Kuusi sotilasta seisoi keskellä avaraa kammiota katsellen suurimman laboratorion ovea. Heidän oli lähetetty vapauttamaan tilat kuolleen makutan palvelijoiden käytöstä, mutta epäilys oli iskenyt heihin. Laboratorion ovi oli nimittäin juuri auennut ja sieltä marssi ulos pikimustia varjomaisia olentoja, täysin kasvottomia ja helposti unohdettavia. Ne kävelivät aina pareittain kantaen isoja kanistereita käytäviä pitkin jonnekin heille tuntemattomaan sijaintiin.
”Tuollaiseen mahtuisi joku meistä sisään”, sanoi yksi sotilaista muille osoittaen kahden Insinöörin kanniskelemaa säiliötä. Se oli tummaa metallia ja kovin säännöllisen muotoinen pallo. Pinnassa oli jonkinlainen kuviointi ja ilmeisesti avausmekanismi, mutta eivät sotilaat niistä ymmärtäneet. Heille se näytti joltakin, mihin heidät voisi tunkea sisään, eikä ajatus miellyttänyt ketään heistä.
”Minä sanon, että mennään vain sisään ja sanotaan, että johtoportaan määräyksestä laboratorio annetaan 006:n käyttöön”, ehdotti joku. Muut kannattivat ideaa, ja he kulkivat yhdessä ovelle.
Laboratorio oli yllättävän tyhjä. Yhdessä nurkassa oli iso kasa säiliöitä, mutta muutoin koko valtava huone oli riisuttu paljaaksi. Metalliseinät paistoivat ankeina, ja jäljellä oli yksi ainoa suuri näyttöruutu keskellä leveintä seinää. Pari Insinööriä näkyi kantavan pois lasisia väliseiniä ja paria tietokonetta, mutta muutoin Abzumon tiederyhmä oli jo poistunut huoneistosta. Yksi mustista otuksista ei näyttänyt olevan tyytyväinen heidän oleskeluunsa ovensuussa ja tuli sen suoraan sanomaan.
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, sanoi persoonaton ääni kylmästi, ja torakat vavahtivat kuin yhtenä miehenä.
”Älä sinä sano meille, missä meidän on lupa olla!” kivahti yksi sotilaista hieman turhan kipakasti. ”Meillä on määräys häätää teidät pois tästä tilasta.”
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, Insinööri toisti täsmälleen samalla äänensävyllä kuin aiemmin. ”Ulkopuoliset terminoidaan.”
”A-anteeksi?” parahti takarivissä pysytellyt torakka heikosti.
”Ulkopuoliset terminoidaan”, Insinööri toisti jälleen yksitoikkoisesti ja kuin sanojensa vakuudeksi tarttui lähintä torakkaa otsasta. Sekunnin murto-osissa sähköinen purkaus muutti Insinöörin uhrin tuhkaksi. Muut viisi kavahtivat taemmas erittäin nopeasti kauhistuen siitä, miten heidän toverilleen oli juuri käynyt.
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta”, yksi heistä aloitti, mutta hänet keskeytti uusi ääni: ”Sinuna en vastustaisi tuota olentoa.”
Kapteeni 666 seisoi heidän takanaan. Nopeasti torakat järjestyivät paremmin ja tekivät kunniaa.
”Musta Insinööri on saanut määräyksensä”, kapteeni tuhahti ja risti käsivartensa, kaikki ne. ”Te ette voi muuttaa niiden tehtävänantoa mitenkään.”
”Mutta saimme määräyksen ylemmiltä tahoilta”, rohkeni yksi joukosta kyseenalaistaa.
”Ylemmältä taholta kuin Makuta Abzumo?” 666 tuhahti huvittuneesti. Sotilaat katsoivat vaivautuneina toisiaan.
”Makuta on kuollut”, sanoi se, joka oli kiivastuksissaan saanut Insinöörin tappamaan toverinsa. Kapteeni nauroi hänelle avoimesti, ennen kuin totesi: ”Usko, kun sanon, hölmö. Makuta on antanut käskynsä, ja nuo tottelevat vain häntä. Projekti etenee, kunnes se on valmis.”
Niine sanoineen musta nazorak käveli pois heidän luotaan viitta liehuen ja katosi johonkin käytävään.
”Tuota, nehän ovat muuttamassa”, yksi torakoista totesi, mihin toinen vastasi: ”Meinaatko?”
”Jospa jätämme ne muuttamaan rauhassa ja… menemme tästä… pois?” toinen jatkoi välittämättä toverinsa ivasta. Idea sai kannatusta, ja pian yhdellä mielellä vajavaistunut kuusikko katosi omille teilleen.
Bio-Klaani
Verstaan ovi avautui hitaasti, ja Summerganon kurkisti oviaukosta varovaisesti sisään. Pimeä ja pölyinen huoneisto huokui epäystävällisyyttä.
”Ei täällä ole käynyt kukaan sen jälkeen, kun lähdit”, toa mutisi. Jos joku olisi kuullut hänet, hänen olisi varmasti luultu mutisevan itsekseen tai – vielä pahempaa – puhuvan omalle päälleen, mutta todellisuudessa hän osoitti sanansa mielensä sisuksissa kuin parasiittinä lymyilevälle makutalle. Hänen ei olisi tarvinnut puhua lainkaan, sillä Makuta Nui kykeni tarkkailemaan hänen ajatuksiaan, mutta hänestä tuntui helpommalta päästää sanat ulos suustaan kuin normaalissa keskustelussa. Kepe ei ole vieläkään palannut, ilmeisesti.
”Ei ole, ei.” Hienoa! Tuhotaan kaikki todisteet!
”Mistä?” Suga ihmetteli etsiessään valokatkaisijaa. Hänen sen löydettyään valot räpsähtivät päälle ja huoneessa oleva kaaos paljastui.
Useat hyllyt olivat kaatuneet ja työtasot nurin. Esineitä lojui siellä täällä pitkin poikin lattioita, jotkin hajalla, toiset yhä kokonaisina mutta ruhjoutuneina. Se, että seiniin kiinni pultattuja asioita makasi maassa, vihjasi, että niiden päällä oli hypitty, kun ne olivat vielä olleet seinissä kiinni. Kaiken lisäksi lattiassa näkyi veritahroja, ilmeisesti tuntemattoman kamppailun jäljiltä. Tilanne vaikutti olleen vakava.
”Mitä”, Summerganon sai pöyristykseltään sanotuksi, ”helvettiä.” Tämä… tuota noin. Eeeeeh.
”Mitä täällä on tapahtunut?”
Iggystä ei näkynyt jälkeäkään. Manu ei osannut huolestua sen puolesta eikä viitsinyt välittää ajatuksiaan Sugalle, jottei tämä turhaan huolestuisi siitä mahdollisuudesta, että tuon täysin hyödyttömän olennon oleminen oli ehkä muuttunut ei-olemiseksi. Älä siitä välitä. Minulla oli täällä… pieni kokeilu. Se olisi voinut kenties auttaa meitä kukistamaan nazorakien uhan. Mutta… ööh, se taisi päättää, ettei ollut kiva maata lasiputken pohjalla.
”Sinä siis päästit jonkin väkivaltaisen geneettisen kokeen irti Verstaaseen?” Suga kysyi pöllämystyneenä. En, Manu vastasi närkästyen. Minä loin väkivaltaisen geneettisen kokeen, ja se pääsi irti Verstaaseen. Siinä on ero.
”Voi Mata Nui!” Suga huudahti. Hän käveli sille ovelle, jonka takaa otus oli murtautunut ulos – eikä ilmeisesti ollut voinut jättää ovea kiinni saranoihin –, ja tutkiskeli näkemäänsä. Lattialla oli paljon särkynyttä lasia suuren astian murenemisen jäljiltä. Astian sisällä ollut neste oli aikaa sitten haihtunut ja jäljellä oli vihertäviä läiskiä lattiassa. Verstas oli kaaoksessa. Lattia oli veriläiskien ja vihertävien läikkien peitossa. Katastrofaalista. Kepe tappaa minut, Manu tuumaili, ja Suga oli yhtä mieltä eikä viitsinyt edes yrittää peittää sitä.
”Minne uskot sen menneen?” Varmasti se on seurannut Iggyä jonnekin tuonne syvyyksiin eikä enää koskaan palaa, toivottavasti ainakin.
Ennen kuin Manu ehti paremmin tajuta, mitä oli juuri sanonut, Suga voihkaisi ja tivasi sitten, miksi hän oli jättänyt Iggyn yksin otuksen kanssa. Harmitellen, ettei hänen ollut onnistunut pimittää Iggyn viimeisintä tiedossa olevaa sijaintia kämppäkaveriltaan, Manu vastasi: No en minä tiennyt, että se kasvaa niin nopeasti tai on niin väkivaltainen kuin veritahroista voi päätellä! Minä loin asian, ja se oli… juttu.
”Aha.” Parasta lähteä täältä. Mutta ensin! Etsipä sekasotkun keskeltä kirje, jonka jätin Kepelle ja tuhoa se.
”En taida viitsiä.” Viitsit sinä, tai aiheutan päänsärkyä.
Tuhahtaen Suga tutkiskeli sekasortoista huoneistoa ymmärtäessään, että makutan uhkaus oli perin kirjaimellinen, mutta pian jopa Manu joutui myöntämään, että jos paperinpalasta oli jäljellä enää mitään, sitä ei ikinä löytyisi, ellei Manu sitten halunnut Sugan siivoavan sotkua, mihin tämä ei aikonut suostua. Niinpä he poistuivat Verstaasta mahdollisimman vaivihkaisesti, sillä Manu ei halunnut vahingossakaan tulla nähdyksi sen lähellä siltä varalta, että häntä syytettäisiin tapahtuneesta. Niin kuin oikein olisikin, Suga ajatteli. Eikö hänellä käy mielessä, että hän on pääni sisällä aika turvassa? Entä, jos minua vastaan on punottu salaliitto ja sinä olet osa sitä?
Suga ei viitsinyt huomauttaa ajatuksen järjettömyydestä, sillä Manu pystyi sen varmaankin näkemään ilman, että hän ajatteli sen ääneen.
Turvallisen matkan päässä Suga sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja huomasi pitkän jonon matoraneja taittavan matkaa satamasta kohti Klaanin linnaketta. Athisteja, Manu ajatteli. Jos Suga olisi halunnut konkretisoida ajatuksen ääniaalloksi, kyseessä olisi varmaankin ollut sihahdus, mutta siihen sisältyi sellainen mielenkiinnon häivähdys, ettei sitä olisi mitenkään saanut kuulumaan sihahduksesta. Koska kehon motoriikkaa hallitseva mieli oli myös kiinnostunut Ath-uskonnon harjoittajien saapumisesta Klaaniin, Suga lähti kävelemään kohti aulaa. Manun henkilökohtaisia ajatuksia Suga ei kuitenkaan kyennyt kuulemaan. Suunnitelma voikin edetä hieman odotettua nopeammin.
Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.
Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.
Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?
”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.
”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”
Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”
”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.
”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.
Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.
Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.
”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”
Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.
”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä. ”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?” ”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”
Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.
Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.
”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”
Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”
Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”
Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”
Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.
”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”
Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.
”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”
Se oli hän itse.
”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”
Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.
”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”
Sielua. Minuutta.
”Ja sinä täytät sen peloillasi.”
Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan. ”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.
”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”
Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?
Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.
”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”
”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”
Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”
Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.
”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”
Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”
Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”
Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”
”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”
”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.
”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”
”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”
Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”
Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.
Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä. ”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”
Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.
”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”
Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.
”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”
Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.
Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.
Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.
Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.
Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.
Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.
Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.
Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”
Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.
Kuusi sydämentykytystä.
Kuusi koputusta.
Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.
Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.
Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”
Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”
Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.
”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”
Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä. ”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”
Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”
Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.
”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.
”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”
Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu. ”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”
Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”
”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.
”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”
Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.
”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.” ”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku. ”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä. ”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.
”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä. ”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.
”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä. ”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet. ”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”
Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.
”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”
Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.
”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt. ”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat. ”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”
Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.
”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.
Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin. ”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”
Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.
Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.
”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”
Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen. ”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”
”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle. ”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?” ”Enemmänkin.”
Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan. ”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”
Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”
Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”
Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.
”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”
Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.
Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.
Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.
Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.
Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.
Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.
Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.
Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.
”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”
Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.
”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”
Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.
Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä. Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.
”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.
Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä. Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.
Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”
Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.
Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”
Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.
”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.
Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan. Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet. Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt. Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.
Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.
”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.
Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa. Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen. Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
… Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.
Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa. Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.
Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.
Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.
Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!
Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt. Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon. Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.
”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen. Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta. ”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti. ”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä. ”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä. ”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi. ”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?” Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.” Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.” Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut. Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää. Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.
Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset. ”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi. ”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan. ”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”
Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan. Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää. ”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.” Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi. Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa. Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.
”Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut. ”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”
Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen. Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut. ”Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä. ”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.” ”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!” Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”
Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta. ”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…” Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.
”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin. Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut. Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman. ”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”
Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.
”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.” ”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi. ”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.” Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.
”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.” Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?” Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt. Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.” Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.
”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan. ”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”
Oraakkeli oli hetken hiljaa.
”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.” Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti. ”Ja näytä minulle Nimda.” Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.
Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun. Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä. ”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”
Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa. ”Anna se minulle.” ”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä. ”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.” Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa. Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.
Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.
”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut. ”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.” Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi. Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.
”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta. Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.
Epsilon, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?
Se vajosi mereen Abzumon mukana, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa. Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.
”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.
”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille. Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä. ”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.” Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin. ”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”
Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille. ”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.” Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt. ”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.” ”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…” Matoro katsoi kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel. Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä. ”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”
Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.
”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla. Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle. Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä, Mestari sanoi lempeällä äänellä. Ei enää. Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana. Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.
Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.
[spoiler=Krediittijuttu]Gee ja Manu tekivät tätä minun lisäkseni.[/spoiler]
[spoiler=ARKKIENKELIN TAISTELU OSA II]Tämä viesti on myös luettavista osoitteessa http://klaanon.bioklaani.fi (pioneeri heh heh heh). Tämän kirjoittamiseen ovat osallistuneet Gurvana, Manu, Matoro ja Bate. Lisäksi foorumin merkkimäärä itki jälleen, joten tämä on jaettu foorumilla kahteen osaan. Yrittäkää kestää.[/spoiler]
Arkkienkeli Sydän
Suuren kammion keskellä sykkivän orgaanisen moottorin läpitunkeva sykähtely syöksi kymmeniä, ehkä satoja litroja tunnistamattomia mustia nesteitä valtaviin johto-, kaapeli- ja suonirykelmiin, jotka jatkoivat nesteiden matkaa kaikkialle valtavaan ilmalaivaan. Syke oli vastenmielisen märkää ja litisevää ja kaikui ympäri kammion. Juuri nyt kukaan kammion senhetkisistä hahmoista ei kuitenkaan edes huomannut sitä. Kattoon repeytyneen aukon reunoista putosi yhä mustaa pölyä, laastia ja savua, joka muodosti suuren pilven kammion keskelle. Se peitti alleen valtavan sydämen lisäksi myös hahmon, joka oli tullut aukosta.
Pieni, musta siluetti liikuskeli savun keskellä. Sen pienikokoisten mutta vantterien jalkojen juuressa lojui mustaakin mustempia, pitkulaisia käsiä ja jalkoja, jotka eivät liikkuneet. Kun savu alkoi hälventyä, Abzumo näki, että hahmo seisoi liikkumattoman Mustan insinöörin päällä.
Savusta hehkui kaksi punaista silmää. Makuta Abzumon katseessa ei ollut enää tilanteen hallintaa. Hän ei tunnistanut hahmoa. Hirviömäinen makuta huomasi haluamattaan puristavansa kämmenpohjaansa polttavaa Nimdan sirua entistä tiukemmin.
”Kuka?” makuta rääkäisi hahmolle, joka piiloutui mustaan kaapuun. ”Näytä itsesi!”
”Etenkään sinunlaisesi saatanallinen peto ei ansaitse tietää nimeäni”, Oraakkeli sanoi. Kertaakaan soturimunkki ei korottanut ääntään, vaikka sen suusta tulevat sanat olivat kuin heittoveitsiä, jotka repäisivät reikiä Abzumon turvallisuudentunteeseen. ”Mutta haluan sinun muistavan, makuta. Kun sielusi palaa ikiaikaisesti Atheonin Ahjossa, haluan sinun muistavan ääneni.”
Kaksi valkoista kättä tuli esiin kaavun alta. Ne laskivat mustan kaavun hupun. Ehkä koko huoneen vanhin asia, hallansininen, mutta tulipunaisin ja tunnistamattomin kirjainmerkein kaunistettu kanohi Pakari tuijotti jäisellä katseella Makuta Abzumon hirviömäiseen Avsaan.
”Ssssssinä”, Abzumo sanoi naurahtaen kolkosti, ja käärmemäisille kasvoille muodostui vihje hymystä. ”Olen kuullut sssssinusta. Ne kutsuvat sssssinua Oraakkeliksi, eikö niin?”
”Olet kuullut oikein, makuta”, Oraakkeli vastasi kohteliaasti. Troopperi näytti hämmästyneeltä. Vaikka tulija oli vain matoran, sen olemus huokui silti arvokkuutta ja voimaa. Toa yhdisti Oraakkelin heti soturimunkkeihin. Näytti siltä, että he eivät olleet yksin pelastustehtävällään. Tai no, olihan tuolla sairaalla makutalla vankina peräti jokin korkea-arvoinen ath-uskonnon johtohenkilö. Tai niin hän oli Matorolta kuullut. Mistään Oraakkelista Matoro ei kuitenkaan ollut kertonut mitään.
Pitäisikö meidän toimia, Hai kuiskasi Matorolle. Suuri kammio tuntui imevän ääntä tehokkaasti, ja Abzumo oli edelleenkin melko pitkällä kuilun toisella puolella.
Suunnitelmista ei ole hyötyä, Jään Toa kuiskasi takaisin. Tuo lukee ajatuksemme.
Juuri sillä hetkellä Abzumo oli tosin liian keskittynyt odottamattomaan vieraaseensa kiinnittääkseen huomionsa toiin. Matoro oli huojentunut Oraakkelin saapumisesta, vaikkei tosiaankaan osannut odottaa sitä. Mikä muu kuin Kohtalo itse olisi voinut aiheuttaa näin hyvän ajoituksen?
Mitä me teemme? Eikö meidän kannattaisi kiertää kuilu tuon oven luo, kun tuo makuta on keskittynyt muuhun? Blosz kysyi. Matoroa alkoi ärsyttää johtajan rooli. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei halunnut ottaa vastuuta kuin itsestään.
En tiedä, Matoro sanoi epävarmasti. Mutta mennään. Hitaasti. Haumiehet, pitäkää suojakenttänne laukaisuvalmiina, Toa jatkoi. Matoro yritti saada naamionsa toimimaan. Kaikki mahdollinen mielensuojaus olisi hyödyksi.
Kuilun toisella puolella kaksi hahmoa tuijotti toisiaan. Abzumo asteli hitaasti ko-matoralaista soturimunkkia kohti. ”Tulit hakemaan elämässsi naista, etkö tullutkin”, Abzumo sanoi pilkkaavalla äänensävyllä. Ensimmäistä kertaa Oraakkeli värähti hieman. ”Typerä nainen. Hän on puhunut ssssinusta.”
Oraakkeli oli täysin hiljaa. Abzumo nauroi. ”Taidan olla oikeassa. Rakkausss… se on niin kaunis assssia.” ”Et taida ymmärtää, makuta”, Oraakkeli sanoi pudistaen päätään. ”Kyllä, hän on tärkeintä, mitä minulle on tapahtunut. Kyllä, olen valmis kuolemaan hänen puolestaan milloin vain. Ei, et tule ikinä ymmärtämään, mitä välillämme on. Et koskaan voisi.”
Abzumon käkätys oli kolkkoa kuin Arkkienkelin rautaketjujen äänetön kalina. ”Näen pienen ssssielusi läpi! Näen kaikki salaisimmatkin haaveesi ja unelmasi! Näen, että olet pieni, pieni ja ssssäälittävä!” Makutan terävähampainen hymy leveni niin laajaksi, että sen kasvot meinasivat loppua kesken. Pimeyden herran teräväkynsinen oikea käsi nousi. Nyrkki puristui Nimda Epsilonin ympärille, mutta ei koskaan voinut piilottaa sisälleen sen kosmista sinihehkua, joka näytti läpäisevän jopa Abzumon nyrkin. Tai ehkä se vain tuntui siltä.
Sirun sisällensä piilottama nyrkki tärisi holtittomasti. Oraakkelista tuntui, että Abzumo ei itse huomannut sitä. Makutan silmien mielipuolinen tyhjä katse oli nauliutunut Oraakkeliin. Nimdan terävä reuna painautui Abzumon nyrkkiä vasten. Verta valui makutan kämmentä pitkin ja tippui kammion lattialle, mutta Abzumo ei välittänyt.
”Mikä ssssinä luulet olevassi, ko-matoran?” Abzumo karjui. Oraakkeli oli hetken hiljaa. Matoranin hengitys oli pysähtynyt tai hiljentynyt. Sen punaisten silmien katse ei värähtänytkään, vaikka Nimdan sinihohteen katseleminen liian pitkään sattui. ”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.”
Abzumo naurahti kolkosti. Sitä kesti sekunti. Sen jälkeen hän huusi tuskasta.
Purppuraisen ja mustan tyrannin huuto kasvoi kasvamistaan. Ääni repi tiensä jokaisen huoneessaolijan painajaisiin. Huuto oli samanaikaisesti inhimillinen ja epäinhimillinen, ja oli vuosisatoja siitä kun kukaan oli viimeksi koskaan kuullut samanlaista. Se oli Makutan tuskaa. Abzumon silmät hehkuivat punaisempina kuin koskaan. Jotain vaaleaa hohti olennon kasvoilla saaden hirviömäisen olennon silmät kiehumaan – kirjaimellisesti. Höyryä pursusi Abzumon kasvoilta, kun pimeyden herra raapi pakkoliikkeisesti vapisten vapaan kätensä miekkamaisilla kynsillä kasvojaan verille. Näky olisi ollut kauhistuttava, jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta. Se oli kauhistuttava tällaisenaankin.
Matoro, Troopperi, Bloszar ja Hai katselivat ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut nähnyt, mitä soturimunkki oli tehnyt saadakseen makutan huutamaan. Sitten he näkivät kullanhohtoisen pölyn, joka kiehui makutan kasvoilla ja leijaili hitaasti ilmassa tämän ympärillä. Oraakkeli oli heittänyt sen Makuta Abzumon kasvoille.
”Sinä et todellakaan näe mitään”, soturimunkki sanoi kuuluvasti. ”Toivottavasti nautit jauhetusta valokivestä kasvoillasi.”
”SSSSSSIIIINÄÄÄÄ”, Abzumo kiljui ja huitoi ilmaa tuskissaan astellessaan verkkaisesti kohti Oraakkelia. ”Revin sinut kappaleiksi niin hitaasti, että ehdit tuntea sen! Syötän jäänteesi rakkaalle ’Mestarillesi’. Sulatan jääsi, pikku ko-matoran!”
”Olet katsonut koko ajan väärään suuntaan”, Oraakkeli sanoi ovelasti. ”Ja etkö ymmärrä? Etkö tosiaan ymmärrä?” Silloin Oraakkeli tarttui kaksin käsiin mustaan kaapuunsa ja heitti sen sivuun. Ilman halki leijuva yönmusta kangas tuntui lentävän kuin hidastetusti. Alta paljastui vanha valkoinen ruumis, joka oli täynnä arpia. Polttorautojen muotoiset kammottavat jäljet näkyivät vain vaivoin Oraakkelin valkoisesta ihosta, joka oli kuitenkin maalattu täyteen samaa punaista rukoustekstiä kuin hänen naamionsakin. Lisäksi hieman soturimunkin nyrkkien yläpuolella, tämän käsivarsien päässä oli koko käsivarren ympäri kiertävät, pyöreät arvet kuin muistuttamassa kahleista, jotka olivat ennen kiertyneet ranteiden ympärille.
Vanhat valkoiset kämmenet aukenivat. ”Minä en ole ko-matoran, makuta. Sinun pitäisi tietää se. Sinun lajisihan meidät yritti tappaa.” Sillä hetkellä matoranin valkoinen iho alkoi hehkua. Se hehkui samanaikaisesti spektrin kaikissa väreissä kuin aamuaurinko, jonka valo pisti silmään jääkiteen läpi. Sitten soturimunkki muuttui mustemmaksi kuin yksikään onu-matoran. Mustemmaksi kuin kuunpimennys. Nyt Oraakkelin näkeminen kammiossa oli entistä vaikeampaa. Etenkin, jos silmät olivat täynnä polttavaa valokiveä. ”Kyky lukea ajatuksiasi ei ole ainoa siunaus… tai kirous, jonka isä Ath minulle antoi.”
”Av-matoran…” Abzumo sanoi. Äänensävystä päätellen hän käytti sitä kuin kirosanana. Raivokkaasti karjahtaen Abzumo nosti kätensä ja vapautti siinä hehkuvan sirun voiman. Telekineettinen mahti repi metallia suikaleiksi tavalla, joka sai sen näyttämään pehmeältä kuin voi. Tämä olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, jos Oraakkeli ei olisi ollut laukaisuhetkellä jo Abzumon takana.
”Yritä uudelleen”, vanhan miehen matala ääni sanoi. Kohtalo tuntui suosivan bioklaanilaisia. He olivat nyt etenemässä juoksun ja hiippailun välimaastossa kuilun toista reunaa. Vankiosaston teräsovi näytti jykevältä, mutta toat eivät epäilleet hetkeäkään sen kykyä estää heitä.
Jään sotilas, vanhan äänen kaiku kuului Matoron mielessä. Aikaa ei ole. Tee siirtosi. Toa yllättyi positiivisesti kontaktinotosta.
Hieno ajoitus, Matoro vastasi hieman tottumattomana mielensisäiseen viestintään. Menemme pelastamaan vangit sillä välin kun leikit sen kanssa.
Atheonin piru on tuskissaan ja puolisokea, mutta valppaana, Oraakkeli sanoi. Hän tulee huomaamaan teidät. Olkaa nopeita.
En pelkää sitä sokeana, Matoro vastasi. Pidä yllä harhautusta, menemme nyt.
Käytävä on täynnä vartijoita. Pysykää hengissä.
No mitähän me olemme tehneet tähänkin asti, Matoro hymähti.
Abzumo harhaili ympäriinsä ja karjui kirouksiaan. Makuta näytti täysin tietämättömältä toien aikeista, ja kohdisti kaiken huomionsa Oraakkelin löytämiseen. Ketjusalamoita ja muita enemmän tai vähemmän kontrolloituja makuta-voimia lenteli ympäri kammiota.
Ovelle saavuttuaan Troopperi veti esiin miekkansa ja alkoi kuumentaa sitä hehkuvaksi. Makutan lämpönäkö ei ilmeisesti pitänyt siitä, sillä joukko varjosalamoita iskeytyi kohti ovea. Tulen Toan Hau aktivoitui juuri oikeaan aikaan suojellen toia iskulta.
Hitto, se huomasi meidät, Hai valitti. Leikatkaa jo se pirun ovi.
Hei, se suunnistaa lämpönäöllään nyt, Bloszar muistutti. Voin häritä sitä.
Abzumo karjui jotain epämääräistä toista. Makuta näytti olevan sokean raivon vallassa.
Samalla kun Troopperi iski miekkansa panssarioven reunoihin. Tulikuuma ase leikkasi paksua metallia tehokkaasti. Samalla Blosz ampui lukuisiin eri suuntiin tulipalloja ja toan muotoisia tulisia hahmoja. Ne sekoittaisivat kenen tahansa lämpönäöllä suunnistavan pään.
Kun metalliovi kalahti maahan, sisältä ammuttiin välittömästi keskitys mustia ammuksia. Troopperi ei ehtinyt käynnistää suojakenttäänsä ajoissa, ja syöksyi kovaa selkä edellä maahan. Hai ampui nopeasti aallon vettä käytävään ja syöksyi Trooperin luo. Kymmenet käytävässä odottaneet insinöörit syöksyivät tunkeutujia kohti. Ilma haisi kuolemalta.
Miten me menimme näin yksinkertaiseen ansaan Matoro sanoi puoliksi itsekseen. Hyvä me. Hän veti ionikatanansa esiin ja sytytti sen vaaleanvihreänä hehkuvan terän. Sitten hän kutsui elementaalivoimiaan ja loi katkenneen kätensä tilalle pitkän, jäisen terän. Sitten hän syöksyi mustien olentojen joukkoon Bloszarin kanssa vimmalla, jota hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Vain nämä ääliöt olivat heidän ja vankien välissä. Mikään ei voisi mennä pieleen, ei mikään.
Troopperi piteli rintaansa. Hänen kasvonsa näyttivät erittäin tuskaisilta, ja toa teki kaikkensa ollakseen huutamasta kivusta. Hänen rintapanssariinsa oli syöpynyt suuri aukko Mustan Insinöörin ammuksesta. Nyt musta alue levisi ja tuhosi hänen haarniskaansa.
Hai kumartui toverinsa ylle ja yritti miettiä mitä tehdä. Ammukset olivat samoja, joita oli ammuttu Ilmaraptoriin, mutta se tieto ei auttanut häntä yhtään. Toa yritti käyttää veden elementin mukana tuomaa parantavaa voimaa, mutta se ei näyttänyt kuin hidastavan syöpymistä. Eikä keskittymistä erityisesti helpottanut se, että aivan toan selän takana oli täysi taistelu ja hullu makuta saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
Ionikatana katkaisi mustan olennon pään. Jäinen terä lävisti takaa hyökkäävän rintakehän. Väistöliike, hyppy ja saksipotku yhtä naamaan.
Ette olekaan enää niin kovia, kun en pelkää teitä, Matoro hihkui. Vähän matkan päässä Bloszar iski insinöörejä mustaksi mössöksi lattialle. Hän oli juuri syöksymässä viimeisten olentojen läpi, kun kuuli Hain huutavan häntä.
Matoro näki sivusilmällään Bloszarin syöksyvän haavoittuneen Troopperin luo. Parien viimeisten insinöörien takana näkyi kaksi mustaa olentoa juoksemassa poispäin. Ne kantoivat jotakin matoranin näköistä olentoa.
Matoro viimeisteli nopeilla sivalluksilla viimeiset insinöörit ja syöksyi kovaa kohti kahta pakenijaa. Toinen yritti ampua toaa tykillä, jonka muodosti kädestään, mutta Matoron luoma jääseinä torjui ammuksen. Pian toa liukui maata vasten ja taklasi jälkimmäisen insinöörin. Hän ampui kaatuneeseen olentoon jäätä ja hyökkäsi toisen kimppuun. Se torjui Matoron ensimmäisen iskun käsimiekallaan, mutta jääterän pisto osui sitä käteen. Olento menetti päänsä sekuntia myöhemmin.
Jään toa syöksyi maassa makaavan olennon luo. Hän tunnisti sen athistien Pyhäksi Äidiksi.
Haloo? Mestari? Oletteko tajuissanne? hän huhuili. Toa ilahtui, kun sydänkivi välähti palamaan himmeää valoa. Matoran ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän mietti hetken. Häntä ei voisi jättää tähän käytävälle, mutta toisaalta lähemmäs sydäntä vieminen ei olisi sekään kovin älykästä.
Toa päätti valita kahdesta vähemmän epäviisaan vaihtoehdon ja otti yllättävän kevyen matoranin harteilleen.
En ole nähnyt tällaista ennen, Bloszar kommentoi toverinsa vakavalta näyttävää haavaa. Enkä minä, juuri paikalle ilmaantunut Matoro sanoi. Pyhä Äiti makasi käytävän reunassa lähellä toa-joukkoa. Troopperin ilmeestä päätellen hän ei edes kuunnellut. Toan erotti tajuissaan olevaksi vain jatkuvasta kiemurtelusta.
Matoro, sinulla on parannuskivi, Hai muistutti. Jään toa tunsi itsensä tyhmäksi. Ai niinpäs onkin. Hei, menkää te kaksi ja pelastakaa heidät. Minä yritän hoitaa Troon, Matoro käskytti. Selvä, Hai kuittasi. Hetkessä kaksikko lähti syöksymään käytävään navigoiden Bloszarin kartalla.
Matoro kanavoi elementtivoimaansa siniseen kiveen, jossa se muuttui parantavaksi energiaksi. Siniset säteet kiemurtelivat Troopperin haavan ympärillä korjaten kudosta tuskin lainkaan. Matoro lisäsi käyttämäänsä energiamäärää, mutta parantaminen oli silti todella hidasta.
Kiinnitän tämän kiveni sinun panssariisi. Ok? Kyllä sinä tästä selviät. Lupaan sen, jään toa sanoi. Tulen toa nyökkäsi heikosti. Kun Matoro kiinnitti kivensä Troopperin haarniskaan, alkoi tapahtua. Troopperin oma elementtienergia alkoi parantaa häntä hyvin nopeasti, tosin kuluttaen samalla hyvin paljon elementtienergiaa.
Bloszarin ampuma soihtu valaisi käytävän pimeyden. Edessäpäin oli paljon ovia. Niissä oli kaikeksi onneksi ristikkoikkunat käytävälle päin, joten Sugan ja muiden löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Huhuu? Suga? Killjoy? Sadje? Bloszar huhuili. Hai kulki hänen takanaan valppaan näköisenä. Ammu taas, hän sanoi. Voisin vannoa, että tuolla pimeydessä kuhisee niitä otuksia. Bloszar teki työtä käskettyä ja kohotti yhden lukemattomista laukaisimistaan. Punainen valo paljasti käytävän tyhjäksi.
Haa-loo? Onko täällä ketään? toa jatkoi huhuiluaan kävellessään eteenpäin. Silloin jostakin kuului heikko ääni. Se tuli tuolta, Hai osoitti käytävän toisella puolella olevaa vankiselliä. He eivät nähneet sen numeroa, mutta arvasivat, että siinä olisi numero kuusi. Bloszin yhdistetty tiirikka-hammasharja-purkinavaaja oli pian avannut lukon. Sellistä paljastui heiveröinen matoran, joka oli vain varjo entisestä.
Sadje, tulen toa huudahti ja syöksyi irrottamaan kahleita matoranin jaloista. Tulimme pelastamaan sinut, hän kertoi hämmentyneelle matoranille. M-minut? Onko tämäkin Makutan sairas temppu? Olette harhaa, ettekö vain? matoran sopersi. Ei, olemme tässä. Tule, lähdemme täältä kohta turvaan. Pystytkö kävelemään?, Blosz puhui rauhallisesti. Saatiin seuraa, Hai sanoi. Hän syöksyi ajoissa sisään selliin, kun käytävän toisesta päästä alettiin ampua. Lisää insinöörejä.
Hitto, mikseivät ne voi jättää meitä rauhaan, Blosz ärähti. Hän otti selästään isoimman tykkinsä ja astui käytävään. Hän ehti ampua vain yhden tuhovoimaisen sähköammuksen, kunnes tunsi osuman olkapäässään. Jykevä vetäytyi äkkiä selliin irvistys kasvoillaan. Tämä ei ole todellista, Hai sanoi. Hän odotti sellin ovella molemmat kädet ladattuna täyteen elementtienergiaa. Sitten hän astui kumarassa käytävälle ja vapautti vasemman kätensä iskun ensin.
Hyökyaalto vettä puski koko käytävän läpi nopeammin kuin Insinöörit olivat ehtineet reagoida. Se ei vahingoittanut mustia olentoja, joten ne jatkoivat hyökkäystään. Tai olisivat jatkaneet, jos olisivat ehtineet.
Samalla hetkellä, kun mustat olennot olivat veden peittämiä, Hai ampui jäätä oikeasta kädestään. Kesti vain sekunnin, ja useampi tusina hyökänneitä hirviöitä oli jäässä. Noh, on tuolla vielä varmaan lämpimämpi kuin Abzumon sydämessä, Hai naureskeli itsekseen. Argh. Se tunnahti, Bloszar valitti kömpiessään sellistä Sadje mukanaan. Hänen rikkinäinen olkapanssarinsa lojui lattialla. Musta aine syövytti sitä, mutta tulen toa näytti koskemattomalta.
Mahtia, Hai kommentoi. Sinä olet kunnossa ja kaksi vankia on meillä. Missäs muut ovat? Heidät on viety, Sadje kertoi heikolla äänellä. Mitä? Bloszar kysyi järkyttyneenä. Niin. Pyhä Äiti on poissa. Killjoy jätettiin kyydistä jo ennen kuin tulimme tänne. Summerganon vietiin ilmeisesti alas saarelle. Pelastimme Pyhän Äidin juuri hetki sitten, Bloszar vastasi, mutta näytti huolestuneelta. Hai puri hammasta. Pitää mennä kertomaan tämä Matolle ja muille, hän sanoi.
Jään Toa kantoi vuorostaan Sadjea, kun Toat juoksivat insinöörejä karkuun. Hain jää ei ollut pidätellyt heitä kauaa. Bloz piti liekkiä, jotta he näkisivät jotain, mutta se aiheutti yhtä paljon harmia kuin auttoi. Sen avulla insinöörit näkisivät missä he ovat. ”Mitä teemme?” Hai kysyi. Bloszar vaikutti neuvottomalta. Hänen digitaalinen karttansa näytti missä Mato ja Troo olisivat, mutta Abzumo varmasti odottaisi heitä. ”Pitää kiertää,” tulen Toa sanoi. ”Miten? Meillä on kiire, Sadje ei välttämättä kestä kovin kauan ja ties mitä Matolle ja Troolle tehdään tuolla.”
Hetki meni hiljaisuudessa, mutta Hai oli varma että jostain kuului mietiskelevää muminaa. ”Idea. Hai, laske Sadje maahan ja tee tuohon jäävalli, niin kestävä kuin osaat.” ”Mutta ei se heitä kauaa pidättele.” ”Tiedän, mutta edes jonkin aikaa.” Hai laski Sadjen maahan ja teki työtä käskettyä. Matoran teki pienen vinkaisun kivusta. ”Blosz, mitä aiot?” Toan naamion eteen, silmien kohdalle, oli tullut visiiri. Toa keskitti kaiken lämpönsä siihen ja ampui silmistään lämpösädettä lattiaan. Siihen tuli nelikulmainen Toan mentävä aukko. ”Hienoa”, Hai sanoi, otti Sadjen taas selkäänsä ja hyppäsi alas, Bloszar perässään. Tulen Toa sulki kannen takaisin.
Toien sekä matoranin kuljettua vähän aikaa (ja heidän kuultuaan insinöörien askeleet yläpuolellaan), heidän eteensä tuli metallinen ovi. Blosz ampui siihen lämpösäteellä mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen tulta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen aseillaan, eikä taaskaan tapahtunut mitään. ”Et voi olla tosissasi. Samperin Zumo-painija.” ”Mitä me nyt teemme? Insinöörit varmaan saavat meidät pian kiinni.” ”Menkää taaksepäin.” ”Bloz, mitä aiot?” Hai näki Bloszarin painelevan nappeja ranteessaan olevassa näytöstä. Äkkiä hänen kätensä suurenivat. Tai oikeastaan muskelit. Toa käveli ja repäisi oven irti karmeistaan. Ovi oli hajoamaton, sen ympärillä olevat seinät eivät.
Mutta äkkiä Blozista tuli savua ja hänen kätensä muuttuivat jälleen normaaleiksi. Toa luhistui maahan. ”Joo, tuossa on se huono puoli, että käytön jälkeen heikentyy aika nopeasti. Siksi en käytäkään tuota kovinkaan usein. Mitä kauemmin käytän, sitä heikommaksi tulen.” ”Hienoa. Pystytkö kävelemään?” Hai kysyi. ”Enköhän, matka jatkua saa.”
Heidän käveltyään jonkin aikaa alkoi ylhäältä kuulua ääniä. Bloz otti visiirinsa taas esiin ja ampui kattoon reiän ja tuli siitä ylös, takaisin ylempään kerrokseen. Matoro, Troopperi ja Pyhä Äiti piileskelivät käytävässä. ”Täälläkö tarvittiin apuvoimia?”
Kysymys sai vastauksen liiankin nopeasti. Kukaan ei ottanut asiakseen sanoa sanaakaan, kun käytävän täytti joukko Abzumon sieluttomia, hahmottomia kätyreitä. Yhteisestä sopimuksesta joukkio päätti perääntyä.
* * *
Mustien insinöörien hyökkäyksen Arkkienkelin sydänkammioon pakottama kulkue pysähtyi nähdessään, mitä huoneelle oli tapahtunut alle viidessä minuutissa. Matalasti sykähtelevän sydämen valtava konehuone oli kärsinyt huomattavasti Toa-soturien viime näkemästä. Seinät oli revitty auki ja satakunta valtavia johtoja törrötti esiin puskien sisältään tuhoisia sähköpurkauksia ja tervankaltaisia mustia polttoaineita. Kammion tasanteet lainehtivat mustista nesteistä. Makuta Abzumon tähtäys ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ojasta allikkoon, Troopperi sanoi kiristellen hampaitaan. Soturin käsissä kiristyi jousi ääriasentoonsa. Nuolen tulinen kärki hehkui tappavana. Tulijääkärin tappajan katse skannasi robottimaisen tarkasti huoneeseen tunkeutuvia piirteettömiä hirviöitä. Toa etsi heikkoja kohtia, hermopisteitä tai tärkeitä sisäelimiä, jotka voisi läpäistä tarkalla osumalla. Mitään ei ollut. Olennot eivät hengittäneet. Ne vain olivat, työskentelivät ja tappoivat.
Tämä ei tietenkään pysäyttänyt Toaa. Salamannopea viuhahdus kaikui kammiossa ja alle sekunnissa nuolen kärjessä hehkuva kuuma kekäle oli lävistänyt kolme mustaa insinööriä jättäen jälkeensä savuavan kaaren. Mustien olentojen ruumiit kaatuivat lattialle eivätkä enää liikkuneet.
Ikkunoita pirstoutui ja oviaukkoja räjähti auki, kun Mustia insinöörejä syöksyi kammioon joka puolelta. Tasanteille mätkähtävät löysät olentojen ruumiit ponnahtivat välittömästi pystyyn taipuisat selkärangat naksuen ja rusahdellen luonnottomasti. Olentojen kämmenet aukeilivat, puristuivat nyrkkiin ja muovautuivat saven lailla teräaseiksi.
Bloszar ja Troopperi katsoivat toisiaan päättäväisinä. Tulen Toat laskivat yhdessä äänettömästi kolmeen. Kolmannella molempien Haut laukaisivat punaisen hehkunsa, muodostaen kaksiosaisen voimakentän joukkion ympärille. Kaksi palloa lähti pyörimään tasannetta pitkin jyräten Mustia insinöörejä pois tieltään. Mustia ruhoja putosi synkkään kuiluun tasanteiden ja Arkkienkelin sydämen alla.
Makuta Abzumon raivokas hyökkäys oli keskeytynyt hetkellisesti. Nyt makuta vain tärisi paikallaan kyyryasennossa kädet kasvojensa suojana. Oraakkeli seisoi makutan edessä, mutta oli jälleen kerran kietoutunut mustaan kaapuunsa. Toien taistellessa tiensä läpi tasanteen soturimunkki kääntyi heitä kohti. Punaiset silmät täytti viha ja shokki.
Ennen kuin Matoro, Troopperi, Hai, Bloszar tai Sadje ehtivät vastata sanallakaan, Oraakkeli katosi sinertävän valonvälähdyksen kera. Ääni kuului puoli sekuntia myöhemmin. Se ei varsinaisesti hivellyt korvia. Vihastuneelta ukkosenjumalalta kuulostavan jyrähdyksen voimasta mustaan kaapuun kääriytynyt matoran törmäsi kammion seinää päin ja lysähti lattiaa vasten tiedottomana.
Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan. Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi. Ha.
Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.
Haha.
Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs. Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.
”Hahaha.”
Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin. Taistelu tasanteilla keskeytyi, ja sekä hajanainen klaanilaisryhmä että Mustat insinöörit kiinnittivät huomionsa hetkellisesti leijuvaan makutaan. Kylmä hiki valui yleensä hermonsa kunnossa pitävän Troopperin selkää pitkin. Koko matka alkoi tuntua entistä huonommalta idealta. Arkkienkelin orgaaninen sydän tykytti entistä tiukempaan tahtiin kuin paniikissa ja kammion punahehku alkoi peittyä entistä kirkkaamman, kaiken peittävän sinisyyden alle. Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen.
”En ole huvittunut, rakkaat alamaisssseni”, Abzumo sanoi tyynellä kuiskauksella, joka kantoi silti kaikkialle. ”En ollenkaan. Itsssse asiassa… olen vihainen.”
Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.
Pyhä Äiti, athismin ylin papitar yski puolitajuissaan ja hinkuvalla äänellä Toa Hain selästä. ”Abzumo… sinä et voi… sinä et ymmärrä, mikä sinulla on käsissäsi…”
”Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan”, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. ”Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.”
Kun voima, joka pursusi makutan kädestä kasvoi kasvamistaan, se alkoi hahmottua Toien silmissä yhä selvemmin ja selvemmin. Sinivalkoisesta hohteesta tiensä todellisuuteen repivät Nimdan hehkun siniset viivat ja kaaret muodostivat kuin verkkoa. Ne kieppuivat ilman halki, kaartuivat alas ja ylös ja jakautuivat kymmeniksi pienemmiksi. Äänetön voima alkoi muodostaa keskelle ilmaa kuin sinihehkuista verisuonistoa – tai keskushermostoa. Se raivasi tiensä kaikkialle. Abzumo peittyi kokonaan suonien keskelle.
Sinisyyden läpitunkeva kosketus läpäisi kammion katon ja seinät vaivattomasti. Psyykkisen suoniston sydämenä toimiva Nimdan siru lähetti voimaansa tasaisina sykäyksinä, ja sinertävät suonet laajenivat laajenemistaan. Niiden lonkeromainen kosketus laajensi aluettaan päättäväisesti. Kohta huone alkoi jo täyttyä pienistä, mutta polttavan kuumana hehkuvista suonista, jotka kiemurtelivat oman tahtonsa mukaan.
Kun Toa Hai keskittyi Nimdasta pursuaviin sinivalkohohteisiin kuoleman suoniin, hän ei voinut olla täysin varma, oliko niitä olemassa vai ei. Hän näki ne täydellisesti vanhoilla silmillään, mutta ne tuntuivat silti epätodellisilta. Vaikka suonia ei olisikaan ollut olemassa, olisivat ne tietysti silti voineet tappaa hänet. Tänään oli niitä päiviä, jolloin Hai ei voinut olla täysin varma mistään.
”Mutta koska tunnen, mitä pienissä ja ssssäälittävissä mielissänne liikkuu… koska näen narut, jotka vetelevät pieniä ruhojanne…” Abzumon silmät eivät enää hehkuneet punaisina. Nyt hullun makutan katseessa oli täysin sama hohde kuin Nimda Epsilonissa. ”Minä annan anteeksi. Tuomitsematta.”
Nimdan ja makutan silmien valo muuttuivat sokaiseviksi. Kaikki pysähtyi. Abzumon kasvoilla oli lempeä, isällinen hymy. Se kuului kaikkialle paitsi tämän olennon kasvoille. ”Rankaisematta.”
Silloin kupla puhkesi. Lasi pirstoutui. Vihainen voima purkautui vesiputouksen lailla.
Korviahuumaava, sieluaraastava kirkuna kaikui kaikkialta, mutta ei mistään, kun Nimdan sinihohteen voima sykähti Arkkienkelin sydämen lailla ja pumppasi tuhoisaa voimaansa ilman halki leijailevaan ja kiemurtelevaan suonistoon. Suonet laajenivat, levenivät, pitenivät, jakautuivat sadoiksi ja ehkä jopa tuhansiksi pienemmiksi, ja sykäyksen voimasta lähtivät syöksymään jokaiseen mahdolliseen suuntaan Makuta Abzumon ympärillä.
Siniset suonet eivät kuuluneet tähän maailmaan. Niitä ei kaiken logiikan mukaan pitänyt olla, mutta silti ne repivät kammion kattoon ja seinään sinisellä hohdollaan suuria railoja. Suonet kiertelivät ja kaartelivat metallin sisällä kiemurrellen polttavalla voimallaan tiensä läpi kaiken.
Ja hullu makuta ei välittänyt.
Mustat insinöörit jäivät seisomaan tasanteilleen kuin jäätyneinä. Ne eivät tehneet liikettäkään edes silloin, kun lonkeroisten suonirykelmien sininen polte rynni tiensä sadasta suunnasta kohti niiden joukkoa. Sininen voima ei edes hidastunut, kun se läpäisi insinöörit. Hallitsemattomasti kieppuvat suonet polttivat tiensä läpi mustien olentojen hahmottomien muotojen ja halkoivat niiden ruumiita kahtia. Kertaakaan insinöörit eivät hätkähtäneetkään, kun psyykkinen voima porautui niiden läpi jättäen jälkeensä vain palaneen lihan hajun ja kasan mustaa, joka oli ennen näyttänyt olennoilta.
Ja Abzumo ei välittänyt.
Toat hyppivät joka suuntaan väistääkseen sinisten lonkeroiden tappavan kosketuksen. Hain, Troopperin ja Bloszarin huutoäänet peittyivät tajuntaan porautuvan, aivoja satuttavan äänen alle. Matoro jäätyi shokin voimasta. Hän ei voinut muuta kuin katsella. Siniset lonkerot syöksyivät kiemurrellen jään Toaa kohti. Niiden hehku poltti Matoron ihoa jo näin kaukaa, mutta hän ei voinut liikkua. Jokin niiden otteessa ja kosketuksessa näytti kutsuvalta, houkuttelevalta. Ne kurottivat tiensä hänen tajuntaansakin. Samalla sinisten suonien polttava voima lähestyi sekunti sekunnilta Matoron sydäntä.
Matoron selviytyminen jäi sekunneista kiinni. Sininen todellisuuden säröilyltä näyttävä lonkero läpäisi seinän Toan sijasta, kun kapteeni Hai tömähti täydellä voimalla päin klaanilaistoveriaan kaataen hänet ja hätkähdyttäen hänet transsinomaisesta tilasta. Kaksikon kivuliaan laskeutumisen jälkeen Hai huusi jotain vihaisena suoraan Matoron kasvojen edessä. Sanaakaan ei silti voinut kuulla. Melu oli liian helvetillinen. Molemmat ponnistivat äkkiä ylös. Kaksi taisteluvalmista Toaa ja kaksi matoraneja olallaan kantavaa Toaa tutkailivat ympäristöään etsien paniikinomaisesti turvallisia uloskäyntejä.
Niitä ei ollut. Siniset rihmat täyttivät seinät, oviaukot, lattian ja ilman. Niiden liike oli hidastunut, mutta ne sykkivät sinistä voimaa tehokkaammin kuin jopa Arkkienkelin konesydän. Ylhäällä tuhoisan voiman keskuksessa Makuta Abzumo nauroi. Huutonaurussa oli kuitenkin myös tuskaa, sillä sininen verkosto, joka näytti kuin valtavalta hermostolta, oli lävistänyt myös hänet. Ja Abzumo ei välittänyt.
Kukaan ei paennut säröjä. Ei edes niiden herra.
Lonkeroiset rihmat täyttivät kaiken. Sinisyys aiheutti tuskaa. Viimeisellä sykäyksellä Nimda lähetti aallon puhdasta voimaa läpi huoneen. Kaikki repesi. Jopa sininen, kosmista voimaa hehkuva suonisto räjähti riekaleiksi ja valtava voima heitti klaanilaiset seinää päin. Tuska levisi ympäri Toien kehoa. Kovimpana se tuntui kuitenkin heidän aivoissaan. Oli kuin joku olisi lyönyt heitä mieleen.
Raivokasta äänten taistelua kuului vielä kymmeniä sekunteja. Se sai kaikki huoneessaolijat voimaan henkisesti pahoin. Sen loputtua oli vain hiljaista. Suonet olivat kadonneet. Sinihehku oli vaimentunut. Tuhoisista rihmoista ei ollut jälkeäkään. Niiden läpäisemissä kohdissa Arkkienkelin sydämen seinämissä ei ollut reikääkään.
Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.
Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.
Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.
No, miten menee? hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.
Pahasti. Missä me olemme?
Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.
Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?
Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.
En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?
Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.
Joo. Tooosi todennäköistä.
Sittenhän tuo nähdään, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.
Arkkienkeli
Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.
Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.
Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta? Troopperi kysyi melkein kuiskaten.
Et ole. Et tosiaankaan ole, Hai vastasi toverilleen.
Shh, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.
Luulin nähneeni niitä mustia olentoja, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut
Puhutaan jostain, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.
Etkö äsken käskenyt olla hiljaa? Blosz kysyi pistävästi.
Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?
Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.
Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.
Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.
Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.
Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.
Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.
Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.
Hrr, Hai sanoi. Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.
Et ole ainut Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.
Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä Sydän, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta, hän jatkoi.
Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi, Troopperi myhäili. Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.
Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.
Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään ja eritoten Matoroon.
”Sssssssssssssinä!” Zumo karjaisi.
”Sssssssinä”, Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.
Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.
”Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow.”
”Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia”, Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta. ”Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?” ”Kyllä”, Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. ”Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi”, Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa. Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa. ”Niin, nauraa mitättömille hölmöille!” hän tuli sanoneeksi ääneen. ”Miten te ajattelitte voittaa jumalan?” ”Makutat eivät ole jumalia”, Matoro vastasi. ”Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne.” ”Makutat eivät ole jumalia”, Abzumo toisti, ”mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun.”
Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? ”Olet sekaisin”, toa vastasi kylmästi. ”Se on totta”, Abzumo naurahti. ”En ole vuosiin ollut näin sekaisin.” Hän tuijotti klaanilaisia. ”Ja se tuntuu aika mukavalta.”
Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa. Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle. ”Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa. Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.
”Niin, Matoro”, Abzumo sanoi virnuillen julmasti. ”Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä.”
Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.
”Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista.”
Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.
”Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?” Abzumo nauroi. ”Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme.”
Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.
”Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan”, Abzumo jatkoi, ”mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?” Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.
”Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta.” Abzumo napsautti sormiaan.
”Ja näin siitä voi tulla totta.”
Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi. ”Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?” Abzumo myhäili.
Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia. ”Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle”, matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.
”Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta.”
[spoil]Tämä on ikään kuin Manuhuipennus vol. 2 tai jotain. Saatoin epäonnistua taikka sitten en.[/spoil]
Daxia
Helryx asteli linnoituksen ulkopihalla ja potki mereen pieniä kiviä odotellessaan uutisia. Brutaka seisoi etäämpänä ja tuijotti horisonttiin. Pian paikalle juoksi ko-matoran, joka pystymättä juoksemaan kovin lujaa tavoitti veden toan hyvin hitaasti.
”No?” Helryx kivahti turhankin äkkipikaisesti. ”Makuta varasti yhden nopeimmista lentoaluksistamme sen jälkeen, kun oli yrittänyt hyökätä Brutakan kimppuun”, matoran selitti tietävästi. ”Kyllä minä sen tiedän!” toa vastasi ärtyisästi. ”Brutaka itse kertoi minulle.” Hän viittasi kädellään takanaan seisovaan kultaiseen soturiin. ”No, tuota, saimme selville”, matoran jatkoi, ”laskeutumispaikan. Ilmeisesti makuta ei osannut laskeutua kunnolla ja romutti koko aluksen käyttökelvottomaksi.” ”Teki sen varmasti tahallaan”, Helryx mutisi. ”Joko perään on lähetetty agenttejamme?” ”Kuulemani mukaan jopa kolmin kappalein”, matoran sanoi ylpeästi, vaikka olikin sisimmässään epävarma. Johtaja ei ollut ikinä näin huonolla tuulella. ”Makuta laskeutui ilmeisesti lähelle kaupunkia, jota asuttaa jokin athistinen lahko, uskoisin.”
”Ne tunkeutujat”, veden toa huokaisi. ”Järjestikö Makuta Nui heidät sisään?” ”En… en tiedä tuota, rouva.” ”Se oli retorinen kysymys.” ”Aivan, aivan niin. Anteeksi.” ”Voit poistua.” ”Kyllä, rouva.”
Helryx käveli ympyrää rannalla vielä hetken, ja lopulta hän myönsi itselleen luvan kysyä Brutakan neuvoa. ”Mitä mieltä olet tästä kaikesta?” ”On vaarallista, että joku tietää järjestöstämme”, suurikokoinen ritarikuntalainen vastasi. Helryx huomautti Bio-Klaanin tuntevan heidän järjestönsä. ”Aivan niin, rouva”, Brutaka vastasi, ”mutta he ovat vain yksi järjestö. Lisäksi heistä varmaankin vain johtoporras tuntee meidät.” ”Vain yksi järjestö! Se on jo tarpeeksi vakavaa. Makuta Nui ei ole Bio-Klaanin admin.” ”Mutta hänhän on ollut aiemminkin tekemisissä kanssamme. Varmasti myös monet muut klaanilaiset ovat.” ”Lienet oikeassa. Mutta epäilen näiden tunkeilijoiden olleen jotain muuta. Ne eivät olleet klaanilaisia”, toa murehti. ”Tuohon en osaa sanoa mitään”, Brutaka myönsi. ”En ollut täällä silloin.” ”Se oli vankilakapina”, Helryx pohti. ”Joten joku vangeista on varmasti kytköksissä hyökkääjiin.” ”Pääsikö kukaan tuota makutaa lukuun ottamatta pakoon?” ”Ei minun tietääkseni. Tarkistan asian.” ”Tarkistakaa. Järjestömme on vaarallisessa tilanteessa.” Brutaka lähti astelemaan kohti linnoitusta jättäen naisen yksin rannalle. ”En pidä tästä mielikuvasta, Brutaka!” Helryx huusi tämän jälkeen.
Hän seisoi hetken yksinään merelle tuijottaen. ”Makuta Nui, sinä ovela idiootti.”
Atheonistien saari
Seinät rikkoutuivat, kivensirpaleet lensivät ja savu pöllysi, kun Makuta Nui paiskautui läpi kallioperän. Hän makasi hetken paikallaan miettien päässään kuuluvaa jyskytystä ja nousi sitten ylös. Hänen raajansa rusahtelivat epämiellyttävästi, ja joka paikassa oli jauhautunutta kiveä. Kivinen usvapilvi oli levittäytynyt kaikkialle peittämään näkymän lähes täydellisesti. Makuta kuulusteli ympäristöään tarkkaavaisesti. Hän ei kuullut yhtikäs mitään, mikä ei tarkoittanut, etteikö pimeydessä olisi vaaninut jokin. Jokin sairas. Sairas olento, joka kuvitteli olevansa jumala. ”Jumalkompleksi ei ole koskaan hyvä asia”, Manu sanoi – vahingossa ääneen.
Virheen seurauksena makutan takaa iskeytyi jotakin häntä kohti. Hän väisti viime hetkellä itseään kymmenen kertaa isomman kivenjärkäleen, joka teki maassa olevan kolon entistä suuremmaksi. ”Makuta Nui! Tule tänne, tule tänne minun luokseni! Tule, jotta voin sulkea sinut sylini kuolettavaan halaukseen!” Ei kuulosta järin mukavalta.
Hän lähti hiippailemaan satunnaiseen suuntaan, joka kuitenkaan ei ollut äänen sijaintia kohti. Täytyi löytää pakotie. Se hullu tuhoaisi vaikka koko saaren saadakseen hänet hengiltä. Yhtäkkiä aivan Manun edestä maan alta ponnahti esiin hirvittävä vääristynyt naama, musta kuin pimeys itse, ja terävähampainen. Se yritti ahmaista Manun suuhunsa kidallaan, mutta makuta syöksyi vasemmalle suoraan kiviseen seinään. Se sattui. Irvokas naama osui johonkin pimeyden keskellä ja ilmeisesti räjähti. Paineaalto heitti Manun jonnekin päin huonetta, suuntaa oli vaikea määrittää.
”Epätietoisuus on tuskallista, Makuta Nui, eikö olekin?” Abzumon ääni nauroi Manun noustessa pystyyn. Hän ei tiedostanut olinpaikkaansa, hänen olisi pian noustava ylös pimeydestä. Ja sitä Abzumo juuri toivoi. ”Senkin typerä apina! Tule tänne alas tappelemaan!” Manu karjui niin lujaa kuin pystyi. Korkeuksista singahti siinä samassa uusi kivenmurikka ja iskeytyi Makutan mahaan. ”En… minä… tuota… tarkoit-…tanut”, hän pihisi, kun sai taas sanan suustaan. ”Makuta Nui! Minulla on täällä sinun ystäväsi Summerganon. Minä aion tappaa hänet.” ”Matoranisi olivat huijausta, miksei Summeganonkin olisi?” Manu huusi ja virnisti hieman. Hän ei ollut vielä menettänyt peliä. ”He olivat huijareita, koska tahdoin niin. Mestari voi hyvin Arkkienkelissäni.” ”Miksi uskoisin sinua?” ”Ei sinun täydykään. Minä vain aion tappaa tämän toan ja sinut heti sen jälkeen.” ”Voi, kun sinä olet niin täydellinen, jumala oikein, kun kykenet tappamaan viattomia sen sijaan, että pääsisit eroon minusta!” ”Niin. Niin minä olen. Minulla on valta ja oikeus.”
Järkeä oli turha puhua. Manu avasi uunituoreet siipensä, joiden saamiseen hän oli absorboinut kaksi atheonistia ennen saapumistaan palatsiin, ja singahti lähes äänennopeudella suoraan ylöspäin ja ehti juuri ja juuri havainnoida Abzumon, joka seisoi kivipaasin päällä, ennen kuin törmäsi tähän. Molemmat makutat lennähtivät suoraan päin seinää ja sen sisään ja siitä läpi ja yhä eteenpäin seuraavaan huoneeseen. Manun seuraava havainto oli, että hän makasi maassa Abzumo pidellessä jalkaansa hänen rintansa päällä ja tuijottaessa hänen silmiinsä demonisesti. Seinä, jonka läpi he olivat lentäneet, oli nyt kokonaan poissa, ja huoneet näyttivät olevan yhtä samaa suurta kammiota. Manu vilkaisi oikealle puolelleen ja näki Sugan istumassa maassa. Hänen kätensä olivat seinässä kiinni. Kiinni, täysin: Abzumo oli ilmeisesti muotoillut kivimassan uudestaan niin, että se yhdisti Sugan lihan ja seinän yhdeksi.
”Minä näen ajatuksesi!” Abzumo huokaisi. ”Tämä tunne, minä olen jumala. Minä näen kaiken, kuulen kaiken, tiedän kaiken. Minä olen se kaikki!” ”Sinä olet sairas! Minä voin ehkä auttaa sinua”, Manu sanoi. ”Anna minulle se siru!” Abzumo nauroi julmasti. ”Sinä se tarvitset apua. Etkö näe? Sinä olet Atheon, itse pahuus. Varas. Sinä varastit Nimdan ja minä sain sen takaisin. Ja nyt minä rankaisen sinua.” ”Etkö sinä muista omaa menneisyyttäsi?” Manu kirkui. ”Sinähän tarjosit sitä minulle!”
Abzumo tuijotti häntä mielipuolisesti. Suga yritti päästä irti seinästä, mutta hänen veriset raajansa eivät irronneet kivisestä vankilasta. Veren haju täytti Manun sieraimet; yleensä reaktio ei ollut hänestä ikävä tunne, joka nyt kuitenkin seurasi hurmeen aromin leijuessa ilmassa. ”Hiljaa. Sitä ei ikinä tapahtunut”, Abzumo kuiskasi. ”Kiellät kaiken nyt, mutta minä muistan. Sinäkin muistat”, Manu jatkoi epätoivoisesti. ”Tiedän, mitä sanot tai aiot sanoa. Se kaikki näkyy sinusta. Olet kuin avoin kirja.” ”Surkea vertaus, ystäväni”, Manu sanoi haikeasti ja tuijotti vastustajaansa. ”Tiedät, ettei mieli ole kuin kirja, jota voisi vain lukea, kuten monet haikailijat kuvittelevat.” Abzumo perääntyi hieman poistuen Manun rintakehän päältä. ”Sinä…” hän yritti sanoa. ”Minä tiedän, mitä ajattelet”, Manu sanoi ja hymyili tavalla, jonka ilmeisesti käsitti isälliseksi. Suga olisi saattanut naurahtaa, ellei olisi ollut kuolemanvaarassa. Hän yritti vain päästä irti seinästä, mutta tuloksetta. ”MINÄ TIEDÄN SINUT. TUNNEN. TIEDÄN. KAIKEN”, Abzumo kiljui ja polki maata jalallaan kuin kiukkuinen lapsi. Tämä lapsi vain sai koko maailman tärisemään. ”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu sanoi ja peräytyi hieman itsekin, suoraan yhdistyneen kammion uutta takaseinää vasten. Manu ei pystynyt enää havaitsemaan yksityiskohtia. Oli kuin hänen silmänsä olisi karsittu turhista tarkkuusominaisuuksista. Hän huomasi enää vain Abzumon sairaan virnistyksen, joka vuorotteli pelokkaan vääristyneisyyden kanssa kuin sinifunktion amplitudi etumerkkiä, ja Summerganonin ponnistukset päästä irti seinästä. ”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu toisti melkein anovasti. Karsittu… silmät… Nimda… ei kai… ”NYT SE ANOO!” hullu makuta käkätti. ”LISÄÄ TÄTÄ.”
Manu alkoi olla epätoivoinen. ”Etkö sinä käsitä?” Hänen aistinsa olivat turtuneet. Hän tunsi päässään särkyä. ”En”, Abzumo vastasi ykskantaan ja syöksähti odottamattomasti Manua kohti. Hän otti Manun jalasta tiukan otteen ja alkoi pyörittää ympäri… ympäri… ympäri, ja päästi irti. Toinen makuta lensi pitkässä kaaressa suoraan lattian sisään. Taas.
Manu nousi jälleen pystyyn tuskallisen lennon jälkeen. Hän tiesi jo ennen silmiensä avaamista, että jokin oli muuttunut ja avasi sitten silmänsä apposen ammolleen. Makuta Nui ei nähnyt enää raunioitunutta temppelin huonetta – hän ei ollut temppelissä enää, ei selvästikään. Hänen näkökenttänsä taustalla loimusi magentanvärinen hohde, joka yritti sokaista hänet; hirvittävää hehkua hieman himmensi siellä täällä leijaileva verenpunainen sumu ja pienet tähdenmuotoiset syaaninsiniset kappaleet, jotka kiersivät Manua kuin planeetat auringon kiertoradalla tullen välillä turhankin lähelle. Minä olen polttopisteessä, Manu ajatteli. Ellipsillä on kaksi polttopistettä. Toisessa polttopisteessä seisoi jykevä värioksennus, modernin taiteen patsas vuodelta miekka ja kirves, aution pellon suohon hukkunut haamu. Sen ruumis oli kuin karhu, mutta turkki oli sateenkaaren värinen. Se ei liikkunut, mutta liikkui silti. Manu ei todellisuudessa nähnyt sitä, mutta tiesi sen olevan siinä, tiesi, miltä se näytti. ”Mitä tämä…” Manu aloitti, mutta olento puhui. ”Sinun järkesi sumenee”, se sanoi Abzumon äänellä. ”Sinun järkesi sumeni jo.” ”Tämä ei ole todellista”, Manu sanoi epäuskoisena. Abzumo hymyili. ”Tämä on liiankin todellista”, hän sanoi.
Siinä samassa tyhjyydestä ilmaantui äkkiarvaamatta valtaisa kirves. Manu katseli kirvestä, sen kauniita muotoja. Se oli kaksiteräinen ja mustasta metallista taottu, puuvartinen ja ennen kaikkea kaunis. Sen varsi oli veistetty käteen mukavasti sopivaksi ja tyylikkääksi, hieman kierteiseksi, mutta myös perin yksinkertaiseksi. Terät olivat täysin virheettömiä ja sileitä, ja kumpikin muistutti tietyllä tavalla kuunsirppiä. Ne olivat sama terä ja eri terä, samanlaisia mutta niin erilaisia. Ja silti kumpaakaan terää ei voinut erottaa toisistaan, niin samanlaisia ne olivat. Manu katseli kirvestä epäuskoisena. Hän näki, kuinka se alkoi lähestyä häntä, muttei voinut tehdä mitään, sillä hänen ruumiinsa oli halvaantunut. Hän näki oman ruumiinsa ikään kuin olisi seisonut sen ulkopuolella, mutta oli samalla sen sisäpuolella. Kirves jatkoi matkaansa tuskallisen hitaasti, mutta Manu tiesi sen liikkuvan äänen nopeudella. Silti se oli niiin hidas.
Lopulta, vuosien jälkeen, kirves osui Manun keskivartaloon. Manu tahtoi parkua tuskasta, muttei voinut hengittää. Hänen keuhkojensa ilma oli homehtunut ja hänen verensä muuttunut tervaksi. Hänen ruumiinsa leikkaantui kirveen viiltäessä sitä äänen nopeudella vuosisatojen kuluessa äärettömän hitaalla vauhdilla ja hyvin nopeasti. Kirves tuhosi solukkoa, raivasi tietään ruumiin läpi, purskautti valtavan määrän verta ulos kehosta. Mutta veri valui maassa kasvavien muurahaisten päälle. Kyllä, maassa kasvoi muurahaisia, jotka kukoistivat purppuranpunaisina. Abzumon sadistinen nauru kaikui nyt kaikkialla ikuisesti pienen hetken, kun kirves teki saatanallista työtään Manun ruumiille. ”Mitä helvettiä tämä on!” Makuta Nui karjui; hänen suustaan lensi verta. Hänen oma huutava äänensä ei kuitenkaan kuulunut hänestä itsestään, se kuului kirveestä. Ajatukset, nämä ajatukset turmelivat koko maailmankaikkeuden. Abzumo oli Manun edessä, aivan hänen edessään aivan varoittamatta aivan yhtäkkiä, aivan todellisessa muodossaan. Oli aina ollut. Manu oli aina tiennyt sen, mutta sai sen tietää vasta nyt. Hänen aivonsa vääntelehtivät paradoksin kynsissä – ei maailma näin toiminut. Ei mieli näin toiminut. ”Sinä et tajua tätä maailmankaikkeutta, Makuta Nui. Sinä et ymmärrä, mitä kaikkea minä tiedän ja mihin minä pystyn. Ja ennen kaikkea, sinä et ymmärrä mieltä.” ”Minä… tämä… ei.” ”Antaudu sen valtaan. Kuole.” Kirves kaivautui syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle ja katkoi suolistoa, silpoi sisäelimiä, valutti verta. Veri. Se kasteli koko maailman. Magenta tausta oli nyt punainen, vaan ei verenpunainen. Kirkkaanpunainen. Ja tähdet olivat nyt mustia. Silmiin sattui. Kontrasti tappoi hänen silmänsä. Hän ei enää nähnyt, hän kykeni ainoastaan kuulemaan ja tuntemaan kivun.
”Ssssinä et ole tehnyt mitään!” Manu karjui, vaikka hänen äänensä kuului kirveestä – ei, vaan sittenkin muurahaisista. Niistä, jotka kasvoivat purppuraisina sinisestä maasta. ”Sinä et ole tehnyt mitään, tämä kaikki on illuusiota!” ”Onko?” kuului Abzumon myhäilevä ääni. Maa tärisi. ”Onko tosiaan?” Manu avasi silmänsä. Hän makasi kivimurskan keskellä, ja veri oli värjännyt koko sen kuopan, jossa hän makasi. Hänen melkein koko ruumiinsa oli haljennut keskeltä kahtia, ja hänen silmiinsä oli työntynyt sisään kuusi pitkää, lasista neulaa, kolme kumpaiseenkin silmään. Hänen kanohinsa silmäaukot vuotivat vuolaasti, melkein yhtä vuolaasti kuin vartalon halkaisseen kirveen aiheuttama haava.
”Sinä kuolet tänne. Yksin. Hylättynä. Heti, kun olet nähnyt Summerganonin kuolevan”, Manu kuuli Abzumon äänen sanovan – tai ajatukset päässään. Hänen kuulonsa oli kyseenalaisessa kunnossa juuri nyt, samoin näkö. Abzumo pystyisi tuottamaan Sugan kuoleman hänen päässään, mitä väliä sillä enää oli?
Suga katseli Abzumoa järkyttyneenä. Tämä vain seisoi virnuillen paikallaan, kun Manu makasi kuopassa. Edes käsi ei liikkunut. Sugan ongelma ei ollut kadonnut minnekään. Hänen kätensä oli yhä kivessä ja kivi kädessä. Seinä oli vanginnut hänet auttamattomasti. Kammion muoto oli muuttunut erittäin paljon siitä, kun Abzumo oli astunut siihen ensimmäisen kerran. Se oli nyt melko muodoton ja täynnä makutan muotoisia reikiä. Yksikään pilari ei ollut pystyssä, ja valaistus puuttui. Toinen puoli huonetta, joka oli ollut erillinen kammionsa, oli lähes samassa kunnossa nyt. Ja koko huoneen ainoa valo tuli koko palatsin lävistäneistä iskuista syntyneistä rei’istä, joita oli vain muutama. Suga tunsi itsensä turhaksi katsoessaan sitä kaikkea. Hän ei voinut auttaa Manua, ei käydä Abzumon kimppuun eikä edes paeta.
Manu tutkiskeli silmiään. Hän ei tainnutkaan olla sokea, hän näki aivan hyvin avattuaan silmänsä, joskin verenpunainen verho oli peittänyt kaiken. Huoneessa ei enää ollut pimeä, vaan hyvinkin valoisa. Häntä häikäisi. Aistihavainnot valehtelevat, Manu muistutti. Niihin ei voi luottaa. Hän sulki silmänsä, kuunteli, kuinka muurahaiset lopettivat kasvunsa ja lakastuivat. Ne muuttuivat mustiksi, Manu kuuli sen. Hän kuuli, kuinka veren haju sai ne kuolemaan. Hänen verensä. Ja hän maistoi niiden pelon, kun ne kuolivat.
Maistoi pelon.
Maistoi…
Huulet koskettivat huulia.
Manu avasi silmänsä valoa nopeammin ja näki elämänsä karmeimman kuvaelman. Abzumo seisoi hänen luonaan yhä. Seisoi hänen luonaan ja suuteli häntä. Hän maistoi oman pelkonsa. Abzumon huulet koskettivat hänen omiaan, kieli tunkeutui sisään hänen suuhunsa. Se lipoi ympäriinsä, jätti jälkeensä vanan nestemäistä ainetta. Se oli hänen omaa vertaan. Tämä ei ole todellista. Tämä ei ole. Mene pois. Jätä minut kuolemaan. Senkin sairas kaksimielinen turhamainen itsekeskeinen paskiainen. Kuole, mikset sinä jo kuole. Jos et kuole, anna minun kuolla. En anna sinulle sitä nautintoa, aivan vielä… Tapa minut! Ei, sinä katsot, kuinka Summerganon kuolee.
Manu ei enää avannut silmiään. Hän ei avannut korviaan. Ei nenäänsä, ei suutaan. Hän rypistyi kasaan, yritti vetäytyä itseensä. Mutta hänen mielensä ei ollut enää turvallinen paikka. Kaikki hänen salaiset ajatuksensa, kaikki hänen suunnitelmansa, kaikki oli nähtävissä. Luettavissa, kuin avointa kirjaa.
Kirjaa. Lehteä. Kirjettä. Romaania, novellia. Runoa. Näytelmää. Aivan, Manun pää järkeili. Tämä on näytelmä. Minä olen tämän näytelmän tähtinäyttelijä. Väärin meni taas, sanoi nautiskeleva sadisti. Ääni riipi Manun aivot veriseksi mössöksi ja muutti hänen kämmenensä paperiksi. Sinä avaat silmäsi nyt ja katsot. Manu avasi silmänsä ja katsoi. Hän katsoi, kuinka Abzumo piteli hänen edessään Summerganonia. Toa ei katsonut häntä vaan päinvastoin yritti välttää katsetta. Oliko tämä nähnyt kaiken? Kaiken, mitä oli tapahtunut? Kaikki ajatukset? Kaikki salaisuudet? Kaiken?
Abzumo nuolaisi huultaan. Pelko. Jumala hymyili hänelle. Se hymyili. ”Ehkä minä jätän teidät kahden”, se sanoi ja paiskasi Summerganonin Manun viereen. ”Te kuolette sittenkin yhdessä. Sinä ja hän. Te.” Maailmaan alkoi palautua järki. Melkein. Maailma alkoi olla yhtenäinen. Melkein. Värioksennus poistui. Se poistui rakennuksesta. Ja jäljellä oli pelkkä pelko.
Pelko ei poistunut. Se oli hänessä, osa häntä.
Abzumo käveli ulos palatsista kohti Arkkienkeliä. Hän kääntyi vielä kerran kohti palatsia ja kohotti kätensä. ”Tätä palatsia ei enää ole!” hän karjaisi. Maa vavahteli, kun palatsin ulkoiset kerrokset alkoivat kuoriutua pois samaan aikaan, kun sisäosat sortuivat itseensä. Abzumo katseli virne kasvoillaan sortuvaa komeutta, kivensirpaleet lensivät alas kaupunkiin, isoja järkäleitä lensi myös. Vihreää jadekiveä pirstoutui joka suuntaan, missä katot halkeilivat ja romahtivat alas. Abzumon silmäkulmaa nyki. Hän alkoi nauraa. Hän nauroi ja tarttui päähänsä, tarttui päähänsä naurun muuttuessa kirkunaksi. Hän polvistui, polvistui ja yritti hillitä itsensä, hän hillitsi äänensä, kyllä, äänensä. ”Tämä…” hän yskäisi. ”Tämä ei ole mitään.” Hän nousi puolittain ja jäi toisen polvensa varaan. ”Tämä ei ole mitään”, hän toisti. Pari mustaa insinööriä saapui auttamaan hänet pystyyn. ”Ei mitään.”
Jadekiven palasia alkoi sataa heidän niskaansa. ”Poistumme”, Abzumo henkäisi ja ravisti insinöörit kannoiltaan. ”Minä osaan kävellä aivan itse!” Kolmikko nousi Arkkienkelin luokse. Abzumo loi viimeisen vilkaisun palatsiin olkansa takaa. Ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhistuneeseen irvistykseen. Sitten hetki oli poissa. Virne palasi. Minä… olen jumala. Hänen takanaan temppeli räjähti ja valtava sienipilvi nousi taivaalle.
Summerganon oli saanut raahattua Makuta Nuin lähemmäs ovea, mutta hänen voimansa olivat loppuneet jo ajat sitten. Hän henkäili ja pinnisteli, muttei päässyt yhtään pidemmälle. Manu avasi silmänsä ja katsoi tätä merkillisesti. ”Suga. Juokse. Mene.” ”En lähde ilman sinua”, toa varoitti ja jatkoi ponnisteluaan. ”Typerys”, Manu huokaisi. ”Mutta niinhän kaikki ovat.” Suga katsoi häntä uhmakkaasti. ”Sinä et pysty tähän, Summerganon”, Manu sanoi vapisevalla äänellä ja työnsi kädellään Sugan kädet pois. Alhaalla olevasta kuopasta, jossa Manu oli maannut, makutan senhetkiseen sijaintiin, toisin sanoen ovelle, johtava verivana oli Manun koko ruumiin levyinen. ”Pyydän yhtä palvelusta”, Manu sai sanottua. Hän ponnisteli jaloilleen, mikä vei energiaa, jota hänellä ei ollut. Mistä se siis tuli? Hän oli kaatua, mutta Suga auttoi hänet käytävään. Käytävään päästyään Manu tyrkkäsi Sugan hieman kauemmas itsestään. ”Summerganon”, hän julisti. ”Ota naamioni ja vie se Klaaniin.” ”Ei”, Suga sanoi hiljaa ja risti kätensä. ”Minä en lähde, ennen kuin saan sinut mukaani.” Manu hymyili. ”Teemme tämän vaikeamman kautta.” ”Niin.” ”Ja sinä et tiedä, mikä vaikeampi reittimme on.” Suga kohotti kulmaansa. Manu poisti naamionsa ja paiskasi sen kohti Sugaa, joka joutui lähes hyppäämään saadakseen sen kiinni. Manu vajosi polvilleen, ja Suga huudahti hätäisenä. Käytävä alkoi romahtaa heidän niskaansa entistä pahemmin. Seinät olivat jo täynnä halkeamia, ja katosta romahti suuria palasia irti. ”Summerganon”, Manu lausui jälleen Toan nimen. ”Minulla on sinulle toinenkin pyyntö.” ”Mitä? Mitä sinä yrität, Manu?” Suga tivasi. Manun kasvoille leviävä virne muuttui yliluonnollisen järjettömäksi, suorastaan pelottavaksi. Sugan katse kohdistui liikkuvaan raajaan, Manun käteen, joka piteni kohti häntä, tuli voimakkaasti ja nopeasti häntä kohti, lävisti hänen vatsansa, ennen kuin hän ehti edes huomata. Verta purskahti lattialle. ”M-m-manu”, Suga ähkäisi ja vajosi itsekin polvilleen. Manu hymyili edelleen ja sulki silmänsä. ”Oletko sinä, Suga, ikinä ajatellut kuolemaa?” Toa ei kyennyt vastaamaan makutan kysymykseen vaan pinnisteli pysyäkseen tajuissaan. Manun käden kohdalla alkoi liikkua mustia lonkeroita, jotka hivelivät toan ruumista. ”Minä en ole, Summerganon. Minä en todellisuudessa ikinä ajatellut.”
