Klaanon

Avainsana: makutat

  • Veli Yaius

    Eteläinen manner, eräs satama

    Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.

    Siinä samassa hän kuuli huudon.
    ”Hohoi!”
    Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan.
    ”Oraakkeli!”
    Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin.
    ”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha.
    Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi.
    ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman.
    Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?”
    Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.

    Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.”
    ”Tulin… varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.”
    ”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.”
    Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi.
    ”Ovatko… he…” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti.
    ”… kaikkiko?”
    Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi:
    ”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.”
    Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään.
    ”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen.
    ”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta…”
    Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”

    Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa.
    ”Minä… olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina… hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.”
    Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.”
    Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta.
    ”Ei hän tekisi sitä.”

    Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.

    ”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen.
    Yaius katsoi Oraakkelia silmiin.
    ”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen.
    ”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos… siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?”
    Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten.
    Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.

    Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.

    Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta.
    Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.

    Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä.
    Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia?
    Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten.
    Oletko kunnossa?
    Minulla on ikävä tunne…
    Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa.
    Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä.
    ”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.”
    ”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.

    Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?

    Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen.
    Se oli myöhäistä nyt.

    Rauha hänen muistolleen.

    Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.

    [spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin.
    Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]

    Nazorak-pesät

    Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.

    Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.

    Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.

    Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen.
    ”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.”
    Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti.
    ”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”

    Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin.
    ”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.”
    Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista.
    ”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.”
    Abzumon naamalle levisi sairas virnistys.
    ”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”

    Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.

    Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.

    Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle.
    ”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”

    Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään.
    Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili.
    Kesti minuutin, sitten toisen.
    Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä:
    ”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.”
    ”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”

    Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä.
    Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.

    ”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi.
    ”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi.
    ”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”

    Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi:
    ”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!”
    Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
    Hän lepäsi.

  • Kahviossa Nurukanin ja Delevan kanssa

    Bio-Klaani
    Kahvio

    Kahviossa, tuossa Klaanilaisten jalossa ajanviettopaikassa, oli juotu jo monta kierrosta kuumia kaakaoita ynnä muita Klaanin perinnejuomia. Iloinen puheensorina vallitsi Kahviossa, kun väki siirtyi sinne pikku hiljaa päivän askareilta. Ilta oli vilkasta aikaa.

    Eräässä nurkkapöydässä istuivat myös Matoro sekä kaksi Umbran tiimin Toaa, Nurukan ja Deleva.
    Taisteluja nähnyt viisas ja vanha maan toa ja tämän puoliksi hopean ja punavalkoisen kirjava kumppani istuivat ja siemailivat jotain kahvintapaista ainetta kanistereita muistuttavista juoma-aseteista. Kaksikko ei oikein tiennyt mitä he edes tekivät täällä linnoituksessa, eiväthän he edes olleet klaanilaisia.
    Deleva murahti. Hän ei pitänyt siitä että tätä sekalaista komppaniaa johti sininen skakdi, jolla oli työläisenä mustahopeinen skakdi. Delevalla oli paljon vihaa Skakdeja kohtaan ja tästä syystä häntä sanottiin joskus rasistiksi.
    ”Koeta nyt rauhoittua vanha kuoma”, Nurukan sanoi, siemaillen kahviaan. Kuuma neste tuntui hyvältä kurkussa ja maistuikin varsin piristävältä. Vanha toa ei ollut usein nauttinut kahvia matkoillaan.
    ”En minä sille voi että se Metorakk-hirviö myi kyläni ja pilasi lajinsa maineen silmissäni. Saisinpa kostaa sille Skakdin hirvitykselle”, Deleva murahti, mulkoillen eräässä pöydässä istuvaa skakdia.

    ”Hmm, mitäs te olette pitäneet tästä paikasta? Oletteko meinanneet liittyä Klaaniin?” Matoro kysähti, keskeyttäen kaksikon keskustelun.
    ”Katsotaan, poikaseni”, Nurukan vastasi jään toalle. ”Jos tämä poppoo osoittautuu liittymisen arvoiseksi, niin kyllähän minä voisin liittyä, Helryxin suunnitelmat kun ovat niin järjettömiä, että…”
    ”Älä mainitse sitä veden toaa joka haluaa tuhota kaikki makutat”, Deleva murahti, lyöden nyrkkinsä pöytään. ”Sen neidin takia melkein menetin henkeni.”
    ”Näkee, että olette kokeneet kovia. Minäkin olin samalla tavalla katkeroitunut joskus kauan sitten, kun menetin tiimini, mutta Klaani muutti elämäni”, Matoro kertoi.

    ”Ai, yrität saada meidät liittymään klaaniin puhumalla, jään toa?” Nurukan mutisi. ”Sanat ovat sanoja, mutta vain teot puhuvat puolestaan. Olen nähnyt tämän universumin loiston ja tuntenut sen pahuuden. Uskotko että minunlaiseni konkari tarvitsisi tällaista paikkaa itselleen?”
    ”Olen tismalleen samaa mieltä”, Matoro kertoi. ”Teot puhuvat paremmin kuin sanat, vaikka sanojenkaan voimaa ei sovi aliarvioida. Ja takaan sen, et menetä mitään jäämällä Klaaniin. Täällä on kaikki, mitä vain voi toivoa”, Matoro jatkoi. Hän halusi tutustua tähän maan toaan paremmin.

    ”Kuule, olet itseasiassa aika viisas jään toaksi. Ja yllättävän puhelias”, Nurukan kertoi. ”Meillä Metru Nuilla jään ja maan matoranit eivät tulleet kovin hyvin juttuun keskenään, mutta olen sitä mieltä että sinun kanssasi tulisin juttuun oikein hyvin. Voin harkita Klaaniin liittymistä, mutta epäilen vähän tätä jäsenien laajaa skaalaa, joka teillä on. On niin makutoja, toia, matoraneja, raheja ja skakdeja… Eli jos jonkinlaista ryömijää”, Nurukan kertoi.
    Deleva kuunteli keskustelua mielenkiinnolla. Hän ei halunnut enää tehdä ritarikunnan hommia ja oli luvannut Umbran kanssa jättävänsä Mata Nui – uskoisten hörhöjen joukon. Mutta se että joukossa oli Skakdeja, sitä plasman toan oli vaikea sulattaa.

    ”Meno on vain piristävämpää kun on paljon erisorttista ryömijää”, Matoro kertoi. Sanasta ”ryömijä” hänelle tuli jostakin ihmeen sysytä mieleen Manfred turbaani päässä. ”Ja tosiaan, olen itsekin huomannut että liian moni jään toa ja matoran on turhan epäsosiaalinen.”

    ”Epäilen tätä teidän johtajaanne, admini Guardiania”, Deleva sanoi, puuttuen keskusteluun. ”Miten voitte antaa näin paljon valtaa ja auktoriteettia skakdille?”
    ”Sinun pitää tavata joskus Gee”, Matoro aloitti. ”Muutat käsityksesi Skakdeista”
    ”Missäs se teidän Geenne muuten oikein on?” Deleva kysäisi. Oikeastaan hän ei menettäisi mitään Guardianin tapaamisessa.
    Asia tuli tarkemmin Matoron mieleen vasta nyt. Gee oli lähtenyt pitkä aika sitten jonnekin Manfredin kanssa, eikä heistä ollut sittemin kuulunut mitään. ”Tuota, luulen että hän on jossain päin maailmaa tehtävällä”, Matoro tyytyi vastaamaan.

    ”Suorittaako Klaani oikein tehtäviäkin, ja mitä tehtävät oikein koskevat?” Nurukan kysäisi mielenkiinnolla. Maan toa ei halunnut olla vain vanhus, joka istuisi paikallaan juomassa kahvia kahviossa.
    ”No vähän vaihtelee”, Matoro aloitti ja nojasi taaksepäin pehmeään nojatuoliin. ”Tällä hetkellä pääpaino on Nimdan jahtaamisessa. Siitä olettekin kuulleet jo. Muutenkin suurin osa nykyisistä operaatioista liittyy tavalla tai toisella sotaamme Allianssin kanssa”

    “Mikä tämä ‘Allianssi’ oikein on?” Deleva kysäisi. Hän halusi tietää lisää klaanin vihollisista.

    ”’Pahuuden Paha Liiga’ on tätä saarta asuttavien ötököiden, skakdi-palkkasotruein ynnä muun satunnaisen, raivohullun porukan muodostama liittoutuma joka tahtoo omista syistäähn tuhota Klaanin. Tällä hetkellä ei ole mitään oikeaa sotaa, jotain pieniä konfilkteja vain. Suurin tappiomme oli Yö Kauhun nimellä kulkeva outo hyökkäys Klaaniin joitakin kuukausia sitten”

    ”Nyt meni mielenkiintoiseksi. Ötököitä. Skakdeja. Raivohullua porukkaa. Ja sitten tämä Yö Kauhu. Mitä silloin oikein tapahtui?” Nurukan kysäisi ja halusi tietää lisää. Deleva oli myös kiinnostunut aiheesta, olihan vihollisten puolella skakdeja.

    ”Yö Kauhun tapahtumat ovat pitkälti epäselvät. Joukko metallisia tappajarobotteja hyökkäsi yhtäkkiä Klaaniin sen jälkeen kun joku tai jokin oli räjäyttänyt pommin Klaanin päägeneraattorin luona. Ne tappoivat minkä ehtivät, mutta kun saimme yhden tapetuksi, ne lähtivät”, Matoro selitti. Hän huomasi puhuvansa niinkin ahdistavasta asiasta kuin Yö Kauhusta rennosti ja normaalisti. Nukkejan kohtaamisesta oli jotain hyötyäkin.

    ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Deleva sanoi yhtäkkiä. Plasman toalle oli jostain tullut kauhea hinku jäädä tänne linnoitukseen joksikin aikaa. Ainakin hän voisi olla piilossa ritarikuntalaisia ja saada täältä ehkä uusia ystäviä.
    ”Minä sanon, että jäädään tänne joksikin aikaa ja katsotaan mitä tapahtuu”, Nurukan sanoi ja hymyili. Paikan ilmapiiri oli alkanut tarttua häneen ja hän tunsi pienen hetken kuin olisi ollut kotonaan. ”Muuten, missä Umbra on?”
    ”U taisi mennä hoitamaan moden velvollisuuksiaan”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta mitä jos otetaan toinen kierros ja jatketaan syvällistä keskustelua?”

    [spoil]U & Martti -tuotanto esittää: THE DIALOGI[/spoil]

  • Nynrah osa 27: Maestro itse

    Nynrah
    Takomo

    Keetongu, Guardian ja Makuta Nui eivät epäröineet, vaan osoittivat aseitaan heitä ylempää tähtäilevään Feterraan ja sitä ympäröiviin Va-lautasiin. Mekaaniset olennot eivät vaikuttaneet reagoivan kolmen klaanilaisen liikehdintään.
    ”Feterra”, Keetongu kuiskasi. ”Vain yksi Feterra. Ja…lautasiakin on vain kymmenen. Minulla on seitsemän Cordak-ammusta jäljellä…”
    Manu tiiraili pitkään Feterra-kättään. Sen kämmenpohjan valkoinen valo hohti vielä kirkkaana. ”Tässä riittää vielä…” makuta kuiskasi karjumisesta käheällä äänellään. ”Virtaa? Elementtienergiaa? En tiedä.”
    Keetongu käänsi päätään varovaisesti Guardiania kohti, mutta piti katseensa ja tähtäyksensä yhä tiukasti Feterrassa. ”Guartsu?”
    Guardian käpälöi harkitsevasti molempia ampuma-aseitaan. Hän teki laskutoimituksia ja mietti todennäköisyyksiä päässään. Rintakehään sattui vielä vähän ja skakdin korvat soivat, mutta hän ei pystynyt keskittymään siihen.
    ”Kaksi lipasta Vartijassa”, hän sanoi siirtäen katsettaan Va:sta toiseen. Hän kokeili revolveriansa vasemmalla kädellään ennen kuin kokeili vyötäröllänsä roikkuvaa panoskoteloa. ”Pari tusinaa zamoria revolveriin. Voisimme ehkä voittaa tämän.”

    Guardian katui pikaisesti sanomaansa. Pannuhuoneen ovista leijui rauhallisesti sisään vielä kolme Avhrak Feterraa ja pienimuotoinen legioona Avhrak Va:ita. Kaikkien aseet osoittivat kohti kolmen klaanilaisen joukkoa.
    ”Sinun piti sitten mennä sanomaan”, Keetongu sanoi hampaidensa väleistä. Hän heilautti aseensa kohti oviaukkoa ja sieltä lähestyviä Feterroja.

    Neljä Feterraa napsuttelivat sormiaan yhteen. Valkoiset energialataukset hehkuivat niiden kämmenpohjissa. Noin kolmekymmentä robottilautasta kierteli kolmikkoa tutkaillen heitä kamerasilmillään.
    Ja hetken päästä joku astui sisään oviaukosta, josta Feterrat olivat tulleet. Se oli Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas.
    Hän taputti.

    ”Bravo”, Zorak sanoi hymy leveänä taputtaen kämmeniään yhteen verkkaisesti ja melkein pilkkaavasti. Kainalossaan harmaaihoinen skakdi piti pitkää, metallipintaista kävelykeppiä, jonka päässä oli musta nuppi. ”Olette päässeet todella pitkälle ja saaneet paljon aikaiseksi. Mutta nyt, rakkaat klaanilaiset, on aika laskea aseet ja tulla mukaani.”
    Guardian ei epäröinyt tai miettinyt Zorak von Maxitrillian Arsteinin sanoja hetkeäkään, vaan kääntyi häntä kohti ja veti liipaisimesta. Vaikka Zorakin ja klaanilaisten välille huomaamattomasti muodostunut sinihohtoinen voimakenttä pysäytti Guartsun kiväärin ammuksen, Zorak hätkähti hieman taaksepäin hämillään. Hämääntyneisyys muuttui kuitenkin taas sekunneissa pirulliseksi hymyksi.
    Feterrojen luojan suora murhayritys ei saanut metalliolentoja näyttämään erityisen huvittuneilta. Ne lähestyivät klaanilaiskolmikkoa hitaasti.

    ”Ha ha ha…oikeasti?” Zorak nauroi. ”Luulitteko, että tuo toimisi? Luulitteko, että teillä olisi tässä tilanteessa minkäänlaista mahdollisuutta tappaa minua?”
    Guardian laski tähtäyksensä pois Zorakista. Hänkin hymyili. ”Ilmeestäsi päätellen sinä ainakin luulit.”
    Pitkää takkia käyttävä skakdi yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja onnistuikin siinä. Hän siirsi toisen kätensä selkänsä taakse, otti toisella metallinmustan kävelykepin kainalostaan ja pamautti sen kärjen lattiaa vasten, mutta ei nojannut siihen.
    ”Voi Guardian, olet kyllä nokkela”, Zorak sanoi pyöritellen kävelykepin päätä. ”Mutta sinun suurin heikkoutesi on uhkarohkeus ja… jääräpäisyys.”
    Kävelykepin pyöreä pää aukesi ja paljasti useita pieniä nappeja ja kytkimiä sen nupin sisällä. Zorak painoi yhtä nappia.
    Guardian ei osannut varautua seuraavaan. Häntä lähimmän Avhrak Va:n panssarissa aukesi pieni luukku, josta tuli pieni putkilo. Ennen kuin Guartsu ehti kääntyä ampuakseen Va:n alas, putkilosta syöksyi suuri pilvi harmaata kaasua suoraan hänen kasvoilleen.
    Sininen skakdi muuttui kuolevan kalpeaksi. Hän pudotti Vartija-kiväärinsä jalkojensa juureen aivan huomaamattaan. Skakdin kädet vapisivat ja hän siirsi ne hitaasti silmiensä eteen. Guardianin silmäkulmat vapisivat.
    ”Ei…ei…ei…”
    Sekä Makuta Nui että Keetongu kääntyivät katsomaan johtajaansa ja ystäväänsä. Sininen, tavallisesti urhea ja huumorintajuinen skakdi vapisi nyt hillittömästi ja hänen kalpeiden kasvojensa katseessa oli pelkkää pelkoa ja epätoivoa.
    Guardian tarttui kiinni päästään. Hän huusi.
    ”Ei! Ei! Ei!”

    Keetongun katse oli järkyttynyt. Hän puristi tiukasti Cordak-tykkiään molemmin käsin ja aseen metalli alkoi hieman vääntymään jättiläisen tiukasta otteesta. ”Mitä…sinä…”
    Zorak osoitti päästään kiinni pitävää, tärisevää ja kauhunhuutoja päästävää Guardiania kävelykepillään. ”Ah, vanha kunnon kredipselleeni. ’Credox Sellenium’. ’Hulluuskaasu’. ’Kauhukaasu’. Yksikin henkäys voi aiheuttaa kahden minuutin hallusinaatiot.”
    Zorak heilautti kävelykeppinsä nojaamaan olkapäälleen. ”Voi, hän toipuu kyllä. Hän toipuu varmaan nopeasti, koska on kokenut tämän aikaisemminkin.”
    Guardian oli kyyristynyt maahan. Hän hengitti raskaasti ja suorastaan puristi päätään. Oli selvästi nähtävissä, että hän yritti taistella hallusinaatioita vastaan, mutta se olisi kenelle tahansa vaikeaa.
    ”En ole itse hengittänyt tuota ainetta koskaan”, Zorak sanoi kasvoillaan kieroutunut kiinnostus. ”Vaikka kieltämättä minua kiinnostaa, minkälaista tunnetta voi kutsua ’elämän pahimmiksi kahdeksi minuutiksi’…”

    Keltaisen jättiläisen ilmeessä oli tynnyrillinen rahimaista taisteluraivoa. Tongu murisi ja tähtäsi aseellaan suoraan kohti ZMA:ta. Arstein katsoi Keetongua.
    ”Voi jättiläiseni hyvä. Sanoit sen itse. Seitsemän Cordak-ammusta. Sinulla ei ole varaa tuhl-”
    ZMA pääsi hätkähtämään taas, mikä oli poikkeuksellista uudelleen saman päivän aikana. Tällä kertaa hätkähdys johtui siitä, että Keetongun heittämä Avhrak Feterra kolahti voimakkaasti vasten Zorakia ympäröivää voimakentää. Törmäys aiheutti korvia riipivän äänen, jonka myötä Keetongun sormien puristusjäljellä signeerattu Feterra kimposi kauas suojakilvestä. Arstein horjahti taaksepäin, mutta otti tukea kävelykepillään. Harmaan skakdin ilme oli hieman hapan.
    ”En halua tappaa teitä”, Zorak sanoi, ”en vielä. Laskekaa yksinkertaisesti vain aseenne, niin juttelemme hieman.”
    Keetongu ei näyttänyt olevan juttelutuulella. Zorak otti Rahin ilmeen vastauksena ja painoi toista nappia kävelykepissään.

    Nyt Keetongukin pudotti aseensa lattialle ja piteli päästään kiinni. Tämä ei kuitenkaan johtunut kaasusta, sillä sitä ei ollut. Keltainen Rahi yritti peittää korvansa parhaansa mukaan.
    Makuta Nui katseli vihaisena mutta hieman avuttomana valtavan toverinsa kärsimystä. Hän oli jo kysymässä jotain, mutta Zorak ehti vastata.
    ”Kolme Avhrak Va:ta lähettää tässä huoneessa aivan erityistä signaalia. Tämä on ääni, joka on niin korkea, että vain Rahi-ystäväsi kuulee sen. Ja hän…hän kuulee sen erittäin hyvin, kuten arvata saattaa.”
    Zorak von Maxitrillian Arstein VIII otti muutaman itsevarman askelen suojakuplansa sisällä. ”Voisimmeko nyt vain jutella?” hän kysyi Makuta Nuilta.

    Makuta Nui virnuili demonisesti hullunkiilto ja viha silmissään. ”Jutellaan vain. Haluatko jutella kylpyhuonesisustuksesta, avaruusgeometriasta vai siitä, miten mitätön ja säälittävä sinä olet universumin isommassa mittakaavassa?”
    Feterra-koura muuttui turhaksi, kun Makuta Nui vapautti sisälleen piilotetun voiman. Oli totta, että hän ei ollut kummoinen taistelija edes parhaassa makuta-haarniskassa. Hän oli kuitenkin makuta, ja sen oli pakko tarkoittaa jotain.
    Mustia, varjomaisia lonkeroita työntyi esiin raoista Manun haarniskassa. Niiden päissä oli teräväkyntisiä käsiä ja veitsimäisiä teriä. Uudet, pimeyttä ja tyhjyyttä hehkuvat raajat kiemurtelivat niljakkaasti ja olivat valmiina iskemään.

    ”Ah, makutat”, Zorak von Maxitrillian sanoi hipelöiden kävelykeppinsä nuppia. ”Luulette olevanne jumalia.”

    Manun silmät hehkuivat punaisina. ”Tai entä jos pidät sen turpasi välillä kiinni tai saatan jopa laulaa.”

    ”Ja tässä kohtaa minulla onkin ongelma”, Zorak sanoi. ”Sinä, ystäväni. Miten vangita sinut? Hulluuskaasun ja ärsyttävän äänen vaikutukset ovat…no, juuri sitä, mitä sinä aiheutat itseäsi ympäröiviin ihmisiin.”
    ”Otan tuon kohteliaisuutena.”
    ”Ja kaiken lisäksi sinulla on antidermiksesi”, Zorak sanoi jättäen Manun sanoman kokonaan vaille huomiota. ”Ei ole kovin montaa häkkiä, josta et pääsisi pakoon kaasuna. Onneksi minulla on ratkaisu. Kallis sellainen, mutta silti ratkaisu.”

    Makuta Nui iski pikimustilla lonkeroillaan kohti Feterroja ja Avhrak Va -lautasia, jotka ympäröivät häntä. Poikkeuksellisesti robotit eivät kuitenkaan ryhtyneet hyökkäykseen vaan pysyivät puolustuksessa ja väistöliikkeissä. Manu alkoi aavistaa pahaa.
    Hänen aavistuksensa nousivat huippuunsa, kun huoneeseen leijui oviaukosta Zorakin takaa esiin vielä yksi Feterra. Tämä yksilö piteli neljällä kädellään pitkää, raskasta ja sokaisevan vaaleaa ketjua. Manu katsoi sitä pitkään ja hartaasti.

    ”Kristallisoitua protodermistä.”
    ”Terävä havainto”, Zorak vastasi. ”Kaksisataa kiloa puhdasta Toa-energiaa kuudelta yhtenäiseltä Toalta. Täydellinen vankila.”
    ”Miten karzahnissa sinulla on kristallisoitua protodermistä?”
    ”Sanon vain, että se ei ollut halpaa. Eikä helppoa.”

    Manu naurahti. ”Mutta miten ajattelit pidätellä minua paikallaan, Arsestein hyvä? En minä ole vain ojentamassa käsiäni-”
    Ennen kuin Manu keskeytettiin, hän ojensi käsiään kohti Zorakia kuin antautuakseen. Tämä pilkallinen ele osoittautui aivan liian sopivaksi, kun makutan koko ruumis lamaantui tähän asentoon. Paikalleen jäätyneellä makutalla kesti hetki huomata, että koko hänen ruumiinsa oli ammuttu täyteen pyhällä hohteellaan polttavia valokiviä.
    ”Voi skarrarar.”

    Ketjua kantava Feterra leijui verkkaisesti voimakentän ohi ja kohti Manua.
    ”No, ystäväni”, Zorak sanoi voitokkaana. ”Jutellaanko nyt?”

    [spoil]Mitä on tapahtunut kun saan aikaiseksi näin paljon tekstiä ilman itseni kiduttamista. Oikeasti.[/spoil]

  • Nynrah osa 17: Ilmiselvä ansa

    Nynrah
    Takomo

    Guardian istui teräksisen laatikon päällä kuunnellen Makuta Nuin tarinaa mietteliäänä. Nynrah-haamu Pordok istui lattialla ja räpytteli silmiään vilkkaasti. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta siinä kesti hetken aikaa.
    ”Miltä…tarkoitan…miltä”, matoran aloitti epävarmasti. ”Tarkoitan…haarniskathan ovat makutoille kuin kehoja. Miltä haarniskan menettäminen tuntuu? Se, kun se vahingoittuu?”
    Matoranin ja skakdin edessä leijuvan Avhrak Va:n sininen silmä pätki. Luoti oli repinyt sen kylkeen aukon, josta näkyi vihreää ja mustaa nestekaasua, joka leijaili robotista ulos ja takaisin sisään.
    Haarniska on ruumiimme, Makuta Nui sanoi. Ainoa ruumis, joka meillä on koskaan ollut. Ilman sitä en tunne asioita samalla tapaa. En tässä robotissa, en suloisessa väliaikaiskehossani. Kun olen haarniskassani, minä…öh. Tunnen kaiken. Myös sen kivun, joka tulee sen tuhoutuessa.

    Guardian puri hampaansa yhteen. Hän mietti kaikkea sitä vahinkoa, jonka hän oli nähnyt Manun erilaisille haarniskoille tapahtuneen. Makuta kuitenkin vaikutti ottavan kehonsa tuhoutumisen suhteellisen kevyesti, joten skakdin mielessä kävi hetken ajatus, että ehkä kipu ei ollut niin suuri.
    Tai ehkä makutat olivat yksinkertaisesti jo tottuneet vartalon täydellisestä tuhoutumisesta aiheutuvaan kipuun. Guardian katsoi Avhrak Va:n sisällä olevaa vihreää kaasua mietteliään näköisenä.
    Voiko sellaiseen koskaan tottua, skakdi mietti.

    Eli kyllä, Manu sanoi. Se sattuu. Yllättävän paljon. Senkö vain halusit tietää?
    Matoran ei uskaltanut katsoa Avhrak Va:n ainoaa silmää. Se tyytyi nyökkäämään varovaisesti.

    ”Mutta Manu hyvä”, Guardian sanoi vaitonaisesti. ”Eikö se, että ei tunne mitään ole pahempaa kuin mikään kipu?”

    Avhrak Va käänsi sinisen robottikatseensa Guardianiin ja katsoi skakdia pitkään. Telepaattinen kanava oli täysin hiljainen. Vihreä nestekaasu liikehti yhä samalla tapaa.
    Hiljaisuutta kesti pitkään. Makuta ei vaikuttanut tietävän itsekään, mitä vastata.
    Niinpä, se aloitti hämääntyneen kuuloisena. Niinpä…kai.

    Guardian nojasi takanaan olevaan seinään ja piti katsekontaktinsa sinisessä kamerasilmässä. Hän otti selästään pienen kangaslaukun, johon oli ommeltu Klaanin laivaston kankainen tunnus. Laukussa oli jotain isoa. Guardian avasi napit ja näytti laukun sisältöä Avhrak Va:lle.
    Laukussa oli musta, metallinen naamio.
    ”No mitä sitten odotat?” Guardian sanoi keveä hymy kasvoillaan.

    Tummanvihreä ja musta makuta-haarniska seisoi ylväänä Makuta Nuin takana. Katosta ja seinistä roikkuvat ketjut ja vaijerit pitivät Toan kokoista haarniskaa juuri ja juuri pystyssä. Pitkien, vihreän ja mustan väristen laihojen raajojen päissä oli teräväkyntiset kädet ja jalat. Suuret, mustat lepakonsiivet sojottivat haarniskan selkäosasta, mutta ne oli suljettu tilankäytön vuoksi. Joitakin teräksisiä varaosia lojui haarniskan jaloissa.
    Lommoinen Avhrak Va leijui aivan Mutranin haarniskan edessä. Sininen kamerasilmä hohti ja tuijotti suoraan sisälle haarniskaan. Sitten se kääntyi takaisin Guartsun puoleen ja katsoi kangaskassin sisällä olevaa naamiota.

    Jos Va olisi voinut hymyillä, se olisi tehnyt niin juuri nyt. Sininen silmä räpsähti sammuksiin.
    En. Mitään.

    Teräksinen lautanen kolahti lattialle tyhjänä. Aavemaisesti leijuva vihreä ja musta nestekaasu lensi ulos sen sisältä. Se kierteli ja kaarteli läpi ilman, liikkuen kohti tummanvihreää haarniskaa kuin tuulen puhaltamana. Kaasussa ja sen liikehdinnässä oli jotain äärimmäisen epäluonnollista. Sen sisältä kuului hiljaisia, epäinhimillisiä ääniä. Vähitellen kaasu imeytyi päättömän ja kaulattoman Makuta-haarniskan sisälle, pois näkyvistä. Haarniskan aukoista hohti vihreä kajo kuin toisesta maailmasta.
    Makutan ääni oli innostunut, mutta hidastempoinen.
    Minun…ruumiiini. Minun ruumiini.

    Guardian nousi seisomaan ja nosti molemmin käsin kangaskassista pikimustan ja teräksisen naamion, jonka pinta oli kylmän jäinen. Hän katsoi naamiota sen tyhjiin silmäaukkoihin hetken ja otti askeleen kohti vihreänhehkuista haarniskaa.
    ”Olen kanniskellut tätä ihan tarpeeksi kauan”, Guardian sanoi. ”Ja en yhtään pidä siitä, miltä tämä näyttää. Mutta pidän siitä, kun keskustelukumppanillani on kasvot.”

    Makuta-haarniskan käsi nousi yhtäkkiä tönkösti ja elottomasti ylös ja kohottautui kohti Guardiania.
    Minun.
    Guardian ojensi mustan naamion makutan käteen. Se tarttui siihen tiukasti petomaisilla kynsillään ja asetti haarniskan verkkaisesti siihen kohtaan, missä pään olisi pitänyt olla. Vihreä nestekaasu syöksyi haarniskan sisältä suoraan naamioon, muodostaen kaasusta eräänlaisen kaulan. Silmäaukoissa syttyi välittömästi punainen hohde ja kylmän metalliseen naamioon repesi suuaukko.
    Suu puhui ensimmäiset sanansa välittömästi innokkaalla äänensävyllä. Sanoista ei vain ikävä kyllä sattunut saamaan selvää.

    ”Arrrar ghfjlyk grrrrruaaah”, suu karjahteli Manun tutulla äänellä. Äänessä oli järjettömästä sisällöstä huolimatta innokkuutta. ”Suusi uu. Usiusiu. Siu uus. Suuuuuuusshhh!”
    Vihreän kaasun ympärille muodostui jokseenkin groteskisti kaula, joka rakentui osa osalta haarniskasta kohti päätä, joka alkoi muodostua naamion alle. Pikimustat lonkerot ja jänteet yhtyivät toisiinsa ja pian antidermis ei enää hohtanut mistään aukosta.

    Haarniska natisi uhkaavasti. Sen sisällä liikehti jotain ja koko haarniska heilahteli voimakkaasti puolelta toiselle. Ketjut ja vaijerit eivät kestäneet, vaan napsahtivat kaikki keskeltä poikki, vapauttaen haarniskan.
    ”Haha ha. Ha ha ha. HA HA AAAH.”
    Makuta köhäisi. ”Suusi uu. UUSI SUU. Noin.”

    Guardian kohotti kulmaansa. ”Vaikeuksia?”
    Makutan pää kääntyi naksahdellen ja tutut silmät katsoivat Guardiania tuttu lämpimän punainen kiilto sisällään. ”Oletko koskaan joutunut opettelemaan käyttämään uutta suuta?” Makuta kysyi. Se ilmehti kasvoillaan hämmentävästi samalla. ”Oho, uusi naama. Tai oikeastaan tuttu naama, mutta…en osaa.”

    ”Tiedätkö, mitä sanotaan Muakalla ratsastamisesta?” Guardian sanoi hymyillen.

    ”Se, että se on epätasaista ja ratsu haisee pahalle”, Manu sanoi psykoottinen virne naamallaan. Guardian oli sanomassa, että hän ei tarkoittanut aivan tätä. Hänen puheensa keskeytyi, kun Makuta Nui päätti pyöräyttää päänsä kokonaan ympäri.
    ”Ai, tällä niskalla voi tehdä näinkin”, Manu sanoi innostuneena, kääntäen päänsä pöllömäisesti takaisin oikein päin. ”Tämä niska on hyvä. Minä pidän.”

    Sitten Makuta liikautti jalkojaan varovaisesti. Hän otti pari pientä askelta eteen ja taakse. Sitten hän napsautti teräväkyntiset sormensa petomaiseen asentoon ja liikutteli käsiään edestakaisin.
    ”Oooh, jalat. Jalat. Ja kädet. Minä pidän. En ehkä väristä, mutta…”

    Manun ”ihon” läpi myllersi inhottavan näköinen värähtelevä aaltoliike, joka vaihtoi jokaisen vihreän kohdan siniseksi. Oli kuin makuta olisi luonut nahkansa kuin käärme. Aaltoliike toistui pian ja hetkessä haarniskan siniset kohdat olivat verenpunaisia. Verenpunainen vaihtui pian kuitenkin takaisin alkuperäiseksi vihreäksi.
    ”…se on korjattavissa.”

    ”Minusta vihreä kyllä sopii sinulle”, Guardian sanoi, vaikka ei ollut ihan varma, ymmärsikö näkemäänsä täysin.

    ”Ai, sehän mukavaa”, Manu sanoi katsellen uusia raajojaan. ”Onkohan tässä vielä jotain…”

    Tapahtumaa suu auki tarkkaillut matoran Pordok nosti kätensä ylös ja päätti vihdoin puhua. ”Siivet, herra makuta. Olin mukana kokoamassa noita Mutranin mittojen muk-”
    Matoran keskeytyi Makutan huudahdukseen.
    ”Siivet!”
    Sillä sekunnilla suuret, lepakkomaiset siivet räjähtivät auki kuin kaksi mustaa sateenvarjoa ja saivat makutan näyttämään huomattavasti kookkaammalta ja uhkaavammalta. Siipien kärjet osuivat joihinkin varaston seinillä roikkuviin työkaluihin ja varaosiin ja ne putoilivat lattialle. Makuta sulki ne takaisin kiinni selkäänsä ja otti muutaman askeleen.
    ”Kävelyä pitää vielä vähän harjoitella”, Manu sanoi. ”Mutranilla on tyhmät jalat. Mutta…ööö…kiitos kovasti, pikku matoran.”

    ”O-o-ole hyvä”, matoran sanoi varovaisesti.

    Guardian tarkisti parhaillaan kiväärinsä lippaita ja tarkkaili varastohuonetta, jossa kolmikko oli. Seinillä oli paljon erilaisia aseita ja työkäluja. Jossakin lojui Exo-Toan pää ja jossakin sen tykki. Seinissä erottui useita erikokoisia Makuta-haarniskoja varten luotuja syventymiä, joissa oli kaikissa ketjuja ja vaijereita haarniskojen pystyssä pitämiseen. Ainoastaan yhdessä syventymässä oli kuitenkin ollut haarniska.
    Guardianin ilme oli pohdiskeleva.

    ”Hei”, hän sanoi katse seinissä. ”Matoran. Pordokhan sinä olit?”
    ”…niin?”
    ”Sinä olet ollut vastuussa tämän huoneen huoltamisesta, etkö?”
    ”Kyllä, herra Gurvana”, matoran sanoi.
    ”Täällä säilytetään makuta-haarniskoja, eikö?”
    ”Kyllä?”
    Guardian kääntyi kohti matorania. ”Missä kaikki muut haarniskat sitten ovat?”

    Matoran nielaisi. ”Se…Arstein piti näkemästään. Ei haarniskoista, vaan niiden metallista. Sulatti ne kaikki osaksi sitä seosta, josta se tekee niitä…’Feterroja’. En voi väittää ymmärtäväni…”
    ”Miksi tämän kaverini tässä haarniska ei sitten kelvannut hänelle? Onko se tehty eri materiaalista?”
    Matoranin ilme oli hämmentynyt. ”Öööh, ei?”

    Guardian nousi välittömästi seisomaan ja katsoi Manun haarniskaa tiiviisti.
    ”Miksi se jätti tänne yhden haarniskan.”

    Makuta avasi suutaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän ymmärsi.
    ”Haarniskassani on jotain.”
    Makuta ja sininen skakdi katsoivat toisiaan silmiin. Molempien katse oli jäätynyt.
    ”Voi”, Manu aloitti.
    ”Skarrarararr”, Guardian jatkoi.

    ”Aivan!” innokas, omahyväinen ja matala miesääni kaikui metallisesti koko huoneen läpi. Vaikutti siltä, että se tuli tehdasrakennuksen yleiskaiuttimista. ”Olen positiivisesti yllättynyt, rakkaat ystäväni. Ymmärsitte, että tämä on ilmiselvä ansa.”

    Guardianin ilme vääntyi vihaiseksi. Valkoiset, terävät hampaat pilkistivät skakdin suusta.
    ”Zorak von Maxitrillian Arstein, otaksun”, skakdi sanoi vihansa läpi.

    ”Zorak von Maxitrillian Arstein”, ääni kaikui täsmälleen samalla sävyllä kuin Guardian oli puhunut, mutta lisäsi: ”Kahdeksas. Ja te taas olette käsittääkseni…Pordok, ahkera matoran. Guardian, viimeinen vartija. Makuta Nui, saastainen hirviö.”
    Arsteinin äänensävy katkeroitui huomattavasti, kun hän puhui Manusta. Manu olisi halunnut räyhätä Arsesteinille hieman, mutta nyt oli ilmeisesti parempi keskittyä kuuntelemaan.
    ”Asiakas- ja työntekijätiedot löytyivät yllättävän helposti. Aaveet ovat perin järjestelmällisiä. Mutta, menkäämme asiaan.”

    Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu käynnistyi. Sen sininen silmä heijasti nyt huoneen seinälle suoraa videokuvaa. Jonkinlainen skakdi istui tuolillaan hämärässä huoneessa, jonka metalliset seinät olivat tummat, mutta kellertävää väriä. Huone ei vaikuttanut olevan tehdasrakennuksista. Se muistutti enemmänkin jonkinlaista ohjaamoa.
    Skakdin piirteitä ei hahmottanut huonon kuvanlaadun ja vähäisen valaistuksen takia, mutta sillä vaikutti olevan jonkinlainen peittävä vaate hartioillaan. Guardian veikkasi jonkinlaista viittaa.

    ”Asia on perin yksinkertainen ja kerron sen nopeasti, että pääsen tarkkailemaan, mitä tämä sekasorto toisessa tehtaassa on. Makutanne haarniskassa on kolmekiloinen Kralekus 4 000 -luokan nanoräjähde. Saatatte tietää, että se on xialaista tuotantoa.”

    Pordok oli jäätynyt paikoilleen kauhusta. Guardian puri hampaansa yhteen ja katseli Manun haarniskaa, yrittäen päätellä, missä kohtaa pommi voisi olla.

    ”En ole vielä aktivoinut räjähdettä, koska…no, minä arvostan työkykyisiä matoraneja. Minä arvostan myös sinua suuresti, Guardian. Olen kuullut kaikesta tekemästäsi, ja täytyy sanoa, kuulut harvinaiseen ryhmään.”

    Zorak von Maxitrillian Arstein VIII nojasi syvemmälle tuoliinsa. ”Meidän kaltaisiamme skakdeja ei ole enää paljoa. Siksi annan sinulle täyden mahdollisuuden selviytyä tästä.”

    Makuta Nuin ilmeessä oli sekä hienoista paniikkia että vihaa. ”Ai, ja entäs minä sitten?” hän kysyi happamasti.

    ”Sinä olet makuta. Se riittäköön vastaukseksi. Kun aktivoin räjähteen, aikaa räjähdykseen on tasan kolmekymmentä sekuntia. Minua tavallaan kiinnostaa, ehditkö irroittaa tai edes löytää räjähdettä siinä ajassa.”

    Arstein naurahti. Guardianin käsi puristui nyrkkiin.
    ”Aika alkaa nyt. Hei hei, matoran. Hei hei, vartija. Hei hei, makuta.”

    Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu sammutti kaikki valonsa ja seinälle heijastettu videokuva katosi näkyvistä. Jokin alkoi piippaamaan hiljaa Manun haarniskan sisällä.

  • Hautasaaret 11: Käsi pätkii

    Destral, vuosituhansia sitten

    Itrozin tummanpuhuva hahmo asteli pimeää käytävää kirkkaasti valaistuun laboratorioon. Makuta oli mustaan ja valkeaan haarniskoitunut ja hän kantoi kanohinaan Matatua, telekinesian naamiota.

    Makuta loi yleiskatseen huoneeseen. Keskellä olevalla pöydällä makasi köytetty valkoinen Toa. Suoraan leikkauspöydän yllä oli tehokas lamppu ja sivupöydät olivat täynnä erilaista tavaraa.

    Makuta Mutran tuli huoneen varjoista esiin kantaen suurta lasisäiliötä. Hän laski sen sille osoitettuun paikkaan mustalle pöydälle ja heitti toisesta kädestään joukon kapeita letkuja samaiselle pöytätasolle.

    Toa nimeltään Glatorianking oli ryöstetty Artakhalta. Se oli ollut saaren hallitsijan koe luoda Toa, ja se oli onnistunut. Niinpä Makuta Kojol oli joukkoineen kaapannut Toan ja nyt Valon Toaa oli tarkoitus käyttä eräässä mielenkiintoisessa kokeessa.

    Kojol oli kuollut hieman myöhemmin Xialla hämärissä olosuhteissa. Hänen antidermiksestään oli kuitenkin saatu talteen pieni osa, ja Mutran oli avannut sen rakenteen. Hän oli kyennyt kloonaamaan yksittäisiä Antidermis-hiukkasia ja vuosien työn jälkeen hänellä oli niitä säiliöllinen.

    Nyt hän ja mieleen erikoistunut Itroz olivat testaamassa mitä tapahtuisi, jos Antidermis siirrettäisiin Toan veren tilalle.

    Mutran kytki antidermistankista useamman letkun kiinni Gekon olkapääsä olevaan haavan. Itroz teki saman toiselle puolelle, johtaen valtimoista pulppuavan veren toiseen tankkiin.
    Antidermis valui sisään ja veri ulos. Tilanne olisi ollut äärimmäisen kivulias jos koekappale olisi olut elossa. Toiset kutsuvat tätä kidutuksesi tai ihmiskokeiksi, makutat kutsuvat tätä… tieteeksi.

    Se oli PAHA GK.

    Hautasaari

    Valkoinen miekka lensi ilman halki. Matoro nappasi sen nopeasti ja huitaisi taaksepäin, iskien Tharkonia kylkeen. Ilman Toa karjaisi ja otti askeleita taaksepäin, vain saadakseen haavoittuneen Jään Toan potkun polvilumpionsa kohdalle. Tharkon horjui maahan ja Matoro heitti miekan takaisin Ämkoolle, joka taisteli Herkaa ja Atyaa vastaan.

    Vihermusta ninja-Toa suoritti nopean iskusarjan joka selätti Atyan nopeudessa. Pian tämän jälkeen hän löi varjoenergialla höystetyn iskun Herkaa päin ja vippasi aseen taas Jään Toalle.

    Matoro sai kopin ja iski taas noussutta Tharkonia. Hän liikkui nopeasti taaksepäin lyöden Ilman Toan keihään varren poikki. Tharkon aloitti iskusarjan, joka pysähtyi aaltoon kylmyyttä. Jään Toa heitti aseen taas Ämkoolle, joka tyrmäsi sillä hyökkäävän Herkan. Ilman Toa hyppäsi ilmaan potkaisten zombia kasvoihin, ponnisti ja potkaisi ilmasta Tharkonia. Miekka lensi taas Matorolle, joka iski takaa tulevaa Atyaa. Toa syöksyi matalaksi tulisen aallon lentäessä hänen ylitsensä. Miekka lensi taas ja Mäksä syöksyi Tharkonia kohti huitoen tämän iskusarjalla kauemmas. Neljäs isku osui pahasti Tharkonin aseen lappeeseen, joka sai aseen suistumaan vihreistä käsistä. Se lensi mereen.
    Energiakäsi heitti meikan taaksepäin jossa Matoro nappasi sen, torjuen Herkan voimakkaan koukun iskun. Tulen Toan toinen lyönti kuitenkin osui Toaa jalkaan saaden hänet kaatumaan.

    Miekka vaihtoi taas omistajaa ja Matoro nousi ylös kuperkeikalla potkaisten Herkaa alhaalta. Mäksällä oleva energiaterä iskeytyi silloin Herkan sydänkiven läpi syvälle punaisen zombin rintaan.

    Hetken voitonriemu heräsi Ilman Toassa, mutta silloin Herka yksinkertaisesti repi itseään lähemmäs työntäen miekkaa syvemmälle itseensä. Hänen tavoitteli kynnellä Ilman Toaa, joka oli repinyt miekan ja heitti sen Herkan yli. Matoro nappasi aseen ja sivalsi nopeasti Tulen Toan ranteen poikki asekädestä. Herka ei edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun varjokäsi tarttui häntä olkapäästä ja jännitti voimansa. Punainen keho pyörähti ilmassa judoheiton voimasta ja iskeytyi kasvot edellä kivikkoon. Jään Toan potku naamioon sai sen särkymään ja leviämään kivikkoon. Paljon kärsineet kasvot tuijottivat tyhjinä sen alta.

    Matoro jatkoi vielä liikesarjaansa ja heitti miekan takavasemmalle. Mäksä kohotti punaisen varjokätensä napatakseen aseen.
    Käsi katosi.
    ”…”
    ”…”

    Valkoinen miekka osui maahan ja pyöri kohti kallion reunaa. Se jäi tasapainoilemaan meren ja kallion välille.
    ”…”
    ”…”

    Sitten se putosi mereen.
    ”…”
    ”…”

    ”Käsi vähän… pätkii”, Mäksä selitti.
    ”Ongelma”, Matoro ilmoitti.

    Herkan eloton ruumis makasi verisenä naamionsirpaleiden keskellä. Tharkon tuli yhdestä reunasta ja Atya toisesta. Atya oli ainut kenellä oli ase, eikä se ollut mikä tahansa ase.

    Tilanne oli neljä Toaa ja yksi miekka.

  • Destralille ja sen ohi XXVI: Sinappilaivalla kohti Destralia

    Sinappilaiva, meri

    Meren aaltoilu kuului puisen seinämän läpi Matoron huoneeseen. Hän istui pöydän ääressä ruuman huoneessa, Itrozin kansio pöydällä.
    Öljylamppu loi aavemaista valoa huoneeseen.

    Nyt tämä kansio pitäisi tutkia perin pohjin…, Matoro ajatteli.
    Ensimmäisissä lehtiöissä makutojen historiasta ei löytynyt mitään Itrozista. Yleistietoa makutoista.

    Itrozin omakuva hämmensi Matoroa. Makutalla ei ollut päässään kanohi Cencordia, joka kuitenkin oli tämän paikalla Epäonnistuineden Makutojen Seinällä. Sensijaan naamiona toimi jokin Matatun näköinen naamio (EN puhu Matatusta, vaan siitä Nujun naamiosta).
    Itse makuta näytti siltä miltä suurin osa heitä; tummanpuhuva hahmo, lepakonsiivet ja punaiset silmät.

    Seuraavat rahipiirrokset Matoro vain selasi läpi. Paljon erilaisia raheja. Itroz oli ilmeisesti keskittynyt älykkäisiin raheihin. Erikoistunut mieleen.
    Toa nappasi käsiinsä Nimdan nimellä kulkevan alakansion. Hän nosti sen varovaisesti suuremman kansion välistä ja avasi sen.
    Kuvia Nimdasta.
    Tämä sivu näyttää ikivanhalta. Paperi on erilaista mitä muu kansio ja tekstistä ei saa selvää, Matoro ajatteli tunnustellessaan hapertunutta, hieman ruskeahtavaa paperia.
    Tekstin tulkkaus vaatisi kanohi Rauta

    ”Tutkimus myyttisistä artekrafteista”, Matoro luki otsikon.
    Hän selasi monisivuista esseetä erilaisista ”myyttisistä artekrafteista”.
    Nimda, Makoki-kivet, Vahi, Ignika, Avohkii, Artakhan sauva, Avainkivet… Ne ovat kaikki täällä.
    Itroz vaikutti myös innokkaalta arkeologilta.

    Matoro luki ajatuksella koko esitelmän läpi. Se ei juurikaan kartuttanut hänen tietojaan Nimdasta, mutta avasi uutta tietoa muutamasta muusta asiasta.
    Lähdeluettelo. Tämäpä kiintoisaa, Matoro ajatteli ja oli jo valmis kääntämään seuraavan sivun, kunnes jokin hänen päässään käski lukea lähteet.

    Makutojen arkistot #74, Destral
    Makutojen arkistot #87, Destral
    Makutojen arkistot #91, Destral
    Suuret Arkistot #764, Onu-Metru
    Suuret Arkistot #954, Onu-Metru
    Henkilökohtaiset arkistot, Rozum

    ”Rozum? Mikä paikka se on?”, Matoro mietti väkisin. Hän oli tainnut löytää laboratoriosaaren nimen.
    Enää olisi yksi ongelma.
    Missä se on.

    Matoro kirjoitti nimen erilliselle paperille ja jatkoi kansion selaamista.
    Seuraava paperinippu oli otsikoitu ”Projekti Nimda”.

    Projektinimike: Nimda I
    Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
    Status: ase ei tarpeeksi suuritehoinen

    Projektinimike: Nimda II
    Tavoite: luoda täydellinen ase, hyödyntää mielenvoimia
    Status: räjähti käytössä

    Projektinimike: Nimda III
    Tavoite: luoda täydellinen ase, toimii yksin mielenvoimilla
    Status: keskeneräinen

    Matoro mietti. Onko Itroz Nimdan luoja? Vai onko koko projekti Nimda nimenomaan kanohi Cencordin luominen? Jos projekti Nimdan piti luoda Mielen Naamio, sen pitäisi olla jäänyt keskeneräiseksi näiden tietojen mukaan.
    Matoro ei ollut enää lainkaan varma mistään Itroziin liittyvästä.
    Hän käänsi sivua.

    Hänen silmiensä eteen tuli puolikas sivu, jonka puolitettu kohta oli palanut.
    Yläosassa näkyi kuvia Nimdan siruista, jostakin sauvasta, erikokoisista kiteistä, kanoka-kiekoista… Oliko tässä ollut jonkinlainen resepti?
    Miksi siitä puuttui puolet, sitä Matoro mietti eniten.

    Tämän jälkeen tuli sivu, jossa luki vain ”Projekti epäonnistunut”.
    Itroz ei siis saanut koskaan projektiaan valmiiksi?
    Eli voisiko projekti ollakaan kanohi Cencord? Lisäksi näytti siltä että Nimda olisi ollut projektin esikuva, ei tuote.
    Itroz yritti siis jäljitellä Nimdan voimaa.
    Koko muistiinpanoissa ei oltu mainittu, tai edes näytetty, kanohi Cencordia. Silti naamiossa luki ”Makuta Itroz: Projekti Nimda”.

    Matoro selvensi ajatuksensa ja heitti alakansion pöydälle.
    Hän jaktoi tutkimustyötään.
    Seuraavaksi tuli pitkä teksti otsikolla ”Henkilökuva”. Matoro luki sen, ja sai käsityksen siitä että kyseinen makuta olisi ollut sulkeutunut mielispesialisti, jota muut makutat lähinnä pilkkasivat. Hän ei pitänyt seurasta ja tekikin suurimman osan kokeistaan omalla tukikohtasaarellaan.
    Toa vilkaisi lappua. Tukikohtasaari oli mitä luultavimmin se ”Rozum”.

    Viimeinen sivu kansiosta on omistettu tekstille, joka kertoo että Itroz teloitettiin tärkeässä projektissa epäonnistumisessa. Matoro katsoi päiväystä.
    Se osui kohdakkain Metru Nuin Makutan Vallankaappauksen kanssa.
    Olisiko Itroz ollut Miserixin kannattaja ja kuollut siksi?
    Ehkä.

    Matoron päässä oli nyt paljon enemmän kysymyksiä kuin ennen kansion avaamista. Hän pakkasi kansion kunnolla ja lähti huoneesta, jättäen vain öljylampun liekin hohkaamaan yksinäistä valoaan.

    ”Hei! Onko karttaa?”, Matoro huusi kauempaa. Äksä ja useita matoraneja istuskeli laivan yläkannella, myös kapteenimatoran.

    Yksi matoraneista hyppäsi ylös penkiltä ja lähti Toan luo.
    ”Näytän navigointihuoneen”, ga-matoran sanoi ja lähti melkein juoksemaan kohti yhtä ovea.

    Pian Matoro ja tämä sininen matoran saapuivat suureen huoneeseen, joka oli täynnä karttoja sekä navigointivälineitä. Olipa huoneen keskellä suuri kompassikin.

    ”Tunnetko paikkaa nimeltä Rozum?”, Matoro kysyi muina miehinä tutkiessaan suurta karttaa.
    Matoran oli hetken hiljaa.
    ”S-se tarujen Rozum vai?”, matoran kysyi hämmentyneenä.
    ”Mitä?”
    ”Etkö tunne legendaa Rozumin kuolonsaaresta?”
    ”… en ole perehtynyt teidän merilegendoihin, mutta kerro”
    ”Rozum on saari Pohjoisen Mantereen edustalla. Saaren ympärillä on suuri määrä karikoita ja sitä ympäröivää merta vartioi merikäärme joka voi upottaa laivoja syöksymällä niiden läpi! Sinne ei ole yksikään laiva päässyt, ikinä. Saari on täysin tavoittamattomissa!”, Matoran pauhasi.
    Matoron ilme ei ollut vakuuttunut.
    ”Kai sieltä löytyy myös hirviömustekala ja tulivuori?”, Jään Toa kysyi ivallisesti.
    ”Olin juuri pääsemässä vaiheeseen, jossa massiivinen msutekala vetää laivat pohjattomiin syvyyksiin, ja vaikka saaren pinnalle pääsisikin, laavavirrat tuhoavat kaiken tieltään ja tulisade murskaa rantautujat!”

    Hetken hiljaisuus.
    ”Jaha, ei kuulosta pahalta. Olen ollut pahemmissakin paikoissa”, Matoro totesi nopeasti. Hänestä näki että hän ei ollut uskonut sanaakaan.
    ”En kaipaa esitelmää saaren luonnontieteestä. Haluan sen koordinaatit”, hän jatkoi.
    Matoran näytti Pohjoisen Mantereen lähivesien kartan vastahakoisesti. Siellä oli ympäröity punaisella koko pelätty alue.
    ”Tuo saari tuossa on Rozum”, Matoran osoitti sinisellä sormellaan karttaa ”Mutta et saa ketään merenkävijää tulemaan mukaasi. Kukaan ei ole niin hullu”
    Matoron piti kysyä jotakin ivallista hulluudesta mutta katsoi asiallisemmaksi ottaa kartan ja nousta kannelle.

    ”Äks, löysin laboratoriosaaren sijainnin”, Matoro huudahti iloissaan. Toinen Klaanilainen tuli Matoron luo ja katsoi karttaa.
    ”Hienoa. Saavumme Destralille parissa tunnissa, sitten voimme jatkaa tuonne”
    ”Näillä on jotain ihme legendoja tuosta paikasta. Kukaan matoran ei kuulemma uskalla purjehtia saarelle. Rehellisesti sanottuna, minä en usko pätkääkään huhupuheista”, Matoro kertoi.
    ”En väitä että uskoisin jokaisen legendan”, Äks aloitti. ”Mutta aika usein niillä on jotakin todellisuuspohjaa”
    ”Mitään todellisuuspohjaa. Kun tulemme Klaaniin, hankitaan joku tarpeeksi hullu laivuri viemään meidät sinne. Voimme tarvittaessa vaikka lentää jos pelottaa”, Matoro kertoi itsevarmana.

    Samaan aikaan joku hykerteli Matoron pään sisässä.

    [spoil]Se kuka keksii mistä nimi ”Rozum” tulee, saa keksin.[/spoil]

  • Rlorzedtin ylennys

    Jossakinpäin Lehu-metsää

    ”… tästä suuttuneena hän heitti Makutojen laivan ympäri ja puhalsi rahkshi-armeijan takaisin mereen! Äijärakk hyppäsi sitten mereen ja ui Destralille, jossa hän taisteli yksin tuhatpäistä makutalaumaa vastaan, voittaen saastaiset viholliset silkalla skakdien sisulla. Äijärakk löylytti makutat niin perusteellisesti että kukaan heistä ei enää uskaltanut tulla Zakazille! Sitten sankari ui takaisin kotisaarelleen jossa hän juhli eri kapakoissa vuosia! Äijärakkin nimi herättää vieläkin pelkoa makutojen keskuudessa! Olkaamme ylpeitä suuresta sankarista! Meissä jokaisessa on pieni pala Äijärakkia sisässämme! Näyttäkää se maailmalle!”, vanhan oloinen skakdi pauhasi leiritulen edessä.
    Parinkymmenen skakdisoturin rinki kuunteli hurmoksessa vanhan ja viisaan skakdin kertomuksia Äijärakkin urotöistä aikana ennen aikaa.

    Abzumo oli kieltänyt jokin aika sitten tarinat Äijärakkista, koska ne kuulemma pilkkasivat Makutoja. Skakdit kertoilivat silti samoja tarinoita edelleen lukuisissa leireissä ja vartioasemilla ympäri saarta.

    Gaggulabio oli organisoinut armeijansa uudelleen taannoisen laivaston tuhon jälkeen. Hän oli menettänyt kaksi laivaa mutta saanut kauan himoitsemansa makuta-viruksen.
    Suurin osa skakdeista oli jaettu alakomentajien johtamiin leireihin ja vartioasemiin kaikkialle saarelle. Noin kolmasosa joukoista, eliittiyksiköt, elivät Nazorak-tukikohdassa Skakdijohtajiston kanssa. Labio aikoi muutella makuta-viruksella eliittiskakdeillekkin runsaasti voimia, jolloin näiden tappavuus vain korostuisi.

    Rlorzedt on ylennetty Skakdien kakkosmieheksi Metorakkin paikalle. Tämä ylimielinen kyborgiskakdi saa miehensä pelkäämään itseään sekä on suhteellisen hyvä soturi. Psykologinen vaikutin on suuri, sillä jotkin sotilaat ovat luonnehtineet Rlorzedtia jonkin verran Irnakkmaiseksi ulkonäöltään. Skakdi näytti tosiaan siltä kuin siinä yhdistyisi skakdien ja Steltin aristokraattien rumat puolet.

    Gaggulabio on antanut etsintäkuulutuksen Kapteeni Notfunista. Palkkio on 25 000 kappaletta muttereita.
    Skakdijohtaja sanoi itse ettei lepää ennenkuin ”se petollinen roskakapteeni” on saatu kiinni ja tapettu mahdollisimman piinallisesti.

    Amazua sai Gaggulabiolta palkkansa viruksen hankkimisesta ja on nyt vapaana palveluksesta.

    Tämän kirjoitettuaan kiven skakdin henkilökohtainen elämänkerturi pisti suuren kirjan kiinni ja alkoi nukkua.

  • Makuta-Virus

    Yön Timo, Notfunin hytti

    Notfun ja Jardirt istuivat hytissä. Notfun oli käskenyt erään miehistön jäsenen ruoriin, ja kutsunut perämiehensä hyttiin.
    ”Jardirt. Me emme selviä tästä. Tai no, me selviämme, mutta ne eivät selviä. Miehistömme siis. Me pakenemme”, Notfun sanoi, otti kartat, hattunsa ja vyönsä. Sen jälkeen hän ja Jardirt poistuivat hytistä. He kävelivät ruumaan, jossa oli kankaan alla höyryvoimalla toimiva koneisto, joka piti veden ulkona. Sen vieressä oli orgaanisen näköinen vesieläin, jonka Jardirt tunnisti manaatiksi. Molemmat astuivat tämän jalon eläimen selkään ja lähtivät liikkeelle. Höyryä alkoi tulvia pumpuista heidän paetessaan.

    Notfun mietti vielä. Oliko tämä oikein. Jättää miehistö kuolemaan, ja rakas laiva heitteille. Tämä manaatti ei kestäisi kauan. Sitten hän sanoi perämiehelleen: ”Jardirt. Oletko koskaan miettinyt, jos olisimmekin ottaneet sen steampunk-sukellusveneen joka oli tämän manaatin vieressä? Luulen, että olisimme päässeet pakoon hieman.. No, kätevämmin..”
    ”No, minkäs voi kun se älyvapaa Ko-Matoran korvasi sukellusveneen manaatilla.”, Jardirt vastasi kapteeniaan myötäillen.

    Notfun katseli apeana kuinka Yön Timoa tulitettiin kahdesta suunnasta. Yksi hyökkääjälaiva sentään oli upotettu. Hänen ja Jardirtin uiva manaatti eteni hyvää vauhtia alloissa kohti kaukana siintävää Klaanin rantaa.
    Silloin manaatti räjähti.

    ”Minnes te yritätte, Kapteeni?”, ikävän näköinen skakdi kysyi halveksivasti toisesta soutuveneestä. Vene oli uponneen Skakdilaivan pelastusveneitä. Veneen takaosassa istuskeleva tummanpuhuva, robottikäsinen hahmo myhäili. Sen toinen käsi oli valtava kranaatinheitin. Amazua vaihtoi kätensä normaaliin. Pian kaksikko oli köytettynä veneen perällä, ja heitä vietiin Gaggulabion lippulaivalle Akbsklsdflsfldaxille.

    Akbsklsdflsfldax

    Keltamusta skakdi myhäili itsekseen. Notfun istui takamaston juurta vasten, täysin köytettynä. Jardirt makasi tämän vieressä.

    ”Päivää, kapteeni.”, Gaggulabio tervehti. Hänellä oli päässään suuri kaksikolkka. Väliaikainen meritehtävä oli antanut hänelle syyn retostella Kapteenina. Amazua seisoi takavasemmalla seuraamassa tilannetta. Hän oli hankkinut Notfunin tänne ja saisi palkkion.

    Notfunin laukku makasi pengottuna nurkassa. Vihreä skakdi käänteli epämääräisesti ruoria. Akbsklsdflsfldax ja toinen skakdien laiva kuitenkin jatkoivat sivutoimena toisen laivan tulistusta.

    Skakdi iski kädellään matorania tämän kanohiin.
    ”Missä se on?!”, skakdijohtaja huusi Notfunille hyvin läheltä.
    ”… ai mikä?”, Notfun kysyi esittäen tyhmää. Se oli monesti toiminut.
    ”Tiedät kyllä.”, Gaggulabio raivosi.
    ”Se virus, jonka ryöstit seitsemänkymmentä vuotta sitten. Haluan sen.”
    ”Kamoon, siitä on kauan aikaa. Unohdetaan menneet.”, Notfun yritti.
    ”Se ei ollut laukussasi. Missä se on?”

    ”Mitä jos sanon että se on laivallani?”, Notfun kysyi, hymyillen ikävästi.
    ”Pakenit laivalta. Olit kuljettamassa sitä pois, eikö niin?”
    ”Tai sitten käytän sinuun käänteispsykologiaa. Uskottelen, että en olisi ottanut pulloa laivaltani, jolloin sinä ajattelet että otin.”
    ”Tai sitten käytät tuplakäänteispsykologiaa; sinä uskottelet minulle että pullo on laivassa koska uskottelet että se on laivassa ja luulen sen olevan sinulla.”, Gaggulabio selitti. Hän ei ollut itsekkään tajunnut puoliakaan sanoistaan, mutta pitihän hänen näyttää älykkäämmältä kuin pahaisen matoranin.

    ”Tai sitten käännettyä tuplakäänt-”, Notfun aloitti, mutta sai suunsa eteen kiven skakdin käden.
    ”Ole nyt jo hiljaa. Kerro missä se on!”, Gaggulabio huusi raivoissaan.

    ”Pomo. Se oli kätkenyt pullon pistooliinsa.”, takana oleva veden Skakdi kertoi tutkiessaan Notfunin varusteita. Matorankapteenin ilme muuttui toivottomaksi.
    Gaggulabio otti pienen vihreän pullon käsiinsä ja katseli sitä.

    ”Vihdoinkin…”

    ”Hei, kerrotko minulle mitä tuossa itseasiassa on? Minulle ei koskaan selvinnyt muuta kuin se, että sinä halusit sen.”, Notfun papatti.

    ”Hyvä on. Kerron.”, Gaggulabio sanoi ja otti luentoäänensä.
    ”Tunnetko makutan nimeltä Spiriah?”, hän aloitti.
    ”Makuta joka teki Skakdeilla kokeitaan. Loi meille elementaalivoimat. Käytti siinä Makuta-Viruksia niin kuin kaikki makutat.”, Gaggulabio kertoi ja hiveli vihreää koeputkea.
    ”Tätä virusta käytettiin voimien tuomiseen. Sillä saa luotua olennoille, kuten Skakdeilla kokonaan uusia voimia.”

    ”Alan tajuta pirullisen ovelaa suunnitelmaasi. Aiot käyttää ainetta Klaanin saaren lehmien muuttamiseen omiksi supervoimakkaiksi kätyreiksisis, joilla valloitat universumin! Olet todella paha, paha mies.”, Notfun selitti.

    ”Kuuntelitko sinä minua yhtään.”, Gaggulabio kysyi turhautuneena. Hän kääntyi hetkeksi ruoriin päin, tiedustellen perämieheltä lankusta.
    Silloin Notfun tempaisi pystyyn köysistä ja kaappasi koputken Skakdin kämmenestä. Jardit oli saanut kaikessa hiljaisuudessa kaiverrettua köyden rikki taskussa maannella rommipullon sirpaleella.

    Gaggulabio kääntyi nopeasti ja veti miekkansa. Notfun kaatui aseen lappeen iskusta puisille laudoille komentosillan kaidetta vasten.

    ”Sinulla on vahva mieli, pentu. Haluatko jälleen kipua?”
    Amazua lähestyi tummanpuhuvana matorania, mutta Skakdijohtaja viittoi tämän pois nähdessään tilanteen.

    ”Mietihän hetki ennen kuin uhkailet sen hommelisi kanssa”, Notfun aloitti. Hän piti koeputkea laidan yllä, valmiina pudottamaan sen mereen.
    Gaggulabio kalpeni yhdessä muutaman muun aseistautuneen skakdin kanssa.

    ”Nyt voinemme keskustella tasaväkisesti”, Notfun aloitti. ”Minulla on omia vaatimuksiani.”

    ”Me uppoamme! Missä kapteeni on?”, matoran huusi paniikissa Yön Timon kannella. Silloin suuri räjähdys kaatoi maston ja laiva oli jo kallistunut uhkaavaasti.
    Koko alus oli kaaoksessa. Pelastusmanaattikin oli poissa. Kun tuli selväksi että kapteeni oli lähtenyt, syntyi pakokauhu.

    Pian laiva oli syvällä meren alla.

    ”Huomasin juuri että kärsin laivapulasta. Jos saan toisen laivoistasi, mukavan määrän rommia ja vakuudet siitä, että voin purjehtia rauhassa pois, saat pullon. Jokaisessa muussa tapauksessa pudotan tämän korkki auki mereen.”, Notfun kiristi. Hän tunsi saaneensa niskalenkin Gaggulabioon.
    Voimaton viha kasvoi skakdin sisällä. Hän ei voisi muuta kuin suostua.

    Amazua alkoi mielessään jo arvostaa hieman tätä matorania. Uhkailisi suoraa ja törkeästi kuuluisaa sotalordia.

    ”Ärh, olkoon. Minä suostun.”, Gaggulabio totesi ärtyneenä laskettuaan aineen arvon sekä laivan arvon päässään.
    Notfunin valtasi onnistumisen ilo. Enää puuttui vain rommia.

    Akbsklsdflsfldax purhjehti toisen skakdilaivan rinnalle. Gaggulabio komenteli vihaisena merisotilaansa sieltä pois. Notfun piti pulloa edelleen laidan yli.
    Jardirt ohjasi merellä olevia pelastusveneitä, Yön Timon miehistöä, laivaan.

    ”Nyt se puteli.”, Gaggulabio sanoi vihaisena.
    ”Aivan, toki. Olen sanani mittainen mies.”, Notfun vakuutteli ja ojensi pullon Gaggulabiolle. ”Ei olla vihamiehiä enää”, piraatti ehdotti.

    Silloin Amazua nappasi matorania olkapäistä je veti säkin tämän pään ympärille. Gaggulabion Akbsklsdflsfldax lähti täyteen vauhtiinsa avomerellä. Amazua vei kiljuvan piraatin hämärään ruumaan. Se kiljui petoksesta ja sioista.

    [spoiler=Spoilinkia.]Jake teki alkupätkän.
    Ja Woaah. Kahdestuhannes posti.[/spoiler]