Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?
Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.
Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.
Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.
Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.
”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.
273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.
”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”
”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.
”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”
”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.
”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-” ”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”
Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.
”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.” ”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!” ”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.
”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.” ”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”
Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.
”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”
”… Kel…” Jäätutkija inahti.
”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.
Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.
…Jos ylipäätään, 273 mietti.
”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”
273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.
”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.
”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”
Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.
Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.
”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”
Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”
”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.
”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”
273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”
Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.
”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”
Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.
”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”
273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.
”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”
Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.
”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”
Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”
Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”
Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.
”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”
Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.
”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”
Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.
”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”
He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.
Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?
Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.
”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.
”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”
”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”
”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”
Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”
Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista. ”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?” ”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”
Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.
”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.” ”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.” ”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”
Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.” ”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”
Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”
Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.
”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?” ”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.” ”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.” ”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”
Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?” ”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”
Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä. ”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?” ”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?” ”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?” ”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.” ”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”
Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.
Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.
Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.
”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”
”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?” ”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”
Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.
”Manu, ei se edes ole oikea eläin.” ”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.” ”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:
”Uuh, pirtelöä.”
Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.
Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.
Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin. Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.
”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”
”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.
Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.
”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”
”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”
”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”
Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.
”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”
Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.
Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.
Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.
Helvetin läpi. Ei kylmyyden.
Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.
Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.
Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.
Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.
”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.
”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.
”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”
Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.
”En minä pelosta piiloudu, Seran.”
”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”
”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”
”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”
”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.
”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”
”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”
”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”
Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.
”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”
Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.
”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”
”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”
”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”
”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”
”Odotamme”, Killjoy virnisti.
”Odotamme?”
”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”
Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.
”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”
”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.
”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”
”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.
”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.
”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.
Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.
”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-”
”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”
”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”
”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”
Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.
”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”
Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.
”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.
Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.
”Tunnistikohan hän sinut?”
Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.
”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”
”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”
”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”
Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.
”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.
”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”
Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.
”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”
”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”
Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.
”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.
”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.
”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”
Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.
”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”
”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”
”Että… että mitä?”
”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”
Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.
”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”
”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”
”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.
Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.
”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.
”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.
Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.
”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”
Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.
”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”
”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”
”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”
”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.
”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”
Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.
”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”
”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”
”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”
Killjoy hiljeni hetkeksi.
”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”
”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”
Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.
”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”
”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”
”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”
”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”
”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.
”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”
Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.
”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”
”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”
Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.
”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”
”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”
”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.
”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”
”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”
”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.
”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.
”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”
Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”
Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.
”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”
Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”
”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”
”… minä.”
”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”
”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”
”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”
Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.
”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”
”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”
Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.
”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”
Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.
”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”
”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”
”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”
”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”
”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”
”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”
”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”
”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”
Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.
”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”
”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”
”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”
”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”
”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”
”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”
”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”
Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.
”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”
”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”
”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.
”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”
”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”
Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”
”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”
”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”
Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.
”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”
Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.
Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten
Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.
Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.
Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather’”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.
”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!” makuta ärähti.
Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
”Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”
Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.
Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
”MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.
”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”
”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)
”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”
”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”
Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.
”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”
Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.
”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”
”Ahaa.”
Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.
Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.
”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.
”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.
‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”
”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.
”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”
”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.
”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”
Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.
Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.
”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.
”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”
Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?
Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.
”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”
”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.
Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.
Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.
Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.
”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”
punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.
”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.
”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”
Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.
”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”
”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”
Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.
Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.
”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”
Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.
”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”
”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”
Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.
”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”
Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.
”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”
Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.
”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.
”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”
”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”
”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.
”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”
”Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”
Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.
”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”
”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”
”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.
”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”
Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.
”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.
”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”
Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.
”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”
”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”
”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”
”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”
”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.
Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.
Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…
Yksityisetsivän päiväkirja
Toinen viikko
Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!
Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.
Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.
Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.
Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.
Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!
Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.
Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”
Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.
Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!
Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!
Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.
Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!
Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.
Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!
Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!
Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!
Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?
Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.
Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.
Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?
Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!
Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.
Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.
Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.
Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.
Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.
Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.
Jäljellä on enää yksi nimi.
Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.
Menen käymään.
Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.
Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana
Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.
Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.
”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.
”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.
Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.
Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.
”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.
Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.
”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”
Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.
Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.
”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.
Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.
Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”
Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.
”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”
Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.
Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.
Neljäs ja viides.
Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.
Kuudes. Seitsemäs.
Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.
Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.
Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.
Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.
Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.
”Olet alkanut remontoimaan?”
Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.
Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.
”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.
”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”
Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.
”Hyvä.”
Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.
Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.
Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.
”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”
Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.
”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”
Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.
”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”
Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.
”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”
Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.
”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”
Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.
Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.
Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.
Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.
Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.
Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.
”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.
”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”
Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.
Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.
Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.
Hän lupasi muistaa.
Bio-Klaani, eilen
Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.
”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”
Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.
Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.
Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.
Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.
Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.
Milloin koittaisi hänen vuoronsa?
Meri
Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.
”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”
Hän muistaisi.
”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”
Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.
”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”
Hän muistaisi itsensä vuoksi.
”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”
Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.
Bio-Klaani, eilen
”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”
”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”
Ja Killjoy hengitti syvään.
Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.
Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.
Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.
Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…
Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…
Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.
… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.
… kunnes oveen koputettiin. ”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi. ”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”
Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi. ”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”
273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…
Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.” ”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.” ”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä: ”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!
273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien. ”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!” ”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-” ”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.” ”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.
273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?” ”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!” ”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.” ”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”
273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?” ”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa. ”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti. ”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.
Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?” ”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti. ”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!” ”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.” ”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”
Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?” ”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”
Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi. ”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?” ”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.
Visokki oli hetken hiljaa miettien. ”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.” ”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti. ”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus. ”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?” ”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…” ”Manu, voisitko…” Visokki aloitti. ”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…” ”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia. ”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti. ”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”
273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan. ”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”
Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.
”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.
Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”
”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”
”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.” ”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.
Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…
Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…” ”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?” ”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.
”No mikä nyt on?” Manu kysyi. ”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.” ”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.” ”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi! ”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.” ”Miksi olisi?” ”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”
Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken. ”Kyllä…”
Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…
273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”
”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?” ”Nyt, pussatkaa.” ”…”
”…”
KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.
273:n näkö pimeni.
Mieli
Kop kop kop.
Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”
Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.
Valkoisuutta.
Pelkkää valkoisuutta.
Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.
273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”
273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.
Silti siitä kuului koputus.
273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?
Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…
… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”
Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”
Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”
273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”
Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”
Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”
Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”
273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.
Nazorak katsoi nimeään.
Visokin toimisto
Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan. ”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.
Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä. ”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti. ”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.
Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.
”Piditkö viimeöisestä unestasi, kultaseni? Minusta se oli aika hyvä, vaikka itse sanonkin.”
”Voisitko lopettaa. En tarvitse enempää stressiä elämääni.”
”Vai stressiä. No minkälaista stressiä se sitten oli?”
”… älä puhu siitä.”
”Luulisi hieman erilaisen stressin olevan mukavaa vaihtelua… ehkä jopa terveellistä!”
”Anna olla.”
Visokki ei tiennyt, mitä ajatella Manun aiheuttamista häiritsevistä uneliaisuuksista, mutta ehkä kamalinta viimeöisessä oli ollut, että se oli loppunut. Mutta sitä hän ei makutalle kertoisi.
Visorak tiesi viimeistään nyt, että Manun päästäminen hänen päähänsä oli ollut maailman isoin virhe. Mutta hän oli tehnyt sen vain muiden vuoksi eikä silloin ollut ajatellut ollenkaan seurauksia, joita siitä koituisi hänelle itselleen. Kyllähän nyt Visokki mielenvoimillaan pärjäisi yhdelle makutalle päänsä sisässä.
”Voi naiivi tyttöseni”, kyseinen makuta huokaisi raskaan melodramaattisesti kuin lukien Visokin ajatukset, mikä oli sinänsä tosi pelottavaa, kun mietti, kenen piti olla tämän mielen hallitsija.
”Mene nyt karhzahniin siitä”, visorak manasi epätyypillisesti.
Tänään Visokin mielenmaisema koostui puista. Pienistä tammista ja koivuista, jotka visorakin teki mieli hakata palasiksi rautaisella kirveellä. Mutta hänellä ei ollut rautaista kirvestä. Se ei käynyt järkeen.
”Painaako jokin mieltäsi?” Manu sanoi. Hän raapi leukaansa hetken mietteliäänä ja jatkoi sitten: ”Sanaleikki oli tahaton.”
”Sinä”, punainen admin vastasi totisesti. ”Sinä painat minun mieltäni. Tule pois sieltä!”
”Minä en pääse täältä mihinkään, ennen kuin hommaat minulle jonkun toisen isäntäeliön, kultaseni”, Manu totesi.
”Minä voin heittää sinut sieltä ulos vaikka heti.”
”Tai yrittää ja huomata sen huomattavan vaikeaksi. Mitä on, jos ei ole mitään?”
”Sinäkö vihjaat nyt, että minulla ei ole mitään ilman sinua? Ja pyh!”
”En suinkaan! Minulla ei ole mitään ilman sinua!”
Manu nauroi makeasti ja käveleskeli ympäri Visokin minikokoista metsää.
”Vähän tylsä ympäristö, jos ei ole sitä kirvestä. Mitäs sanoisit, jos…”
Metsä katosi. Sen sijaan Visokki huomasi seisovansa keskellä valtaisaa kaupunkia. Kuitenkin pilvenpiirtäjät valtavine muotoineen olivat vain valkeita hahmoja vaaleassa tyhjyydessä, eikä koko kaupungista löytynyt matoranin matorania. Ei lainkaan väkeä.
”Ei. Ei lainkaan. Tervetuloa Metru Nuille, Visokki”, Makuta Nui julisti ja virnisti. ”Tai jotain sinne päin. Oletko ikinä ollut Metru Nuilla?”
”Lopeta tämä pelleily, Manu. Minä en jaksa tätä nyt. Yritän selvitä kaksijakoisen persoonallisuuteni kanssa”, Visokki totesi tiukasti.
”Jos puhut minusta, niin menee aika metaksi, koska se, että sanot tuon, on jo sitä selviytymisen yrittämistä.”
”En puhu. Sinä et ole toinen persoonallisuuteni, vaikka kylläkin sait sen aikaan.”
”Väitätkö, että olen tartuttanut sinuun loisen? Minussa ei ole pisaraakaan Syvän Naurun saastuttamaa infernaalista kavioeläintä.”
”Näh, en minä sitäkään tarkoita. Katsos, joskus mieli voi mennä sekaisin ihan itsestään. Paitsi, että mitä minä nyt sinulle tästä höpötän. Kyllähän sinä tiedät, senkin sekopää.”
Kaupunkia ei enää ollut, kun Makuta Nui istahti Visokin viereen ja huokaisi jälleen, tällä kertaa tosin täysin vailla melodraamaa äänessään. Jäljellä ympäröivästä todellisuudesta oli pelkkä valkea tyhjyys.
”Niin. Niin minä tiedän. Haluatko kertoa asiasta lisää? En väitä osaavani auttaa… enkä todellakaan väitä olevani mikään psykologi, mutta… ehkä itsekin tiedät, että avautuminen saattaa joskus auttaa.”
Visokki vilkaisi Manua murhaavasti, mikä oli hyvin epätyypillinen ele yleensä lempeälle adminille. ”Eikä auta. Ainakaan sinulle avautuminen.”
”Et ole kokeillut. Et voi tietää.”
”Ja sinäkö muka tiedät, vai? Pyh.”
”Minä tiedän, oletko sinä avautunut minulle vai et.”
”Sinussa ei ole järkeä. Ei sillä, että minussakaan olisi.”
”Niin. Sovimme oikein mainiosti yhteen, vai mitä?”
”Tuo on nimenomaan se ongelma.”
”Ongelma. Hm. Toinen persoonallisuutesi siis rakastaa minua palavasti?” Makutan äänestä ei voinut sanoa, oliko se vakava vai ei.
Visorak värähti imelälle ilmaisulle. ”Minun sanavarastossani ei ole olemassa tuollaista sanaa.”
”Olin kerran ihan todellisella Metru Nuilla”, Manu sanoi muina miehinä ja kupsahti äänekkästi lattialle, joka oli ja ei. ”Tai siis, useaankin otteeseen, mutta tällä kertaa hämärähommissa.”
Hetken hän mietti, ennen kuin tarkensi lisää: ”Tai siis tälläkin kertaa hämärähommissa.”
Visokki katsoi epäilevästi, ja Manu jatkoi.
”Tarkoitukseni oli varastaa mystinen taivaalta pudonnut juttu, jota Turaga Dume piti kai suuressakin arvossa. En valitettavasti ollut ensimmäinen, nimittäin joku turkasen fanityttöni oli ehtinyt ensin ja korvannut mystisen taivaalta pudonneen jutun jollain pahvilaatikolla. Minä luonnollisesti lähdin takaa-ajoon. Tietysti tämäkin neiti varmasti rakasti minua palavasti, kukapa ei, mutta se ei estänyt JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ häntä jättämästä minua Dumen miliisin vangittavaksi. Ja vietin seuraavan viikon Metru Nuin vankityrmissä Arkistojen syövereissä. Se ei ollut kauhean mukavaa.”
Punainen admin katsoi Manua epäilevästi. ”Ja miten tämä liittyi mihinkään…?”
”No nyt, kun mainitsit, en ole yhtään varma.”
”…”
”Et tosiaan sitten ole tainnut olla huolissasi ’Avden’ pikku loisista, mitä?”
”Tässä nyt on ajankohtaisempiakin huolenaiheita. Uusi nazorak-jäsenemme, Tawa, Gee…”
”Jäätutka on täysin minun hyppysissäni, kultaseni, älä sinä hänestä huolehdi. Gee ei ole kenenkään hallinnassa, joten älä sinä hänestäkään huolehdi. Gurvanasta huolehtiminen saa sinut vain järjiltäsi, koska et voi tehdä asialle yhtikäs mitään. Mutta mikäs Tawassa kiikastaa? Onko hänkin palavasti rakastunut minuun? Todennäköisyyden pitäisi ainakin olla kovin suuri.”
Visokki pyöräytti silmiään. Rahi oli oppinut käyttämään vaihtoehtoisia ilmeenmuodostamistapoja, sillä visorakin ”kasvoille” ei kauhean monia ilmeitä saanut. ”Tawa on vain rikki. Pelottaa, että se hajoaa koko ajan vain enemmän. Ja tämä kaksoisolentoasia on edelleen hämmentävä.”
”Tawan rikkinäisyys ei todellisuudessa varmasti yllätä ketään. Mutta olisiko liikaa vaadittu, jos selittäisit, mikä kaksoisolento?”
”… Ai sinä et tiedä. Kun meillä on vähän niin kuin kaksi Tawaa. Samannäköisiä. Vaikea erottaa, kumpi on kumpi. En tiedä, miten tämä tilanne pitäisi ratkaista. Jos Tawalle tai Tawoille ja vielä lisäksi Geelle käy jotain, niin adminit vähentyvät meiltä aika uhkaavasti…”
”Mielenkiintoinen tilanne”, Manu sanoi mietteliäästi. ”Ehkä minun pitäisi pureutua Tawan tilanteeseen tarkemminkin. Mutta jos Tawat ja Gee potkaisevat kukin vuorollaan tyhjää, mikä toki olisi valitettavaa, sinulla olisi yhä vaihtoehtoja. Kun ei olisi muita admineita väittämässä vastaan, voisit ylentää uusia admineita. Moderaattorimme tehnevät oikein hyvää työtä, joten eiköhän heistä saisi ylempiäkin toimijoita vallan helposti.”
”Manu!” visorak napsasi pihtimillään makutan olkavarresta. ”Älä nyt yritä keplotella itseäsi adminiksi! Tämä on vakava asia. Tawoja ja Geetä ei saa menettää. Se on ensisijainen tavoitteemme.” Tawasta monikossa puhuminen tuntui administa todella omituiselta.
”Oletetaan, että minulla on jakautunut persoonallisuus. Tällöin yksi persoonistani on suurella todennäköisyydellä pragmatisti. Jos joudutaan hypoteettisesti tilanteeseen, jossa sekä Tawa että Guardian kuolevat, on oltava hypoteettinen ratkaisu, jota tehdessä alkuoletuksena on, että nämä hölmöt todella ovat heittäneet henkensä – vaikkapa syödessään Valkean Turagan ruoat tämän nenän edestä.”
Visorak lähti kävelemään poispäin makutasta. ”Manu, minä en ala tähän!”
”Sinä et myöskään kävele minusta poispäin.”
Visu jatkoi kävelemistä: ”Miksen muka?!”
”Minä olen sitä mieltä, että kaikki ongelmasi ovat merkityksettömiä sen kysymyksen edessä, jota minä olen pohdiskellut jo hyvän aikaa.”
Visu tuohtui sisällään Manun toteamukselle. Yritän johtaa tätä paikkaa ja sinä toteat, että ongelmani ovat muka merkityksettömiä! Admin ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaan totesi vain huokaisten: ”No mikäs kysymys se on?”
”Se on kysymys, johon sinäkin haluat löytää vastauksen, enemmän kuin mihinkään muuhun kysymykseen.”
”Mikä. Kysymys. Se. On.” Visokki pysähtyi, mutta oli edelleen selin makutaan.
”Missä sinä olit, ennen kuin petturiehdokkaat julkistettiin, Visokki? Missä piileksit Avhrak Feterrojen hyökkäyksestä asti?”
Punainen admin kääntyi Manua kohti. ”Olin silloin Avden vankina. Sain petturiehdokkaat Avdelta vastapalveluksena vapaudestani. Sitten Joiku välitti ne, koska en voinut luottaa siihen, että Avde vapauttaa minut.”
”Olen seurannut tätä petturijahtia hieman sivulta. Eikö ole mielenkiintoista, miten jo kahden petturiehdokkaan päästä on löydetty infernaalinen loinen?”
”Ei se ole mielenkiintoista. Se on huolestuttavaa. Kolmasosalla kaikista petturiehdokkaista! Mieti nyt!” Visokki käveli takaisin Manun luo.
”Kaksi viidesosaa. Se on enemmän kuin kolmasosa. Jos olit Avden vankina, miten voit olla varma, ettei sinunkin päässäsi ole tartuntaa?”
”Miten niin viidesosaa? Petturiehdokkaita on kuusi.”
Makuta Nui hymyili aavemaisen hämmentyneesti lausuessaan seuraavat sanansa: ”Miksi kukaan ei tiedä kuudennesta ehdokkaasta?”
”Luettelepa petturiehdokkaat minulle.”
”Gekko, Jake ja Snowie ovat olleet moderaattorien tutkinnan alla, eikä se ole edes mikään salaisuus. Epärehellisin keinoin olen kuitenkin saanut selville, että ehdokkaita on viisi. Ja koska kahta muuta ei tutkita, he eivät voi olla Klaanissa nyt, sillä ette te epätasa-arvoista kohteluakaan sietäisi, ja juuri sitä olisi se, että moderaattorit kuulustelevat jokseenkin väkivaltaisesti vain osaa ehdokkaista. Joten antaapa tulla, keitä ovat puuttuvat palaseni?”
”Noiden lisäksi petturiehdokkaita ovat Kapura, Domek ja Joiku.”
”Onko sinulla käynyt mielessä”, Manu totesi pahoitteleva ilme kasvoillaan, ”miten todennäköistä on, että – ellen nyt väärin muista hetki sitten kertomaasi pientä yksityiskohtaa – koska Riemuli itse välitti ehdokkaiden nimet, hänen oma nimensä saattoi ikään kuin… lipsahtaa ulos listalta?”
Visokki tuijotti Manua tyrmistyneenä. ”Joiku on ollut hyvin rehellinen Klaania kohtaan, miksi hän tekisi sellaista?”
Ennen kuin Manu ehti sanoa mitään, Visokki lisäsi: ”Tosin, tässä pahassa maailmassa ei voi luottaa enää varmasti kehenkään, mikä on kamalaa.”
”No helvetti, tiedätkö”, Manu hörähti, ”Punainen mies ei heittele sinulle täysin satunnaisia nimiä, vaan jokaisella ehdokkaalla on varmasti jonkinlainen luuranko kaapissa. Sotkee peliä mukavasti lisää. Mutta helpoin tapa selvittää, kuka kolmesta puuttuu listalta, on ihan rehellisesti kysyä. Kysy moderaattoreilta, keitä kaikkia petturilistalla heidän mielestään on. Ja jos Killjoyn nimi puuttuu, voidaan olla melko varmoja, että hän itse nimensä poisti.”
”Pointti sinulla. Varmasti jokainen petturiehdokas on ehdokas ihan syystä. Pitänee kysyä moderaattoreilta ja varmistaa ehdokaslista. Jos tässä on oikeasti jotain mätää, petturin etsiminen saattaa helpottua merkittävästi. Tai en tiedä siitä etsimisestä, mutta petturin tunnistaminen nyt ainakin.”
”Noh, vaikka minun looginen päättelyni onkin täydellisen aukotonta, kaikilta samaa ei voi tietenkään vaatia, joten sallinet minun hieman korjata näkemystäsi: se, että arvon herra Ilonpilaaja on petturi, ei ole sen looginen seuraus, että hän poistaa nimensä listalta. Hän voi poistaa nimensä listalta, koska tietää, ettei ole petturi, tosin kovin viisastahan se ei ole, sillä se lisää hänen epäilyttävyyttään. Mutta jos hän tietää olevansa petturiehdokaslistalla ja tietää lisäksi, ettei ole petturi, hän rajaa omasta mielestään luonnollisestikin listaa viiteen jäseneen. Kukaan muu kuin hän itse ei voi tietää, onko hän petturi. Ei ilman lisää informaatiota siitä, kuka todella on petturi. Ja nyt näet, ei, vaan MIELESI ON PUHALLETTU! … kuten jotkut tapaavat sanoa. Itse en sanonnasta kauheasti kuitenkaan pidä, koska se kuulostaa liikaa xialta, enkä minä pidä xialaisista taikka niiden kielestä.”
”…”
”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Minä ratkaisin sinulle jo paljon isomman osan petturihämäryydestä kuin olen luvannut.”
”Et sinä ole edes mitään luvannut.”
”Minä lupasin sinulle, kun pyysit, että selvitän, onko Gekko petturi. Eihän se ihan putkeen mennyt, mutta aika suurella todennäköisyydellä voin väittää, että hän ei ole petturi. Jos hän lopulta paljastuu petturiksi, niin voit murhata minut.”
”Ja sen takia sinä olet minun päässäni…”
”Minä olen sinun päässäsi, koska et halunnut, että olen kenenkään viattoman pikku klaanilaisen päässä. Miten meni näin omasta mielestä?”
”Aika epätasapainoisesti.”
”Mutta sinä kadotit loppujen lopuksi sen tärkeimmän huomioni ja tartuit pieneen yksityiskohtaan, jollainen petturiehdokkaiden lukumäärä nyt lopulta on. Etkö näe isompaa kuviota?
”Mikä kuvio?”
”Annetaan kuvion olla hetken aikaa. Mistä tiedät, ettei omasta pääkopastasi löydy infernaalista hämähäkkyrää?”
”Koska Avde on luottamuksen arvoinen mies.”
Manu katsoi Visokkia hetken häkeltyneenä, ennen kuin hänen suustaan pääsi: ”Mitä helvettiä nainen.”
”Voin minä häipyäkin”, visorak sanoi loukkaantuneena ja lähti kävelemään poispäin makutasta.
”Sinäkö. Luotat. Siihen. Kaksinaamaiseen – ei vaan JÄRKYTTÄVÄNMONINAAMAISEEN – paskiaiseen? Oikeasti? Luulin, että sinulla on edes hitunen järkeä päässäsi.”
”Luotan siihen, että hän pitää lupauksensa.”
Makuta Nui nousi seisomaan. Tähän asti hän oli maannut olemassaolon yläpuolella olevalla lattialla tuijottaen yhtä ylinumeroituvan lukuisista tyhjyyksistä päänsä yllä. Mutta nyt hän jälleen seisoi. Ja käveli. Ympyrää.
”’Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan’”, Manu sanoi pyöriessään ympyrää. Maahan olisi varmasti pureutunut ympyrän muotoinen ura, jos se olisi ollut fyysistä maata. ”’Valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja.’”
Visorak pysähtyi ja kääntyi kävelemään takaisinpäin, kun huomasi, ettei tyhjyyteen kävelemisessä ollut mitään mielekästä. ”En minä siihen usko, että Avde kykenisi olemaan valehtelematta.”
”’Me emme pidä valehtelusta’, hän sanoi”, Manu imitoi monotonisesti. ”’Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet’, hän sanoi.”
Yhtäkkiä makuta pysähtyi. ”Ja minä en usko sitä! Hän valehtelee kuin kuka tahansa muukin. Suuret Olennotkin valehtelevat, sano minun sanoneen! Pelkkää psykologiaa.”
”Jep. Kaikki valehtelevat. Valehtelu on suhteellista. Mutta luotan silti siihen, että Avden antamassa petturilistassa on petturi ja että loista ei ole minun päässäni. Minä tuntisin, jos päässäni olisi loinen. Muukin kuin sinä. Sinä olet aika iso loinen, nimittäin. Häiritset elämääni ja ajatteluani merkittävästi.”
”Minä parannan loogista ajatteluasi ja lisään uniisi hieman jännit-… -teitä. Olin sanomassa ’jännitystä’, mutta se olisi väärä sana tähän kontekstiin. Tiedätkö todella, jos päässäsi on varjomato?”
Visorak pyöräytti taas silmiään. ”Sinä häiritset minun loogista ajatteluani.”
”Onko kovin loogista, jos sinä pystyt tietämään, onko päässäsi loinen, mutta Snow-parka ei pysty?”
”Mielenvoimat ovat avainsana, Manu.”
”Ovatko, Visu? Minä olen sitä mieltä, että jokaisessa tohunganperhanassa on potentiaalia olla maailman suurin telepaatti. Ja jokaisessa krikcitin hujopissa on potentiaalia olla maailman karismaattisin hypnodiktaattori. Jokainen skakdi voi olla hitonmoinen psykokineetikko, ja jokainen vortixx kykenee ideaaliolosuhteissa yhtymään Universumin mieleen.”
”Älä nyt mene asian ohi.”
”Tai ehkä onkin niin, että Lumiukko on koko ajan ollut tyynen, sosiaalisen, niin hyväntuulisen ja pirteän ulkokuorensa alla petturi koko ajan ja vain valehtelee siitä, että hänen päässään ei ole infernaalista närheä! Mitäs siihen sanot, häh!”
”Vaihdetaanpas tämän keskustelun suuntaa, ettei rönsyillä nyt kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin hypoteettisiin vaihtoehtoihin. Millaisia ovat sinun kokemuksesi Avdesta?” Visokki tuhahti välittämättä Manun ilmeestä, josta huokui, että tämä halusi jatkaa filosofointiaan.
”Jopas mennään henkilökohtaisuuksiin. Vaikka niitäpä minä kai sinultakin olen udellut kaiken aikaa.
”Silmä silmästä”, Visokki totesi virne visorak-kasvoillaan.
”Olet ainoa, joka tietää seikkailustani paholaisen shakkilaudalla.”
”Virkistä toki muistiani hieman.”
”Kun olimme Nynrahilla Zorak von Maxitrillian Rammsteinin vankeina, meidät pelasti Punaisen Miehen lautturi. Punaisen miehen käskystä, luonnollisestikin. Hän mitä ilmeisimminkin halusi pitää meidät elossa, syystä tai toisesta. Ja minun kanssani hän piti pienoisen juttutuokion, kun muut nukkuivat Lautturin hellässä huomassa. Mokoma huppuun verhoutuva puupalikka.”
”Ja mistä sinä juttelit Avden kanssa?” Visokki kysyi miettien.
”Elämän suurista kysymyksistä”, Manu vastasi arvoituksellisesti. ”Eli siitä, mikä helvetti on ’Avde’. Uskon tietäväni, mikä ’Punainen Mies’ on, mutta mitä pirua se ’Syvä Nauru’ siinä entiteetissä tekee? Tiedäthän sanonnan, joka käskee tuntea vihollisen sienet paremmin kuin omansa.”
”Ja mikä Punainen Mies sitten sinun mielestäsi on?”
”Vaarallinen”, makuta totesi harkittuaan pitkään sanojaan. ”Vaarallinen, mikäli hän on myyttiensä mukainen.”
”… Odotin sinun kertovan jotain vähemmän itsestään selvää.”
”Olen pahoillani, mutta en voi jakaa kanssasi viimeistelemättömiä ja epävarmoja teorioita.”
”Siitä voisi olla apua, jos yhdistäisimme tietomme Avdesta.”
”Tiedätkö sinä lopulta mitään, mitä minä en?”
”Mutta tiedätkö sinä jotain, mitä minä en?”
”Tiedän. Mutta kuten totesin, ei kaikkea voi kertoa heti. Vähän kuin jos jakaisin kanssasi ydinfuusioreaktorin alustavan suunnitelman ja sinä yrittäisit rakentaa sen reaktorin vajaiden piirustusten avulla. Ei hyvä, ei lainkaan. Klaaniin voisi tulla Klaanin saaren kokoinen reikä.”
”Näh, anna olla. Ei sinun kanssa puhumisesta hyödy mitään”, admin totesi ja lähti kävelemään poispäin Makutasta.
”Enkö jo kertonut, ettet voi kävellä pois luotani?” Manu sanoi hunajaisella äänellä. ”Minä olen kaikkialla.”
”Ihan sama. Minua ei kiinnosta. En vain jaksa sinun oikkuiluasi. Tässä pitäisi selvittää kaikenlaista, mutta sinusta ei ole mitään apua, kun sekoitat vain kuvioita entisestään”, visorak totesi tuohtuneena jatkaen kävelyä poispäin.
”Väitätkö, ettei petturilistahuomiostani ollut mitään hyötyä?”
”En.”
”Olet tänään kovin ristiriitainen.”
”Minä sanoin, että minulla on jakautunut persoonallisuus.”
”Ehkä sinun olisi hyvä käydä psykologin vastaanotolla, kultaseni.”
”Ole hiljaa.”
”Minä tarvitsen lisää informaatiota Avdesta, arvoisa admin”, Manu jatkoi hetken kuluttua, ”ja sitä varten minun täytyy ensin löytää tieni Punaisen Kuninkaan valtakuntaan. Ennen sitä informaatiostani ei valitettavasti ole juuri hyötyä.”
”Hmh.”
Hetken hiljaisuus. Sitten Manu jatkoi: ”Ja pääset minusta eroon ihan pian. Seuraava ruumiini on näköpiirissä.”
”Kuka?” visokki kysyi pysähtyen niille sijoilleen, kuitenkin yhä selin makutaan.
”Jos kerron sinulle, yritätkö estää minua?”
”En tiedä.”
”Siispä en kerro. Jos todella haluat minusta eroon, et voi myöskään estää minua lähtemästä mielesi sisästä.”
Visokki ei vastannut, vaan kökötti hiljaa paikallaan.
”Oli ilo keskustella kanssasi, Visokki”, makuta totesi haikeasti ja vaikeni. Visokki halusi kääntyä, muttei kääntynyt. Kun hän lopulta, ikuisuuden kuluttua, uskaltautui niin tekemään, hän ei nähnyt enää mielensisäistä enkeliään.
Aamu sarasti ja skakdiin sattui. Ensimmäinen tunne oli kuin pieni ja viheliäinen biomenninkäinen, joka koputti hänen päätään.
Kop. Kop.
Hngääh, oli ensimmäinen miete.
Tum. Tum.
Tältä skakdin päässä kuulosti.
Mies palaili todellisuuteen usvasta. Kirkkaus rämähti päälle kuin kasa tiiliskiviä. Verhot eivät juuri pysäyttäneet aurinkoja, jotka polttivat yhdessä lasin läpi.
Osaltaan se saattoi johtua siitä, että Guardian oli unohtanut vetää verhot kiinni. Hngääääääh, toinen miete nosti päätään.
Bäng. Bäng.
Tältä tuo ääni kuulostaisi, jos kuuntelisimme sitä nyt.
Bäng.
Jyskytys ei ollut hellää. Mikä sitten halusikin sisään, sillä oli kiireistä asiaa. Jos siniseltä skakdilta kysyttiin, jyskyttäjä voisi hänen puolestaan vaikka tehdä näin: Hngääh.
Sanalla hngääh hän tarkoitti, että jyskyttäjä voisi lakata jyskyttämästä hänen aivokuorensa sisällä, jos siitä ei olisi liikaa vaivaa. Ja oikeastaan joka tapauksessa.
Vaan jyskyttäjä ei hellittänyt. Skakdi haki kituvana asentoa, mutta vuoteen petivaatteet taistelivat vastaan. Gee oli aika varma, että ne eivät olleet siellä, missä niiden piti olla.
Hän ei ollut aivan varma, missä itse oli, mutta toivoi että petivaatteet olisivat edes samassa paikassa. Jopa silmän avaaminen sattui jo ajatuksena. Aamutaivaan korventavat kaksoset tunkeutuivat luomenkin läpi polttavina ja tuomitsevina.
Skakdi päätti, että ei tarvisi näköä. Hän nosti kättään, ja- Hngäääääääääääääääääh.
Tuhat vihaista rottaa pureskeli skakdin raajoja sisältä päin. Liikkuminen sai ne vihaisemmiksi. Guardian kokeili etsiä asentoa, jossa kaikkialle ei sattunut, ja samalla yritti erottaa tyynyjään ja peittoaan mahtavaksi haarniskakseen kietomastaan kangasmassasta. Hngääh. Ei enää ikinä.
Jyskytys jatkui, mutta yhtäkkiä se kuului muualtakin kuin otsan ja takaraivon välistä. Jonkun rystyset rummuttivat ovea varoen. Koputtaja odotti joitakin sekunteja ennen kuin saranat narahtivat hiljaa.
Ovi ei ilmeisesti ollut edes kiinni. Guardian teki parhaansa sanoakseen jotain saapujalle, vaikka kaikki mitä hän suustaan päästi siivilöityi ainakin kahden tyynyn ja peittolabyrintin läpi.
”Mmmh”, Guardian sanoi.
”Helei.”
Toa tepasteli hiljaa sängyn luokse. Tawan käden vetämänä kilpi verhojen hahmossa pysäytti auringot. Kipu skakdin silmässä hellitti.
”… kii-tooos.”
”Ole hyvä”, Tawan ääni vastasi äärettömän väsyneen kuuloisena. ”Paaco taisi kysellä sinua siihen strategiakokoukseen.”
”Eääärgh. Mitä vastasit?”
”Ei kun kysyi sitä sinulta”, Tawa naurahti heikosti. ”Etkö sinä muka muista?”
”Eääärgh. Mitä vastasin?”
”En ihan tiedä. Mitä ’skarrararr’ oikeastaan tarkoittaa?”
Yhtäkkinen yskäkohtaus pakeni skakdin suusta. ”A-aika moniakin asioita!” hän nauroi kunnes sattui, eli ei kovin montaa sekuntia.
”Jos en vain kysy”, toa tokaisi.
”Joo älä. Eikö… minulla ollut joku herätyskin?”
”Sinä heitit Paacoa sillä.”
”No se selittää aika paljon.”
Tawa ravisti jotain rapisevaa ja narskuvaa käsissään. Guardian raotti varoen peittoa kasvojensa päältä ja sitten silmäluomeaan. Ensiksi pisti esiin tuska, sen hellitettyä sumu. Sumun hälvettyä huone pyöri ympäri ja mies voi pahoin.
Ja kun maailma rauhoittui, skakdi vihdoin näki jotain, ja kaikki oli taas pienen hetken hyvin. Verhojen välin valoviiva piirtyi väsyneen sähkön toan koko pituutta pitkin. Tawa piti valkoista viittaa olkapäällään ja nosti hymyillen molemmat kätensä päänsä tasalle. Niissä hän esitteli ylpeänä kahta pussia täynnä pikkuruisia jääpaloja.
”Kyllä”, skakdi ähki tuskaisena. ”Kyyyyyyllä.”
”Nämä ovat tässä sitten kun kaipaat”, toa hymähti laskien jäät skakdin yöpöydälle. ”Yritä muistaa kun ovat vielä kiinteitä.”
”Kiitos.”
Tawa ei siihen vastannut, vaan nosti omat kätensä hiljaisena ohimoilleen, sulki silmänsä ja hieroi päätään kahdella sormella. Vuoteenoman Vartijan silmään valon heijastus alkoi taas maalaamaan tuskaa, mutta hän ei sitä sulkenut.
Jyskytys tuntui vaimenevan. Tai ainakin pään sisällä. Sinisempi admineista yritti avata suunsa ja herätellä keskustelua.
”Hngääh”, hän sai aikaiseksi.
Tawa virnuili hiljaisena ja nappasi Guardianin konesilmän pöydältä. Skakdin tuijottaessa nyrpeänä toa nosti kiikarin vasemman silmänsä päälle ja teki niskaansa ”harjan” toisen kätensä sormilla.
”Ei tämä neste ole minulle koskaan ollut ongelma”, sanoi toa ääntään hölmösti mörentäen. ”Miten meni noin omasta mielestä?”
”Hngääääääh”, mies pudisti päätään tyynyluolien uumenista. ”Joskus toiste.”
Tawa naurahti hiljaa kiikarin silmältään laskien. ”Nyt tai ei koskaan.”
Heikko kurahdus. ”En minä edes puhu noin!”
”Puhutpas!”
”Kukaan ei puhu noin!”
Tawa tökkäsi kiikarin taas vasemman silmänsä eteen ja väänsi naamansa vakavaan irveeseen. ”Plasma. Päälle!”
”… ei sitä sanota ääneen!”
Nainen ei edes enää yrittänyt matkia ääntä. ”Vahtikoira on irti – takapuolenne ovat mureita!”
”Hngäääääääääh”, skakdi totesi kivuissaan. ”Toivottavasti olet tosi ylpeä itsestäsi.”
Tawa vain nauroi. ”Anteeksi”, hän lopulta sanoi myötätuntoisena ja laski kiikarin pöydälle. ”Kuinka myöhään sinulla edes meni?”
Tuska oli hellittänyt sen verran, että sininen mies yritti ensimmäistä kertaa nousta istuma-asentoon. Peitot ja tyynyt valahtivat tämän kasvojen tieltä, mutta tokkurainen torahammas sai lopulta vain päänsä nojaamaan sängynpäätyä vasten. Onnistuttuaan edes siinä silmäpussiskakdi jakoi toan kanssa katseen, jonka perusteella tämä ei ollut juuri rekisteröinyt kysymystä.
”Selvä.” Tawa hieroi silmiään ja haukotteli. ”Ehkä minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
”Älä”, kuihtunut ääni pakottautui ulos.
”…”
”Älä ihan vielä.”
”Okei. Haluatko, että haen sinulle jotain, vai…”
”En.”
”… vai haluatko puhua jostain?”
”En.”
”… No minä sitten vain seison tässä.
”Tee niin.”
Ja sitten Tawa vain seisoi siinä pienen hetken.
”Sinä olet vähän outo”, Tawa sanoi pienen hetken päästä.
”Joo.”
Ja toisen pienen hetken.
”Voit mennä”, Guardian lopulta sanoi. ”Kiitos.”
”… ei se mitään. Älä huolehdi työjutuista tänään, okei? Älä nouse siitä ollenkaan.”
”En vaikka reaktori räjähtäisi.”
Tawa naurahti ja käveli ovelle. ”Pärjäile.”
”Kuten myös”, skakdi yritti sanoa, mutta sanoikin ”hngääh”.
Ovi sulkeutui Tawan poistuessa. Guardian koetti asettautua jotenkin paremmin vuoteelleen epäonnistuen epämukavasti. Hngääääh. Jos vain – jotenkin edes voisin –
Ohimolta toiselle tiensä poraava päänsärky teki selväksi, että liika liikehdintä ei ollut vaihtoehto. Gee ei ymmärtänyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Ei hän ollut juonut liikaa, eihän? Ei hän yleensä juonut. Hän oli joutunut raahaamaan Warrekin sammunutta ruhoa vihaisen känniläiskasan keskeltä aamuyön pikkutunteina aivan tarpeeksi usein tietääkseen, milloin liika oli liikaa.
Ja minä muistan vielä kaiken, skakdi järkeili painaen tyynyä naamaansa vasten. No en nyt ihan kaikkea. Mihinköhän se lasi jäi? Ehkä Tawa ei huomaa.
Kaipa se jäi tuohon pöydälle? hänen päänsä vastasi hänelle. Hän oli melko varma, ettei sen olisi ollut tarkoitus tehdä niin.
Hän oli myös melko varma, että hänen sisäinen äänensä ei kuulostanut yleensä Makuta Nuilta.
”Manu”, Guardian murisi jopa ääneen. ”Ei nyt.” Ha. Nyt juuri. Et voi väittää, että sinulla olisi parempaa tekemistä.
”Elimistössäni on tarpeeksi myrkkyjä jo ilman sinuakin.” Tarkoitukseni ei, valitettavasti kylläkään, ole nyt päivitellä sitä, miten et osoittanutkaan vääräksi oletustani siitä, että kaikki skakdit ovat alkoholisteja.
Guardian pudisti hitaasti päätään tyynyn alla ja päätti olla käyttämättä liikaa sekunteja sanan ”alkoholisti” käytöstä valistamiseen. Hänellä oli aivan tarpeeksi sanottavaa aiheesta. Ja kun hän sanoi itselleen ”tarpeeksi”, hän halusi sanoa ”liikaa”.
”Mitä sinä täällä teet”, skakdi huokaisi, ”kutsuiko vanhan viskin haju itse Krapula Nuin paikalle?” Olen melkein yllättynyt, miten kyvykkääseen verbaliikkaan kykenet tuossa tilassa, selvästi huvittunut makuta vastasi. Minä olen täällä, koska meidän pitää puhua. Viime kerrasta onkin aikaa.
”Joo. On.”
Skakdi odotti että järkyttävä tykinjyske pääkopassa heikkeni ennen kuin yritti kehitellä jatkokysymyksiä. Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan kesti.
”Viimeksi… viimeksi kun kuulin, jätimme sinut Sugan hellään huomaan. Se ei tainnut mennä ihan putkeen.” Taisin rikkoa Gekon ja tartuttaa Sugaan loisen.
”Olen pahoillani, mutta sinä et taida olla hirveän hyvä tuossa. Mitä pirua se sitten onkaan.” Sinä halusit ampua minun poikani, senkin hirviö, Manu totesi kylmästi. Aiheenvaihto ei ollut kovinkaan sulava.
Skakdi nosti tyynyn kasvoiltaan ja katseli kattoon epäuskoisena. Auringot eivät raapineet hänen aivojaan riekaleiksi enää nyt kun verhot olivat paikoillaan.
”Poikasi”, Gee toisti. Nazorak numero 732. Vai oliko se 237. Minä en muista näitä numeroita. Ehkä kutsun häntä Manchesteriksi.
”Sinä et voi vain heitellä tuollaisia termejä seinälle ja olettaa, että kaikki tajuavat. Poikasi?”
Näyttää siltä, että olen välillisesti luonut mukavan tiedemiesveikkosen. Väitätkö, ettei minulla ole oikeutta perheeseen?
Viimeinen Vartija sai itsensä ujutettua houreiden ja kivunkin läpi istuma-asentoon. Jostain kumman syystä se tuntui auttavan nyt.
”Ai perheeksikö te ne loitte?” hän kysyi jähmeästi. Minä aion pitää hänet, toinen vastasi jättäen kysymyksen tylysti huomiotta, joten sinä et tapa häntä.
”Siihen kompromissiin minä suostuin jo. En sanonut mitään… ’poikaasi’ luottamisesta.” Sinun ei tarvitse luottaa häneen, sillä minä aion pitää huolen siitä, että hän tietää, kenen puolella taistelee tässä sodassa. Gee ei tiennyt, mitä, mutta jotain todella kammottavaa huokui Makuta Nuin äänensävystä. Tai ajatuksensävystä. Jostain.
”Puhu Visokin kanssa jos et ole jo niin tehnyt”, skakdi sanoi. ”Ja miten niin poika?” Hän ei voinut olla miettimättä torakan päälle vedettyä prameaa hametta. Niin, no, skakdi mietti. Enpä minä tuomitse. Tai tuomitsen, mutta en siitä.
Voi kuule, Manun ajatus sanoi, ja Guardian kykeni täysin kuvittelemaan kamalan virnistyksen kraahkanmaisille kasvoille. Minä ja Visokki olemme tällä hetkellä paljon läheisempiä kuin uskotkaan.
Skakdi pudisti päätään yhä selkeämmin ja antoi kämmeniensä valua kasvojaan pitkin.
”Älä kerro sanaakaan”, skakdi mumisi käsiensä alta. Jos vaadit. Joka tapauksessa, suunnitelmissani on sijaa pienoiselle torakalleni. Myös monelle muulle klaanilaiselle. Hemmetti, missähän Kepe laahustaa tällä hetkellä. Ja saisi se Mäksä jo palata tänne. Ei torakkapesissä ole oikeasti mitään mielenkiintoista.
Se sai skakdin hieman pysähtymään paikoilleen.
”Nyt hei. Etkö sinä oikeasti tiedä?” hän lausui kovempaa kuin tarkoitti. Ajatuksin viestintä tuntui tässä tilassa lähinnä kivulliselta. Ai että ’Miekkapiru vaihtoi puolta’? Anna minun nauraa. Se murmeli ei tekisi tätä ihan oikeasti, jos ei luottaisi minuun. Minä voisin räjäyttää sen sisukset palasiksi, eikä se voisi tehdä asialle mitään.
”Minä en ole nyt oikeasti varma, yritätkö olla hauska esittämällä tyhmää”, sinihopeinen soturi lausui. ”Sääli päänsärkyistä. Tule vähän vastaan.” Siis minähän postitin sille pseudoluopiolle kivan pikku paketin sen jälkeen, kun se mokoma soitteli perääni saareltaan. Kai siellä oli invaasio menossa tai jotain, mutta minulla oli vähän turhan kiire ajatella asiaa tarkemmin. Ei ehkä olisi pitänyt olla, koska kuolin pari päivää myöhemmin. Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Eh heh.
Guardian ei ymmärtänyt tai muistanut tai välittänyt muistaa, mitä tilannetta Manu tarkoitti kuolemisella. Mutta se ei ollut hänessä eniten kysymyksiä herättävä sanavalinta.
”Ai ihan pseudoluopio. Olen yrittänyt toistella samaa itselleni. Että se onkin kaikki vitsiä. Sepä vasta skarrararrin helppoa olisikin.” Mieheen sattui taas. Hän nojasi kyynärpäillään polviinsa ja sulki silmänsä. Se on, kuulehan, teoria, jossa on kaikista eniten järkeä. Että Miekkapirumme ei missään vaiheessa lakannut olemasta meidän vaan haluaa vain kallisarvoiset miekkansa, jotka eivät sinänsä ole edes niin erikoisia. Joka tapauksessa sen paskiaisen on pakko luottaa minuun henkensä kaupalla. Voiko kukaan tehdä niin? Onko se ihan tervettä, hei? Ja miksi kyseenalaistan sen itsekin?
Jotain harvinaista tapahtui. Gee pystyi tunnistamaan Makuta Nuin äänestä epävarmuutta.
”Mitä sinä hänelle toimitit”, skakdi kysyi kivuissaan, ”ja milloin? Oikeastaan myös miksi. Oliko muita kysymyssanoja? Anti olla. Mene asiaan.” Hmm, katsotaanpas, kuului pohdiskeleva sävy. Milloin. Ennen kuin poistuin Klaanista – ei vaan ennen kuin minut poistettiin, kirottu olkoon Botar ikuisesti. Vaikka itse minä sen järjestin, tavallaan. Sain samalla vapautettua U-paran tietyistä kahleista. Ja miksi? Liittyy vahvasti siihen, mitä toimitin. No sinä saatat tietää, jos kerran Valkean Turagan kanssa puhelit, että Mäksä halusi hallita sisäistä makutaansa. Kukapa häntä paremmin auttamaan kuin minä.
Oli hetken hiljaista.
Tosi hiljaista.
Nyt, kun miettii, niin voit periaatteessa syyttää minua myös Mäksän petoksesta.
Se olisi liian helppoa, Guardian ajatteli.
”Jatka.” Jos todella haluat tietää, mitä minä hänelle lähetin, aloitan siitä, että olen jo vuosikymmeniä työstänyt erästä projektia, jonka pääasiallinen tarkoitus on litteroida eräs kokonaisuus, jota ei voi eikä ole tarkoitus ikinä muuttaa tekstiksi. Suhteellisen haastava tehtävä, mukava kirjoitusharrastus. Ja vielä paperille. Mutta en ole ihan varma, pystynkö selittämään. Voisin periaatteessa näyttää sen sinulle, mutta en tiedä, haluatko oikeasti.
Yleensä Guartsu ei juuri perustanut kyseenalaisen taistelutoverinsa poikkitieteellisistä löydöistä. Mutta tässä oli kyse jostain muusta.
Hänen kolmanneksi vanhimmasta ystävästään. Ja pedosta jonka tämä oli sisälleen vanginnut. Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.
Vai oliko siinä kuitenkin käynyt toisin päin?
”Kyllä minä taidan haluta.”
Hyvä on. Yritän pakata kolmiulotteisen version.
Gee ei halunnut välttämättä tietää, kuinka monessa ulottuvuudessa alkuperäinen oli ollut, muttei ehtinyt ajatella asiaa kauan, kun jokin jo kolkutti hänen tietoisuutensa rajoja. Hän jollain vaistomaisella tavalla päästi informaatiovirran sisään, ja sitten–
k͏͢U̵N͠ ̸̧͡j͜͡U̕͝M̕À̕L̸͞͝A͏͘ ͞҉p̶U͡T̕͞OA̴̧Á
̴͢k͠ ̶͝à̶͜ ̡į͡ ̛͜͢ḱ͟͞ ̵̀k i
̛l̴ ǫ̀ ͘ṕ̶̧ ̵͜p͝ ́u̴͡ u̓̑̊̕͠͡
ja l o p u l l a on nimi
H O V I M E S T A R I
SAMMION VARTIJA, IÄNIKUINEN PALVELIJA JA EDUSTAJA.
PIISPA JOKAISESSA ENKELIEN RISTIÄISISSÄ.
KAKSINAAMA
A R K K I E N K E L I
M A N N E R T E N P I R S T O J A
I T S E L O P P U
K E N E L L E K E L L O T S O I V A T ?
N͡͠E̷̷̢ ̸̢SƠ̧͝I̷̷V̴̢ĄT̵̸ H O V I M E S T A R I L L E
T̶YH̷JY͠YS̶ ON͜ ͝I͞Ä͏T̸ÖN̵
T͘YH̴JYY͝Ş ̶ÉI KUO͘ĻÈ
̀T̴Y̴H͢J͝YY͜S̡ ĘI͠ TU̕HO͢UDU
́T Y ̴H ͜J Y ̧ÝS̕ ̸V̸ O I ́T̛ ͘T A ̶A L O P͘ U͜ ̡S ͜S̨ A͞
Guardian vaihtoi kanavaa.
Niin oli ehkä tervettä tehdä silloin kun vatsan sisältö oli vielä sisältöä eikä sisustusta.
Vartija painoi Tawan tuomaa jääpussia naamaansa vasten ja katui kaikkea. Kivut palasivat samanlaisina kuin aiemmin. Skakdi oli ensi töikseen kysymässä mitä helvettiä, mutta tajusi välittömästi että kirjaimellisesti sitä.
”Mitä jos sinä vain selität tämän jutun ilman mitään hienompia visualisointeja”, karhea ääni mutisi jään takaa.
Hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
Lopulta kuiskauksen kaltainen ajatus pyyhkäisi Guardianin mieltä: Voit pitää sitä vaikkapa makutain voimain teoriana, jos ajatus tuntuu mukavammalta käsittää. Ja mikäli Mäksä on edelleen hengissä, hän lienee omaksunut siitä mahdollisesti runsaan osan.
”Miksi hän sitä sinulta pyysi? Mihin hän sitä tarvisi?” Vai että Yuurein Makuta. Olisi pitänyt arvata.
Gee ei juuri nyt välittänyt siitä, ettei varsinaisesti ollut vapaaehtoisesti maininnut kyseistä seikkaa Manulle, vaan tämä oli ilmeisesti onkinut sen jotenkin hänen päästään. ”Vastaa kysymykseen.” Eikö se ole ilmiselvää? Se pirulainen haluaa hallita sisäisen petonsa, kuten sanoit itsekin. Vai sanoitko? Välillä on vaikeaa tulkita. No, hän haluaa hallita Yuurein Makutaa eikä tahdo sen hallitsevan häntä. Ja miten tämä toimii? Jos tietää mitä tekee, on kenties helpompi onnistua.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” kysyi Guardian kysymyksen, joka määritti hänen ja kieroutuneen kerubin koko ystävyyden.
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi: Minä en tiedä, mitä en tee.
Sininen skakdi päätti olla tarttumatta tähän, vaikka oli kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin joku yritti tarjota hänelle mahdollisuutta, että Ämkoossa oli vielä pelastettavaa. Jääpussi laskeutui sinisiltä kasvoilta jättäen ne kosteiksi, ja vielä kivuliaasti valoon suhtautuva punainen silmä pääsi katsomaan sekalaisia tavaroita täynnä olevalle työpöydälle.
Vielä metallisessa pinnassaan vähintään puoli kiloa metsäainesta kantavan zamor-revolverin rumpu oli ulkona ja koko ase nojasi huomattavasti puhtaamman Vartija-kiväärin piippua vasten. Niiden välissä pöydän keskellä seisoi kuusi kappaletta kiiltävän vihreitä patruunoita, joiden ruudilla täyttäminen oli vielä kesken.
Patruunoita, joiden oli tarkoitus tappaa Yuurein Makuta.
Gee ei usein sitä ajatellut, mutta entä jos Ämkoo olikin vielä jossain siellä sisällä?
Entä jos liipaisimen vetämisen jälkeen peto kuolisi, mutta hänen ystävänsä olisikin vielä hengissä?
Ajatus oli pelottava, koska se loi toivoa.
Eikä toivo turhaan ollut Annonan lippaassa muiden pahuuksien kanssa. Toivo riudutti.
”Miekoistako vain siinä on sinustakin kyse?” skakdi kysyi kysymyksen, johon hän ei tarvinnut enää vastausta.
Jos se ei luottaisi minuun, minähän voisin toimittaa sille ohjeita, kuinka räjäyttää oman päänsä, puettuna joksikin aivan muuksi, ja pam! Ei olisi enää Ämkoota! Hah!
Hetken tauko. Skakdi pudisti päätään. Ne miekat ovat ilmeisesti aika tärkeitä hänelle. En väitä tietäväni asiasta tarkemmin, mutta niissä on kieltämättä jotain tosi epäilyttävää… Mutta rehellisesti sanottuna en totta tosiaan usko, että Ämkoo pettäisi Klaanin edes niiden takia.
”Mikä syy sinulla on luottaa häneen? Ette vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Onko tämä joku makuta-juttu?” Tämä voi kuulostaa ehkä hieman pessimistiseltä, mutta toisinaan olen vahvasti sitä mieltä, etten voi luottaa kehenkään tässä universumissa. Enkä itseeni edes eniten. Mutta luulin sinun tietävän, että minulla ja Mäksällä oli… yhteistä historiaa.
”Näin käsitin. Kävitte vähän suututtamassa Ritarikunnan rakkeja”, ’Vahtikoira’ räksytti. Toisinaan hän mietti, oliko koskaan mennyt maan alle tai jättänyt entistä elämäänsä. Mata Nuin ritarikunta, Pimeyden metsästäjät, Makutain veljeskunta. Samaa roskaa eri paketissa, hän sanoi itselleen. Mutta hetkinen. Pimeyden metsästäjät?
Samassa krapulaisessa tajunnanvirrassa skakdi muisti taas hetken olevansa koilissakaran Kummisedän tappolistan ensimmäisenä. Ainakin jos Killjoyhyn oli luottaminen. Mikäköhän pentele silläkin on ongelmana, hän kysyi itseltään eikä ollut ihan varma, kumpaan viittasi.
Riemusta ei muuten taida olla mitään uutta informaatiota? Manu kysyi, ja jälleen kerran Guardian mietti, pystyikö tämä jotenkin lukemaan hänen ajatuksensa. Nimittäin viimeisin asia, mitä hänestä kuulin, oli, että Abzumo myi hänet jollekin palkkionmetsästäjälle. Mahdollisesti Pimeyden Metsästäjille. Kävisi järkeen. Se sairas idiootti on aina kaveerannut vähän väärän porukan kanssa. Kuten vaikka minun.
”Oliko sinulla oikeasti vielä jotain asiaa?” skakdi tokaisi ärtyneenä silmäänsä hieroen. ”Osaat olla ihan kivakin tyyppi, mutta nyt ei ole todellakaan oikea hetki.”
Teeskentelen, etten loukkaantunut. Jos minulla oli vielä jotain asiaa, olen unohtanut sen.
Guardian kurtisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi seisomisen yrittämiseen. Ei. Ei. Se ei kannattanut. Kipupiikki pisti ensiksi hänen kantapäidensä läpi ja sitten valtasi koko kehon.
Sänky. Keho kaipasi nyt sänkyä.
”Jos se, mitä yritit näyttää minulle”, hän mähmi ja oli yökätä muistikuvalle, ”on edes Ämkoon kierossa päässä järkeenkäypää… mitä luulet että hän yrittää sillä?”
Minä en rehellisesti sanottuna ole ihan varma, mitä haluat minun sanovan. Ämkoo todennäköisesti käyttää voimiaan pahaan, kunnes saa miekkansa. Siitä eteenpäin lienee kysymys pelkästään siitä, merkitseekö Klaani hänelle mitään. Helposti torakat häntä eivät ainakaan hengiltä ota. Mutta olen elänyt käsityksessä, että Ämkoon makuta on lähinnä aivokuollut, joten tuskin se hallitsee hänen mieltään. Toki poikkeuksiakin on, kun miettii esimerkiksi Itrozia, joka piileskeli pitkään naamiossa, vaikka häntä luultiin kuolleeksi.
Admin käytti hetken ruumiittoman toverinsa mietteiden pureksintaan.
”Et kuulosta ollenkaan yhtä varmalta tästä kuin aluksi.” Ehkä teen tässä selväksi sen, että se oli minun mielipiteeni ja vakaa uskomukseni. Todellisuudessahan kaikki on todennäköisyyksiä.
”Oli miten oli, kiitos mietteistä. Voit mennä.” Koeta olla tuhoamatta liian monta aivosolua seuraavalla baarikierroksella. Minä tarvitsen aivojasi vielä, makuta hörähti ja mitä ilmeisimmin katkaisi telepaattisen yhteyden. Guardianin oli pakko miettiä, että juuri loppuneen keskustelun aikana aivan liian moni Manun lausuma asia oli kuulostanut aivan liian pahaenteiseltä.
Ja aina välillä skakdin oli pakko miettiä, minkälaiseen seuraan oli hankkiutunut.
Istuskelu jatkui pitkän hetken. Sängystä nouseminenkin oli kivusta tehty muuri, ja aina kun G yritti ylittää sen, hänen oma elimistönsä nousi barrikadeille. Jalkojen sisällä pureskelevat jättiläisrotat olivat korvautuneet tuhkakarhuilla. Hngääh.
Tarkemmin ajateltuna nämä karhut taisivat olla yhä tulessa.
Kärsimyksen myrskyn tyyntyessä Guardianin mieli jäi tanssimaan ajatuksilla, jotka Manu oli ilmaan heittänyt. Tiesikö hän vieläkään, mikä Ämkoota ajoi? Oliko Gee koskaan itse todella tuntenut toaa sen enempää kuin tämän suonissa virtaavaa makutaakaan? Ja eikö hänen kolmanneksi vanhin ystävänsä ansainnut vielä mahdollisuuden?
Eikö kuka tahansa ansainnut?
Jotain vaarallista oli heräämässä skakdin sisällä. Toivo nosti päätään kielletystä rasiastaan.
Puhuminen oli aina ollut helppoa Guardianille. Mutta se kaikki oli vain naamiota. Harhautusta. Oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Ehkä kaikista vaikeinta.
Väsynyt katse lepäsi toa-kivestä tehdyissä patruunoissa. Skakdia ei pelottanut miekkapirun kohtaaminen – tai edes tappaminen – ollenkaan niin paljoa kuin se, että hän saattaisi joutua vielä sanomaan tälle jotain.
Gee oli puhunut Ämkoosta Tawalle, Visokille, Enkille, Makuta Nuille ja jopa itse Valkoiselle Turagalle.
Mutta se kaikki oli vääjäämättömän väistelyä ja aseistautumista sellaiseen taisteluun, johon ei voisi syöksyä valmistautuneena. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi puhuttava Ämkoolle itselleen. Joko liipaisimen vetämistä ennen tai sen jälkeen.
Mutta entä jos sitä ei tarvisi koskaan vetää?
Skakdi hymähti. Sehän se helppoa olisi.
Hän laski tuskaisen otsansa jälleen vasten jään helpottavaa syleilyä. Juuri nyt se oli hänen peruskallionsa ja turvapaikkansa.
Kun avaan silmäni, näen himmeästi valaistun majan, joka on ilmeisesti rakennettu jonkin sortin bambusta, tai ehkä palmusta. Oikeastaan se näyttää kuin kookospähkinältä. Ainoa valon lähde on ulkoa tuleva kajastus, joka tunkee sisään oven virkaa toimittavan kankaan ja ovenkarmien välistä. Kangas on suloisen violetti ja siihen on kirjailtu visorakin kuva.
Heräsinkö minä vasta? Missä minä olen? Kysymyksiä herää yhä enemmän. Nousen makuuasennosta istumaan ja venyttelen. Katson käsiäni ja näen oranssin ja punaisen väriset käsivarret. Jostain syystä se hämmentää minua hieman. Huomaan, että päälläni on violetti peitto, joka näyttäisi olevan samaa kangasta kuin oviverho. Heitän sen päältäni letkeällä liikkeellä. Nousen seisomaan ja lyön melkein pääni kattoon, joka on yllättävän matalalla. Tunne ei jostain syystä ole kauhean tuttu. Vilkaisen nopeasti vartaloani. Ylläni on söpö vaaleanpunainen mekontapainen, jota koristavat hämähäkinseittikuviot. Hämmentävää.
Astun ulos ovesta ja näen kirkkaansinisen taivaan, jolla lipuu muutama hassu pilvenhaituva; näen syvänsinisen, ehkä jopa vihertävän meren, joka iskee aaltojaan rantahiekkaan; ah, rantahiekka, se on niin vaaleata tässä aurinkoinvalossa, että näyttää lähes valkealta. Epäilykseni palmuista näyttää uhkaavasti pitävän paikkansa, sillä huomaan olevani pienellä palmusaarella keskellä valtavaa merta.
”Kas, huomenta. Luulin jo, ettet aio herätä laisinkaan”, sanoo ääni jossain takanani. Vilkaisen äänen suuntaan ja näen sykähdyttävän näyn.
”Makuta Nui”, sanon äänellä, joka hohkaa viehkeyttä. Makuta hymyilee. Hän pitelee kädessään hedelmävatia. Makutan haarniska ei ole tavanomaisen piikikäs vaan pikemminkin virtaviivainen ja sulavalinjainen. Huomaan pitäväni siitä.
”Onko nälkä?” hän kysyy kuin ohimennen ja iskee silmää. Huomaan, että minulla todella on nälkä. Istahdan palmun alle hiekkaan, ja makuta istuu viereeni.
”Hedelmät ovat kovin jännittäviä asioita”, makuta huomauttaa ja virnistää. ”En ole ikinä ymmärtänyt niitä perinpohjaisesti, mutta kyllähän niitä syö.”
Hymyilen kainosti ja tuijotan makutaa. Tämä ottaa viinirypäleen ja ojentaa sen kohti suutani. Syön rypäleen ja ihmettelen makutan vetovoimaa. Ei se ole ennen tuntunut näin valloittavalta.
Ennen…
Siirrän katseeni tutkailemaan kahta jalkaani, jotka…
… hetkinen.
Minulla on neljä jalkaa.
Manu. Mitä sinä teet.
Tämä on unta.
Manuuu! Lopeta!
Luulin, että pidit tästä unesta.
No… minä… Et myönnä, vai mitä. Ha.
Ei minulla ole nyt aikaa nukkua. Eivätkö yöt ole sitä varten?
Makuta katsoo minua silmät säihkyen ja ojentaa päärynää. Minun tekee mieli syöksyä syleilemään häntä, mutta sen sijaan isken hedelmävadin hänen käsistään ja alan huitoa ilmaa. Alan huitoa pois tätä hallusinaatiota.
Hei! Ei se ole hallusinaatio! Se on uni! UNI!
Palmut haihtuvat purppuraiseksi savuksi, hiekka nesteytyy ja yhtyy mereen, ja yhdessä koko nestemassa imeytyy maaperään kuin pesusieneen konsanaan.
Manun ilme on sanoinkuvaamattoman hulvaton. Lähestulkoon kuin U-kirjain ylösalaisin. Tai joukko-opillinen leikkauksen symboli.
Huidon pois vielä loputkin usvat, jotka hetki sitten olivat hengittämääni ilmaa.
Jäljellä on valkea tyhjyys.
”Sano nyt, että se oli edes ihan kiva yllätys”, Manu sanoi. Hänen äänensä kuului nyt kauempaa. Visokin nelijalkainen visorakavatar katsoi äänen lähdettä ja huomasi nyt erittäin tavanomaisen näköisen Makuta Nuin istumassa jalat ristissä lattiantapaisella asialla muutaman metrin päässä hänestä.
”Hmmph”, Visokki hymähti ja istahti tämän viereen. ”Onko sinulla kaikki ihan hyvin?”
”Ei todellakaan ole”, Manu vastasi ja nauroi ontolla äänellä. ”Mutta ei se mitään.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Visokki kysyi: ”Mitä mieltä olet?”
Manu katsahti häneen hieman yllättyneenä. ”Mistä?”
”273:sta.”
”Kukas hitto se –”
”Se meidän uusi torakka.”
”Ai, kutsun häntä mieluummin vaikka Mozartiksi. Olisiko Mozart hyvä nimi?”
”Mitä mieltä olet hänestä?”
Manu tuijotti hetken Visokkia mitäänsanomattomin ilmein.
”Miksi kysyt minun mielipidettäni? Ja enkö ole jo antanut sellaisen.”
”Minulla on epäilykseni.”
”Hah, viimeksi olit niin varma.”
”Niin olin, mutta olinko se minä… vai oliko sinulla näppisi pelissä?”
Manu nousi seisomaan ja tepasteli kädet selkänsä takana Visokin ympäri. ”Jos en olisi nähnyt niin selkeästi, mitä aioit tehdä, kun Gurttu-tomppeli yritti ampua Mozartin tyhjällä aseellaan, olisin vähintäänkin älähtänyt.”
Visokki ei sanonut mitään.
”Jos olisi ollut pakko”, Manu jatkoi, ”olisin täräyttänyt Gurvanaa mentaalinyrkillä silmien väliin.”
”Miksi?” Visokin onnistui kysyä. ”Miksi sinä välität? Ja miksi minun pitäisi välittää?”
”Ihan omat tunteesi ovat olleet koko ajan mukana, kultaseni, ja…”
”Älä kutsu minua –”
”… meillä ei ole ikinä ollut sisäpiirissämme nazorakia, joten hän on myös taktinen etu. Ja rehellinenkin vielä. Ja naiivi. Ja helposti ohjailtavissa, olettaisin. Ja en minä tiedä, mutta minä haluan, että hän elää.”
”Aiotko käyttää häntä johonkin itsekkääseen tarkoitusperääsi?” Visokki kysyi hieman huolestuneena.
”Kenties, kenties”, makuta virnisti. ”Minusta tämä keskustelu on jo käyty. Useammankin kerran. Jos et ole varma hänestä, ilmaise tunteesi Tawalle. Voitte keskustella siitä, oliko tämä sittenkään hyvä idea.”
”Ei, kyllä minä luotan häneen. Geen vakuuttamisesta tulee vain ongelma.”
”Minä voin hoitaa Geen, jos se sinun taakkaasi helpottaa.”
Yllättäen Visokista kuulosti hyvältä idealta, että Manu puhuisi Guardianille.
”Selvä on sitten… Jos pystyt siihen.”
Manu kääntyi häntä kohti, levitti käsivartensa kutsuvasti kuin syleilläkseen koko maailmaa ja totesi: ”Kuka minä olen?”
Visokki kohotti kulmaansa kysyvästi. Manun hymy hyytyi ja vetäytyi harmistuneemmaksi ilmeeksi. ”Olen Makuta Nui.”
Visokki kohotti kulmaansa enemmän.
”Antaa olla”, Manu totesi ja istui. ”Minulla saattaa olla Geelle muutakin asiaa.”
”Niinkö?”
”En aio kertoa sinulle enempää. Yksityisasioita, kulta.”
”Älä.”
”En.”
”Nyt minun täytyy jatkaa hommia. Bio-Klaanin ylläpito ei ole mitään leikkiä”, Visokki totesi.
”No ei ole”, Manu hihitti. ”Minä olen piilossa adminissa. Olenko piiloadmin?”
Tuli tuossa napattua ropen alun mehtäsekoilut ja kirjoiteltua niistä joitain vähän kivempaa. En mene julistamaan tätä vielä viralliseksi klaanoniksi, vaan pikemminkin yhdeksi luonnokseksi ropen alkuseikkailusta. Tässä on kuitenkin otettu aika suuria vapauksia. Lukekaa ja kommentoikaa. Mukana äksönissä U ja Kapura sekä epämääräinen joukko muita klaanilaisia brainstormaus-roolissa.
“Sivu 4, ja jo nyt ilmasotaa biomekaanisilla linnuilla. 6/6” – Iltasari
Matoro loikoili aurinkotuolissaan terassilla. Loppukesän viimeiset auringonsäteet lämmittivät Bio-Klaanin linnaketta ja kaupunkia ja saivat sen vaaleanharmaat muurit sädehtimään kuin valkoisina. Toalla oli mustat aurinkolinssit kolmessa teleskooppisilmässään, jotka peittivät hänen valkoisen naamionsa oikeaa puolta.
Jään toa siemaili jäistä kaakaotaan ja palasi kirjansa ääreen. Se oli Sodan Ajan Historiat, turaga Kezenin innostavasti kirjoitettu teos, jonka sivujen rispaantuneisuudesta päätellen se oli luettu aika moneen kertaan. Matoro ei ollut tosin koskaan nähnyt kenenkään muun kuin hänen lainanneen sitä Klaanin arkistoista.
Sotahistoria oli toalle piristävää vaihtelua Klaanin arjen rauhaan. Joskus hänellä oli vaikeuksia sopeutua paikallaan elämiseen, vaikka olikin asunut Klaanissa jo niin kauan, että tunsi koko linnakkeen kuin omat taskunsa. Kartat Barraki-linnoituksesta palauttivat toan mieleen muistot, miten hän oli itse joskus nuorena hiippaillut niissä raunioissa, tuhansia vuosia vanhoja mysteereitä ratkoen.
”Matoro! Vanha jäähenki!” hihkaisi jykevällä äänellä terassille marssinut valon toa raskaassa ja kuluneen näköisessä haarniskassaan. Hän istui toan vieressä olevan pöydän ääreen oluttuoppinsa kanssa.
”Umbra”, Matoro vastasi, ja nousi istumaan tuolillaan. ”Enpä odottanut sinua. Miten maailmalla?”
”Siinä onkin hieman kerrottavaa. Saavuin Klaaniin vasta”, Klaanin päämoderaattori vastasi. Sen saattoi nähdä täydestä taisteluvarustuksesta, joka toalla oli mukanaan. ”Kanisteri vuoti ja navigointisysteemi heitti minut väärälle rannalle, mutta täällä ollaan.”
”Kanisterit ovat kamalia”, Matoro totesi. ”Itsehän olen tehnyt tosi kovalla sykkeellä en mitään koko tämän ajan.”
”Maistuisi minullekin”, Umbra totesi ja joi.
Moderaattori ei kuitenkaan ehtinyt nauttia montaa hetkeä rauhasta, kun hänen kommunikaattorinsa piippasi. Hän huokaisi ja nosti pienen radiolaitteen suulleen.
”Päämoderaattori Umbra”, hän vastasi.
”Mitä jätkä. Paacs tässä”, vastasi rento ääni toisesta päästä. Se kuului Paacolle, joka vastasi Bio-Klaanin viestintäjärjestelmistä.
”No hei”, valon toa vastasi. Toivottavasti kyseessä ei olisi taas jokin typerä pila, joista hänen keskustelukumppaninsa oli kovin tunnettu.
”Sinulle on päämodellisia velvollisuuksia”, Paaco aloitti. ”Same & Blad-mies ovat vielä Ruki-Korossa, ja meillä on aika kiireellinen häppeningi vuorella.” Matoro kuunteli tarkkaavaisena sivussa moderaattorien välistä puhelua.
”Troopperi oli lentämässä siellä – oli nääs tiedustelemassa, kun pohjoisesta tuli aika ankeita uutisia. Menetimme yhteyden häneen jossain vuoren etelärinteellä.”
Umbra näytti mietteliäältä. ”Tajuan. No, ei kai tässä auta muu kuin pelastusretki.”
”Okei, hyvä homma. Heitän sinulle tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Moro”, Paaco lopetti.
”Olen mukana”, Matoro totesi jo ennen kuin Umbra ehti kysyä. Mustahaarniskainen jään toa hyppäsi tuoliltaan seisomaan. ”Haen vain varusteeni.”
”Minä hankin kulkupelit”, valon toa vastasi ja käynnisti oikeaan ranteeseensa kiinnitetyn rannetietokoneen. Koneen alla oli suuri energiakanuuna, joka hänelle oli asennettu käden menettämisen jälkeen. Vihreä hologramminäyttö kuvasi Klaanin saarta, tietoja Troopperi-klaanilaisesta ja tämän ajoneuvosta, putoamispaikasta sekä läheisistä ruokapaikoista. Gukko-linnut olisivat paras tapa edetä, hän päätti. ”Tavataan lintutarhalla.”
Matka kahviosta Matoron huoneeseen ei ollut kovin pitkä. Bio-Klaanin sinisin matoin ja seinävaattein koristellut pääkäytävät kuhisivat kaikenlaista väkeä. Matoranien lisäksi Visulahden pohjukassa sijaitsevassa kaupungissa asui laaja kirjo eri lajien edustajia. Jään toa tervehti muutamaa tuttua ja nousi kaksi kerrosta hissillä.
Hänen huoneensa oli avara ja valkea, kalustettu yksinkertaisesti vanhoilla puisilla huonekaluilla. Toa nappasi kaksi miekkaansa seinältään ja vyötti ne kevyeen haarniskaansa. Hän silmäili nopeasti huoneensa siltä varalta, että olisi tarvinnut vielä jotain muuta. Eipä tarvinnut, hän päätti ja lähti etsimään Umbraa.
Käytävällä hän törmäsi tuttuun tulen toaan. Kapura oli vasta hiljattain Klaaniin liittynyt hieman omalaatuinen metalliseppä.
”Ai hei, Matoro”, tulen toa pysähtyi.
”Terve”, jään toa vastasi.
”Olin tuomassa sinulle näitä harppuunanteriä”, Kapura kertoi. Hänellä oli kädessään pieni musta rasia ammuksia Matoron oikean käden harppuunaan.
”Hyvä. Danke”, Matoro kiitti ja vilkaisi rasiaan.
”Oletko matkalla mahtaviin toa-seikkailuihin?” tulen toa kysyi hieman sarkastisesti silmäillessään toan miekkoja.
”Joo. Troopperi on kadonnut vuorella. Menemme U:n kanssa sinne.”
”Mahtuuko mukaan? Siitä on hetki, kun olen viimeksi toaillut.”
”No, miksei. Vaikkei tästä todennäköisesti mitään eeppisiä tarinoita aloittavaa matkaa tulekaan”, Matoro vastasi.
Kolme toaa virittelivät pakkauksia gukko-trion selkään. Pari matorania sekä Pongu-niminen ilman toa hääräsivät ympärillä ja huolsivat lintuja. Päämoderaattorin varaamat linnut olivat paikan omistavan hehkeän le-matoranin mukaan nopeimmat ja vahvimmat, mitä Metru Nuista etelään on mahdollista löytää.
Katsoessaan omaa ruskeaa lintuaan Matoro ei epäillyt sitä. Se levitteli neljää suurta siipeään levottomasti kevyen jään toan noustessa sen satulaan. Raskaassa mustakultaisessa haarniskassa oleva Umbra nousi toisen linnun selkään, ja hintelämpi Kapura otti kolmannen.
Matoran heilutti kahta valokiveä leveässä kaaressa kiitotasanteella. Ensimmäinen linnuista lähti juoksuun ja nousi jyrkästi ilmaan, jättäen Klaanin ahtaan kaupungin alleen. Meri aukesi laajana linnun takana, ja alkavan syksyn väreissä liekehtivä Lehu-metsä ja suuret peltoaukeat odottivat edessä. Niiden takana olisi Mt. Ämkoo, jonne kadonneen klaanilaisen ajoneuvo oli pudonnut.
”Troopperi oli tiedustelemassa pohjoisessa Kane-Ra -höyryhävittäjällä. Eilen yhteys häneen katkesi. Viimeinen paikannettu signaali on vuoren etelärinteen kielekkeillä 42 kilometria Ko-Huna-Korosta koilliseen”, Umbra selitti tilannetta toien pukemien kuulokkeiden kautta.
”Tiedämmekö mikä hänet pudotti?” Kapura kysyi. Normaalisti saarella oli uhkana lähinnä erilaiset rahit, ja hänen tietääkseen millään karhulajilla ei kasvanut selässä ilmatorjuntatykkiä. Sehän olisi ollut typerää.
”Emme”, Matoro vastasi. ”Mutta pohjoisesta on kuulunut epäilyttäviä uutisia. Nazorakeja ja zyglakeja. Niistä on tullut rohkeampia kuin aikaisemmin. Pohjoisen kylissä on kuulemma taisteltu.”
”Tyypillistä tuuriani. Kun palaan Klaaniin, täällä on heti kauhea sodan uhka ja varjo. No, torakat taitavat vain tarvita kunnon löylytyksen. Eivät ne ole ennenkään uskaltautuneet etelään.”
”Jep. Meillä mitään hätää ole”, jään toa kuittasi tyypillisellä itsevarmuudellaan ja nautti kylmästä syystuulesta, joka heitä korkeuksissa ravisteli.
He kiisivät yli Lehu-metsän. Nui-Koro erottui oikealla puolella peltojen keskellä. Harmaa, osittain lumen peittämä vuori kohosi jylhänä ja terävänä heidän edessään.
Toa-kolmikko jutteli niitä näitä saapuessaan Kummitusten Rämeen ylle. Kapura kertoi oudoista sarjakuvistaan, Umbra tarinoi menneistä seikkailuista ja Matoro heitteli väleihin sarkastisia kommentteja tai humanistisia tietoiskuja.
Ne keskeytyivät yllättäen, kun maasta ammuttiin heitä kohti toisenlainen isku. Ohjusisku.
Kului tietysti joitakin hetken murto-osia ennen kuin toat havaitsivat sen. Kuusi pientä, pitkää savuvanaa taakseen jättävää kohdetta lähestyi heitä vuoren juurelta.
”… taisimme löytää ne mystiset ampujat”, Kapura kommentoi.
”Sukeltakaa!” Umbra huusi ja ohjasi lintunsa syöksykierteeseen alas. ”Pitää päästä puiden alle!”
Kolme ensimmäistä ohjusta viuhahtivat ohi alas sukeltaneesta gukko-kiilasta, mutta myöhemmin tullut trio korjasi kurssinsa nopeammin. Hektinen sukellus Kummitusten Suon takkuraisten ja kiemuraisten puiden alle ei riittänyt, sillä ilmatorjuntaohjukset kiisivät edelleen heidän kannoillaan. Kapuran lintu loukkasi siipensä suureen oksaan ja rääkäisi sydäntäsärkevästi. Tulen toa syöksyi alas suon sumuun ja liejuun lintunsa kanssa.
”Kapura putosi”, Matoro huusi mikkiin.
”Laskeudutaan”, kuittasi Umbra ja ohjasi lintunsa tiukkaan käännökseen ja alaviistoon.
Silloin ohjus osui lintua toiseen siipeen, ja valon toa lensi verisen räjähdyksen saattelemana alas. Matoro katsoi hetken suon kiemuraisia puita ja sumua. Ja näki sitten ohjukset.
”Palaa Klaaniin, kaveri”, hän sanoi ratsulleen napatessaan reppunsa. Sitten hän hyppäsi alas.
Matoro tunsi adrenaliinin virtaavan elimistössään ja ilmavirran käyvän häneen kiinni. Hän hymyili.
Toa putosi läpi punaisen lehtikerroksen ja sai kiinni paksusta oksasta. Saman tien hän pudottautui uudelleen puusta alas suon aluskasvillisuuden ja rikiltä löyhkäävien vesilammikoiden joukkoon. Hänen noustessa pystyyn ruohomättäällä hän olisi antanut itselleen aplodit siististä toimintakohtauksesta, mikäli kaksi hänen toveriaan eivät olisi ongelmissa.
Suolla oli ikävä maine saaren matoranien tarinoissa. Jotkut sanovat sen olevan muinaisen demonin hauta, toisten mukaan siinä sijaitsi kylä, joka tuhoutui aikoja sitten. Tieteellisemmät persoonat toteavat, että kyse on vain vetisestä syvängöstä, jossa saaren sammunut vulkaaninen toiminta vielä vaikuttaa.
Se ei muuttanut sitä faktaa, että paikka oli ankea. Harmaata ja vihreää vettä, surullisia puita ja paljon sumua. Koukeroinen oksisto punaisine lehtineen hämärsi koko laakson. Se oli niitä hetkiä, joina Matoro toivoi, että olisi vielä omistanut vanhan suunnituksen naamionsa. Sen sijaan piti tyytyä hieman perinteisempiin metodeihin.
”Umbra! Kapura!” hän huuteli. Kolmikon radiolaitteet eivät mystisesti enää toimineet alhaalla suolla. ”Uuumbraa!”
Ei vastausta. Sumu tuntui suorastaan imevän kaiken äänen. Hänellä kävi mielessään se tapaus, jossa hän oli astellut suoraan Pimeyden Metsästäjien leiriin sumussa. Jostain syystä kaikki ongelmat olivat aina paljon yksinkertaisempia, kun niitä vastaan saattoi vain taistella.
Toa säpsähti. Jostakin takaa kuului terävä karjaisu.
Hänen ylimpään teleskooppisilmäänsä syttyi punainen valo, ja maailma aukeni hänelle infrapunasäteinä. Hän paikansi nopeasti suuren, elävän kohteen, josta eläimellinen ääni oli päässyt.
Punaisesta välähdyksestä päätellen paikalla oli myös tulen toa. Hän ei nähnyt niin monien puiden läpi tarkasti, mutta varmistui ainakin suunnasta, missä klaanilaiset olivat.
Toa hyppi halki kivien ja ruohomättäiden, ottaen välillä vauhtia oksista. Pari kertaa hän oli liukastua alas veteen. Eteneminen oli silti vaivalloista. Karjuntaa ei sentään enää kuulunut.
”Oletko kunnossa”, Kapura kompuroi kasvillisuuden joukossa valon toaa kohti. Umbran siipensä menettänyt gukko hengitti raskaasti toan vierellä, värjäten lammikon verellään punaiseksi.
Moderaattori ravisti päätään ja suoristi kanohinsa. Vaikka hänen mukautuva haarniskansa ei yleensä toiminut, se oli silti tarpeeksi kovaa tekoa suojelemaan häntä valtaosalta iskuista. Ei hän itsestään huolissaan ollutkaan, vaan linnusta. Hän oli katsonut tämän haavaa ja kaikkia ohjuksensirpaleita, jotka rahin lihaan oli uponnut, eikä odottanut gukon selviävän.
”Ne ampuivat lintuja”, Umbra totesi vastaukseksi ja poltti kiinni rahin haavoja valovoimillaan luomalla lasersäteellä. ”Ymmärrän aseistetut hävittäjät, mutta lintuja? Karzahnin torakat tai mitkä ikinä ovatkaan.”
Kapura ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän katseli lintua apeana.
”Rauhassa, tyttö, tämä ei satu”, valon toa puhui linnulle ja kiskaisi tästä yhden sirpaleen irti. Se rääkäisi surkeana.
”Meidän pitäisi löytää Matoro”, tulen toa sanoi kärsimättömänä.
Umbra katsoi lintua hetken. Sen siiventynkää ja sen eläväisiä silmiä. Hän voisi antaa sille tuskattoman kuoleman ja jatkaa tehtävää. Eipä sillä täällä suon keskellä juuri selviytymismahdollisuuksia olisi, hän ajatteli.
Silloin veden pinta räjähti ja valtava kita kävi kiinni lintuun karjuen. Krokotiilin kita välähti sinertävänä ja sähköshokki purkautui siitä ympäröivään maastoon. Gukko kiljaisi ja lensi lampeen saalistajan leuoissa.
”Mikä Karzahnin otus tuo on!” Kapura huusi, kavahtaen taaksepäin.
”Se on Weretaea, suuri krokotiilirahi joka kykenee iskemään sähköiskuja. Tuo on vielä iso yksilö. Sekä koiras!” Umbra huusi ja veti lyhyen sapelinsa esiin. Niin ikävältä kuin hänestä tuntuikin katsella haavoittuneen linnun joutumista krokotiilin uhriksi, hän tiesi sen olevan luonnon järjestys. Toa-pari otti etäisyyttä rahipedon ruokailuun.
”Siinähän te”, Matoro hihkaisi ilmestyessään puunrunkojen takaa kaksikon luo. ”Seuraatte… jättiläiskrokotiilin ruokailua?” hän kysyi analysoituaan ympäristönsä.
”Terve. Sinä vissiin kävit vähän kävelyllä?” Kapura noteerasi jään toan.
”Onko meillä suunnitelmaa miten pääsemme täältä?” Matoro kysyi.
”Sinähän meistä se suunnittelija olet”, Umbra totesi ja tutkaili alueen sangen epätarkkaa karttaa rannetietokoneellaan.
”Minä vain esitän, että kaikki mitä teen, olisi suunniteltua. Oikeasti vain sävellän tapahtumien mukana.”
”Miten säveltäisit meidät pois tästä suosta?”
”Öööh. No kaiken logiikan mukaan jos lähdemme pohjoiseen, törmäämme jossakin vaiheessa vuoreen.”
”Jos emme uppoa sitä ennen”, Kapura heitti myrskypilviä jään toan mukavan yksinkertaiseen suunnitelmaan. ”Tai joudu krokotiilin syömäksi.”
”Tai ohjusten maalitauluiksi. Jos menemme pohjoiseen, todennäköisesti myös törmäämme ampujaan”, Umbra muistutti.
Suo oli märkä maa marssia. Pari kertaa joku kolmikosta oli osunut äkkisyvään suonsilmään, ja Matoron oli pahimmissa paikoissa pitänyt jäädyttää heille kulkupintoja. Mutta he olivat hitaasti matkalla kohti pohjoista. Toivottavasti. Todennäköisesti.
Jostain syystä Kummitusten Suo muuttui pohjoista lähestyttäessä mahdollisesti vieläkin ankeammaksi. Paikoitellen suuri osa vedestä oli kuivanut, ja jäljellä oli vain puita, jotka olivat kuolemassa janoon.
”Aika surkea tuuri puulle asua suolla ja olla silti löytämättä vettä”, Matoro huomioi.
”Näkisin ettei tämä ole kovin luonnollista. Kyllä täälläkin pitäisi olla vettä”, Umbra vastasi.
”Ehkä vuorelle on tehty patoja tai jotain”, Kapura ehdotti. ”Mikä käänne! Nazorakit haluavat ryöstää Klaanin veden! Paha vain, että tässä maailmassa on piru vie vettä enemmän kuin maata.”
”Shh”, etummaisena kulkeva Matoro sähähti ja pudottautui puunrungon taa. ”Edessä on jotakin.”
Kaksi muuta toaa ryömivät erittäin epämiellyttävästi tarkkakatseisen toverinsa luo. Matoro vilkaisi varovaisesti uudelleen.
Edessä oli totta tosiaankin pato. Suuri betoninen rakennelma, jonka pienet portit päästivät vettä turbiinien läpi erikseen kaivettuihin kanavoihin. Sen toisella puolella kohosi tutkatorni ja ohjuspatteri. Nazorak-imperiumin seitsensakarainen tähti liehui mastossa padon huipulla.
”Olisi pitänyt arvata”, Umbra mutisi. ”Klaanin pitäisi hävittää nuo epähyönteiset täältä. Aina tekemässä tuhojaan.”
”Kierrämmekö padon?” Kapura kysyi.
Matoro analysoi tilannetta. Se tyhmänrohkea seikkailija hänen päässään pakotti hänet huomaamaan, miten ohjuspatterin voisi kääntää osoittamaan suoraan patoon ja räjäyttämään sen. Sen sijaan rationaalinen jään toa muistutti, että paikalla oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi nazorakeja.
”No meidän tehtävä on pelastaa Troopperi”, Matoro kertasi. ”Kierretään tuo laitos.”
Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Alkoi kuulua laukauksia. Mutta niitä ei oltu tähdätty Klaanilaisiin, ne tulivat padon päältä. Suuri, punahaarniskainen olento pyöri ylhäällä kahden, pitkän miekan kanssa. Nazorakit ammuskelivat zamor-pistooleillaan, mutta saivat vastaansa ohjuspurkauksia.
Toat katselivat tilannetta hölmistyneinä.
”Onko tuo… Killjoy?” Matoro kysyi.
Ohjus räjäytti vartiotornin karzahniin. Tummanpunainen soturi nousi ilmaan ja syöksyi ohjuslavetin operoijien kimppuun. Asioita räjähteli.
”Jep”, Umbra totesi. ”Se on Killjoy.”
”Tuota, pitäisikö meidän-” Kapura aloitti. Ohjuslavetti räjähti, ja patoon ilmestyi näkyvät murtumat.
”Pitäisi”, Umbra vastasi ja tarttui tulen toaa olkapäästä. Kolmikko suoritti taktisen oikealle poistumisen pois kuivuneesta suoaltaasta. Killjoynä tunnettu klaanilainen satoi alas tuhoa ja turmiota Nazorak-tukikohdan kimppuun. Pato antoi periksi yhä enemmän, ja tulvaporteista alkoi syöksyä padottujen vuorivirtojen voimaa ulos.
”Olisi sääli, jos tuossa laitoksessa olisi ollut kaikki tiedot Troopperin alasampumisesta”, Matoro totesi lakonisesti katsellessaan rälähdysorgiaa. Zamor-kiväärit ampuivat enää hajalaukauksia. Torakoiden taistelutahto oli murrettu. Koko pato sortui alas torakoineen päivineen, ja ex-Pimeyden Metsästäjä ampaisi kohti mökkiään Kaya-Wahissa.
”No, jatketaan suunnitelman mukaan. Vuorta ylös ja etsitään Tropa”, päämoderaattori sanoi.
Toat katsoivat vuorta ylös. Pienoinen masennuksen varjo kävi heidän mielessään, kun he katsoivat terävänä kohoavaa Mt. Ämkoota. Heillä olisi vielä matkaa. Toivottavasti Umbran navigaattori olisi tarkka.
Ilta alkoi synkentyä. Toat olivat kavunneet koko iltapäivän ylös Mt. Ämkoon lounaisrinteen kukkuloita ja jyrkänteitä. Syysviima alkoi tuntua kylmemmältä ja kylmemmältä mitä korkeammalle he nousivat. Umbran kartan mukaan he olivat Ko-Huna-Koron ja Troopperin putoamispaikan välissä. Matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Olettaen, ettei klaanilainen olisi lähtenyt vaeltelemaan johonkin suuntaan. Jonka hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt.
Kokeneena kiipeilijänä Matoro kulki heistä ensimmäisenä. Hänelle ei ollut ongelma löytää jalansijaa vuoren kivisellä pinnalla, vaikka paikoitellen maa olikin jään peitossa. Paikoitellen heidän oli pitänyt ylittää rotkoja ja railoja jään toan harppuunan vaijerilla, ja kerran he olivat törmänneet nälkäiseen laumaan kristallikiipijöitä.
Umbra kulki toisena vanhan toverinsa takana. Hän havaitsi, miten paljon se, että hänen oikea kätensä oli tykki, vaikeutti vuorikiipeilyä. Pari kertaa hän oli horjahtaa alas, mutta takana oleva Kapura oli saanut toan kiinni. Tulen toalle kerta oli ensimmäisiä sellaisessa maastossa. Hän ei tuntunut pitävän kylmyydestä ja korkeudesta.
”Täällä alkaa tulla pimeä”, valon toa huomioi hypätessään kapean railon yli, joka tuntui yltävän tyhjyyteen asti.
”Se ei liene sinulle ongelma”, Matoro vastasi ja tunnusteli valkealla jalallaan jäätä. ”Paljonko matkaa vielä?”
”Putoamispaikka on puoli kilometriä tuonne”, Umbra osoitteli ylhäällä olevaa kielekettä.
”Jäämmekö sinne yöksi? Minua ei inspiroi kiipeillä pimeällä”, Kapura kommentoi takaa.
”Hyvällä tuurilla kaikki alueen torakat menivät sen padon mukana”, Umbra sanoi. ”Mutta en luottaisi siihen.”
”Suunnitellaan sitä kunhan pääsemme ylös”, Matoro totesi. Hän loikkasi railon yli kapealle kielekkeelle, jonka vasemmalla reunalla kohosi korkeuksiin suoraksi kulunut kiviseinämä. Jään toa tunnusteli heti tottuneesti seuraavaa jalansijaa.
”Toivottavasti pääs-” Kapura oli vastaamassa, mutta kaukaisen laukauksen kajahdus hiljensi hänet.
”Zamor-kivääri”, Umbra totesi. Ja zamor-kivääri soi uudelleen. Ja uudelleen.
”Se kuuluu jostakin ylhäältä”, Matoro käänsi katseensa seinämän huipulle. Pitkät jääpuikot ja nietokset katsoivat häntä takaisin. Sininen iltataivas leimahti himmeästi, aivan kuin ylhäällä vuorella olisi taisteltu. Hän harkitsi hetken vaihtoehtoja, ja päätti tehdä sitä, mitä parhaiten osasi – sooloilla.
”Odottakaa tässä”, Matoro Mustalumi lausahti itsevarmasti ja ojensi oikean kätensä ilmaan. Kuului ZÄNG ja harppuunanterä singahti hänen ranteestaan ylös. Se upposi kiveen, ja toa aktivoi laitteen kelan, joka veti hänet vauhdikkaasti ylös.
Hän heitti itsensä jyrkänteen laidan yli syvään hankeen. Vuorenrinne nousi nyt huomattavasti loivempana ja kauttaaltaan lumen peittämänä ylös. Toa paikansi lämpökamerallaan useita kohteita kauempana edessä – kuumana liekehtivän tulen toan, ja koko joukon pienempiä kohteita kiväärit kädessä.
Ilmaa halkoi uudet laukaukset zamor-kivääreistä. Hyökkäyksen kohteena olevan Troopperin takaisin ampumat nuolet eivät pitäneet lainkaan samanlaista, uhkaavaa ääntä, ainoastaan uhkaavan suhahduksen. Taistelu oli kuitenkin satojen metrien päässä kolmesta muusta klaanilaisesta.
Karkeat zankrzoran kieliset komennot halkoivat iltaa. Jään toa ei osannut torakoiden puhetta, mutta äänensävy oli päättäväinen ja itsevarma.
Sitten hangen alla räjähti, ja lunta suihkusi metrejä ilmaan. Tulen toa kaatui nietoksiin. Toinen räjähdys raastoi ilmaa. Torakat olivat syöksyneet maahan.
Sitten ylhäältä vuorelta alkoi kuulua jyrinää.
”Vooooi k-” Matoro seurasi kaukaista taistelunäytelmää, mutta lumimassojen liikkeellelähdön jyrinä peitti hänen äänensä. Lumivyöry lähti liikkeelle satojen avaruusjunien voimalla, nousten suurena, valkoisena rintamana seinämäksi, joka vieri alas rinnettä. Tulen toa torakoineen näytti hautautuvan sen alle – mutta jäätävä massa ei hidastunut. Toa ehti juuri ja juuri pudottautua vaijerinsa varaan alas ennen kuin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, peittäen jyrinällään alhaalla olevien Kapuran ja Umbran huudot.
Toa pudisteli naamionsa aukoista ja silmistään lunta. Hän roikkui edelleen yhdellä kädellä seinämässä. Alhaalla kaksi muuta klaanilaista olivat kömpineet ylös lumen alta – pääosa vyörystä oli pudonnut edelleen heidän ohitseen, alas laaksoon.
”Oletteko okei?” toa hihkaisi.
”Jos lumeen hukkumista ei lasketa, niin joo”, Kapura hytisi. Valon toa oli kaivanut lämpökiven varusteistaan ja ojentanut sen toverilleen. Sen keltainen valo erottui kirkkaana hämärtyneessä illassa.
”Löydättekö tietä ylös?” hän kysyi.
”Sinunhan se vuorikiipeilijä piti olla”, Umbra kuittasi.
”Luulen, että ylhäällä on lumeen hautautunut klaanilainen. Käyn kaivamassa Tropan ulos.” Sen sanottuaan toa kelasi itsensä ylös ja heitti itsensä yli tasanteen laidan. Lunta oli paljon ja se oli upottavaa. Toan kapea jalka valahti suoraan jäätävän massan läpi tämän astuessa sen päälle.
Seuraava askel meni jo huomattavasti paremmin, kun toa jäädytti lumen jalkansa alla, luoden toimivan tukipinnan. Hän asetti lämpökiikarinsa päälle ja alkoi tähystää lumivuorta. Sen alla näkyi useita kohteita, joiden lämpötila oli putoamassa nopeasti. Yksi niistä oli klaanilainen, jota he olivat tulleet pelastamaan.
Matoro alkoi kaivaa. Se oli ilman lapiota yllättävän vaikeaa, mutta se eteni.
Tulen toa rämpi itse läpi lumen, kun mustahaarniskainen jään toa pääsi tämän lähelle. Troopperin musta kanohi Hau nousi pärskien lunta ylös.
”Martti? No kiva nähdä sinua”, hän katsoi yllättyneenä jään toaa kasvoihin.
”Sinua onkin etsitty, Tero”, Matoro vastasi, ja tarttui tulen toaa kädestä. Hän kiskoi toverinsa ylös. Hänen punamusta haarniskansa oli paikoitellen aivan lumen peitossa. Siinä näkyi pari luodinosumaa ja paljon naarmuja.
”Vastahan minä, mitä, eilen putosin” hän vastasi. ”Hetkinen, missä Hikka on?”
”Hik-” Matoro aloitti. ”Hikakini! Lohikäärmeliskoni! Lemmikkini!” Tero-Roope alkoi listata ja kaiveli lunta hätäisesti.
Matoro katsoi ympärilleen läpi lämpökiikarinsa ja havaitsi suurehkon olennon viitisen metriä heistä itään. Hän viittoi siitä tulen toalle, joka kaivoi rahin esiin Matoron mukana.
Hikka oli suurikokoinen naaras-hikaki, joka oli erittäin pahoinvoivan näköinen. Normaalisti kirkkaan oranssi lisko värisi sairaan sinisenä. Sillä oli ampumahaava kyljessään.
Toa alkoi puhella liskolleen, ja loi pienen liekin kämmenelleen, jolla hieroi lohikäärme-olentoa. Se päästeli outoja lohikäärme-ääniä, jotka kuulostivat kovin tyytymättömiltä tilanteeseen. Se katsoi suurilla silmillään toa-paria, ja yritti nousta ylös. Se ei onnistunut. Tulen toa potkaisi nietosta.
Matoro mietti hetken kahta muuta klaanilaista, mutta totesi sitten Hikan olevan kiireisempi. Hän tarttui rintahaarniskassaan kiinni olevaan siniseen kiveen, joka oli kuin maasta revitty luonnojalokivi. Toa painoi sen vasten rahin punaisena välkkyvää sydänkiveä. Se leimahti siniseen hohteeseen, ja vedenväriset kipinät alkoivat pyöriä Hikan haavojen yllä. Parannuskivi korjasi hikakin haavan hetkessä, jättäen rahin huohottamaan väsyneenä.
Toa näki sivusilmällään, miten kaksi toveriaan ilmestyivät jyrkänteen tuolta puolen syvään hankeen. Umbra suurempana raivasi lunta edestään. Kahdesta tulen toasta Kapura näytti jäätyvämmältä. Matoron mielestä yö oli lähinnä miellyttävän viileä.
”Alukseeni osui kolme ohjusta, kun lensin suon yli”, Troopperi kertoi, ja havainnollisti villiä ilmataistelua huitomalla käsiään. Nuotio rätisi iloisesti toa-nelikon keskellä. He olivat tehneet majapaikkansa alas ammutun Kane-Ra -höyryhävittäjän rungon jäänteisiin.
”Osuin suoraan tälle kielekkeelle”, hän jatkoi kertomustaan. ”Alus veti pari ympyrää jäisellä pinnalla ja osui noihin kiviin. Selvisin iskusta vain naarmuilla. Tongun pelit ovat aika hyvää tekoa.”
Muut kuuntelivat mielenkiinnolla grillaillessaan makkaraa. Yö oli jäätävän kylmä ja pimeä.
”Pidin tietty pään kylmänä. Lähdin etsimään tietä alas. Kapusin tästä kaakkoon, Masennus-Wahin suuntaan. Hikka oli koko ajan mukanani. Se oli muuten toiminut lentomatkani aikana hiilen lapioijana. Niin, mihin jäin – tuolla alarinteellä löysin mökin. Yksinäinen turaga asui siellä. Hän-”
”Odotas, odotas – voitko palata ihan alkuun? Mikä oikeastaan oli koko matkasi tarkoitus?” Kapura keskeytti kollegansa.
”Paaco puhui tiedustelumatkasta”, Umbra vastasi ja silitteli Troopperin lohikäärme-olentoa.
”Se oli… salainen tehtävä. Katsokaas, meille tuli pohjoisesta viesti, että torakat ovat taas aktivoituneet ja nousseet koloistaan. Ei se vielä ole paha, ei, mutta kun samaan aikaan eräät kalastajat Tahtorakin askelmalla kertoivat hurjista skakdi-palkkasotureista, jotka olivat saapuneet synkillä aluksilla länsirannikolle. Ehdotin admineille, että lähtisin tutkimaan tilannetta.”
”Skakdeja? Tilanne alkaa kuulostaa aika uhkaavalta”, Matoro kommentoi. Hänellä ei ollut paljoa positiivisia kokemuksia skakdeista paria poikkeusta lukuunottamatta.
”Sitä se onkin. Eikä siinä kaikki, ne eivät nimittäin ole ainoita vihollisiamme. Jäin siihen, kun saavuin yksinäisen turagan mökille – pieni, laiha äijä jolla oli paljon porontaljoja. Pyysin suojaa, yösijaa, sellaista. Yöllä se päästi mökkiin joukkueen torakoita.”
Kolme muuta klaanilaista ällistyivät tarinan käänteestä.
”Yritin kamppailla, mutta minut yllätettiin aseetta. Ne nappasivat minut. Turaga selitti miten se oli Klaanin vika, että nazorakit saapuivat saarelle, ja että me tuomme vain sotaa ja eripuraa pohjoiseen. Tavallaan ukolla oli pointti, mutta olihan se aika epäreilua.”
Umbra huokaisi. ”Ilman yhtenäisyyttä taistelusta tulee paljon vaikeampi. Mitä siitäkin tulee jos taistelemme toinen toistamme vastaan kuin vihaiset rahit?”
”No, turaga selitti jotain sopineensa torakoiden kanssa, että ne jättäisivät hänen mökkinsä rauhaan kunhan minut olisi viety. Siinä sitten olin, torakoiden vankisaattueessa matkalla ties mihin synkkiin luoliin.”
”Miten pakenit?” Kapura kysyi. Hän oli jo täysin immersoitunut tilanteeseen.
”Hikka hyökkäsi niiden kimppuun hangesta”, Troopperi vastasi. ”Se repi yhden torakan pään auki. Poltin sekaannuksessa käsirautani, nappasin ötököiltä jouseni ja lähdin pakoon. Ammuin koko torakkapartion hankeen.”
”Se ei nähtävästi auttanut”, Mustalumi totesi ja otti rennomman asennon, nojaten jäiseen selkänojaan.
”Niitä tuli lisää. Ilmeisesti ne halusivat saada tosi kovaa klaanilaisen vangiksi. Kapusin ylös ja ammuin niitä. Laskin, että siinä vaiheessa kun kaikki 30 tulinuoltani oli käytetty, olin kaatanut 51 torakkaa. Vähän ennen lumivyöryä olin kaivanut itselleni lumibunkkerin, ja pidin torakoita loitolla nuolilla, jotka olin tehnyt vaivaiskoivujen nuolista kiivetessäni ylös.”
Se kuulosti typerältä, mutta koska kyse oli Troopperista, sen oli pakko olla totta, Matoro järkeili.
”Minulla oli enää yksi nuoli jäljellä, ja olin juuri sytyttämässä sitä, kun torakoiden kranaatinheittimet iskivät. Niillä oli varmaan jokin pesäluola siinä lähellä, sen verran paljon niitä tuli.”
”Sitten räjähdykset laukaisivat lumivyöryn”, Matoro lopetti tarinan.
”Jep. Löysitte minut sieltä hangesta hyvään aikaan.”
”Mites tiedustelu”, Kapura uteli. ”Saitko jotain hyödyllistä?”
”No torakat ovat pirun vihaisia, ainakin”, tulen toa vastasi. ”Mutta hei, voimmehan me jatkaa tiedonkeruuta. Meitä on neljä, ja olemme ihan hyvässä kunnossa”, sanoi toa, jonka haarniskasta erotti kohdat, joihin oli osunut zamor-ammus. ”Ihan hyvässä kunnossa.”
”Höpsis”, Umbra torui toaa. ”Me lähdemme Klaaniin. Tämä alkaa mennä vaaralliseksi, ja haluan adminien mielipiteen ennen kuin teemme mitään hätäilevää.”
Troopperi kohtautti olkiaan. ”No okei. Sinähän se mode olet.”
Nuotio rätisi. Kapura lisäsi siihen puuta Kane-Ra -aluksen rungosta. Vuorella oli jäätävän kylmä. Kun toat katsoivat harjanteelta etelään, saaren eteläosien kylien valot näkyivät himmeinä kaukaisuudessa. Nelikko istui jonkin aikaa hiljaisuudessa. He päättivät alkaa nukkumaan, jotta seuraavana aamuna jaksaisi aloittaa matkan Klaaniin. Ilman lintuja tai lento-alusta siitä tulisi pitkä patikkaretki. Kapuralle oli annettu ensimmäinen vartiovuoro; hän jäi istuskelemaan jollekin, joka oli joskus ollut höyryaluksen siipi. Hänen ystävänsä käpertyivät nuotion ympärille.
Epäilyksen varjot kävivät toan mielessä. Hän ajatteli sotaa ja taistelua. Nazorakien aseita ja zyglakien pimeässä kiiluvia silmiä. Matoranien verta ja talojen raunioita.
Hän ei haluaisi koskaan kokea sitä, toa päätti ja katseli lumisia rinteitä. Yö oli täysin hiljainen. Tähtitaivas katseli alas maailmaan Initoi hohtaen punaisena kaiken eläväisen yllä. Kapura mietti hetken Kohtaloita ja tähtiin kirjoitettuja tulevaisuuksia. Olisiko sota niissä määrätty, hän pohti.
Hetkinen. Hänen näkökenttänsä reunassa vilahti liike.
Kapura kääntyi. Aluksenhylyn ympärillä oli vain lunta ja kiviä. Hänen toverinsa nukkuivat.
Jääkiipijä. Niitä on näkynyt vuoren etelärinteellä muutenkin, hän selitti itselleen. Vakuuttelun teki sangen epäuskottavaksi se seikka, että yllättävä zamor-kiväärin laukaus upposi hänen haarniskansa läpi hänen rintakehäänsä. Toa ulvaisi tuskasta ja kaatui selälleen hankeen. Hän kuuli juoksuaskelia.
Niinpä tietysti, toa ajatteli ja ponnisti itseään pystyyn hampaita purren. Vaaleanvihreää verta pulppusi hänen harmaalle haarniskalleen. Pienet, ammuksesta vapautuneet hyönteiset järsivät haavaa suuremmaksi. Toa irvisti ja romahti polvilleen.
”Hei tyypit! Hyökkäys! Herätys! Hälytys!” hän huusi ja kaatui maahan. Hetkessä nazorakit olivat aluksenhylyn päällä ja heidän kimpussaan.
Ne olivat kastanjanruskeita, hyönteismäisiä hahmoja, joiden vihreät silmät loistivat yössä. Torakat pitelivät toisessa käsiparissaan keihäitä ja pitkiä sapeleita. Ampujat olivat epäilemättä kauempana. Siiveniskujen tukemat syöksyt klaanilaisten nuotiopiiriin keskeytyi äkisti, kun maassa tuskissaan kieriskelevä tulen toa kärvensi valtavalla tulisella aallolla torakkajoukon ilmasta. Välähdys näkyi varmasti Klaaniin asti.
Muut klaanilaiset olivat jo selvästi hereillä. Kapuran tulimyrskyn pyyhkäistyä heidän ylitseen toat nousivat, vain saadakseen suuntaansa joukon laukauksia. Umbran sähkökanuuna jakoi kuolemaa zamor-tulen suuntaan räjäyttäen nietoksia. Troopperin herännyt lemmikki-hikaki yritti pysyä hengissä parhaansa mukaan käpertymällä lentokoneenraadon taa.
”Kapura on haavoittunut”, Troopperi huusi nazorakien laukauksien alta. Häntä turhautti se, ettei hänellä ollut enää nuolia. Miksi hän edes käytti jousta?
Ai niin. Siten hän antoi vastustajilleen edes mahdollisuuden.
Jään toa oli jo kääntämässä ammuttua tulen toaa selälleen. Ampumahaava rintakehässä paheni jatkuvasti. Matoro käytti jälleen kerran parannuskiveään ja paransi ystäväänsä elementtivoimallaan. Se keskeytyi ikävästi, kun korkeuksista kuuluva vihellys viesti ankeasta tulevaisuudesta.
Umbra ja Troopperi kamppailivat yli Kane-Ran rungon hyökkääviä torakoita vastaan. Hyökkäys oli organisoidumpi kuin aiemmat kohtaamiset nazorakeja vastaan, Troopperi huomioi. Vastapuolen kranaatinheittimet alkoivat sataa kuolemaa korkeuksista sillä hetkellä. Osuma vain parin metrin päähän sai klaanilaiset syöksymään maahan.
”Mitä jos häivytään täältä”, Umbra huusi metelin alla.
”Hyvä idea”, puoliksi tajuissaan olevaa Kapuraa raahaava jään toa vastasi. Sirpaleita lensi heidän ylitseen.
”Miten ajattelimme tehdä sen?” Troopperi kysyi.
”Suojaa meitä”, Matoro hihkaisi. ”Umbra, työnnetään tuo hylky alamäkeen.”
”Tämä on typerää”, valon toa kommentoi juostessaan alasammutun aluksen rungolle. Matoro tuli tämän perässä Kapura mukanaan. Troopperi kulki viimeisenä ja tarkkaili taivasta.
Hänen haukansilmänsä havaitsivat seuraavan kranaatin. Toa ponnisti, hyppäsi sitä kohti ja laukaisi vihreän voimakenttänsä. Hänen musta Haunsa hohti hetken, ja suojeleva kenttä ilmestyi hänen ja kranaatin väliin. Se räjähti kenttää vasten, heittäen Troopperin potkaisun voimasta selälleen hankeen. Toa huusi jotain siisteydestä riemuissaan ja syöksyi jälleen toimintaan.
Umbran ja Matoron muodostama dynaaminen duo oli oli onnistunut kääntämään Kane-Ran puisen rungon suurinpiirtein oikein päin, ja valon toa oli laserilla leikannut irti siivenriekaleet. Kapura, joka oli jo palaamassa tajuihinsa, makasi siinä, missä ajoneuvon ohjaamo oli joskus sijainnut. Troopperi loikki ympäriinsä kuin pähkähullu ja torjui reflekseillään kaikki laukaukset, joita toia kohti satoi.
Sitten he olivat valmiita. Umbra työnsi korvike-kelkan liikkeelle alas vuoren rinnettä, ja muut toat sekä yksi hikaki hyppäsivät vauhdissa sen kyytiin.
Se oli typerää, he saivat pian huomata.
Kyllä, nazorakit jäivät taakse hyvin pian, mutta vuorenrinne ei ollut erityisen helppoa laskettelumaastoja. Aina välillä kivenjärkäleet repivät heidän muutenkin hajoavaa ajopeliä, ja pari kertaa oli vain tuurista kiinni, etteivät he syöksyneet alas jyrkänteeltä.
”TÄMÄ OLI SURKEA IDEAAAAAA”, Umbra huusi Kane-Ran pohjalta kivien tehdessä syöksystä äärimmäisen töyssyistä.
”Oletteko varmoja, että tämä pysyy kasassa? Tuosta irtosi juuri lauta” Kapura kommentoi, joka ei ole edelleenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Kelkka osui kivenlohkareeseen, joka sai sen ankaraan syöksykierteeseen oman, klaanilaisentäyteisen akselinsa ympäri. Troopperi huusi kurkku suorana, mutta ääni oli enemmän innostusta ja riemua kuin kauhua. Kuin valtava hyrrä, pyörivä ajoneuvo lopulta ajautui kohtaan, jossa jäinen vuori yksinkertaisesti loppui ja erittäin jyrkkä kallio alkoi.
”Unohtakaa äskeinen”, Kapura huusi melun läpi. ”Oletteko varmoja, että ME pysymme kasassa?”
Kelkka putosi viitisen metriä, osui kiviseen rinteeseen ja putosi taas. Se kieri 360 asteen käännöksiä nyt ainakin kolmella eri koordinaattiakselilla. Hetkelliset vapaapudotukset ja niitä seuranneet mielettömät rysähdykset ja kolahdukset lisäsivät matkan jännittävyyttä huomattavasti.
Sitten he saapuivat Ko-Huna-Koron laakson jyrkille reunoille. Troopperi hiljeni nähdessään kolmikymmenmetrisen pudotuksen.
”KARZAHNIKARZAHNIKARZAHNI”, Kapura kiljui ja roikkui kelkassa kaikin voimin.
Matoro yritti saada tilanteesta selkoa. Se oli hankalaa, sillä hän ei ollut aivan varma, miten päin suhteessa maan pintaan hän oli. Ja heti kun hän sen huomasi, hän oli kääntynyt taas.
No, syteen tai saveen, hän ajatteli, ja pureutui ajatuksillaan routaiseen maahan.
Massiivinen jääpilari nousi laakson pohjasta ja otti aluksen vastaansa väkivaltaisella kolahduksella. Toa kiemurteli kelkan etuosaan ja aloitti tien luomisen ennen kuin ajoneuvo saisi jälleen hyrräkompleksin. Hänen valkoiset kätensä sädehtivät kylmyyttä ja jäätä eteenpäin, luoden kaikkien turvamääräysten vastaista luistelurataa kymmenen metrin korkeuteen ilmaan.
He syöksyivät pitkin jääsiltaa hyvän matkaa, kunnes miljöö oli muuttunut sangen epäjäiseksi. Kuten oli myös Matoro, toa huomioi, ja tunsi, miten hänen kontrollinsa kylmyydestä kalpeni hetki hetkeltä enemmän.
Ennen kuin hän ehti kuluttaa kaikkea voimaansa, hän lopetti, ja heidän ajoneuvonsa iskeytyi kovaa kiviseen kallionrinteeseen.
Tärähdyksestä pään selvittämiseen meni hetki itse kultakin. Kapura piteli otsaansa maassa lojuessaan; Troopperi nauroi. Umbra näytti jähmettyneeltä. Hikka uudelleenharkitsi vakavissaan elämänvalintojansa. Matoro nousi vaivalloisesti ylös silmäilläkseen ympäristöään.
”No sepäs… sepäs oli menoa”, Kapura kommentoi.
”Ainakin pääsimme alas vuorelta”, jään toa vastasi.
”Klaaniin tosin on vielä matkaa aika lailla”, lunta epäkäytännöllisestä haarniskastaan kaapiva Umbra totesi.
”Olemme jossakin Suon luoteispuolella. Tästä ei ole kovinkaan pitkää matkaa Sahi-Koroon länsirannikolle. Tunnen sieltä yhden venemiehen – hyvä jätkä, Eglastus nimeltään – joka voisi heittää meidät vesitse Linnakkeelle. Voimme samalla udella kuulumisia pohjoisesta”, Troopperi jakoi paikallistuntemustaan. Hän oli usein kertonut ajoista, jolloin oli matkustellut matoranina pitkin saarta.
”Paljonko tästä on matkaa?” Matoro, joka istuskeli suurella kivellä, kysyi. Aamuaurinko oli nousemassa pian.
”Parikymmentä kilometriä, arvioisin. Enemmänkin, varmaan. Päivän matka”, tulen toa kertoi.
”No, jalkapeliä kehiin sitten vain”, Umbra totesi, ja lähti marssimaan etummaisena.
Aamupalasta oli jo nelisen tuntia, kun Kapuraa alkoi tympiä koko käveleminen. Oikeastaan se masensi häntä siksi, että seikkailun aikana hän oli huomannut konkreettisesti, ettei pysynyt kolmen supertoasoturin vauhdissa villissä, armottomassa luonnossa ja veristen taisteluiden ja ruudinsavun ja kranaattien melskeessä. Kenties hän alkaisi lenkkeilemään tämän jälkeen. Tai käymään salilla. Sen sijaan, että käytti kaiken aikansa joko ahjolla tai salaliittokirjojen ja sarjakuvien parissa.
Kenties kyseessä oli jokin salainen juoni, hän pohti. Kenties hän oli ollut paljastaisimallaan suuren salajuonen, mutta vihamieliset reptiliaani-kansallisosialistit olivat saaneet hänet tänne keskelle ei mitään harhautukseksi. Kenties hänen muistiinpanonsa Klaanissa oli sillä välin ryöstetty!
Troopperi ja Matoro astelivat hänen edessään, ja Umbra kulki nyt joukon viimeisenä. Maasto oli kivikkoista ja kukkuloista – puita näkyi silloin tällöin. Vuori kohosi heidän takanaan auringon myötä. Oikeastaan tulen toa ei ollut koskaan edes ollut niin kaukana saaren erämaassa. Oli outo ajatus, ettei hän ollut edes käynyt saaren, jota piti kotonaan, pohjoisosissa. Hän oli vain kuullut outoja tarinoita sarvekkaista hirviöistä ja toista, jotka pukeutuivat niiden sarviin. Ja suurista, sarvekkaista pukeista, jotka hyökkäsivät kaiken liikkuvan kimppuun.
Ehkä siksi hän piirsi ironisia sarjakuvia ja jätti seikkailut Matoroille. Toa hätkähti, kun kuuli askeleita sorassa jossakin sivullaan. Ei taas, hän ajatteli, ja muisteli laukausta lumivuorilla.
”Seis”, Matoro pysäytti joukon ja keskittyi kuuntelemaan. ”Minulla on huono tunne tästä.”
”Minä en kuullut mitään. Mitä nyt?”, Umbra kysyi.
”Hmm. Saatoin kuulla jotakin. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aik-”
Mustiin haalareihin pukeutuneet skakdninjat nousivat sorasta, jossa olivat odottaneet. Heidän värikkäät kasvonsa oli naamioitu hiekalla ja harmaalla värillä. Ne ponnistivat klaanilaisten polkua reunustavilta soravalleilta – se kaikki tapahtui sekunnin murto-osia lyhyemmässä ajassa, koska he olivat ninjoja.
Ninjat loikkasivat painovoimaa uhmaten ninjasapelit ja ninjatähdet välkkyen keskipäivän valossa. Selittämättömästi maahan kätketyt savupanokset räjähtivät, ja peittivät pienen taistelukentän harmaaseen näönesteeseen.
Troopperin vihreä voimakenttä välähti, ja se lennätti kaksi siihen osunutta ninja-skakdia selälleen hiekkapenkereeseen. Matoro kierähti maahan ja veti kaksi miekkaansa esiin. Hänen skannerisilmänsä analysoi savun peittämää kaaosta. Kapurakin tavoitteli karkeaa muotoa ja epäselviä värivalintoja sisältävää testimiekkaansa, joka näytti liian typerältä tehokkaaksi. Silti, jotenkin, se näytti toimivan. Ainakin ninja, joka sai siitä osuman kalloonsa, näytti suhtautuvan aseeseen kovin torjuvasti.
Matoro tunsi ninjat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niiden tuoreet mustat ninja-asut, mutta ne olivat selvästi samoja luusereita, joita hän oli kohdannut skakdikenraali Labion joukoissa. Se, että ne olivat nyt Klaanin saarella, ei kuulostanut millään tasolla hyvältä. Savun keskellä hän väisti yhden skakdin hyökkäyksen vain törmätäkseen suoraan toiseen ninjaan. Hän kaatui soraan salamurhaajan viereen. Maassa oli irtohampaita Umbran uudelleenkäsittelemän skakdipurukaluston jäljiltä.
”Hemmetti mitä kaaosta”, Matoro murahti ja nousi. Maassa ollut ninja tarttui häntä jalasta – jään toa oli huitaisemassa miekallaan tätä, mutta toinen korsto tarttui hänen käteensä takaa. Kolmaskin ninja ilmestyi hänen ympärilleen. Matoro kiemurteli itseään irti väkivaltaisesti. Yksi ninjoista puri häntä ranteeseen – se sai toan pudottaamaan Energiateränsä. Hän sai heti sen jälkeen iskun niskaansa. Uusien savupommien turvin kaksi ninjaa syöksyivät toaa kantaen sivuun taistelusta, eikä aikaakaan kun he olivat köyttäneet jään toan.
Kolme muuta klaanilaista olisi saattanut tehdä jotakin, mikäli he olisivat nähneet koko episodia. He mittelivät edelleen neljää ninjaa vastaan alati laajenevassa ninjasavussa. Kun kaksi Mustalumea kantanutta skakdia olivat turvallisen välimatkan päässä metsänreunassa, he heittivät toan maahan ja lähettivät ninjasignaalin – oli aika vetäytyä Klaanilaisten luota. He olivat saavuttaneet kenraalin asettaman tavoitteen. Toa alkoi heräillä köysiinsä kolkkauksensa jäljiltä.
”Hyvä saalis”, sanoi toinen ninja-skakdeista. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet kenraalin luona ja saan mainetta.”
”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.
Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän kysyi.
”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. ”Toat näyttäisi olevan tulossa tännepäin.”
”Eikö muiden pitänyt suojata meitä, että saamme saaliin pois.”
”Akijutsunakk sanoi juuri, että toat lähtivät tähän suuntaan heistä huolimatta.”
Toinen skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.
”Senkin typerä kinloka! Lähdetään!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
”Sinähän se pysähdyit tänne selittämään, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
”Sinä halusit yhtä lailla!”
”Älä nyt huuda tai tämä pääsee vielä karkuun. Haluathan palkintosi. Labio tekee meistä kummastakin rikkaita, jos toimitamme toan hänelle. Nyt liikettä!”
Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa aikoja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan. Lisäksi hänen toverinsa saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä, elleivät skakdit olleet järjestäneet heille mitään ikävää.
Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan heti ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi. Labio palkitsee minut, kunhan näkee, että tapoin Kuralumen.”
”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”
”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.
Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.
Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.
Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.
”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, jään toa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Olin metsästämässä.”, kuului makutan vastaus.
Matoro ei välttämättä halunnut tietää enempää.
”Umbra, Tero ja Kapura ovat todennäköisesti aika lähellä. Meidät yllätettiin tiellä. Etsitään heidät seuraavaksi”, Matoro selitti tilannetta makutalle.
”He tietävät, että minä löysin sinut. Kerroin heille juuri telepaattisesti, että sinulla on tärkeä tehtävä kanssani, ja että heidän pitää palata Klaaniin kolmisin.”
”Minulla on tärkeä tehtävä?”
”Nyt on. Seuraa minua”, Makuta Nui totesi ja katosi metsän siimekseen jään toa kintereillään.
”Mitä helvettiä minä olen tekemässä?” Suga kysyi itseltään. Hän tarkasteli Bio-Klaanin muurien sisällä levittäytyvää kaupunkia erään korkean rakennuksen huipulta. Se olisi ollut mitä mainioin sijainti tarkka-ampujalle, paitsi, että se oli aivan kamala sijainti tarkka-ampujalle, sillä se oli todella avoin. Missään ei ollut mitään suojaa. Mutta hyvä näköala sieltä oli. Kaikki monikulttuurisen sekasikiökaupungin rakennelmat yrittivät kilpailla toan huomiosta, mutta tämä ei niihin katsettaan kohdistanut. Hänen näkökentässään oli vain yksi asia, jolla oli väliä. Se asia oli valon toa, joka käveli vainoharhaisen näköisenä leveää päätietä pitkin vilkuillen vähä väliä ympärilleen.
Ei, kukaan ei seurannut Gekkoa. Kukaan ei tarkkaillut häntä kahdenkymmenen metrin säteellä. Ei. Mutta Summerganon seisoi viisikymmentä metriä hänen yläpuolellaan ja tuijotti häntä. Sitä hän ei tosin tiennyt, vaan jatkoi mahdollisimman vähän epäilyjä herättäväksi askeltamiseksi tarkoitettua kävelyään.
Suga, kultaseni, teepä temppu, sanoi mairea ääni Summerganonin pään sisässä, ja Suga vihasi sitä sävyä, jolla tämä puhui hänelle. Semmoinen sievä ’jooko’ vielä perään. Kelpaako?
”Äh”, toa totesi ja hyppäsi alas rakennuksen katolta. Tavallista akrobaattisemmilla liikkeillä, joiden suorittamiseen Suga saattoi saada apua häiriintyneeltä puolijumalalta, joka asui hänen päänsä sisässä, Suga käytti hyväkseen ympäristöään ja hidasti putoamisensa vähemmän tappavaan vauhtiin. Gekko vilkaisi jälleen kerran taakseen, mutta heti hänen käännettyään päänsä jälleen katsomaan eteenpäin suhteellisen varmana siitä, ettei häntä edelleenkään seurattu, hän kuuli takaansa kovan tömähdyksen. Nopea vilkaisu niin, että hänen näkökenttänsä laidalla näkyvä syöksyvä toa tuli havaittua, ja Gekko parahti kovaan ääneen pyrähtäen adrenaliinitehosteiseen rynnäkköön väkijoukon läpi.
Kiroten Suga pinkaisi valkean valon toan perään. Jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä panikoiva petturiepäilty rynni tiensä väkijoukon läpi anteeksi pyytelemättä ja taakseen katsomatta. Sugan oli tehtävä samoin, mutta hänen onnekseen Gekko jätti jälkeensä avoimen tien massojen läpi. Mitä helvettiä minä olen tekemässä, Suga ajatteli jälleen. Oliko Visokki menettänyt järkensä? Miksi kukaan antaisi Manun hoitaa tällaista tehtävää?
”Meillä on petturinselvittämiskuvio vielä hieman vaiheessa ja tarvitsisin siihen teidän apuanne”, punainen visorak oli todennut pohtien, miten tyhmää oli käyttää monikkoa, kun silmien edessä näkyi vain yksi henkilö.
”Ah, tosiaan”, Suga oli vastannut. ”Ei ole onnistanut, vai?” ”On toki onnistunut, mutta tarvitsen lisäkuulusteluun teidän apuanne. Gekko osoittautui hieman… ongelmalliseksi tapaukseksi”, admin oli selventänyt.
Suga oli kohottanut kulmaansa. ”Ahaa. Miksi meidän apuamme?” ”Gekon päässä on Avden loinen”, Visokki oli todennut kylmästi.
Sugan ilme oli muuttunut hyvin epätyypillisen kiinnostuneeksi hänen kuultuaan uutiset. ”Miekkonen, Miekkonen tuo Punainen”, hän oli hyrissyt, pudistanut sitten räväkästi päätään ja todennut: ”Pahoittelen. Siis, tarvitsetko… Manun apua, vai?”
Admin oli pohtinut hetken, miten vastaisi. ”Niin kai. Jos te pystyisitte jotenkin saamaan Gekosta lisää informaatiota irti ilman, että loinen tarttuu teihin.”
Suga oli avannut suunsa, mutta ennen kuin hänen äänensä oli päässyt kuuluville, Visokki oli kuullut päässään Manun hunajaisen mairean äänen: ”Älä lainkaan huolehdi, kultaseni. Me hoidamme kyllä tilanteen… parhain päin.” ”… Kiitos”, admin oli huokaissut.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea, Visokki?” Suga oli sitten kysynyt varovasti. ”Ei sillä, että arvostelisin mielipidettäsi, mutta…” ”Suga, minä en kysynyt mielipidettäsi”, Manu oli tuhahtanut. ”Kyllä. Minä en valitettavasti itse voi saada Gekosta enempää irti loisen takia”, visorak oli tilittänyt selvästi turhautuneena siitä, ettei voinut tehdä asialle enempää… ja ettei petturin selvittäminen voinut edetä.
Sugalla ei ollut vieläkään aikaa kiinnittää huomiota ympäristöönsä yksityiskohtaisesti, mutta se ei estänyt Manua kommentoimasta asioita, joita Sugan aivot jättivät näköhavainnoista tulkitsematta. Minun pitäisi joskus käydä tuossa vortixx-ravintolassa. Sieltä saa kuulemma jotain hyvää chiliasiaa. Ei kyllä mitään hajua, mitä se mahtoi olla, mutta näin olen kuullut.
Suga päätti jättää äänen huomiotta ja keskittyä täysin takaa-ajoon. Gekko oli kompastunut kukkakaalia kauppaavan matoralaisen kärryyn, joka myös toimi kyseisen kauppiaan kukkakaalikojuna.
”Kaalinpääni!” matoran parkui heristäen nyrkkiään valon toalle, joka kompuroi pystyyn ja takaisin liikekannalle.
Nuo kukkakaalit muistuttavat kovin erästä tiettyä fraktaalia, Manu totesi, kun Suga ponnisti ilmaan ja ylitti juuri ja juuri kaatuneen kojukärryn. Tuo oli muuten maksimisuoritus. Et pääse juuri korkeammalle tuosta.
”Kiitos tiedosta”, Suga tuhahti raskaan hengityksensä lomasta. Gekko oli syöksynyt sivukujalle, ja Suga oli lähestulkoon juossut ohitse. Hänet kuitenkin havahdutti aistiärsyke, joka tuntui siltä, kuin joku olisi läpsäissyt häntä takaraivoon. Hoi, se meni tuonne. Käytä silmiäsi.
”Älä lyö minua, senkin loinen!” En tietenkään lyö, ei minulla ole edes käsiä!
Gekko huomasi tulleensa umpikujaan: joka suunnasta piiritti kivinen pystysuora seinä, jota pitkin ei käynyt kiipeäminen. Hän nielaisi kuuluvasti ja perääntyi hieman taaemmas. Olisiko vielä mahdollista paeta edelliseen risteykseen? Hän pinkaisi takaisin päin ja törmäsi suoraan Sugan rintakehään. Valon toa lennähti taaksepäin ja tömähti kivuliaasti maahan. Seuraavaksi hän huomasi toisen toan nostaneen hänet rinnuksista seinää vasten. Suga ei tarkoittanut olla aggressiivinen, mutta jokin sai hänet käyttämään hieman kovempia otteita kuin hän olisi tietoisesti halunnut. Kamala ajatus juolahti hänen mieleensä, ja Manu ilmeisesti näki sen, koska totesi: Ei sinun hakkeroimisesi nyt niin helppoa olisi, älä sitä pelkää.
Suga ei ollut täysin vakuuttunut, mutta käänsi ajatuksensa taas Gekkoon, joka oli nyt hänen kuristusotteessaan. Hän yllättyi taas hieman omasta väkivaltaisuudestaan ja pudotti Gekon takaisin maahan. Tämä läähätti kuuluvasti.
”Gekko. Minulla on… asiaa sinulle.”
”Mitä… helvettiä sinä… olet… tekemässä?” Gekko kähisi hieroen kurkkuaan. ”Minä luulin, että… olet yleensä ystävällinen kaikille.”
”Niin minäkin”, Suga sanoi ja pudisti päätään. ”Mutta Manu ei ole.”
Gekon silmät suurenivat, ja hän yritti päästä pakoon Sugan ohitse, mutta Suga potkaisi hänet mahdollisimman hellävaraisesti takaisin. Toki voidaan kyseenalaistaa, voiko potkaisu ikinä olla hellävaraista, mutta kaikkea ei voi saada. Ja me haluamme Gekon.
”Sinä haluat Gekon”, Suga muistutti. ”Minä en tee hänellä mitään.”
”Miksi haluatte Gekon?” asianomainen raakkui yhä käheästi. ”Mitä pahaa olen tehnyt?”
”Olet petturiehdokas”, Suga sanoi.
”Ette… ette voi tietää sitä!” Gekko parahti. Eivät he voineet tietää. Eiväthän? Ei kukaan moderaattoreista olisi kertonut sitä sille hullulle makutalle. Oletko varma, ettet vertaa minua nyt Abzumoon? kuului ääni tyhjästä. Gekko lähestulkoon pelästyi kuoliaaksi. Mistä se tuli? Kuka se oli? Makuta Nui, tietysti, mutta missä? Fiksumpi kuin tajusinkaan, Manu totesi ilahtuneena. Luulisi, että tietäisit jopa, missä majailen!
Hetken aikaa Gekko vain nyyhkytti maassa. Sugan kävi tätä sääliksi.
”Tätäkö sinä halusit?” hän tivasi Manulta, mutta sai vastaukseksi vain virtuaalisen hyssytyksen. Yritän kuunnella.
”Itkua?” Nyyhkytystä.
”Miksi?” Nyyhkytys voi kertoa yllättävän paljon.
”Mistä?” Hyss.
Gekko yritti jälleen paeta, ja Suga esti jälleen aikeen. Tällä kertaa hän painoi valon toan taas seinää vasten ja nyt asetti otsansa tämän otsaa vasten. Täältä tullaan. Avataan Annonan lipas. Mitä sieltä löytyy? Mitä sieltä löytyy? Missä sinä olet?
Suga ei halunnut katsoa, joten hän ei seurannut mitä epämääräisintä käytävän tapaista asiaa, joka muodostui hänen ja Gekon mielten väliin. Manu kurkisti syntyneestä aukosta sisään varovaisesti. Tietenkään tilanne ei ole näin konkreettinen, mutta aivosi yrittävät konkretisoida sinulle tätä abstraktiutta hieman ymmärrettävämmäksi, tiedäthän, Manu totesi ohimennen. Olen muuten pahoillani.
”Mistä?” Suga kysyi nopeasti ja höllensi otettaan Gekosta. Hänen epäilyksensä kasvoivat jälleen suuriin mittasuhteisiin. Tästä.
Sugan seuraavaksi kokemaa tuntemusta olisi voinut verrata lekasta päähän saamiseen. Hänen tajunsa lähti yhtä nopeasti kuin Gekon kauhuntunne nousi kolmanteen potenssiin.
”Mi-mitä sinä teeeet? Lopetaaaa!” Gekko rääkyi.
”Ei hätää, liskoseni”, Manun ääni sanoi kuulostaen tällä kertaa siltä, kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. ”Muutaman iteraation jälkeen mielesi ei tunne enää mitään.”
Gekosta tuntui, kuin hänen aivojaan olisi muotoiltu uuteen uskoon työntämällä siihen ensin useita teräviä metallitikkuja ja sitten vatkaamalla ne muusiksi tehosekoittimella. Kipu oli lähes sietämätön, mutta jotenkin toan onnistui pysyä tajuissaan, toisin kuin Sugan, joka nyt makasi vatsallaan maassa. Gekon näkö hämärtyi, mutta hän oli näkevinään jonkinlaisen hehkuvan hassuista kellertävistä valopalleroista koostuvan janan hänen ja Sugan päiden välillä.
”Ei siellä oikeasti mitään valopalloja ole. Tuokin on hassu konkretisaatio kaikesta tästä abstraktiudesta, jota ehkä tihkuu tajuntasi lävitse. Nyt, pysy vielä hetki aivan paikallasi. Tämä sitten sattuu aika paljon.”
Gekko inahti vielä laimeasti ja kaatui sen jälkeen Sugan seuraksi maahan. Hän oli kuitenkin tietoinen siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Makuta Nui laskeutui tasolle. Selkeästi se oli taso. Gekko olisi ilmaissut sen olevan pinta, jonka päällä kykeni seisomaan, ja Manu taas olisi saattanut puhua kahden erisuuntaisen vektorin lineaarikombinaatioiden joukosta.
Manulla oli hämmästyttävän konkreettisen näköinen ruumis, joka oli aika lailla sitä, miltä hän olisi normaalitilanteessa näyttänyt fyysisessä maailmassa. Gekko tunsi melkein olevansa ulkopuolinen tarkkailija – tai kenties hän olikin.
”Ei”, Gekko sanoi vaimeasti. ”Menkää pois. Te ette kuulu sinne! Menkää pois!”
Valon toan huudahdukset kovenivat, mutta ne hukkuivat kaiken nielevän kohinan alle.
… mieli?
Suga heräsi, ja hänen päähänsä sattui.
Hän oli herännyt paremmistakin paikoista. Ja nähnyt kauniimpiakin ensimmäisiä näkyjä.
Makuta Nui hymyili leveästi jään toan kasvojen edessä.
”Hyvää huomenta, kaunokainen!”
Suga hillitsi vaistomaisen tarpeensa hutkaista suuren nyrkkinsä makutan naamaan. ”Tuota. Mitä sinä teet pääni ulkopuolella?”
Makuta Nuin virne kertoi, että asia ei ollut näin konkreettinen taikka yksiselitteinen. Eihän se koskaan ollut.
”… ja missä me olemme?”
Suuri soturi katseli ympärillensä. He istuivat kylmällä lattialla pyöreässä valokiilassa, joka satoi heidän niskaansa muuten täysin synkeästä taivaasta – vai kenties katosta? Kiila halkaisi pimeyden niin saumattomasti, että valon ja varjon raja näytti kuin kiinteältä seinältä.
Ehkä se olikin sitä. Toisella puolella kiilaa aivan siinä kohtaa, missä valo loppui ja varjo alkoi, oli oviaukko jonnekin, jossa oli kirkasta ja vehreää.
”Sanotaan vaikka, että tämä on, hmm, eräänlainen suojakerros meille”, Manu sanoi ja auttoi Sugan pystyyn.
”Suojakerros? Miltä se meitä suojaa?”
”Loiselta tietty. Kaikki data on kryptattu näiden ovien välissä, eli en usko, että korruptoidumme, jos loinen ei vain kulje tuosta ovesta.”
”En väitä ymmärtäväni puheestasi juuri mitään, mutta miksi… loinen ei kulkisi ovesta?”
”Ehkä se ei mahdu siitä?”
”… sano nyt vielä, että lasket kaiken sen varaan.”
”Ha, en suinkaan. Mutta et ehkä ymmärtäisi, mitä minä sanon.”
Suga näytti hieman happamalta. ”Onko tuolla Gekon mieli?”
”Jep. Veikkaisin, että löydämme sieltä liskoja. Mitä muuta sieltä voisi löytää?”
”Näinköhän”, Suga sanoi vaimeasti ja hiveli partaansa mietteliäästi.
Gekon mieli
He eivät löytäneet sieltä liskoja.
”Mitä…” Suga aloitti.
”Hmh”, makuta sanoi raapien päätään. ”Se olisi kai ollut liian ilmiselvää.”
Ehkä he olivat odottaneet, että valon toan mielessä olisi ollut valoisaa. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä he olivat odottaneet: taivaalla paistoi kahden sijasta kuusi aurinkoa, ja niiden kylvämä valo maalasi maailman sateenkaaren jokaiseen väriin. Niityt olivat vihreitä, punaisia, kirkkaan oransseja, jopa sinertäviä. Kukat tanssivat keväisessä tuulessa sambaa ja linnut lauloivat kauniisti ympäri maailmaa. Taivas oli täynnä kauniita pikkuruisia pumpulimaisia pilvenhattaroita, ja kun Manu ja Suga katsoivat tarkemmin, se todella olikin pumpulia.
Ja kaikkialla niityillä laukkasi kirjavan värisiä kavioeläimiä, jotka kikattivat heleästi ja telmivät ruohikossa.
”Katsos, Sugaseni”, Manu höhötti, ”sinähän viihtyisit täällä.”
”Visokkikin varmasti viihtyisi”, Suga sanoi, ja molemmat yhtyivät kuivaan nauruun. ”… miksi sinä otit minut tänne mukaan.”
”No tuota”, Manu sanoi vaivaantuneena ja katsoi jalkojensa juureen Sugan silmien sijasta. ”Gekko voisi hermostua, jos rupean pitämään monologia. Joten jos sinä juttelet kanssani, hän ei ehkä pelkää yhtä paljon!”
Suga ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että Manu kertoi totuuden.
”Sitä paitsi on hyvä, jos joku pitää silmällä takaporttia”, makuta jatkoi ja osoitti peukalollaan olkansa yli kohti ovea, josta he olivat tulleet. Nyt se näytti jykevältä timantista valmistetulta pankkiholvin ovelta, joka seisoi kultaisissa kehyksissä vailla seinää, jossa olla kiinni.
”hei, ystävät!!”
Ääni oli kirkas ja tolkuttoman pirteä, ja se oli kuulunut heidän edestään. Makuta ja toa kääntyivät vikkelästi portilta äänen tulosuuntaan. Yksi kavioeläimistä, sininen ja pitkäharjainen isopää oli pysähtynyt heidän eteensä ja katsoi heihin kahdella madu-hedelmän kokoisella silmällä. Sen harja hohti sateenkaaren väreissä ja sillä oli selässään aivan pikkuruiset siivet, joilla ei taatusti kyennyt lentämään yhtikäs minnekään.
”voitteko olla ystäviäni???”
Suga siristi silmiään. Tämä oli sotia nähneelle miehellekin jo liian paksua. Ja näemmä Manullekin. Pimeyden olento alkoi käkättää mielipuolisesti ja taputti hitaasti.
”Niinpä tietenkin. Niinpä tietenkin. Se on kulissia, Suga. Yhtä kulissia.”
Sinisen kavioeläimen vierelle oli yhtäkkiä ilmaantunut kaksi olentoa lisää: pinkki ja kirkkaan oranssi. Pinkillä oli yllättäen pinkki harja ja oranssilla keltainen. Ja kummankin olennon pää oli niin suuri, ettei kaulan olisi pitänyt periaatteessa pystyä edes kannattelemaan sitä. Sininen jatkoi puhettaan kahden muun tuijottaessa heitä suurin silmin ja hymyillen niin leveästi, että Manu ihmetteli, mikseivät niiden suut revenneet:
”jos olette ystäviäni niin voimme leikkiä yhdessä hippaa ja pelata akilinia ja kihertää laitumella ja voimme kammata toistemme harjoja ja-”
Pimeyden olento nosti oikeaa kättään ja laittoi peukalonsa ja etusormensa yhteen, jolloin kavioeläin vaikeni. Kolme kavioeläintä tuijotti heitä nyt hiljaa ällöttävän söpösti hymyillen.
”Mitättömän kuolevaisen kamalista tapahtumista häiriintynyt ja traumatisoitunut mielenriekale pyrkii säilyttämään mielenterveytensä viimeiset rippeet kyhäämällä jotakin ylitsepursuavan ei-negatiivista ja ällöttävän söpöä”, Manu sanoi ja virnisti julmasti.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja kikattaa…”, sininen kavioeläin jatkoi puhettaan ja jumitti kuin vanha videokasetti. Kaksi muuta eläintä yhtyivät sinisen toistoon kuin kuorolaulajat.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja…”
”Mitä sinä olet tekemässä?” Suga kysyi katsoen Manuun vakavana.
”Katson kulissin taakse.”
Makuta napsautti sormiaan, ja jokin särkyi. Pellot maalautuivat verenpunaisiksi, auringoista viisi sammui ja taivaan täytti pimeys. ”… ja ssssssyöstä Mata Nuin alassss helvettiin!” kavioeläimen puhe muuttui kylmäksi sihinäksi, ja molemmat tunsivat nyt äänen.
Sillä oli edelleen kaviot. Mutta nyt sen ällöttävän suloinen pää oli Kanohi Avsan muotoinen, ja syvistä silmäkuopista katsoi kaksi sadistista silmää, jotka olivat joskus katsoneet kohti taivasta ja päättäneet, että halusivat hallita sieltä.
Joka ikisen pelloilla temmeltäneen kavioeläimen päät kääntyivät heitä kohti, ja niistä katsoivat samat kasvot. Lintujen laulu peittyi Makuta Abzumon kymmenestä suusta kuuluvan naurun alle.
”Mitä te teette? Te tuhoatte kaiken!” kuului Gekon valittava ääni jostain kaukaa. ”Lopettakaa… minä pyydän!”
Suga vilkuili ympärilleen paikantaakseen äänen lähteen, mutta sitten hän kuuli muksahduksen, äänen, joka lähtee siitä, kun metallitangolla lyödään märkää lihaa, ja nesteen purskahtamisen äänen. Hän kääntyi nopeasti takaisin Manuun päin ja huomasi, että Abzumoa imitoiva hevosolento makasi maassa kymmeninä palasina. Raato oli värjännyt maan ympäriltään vereen ja näytti tällä hetkellä koostuvan irtonaisesta lihasta ja hurmeisesta mössöstä. Manu piteli kädessään olennon irtopäätä ja tuijotti sitä apaattisena.
Suga laski kätensä Manun olkapäälle, jolloin tämä hätkähti ja paiskasi pään ulos näköpiiristään.
”Ehkä meidän pitäisi… paikantaa kohteemme”, Suga sanoi. Manu nyökkäsi hitaasti.
”Ehkäpä. Ehkäpä…”
Suga ei tiennyt, mitä Manu teki, mutta jotain usvan kaltaista pursusi peittämään hirvittäviä kaviokkaita jostain peltojen uumenista. Nämä näyttivät nyt vain utuisilta kuvajaisilta utuisessa maastossa, joka oli ottanut värikseen harmaan.
”Ei-negatiivinen”, Manu kuiskasi, ”ei ole välttämättä positiivinen.”
”Mennään neutraalilla”, Suga sanoi suhteellisen tyytyväisenä ratkaisuun.
He astelivat utuisten nummien halki. Se, mikä oli aiemmin ollut ainoa taivaalla paistava aurinko oli muuttunut nyt kuuksi, jonka vivahteeton valo näytti tietä. Maailman värittömyys muistutti Makuta Nuita siitä hetkestä, jolloin hän oli vuosilta tuntuvien sekunnien ajaksi saanut katsottua Avden silmien takana olevaan sieluun.
Nyt hän, kuten Sugakin, katsoi johonkin, joka ei ollut välttämättä kaukana siitä.
Hallan tappamalla nurmikolla seisoi taas yksi kavioeläin, joka ei ollut kirkkaan värinen, mutta ei mustakaan. Sen väri oli tyhjyys itse, ja tuosta mustasta aukosta heidän näkökentässään kurkisti koko joukko verenpunaisia silmiä.
”hih hih hih”, loinen nauroi. ”uusia ystäviä”
”Manu”, Suga kuiskasi jähmettyneenä. Eläin ahdisti häntä. ”Mikä. Tuo. On.”
”Ystäväiseni”, Manu sanoi häijysti virnistäen ja lipaisi huuliaan, ”minulla ei ole aavistustakaan.”
Sugan pää kääntyi epäuskoisena tuijottamaan Manun profiilia. Hänen vieressään seisova makuta oli silminnähden innostunut.
”Se on loinen”, Manu sanoi ja hieroi käsiään yhteen kumoten samalla oman väitteensä siitä, ettei hänellä muka ollut aavistustakaan siitä, mikä olento oli. ”Samanlainen loinen kuin Snow-paran päässä tässä vastikään.”
”Mitä tarkoitat?” Suga sanoi ja käänsi katseensa takaisin olioon. Sen kaikki kaameat punaiset silmät tuijottivat nyt heitä kahta aktiivisesti ja sen muoto aaltoili hieman.
”Eikö ole yleistä tietoa, että Snökken päässä eli infernaalinen närhi?” Manu kysyi hivenen yllättyneesti. ”Hups.”
”Manu…” Suga sanoi irrottamatta katsettaan loisesta. Hän ei uskaltanut juuri nyt liikahtaa mihinkään.
”Kuten totesin, minä en tiedä, mikä se on. Ja siksi me olemme täällä. Se on peräisin Avdesta, ja tämä voi olla elämämme tilaisuus selvittää hieman lisää.”
”Luulin, että me olemme täällä tutkimassa, onko Gekko petturi”, Suga äyskähti, edelleen kuiskaten tosin.
”Ai? Niin, totta! Visuhan pyysikin sitä”, Manu naurahti, Sugan mielestä aivan liian kovaan ääneen.
”Oletko tosissasi?” Suga älähti, edelleen irrottamatta katsettaan infernaalisesta ponista.
”Äh, älä viitsi. Se kuulee kaiken, mitä sanot, eikä käy kimppuusi yhtään vähempää, jos jumitat paikallasi.”
Kaviokas painajainen otti varovaisia askelia. Sen koko hahmoton ruumis tuntui värähtelevän kuin se olisi yrittänyt epätoivoisesti pysytellä kiinni olemassaolossa. Siluettimaisen olennon pikimustan hahmon reunat värisivät kuin olisivat olleet hajoamassa. Siitä pääsi jotain hirnahduksen ja hyytävän naurun väliltä. ”Kerubi, kerubi, kerubi! Miksi hyökkäisin kimppuunne?” ääni puhui, ja pätki ja rätisi kuin epävireinen radio.
Suga kohotti hitaasti kulmaansa kääntäen katseensa Manuun. ”Kerubi?”
”Älä välitä siitä”, Manu sanoi ja tuijotti loista. ”Mikä sinä olet, olento? Sinä et ole Syvä Nauru.” ”En tietenkään, kerubi!” olento rääkäisi. ”Mutta Nauru on minussa. Nauru on meissä kaikissa. Nauru on enemmän kuin me. Minä olen vähemmän kuin Nauru.”
Taas yksi hyytävä kikatus.
”Taidan ymmärtää”, Manu totesi. ”Mitä sinä tiedät, pikkuinen?”
Sugan mielestä Manun lausahdus ja se äänensävy, jolla tämä sen sanoi, olivat jotain todella väärää tässä tilanteessa. Häntä myöskin alkoi häiritä se, kuinka tiedostavaksi ja pelottavalla tavalla viisaaksi olennon puhe oli muuttunut lapsekkaasta kikatuksesta. ”En paljoa, enkeli. Miksi oletat että voit kysyä minulta jotain?”
”Aina voin”, Manu sanoi ja virnisti ironisesti. ”Minä voin myös tuhota sinut. Valinta on sinun.”
Kukin punaisista silmistä pullistui yllättyneenä. Olennon terävähampainen suu loksahti auki kuin shokissa ja… paljasti sisältään toisen suun, joka hymyili leveästi. ”TU͘H͜O͡TA?̷” se rääkäisi niin että Sugan kuuloelimet tuntuivat halkeavan – mutta sitten hän muisti että ei kuullut huutoa korvillaan. ”Ymmärrätkö sinä, mille puhut? Luuletko, että olen eläin teurastettavaksesi? Voitko rikkoa aatteen? Voitko polttaa hengiltä ajatuksen? Kerro minulle, makuta, miten voit tuhota idean?”
”Ha ha haa!” Manu naurahti äänellä, jota Suga kavahti, sillä tuntui, kuin se olisi yhtä hyvin voinut lähteä kammottavasta tyhjyysolennosta, joka seisoi heidän edessään.
”Jos tuhoan mielen, joka ajatusta ajattelee, ajatus unohtuu!”
Kiilto makutan silmissä huolestutti Sugaa. ”Manu. Et kai sinä oikeasti…?” ”Voit tappaa vallankumouksellisen, mutta aate ei kuole”, olento sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan, ”Makuta hyvä, tiedätkö kumpi meistä kahdesta on kuolematon? VINKKI: SE – ET – OLE – SINÄ.”
Olennon viimeinen karjahdus kaikui halki koko Gekon mielen. Hetken oli hiljaista kuin hautaholvissa. ”… vaikka kuinka haluaisitkin sitä.”
”Oletko sinä… ajatus?” Suga uskaltautui lopulta kysymään. ”Miten se on mahdollista?” ”Liian yksinkertaista, toa hyvä. Mutta jos sen ajattelu noin auttaa, kyllä.”
Infernaalinen poni oli käyttäytynyt hetken aikaa aivan liian rationaalisesti ja elävästi. Siksi se näemmä koki asiakseen taittaa niskansa. Rusahdus. Suuri pää lörpähti sivulle virnuillen yhä samalla tavalla, ja kaviokas juoksi hetken aikaa ympyrää. ”hi hi hi”
”Jos tapan kaikki vallankumoukselliset, kukaan ei enää vastusta. Jos tapan kaikki aatteesta tietävät, aate unohtuu. Jonkun on keksittävä se uudestaan”, Manu sanoi ja maisteli hetken sanaa ”uudestaan”. Uudestaan ja uudestaan. Uudestaan.
”Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö totta?”
”Toimiiko tuo noin?” Suga kysyi epäilevästi.
”Ei. Mutta se voisi toimia. Jos ja vain jos tuo ei ole sama loinen, joka oli Snökken mielessä.”
Olento pudisti päätään. Tai ainakin näytti yrittävän. Sillä ei ollut enää toimivaa niskaa, joten sivulla roikkuva pää vain helisi, ja… putosi irti. Se kopsahti maahan ja ruumis jäi seisomaan ilman sitä.
Katkenneen kaulan kohtaan aukesi uusi silmä. Pää jatkoi puhumista. ”Samaa ajatusta ei istuteta lumipallon ja valon hylkiön päähän. Siemen on sama, mutta eri maaperällä… siitä voi kasvaa mitä tahansa. Toinen heistä… halusi lentää vapaana kuin taivaan lintu. Tämä taas… laukata halki auringon kylvettämien niittyjen.”
Pää nytkähti. Ennen pitkää Manu ja Suga huomasivat, että kaulantyngästä kasvoi sadoittain pieniä ja isompia hämähäkinjalkoja, joilla se alkoi kipittää ympyrää. ”hi hi hi”
Jään toa ei teeskennellytkään ymmärtävänsä tilannetta, mutta hän yritti. ”Manu. Onko siis niin, että… tuo asia, mikä se sitten onkaan, esti Visokkia tarkistamasta Gekon petturuutta?” Manun nyökättyä hän jatkoi. ”Miten se sen teki? Estääkö se sinuakin?”
”Miten se esti Visokkia?” Manu hymähti. ”Visu ei uskaltanut ottaa riskiä.”
”… mitä riskiä.”
”Tartuntariskiä.”
”Älä sano, että…”
”Ha. Ha ha. Meillä ei ole mitään hä-… no okei, tuo oli aika paksu valhe.”
Suga katsoi Makuta Nuin hermostuneeseen hymyyn silmät jääkylminä. Hetken aikaa hän oli luullut pitävänsä Manun kanssa keskustelemisesta enemmän silloin, kun pystyi katsomaan tätä silmiin.
”Mihin sinä olet meidät vetänyt.”
”No, oikeammin minulla ei ole mitään hätää.”
”Mihin sinä olet minut vetänyt.”
Manu avasi suunsa, mutta sieltä tulevia sanoja ei ollut kohdistettu Sugalle: ”Missä on talon isäntä? Vaadin saada tavata hänet!”
Sekä Suga että loinen tuijottivat nyt Manua vähän hölmistyneenä – mikäli loisesta ylipäätään pystyi mitään sanomaan.
”Gekkoseni, Gekkoseni, tule esiin piilostasi! Sinulla ei ole mitään pelättävää. Me olemme täällä auttamassa sinua!” Manu huuteli iloisella äänellä. ”Eksyksissä oman mielesi syövereissä? Ei ehkä kaikkein terveellisintä ajanvietettä. Tule tänne, tule tänne. Emme tee sinulle pahaa. Loiselle kylläkin teemme!”
Hetken aikaa Manu sai maanitella, ennen kuin mitään tapahtui. Ehkäpä se oli mielenkiintoa, ehkäpä pelkkää turtunutta pöllämystyneisyyttä, mutta sekä Suga että loinen olivat täysin hiljaa paikoillaan koko tämän ajan. Loinen tosin värisi yhä epäilyttävästi, ja sen pää juoksi ympyrää sen ruumiin ympärillä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen tyhjyydestä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Sumun keskeltä heitä kohti köpötteli poni. Se ei muistuttanut lainkaan heidän aikaisemmin tapaamiaan kaviokkaita eikä myöskään loista, sillä se näytti paljon luonnollisemmalta, vaikka sen pää olikin ruumiin mittasuhteisiin nähden hieman liian suuri. Hevoseläimen eturuumis oli verhoutunut valkeaan kankaaseen, ja sen kasvoilla oli Kanohi Avohkiilta näyttävä naamio. Sen vihreät silmät tuijottivat kolmikkoa surumielisesti olennon kopistellessa yhä lähemmäs heitä.
”Ööh, Gekko?” Suga kysyi vaimeasti.
”Mainiota, mainiota. Tule toki lähemmäs, ystäväiseni”, Manu sanoi ja lähestyi itsekin saapuvaa kavioeläintä. Heidän tultuaan kosketusetäisyydelle toisistaan Manu taputti kevyesti ponin selkää.
”Hyvä poika. Etkö olekin!”
Suga tunsi sääliä sitä olentoa kohtaan, joka vaikutti olevan Gekko, ja vihaa sitä olentoa kohtaan, jonka Manu väitti olevan loinen Gekon mielessä. Seuraavaksi hänen ajatuksensa kuitenkin palasivat käsillä olevaan vaaranpaikkaan.
”Manu”, Suga kuitenkin jatkoi. ”Sinun täytyy nyt vastata. Olenko minä tartuntavaarassa?”
”Ehehe. En usko, että se on mahdollista. Loisen pitäisi päästä perille tunnelin salausalgoritmeista ensin. Ja niiden murtamiseen tarvittaisiin seitsemännen tason kraatan laskentateho.”
Suga tunsi hetken huojennusta, kunnes Manu totesi: ”Toisaalta voisimme tartuttaa loisen sinuun. Gekon mieli on sellainen universaalipsyyken osajoukko, jossa kaikki sinun mielessäsi käytössä olevat aksioomat eivät valitettavasti päde, eikä minulla ole siten käytössäni kaikkia niitä keinoja, joilla voisimme kuulustella tätä saatanallista hevosta.”
Suga näytti entistä pöyristyneemmältä. ”… älä edes väitä etteikö tuo olisi ollut suunnitelmasi alusta asti.”
”Tuollaisessa suunnitelmassa on vaaransa, mutta minulla on teoria”, Manu sanoi pahoittelevasti. ”Meidän täytyy vain hallita loisen tarttumista.”
”Ehdottomasti ei. Minä en suostu siihen.”
”No mutta”, Manu sanoi ja mietti hetken. ”Snow-paran loinen saatiin houkuteltua ulos hänen päästään. Hän on nyt puhdas. Ja loinen on kuollut. Jos otat loisen itseesi, pelastat Gekon suurelta kärsimykseltä.”
Toa Suga näytti mietteliäältä ja vakavalta. Hän pohti kaikkea, mitä oli nähnyt Gekon mielessä. Makuta Abzumon hirviömäisen olemuksen täydellisen ylivallan. Hän oli katsonut valon toaa tämän pelokkaisiin silmiin, eikä halunnut uskoa että tämä olisi voinut pettää Klaanin. Ei edes kuolemanpelon siivittämänä.
Hän voisi ottaa tämän luodin.
Hän ei pelkäisi ottaa sitä, jos se auttaisi Gekkoa.
”Hyvä on. Minä teen sen.”
Manu hymyili. ”Sugaseni, Sugaseni, tiesin, että sinuun voisi-”
Rääkäisy. Repaleinen, kohinan täyttämä rääkäisy.
He kääntyivät.
Ainoastaan nähdäkseen hämähäkkijaloilla tasapainottelevan loisen pään välissään. Se näytti heille pikimustaa kieltä ennen kuin singahti sadalla jalalla viilettäen heidän taakseen, kohti timanttiholvikaaria.
”Mitä se…”
Suga katsoi Manua.
Manu katsoi Sugaa.
Suga Manua.
Manu Sugaa.
Gekko hirnahti.
Kaikki katsoivat kohtaan, jossa loisen pää oli äsken ollut. Ruumis seisoi yhä paikallaan, mutta nyt kaulantyngästä alkoi paisua irstaasti esiin jotain, jossa oli silmiä ja ehkä suukin, mutta lähinnä silmiä. Lopulta infernaalinen poni oli kasvattanut itselleen uuden pään.
Se nosti yhden kavion vilkuttaakseen päälle, joka juoksi käkättäen ulos Gekon mielestä.
Suga kääntyi hitaasti kohti Manua.
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”No noinkin voi käydä.”
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”Suga, jätitkö sinä portin auki?”
”Se oli auki, koska me halusimme loisen pois Gekosta ja minuun!”
”No minä sitä en jättänyt auki. Älä minua katso.”
”Tarkoittaako tämä, että päässäni on kohta toinenkin ääni sinun lisäksesi?” Suga huusi.
”Jos vaikka otetaan se kiinni?”
”Sinä tiesit tämän, etkö tiennytkin?” Suga huusi Manulle kurkku suorana. ”Sinä tiesit, että se ei katoaisi täältä mihinkään!”
”Jos se ei katoa täältä mihinkään, niin hitto vie, se on myös Lumikin päässä!” Manu karjahti takaisin. ”Jospa vaikka yrittäisimme ymmärtää, miten se toimii, niin ehkä pääsisimmekin siitä joskus eroon!”
Suga pudisti päätään ja kiristeli hampaitaan. ”Voi hyvänen aika sinun kanssasi”, hän tuhahti.
Manu rääkäisi hieman, kun huomasi suuren toan tarttuvan hänen mielimaailman muotonsa olkapäistä kiinni melko kovakouraisin ottein. ”Mitä sinä…”
Ennen kuin hän ehti lopettaa lausetta, hän löysi itsensä Gekon satulasta, jonne myös Suga loikkasi. Olento hirnahti.
”Mitä helvettiä me olemme tekemässä?” Suga kysyi eikä olettanut saavansa vastausta, jonka kuitenkin sai.
”Selvästi jotain nerokasta”, Manu sanoi huomatessaan idean. ”Ehkä vähän lisäpuhtia polleen, eiköstä!”
Manu asetti kätensä Gekon ilmentymän ohimoille ja hieroi niitä Sugan mielestä kovin epäilyttävällä tavalla. ”Okei, mitä helvettiä sinä olet nyt tekemässä.”
Kuin vastaukseksi Sugan kysymykseen Gekon selkään kasvoi pari siipiä. Ne olivat komeat kuin gukkolinnulla konsanaan.
”Lennä, heposeni, lennä!” Manu huudahti. ”Laukkaa! Sillä tavalla kuvaannollisesti siis.”
Ja Gekko lensi.
Sugan mieli
Taivas oli sininen kuin Bio-Klaanin linnakkeen yllä liehuvat liput, jotka kertoivat vapaudesta ja valinnasta. Alla riehuvan taistelukentän liekit olivat punaisia kuin veri ja lopullinen turmio ja kohtalo, joka kaikkia lopulta odotti. Suga olisi uskonut, että hänen päässään olisi ollut harmonisempaa. Mutta hän ei ollutkaan nyt parhaassa mahdollisessa mielentilassa.
Taivaan halki lensi suurilla siivillä kaviokas, jonka naamion suukappaleen ympärille sidottu huivi lepatti.
”Okei”, Suga huusi ilmavirran yli, ”miten löydämme sen täältä?”
”Sinun mielesi. Luulisi sinun tietävän. Minne infernaalisen ponin pää juoksisi täällä?”
”Pahoittelen, mutta en ole viettänyt valtavasti aikaa oman pääni sisällä hetkeen…”
Suga ohjasi Gekon syöksyyn, ja he singahtivat taistelukentän läheltä. Kultaiset, sieluttomat Hauta kantavat soturit siivosivat kaikista universumin lajeista koostuvaa armeijaa tieltään heiluttaen suuria miekkoja. Niiden panssari alkoi olla verenpunan tahrima. Sinnikkäästi puolustautuva pienempi armeija ei kuitenkaan luovuttanut, vaikka niiden siniset liput paloivat.
Punakultaisen armeijan sadanpäämies ratsasti joukkojen takana olennolla, joita ei ollut olemassakaan matoran-universumissa. Suuri, kaikkialta naurettavan lihaksikas ja musta varjon olento antoi loistokkaan harjansa liehua ja nosti kavionsa voitokkaasti ilmaan päästäen ällöttävän mutta äärimmäisen miehisen hirnahduksen.
Sen keho oli täynnä punaisia silmiä. hi hi HIRN
”… mitä helvettiä…”
”Hahaa!”
”… se on tekemässä?”
”Kuten se sanoi”, Manu myhäili, ”samaa siementä ei voi istuttaa kaikkiin päihin. Sen piti ottaa täällä hieman erilainen muoto.”
”… ah.”
”Uskoisin hevosuuden johtuvan siitä, että se kumminkin on peräisin Gekon päästä. Ainakin haluan uskoa niin.”
”En ole… eh, ihan varma, miten vastata tuohon.”
He lensivät jonkin aikaa ympyrää loisen ympärillä. Loinen tuijotti heitä koko ajan, mutta armeija ei näyttänyt kiinnittävän heihin minkäänlaista huomiota.
”Okei, mitä meillä on”, Manu sanoi ääneen. Suga kohotti kulmaansa kysyvästi.
”Meillä on minä”, Manu jatkoi pohtivaan sävyyn ja siveli leukaansa mietteliäästi, ”eli aika hyvä hakkeri, vaikka itse sanonkin. Meillä on sinä…” – tässä välissä Manu tökki Sugaa etusormellaan niin, että jälkimmäinen miltei lensin ratsun selästä – ”… joka pystyy hallitsemaan tätä ympäröivää todellisuutta. Sitten meillä on tämä Gekkonen tässä…” – Manu tökkäsi Gekkoa terävästi, jolloin tämä hirnaisi tuskastuneesti ja lähestulkoon heitti molemmat ratsastajat selästään – ”… jokaaaaargh… on Gekko.”
”Hyvä, kun huomasit”, Suga puhisi yrittäen kiivetä takaisin lentävän ponin selkään. Hän oli melkein pudonnut alas sodan keskelle, ja roikkui nyt Gekon hännästä kaksin käsin.
”Mitä Gekolla voi tehdä?” Manu kysyi, eikä Suga ollut varma, halusiko tämä kysymykseensä vastauksen. Loisella näytti olevan sellainen.
Kaviot kiskaistiin taivasta kohti, kun lihaksikas kammotus nousi takajaloilleen ja nauroi repaleisesti. Verenpunaisen armeijan sata miestä kaatanut sadanpäämies heilutti sieluttomasti valtaisaa miekkaansa loisen selässä silmät tyhjää valoa kiiluen. ”Voi, siihen kysymykseen te haluaisitte varmasti vastauksen”, peto hirnui. ”Jos jotain, niin hän oli loistava syötti.”
”Ai, ja kuka on sitten pääateria?” itsensä takaisin ratsaille heilauttanut Suga ajatteli, mutta tajusi heti että täällä se oli sama kuin hän olisi puhunut ääneen. Muskelipeto hirnahti väreillen inhottavasti. ”Etkö jo ymmärrä, valkea ratsumies? Sinä olet vain silta. Silta paljon arvokkaampaan kohteeseen.”
Sugan suu aukesi. Samassa hän kuuli kuitenkin Manun ”varo”-huudon. Yksi verellä maalatun armeijan suunnattomista ritareista oli päässyt aivan liian lähelle kaksikon lentävää ratsua. Kääntyessään hitaasti kohti hyökkääjän mielettömiä sinisiä silmiä Suga ehti hetken kaivata asetta, ja jostain hänen tajunnastaan ase tuli.
Suunnaton kahden käden miekka halkaisi mielikuvituksesta loihditun sotilaan ja tämän terät kahtia kesken ilmalennon.
”Tässä kohtaa on ehkä hyvä huomata, että me olemme nyt sellaisessa tosi stereotyyppisessä mielikuvitusmaailmassa, jota sinä hallitset ajatuksesi voimalla, Sugaseni”, Manu sanoi kiskoessaan Gekkoa korvista yrittäen saada tämän lentämään korkeammalle.
”Mitä loinen sanoi?” Suga tivasi ja mäiski vastausta odotellessaan lisää heitä kurottelevia mielikuvitusritareita päreiksi.
”Jaa, millä? Se sanoi aika paljon kaikkea typerää.”
”Miksi minä olen silta? Ja kuka on todellinen kohde?”
Manu käänsi epäuskoisen katseensa Sugaan. ”Etkö sinä tajua? Minä olen loisen kohde.”
”Miksi sinä?”
”Sinä olet… korruptoimaton. Olettaisin. Sinä et pelkää mitään.”
”Minä… mitä?” Suga näytti hölmistyneeltä. Gekko lensi nyt niin korkealla, että sotilaat eivät yltäneet lähellekään heitä, ja niin kaukana loisesta, että he eivät kuulleet tämän hirnuntaa.
”Miten pelko liittyy mihinkään?” Suga kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Manu ohjasti Gekkoa lentämään takaisin loista kohti. ”Viitsisitkö vastata?”
”Kaikkea sinäkin kyselet”, Manu tiuskaisi. ”Syvä Nauru hyödyntää uhrinsa pelkoja, ja tuo loinen on yksi kuoron äänistä, näin sanoakseni.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että jos sinä et pelkää, se ei voi tehdä mitään täällä”, Manu sanoi ja tajusi kesken virkkeen, mitä oli juuri sanomassa. ”Se ei voi tehdä mitään täällä. Ei juuri mitään. Mutta jonkun muun mielessä, jonkun vähemmän järkähtämättömän, sillä voi olla suurikin valta. Ha ha haa! Mitä Gekolla voi tehdä, Suga?”
Suga kääntyi kohti Manun kasvoja. Jään toan Hunalla oleva ilme vastasi jämeryydeltään kahden käden miekkaa, joka hänellä oli vielä kädessä. Suga näytti tietävän täsmälleen, mitä Manu oli ehdottamassa – siksi hän ei ollutkaan tippaakaan samaa mieltä.
”Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi iskien äänellään kuin moukarilla.
Manun kasvoille levisi sairaan mielenvikainen virne, kun tämä otti vastaan moukariniskun: ”Katsotaanko?”
Sen sanottuaan Manu loikkasi Gekon selästä huudahtaen samalla: ”Tee parhaasiii!”
Suga katsoi aavistuksen verran järkyttyneenä, kun Manu katosi tuhansien verenpunaisten soturien massaan. Hän kuitenkin otti tiukasti Gekon ohjaksiinsa ja ohjasi tämän ylemmäs väistäen täpärästi miekaniskun alhaalta. Hän alkoi puhua ratsuolennolle hiljaa.
”Sinä siinä. Olen… pahoillani siitä, mitä saatamme joutua tekemään. Olen pahoillani siitä mitä olen jo joutunut tekemään. Olen pahoillani siitä, mitä hän tekee. Ja vähän toivon, että joskus hänkin olisi. Mutta tarvitsemme… tarvitsen sinua vielä yhteen asiaan.”
Olento, joka oli ehkä Gekko, käänsi Avohkiita muistuttavat kasvonsa kohti ratsumiestään ja tuijotti vaitonaisena.
”Ja se saattaa olla aika penteleenmoinen asia.”
Verenpunaisen armeijan rivit alkoivat murtaa sinisen lipun alla taistelevien sotilaiden taistelutahtoa. Sadanpäämies ratsasti psykoottisesti nauravalla loisella ympäri kenttien pudotellen olentojen päitä nurmelle. Ritarien kultaiset Haut alkoivat peittyä lopullisesti punaisten läikkien alle, kun järkähtämättömät rivit marssivat marssimistaan.
Taivaalla punaisen armeijan yläpuolella leijui jokin, jolla oli kuninkaalliselle sopiva viitta ja suuret perhosmaiset siivet. Se avasi suunsa ja huusi sotilaille kirkkaalla äänellä karmaisevaa taistelulauluaan: pää poikki, pää poikki, pää poikki.
Vielä pari sinistä lippua liehui viimeisten uljaiden olentojen käsissä, kun ne valmistautuivat vastaanottamaan vääjäämättömän.
Kunnes taivaalta laskeutui jokin, joka pysäyttäisi vääjäämättömän. Läpäisemätön este.
Soturi oli sinivalkoinen, ja hän laskeutui eriskummalliselta siivekkäältä ratsulta. Hänen jykevän ruumiinrakenteensa jokainen lihas oli vuosien taistelun kivenkovaksi takoma. Soturin kasvoilla olevan sinisen naamion leuan vasaramaista muotoa alleviivasi pitkä liuhuparta. Tämä naamio oli Huna, ja se tarkoitti kaikille Kanohien muinaisen mystiikan tuntijoille piiloutumista. Ehkä jopa täydellistä näkymättömyyttä. Mutta tämä soturi ei käyttänyt naamiota piiloutumiseen. Se oli viesti, ei, käsky jokaiselle viholliselle jonka hän oli kohdannut ja tulisi kohtaamaan. Käsky piiloutua. Viimeinen mahdollisuus perääntyä jokaiselle, joka aikoi kohdata hänen teränsä taistelussa.
Sinisen ja valkoisen ritari katsoi punaista armeijaa päättäväisen musertumattomana ja veti selästään pitkän miekan, joka kimalteli aurinkoinvalossa.
”Juoskaa kukkuloille”, hän käski.
Hän ei osoittanut sitä siniselle armeijalle, ja sen punainen armeija kohta huomasi.
Kuin suoraan sinivalkoisen soturin sisältä pursusi taistelutahtoa jokaiseen sinisen lipun alla urheasti kamppailevaan olentoon, kun tämä johti heidät rynnäkköön. Kaksi armeijaa törmäsi. Miekat säpälöityivät, kultaiset Haut sinkoilivat ilmaan usein vielä pää mukanaan. Sinilippuja oli vähemmän, paljon vähemmän, mutta heillä oli jotain, mitä punaisilla ritareilla ei ollut.
Heillä oli Suga.
Sugaa ajoi eteenpäin kiteytynyt sisu ja päättäväisyys, ja tuhannen miehen voima. Terät ja nyrkit puhuivat. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki sinisen lipun alla taistelevia olentoja. Monen eri kokoisia ja satojen erilaisten lajien sotilaita, jotka seurasivat hurraten hänen esimerkkiään ja syöksyivät oikeutetun raivon ajamina punaisen armeijan päälle. Näiden puolesta hän voisi taistella. Hänelle ne edustivat Klaania ja kaikkea sitä mitä hän halusi Klaanissa suojella.
Ja veren tahrimat ritarit edustivat kaikkea sitä, mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuin villipeto. Jäävuori ritarin hahmossa jyräsi tiensä läpi jokaisen sotilaan, joka oli tarpeeksi uhkarohkea haastamaan hänet. Siniset muodostelmat alkoivat porautua punaisen sotilasmassan selkeään ylivoimaan.
Pää poikki, pää poikki, pää poikki, julisti hirviömäinen perhonen tai mehiläinen taistelukentän yllä. Mutta nyt se ei ollut enää sinilippujen kauhun kiteytymä. Nyt se oli ääni, joka lähti kun epätoivo pakeni niiden suonista ja syöstiin vihana punaista armeijaa päin. Panssarit musertuivat kipinäsuihkuissa. Miekat putoilivat miekkailijoilta. Toa Suga väisti jokaisen punaisen ritarin iskun tottumuksen ajamana. Ja ne iskut, joita hän ei ehtinyt väistää, hän otti vastaan. Hetkeksikään toa ei kuitenkaan värähtänyt, ja kun viholliset laskivat raivonsa ajamina suojaustaan, he saivat maistaa oikeuden miekkaa.
”Juoskaa”, Suga lausui ilman vihaa, suorastaan isällisesti. Vahvasti ja lämpimästi. Nöyryyttävästi. ”Juoskaa kukkuloille.”
Ja punaiset juoksivat. Juoksivat kukkuloille.
Kaaoksen keskellä loinen nauroi yhä päätön sadanpäämies ratsaillaan. Se nautti puhtaasta sisusta, jota tästä mielestä löytyi. Järkähtämättömästä lojaaliudesta, johon ei tehtäisi säröäkään millään pelolla tai epävarmuudella.
Se laukkasi yhä taistelevien sotilaiden ohi ja raatojen päältä etsien toista mieltä. Mieltä, joka ei tuntenut sanaa ’lojaalius’. Paljon arvokkaampaa mieltä.
”RÖH!” kuului äännähdys sadanpäämiehen takaa, ja kun tämä kääntyi äänen suuntaan, tämän rintapanssariin osui jokin. Jokin pieni, mutta silti niin raskas, että sadanpäämies lensi sadan metrin päähän sadannesta maahan kuolleesta punaisesta soturista. Loinen käänsi sadat silmänsä ratsastajaansa osuneeseen objektiin ja kirkui korviäsärkevällä äänellä. Röhkäisyn päästänyt pieni otus, joka oli singonnut loisen ratsastajan kauas pois, oli jäniksenmuotoinen punamusta olento, jonka kasvot muistuttivat kovasti Kanohi Kraahkania. ”Röh röh!” otus sanoi taas ja virnisti häiriintyneesti pinkoen yliluonnollisen nopeasti karkuun vilkuillen välillä taakseen. Loinen ei jäänyt aikailemaan vaan rynnisti raivokkaaseen laukkaan otuksen perään.
”Minä sinulle paot näytän, senkin pakoputkentuke!” Manu röhkäisi ja kiristi tahtia, mutta niin teki myös loinen. Kenen tahansa ulkopuolisen silmissä mitä hullunkurisin takaa-ajopari tyrkkäsi tieltään useita sotilaita matkallaan kohti sattumanvaraiselta vaikuttavaa sijaintia – tai oikeammin Manu juoksi niiden jalkojen välistä ja infernaalinen ori jyräsi ne kuoliaaksi. Ulkopuolinen tarkkailija olisi pystynyt kenties hyvinkin nopeasti – mikäli hän olisi ollut lahjakas hahmottamaan tiettyjä matemaattisia malleja – päättelemään, että tämä sattumanvaraiselta näyttävä sijainti olisi loppujen lopuksi se kohta, missä Suga ratsuineen raivasi tietä puna-armeijan läpi.
”Röh röh RÖÖÖH!” Manu rääkäisi hyökätessään suoraan kohti Gekko-ponin kylkeä. Suga ei ehtinyt edes nähdä, mikä heihin iski, kun Gekko lensi kyljelleen heittäen Sugan selästään. Manu puolestaan näytti sulautuneen Gekon lihan sisään. Suga katsoi häkeltyneenä, kuinka loinen jakautui lennosta kahteen osaan – pieneen virtaviivaiseen sylinteriin, joka iskeytyi Gekon kylkeen ja imeytyi nesteen tavoin tämän kudoksiin, ja suurempaan yhä hevosta muistuttavaan könttiin, joka yritti tallata Sugan alleen.
Suga ei sallinut sitä, vaan kirjaimellisesti löi hevosta turpaan. Loinen lennähti kymmenien metrien päähän ulvaisten erittäin epäloismaisesti.
”HÖLMÖT!” olento kirkaisi suusta, joka oli auennut sen kylkeen. Nyt se nousi taas kavioilleen ja katsoi Sugaa hymyillen molemmilla suillaan. ”Luuletteko voivanne leikkiä hippaa kanssani? Miten voitte paeta ajatusta? Miten voitte paeta pelkoa tajuntanne ytimessä?”
”Olen tehnyt niin koko elämäni”, Suga sanoi kulmat kurtussa ja rusautti rystysiään. ”Ja sinuna minä pelkäisin nyt enemmän. Sinulla oli aiemmin tämän jutun valjaat. Tiedätkö, kenellä ne nyt ovat?”
Loinen siristi kaikkia lukemattomia silmiään skeptisenä. ”Sinullako, pikku ratsumies?”
Suga pudisti päätään. ”Ne ovat nyt Manulla. Ja pidä kiinni, sillä tästä voi tulla aika töyssyinen kyyti.”
Gekon mieli (Sugan mielessä)
KERUBI KERUBI KERUBIII! pieni olio kirkui juostessaan kahdella pikkuruisella jalallaan häiritsevän kanin perässä. Pieni olio oli käytännöllisesti katsoen hieman epämuodostunut pallo, josta tuijotti tuhat silmää ja joka juoksi kahdella niin pienellä jalalla, että sen ei olisi käytännössä pitänyt pystyä edes kannattelemaan massaansa, ja niin nopeasti, että sen olisi pitänyt jo ajat sitten ruveta pyörimään oman akselinsa ympäri. Olion jahtaama kaniini pomppi kiivaasti kukkulalta toiselle vältellen pallomaista oliota, joka taas ei viitsinyt edes pysähtyä siksakkia kulkevan vuorijonon yksittäisille jäsenille vaan jatkoi matkaansa ikään kuin Manun reitin suoristettua versiota pitkin. Kukkuloiden juurilla tuhannet abzumonkasvoiset kavioeläimet kirkuivat sihisevillä äänillään Mata Nuin tuhoa, ja koko kakofonisen komeuden taustalla kuului Gekon valittavaa tuskan ulinaa.
”Et saa minua kiinni! Et saa minua ikinä kiinni!” Manu kiljui ja nauroi maanisesti. Loinen kipitti yhä lujempaa ottaen kiinni Manun etumatkaa. ”KERUBI. LOPETA.”
”Hähhähhää, etpä saa!” Manu jatkoi lapsellista pilkantekoaan.
Manu pomppi yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja taka-alalla hänen salakavalasti jättämät alirutiininsa suorittivat hassunhauskoja temppujaan. Piakkoin, huomasipa loinen sitä tai ei, he olivat kiertäneet koko maailman ympäri. Tämä oli mahdollista, koska ilmeisesti he olivat… planeetalla, jonka halkaisija oli aika pieni. Siinä vaiheessa, kun loinen todella huomasi tämän, se seisahtui. ”Kerubi. Lopeta pelleily. Ha ha.”
”Ha itsellesi”, Manu sanoi ja virnisti. Hänkin oli seisahtunut paikalleen erään kukkulan huipulle. Abzumot olivat lopettaneet kuorossa kirkumisen ja näyttivät nyt järkyttyneiltä, sillä esirippu palasi. Loisen silmät pullistuivat, kun mustan ja verenpunaisen taustan päälle esiripun tavoin laskeutui pinkki ja sininen taivas, jossa pilvet olivat lampaita. Mikä ei ollut niin söpöä, oli se, että Abzumot liiskaantuivat veriseksi mössöksi jäädessään räikeän väristen, iloisten, innokkaiden söpöjen kavioeläinten alle. Nämä pomppivat ympäriinsä ällöttävän suloisesti ja heittelivät kukkia ympäriinsä kavioillaan, minkä ei teknisesti olisi pitänyt olla mahdollista, koska kavioilla ei pystynyt poimimaan kukkia.
”Juokse kukkuloille, naurunäpärä”, Manu rääkäisi äänellä, joka muistutti nyt lähinnä loisen omaa särkyvää ääntä. ”PAKOA EI OLE!” sopraano kirkui ja kipitti kukkulan ympäri pääsemättä kiipeämään sen huipulle. Manu räkätti irvokasta naurua, kunnes jokin osui häntä selkään ja heitti hänet alas kukkulaltaan. Se jokin oli loinen.
Mutta ei sama loinen, joka kipitti kukkulaa ympäri.
”Tai ei teknisesti sama, mutta tietyllä tapaa kyllä”, Manu sanoi selvittäen päätään jossain päin maailmaa, minne olikaan sinkoutunut. Hän makasi verisen mössön päällä, eli tähän kohtaan yksi Abzumoista oli liiskaantunut. ”Hyi Karzahni tätä sotkua”, Manu sanoi ja ravisteli turkkiaan kuin todellinen kani konsanaan päästäkseen eroon nestemäisestä saastasta. ”Ei teknisesti sama, mutta periaatteessa ne kaikki ovat sama olento.”
Seuraavaksi Manu päätti kohottaa katseensa ylös maasta, sillä hänen näkökenttänsä oli pimentynyt. Syynä tähän näytti olevan se, että infernaalinen poni oli asettanut suunsa hänen ympärilleen niin, että hän näytti olevan irvokkaan teltan sisässä – teltan, jonka seinät olivat loisen suun sisukset, ja kamiinanpiipusta tippui tummaa kuolaan rinnastettavissa olevaa nestettä.
”Kaksinkertainen ’hyi’ ei nyt kyllä riitä”, makuta tuumasi ja sulautui maan sisään juuri, kun loinen loksautti kitansa kiinni. Manu paikallistui jälleen yhden kukkulan huipulle, mutta tällä kertaa loinen oli jo syömässä kukkulaa. Se ei enää muistuttanut lainkaan kavioeläintä vaan oli pikemminkin yhtä valtavaa mustaa massaa, joka muodosti pelkän yhden jättimäisen suun.
”Jaha. Sitten jotain ihan muuta”, Manu sanoi ja avasi sienenmuotoisen reiän tyhjyyteen edessään. Pienempi loinen ehti juuri ja juuri hypätä Manun perään makutan kadottua sienenmuotoisesta aukosta jonnekin, ennen kuin kyseinen reikä sulkeutui – ikävästi suuremman loisen alaleuan ympärille leikaten loisesta suuren palasen irti.
Sugan mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä))
”… Manu, mitä helvettiä te olette tekem-”, Suga ehti aloittaa, mutta Manu ei joutanut kuuntelemaan vaan syöksyi uudesta sienenmuotoisesta portista ulos Sugan mielestä pieni loinen perässään. Suga jäi pällistelemään irtonaista mustaa alaleukaa, joka oli juuri lätkähtänyt hänen eteensä.
”Ehkä en haluakaan tietää.”
Gekon mieli (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))
Pikkuinen loinen oli hypännyt Manun perään onnistuneesti myös silmukan toisessa lenkissä.
”Hyvinpä pysyt perässä, pikkuinen!” Manu hihkaisi. ”KERUBIIIII! PAKOA EI OLEEEEE!”
Ehkä se oli vain Manun hassua kuvitelmaa, mutta hän oli kuulevinaan loisen infernaalisessa äänessä hengästyneisyyttä.
Vastassa oli isompi loinen, joka oli toipunut amputaatiostaan ja palannut kavioeläimen muotoon. Manu loikkasi hurjalla loikalla kohti ponin jättimäistä päätä, ja tokihan pikkuloinen hyökkäsi hänen peräänsä. Poni avasi kitansa jälleen nielaistakseen Manun, mutta jotain odottamatonta tapahtui, kun Manu iskeytyi vasten infernaalisen ponin kurkun sisäpintaa. Sekä iso että pieni loinen saivat kokea epämiellyttävän yllätyksen, kun se, mitä he olivat juuri luulleet Makuta Nuiksi, paljastuikin erittäin epämiellyttäväksi kokoelmaksi antibioottisia viisiulotteisia psykedeliavektoreita. Loinen rääkyi puhtaasta tuskasta, mikäli se oli ylipäätään mahdollista – Manu ei tiennyt, kun sen ruumis pirstoutui miljooniksi pieniksi siruiksi. Mutta häntä kiinnosti reaktio suuresti.
”Topologiaa kannattaa vaihtaa tilanteen mukaan, heposeni”, hän hihitti seisoessaan jälleen makutamaisessa muodossa noin kymmenen metrin päässä. Miljoonat sirpaleet rynnistivät raivoisasti häntä kohti, eikä hän enää erottanut, mikä tai mitkä niistä olivat peräisin Sugan mielestä.
Oli aika vaihtaa jälleen maisemaa. Manu pinkoi miljoonapäistä loislaumaa pakoon jälleen uuteen tällä kertaa herkkutatin muotoiseen aukkoon, joka johti…
Manun mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä))))
Jos loisista kykeni sanomaan, että ne tunsivat riemua, nyt ne sitä tekivät, sillä tämä mieli oli selkeästi Manun. Se oli Makuta Nuin mieli, ja he kykenivät nyt ottamaan aivan uudenlaisia muotoja.
Miljoona pientä Manua nosti päätään ja tuijotti katosta lepakon lailla roikkuvaa todellista Makuta Nuita, joka tuijotti heitä takaisin. Huone oli punaista ja mustaa… punamustaruudullista. Melkein kuin shakkilauta, joka verhosi lattian, seinät, katon. Huone oli kuutio, jonka säde oli ensinäkemältä kymmenisen metriä, mutta jotenkin lattialle mahtuivat seisomaan kaikki pienet loiset. Lattia ei mitenkään voinut olla sen kuution tahko, joka huone tuntui olevan.
”Eikö teistäkin tässä ole jotain mätää?” Manu sanoi hilpeästi ja levitti siipensä. Hän räpytteli niillä hetken roikkuen yhä katosta, tai pikemminkin seisoen katossa, sillä katossa ei ollut mitään, mistä roikkua. Osa loisista oli jo keksinyt omituisen avaruuden geometrian perusteet ja käveli nyt seiniä pitkin määrätietoisesti makutaa kohti. Jotkin loisista kasvattivat itseään lähestyen Manun sijaintia. Sienenmuotoinen ovi, josta he olivat saapuneet, oli nyt täysin loisten valvonnassa. Manu ei poistuisi siitä.
”Hah, mutta ei se olisikaan lainkaan minua”, Manu tuhahti ja pyörähti pituutensa ympäri hullunkurisesti irtoamatta lattiasta. Hänen viereensä kattoon avautui kuusikulmainen lasinen ikkuna, joka avautui äänekkäästi natisten. ”Tämä on minua.”
Silmänräpäystä lyhyemmässä ajassa Manu oli kadonnut ikkunasta, mutta ennen kuin loiset ehtivät perään, jotain tapahtui: ovi ja ikkuna murenivat palasiksi, ikään kuin ne eivät ikinä olisi olleetkaan reikiä toisiin mieliavaruuksiin. Pian samoin tekivät seinät, lattia, katto. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Tyhjyydestä loista tuijotti koko joukko aavemaisia punaisia silmiä.
”Pikku e n͞ ̨k ̸e ̧l i̷ on nokkelampi kuin uskoimmekaan.”
Sugan mieli
Kaikki sotilaat olivat kuolleet. Yksikään ei selvinnyt. Ei kummallakaan puolella. Punaisten sininen ja sinisten punainen veri maalasi mäet ja niityt. Ainoa elävä olento tilassa oli nyt muuttunut paljon sumeammaksi kuin aikaisemmin. Kaksi aurinkoa olivat paenneet horisonttiin ja loivat viimeisiä säteitään Gekon hervottomasti sätkivään ruumiiseen, joka makasi maassa lähellä kohtaa, jossa Suga istui. Sen lisäksi, että kaikkeuden tausta oli himmennyt, maasto oli tasoittunut lähestulkoon tasoksi. Siellä täällä oli joitain sellaisia poikkeamia, joita Suga olisi ehkä kutsunut rypyiksi.
”Jaha. Mitähän sitten. Voikohan Gekkoa auttaa?”
”Puhutko sinä yksiksesi omassa päässäsi?” kuului Manun ääni jostain Sugan takaa, ja kun Suga käänsi päänsä, hän näki, että Manu yritti kiivetä ulos jostain, mikä näytti leijuvalta kappaleelta, jossa oli ties kuinka monta kulmaa ja tahkoa ja särmää. Sugan geometriasanasto päättyi kutakuinkin siihen.
”Se on ikosaedri”, Manu sanoi ja yritti saada jalkojaan ulos kyseisen -edrin Sugan näkökenttää vastaan kohtisuorassa olevan tahkon läpi. Kaksikymmentahokas oli läpikuultava, minkä vuoksi Suga kykeni näkemään Manun, sumeana tosin, kokonaan sen lisäksi, että hän näki tämän jalat, jotka sojottivat ulos eri tahkoista. Tarkemmin sanottuna jalat menivät tahkojen läpi. Näytti siltä kuin tahkot eivät olisi olleet kiinteitä, kun taas särmät olisivat sitä olleet.
”Eikö monologi omassa päässäni ole sama asia kuin ajatteleminen?” Suga kysyi hieman yllättyneesti.
”Ehkä se on, en minä väitä tietäväni kaikkea”, Manu ähkäisi ja sai päänsä ulos eräästä tahkosta. ”Minun ei, tiedätkö, pitäisi edes mahtua tähän platoniseen painajaisnoppaan.”
Suga hörähti tahtomattaan. Ikosaedri leijaili hieman maan yläpuolella ja vaihtoi hitaasti väriä kullanhohtoisesta synkän mustaan.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
”Etkö keksi parempaa kysymystä? Mitä minä tein loiselle, tai skarrarrar, kaikille niille penteleille, joita oli loppujen lopuksi varmaan miljardiluokkaa. No minä lähetin ne paskiaiset topologiseen helvettiin. Hah! Mitäs siihen sanot, Avde. Minä omistan pikku lemmikkisi.”
”Mitä sinä teit Gekolle?” Suga toisti, nyt vaativammin. Manu väänsi väkisin yhden särmän ikosaedristä irti toisesta niistä kulmista, joissa se oli ollut kiinni, siten, että se näytti nyt ikosaedristä ulospäin sojottavalta metallitangolta. Tai kuin hassunmuotoiseen hyytelöpalaan upotetulta hammastikulta. ”Gekko on ihan kunnossa.”
Lisää ähinää ja puhinaa. Nyt näytti siltä, kuin ikosaedrin pinta valuisi nesteenä maahan. Suga vilkaisi Gekkoa, joka hytkyi edelleen hallitsemattomasti kuin horkassa maatessaan hänen vierellään.
”Näyttääkö tuo sinusta olevan ihan kunnossa?” Suga tiukkasi ja nousi seisomaan. Hän käveli Manua vangitsevan ikosaedrin luokse ja tarttui yhteen sen särmään. Sitten hän paiskasi koko komeuden maahan, jolloin se meni lyttyyn ja rutisti Manun tiukemmin sisäänsä. Makuta parkaisi äänekkäästi revenneiden särmien lävistäessä hänen lihaansa.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
Manu nosti viattomasti katseensa Sugaan, mutta vaikkei Manun viattomuus olisi aina ollut vähintäänkin epäilyttävä asia jo käsitteen tasolla, tällä kertaa yritys näyttää viattomalta tyrehtyi siihen, että Manu tahriutui yltä päältä omaan vereensä.
”Gekolla on varmaan menossa taas yksi Zumo-painajainen. Pakko myöntää, entinen kollegani on saavuttanut jotain elämässään, kun on saanut jonkun noin järjiltään.”
Suga potkaisi vääristyneen kuution muotoiseksi hajonnutta ikosaedriä niin, että se litistyi vielä pahemmin kasaan. ”Hei, miksi sinä noin teet? Minä pelastin meidät kaikki!”
Manu vetäytyi Sugasta hieman kauemmas upottamalla kyntensä maahan ja raahaamalla epäilyttävän kappaleen vangitsemaa ruumistaan käsivoimillaan lyhyen matkan päähän. Sitten hän lisäsi aiemmin sanomaansa: ”Ainakin tavallaan.”
Suga hymähti. ”No tiedätkö, minun päässäni on edelleen loinen.”
Manu käänsi katseensa ja näki kauempana sumean sumeuden verhon takana himmeänä hohtavan punaisen silmäkolmikon.
”Se on tosi pieni ja pakenee aina, jos yritän lähestyä sitä, mutta se on siellä”, Suga sanoi ja lähestyi Manua taas uhkaavasti. Manu yritti kovasti kaapia pakoon Sugaa, mutta toa sai hänet kiinni lapsellisen helposti, nosti ilmaan ja heitti Gekon viereen.
”Mitä teit Gekon loiselle?” Suga sanoi.
Manu luikerteli ulos siitä, mikä oli hetki sitten ollut hänen vankilansa rappeutunut jäännös, muodossa, joka muistutti epäilyttävästi kastematoa, jolla oli Kanohi Kraahkan kasvoillaan.
”Minä kerroin jo sinulle. Haluatko toisinnon?”
”Haluan, että selität ymmärrettävästi.”
”Okei. No, minä huijasin sen kognitiivisesti injektiiviseen rekursioluuppiin. Se on tietyssä mielessä aika ikuinen silmukka.”
”Sanoin, että selitä ymmärrettävästi.”
”Eikö tuo nyt ollut?”
”Manu.”
”No, sen voi ajatella myös viisiulotteisena psykedeliavektoreiden avaruutena, josta karisee pois jokainen additiivinen minuusfaktori, kun loinen astuu sinne.”
Suga rusautteli nyt nyrkissä olevia sormiaan uhkaavasti. Hän ei ollut pitkään aikaan halunnut todella lyödä jotakuta pelkästä puhtaasta ärsyyntymisestä, kuten nyt halusi. Manu kehitti itselleen kädet ja kohotti ne antautumiseen viittaavaan asentoon.
”Psykedeliavektorit? Eikö? Se loinen on vähän kuin Gekon sisällä. Mutta kumminkin täällä luonamme, sinun mielessäsi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Silmukka kiertää muutaman kerran sinun ja Gekon mielen läpi.”
”Mitä tämä silmukka tekee?”
”Vangitsee pikkuloiset avaruuteen, joka on periaatteessa ison loisen oma tajunta.”
”Tarkoitatko sinä”, Suga sanoi hölmistyneenä, ”että sinä vangitsit loisen sen omaan mieleen?”
”Ajattele noin, jos se tekee asioista sinulle helpompia ymmärtää”, Manu sanoi ja kiemurteli Gekkoa kohti. Tämä hytkyi edelleen, ei tosin enää yhtä raivoisasti. Manu tökkäsi Gekkoa etusormellaan ohimoon, jolloin kavioeläin pysäytti kaiken liikkeensä ja valahti veltoksi.
”Ongelma ratkaistu. Nyt voimme tutkia loista.”
Suga ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta päätti silti kysyä: ”Jos se loinen on oman päänsä sisässä, missä se oikeastaan on, ikään kuin objektiivisesti?”
”No missä luulisit?” Manu tuhahti närkästyneenä. ”Näytänkö minä matoralaisten filosofianopettajalta?”
”No toivottavasti et, koska minun pitäisi huolestua matoralaisten puolesta.”
”Sinänsä vastaus kysymykseesi voisi olla, että loinen Gekon mielessä on tavallaan toimintakyvytön, koska se on oman mielensä vanki. Tavallaan. Ajattele se noin, jos se on helppoa. Ei se oikeasti kyllä ole mitään noin yksinkertaista.”
”Eli Gekon päässä ei enää ole loista?”
”En minä niin sanonut, turkasen nilviäinen!” Manu sanoi, ja viimeiset hänen sanoistaan saavuttivat raivon. Suga hätkähti, sillä ei ollut ikinä nähnyt Manun menettävän malttiaan siinä mielessä, missä hän sen juuri teki. ”Kuolevaiset ja kuolevaisten ongelmat. Konkretisointi ja yksinkertaistukset. Mitä skarrarin järkeä on edes ajatella, jos joku toinen voi tehdä sen puolestasi!”
Manu oli hetkessä jälleen itsensä näköinen, vähemmän mato ja enemmän makuta, ja tuijotti Sugaa vihaisesti. ”Loinen on Gekon mielessä, mutta se ei enää puhu Gekolle. Se ei enää vakoile Gekkoa. Se ei enää välitä Gekon ajatuksia eteenpäin. Se ei enää manipuloi Gekkoa. Voitko toivoa enää mitään muuta?”
”Mu-mutta”, Suga änkytti, ”mitä se sitten tekee?”
”En minä tiedä”, Manu sanoi ja potkaisi Gekon jalkaa raivokkaasti, jolloin tämä ulvahti tuskasta. Suga ei kuitenkaan häkellykseltään osannut puuttua moraalisesti epäilyttävään toimintaan. ”Ehkä se höpisee itsekseen. Vaikuttaa hullulta. Kuvittelee olevansa minun päässäni. Tiedostaa olevansa omassa mielessään ja yrittää olla pelottelematta itseään. En minä tiedä, kykeneekö se pelkäämään. Se ei sinänsä ole edes mieli, sillä ei ole mieltä. Se ei ole mitään niin monimutkaista, tai sinulle puhuessani voisin sanoa, ettei se ole mitään niin yksinkertaista, koska sinä ehkä luulet, että mieli on yksinkertainen asia. Mutta ei, sitä se ei ole. Mieli on kuin monisoluinen eliö verrattuna virukseen. Sitä juuri nuo loiset ovat… viruksia, jotka saastuttavat mieliä. Mutta hah, ei sekään ole niin yksinkertaista, koska ne eivät kuole. Ne jäävät jumittamaan uhrinsa mieleen eivätkä lähde kirveelläkään. Gekon mielessä on loinen, joka on kenties täysin sekaisin, mutta se on olemassa. Snowien mielessä on loinen, joka todennäköisesti piileskelee ja antaa ymmärtää olevansa olematta olemassa. Ja olen sataprosenttisen varma, että jokaisen petturiehdokkaan mielessä on samanlainen loisenperkele kuin sinunkin mielessäsi tästä lähtien on!”
Tämän pitkän tilityksen jälkeen Suga oli pitkään hiljaa. Sinivalkoinen soturi istahti vielä puoliksi matomaisen Makuta Nuin viereen mättäälle, jolta taistelun tuli oli polttanut pois viimeisetkin ruohot. Hän katseli hiljaisena kauemmas sumun täyttämille niityille. Sieltä katsoi takaisin tyhjältä kuopalta näyttävä orin siluetti.
”Ja sitäkö ei saa täältä pois? Mitenkään?”
”Mmhh. En sanoisi, ettei mitenkään. Mutta ei millään tuntemallamme tavalla.”
Kuin ajatus, Suga mietti. Milläpä sellaisen olisi saanut päästään pois. Sen saattoi välillä unohtaa. Se saattoi välillä hautautua taustamelun sekaan. Useimmiten sitä ei välttämättä edes tiedostanut, mutta se oli siellä ja se oli syvällä. Sitä ei voinut siirtää toiselle ilman, että molemmat joutuisivat ajattelemaan sitä.
Sen pystyi vain jakamaan, mutta ei kadottamaan.
”Olenko minä nyt vaaraksi Klaanille”, toa kysyi vakavana.
Manu katsoi Sugaa pitkään. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. ”Suga, muistatko, kun sanoin, että olet… korruptoimaton. Pelkoa vailla. Lahjomattomissa.”
Suga oli epäuskoinen. ”Niin taisit mainita.”
”Tuo olento ei kykene tekemään sinun mielessäsi yhtään mitään, koska sinä olet vain niin pirun puhtoinen. Sinä olet niin pirun puhtoinen, että minulla ei edes koskaan ollut mitään tartuntavaaraa. Se on täysin jumissa täällä. Se voi vain olla möllöttää tuolla nurkassa. Tai toisessa nurkassa. Siinä nurkassa, jossa sinä haluat sen möllöttävän. Se voi yrittää puhua sinulle, mutta se myös taitaa tietää sen olevan turhaa, joten se ei tuhlaa energiaansa siihen. Ehkäpä se odottaa hetkeä, jolloin sinä traumatisoidut jostakin ja hankit itsellesi hieman pelkoa. Mutta en usko, että se pitää sellaisen tapahtuman todennäköisyyttä kovinkaan suurena.”
Manu nuolaisi huultaan ja käänsi suutaan vääristyneeseen hymyntapaiseen. ”Se on voimaton täällä ja se tietää sen.”
Suga pohti hetken Manun sanoja ja esitti sitten seuraavan hänen mieltään painavan kysymyksen: ”Voiko se välittää tietoja minusta Avdelle?”
Manu joutui miettimään ennen vastaustaan. ”Kyllä. Mutta se ei tiedä mitään, mitä sinä et kerro sille.”
Sugan kysyvä katse oli tarpeeksi nyhtämään Manulta lisää informaatiota.
”Olettaisin, että se ei pääse käsiksi kovinkaan suureen määrään dataa. En usko, että edes muistin pintakerroksiin. Sen salausavain ei niin sanoakseni sovi mihinkään dekryptausalgoritmiin, jolla voisi purkaa mielesi salaisuuksia.”
”Yritätkö sinä tahallasi kuulostaa siltä, kuin mielet olisivat jotain… tietokantoja ja me jotain tietokoneita?”
”Voi Sugaseni, ne ovat… ja me olemme.”
”Pitäisikö minun sitten jututtaa tästä lähtien Kepeä sinun sijaasi?”
”Jututa, jos tahdot, mutta Kepe on mielten salaisuuksien syövereissä yhtä hukassa kuin sinä tietojenkäsittelytieteen salaisuuksien syövereissä. Kaikki kunnia hänelle, toki.”
Suga huokaisi syvään. ”Selvä. Mutta jos loinen ei voi välittää tietoja isäntäoliolta ’mestarilleen’, jos isäntä ei niin erikseen halua, mitä tämä Avde sitten hyötyy levittämällä niitä?”
Makuta Nuin Kraahkanilla oleva ilme kertoi, että nyt alettiin siirtyä käytännössä katsottuna varmistettujen teorioiden alueelta epävarmuuteen, eikä hän pitänyt siitä ollenkaan.
”En tiedä. Eipä siinä kai mitään järkeä ole. Ehkä ne eivät ole, kuten joskus aiemmin olemme ajatelleet, vakoojia.”
”Mitä sitten?”
Makuta Nui naurahti suorastaan aggressiivisesti. ”Niinpä! Ei Punainen Mies niillä yksin ketään hallita voisi. Eikä niillä juuri saa kerättyä tietoa. Ja vaikka hän voisikin kuunnella kaikkien tartutettujen ajatuksia, tuskin hän edes pystyisi vastaanottamaan niin paljoa yhtäaikaista informaatiota. Mikään elävä olemus ei pystyisi sellaiseen.”
”Oletko varma, että hän on elävä tai edes olemus.”
”Ha! Ha! Ha! En todellakaan.”
Manu asteli rauhallisesti Gekon ruumiin, joka jälleen sätki unissaan, luokse. Hän lähestyi sitä selkäpuolelta välttääkseen vastaanottamasta kaviota rintakehäänsä.
”Lienee aika käydä vilkaisemassa lähempää. Haluatko tulla mukaan?”
Suga huokaisi. ”En.”
”Ei kannatakaan. On olemassa infinitesimaalisen pieni riski, että jäämme molemmat jumiin ikuiseen loisspiraaliin. Toisaalta eihän se sinua pelottaisi.”
Toaa ei juuri naurattanut. ”Vain se, että olisin siellä sinun kanssasi”, tämä vastasi hälyttävän rehelliseltä kuulostaen. Manu naurahti kuivasti.
”Vielä yksi juttu”, Manu sanoi, ennen kuin katosi Gekon sisään. ”Pärjäätkö nyt varmasti loisesi kanssa? Se kuitenkin on infernaalinen ori.”
”Njaa”, Suga sanoi ja istahti nurmelle Gekon viereen. ”Päässäni on ollut loinen jo kauan aikaa, ja olen pärjännyt sen kanssa ihan hyvin.”
Manu ei voinut olla virnistämättä samalla, kun hänen virtuaaliruumiinsa katosi virtuaalisen ponin sisään.
Manun mieli (Loisen ”mielessä” (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
Tämä maailma oli kyllä häiriintynyt, mutta väärällä tavalla.
Tässä maailmassa oli vähän liian vähän mustuutta ja silmiä ja liikaa sieniä ja fuksiaa, että se olisi voinut olla Makuta Nuin määränpää.
”Ups, askel liikaa”, hän mähmi kiusallisesti. ”Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.”
Ja hän peruutti jälleen yhdestä isohaperon muotoisesta aukosta, joka johti…
Loisen… ”mieli”? (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
… johonkin, jota ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa.
Makuta Nui ei väittänyt olevansa ylin auktoriteetti sen suhteen, miten mielet toimivat. Kysykää Visulta. Minä olen vain töissä täällä. Ai hei, enpä olekaan!
Hän ei olisi itse edes osannut kertoa Gekon pääkopan täydellisen syväluotauksenkaan jälkeen, valehteliko tämä viattomuudestaan. Mielet olivat monimutkaisia järjestelmiä, ja hän ei ollut edes erityisen varma, mistä päin aivoja ne kumpusivat. Ja ne olivat vaikeita, mutta niiden sisällä saattoi edes olla rauhallista ja organisoitua.
Yksittäisen ajatuksen sisällä taas…
No, tältä se aika lailla näytti.
Hän oli pyörremyrskyn sydämessä, ja kaikki oli rauhallista. Mutta ympärillä olevassa maailmassa ei ollut myrskyä. Ympäröivä maailma oli myrsky, ja siitä kohtaa missä se rakoili paljastui vilauksia Gekon, sitten Sugan, sitten taas Gekon ja sitten Sugan mielestä. Manu oli hädin tuskin täysin omassa ulottuvuudessaan. Ulommat kerrokset vuotivat kaikki tähän puistattavaan käsitteiden myrskyyn ja tekivät suuntien hahmottamisesta mahdotonta.
Hän oli lattiakaivossa, jonka pyörteeseen hyökyi vain repaleisia näkymiä ylemmistä mielistä. Shakkilaudan sirpaleita singahti Manun silmien edestä kuin luoteja. Jossain ulommassa kerroksessa tajuntamyrskyä sinkoutui hirmutuulen mukana valtava punainen shakkinappula. Ehkä kuningatar? Makuta Nui ei rehellisyyden nimissä ollut täysin perillä shakin säännöistä. Tärkeintä oli, että Punainen Mies oli vain luullut niin.
Eikö kuningatar ollut jätkää parempi mutta kuningasta huonompi? Ja ässä oli kaikkein paras, paitsi kun ei ollutkaan?
Ehkä se ei ole valtavan olennaista.
Pyörremyrskyn huippu jossain Manun yläpuolella, jos sellaisesta tai suunnista pystyi edes puhumaan, näytti käytävältä. Kurkistusaukolta. Kuiskauskopilta, josta Syvä Nauru välillä hyökyi muistuttamaan kuoronsa jäseniä pysymään tahdissa.
Makuta Nui ei pystyisi olemaan täällä kauaa. Mielen lukeminen oli oikeilla työkaluilla lastenleikkiä. Ajatusten ei. Ajatukset olivat lyhyitä, holtittomia ja vaikeita vangita, ja niin oli siis tämä loinenkin. Olisi havainnoitava mahdollisimman paljon ennen kuin siihen suotu ikkuna sulkeutuisi.
Väläyksiä mielistä, joissa oli muita loisia. Kyllä. Hän alkoi nähdä kaavan. Hän alkoi nähdä ketjun, jota pitkin virus oli levinnyt. Pikku polut, joita syöpäläinen oli astellut mielestä toiseen. Tuulen, joka oli levittänyt pelon siemenet ja maastot, joihin ne oli istutettu. Leviämisen estäminen olisi oikeastaan aika helppoa. Pitäisi vain välttää telepatiaa.
…
Ha ha ha. Joo ei. Skarrararr sinun kanssasi, Punainen Mies.
Siinä ei ollut mitään järkeä. Eivät Punainen Mies ja Syvä Nauru olisi levittäneet loisia vain vaikeuttaakseen petturinsa löytymistä. Jos ne olisivat halunneet vain piilottaa petturin, niiden ei olisi pitänyt koskaan nimetä ainuttakaan ehdokasta.
Ehkä se ei ollutkaan koskaan tarkoituksena. Ehkä siinä oli jotain vanhempaa, syvempää alkemiaa.
Ehkä kaiken tarkoitus ei ollut koskaan todella peittää Punaisen Miehen suunnitelmia epätietoisuuteen.
Ehkä tarkoitus oli piirtää jonkinlainen kaava.
Verkosto. Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Joku oli joskus sanonut noin. Manu ei kuollakseenkaan muistanut, kuka. Tällä hetkellä se kuitenkin tuntui enemmän kuin sopivalta. Ajatukset elivät vain yhtä pitkään kuin ajattelijansa. Mutta siinä oli myös toinen puoli. Valheellinenkin ajatus muuttui todeksi, kun tarpeeksi moni uskoi siihen.
Katso nyt vaikka nazorakeja. Voi lapsikullat, mitä minä teidän kanssanne teen?
Repaleinen mielten pyörre tuntui kuuntelevan ja näytti hänelle sillä hetkellä välähdyksiä marssivista torakkarivistöistä. Hän ei voinut tietää, kenen mielestä ne olivat. Ehkä hänen omastaan. Loisilla oli tapana näyttää siltä miltä isäntä halusi niiden näyttävän.
Syvä Nauru – tai myös Punainen Mies – tai ’Avde’, kuten hän kuulemma halusi tulla kutsutuksi – puolestaan näytti juuri siltä, miltä näkijä ehdottomasti ei halunnut tämän näyttävän. Hän antoi tyhjyyttä, ja näkijä täytti sen peloillaan. Manu ei voinut olla miettimättä yhteyttä.
Jos nämä pikkuperkeleet tulevat toisista samanlaisista, ja ne toiset samanlaiset ovat tulleet Syvän Naurun mielestä, Kraahkan-kasvo mietti raapien leukaansa, niin kenen sairaasta mielestä S̢yvä ҉Na҉ur͝u on tullut? Ja entäpä Punainen Mies?
Pyörre alkoi hälvetä. Se alkoi muuttua niin sekavaksi seurattavaksi, että Manu ei uskonut pystyvänsä kiinnittämään siihen enää tarpeeksi huomiota. Aikaa ei ollut. Punaisen kuninkaan hovi, Manu nielaisi muistellen Avden sanoja, Punainen Mies. Visu mainitsi jostain ’työnantajasta’.
Makuta Nui tiesi joka hetki enemmän, kenelle hänen täytyisi mennä puhumaan. Oli olemassa vain yksi olento, joka oli niin vanha että saattoi tietää, mitä oli todellisuudessa Punaisen Miehen legendan takana. Sille puhuminen ei vain ollut välttämättä valtavan hyvä idea.
Pyörre pysähtyi. Ai, nyt jo? Aika rientää kun sitä on vain kuusi sekuntia.
Mielikuvituksesta loihdittu maailma haipui pois. Oli aika herätä. Heille kaikille.
Todellisuus (tietyssä mielessä)
Silloin Suga koki koko elämänsä toiseksi karuimman herätyksen. Hän tuli tajuihinsa rinta kylmiä mukulakiviä vasten. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi armeijaa olisi jyrännyt toisensa hänen päässään. Toa ei välttämättä olisi osannut yhdistää tätä melko lennokasta metaforaa tähän nimenomaiseen päänsärkyyn, jos ei olisi itse johtanut toista armeijoista.
Noustessaan polvilleen Suga huomasi Gekon, joka makasi selällään hänen vieressään, silmät auki, tuijottaen tyhjyyteen.
”Oletko… kunnossa?” Suga tiedusteli varovaisesti. Gekko ei vastannut. Suga nousi seisomaan ja venytteli kipeytyneitä lihaksiaan.
”Jaha. Sitten pitäisi kai palata linnakkeelle.”
Gekko ei reagoinut mitenkään, huomasi Suga vilkuillessaan häntä sivusilmällä.
”Gekko?” Suga kutsui häntä nimeltä ja kyykistyi hänen eteensä. ”Pystytkö puhumaan?”
Gekko siirsi hitaasti katseensa jostain kaukaisuudesta Sugaan. Hän katsoi Sugaa silmiin, ja kaksikko tuijotti toisiaan hiljaisuudessa pitkän tovin.
Alkoi sataa.
”Gekko. Pystytkö kävelemään?”
Ei vastausta.
”No, pystytkö edes nousemaan ylös?”
Odottamatta vastausta Suga tarttui Gekkoa vyötäröltä ja yritti nostaa tämän pystyyn. ”Hei, kaveri, autahan nyt minua vähän”, hän ähkäisi ja huomasi yllätyksekseen, että Gekko yritti kuin yrittikin nousta omille jaloilleen. Hieman huterasti tämä lopulta seisoi, mutta sentään omilla jaloillaan. Suga kietoi toisen kätensä Gekon hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan häntä kohti linnoitusta sateen piiskatessa heitä armottomasti.
”Minun… pikku loiseni”, Gekko sanoi heikolla äänellä. ”Se ei puhu minulle enää.”
”No sehän on… hyvä, vai mitä?” Suga sanoi äänellä, jonka yritti saada kuulostamaan isälliseltä. He ohittivat kaalia kaupanneen matoralaisen uudelleen kootun kojun, joka näytti masentavalta. Kauppiasta ei sen sijaan näkynyt missään, ja kadut olivat muutenkin kovin tyhjillään. Varmasti sateen vuoksi, Suga päätteli.
”Se ei puhu enää”, Gekko sanoi uudelleen lähes kuiskaten.
Suga ei vastannut sanoin, mutta puristi Gekkoa hieman lujemmin.
Sade maalasi taivaan mustaksi ja maiseman ankeaksi. Kylmä tuuli viilsi heitä.
”Se ei puhu… enää.”
”Ei puhukaan”, Suga sanoi hiljaa, ”koska me pelastimme sinut siltä.”
Gekon katse oli lasinen. Pysähtynyt ja hauras.
”Vai pelastitte”, hän sanoi onton toteavasti kuin tyhjä kuori. ”Siksikö te tuota kutsutte.”
Suga päästi hiljakseen irti valon toasta. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan huomatakaan, tämä juoksi katua pitkin kauemmas hänestä.
”Pysykää kaukana minusta!”
Juoksuaskeleet iskeytyivät sateen pieksemää mukulakiveä vasten. Harmaa hahmo vilahti nurkan taakse. Suga jäi tuijottamaan tämän perään pöllämystyneenä.
”Tuota”, toa sanoi itsekseen, ”pitäisikö hänet ottaa kiinni.” Tuskin, Manun ruumiiton ääni vastasi saaden hänet säikähtämään. Ääni tuli taas syvältä hänen omista ajatuksistaan. Ei hän ole petturi.
Suga pyyhki sadetta kasvoiltaan. ”… mistä tiedät?” En minä tiedäkään. En päässyt niin syvälle. Mutta Punainen Mies ei valitsisi noin haurasta mieltä manipuloitavakseen. Olen melko varma siitä.
Suga ei kyennyt luottamaan täysin sanoihin, joita Makuta Nui hänen mieleensä syötti. Ei edes, vaikka ne puhuivat Gekon syyttömyyden puolesta. ”Mutta miksi hän jäisi kaipaamaan loisen puhetta. Miksi kukaan jäisi.”
Manu kuulosti mietteliäältä. No, ehkä kuka tahansa kuuntelee päässään mitä tahansa mieluummin kuin Abzumoa. Ehkä loinen harhautti häntä siitä.
Suga ei tuntenut itseään ollenkaan voittajaksi. Ajattele positiivisesti! Se tuskin ainakaan tarttuu enää hänestä mihinkään. Taikka sinusta. Katkaisimme siltä yhden polun.
”Niin”, toa sanoi nostaen katseensa ylös sateeseen. ”Yhden sadoista.” On sekin alku. Pärjääthän sinä nyt ihan varmasti uuden vapaamatkustajamme kanssa?
Suga jäi kuuntelemaan ääntä, jonka hän arveli voivan kuulua vain hänen omasta päästään. Ei, sitä ei voinut edes kutsua ääneksi. Se ei ollut ääntä siinä missä hänen omasta tajunnastansa kumpuavat ajatuksetkaan. Se oli miete, joka ei koskaan lakannut olemasta läsnä. Toan mielentilaa jatkuvasti jäytävä pikku parasiitti, joka yritti niellä pelkoja joita hänellä ei ollut. Istuttaa hänelle ajatuksia, joiden hän tunnisti heti tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään. Jokin, joka yritti saada hänet astumaan polulle jota hän oli kauan sitten vannonut välttävänsä. Ja vannoi edelleen.
”Älä huoli”, Suga lausui Manulle, ja itselleen. ”Minulla on kokemusta.”
Manu ei osannut vastata siihen mitään. Ja vaikka olisi osannutkin, Suga ei kuunnellut.
Hänellä oli päässään kolme ääntä, joista hän kuunteli nyt vain yhtä. Se oli ääni, joka oli pitänyt hänet aina tällä polulla. Se oli helppo unohtaa, mutta se määritteli hänen periaatteensa ja minuutensa. Ja tänään katsellessaan Gekon katoavan sateeseen hän oli päättänyt, että ei antaisi muiden äänien peittää sitä alleen.
