympäriinsä sekopäisenä, syösten välillä erinäisiä lieskoja suustaan. Piraatit ja Klaanilaiskumppani olivat joko maassa tai juoksivat ympäriinsä aukiota. Monet piraatit olivat yrittäneet ampua tai tehdä muuta vastaavaa rahille. Joku oli peräti heittänyt sitä polttopullolla. Tulirahia polttopullolla. Äly hoi, Matoro ajatteli. Hän tiesi että moista rahia ei voitettaisi niin vain. Se joko eksytettäisiin tai siltä paettaisiin.
Toa näki Äksän nousevan kasvien joukosta ylös. Hän pyrähti Klaanilaisen luo. ”Martti, tuohon ei tehoa edes tämä hehtaaripyssy. Mikä se on?”, Äks kysyi heti. ”Protocairn. Sen panssaria on turha yrittää murtaa tällä kalustolla. Yritetään harhauttaa se”, Matoro aloitti. ”Auta kiinnittämään sen huomio!”
Hetken oudon viittelöinnin ja huudon jälkeen agressiivinen lohikäärme oli huomannut parivaljakon. Se kääntyi kuopien maata ja lähti syöksymään kohti uusia saaliitaan. Matoro ja Äks pyrähtivät juoksuun kohti tiheämpää puustoa. Korkeat puut hidastivat lohikäärmettä hieman, mutta se oli silti äärimmäisen nopea. ”Pyritään tarpeeksi kauas!”, Matoro puhui huohotukseltaan. ”Muistatko sen suuren rotkon jonka ohitimme?” Äks näytti nyökkäävän.
Protocairnin pitkät, piikikkäät kädet tavoittelivat juoksijoita. Matoro keskittyi elementtivoimaansa, ja alkoi luoda jäätä maahan. Pian jään ilmestyttyä jokainen heistä menetti liikkeidensä hallinnan ja liukui pitkin Matoron kokoajan luomaa jäätä. Jurkänne alkoi olla edessä. ”Äks! Lähemmäs! Harppuunoin tuon puun!”, Matoro huusi. Aalto tulta tasapainonsa menettäneeltä Protocairnilta poltteli hänen selkään.
Jää oli loppunut, mutta alamäki ennen jyrkännettä alkanut. Hiekka antoi periksi eikä siitä saanut otetta millään. Jään Toa ojensi mustan kätensä. Kuului naksaus.
Sitten kaksi Klaanilaista ja valtava rahi tunsivat lentävänsä painottomana kohti valtavan rotkon pohjaa. Matoron ilme oli tyrmistynyt. Harppuunatemppu oli epäonnistunut. Mitä? Hän takoi kämmenessään olevaa harppuunanäppäintä. Sillä silmänräpäyksellä laitteen moottori lähti käyntiin ja ampui terän satunnaisesti. Hiekkaa pöllähti koneen sisuksista.
Matoron kädessä tuntui, kun hänen ampumansa haka sai otteen. Hänestä tuntui sekunnin siltä, että hänen oikea kätensä irtoasi. Sitten hän oli hetken paikallaan ilmassa ja syöksyi väkisin ylöspäin, osuen ensin jyrkänteen kiviseen reunaan. Hän pysäytti välittömästi kelauksen ja katsoi alas. Hän ei nähnyt Äksään tai rahia. Vain kylmänsinisen merenvuonon.
Ylhäältä kuului piraattien huutoja.
… mutta tunnen, että jotain pahaa tapahtuu…
Sitten hän huomasi jonkun nousevan pintaan vedestä. Helpottunut huokaus.
Kesti pitkä tovi ennenkuin kumpikin heistä oli taas ylhäällä. Piraatit olivat tehneet leirinuotion ja grillasivat siinä metsästämäänsä Brakas-apinaa. Joku matoran hoilasi juopuneena laulujaan. ”Ennen oli miehet rautaa ja laivat… laivantekoainettaa!” ”Laivat tehdään puusta, mäntti!” ”Ei kaikki. Olen nähnyt rautaisia.” ”Niin, unissasi. Eihän rauta kellu.” ”Missä tynnyrissä sinä olet elänyt?” ”Rommitynnyrissä, kiitos kysymästä.” ”…”
”Mitä minä sanoin. Harpuunassani oli hiekkaa. Se on äärettömän huono merkki”, Matoro selitti istuen kannolla. ”Eikö harppuuna ole se juttu, jolla ammutaan valaisiin jotain, jolla voi räjäyttää ne?”, Notfun selitti itsekseen.
”Martti, ei se harppuunatemppukaan voi onnistua joka kerta. Se on tosiasia!”, Äks vastasi. ”Muttakun minun harppuunatemppuni onnistuu joka kerta”, Matoro vastasi. ”Se on yksi niitä asioita maailmassa, joka ei muutu… paitsi nyt.”
”Keskeytän teidän juttunne ja kysyn että missäs se laboratorio niinkun on?”, Notfun tuli väliin. ”Emme tiedä kunnolla”, Matoro aloitti. ”Mutta saari ei ole kovin iso. Luulen että kannattaa pyrkiä saaren korkeimmalle paikalle, mistä näkee helposti rakennukset.”
”Ja sieltä löydämme aarrekartan”, Notfun jatkoi kullankiilto silmissä. ”Luulen niin”, Matoro vastasi. ”Hei. Kannattaisikohan meidän leiriytyä nyt kun yökin tulee kohta?”, Äks keskeytti. Matoroa puistatti ajatus nukkumisesta. Hän oli pitänyt nytkin melkein kokoajan yllä mielensuojausta. Nukkuessa olennon mieli on avoin kaikelle.
”Jatketaan kuitenkin matkaa syvemmälle saareen”, Martti ehdotti. Taustalta kuului epävireistä JOU HOU ME OLLAAN ROSVOI- laulua. Aurinko alkoi olla jo lännessä. Saarelle laskeutuisi pimeys muutamassa tunnissa.
Yön Timo II
Musta purjevene lipui ankkuroidun laivan viereen. Joku hahmo selvästi kiipesi jotenkin puista laivan kylkeä pitkin ylös. Hetken kuluttua vene vajosi veteen. Hahmo hyppäsi yhden normaalin pelastusveneen pressun alle piiloon.
Norsupäästäinen torkkui ääneti bambumetsän katveessa. Välillä taistelun äänet kuitenkin herättivät massiivisen olennon, jolloin se käänsi valtavat silmänsä metsikköä kohti yrittäen erottaa jossain kauempana tapahtuvan taistelun.
Ämkoo paiskautui maahan sankan tomupilven saattelemana. Käsipuoli Toa loikkasi nopeasti takaisin seisomaan, muttei ehtinyt torjua vastustajansa nopeaa lyöntiä. Ilman Toa perääntyi kasvoihinsa iskeytyneen nyrkin voimasta, yritti puolestaan itse lyödä vihollistaan ja huomasi jälleen iskeneensä ohi.
Turaga Bakmei nauroi. Valkomustan turagan viikset heiluivat tuulessa tämän tarkkaillessa oppilaansa epätoivoista kompurointia. Ämkoo oli aikoinaan selvinnyt turagan koulutuksesta kunnialla, muttei nykyisessä tilassaan pärjännyt opettajalleen alkuunkaan.
Turaga asteli harjoituskentän laitaan, poimi sieltä keihään ja heitti sen vihreämustalle Toalle. Sitten turaga tarttui omaan turaga-sauvaansa ja jäi odottamaan Ämkoon siirtoa.
Norsupäästäinen oli torkkunut tarpeeksi. Se kipitti bambujen läpi taistelukentän laidalle ja ennätti juuri sopivasti todistamaan Ämkoon täydellistä epäonnistumista. Toasta ei yksinkertaisesti ollut lainkaan vastusta väkivahvalle turagalle.
Bakmei naurahti jälleen ja heilautti viiksiään vasemmalla kädellään. Ämkoon yllätykseksi Bakmei ei kuitenkaan sen jälkeen tarjonnut uutta asetta vaan istahti alas. Sitten turaga aloitti keskustelun.
”Tästä ei ole sinulle hyötyä. Et ikinä opi taistelemaan ilman toista kättäsi”, Turaga totesi ja tuijotti Ämkoota naamionsa takaa. Toa huokaisi, istahti turagan eteen ja uskaltautui katsomaan tätä suoraan silmiin. ”Pakko kuitenkin yrittää, eikö?”
Turaga tuhahti ja katseli edessään istuvaa Toaa hieman tarkemmin. Ämkoon panssarointi oli muuttunut jo viikon kestäneen harjoittelun aikana reippaasti tummemmaksi, mutta sen alta paistoi silti vihreä Toa-keho. Tästä huolimatta Ämkoo ei kyennyt hallitsemaan elementtivoimiaan, saati sitten Makutalta ryöstämiään varjokykyjä. Ämkoo oli kuin varjo entisestä voimallisesta olemuksestaan.
”Annoit Äären viholliselle”, Bakmei sanoi. ”Se on ainut syy, miksi edes vaivaudun auttamaan sinua.” ”Ja se riittää minulle”, vastasi Ämkoo. Toa nousi seisomaan, väänteli hetken ajan niskaansa ja kysyi sitten: ”Jatketaanko?”
Turaga ei voinut olla panematta merkille sitä, että sinnikkyyttä Ämkoolta ainakin löytyi.
– – –
Jossain kylmässä paikassa
Haukkapartio pudottautui lähemmäs lumista maastoa ja valmistautui pudottamaan suksin varustautuneet vihreät matoranit kyydistään. Kuului vaimea tömähdys kun le-matoranit tipahtivat lintujen kynsistä kulahtaneen havumetsikön sekaan.
Enki tutki lyhyen hetken ajan johtajan piirtämää karttaa, tarkkaili sitten hetken ympäröivää maastoa ja viittoi kumppaninsa seuraamaan. Matoranit laskettelivat sulavasti pitkin mäkistä metsikköä, kunnes saapuivat lopulta avoimeen maastoon.
Enki pysähtyi maasta kohoavan kallion juurelle. Muut veljeskuntalaiset seurasivat perässä, riisuivat suksensa ja alkoivat sitten yhteisvoimin tutkia jäistä kiveä. Löytämiensä merkkien perusteella matoranit olettivat olevansa oikeassa paikassa.
Sitten he alkoivat kaivaa. Routaisen maan tonkiminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta veljeskunnan matoranit olivat selvinneet vaikeammistakin toimenpiteistä.
– – –
Harjoituskentän laidalla
”Miten luulet edes taistelevasi Äärellä aseistautunutta vihollista vastaan?”, tivasi Bakmei jälleen kerran maahan iskemältään Ämkoolta. Turaga ei edes vaivautunut odottamaan vastausta vaan jatkoi: ”Sitä vahvempaa miekkaa ei olekaan. Et taatusti löydä mistään tehtävään sopivaa asetta!”
Oli Ämkoon vuoro naurahtaa. Toa pyyhkäisi veret suupielestään, nousi seisomaan täyteen mittaansa ja puhui. ”Älä siitä huolehdi. Minulla on suunnitelma.”
– – –
Kylmässä paikassa jälleen
Yksi vihreistä matoraneista huudahti ja viittoi muut katsomaan. Enki tarttui matoranin löytämään avaimeen ja kohotti sen kaikkien nähtäväksi.
”Tehtävä suoritettu. Palataan tukikohtaan”, Enki komensi. Sitten matoran vihelsi taivaalla partioivat linnut luokseen ja pian joukkio olikin jo matkalla kohti veljeskunnan saarta.
[spoil]Bläblälbälbä. En jaksa lukea tätä läpi. Pahoittelen kuitenkin mahdollisia kielioppisolmuja ja kirjoitusvirheitä.[/spoil]