Klaanon

Avainsana: Manu

  • Nynrah osa 37: Katkeraan loppuun

    Nynrah, Takomo, liukuhihna

    Guardian laski aseensa masentuneena. Feterrat valmistautuivat ampumaan. Zorak käveli pois heistä päin edes vilkaisematta taakseen. Tilanne vaikutti pahalta.

    ”Idiootti”, Manu tuhahti.
    ”Minä voisin haukkua häntä vaikka koko päivän, mutta mitä se hyödyttäisi”, Guardian vastasi heikolla äänellä. Manu käänsi katseensa häneen.
    ”Tarkoitin kyllä sinua.” Guardian katsoi häneen kysyvästi. Manu jatkoi:
    ”Minä olisin ampunut tuon ääliön pään tohjoksi, kun vielä oli mahdollisuus, kun kuolemme nyt muutenkin.”
    Guardian katseli häntä hölmistyneenä suu auki hetken. Sitten tulitus alkoi ja kumpikin alkoi väistellä parhaansa mukaan plasma-ammuksia. Feterrat lentelivät muodostelmissa heidän ympärillään, ja oli vain ajan kysymys, kun jompikumpi heistä saisi surmansa. Guardian juoksi pysähtynyttä liukuhihnaa eteenpäin vastakkaiseen suuntaan Zorakin kanssa ja Manu oli hypännyt toiselle, liikkuvalle hihnalle ja yritti kimmottaa ammuksia lähimmällä metallikouralla juosten samalla paikallaan kuin juoksumatolla.

    He onnistuivat väistelemään hetken. Sitten Manu sai osuman jalkaansa, joka suli irti, ja Makuta putosi reunan yli. Hän sai juuri ja juuri kiinni liukuhihnan reunasta, ja hänen sormensa jäivät rullien väliin rutisten ikävästi. Seuraavassa hetkessä Avhrak Feterra Xa lähestyi häntä tähdäten kaikilla aseillaan tuhoon tuomittua Makutaa. Sillä välin Guardian oli pudonnut koneistoon yrittäessään väistää kaikkien muiden Feterrojen yhtäaikaista hyökkäystä. Koneistot eivät olleet hänen onnekseen käynnissä, joten hän ei silpoontunut liikkuvien osien väliin.

    Xa oli liitänyt noin metrin päähän Makuta Nuista. Se painoi tykkinsä Manun kasvoille ja aikoi ampua. Makuta katseli metallisen parven kaiteen takana astelevaa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:ta murhanhimoisesti. Oli viimeisen iskun aika, eikä Zorak selviäisi siitä. Manu päästi irti reunasta, josta piti kiinni ja laukaisi energiasäteen kohti Zorakia, mutta Xa lensi väliin, ja säde kimposi jonkin laitteiston ohjaimiin. Guardian sai pian selville, mihin se oli osunut: koneisto, jonka sisään hän oli käpertynyt robotteja piiloon, oli käynnistynyt valmiina tekemään hänestä selvää. Manu yritti vetää toisen koneiston sisään murskaantunutta jalkaansa irti. Hän kirosi tuuriaan; tämän jälkeen hänellä ei olisi jalkoja ollenkaan.

    Sitten tapahtui jotain, mikä kiinnitti Avhrak Feterrojen huomion: kuului valtaisa räsähdys. Feterrat kääntyivät päin niiden takana olevaa betoniseinää. Siihen oli ilmaantunut halkeama. Halkeaman läpi tihkui vettä. Toinen räsähdys kaikui huoneessa seinän musertuessa rikki vedenpaineen kasvettua liian suureksi. Vesi tulvahti sisään valtaisana hyökyaaltona, ja Feterrat olivat nopeasti liitämässä karkuun sitä pakoon. Manu katsoi aaltoa järkyttyneenä. Miten heidän oli tarkoitus selvitä siitä hengissä? Guardian, jonka ruumis oli vääntynyt koneiston sisällä, tuumaili samaa. Oliko tämä loppu?
    Oli hauska tuntea, Manu viestitti Guardianille.
    Kiitos samoin.

    Vesi syöksähti Manun yli ja veti tämän mukanaan irti koneistosta. Guardiankin joutui veden pyöreisiin, ja koneistot hukkuivat massan alle. Kaikki oli yhtä hullunmyllyä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Sitten Manu näki jotain: merimiina oli aivan hänen vieressään. Se vilkkui aktivoituneena. Kauhistunut Makuta yritti virrata toiseen suuntaan epätoivoisesti. Miina räjähti.
    Avhrak Feterroista jokainen ehti pois huoneesta tulvan ottaessa vallan, ja ne päätyivät katsomaan ulkoapäin, kun koko Takomo räjähti ja sortui virtaavaan veteen.

    Q heräsi. Hän ja hänen Matoran-toverinsa olivat ajelehtivalla metallikappaleella, joka ei ollut tuhoutunut joen raivon iskiessä heitä ja ajelehtinut vähän matkan päähän saaresta. Olisi helppoa soutaa takaisin käsivoiminkin. Kolmasosa heistä, jotka olivat jääneet auttamaan klaanilaisia, oli kadonnut, luultavasti hukkunut, viime näkemältä. Q huokaisi ja onnitteli itseään hengissä pysymisestä. Heidän tarvitsisi vain rantautua ja selitellä Makutain veljeskunnalle, mikä oli tuhonnut heidän Takomonsa. Tuskallisesti Q nousi istuma-asentoon. Feterra oli ollut taittaa hänen kätensä poikki paetessaan ja tönäistessään hänet takaisin koppiin. Hän katseli muita selviytyjiä ja mietti, mitä klaanilaisille oli mahtanut tapahtua.

    Makuta Nui heräsi aivan toisenlaisessa paikassa kuin Q-mies. Hän katsoi ympärilleen ja näki olevansa yhä saarella. Kaukana hänen sijainnistaan näkyivät Takomon rauniot, ja nyt oikealla paikalla virtaava joki oli ottanut sijainnin hallintaansa. Hän ei nähnyt Feterroja missään lähistöllä ja oli huojentunut. Seuraavaksi hän tarkisti ruumiinsa saamat vahingot. Ne olivat yllättävän vähäiset: hänen kummatkin jalkansa olivat poissa, mikä olikin ollut odotettavissa. Hänen ruumiinsa kaikki koristeelliset piikit olivat kadonneet. Ne olivat käytännössä turhia, mutta aina oli mukavampi, kun näytti hyvältä. Elämälle ne eivät olleet tärkeitä. Hän lyhensi ruumiinsa Toaa lyhyemmäksi ja kasvatti itselleen heiveröiset jalat. Hän otti massaa myös käsistään, joista tuli myös yhtä heiveröiset kuin uusista jaloista.
    Perhana, tarvitsen lisää massaa, hän ajatteli katkerana. Sitten hänen mieleensä pulpahti ajatus: Guartsu?
    Mihin admin oli joutunut? Manu nousi uusille jaloilleen ja lähti etsimään muutaman palaneen puun sekaan. Hänen ei tarvinnut etsiä kauan: pian hän löysi maasta kasan metallista tavaraa ja Guardianin sen keskeltä. Tämä roikkui metalliputkesta. Ei käsillään. Eikä jaloillaan. Putken katkennut ja teräväksi repeytynyt pää oli lävistänyt hänen ruumiinsa kyljen kohdalta. Manu puri huultaan, jottei olisi älähtänyt. Guardian avasi silmänsä.
    ”Kuinka paha se on?” hän kysyi.
    ”Tuota… eihän se kovin.”
    ”Eli minä kuolen?”
    ”Eh…”
    Sininen Skakdi pudisti päätään kivualiaasti.
    ”Kun palaat Klaaniin, sano, miten minä kuolin.”
    Manu ei ottanut moista kuuleviin korviinsa.
    ”Sinähän skarrarrar tulet skarrarrar minun mukaani skarrarrar! En minä sinua siihen jätä.”
    ”En minä tästä selviä, mene sinä ilman minua. Feterrat voivat palata milloin hyvänsä.”
    ”Ja Makutain veljeskunnan Rahkshi-joukotkin”, Manu lisäsi voihkaisten. Guardian vilkaisi häneen kysyvästi ja sulki silmänsä.
    ”Minä ikään kuin soitin ne paikalle”, Makuta selitti.
    ”Mene nyt ja jätä minut!” Guartsu karjaisi niin lujaa kuin pystyi. Manu hätkähti ja otti askeleen taaksepäin. Sitten hän pudisti päätään.
    ”Sinä tulet mukaan. Minä tarvitsen sinua.”
    Guardian oli hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Toistaisitko tuon uudestaan?”
    ”Minä tarvitsen sinua”, Manu sanoi hiljaa. ”Me tarvitsemme. Tongu ei voi lentää alusta ilman tarpeellista määrää miehistöä.”
    Guardian katsoi Manua hetken ja purskahti sitten hysteeriseen nauruun.
    ”Hyvä on”, hän sanoi ja sylkäisi maahan. Verta pulppusi hänen kyljestään ja sitä kihosi hänen huulilleen. ”Kai minun on pakko tulla pitämään teistä huolta.”
    Hän irrottautui kivuliaan näköisesti. Ääni, joka syntyi, kun liha vedetään metallia vasten, oli vastenmielinen. Guardian lankesi maahan päästyään irti, ja verinen piikki jäi törröttämään maasta kuin irvokas hammastikku, joka on työnnetty lihapalaseen.

    Skakdi nousi maasta ja otti tukea Makutasta. Jälkimmäinen alkoi taluttaa edellistä pois paikalta, kun he näkivät ne: Rahkhsit lensivät saarta kohti. Niitä oli ainakin kaksikymmentä kappaletta, aivan tarpeeksi tekemään selvää kaksinkertaisesta määrästä Toia. Kun ne saisivat tietää, mitä saarella odotti, ne epäilemättä kutsuisivat apujoukkoja. Manu epäili, että Feterrat johtajineen lähtisivät käpälämäkeen ja jättäisivät saaren. Heidän tehtaansa oli mennyttä.

    Manu asetteli Guardianin lepäämään puun runkoa vasten. Sitten hän otti palasen kangasta, jota löytyi metalliosien kasasta ja teki siitä tälle siteen. Seuraavaksi hän kiipesi puuhun tarkastelemaan tilannetta. Rahkshit olivat laskeutuneet raunioiden luokse. Manu oli huolissaan siitä, että Rahkshit saattaisivat tulla heidän kohdalleen, mikä olisi kohtalokasta.
    Hän hypähti alas puusta ja istahti Guardianin viereen.
    ”Mitähän Zorakille mahtoi tapahtua?” hän mietti.
    ”Joko kuoli, tai sitten Feterrat pelastivat hänet”, Guartsu spekuloi ja yritti unohtaa kivun.
    ”Epäilen hänen kuolemaansa, Feterrat eivät varmaankaan antaisi hänen menehtyä.”
    ”Ehkä niin. Mutta ainahan sitä saa toivoa.”
    Manu nyökkäsi synkeänä.

    [spoil]Tongu laittoi minut silpomaan loppukohtausta hieman.[/spoil]

  • Nynrah osa 36: Vain leikkiä

    Nynrah, Takomo
    Liukuhihna

    ”Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti.
    ”En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu.”

    Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa.
    Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.

    Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.

    Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran.
    Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä.
    Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.

    Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista.
    Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen.
    Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.

    Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti.
    Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa.
    Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.

    Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä.
    Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä.
    ”Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?”

    Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri.
    ”Gahh… hhh… mitä… sinä…”
    Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus.
    ”Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa.”

    Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla.
    ”Selkään. Sinäkö… muka herrasmies.”

    Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. ”Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja.”
    Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.

    ”Kiikarisi…” Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, ”hienoa tekoa.” Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä.
    ”Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo… epäsymmetria?”

    ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui.
    ”Sinä… sinä…”
    ”Voin kyllä korjata asian”, Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.

    Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti.
    Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni.
    ”AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!”

    Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta.
    Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen.
    ”Ylös siitä, senkin vätys!”
    ”Manu, mitä tämä…”
    ”Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä.”
    Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.

    Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua.
    ”Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?”
    ”Öööh, kyllä.”
    ”…mutta?”
    ”Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa…ja…”
    ”…ja mitä?”
    Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. ”Ei mitään. Kaikki on kunnossa.”
    Guardianin katse oli hapan. ”Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta.”
    ”Aivan. Entä jos… ikään kuin… selitän myöhemmin.”

    Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta.
    Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt.
    ”Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat… liian isoja niille.”

    ”Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi”, Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. ”Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta.”
    ”Ihailtavaa optimismia”, Zorak sanoi napittaen takkiaan.
    ”Heh heh heh”, Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. ”Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein.”

    Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili.
    ”Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt.”
    Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. ”Mitä… sinä…”
    ”Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua.”

    Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen.
    ”Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian.”
    ”Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?”
    Zorak hymähti pohdiskelevasti. ”Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa.”

    Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman.
    ”Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?”
    Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. ”Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?”

    Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti.
    ”Ei, rakkaat klaanilaiset”, Zorak sanoi. ”Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain… leikkiä.”

    Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista.
    Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.

    Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin.
    Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.

    Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea.
    Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.

    Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti.
    ”Kiitos, kaunokaiseni”, Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.

    Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.

    ”Ampukaa”, Zorak sanoi tunteettomasti.

  • Nynrah osa 36: Pato murtuu

    Nynrah, Takomo, huoltokuilu

    Keetongu juoksi Takomon pimeitä teollisuuskujia pitkin Ternok ja Ontor hartioillaan ja Cordak-tykki kädessään jälleen kerran. Hänellä oli pato murrettavana. Manu oli luultavasti saanut jo Möröt evakuoitua, sillä Tongu oli juossut jo jonkun aikaa; tehdas oli hyvin suuri. Matkanteko oli kuitenkin ollut edellistä huomattavasti helpompaa, sillä Manu oli houkutellut rautalieriöt mukaansa ja Zorakilla oli hommansa Guartsua vastaan. Tehdashalli odotti kohtalon iskua.

    Viimein keltainen kyklooppi saapui sähkölaitoshallin kulman takaa kuivuneen joen betonivahvisteiselle tormälle. Loppumatka oli ollut helppo suunnistaa, sillä mädän kalan löyhkä pisti nenään jo teollisuusviidakon sisällä.

    Keetongu katsoi rautavahvisteista patovoimalaa ja sen betonisia muureja kuin strategi taistelukenttää. Sitten hän katsoi Cordak-tykkiä. Seitsemän räjähtävää ammusta odotti rummussa.

    ”Minun pitää tehdä tehtaanpuoleiseen valliin reikä, jos haluan veden virtaavan sinne”, Tongu mutisi, ”Eikä tämä muuten juuri auta. Siihen menee ainakin kolme panosta. Jos haluan tuhota padon kunnolla neljällä panoksella, minun pitäisi seisoa keskellä patoa. Lappeella osuvat panokset eivät tee tarpeeksi tuhoa. Mutta en voi olla uomassa, kun pato murtuu!”

    ”Yksinkertaista: teet ensin valliin reiän, kierrät padon toiselle puolelle ja ammut sen sieltä. Hieman kauempana ylävirralla on huoltosilta. Q sanoi, että sitä käytettiin ennen padon rakentamista,” Ontor sanoi ja osoitti ylävirtaan. Huoltosilta jäi suuremman padon taakse, eikä Tongu nähnyt sitä täältä.

    Hän kuitenkin luotti Matoranin sanaan ja ampui kolme panosta yksittäislaukauksina törmään. Räjähdykset kaikuivat seinistä ja kivenmurikat lensivät ilmaan. Savuavan aukko oli parin kymmenen metrin levyinen, ja sen takana maa laskeutui alaspäin. osa vedestä virtaisi varmasti sitä kautta tehtaisiin, sillä alauoma ei ollut juuri sitä leveämpi ja patoaltaaseen oli talletettu pientä järveä vastaava vesimäärä.

    Tongu kiipesi Matoranit olallaan patosillalle ja hyppäsi sen vastakkaisen kaiteen yli törmälle. Vesi oli aivan laajennetun altaan reunalla ja huoltosilta alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Silta oli ollut ennen korkeampi, ja raaka-aineita ja tuotoksia vievät laivat olivat päässeet jokea pitkin sen ali. Keetongu käveli sillan keskivälille. Pato oli nyt viidentoista metrin päässä.

    ”Onneksi Cordak-panokset toimivat myös veden alla”, Tongu sanoi ja tähtäsi.
    ”Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!” Ternok sanoi. Kyklooppi otti neuvosta vaariin, kumartui ja upotti aseensa veden alle. Jättiläisen valtavilla käsivarsilla se olikin helppoa. Tongu otti varmistimen pois suurella kahvalla ja ampui.,

    Vapautuvat veden voima yllätti hänet ja Matoranit ennen kuin hän ehti ajatellakkaan asiaa. Liikkeelle lähtevät vesimassa murskasi heti lopunkin padosta ja kun aukko suureni, se vetäisi tykin Keetongun yhä veden alla olevista käsistä. Jätti pomppasi pystyyn ja juoksi muutamalla loikalla pois sillalta. Ajatus oli sekunnin murto-osasta kiinni, kun virta huuhtoi sillan tolppineen päivineen mukaansa. Pauhu peitti kaiken muun alleen. Suurin osa siitä virtasi pääuomaa pitkin mereä kohti ja vetäisi uoman rannoilta puut juurineen, mutta huomattava määrä virtasi Keetongun räjäyttämästä aukosta tehdasalueelle. Ensimmäiset hallit romahtivat ja vesi virtasi valimoihin ja pannuhuoneisiin. Höyryt täyttivät ilman.

    ”Guartsu ei varmaan ollut tuolla kun se romahti”, Ontor sanoi, kun yksi rakennelmista luhistui veden vaikutuksesta.
    ”Eversti on sitkeää tekoa”, Tongu sanoi.

    ”Mistä lähtien sinä olet kutsunut häntä ”Guartsuksi”, Ternok kuiskasi Ontorille vähän ajan päästä. Ontor virnisti.

  • Pelastakaa Admin Visokki

    Daxia, vuosia sitten

    Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.

    Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.

    Ämkoo otti hupun päästään.
    ”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.”
    Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle.
    ”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.”
    ”Sellaista on elämä, Manny.”
    ”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.”
    ”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.”
    Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.

    ”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?”
    ”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti.
    ”Eikö viime kerta riittänyt?”
    ”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…”
    ”Niin.”

    Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia.
    ”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään.
    ”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.”
    ”Jatkakaamme matkaamme.”
    Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.

    ”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään.
    ”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi.
    ”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.”
    ”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.”
    ”Olemmeko me ystäviä?”
    ”Minä en tiedä.”
    ”Oletko aina noin kireä ja vakava?”
    ”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.”
    ”Älä kutsu minua noin.”
    ”Hyvä on sitten.”

    Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään.
    Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti.
    ”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen.
    ”Jaa-a.”

    He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi.
    ”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi.
    ”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan.
    Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä.
    ”Ottaako haju päähän, vai?”
    ”Hiljaa siinä.”
    ”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.”
    ”Taisit tehdä sen jo.
    ”Niin tein.”
    ”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?”
    ”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.”
    Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen.
    ”Sinä pirulainen luet ajatukseni!”
    ”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.”
    ”En samalla tavalla kuin sinä.”
    ”Me olemme kaikki erilaisia.”
    ”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua.
    ”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.”
    Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.

    ”Minne nyt?” Manu kysyi.
    ”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys.
    ”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?”
    ”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti.
    ”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.”
    ”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.”
    Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään.
    ”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien.
    ”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään.
    ”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.”
    ”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.”
    ”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään.
    ”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.”
    ”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti.
    ”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon.
    ”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.”
    Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui:
    ”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!”
    ”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi.
    ”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!”
    Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti.
    ”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.

    ”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.

    Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä.
    ”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.

    Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio.
    ”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti.
    ”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi.
    ”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan.
    Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle.
    ”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi.
    ”Te tapoitte ystäväni.”
    ”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan.
    ”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti.
    ”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?”
    ”Minua on kielletty tappamasta teitä.”
    ”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.”
    ”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.”
    ”Ahaa?”
    Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.

    Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes.
    ”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle.
    ”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.”
    ”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti.
    ”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.”
    ”Tai jos ei.”
    ”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.”
    ”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.”
    ”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?”
    ”Ei…”
    Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti.
    Ämkoo? Sinäkö?
    Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi.
    Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä.
    Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti.
    Jee, minä.
    Missä olet? Ämkoo kysyi.
    Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata.
    Mitähän mahtoivat olla ne?
    ”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa.
    Nälkä.
    JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.

    He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?

    Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun.
    Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…

    Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki.
    Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on?
    ”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni.
    ”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota.
    Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle.
    Yritä itse minun tilanteessani!
    Aha, eli tulen apuun?
    Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota.
    Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään.
    ”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi.
    ”Sanopa muuta”, Manu myönsi.
    Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.

    ”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa.
    Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi.
    ”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi.
    Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä.
    ”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla.
    Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.

    [spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]

  • Nynrah osa 35: Makuta Nui soittaa kotiin

    Nynrah, Takomon piha

    Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi.
    Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.

    Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.

    Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös.
    ”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen.
    ”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena.
    ”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…”
    ”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku.
    ”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…”
    ”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä.
    ”Minä unohdin”, Manu myönsi.
    ”…”
    ”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.”
    ”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät.
    ”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.

    ”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?”
    ”Ovat elossa”, Q totesi.
    ”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran.
    ”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.”
    ”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.”
    ”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.

    user posted image

    Matoranit kavahtivat taaksepäin.
    ”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?”
    ”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q.
    ”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!”
    ”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi.
    ”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.

    Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa.
    ”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi.
    ”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi.
    ”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili.
    ”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.”
    ”Niin?” Elte tiuskaisi.
    ”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.”
    Hiljaisuus laskeutui.
    ”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena.
    ”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.”
    ”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.”
    ”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.”
    Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi.
    Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa.
    ”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…”
    ”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi.
    ”Menehän sinäkin, jo.”

    Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää.
    ”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.

    Haloo?
    ”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen.
    Mitä? Nynrahilla?
    ”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.”
    Ihanko hyökkäys?
    ”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…”
    Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.

    Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää.
    ”Kenelle minä juuri soitin.”

  • Nynrah osa 32: Auttava käsi

    Nynrah, Takomo
    Käytävä ennen suurta hallia

    Viisi hahmoa juoksi läpi Takomon käytävien. Aikaa ei ollut hukattavana, sillä edestäpäin kuuluva koneiden kalke kiihdytti tahtiaan. Voisi olla jo liian myöhäistä.
    Guardian kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi taaksepäin hymyillen kevyesti. Psykoottinen nauru ja kolibrimaisten siipien räpsähdykset kaikuivat etäisesti.
    ”Manu”, sininen skakdi sanoi virnistäen. ”Sinä senkin nerokas pikku idiootti.”
    Guardian jatkoi matkaa.

    Massiivisen tehdaskammion raskaat rautaovet avautuivat yleensä ulospäin. Tällä kertaa ne kuitenkin rysähtivät piristävästi sisäänpäin irroten saranoiltaan Keetongun valtavan jalan potkun voimasta. Raskaasti hengittävän keltaisen jättiläisen takaa huoneeseen juoksivat myös Zamor-revolveria tiukasti pitelevä Guardian ja kolme matorania. Kaikki pysähtyivät tutkimaan uutta tilaa katseillaan.

    Valtavan hallin katto häämötti monen kymmenen metrin korkeudessa ja sitä valaisivat valtavat valokivet, jotka roikkuivat suurilla ketjuilla korkeuksista. Jylhän massiiviset koneet puskivat täydellä höyryllä pitäen voimakasta mekaanista kalketta, mutta missään ei ollut yhtään matorania operoimassa laitteistoja. Suuri parvi aseettomia huoltokäyttöön suunniteltuja Va-lautasia hitsaili ja käsitteli laitteita. Tällaiseen koneiden loistoon tottumattomat Ternok ja Ontor katselivat koneita ja kuuntelivat metallin kalketta haltioituneina. Jos tilanne olisi ollut vähemmän kiireinen, Ontor olisi avannut parilla jakoavaimella jokaisen koneen kuin lahjapaketin.

    Guardian ja Tongu olivat puolestaan hieman hämillään.
    ”…niitä on… paljon”, Keetongu sanoi vaiteliaasti katsellessan, kuinka valtaisasta rautasulatosta syöksyvä hehkuva metalliseos kaatui laitteeseen, joka annosteli metalliseosta muotteihin. Muotit muistuttivat erehdyttävästi Feterran käsiraajoja ja haarniskointia.
    ”Meidän täytyy pysäyttää tämä”, Guardian sanoi. ”Jotenkin.”

    Keetongu puri hammasta. Hän kääntyi kohti suuren hallin eteläosia ja hahmotti toisen suuren teräsoven, jonka yllä hehkui hätäuloskäynnin merkki. Keltaisen jättiläisen mielessä pyöri yksi sana.
    Pato.

    ”Ternok, Ontor”, valtava rahi sanoi matoraneille äänekkäästi. ”Tulkaa mukaani. Minä… keksin.”
    Guartsu kääntyi kohti Laivaston johtajaa.
    ”Keetongu. Vaadin saada tietää, mitä suunnittelet.”
    Keltainen jättiläinen hätkähti, kuinka sotilaalliselta Guardianin ääni kuulosti. Sotatilasta huolimatta Guardian kykeni yleensä puhumaan vanhoille tovereilleen yleensä hyvinkin tuttavallisesti, mutta ei tänään.Tänään hän oli eversti Guardian.

    ”Jotain toimivaa”, Keetongu sanoi kumealla äänellään pidellen tiukasti kiinni Cordak-laukaisimestaan. ”Jotain, joka pysäyttää tämän lopullisesti.”
    Guardian katsoi vakavasti Keetongun ainoaan silmään. ”Hyvä on. Tehkää, mitä teidän täytyy. Ja Q?”
    Qinfatheousin ilme oli kysyvä. ”Mhm?”
    ”Täällä jossain täytyy olla jonkinlainen hätäkutsujärjestelmä. Haluan, että menet sinne.”

    ”Tietysti on”, Q sanoi, ”mutta se ei toiminut. Sen ZMA:n häirintäsignaali on estänyt kaikki mahdolliset avunpyyntömme tähän asti!”
    ”Tiedän”, Guartsu sanoi ymmärtäväisesti. ”Ja jos jotain olen oppinut tänään, tiedän myös, että niin pieni este ei pysäyttäisi Takomon Qinfatheousta.”
    Q-mies hymyili kevyesti. ”Kiitos. Mutta… miksi sinä et ole tulossa mukaan?”

    Joku vastasi kysymykseen, mutta se ei ollut Guardian. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen omahyväinen ääni kaikui korkeuksista.
    ”Koska hän on niin perin jääräpäinen.”

    Viisikko kääntyi yhtenä joukkiona katsomaan äänen tulosuuntaan. Valtavan Feterra-osia kasaavan liukuhihnan kyljessä ja pitkien palotikkaiden päässä oli suuri tasanne, jolla oli useita komentopaneeleja ja vipuja. ZMA seisoi tasanteella pidellen kävelykepistä kiinni molemmin käsin, pirullinen virne kasvoillaan.
    ”Tiedätte kaikki hyvin, että ette voi pysäyttää tätä”, Zorak sanoi toteavasti. ”Tiedätte, että mikään viesti ei läpäise sitä häiriösignaalien kuoroa, joka ympäröi tätä saarta. Tiedätte, että kohta minulla on käsissäni niin suuri määrä kaunokaisiani, että taistelunne on turhaa.”
    Kukaan ei vastannut mitään Zorakille, joskin Keetongun tähtäys siirtyi tasannetta kohti.
    ”Mutta ette anna faktojen masentaa teitä”, Zorak sanoi naurahtaen innokkaasti. ”Ja nostaisin hattua siitä… jos minulla olisi hattu. No, peli alkakoon.”
    Guardianille riitti ja hän ampui kolme hajanaista revolverilaukausta kohti korkeuksissa häämöttävää Arsteinia. Laukaukset osuivat tasanteen metalliseen kaiteeseen ja palotikkaisiin, mutta Zorak ei jäänyt seisomaan paikalleen.
    Siistiin takkiin pukeutunut harmaa skakdi tönäisi yhtä liukuhihnojen ohjausvivuista, jolloin liukuhihnojen vauhti kiihtyi näkyvästi. Zorak hyppäsi rauhallisella askeleella liukuhihnalle, joka alkoi viemään häntä vauhdilla kauemmas.

    ”Hän pääsee pakoon!” Ontor huusi paniikissa. Guardian yritti ampua vielä muutaman laukauksen pakenevaa Zorakia kohti, mutta oli liian myöhäistä.

    ”Tongu!” Guardian karjui. Tongu kääntyi sinistä skakdia kohti ja näytti jo tietävän, mitä tehdä, mutta odotti silti, että Guartsu lopettaisi puhumisen.
    ”Auttava käsi”, Guardian sanoi.

    Nynrahilla ei usein päästy näkemään, kuinka valtava keltainen kyklooppigorilla heitti sinisen sotaveteraanin ilman halki kohti liukuhihnoja.
    Nyt oli yksi niistä päivistä. Guardian halkoi ilmaa sekuntien ajan ennen kuin tömähti voimakkaasti liukuhihnalle jalat edellä.

    [spoil]TA TA TAA
    TA-TA-TA TA![/spoil]

  • Nynrah osa 31: Kolibrin lento

    Nynrah, Takomo, pannuhuone

    ”Nyt, katsokaa tarkasti”, Manu huikkasi ja alkoi muuttaa muotoaan. Lonkerot vetäytyivät sisään. Samoin raajat. Pää sulautui vartaloon. Haarniskan muoto katosi kokonaan ja pian jäljellä oli musta, vetelä Makuta Nuin massainen lammikko. Feterrat tuijottivat sitä kuin olisivat olleet hämmentyneitä. Sitten, yhtäkkiä, musta nestemäisehkö kasa pomppasi ilmaan ja muotoutui salamannopeasti uudestaan. Pian Kraahkan-naamion ympärille oli muodostunut virtaviivainen, täysin sysimusta ruumis, joka näytti Guardianin mielestä jonkinlaiselta kolibri-rahilta. Keetongu ajatteli täysin samaa, sillä hän oli vieläpä nähnyt sellaisia raheja luonnossa.

    Olennon sisältä alkoi kuulua syvää naurua, jonka korkeus nousi nopeasti kimeäksi. Sitten ääni otti paikkansa Makuta Nuin äänialalta ja puhui.
    ”Heeeei, onko teillä Feterra-pojilla kiire? Tai no mistä minä tiedän, kumpaa sukupuolta te edustatte, mutta yritän järkeillä…” Feterrat eivät jääneet kuuntelemaan vaan alkoivat ampua. Manu räpytti nopeita mustia siipiään ja lähti pakoon. Feterrat yrittivät osua ympäri huonetta poukkoilevaan lintumaiseen Makutaan, ja sillä välin Guardian ja Keetongu johdattivat Matoranit piiloon muutaman huoneessa olevan tynnyrin taakse. Manu ampaisi ulos katossa olevasta aukosta ja suurin osa Feterroista seurasi hänen perässään. Yksi jäi jäljelle vartomaan huoneeseen. Guardian ei pitänyt siitä.
    ”Miten pääsemme eroon mokomasta?” hän kysyi kuiskaamalla muilta. Ontor kohautti hartioitaan. Keetongu mietti hetken. Sitten hän otti tynnyrin, joka suojasi heitä ja heitti sen Feterraa päin. Tynnyri joutui Feterran pään lävistämäksi ja jäi roikkumaan robotin hartioiden väliin pää sisällään. Feterra pyörähti ympäri ja yritti selvittää, mitä oli tapahtunut. Sillä välin Guartsu ja kumppanit pakenivat huoneesta oven kautta. Pian Feterra kuitenkin sai tynnyrin päästään, huomasi heidän paenneen, hajotti oven ja lähti perään.

    Sillä välin Makuta Nui pörräsi ylemmän kerroksen käytävillä Feterroja pakoon. Nämä tulittivat seinät täyteen reikiä. Makuta ampaisi kattoon ja lähti sitä pitkin takaisin tulosuuntaansa. Hän ohitti Feterrat ylhäältäpäin ja palasi lattian tasolle viimeisen Feterran takana. Taemmat Feterrat, jotka olivat koko ajan tähdänneet Makutaan, jysäyttivät toverinsa täyteen reikiä sarjatulellaan yrittäessään osua suuntaansa muuttanutta kolibria. Manu hihitteli mennessään, ja kovaonninen Feterra jätti muun seurueen lähtiessään suojaan.
    Pirullinen Arsestein varmasti korjauttaa tuonkin, Manu ajatteli harmissaan.

  • Nynrah osa 30: Täydellinen farssi

    Nynrah, Takomo
    Pannuhuone

    Guardian puhalsi revolverinsa piipun savut ja harmitteli puoliääneen, että kukaan ei pystynyt näkemään temppua.
    Sekunneissa räjähtäneiden savukranaattien viimeistelevän iskun seurauksena kukaan ei nähnyt mitään. Huoneen äänistä kuuli kuitenkin, että kaaos oli valmis. Feterrojen plasmalaukauksien punahehku oli ainoa asia, jonka näki tummanharmaan savun läpi. Se oli tarpeeksi hengissä pysymiseen.
    Guardianin ja Keetongun silmiä vetisti ja he räpyttelivät niitä tehokkaasti, haparoiden läpi tumman savun etsien tietä ulos. Taistelun äänet antoivat hyvän kuvan siitä, mitä alueita huoneesta kannattaisi välttää.
    Guardian sulki vetisen oikean silmänsä ja keskittyi vasempaan. Savun häiritsevä lämpö tarkoitti, että oli vain yksi oikea toiminto.
    Röntgen. Päälle.

    Sokaisevan valkoisen valon kaikottua Guardian näki huoneen tapahtumat. Pikimustina hahmottuvat, röntgensäteen läpäisyvaikutukselle immuunit Feterrat ammuskelivat tuhoisalla tulivoimallaan useampaan suuntaan, mutta joustavilla kengillä sinkoileva matoran Q oli aivan liian nopea niille. Ei ollut aivan selvää, pystyikö Qinfatheous itsekään ohjailemaan sinkoiluaan. Harhautuksena se kuitenkin oli täydellinen.

    ”Matoranit”, yhä voimakenttänsä sisällä keppiinsä nojaava Arstein sanoi halveksuvalla äänensävyllä. Hän oli laittanut pyöreät ja terässankaiset suojalasit silmiensä päälle. ”Ei mitään tapoja.”

    Makuta Nui nauroi psykoottisesti roikkuessaan yhden Feterran päästä kiinni niljakkailla lonkeroraajoilla. Raajat olivat sitoutuneet tehokkaasti useampaan solmuun Feterran ympärille ja vaikeuttivat huomattavasti sen liikehdintää, joskaan eivät sen sädeaseiden plasmaoopperaa.

    Hieman Tongua pienemmässä, selässään valtavaa merimiinaa kantavassa robottihaarniskassa liikehtivä Ternok nuiji teräsnyrkein yhtä Feterraa, mutta parissa sekunnissa suuri metallihirviö pakotti nopealla rynnäköllä Ternokin ja tämän haarniskan vasten pannuhuoneen seinää. Feterran neljä kättä alkoivat raastaa teräshaarniskaa auki. Sen olkapäissä hohtava tulikuuma plasma tähtäytyi avunpyyntöjä huutelevaan Ternokiin.
    Sitä ei kestänyt kauaa, sillä keltainen jättiläinen törmäsi plasmankatkuiseen konepaholaiseen valtava olkapää edellä.
    ”Ternok! Juokse!” seinää vasten Feterraa kaikin voimin pitelevä Keetongu karjui petomaisesti.
    ”Mutta-”
    ”Se oli käsky!”
    Ternok ei väittänyt vastaan, vaan pinkoi välittömästi kohti suojaa, jättäen sekä exo-haarniskan että sen selästä pudonneen merimiinan omaan arvoonsa. Matoranin juostessa Guartsu ja Ontor jakelivat hajanaisia laukauksia kohti tätä vainoavaa Avhrak Va -joukkiota.

    Zorak von Maxitrillian Arstein VIII tutkaili tilanteen kulkua röntgenlasiensa läpi hieman ärtyneenä, mutta täysin kiinnostuneena. Tilanne oli puhdas kaaos ja täydellinen farssi, mutta siitä pystyisi vain ja ainoastaan oppimaan.
    Harmaa skakdi käänsi katseensa Guardianiin ainoastaan huomatakseen, että tämä katsoi jo häneen. Vartijan kasvoilla oli vihainen ilme. Zorak nosti toisen kätensä ylös ja viittoi Guardiania luokseen pirullisesti hymyillen. Sitten hän avasi kävelykeppinsä päässä olevan nupin ja painoi muutaman napin pohjaan.

    Pannuhuoneen seinänraoissa olevat ilmastointiaukot räjähtivät käyntiin pyörremyrskymäisellä puhallusvoimalla ja savu alkoi hälventyä. Zorak von Maxitrillian Arstein virnisti koko hammasrivillään Guardianin ja klaanilaisten suuntaan.
    ”Käsky: Tappakaa”, Zorak sanoi Feterroilleen, jotka alkoivat hahmottua vähitellen savun keskeltä. Pian koneet näkisivät tarpeeksi hyvin tähdätäkseen.
    ZMA heilautti kättään ystävällisesti ja astui ulos pannuhuoneen ovesta, sulkien sen perässään.

    Q oli lopettanut satunnaisen pomppimisen ja seisoi nyt kahden muun matoranin joukossa Keetongun takana. Feterrat olivat lopettaneet satunnaisen ammuskelun ja odottelivat kärsivällisesti, että savu hälvenisi. Punainen plasma hohti niiden olkapäissä uhkaavasti. Manun, Guartsun ja Tongun kolmikko seisoi nyt huoneen keskellä. Odottaen.
    ”Kiitos”, Keetongu kuiskasi epävarmana matoranien suuntaan. ”…kiitos avustanne.”
    ”Johtaja Keetongu”, Ternok kuiskasi hymyillen. ”Minä luulin, että se oli tyhmä temppu?”
    ”Se oli”, Keetongu sanoi. ”Hyvin tyhmä. Mutta rohkea.”
    Q seisoi ylpeänä klaanilaismatoranien välissä. ”Anteeksi kun emme totelleet, mutta tämä on meidänkin taistelumme. Tänään Nynrah nousee. Tänään heitämme hirviöt pois saareltamme!”

    Guardian tapitti tiiviisti pannuhuoneen ovea. Hän irvisti vihaisesti. ”Oikea asenne, mutta… suurin hirviö oli juuri hyppysissämme.”
    ”Minä keskittyisin nyt hengissä selviytymiseen”, Keetongu sanoi hiljaa. ”Ei millään pahalla, Guartsu.”
    Manu seisoi hiljaa, vielä pikkuruiset haarniskan väleistä pilkistävät lonkerot sätkien. Hän katseli Feterroja. Sitten hän siirsi katseensa aukkoon, josta matoranien hallittu iskuryhmä oli syöksynyt sisään. Sitten hän katsoi taas Feterroja.

    Makuta Nuin hymy leveni.