Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman. ”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä. ”Entä kaipasiko kukaan minua?” Jälleen päänpudistusta. ”Entä onko Kepe kotona?” Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.” ”Hyvä.” ”Öh… Miksi?” ”Missä hän mahtaa olla?” ”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi. ”Onko Verstas siis tyhjillään?” ”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.” ”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.” ”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä. ”Ciao!” Hissi lähti kulkemaan alas.
Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.
Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.
Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.
Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.
Joku rääkäisi.
Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.
Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.
Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.
Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle. ”Täydellistä.” Hiljaisuus. ”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.” Hiljaisuus. ”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”
”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”
…
”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.” Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja. ”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!” Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän. ”No niin, missä on muuntaja.” ”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.” ”Hiljaa. Minä päätän.”
Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn. ”Ath-uskonnon jumalolennoista…”
Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus. Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin? Mitenpä olisi voinut. Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?
Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.
Stelt, kuinkahan kauan siitä on?
”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti. ”Oletkohan.” ”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.” ”No niin.” ”Nii’in.” ”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.” Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?” ”Vielä? Aiotko sitten?” ”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!” Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan. ”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi. ”Mahtava makuta sai osuman sormesta.” ”Ha-ha-hauskaa.” ”Hyss, olemme pian perillä.”
He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.
”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.” Ämkoo pyöritti silmiään. ”Mistä sinä edes sait tuon naamion?” Manu yllättyi kysymyksestä. ”Miten niin?” ”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.” ”On muitakin maailmoja.” ”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.” ”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.” ”Toisesta ulottuvuudesta?” ”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?” ”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.” ”Hyvin tiivistetty.” ”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?” Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois. ”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.” ”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.” ”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.” ”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa. ”Miksi sinä käytät tuota nimeä.” ”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.” ”Ja se liittyy naamiooni?” ”Ei.” ”Vaan?” ”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?” ”No… se näyttää hienolta?” ”…” ”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.” ”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.” ”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.” ”Kuka hän oli?” ”… ei puhuta tästä, jooko.” ”Ei niin, olemme perillä.
Tällä kertaa oikeasti.”
Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.
Athistien pääsaari
BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.
Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi: ”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.” Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti. ”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.
Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen: ”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.” Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.” ”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?” Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.” Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi: ”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.” Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta. ”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.” Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa. ”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan. ”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.
”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.” ”Mennään”, Matoro sanoi.
He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen. ”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?” Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.” Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.
Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä. ”Pehmoja kaikki.” Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?” Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.
Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.
Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.
Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.
Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.
Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.
”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä. ”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.” ”… hmmhph.”
He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia. ”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.” ”Ahaa…” He astuivat rakennuksen ovelle. ”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään. ”Aha. Käy se noinkin.”
He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä. ”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?” ”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti. ”Tappaa minut? Älä naurata, toa.” ”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.” ”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?” ”Minä en pidä asenteestasi, olento.” ”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…” ”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”
Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja. ”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi. ”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi. ”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.” ”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.” ”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?” Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle. ”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.” ”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.” ”Sinä kuolet nyt.” Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä. ”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti. ”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.
Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.
Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.
[spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer’s blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]
Vaehran nosti kirjan hyllyyn. Gahlok Va huokaisi ja istahti siihen paikkaan, missä sattui sillä hetkellä seisomaan. He olivat juuri siivonneet erästä karmeata palautettujen kirjojen kasaa. ”Elämä on joskus raskasta”, pikkuinen bohrok va pohti. ”Elämä on tiedettä”, sanoi uusi ääni syvällisesti. Ääni oli miellyttävän pehmeä ja korvia hivelevä, täyteläinen ja mairea. Ääni kuului Makuta Nuille, joka asteli sisään ovesta ja hymyili Gahlok Valle epätavalliseen sävyyn. ”Ja historia on humanistinen tieteenala. Tervehdys, arkistojen myyrät”, hän sanoi hunajaisella äänellä. ”Tahtoisin katsella… muutamaa kirjaa.” ”Tietysti”, huokaisi Vaehran. ”Mitäpä muuta sinä mahtaisitkaan haluta arkistoista.” Makuta kohotti toista kulmaansa ja kavensi hymyään olkiaan kohauttaen. ”Etsin… hmm, ehkäpä te olette jo etsineet Nimdasta kertovia teoksia?” ”Olemme, totta tosiaan!” Gahlok Va sanoi vimmastuen. ”Mitäpä muuta me olisimme saaneet tehdä!” ”Ei tarvitse kiivastua”, Manu sanoi nostaen kätensä torjuvasti kämmenet Gahlok Vata päin. ”Voisitteko johdattaa minut uskontoja käsittelevien kirjojen osastolle?” Nyt oli Vaehranin vuoro kohottaa kulmiaan. ”Etsitkö kirjoja Ath-uskosta? Me olemme kolunneet niitäkin läpi. Niistä ei löydy Nimda-mainintoja.” ”Ehkäpä ette kuitenkaan ole tutkineet kaikkea”, Manu totesi ja rykäisi sitten. ”Saanko pyytää.” ”GV, veisitkö sinä hänet”, Vaehran sanoi huoaten. Pikkuinen matoranbohrokhybridi tassutteli ulos huoneen ovesta mutisten itsekseen Manun seuratessa perässä.
Hetken kävelyn jälkeen ja muutamaa mutkaa myöhemmin Gahlok Va pysähtyi suurimmaksi osaksi pölyn peitossa olevan kirjahyllyn viereen. Joitain kohtia oli kuitenkin puhdistettu ilmeisesti etsintöjen merkeissä. Ruskea kirjahylly näytti siltä kuin voisi romahtaa kasaan millä hetkellä hyvänsä, eikä Manu pitänyt mielikuvasta. ”Tässä ovat kaikki. Pidä hauskaa.” Sitten tämä kipitti kaappien taakse pois näkyvistä. Manu myhäili itsekseen ja syventyi etsimään opuksia.
Tuntematon saari Eteläisen mantereen eteläpuolella
Pieni vene saapui suureen satamaan iltatähtien loistaessa kirkkaina taivaallaan. Oraakkeli astui veneestä kapealle laiturille tarkkaavaisena kuin saalis, joka saattaisi koska tahansa joutua saalistajan kynsiin. Saalistaja oli vaarallinen vastustaja, ja Oraakkeli tiesi sen. Hänen olisi pelastettava toinenkin saalis – haavoittuvampi ja häntä itseään paljon tärkeämpi saalis.
Puinen, ilmeisesti kastanjanruskea – mistäpä sitä pimeässä tiesi – laituri oli rakennettu varsin surkeasti. Se oli romahtamispisteessä, joten Oraakkeli ei uskaltanut kiinnittää venettään sen päässä olevaan tolppaan. Siispä hän ankkuroi veneen ankkurilla, jonka hän löysi veneensä pohjalta. Olisi ehkä pitänyt tehdä hieman enemmän tutkimustyötä tämän veneen suhteen, hän pohti. Se oli myöhäistä nyt, kun matka oli jo alkanut. Oli aika mennä Bartaxia kohtaamaan.
Marssiessaan laiturilta kivikkoiselle rannalle Oraakkeli huomasi epämääräisten varjojen liikkuvan puisten itämaalaistalojen välissä. Hän valmistautui hyökkäykseen, mutta mustasta yöstä ei tullut hyökkäystä. Vain hienoinen tuulenvire heilutti Oraakkelin viittaa.
Munkki oli asettanut päähänsä riisihatun – samanlaisen kuin se, jota Sadje piti päässään yleensä. Oli tärkeää, että häntä ei tunnistettu. Hänellä oli musta kaapu, joka piilotti hänet yön tummaan sinisyyteen ja esti suurimmaksi osaksi häneen kohdistuneita katseita näkemästä häntä kunnolla. Ehkäpä hänkin oli varjo heille, kuten he olivat hänelle.
Viides huvila rannalla laiturilta päin katsoen, Oraakkeli ajatteli. Niin Dacke sanoi. Dacke-parka oli saanut maksaa tiedoista hengellään. Bartaxin kätyrit olivat vierailleet hänen luonaan melkein välittömästi Oraakkelin poistuttua. Hänellä oli ollut tuuria, kun ei ollut jäänyt kiinni sinä yönä. Hän oli veneestään kuullut Dacken tuskanhuudot vielä kilometrin päähän.
”Kunnia hänen muistolleen”, Oraakkeli lausui hiljaa itsekseen. Hän seisoi nyt aivan kyseisen huvilan edustalla ja mietti, mistä kohtaa olisi helpointa tunkeutua sisään mahdollisimman vähin äänin. Päivänvalossa rakennus olisi ilmeisesti ollut valkoinen; pimeydessä ne näyttivät synkän likaisen tummanharmailta. Kulmikkaat tiilikatot olisivat mitä todennäköisimmin olleet tummanpunaisia; yön synkkyydessä niiden väri muistutti todella tummaa ruskean mustaa. Samanväriset ikkunankarmit kehystivät koristeellisia kultakaltereita, joiden oli tarkoitus pitää tunkeilijat poissa. ”Ja nyt minä olen tunkeilija.”
Oraakkeli katseli puisia kaksoisovia, jotka olivat ainakin viisi kertaa hänen korkuisensa, ainakin kahden Toan korkuinen. Sitten hän katsoi jälleen ikkunoita ja valitsi reittinsä. Hän lähti juoksemaan kohti pylväitä, jotka kannattelivat terassin katosta. Pylväältä toiselle hyppien soturimunkki ylettyi katon reunaan, tarrasi siitä kiinni ja heitti itsensä katon päälle takaperoisella voltilla. Hiljaisesti varpaidensa kärjille katon päällä laskeuduttuaan Oraakkeli kuulosteli hetken yön ääniä ja jatkoi sitten matkaansa yhtä hiljaisesti kuin oli katollekin tullut.
Katoksen yläpuolinen ikkuna oleva ikkuna sai kokea muodonmuutoksen, kun Oraakkeli teki temppunsa. Kalterit vääntyivät äänekkäähkösti suuntaan jos toiseenkin, ja matoran pomppasi sisään niin hiljaa kuin pystyi. Huone, johon hän oli päätynyt, oli täysin tyhjä, valkoinen tila, jossa oli vain tuo yksi ainoa ikkuna ja sitä vastapäätä ovi, joka johti huoneesta ulos. Minkäänlaista kalustusta huoneessa ei ollut. Vain puhtaan valkoiset seinät – jotka tosin näyttivät yössä ulkoseinien tavoin mustan harmailta – hohkasivat pimeyteen kuitenkin jonkinlaista väriä kuun ja tähtien loistaessa ikkunasta pienoisesti.
Oraakkelin epäilykset kasvoivat heti kaksinkertaisiksi. Hän avasi oven pälyillen ympärilleen epäluuloisesti. Huoneessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ansoja. Ei voinut olla. Ovessa tosin saattoi olla – ja Oraakkelin avatessa oven narina raastoi hänen hermojaan. Ansaa ei kuitenkaan ollut; mikään ei lauennut oven avautuessa, ei myöskään Oraakkelin jännittyneisyys. Tämä käveli käytävään, jonka kummassakin päädyssä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli pieni pöytä ja sen päällä vaasi, joka näytti kalliilta – vaikka eihän sitä pelkässä kuun ja tähtien valossa osannut arvioida kunnolla. Hän käveli ruukun luokse ja tutki sitä. Siihen oli laitettu lootuskukka koristamaan rakennuksen tylsyyttä, tai näin Oraakkeli sen tulkitsi. Ehkä rakennelma ei ollut Bartaxin omistama? Käytävässä oli kolme ovea, ja toisessa päädyssä, siinä, jossa ei ollut kukkavaasia, oli portaat, jotka johtivat pidempien seinien suuntaan alaspäin – ne siis olivat käytävän kanssa kohtisuorassa. Lyhyempi seinä oli ikkunan levyinen, ja sen edessä ei ollut pöytää.
Oraakkeli päätti kokeilla eri ovia ennen kuin menisi portaisiin. Ensimmäinen ovi, se, joka oli vastapäätä ovea, josta hän oli käytävään tullutkin, tuotti heti tulosta. Avattuaan oven hän kuuli heti äänen: voihkaisun. Jostain kuului voihkimista ja kovaa sellaista. Huone saattoi olla äänieristetty, sillä Oraakkeli ei ollut kuullut voihkintaa käytävään. Hän raotti ovea vain vähän kurkistaakseen sisään – ja mitä hän näkikään. Lattialla makasi matoran, jonka ylle oli kumartunut toinen. Lattialla näkyi kuunvalossa tummaa nestettä, ja maissa oleva matoran oli voihkinnan lähde. Oraakkeli teki nopean päätelmän ja paiskasi oven auki. Makaavan hahmon ylle kumartunut matoran käänsi katseensa ovea kohti ja sai siitä hyvästä naamaansa hyvin tähdätyn kierrepotkun. Hän lensi päin seinää ja tunsi sitten painon hyppäävän vatsalleen. Tuskallisesti ähkäisten matoran katsoi Oraakkelin synkkiin silmiin ja yritti korista jotakin hapenpuutteessaan. Oraakkelin sormet syöksähtivät hermopisteeseen, ja tämän uhri menetti tajuntansa.
Oraakkeli siirtyi sitten verta vuotavan matoranin luokse. Kuun valaistessa tämän kasvot Oraakkeli huomasi tuntevansa tämän. ”Veli Mantice, mitä sinulle on tehty?” hän kysyi avuttomana. Mantice piteli vatsassaan ammottavaa veristä reikää, josta näkyi hänen verinen sisäelimistönsä. ”Oraakkeli”, hän kuiskasi hiljaa ja yritti hymyillä, mutta tyytyi sitten vain irvistämään. ”Sinä tulit.” ”Niin, Mantice, niin tulin. Älä puhu, menetät paljon verta.” ”Sinä et olisi saanut…” ”Älä höpsi, veli. Sinut on saatava pois. Missä on Bartax?” Mantice katsoi Oraakkelia silmiin hymyillen surullisesti. ”Hän ei ole täällä”, Oraakkeli tajusi. ”Tämä oli harhautus.” ”Niin”, Mantice sanoi yskäisten verta Oraakkelin kaavulle. ”Dacke oli pelkkä nukke, jonka tarkoitus oli johdattaa sinut tänne, jos he eivät ehtisi tappaa sinua siellä.” ”Olen typerys. Anna anteeksi, Mantice.” ”Mene, kun vielä voit, vanha hölmö.” ”En jätä sinua.”
”Voi, te molemmat jätätte tämän maailman yhdessä”, sanoi ääni, jonka Oraakkeli pienen vilkaisun jälkeen huomasi kuuluvan hänen tyrmäämälleen matoranille, joka hieroi kaulaansa tuskallisen näköisenä. ”Te molemmat kuolette. Pommia ei voi purkaa. Te kuolette. Ja minä pidän huolen siitä. Me kaikki kuolemme. Minä pidättelen sinua niin kauan, että kuolemme kaikki, ellet sitten päätä… tappaa minua, Oraakkeli.” Matoran purskahti käheään räkänauruun. ”Väkivalta ei ole ratkaisu, ystäväiseni”, Oraakkeli sanoi. ”Kuolema ei ole ratkaisu. Minä en pidä tappamisesta, enkä ymmärrä, miten kukaan voi.” Matoran hymyili ilkikurisesti. ”Sinä olet pehmo. Et voisi satuttaa kärpästäkään. Ja siksi sinä kuolet tääl-”
Matoranin puheen keskeytti potku, joka kohdistui hänen kaulaansa. Hän lensi uudelleen päin seinää, ja tällä kertaa hänen niskansa murtui. Oraakkeli piirsi Athin symbolin ilmaan ja lausui siunaussanat. ”Korjaan”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Väkivalta ei yleensä ole ratkaisu. Mutta joskus se on ainoa sellainen.” Nopeasti hän kääntyi Manticen puoleen. ”Missä pommi on?” ”Et voi pysäyttää sitä, ystävä. Valitan.” Sitten Mantice kääntyi oksentamaan verta erityisen rajusti. Oraakkeli katsoi näkyä kalpeana. Hän keskittyi kuuntelemaan, kuuluisiko jostain tikitystä. ”Eivät nämä… uudet… pommit enää… tikitä”, Mantice sanoi heikolla äänellä. Oraakkeli huokaisi. ”Mikä estää minua poistumasta?” hän kysyi. ”Minä”, Mantice sanoi anteeksipyytävällä äänellä. ”Totta puhut”, Oraakkeli sanoi ja kirosi Bartaxin. ”Älä ole hölmö”, Mantice sanoi. ”Minua ei voi siirtää. Kuolen joka tapauksessa.” ”Ei, ei se…” ”Älä ole hölmö!” Mantice karjaisi äänensä viimeisillä rippeillä. Hän tempaisi Oraakkelin vyössä roikkuvan tikarin ja iski sen kaulaansa. Oraakkeli ei ehtinyt reagoida vaan jäi häkeltyneenä katsomaan, kun veri purskahti ulos toisen matoranin kurkusta tämän menettäessä viimeisetkin rippeensä älykkyydestä, puhekyvystä – ja elämästä. Hetken ruumis sätki lattialla, sitten se lakkasi. Oraakkeli siunasi tämänkin ruumiin ja juoksi sitten ovelle, josta oli tullut. Juuri, kun hän oli päässyt tyhjän valkoisen huoneen ovesta sisään, jossakin räjähti. Oraakkeli ei osannut arvioida, tuliko räjähdys yläpuolelta, alapuolelta vaiko takaa, mutta sen hän tiesi, että oli ponnahtanut ikkunaa kohti kuumuuden aallon ehdittyä hänen tuntoaistinsa kantamalle.
Seuraava hetki oli hirveätä sekamelskaa. Oraakkeli tajusi makaavansa rantakivikossa ja oksentavansa rantaveteen. Rakennuksen jäänteet olivat liekeissä; pommi oli vienyt pari viereistäkin taloa mukanaan – sekä myös kahden kuolleen matoranin ruumiit ja ties kuinka monen elävän. Hän oli kuitenkin hengissä – ja Bartax yhä elossa. Mestari oli yhä vaarassa.
Ja ikkunasta irronnut kalteri oli lävistänyt hänen käsivartensa.
Oraakkeli huomasi tämän seikan hetkeä sen jälkeen, kun oli astunut veneeseen. Heikko olo ja runsas verenvuoto osoittivat, että kyseessä ei ollut mikään pikku haava. Oraakkeli etsi pikaisesti sidetarpeita ja sitoi käsivartensa valkoisella siteellä. Airot hän otti käteensä heti sen jälkeen, sillä hän kuuli jo väkijoukon äänet. Kyläläiset olivat tulleet räjähdyspaikalle, ja tulipaloa varmaankin sammutettiin paraikaa. Ja syyllistä tähän tuhoon etsittiin.
Vaikka se sattui, Oraakkeli aloitti soutamisen. Hän ehtisi kadota jäljettömiin ennen kuin kukaan näkisi häntä, vaikka liekit kylläkin loivat hieman enemmän valaistusta pimeyteen. ”Jos Bartax ei ollut siellä, minne hänen jälkensä johtavat, missä hän on?” munkkisoturi pohti ääneen. Vastaus oli kuitenkin selvä.
Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yhtäkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:
Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi? Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yhtäkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.
”En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”
Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?
”Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailmanloukkuun, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”
Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.
”Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”
Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.
Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.
”Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”
Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä. Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille. Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.
Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.
Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.
Tawa, minullakin on ikävä sinua visorak sanoi mielessään. Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.
Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.
Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.
Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.
Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai? kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.
”Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”
Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.
Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka pommituksen äskeisestä huolimatta.
Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.
Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani? Avde kysyi naurun taas raikaessa.
Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan? Visokki vastasi.
Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.
Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.
Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.
Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.
Pimeys
Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.
Missä minä olen? Visorakin ajatus takelteli.
Yhtäkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.
Si-si-sinä? Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.
Oohnorak pyöräytti silmiään:
Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?
Mi- miten minä voisin muka unohtaa? Admin vastasi.
Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.
En minä- En minä ole petturi Tai en halua olla. Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.
Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt! Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.
Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä. Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.
Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan! Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:
Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni? Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.
Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:
Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi. Ja Avden nauru jatkui.
En, minä en usko tuota , Visokki yritti rauhoitella itseään.
Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa? Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.
Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.
Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.
Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.
Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:
Re-Re-Relak?
Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.
Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua. Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.
Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.
Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:
Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?
Avde myhäili entisestään:
Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.
Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.
Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yhtäkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.
Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys. EIH! Suojaukseni petti! Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.
Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni? Avde kysyi nauraen.
Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.
Tehdäänkö taas vaihtokauppa? Avden ääni jatkoi.
Kuten? Visokki vastasi epäilevästi.
Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.
[spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]
Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä. ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun. ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle. ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi. ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.” ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?” ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.
Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?” Matoro mietti hetken. ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.” ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?” ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…” Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.” Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.” Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.
”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.” ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.” ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.” ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.
”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.” Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.
Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.” Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle? Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista. ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen. ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan. ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?” Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä. ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.” Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella. ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”
Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä. ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.” ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…” ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.” ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…” Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää. ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.” Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta. ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…” Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos: ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”
Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä. ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.” ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.” ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.
[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]
Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.
Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.
Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla. Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.
Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei. Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä. Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.
Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.
Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.
Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia. Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.
Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.
Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi. Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.
”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”
Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.
Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.
Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan. Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti. Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.
”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”
Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.
Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä. Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.
”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”
Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.
Tawan toimisto Admin-torni
Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.
Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina. Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.
Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea. Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.
”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa. Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti. ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”
”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?” Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.
”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”
Guardian nyökkäsi. ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.” Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään. ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”
Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”
”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”
Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.
”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.
Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”
Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.
”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”
Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen. Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.
”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!” Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.
Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä. Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.
Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”
Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.
”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?” Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.
Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.
Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.
Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.
Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti. ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta. ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan. ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.
”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”
Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta. Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.
”…”
Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon. ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin. ”… jep?” ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!” Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”
Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä. ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.” ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut. ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”
Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä. ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.
”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”
Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.
Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia. ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena. Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”
Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”
Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.
”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti. ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi. Tawa naurahti. ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.” Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.
”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.
”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”
Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.
Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.
Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.
”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.” ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.
”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”
Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.
Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.
Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.
Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa. Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.
Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.
”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”
Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään. ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi. Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi. Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”
Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä. ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”
”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.” Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”
”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.” Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”
”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.” Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”
”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”
Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.” Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.
”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.
”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään. Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.
Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä. Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.
”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”
Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.
Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan. ”Tiedätte. Se.”
”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”
”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”
”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”
”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään. ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”
Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa. ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.” Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”
”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen. Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.
Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat. Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.
”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille. Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.
”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”
”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”
”Pointti”, Tawa sanoi.
”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.” Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää. ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”
Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.
Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.
Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.
”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.
Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.” Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin. ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.
”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”
”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”
Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”
”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”
Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen. ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”
”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä. ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.” ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”
Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan. Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.
”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.” Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.
Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa. ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.” Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.” ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana. ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi. Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!” ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”
Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa. Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa. ”Ota välillä iisisti pelle.” ”…”
Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita. Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne. ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”
”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi. ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”
”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.
”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.” Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.
”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.” ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.” ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen. Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.
Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.
Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.
”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.
Tawa haukotteli. ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”
”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.
”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”
Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”
”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana. Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia. Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.
”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”
”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.” Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”
Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet. ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”
Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.
”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”
Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.
Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.
Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, Karzahnista Tren Kromiin ja Rhakelakkiin totuus myyttisistä hirviöistä, Irnakk ja muut legendojen hirviöt, Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat, Miksi aina kuusi?, Mysteerien kaapuolennot ja Legendat, totuus niiden takana olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.
Löytyykö mitään?, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta Mysteerien kaapuolennot mainintoja henkilöstä nimeltään Kuolleiden Makuta. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.
Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.
Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla Kuolleiden Makuta
Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.
Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista. Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla. Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:
Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa. Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.
Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.
Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.
Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.
Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.
Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa. Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän Kuolleiden makutan, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi? Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä. Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän Luojamme kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni.
Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän Kuolleiden Makutan etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon
Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.
Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti VARO PORTAITA! He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.
Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi. Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa… Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.
Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.
Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä – tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle. ”Tarjoilija!” Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. ”Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita.” Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.
Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi. ”No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.”
Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle. ”Etsin… jotakuta, joka halusi nähdä minut”, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti. Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.
Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti. ”Päivää, herra Makuta”, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, ”nimeni on Tedni.” Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään. ”Meidän pitää puhua”, Tedni sanoi vakavasti. ”Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa?” Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista. ”Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi.” ”Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle?” ”Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä.” ”Kuinka niin?” Manu sanoi kiinnostuneena. ”Noh”, Tedni aloitti – hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, ”tilanne vaikuttaa siltä, että – HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI – niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme.” Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään – ilmeisesti tämän mielestä – sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti: ”Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle?” Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi: ”Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken.” ”Evakuaatio?” ”Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta.” ”Surullista”, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.
”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan. ”Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi?” ”Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät.” ”Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta.” Tedni näytti loukkaantuneelta. ”Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan.” Manu kohotti kulmaansa ja lausui: ”Milloin piiritys alkoi?” ”On siitä jo aikaa”, Tedni sanoi raapien päätään. ”Ajantajuni on hämärtynyt.” ”Baarien ja yökerhojen takiako?” ”Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin.” ”Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne.” ”Pilkkaatko minua, Makuta?” ”Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään.” Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä. ”Tuolta tuntuisi olla liian lihava”, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.
”Mitäs tässä seuraavaksi”, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: ”Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin.” Manu virnisti. ”Minä teen, mitä haluan.” Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen. ”Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä”, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: ”Pääsy kielletty henkilökunnalle.” Sanojen ”kielletty” ja ”henkilökunnalle” väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana ”vain”. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.
Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin. ”Mene pois”, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui. ”Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep.” Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan. ”Mikä noita naisia vaivaa?” hän pohti ääneen.
Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys – piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.
Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui. ”DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH!” Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi: ”Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA!” Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa. ”Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät!” Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi – ja lauloi – itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).
Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.
Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava. Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot. ”DISCOEEEVILLLLLHH!”
Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut – ja ken tietää, ehkä tämä olikin. ”TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!
TANSSITAAN!
MEHU? KENELLÄ ON MEHU?
NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?”
Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.
Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia. ”Ehkä he eivät pitäneet musiikista.”
[spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]