Sukellusvene
Klaanilaisseurueen mittava sukellusaparaatti otti tasaiseen tahtiin syvyyttä. Kulkuneuvo kiihdytti samalla nopeuttaan, ja pian raivoisan moottorin tasainen pauhu kaikui pitkin veneen vankkoja rakenteita.
”Mikä perhana täällä mylvii”, kärttyisä turaga totesi pakottautuessaan istumaan sukellusveneen varastoruuman pimeimpään ja huomaamattomimpaan nurkkaan kyhäämässään punkassa. Turaga Nidhiki katseli hetken ympärilleen, ymmärsi sukellusveneen liikkuvan ja tajusi siinä samassa, että Klaanin kiskurivuokrista huolimatta jäniksenä yöpyminen linnoituksen alta hassun sattuman kautta löytyneessä sukellusveneessä ei ehkä ollutkaan ihan niin loistava ajatus.
”No voi perhana”, Nidhiki sanoi.
Viidakkosaaren ranta
Vihaiset linnut olivat lentäneet lentonsa. Hyökkäys oli ohi.
Alkujärkytys ei ollut lamaannuttanut torakkasotilaita muuten kuin hetkellisesti. Ilmavoimien komentaja oli käskyttänyt alamaisensa nopeasti asemiin ja tällä hetkellä useampi kaksitasosiipitorakkain partio parveili rannan yläpuolella pitäen tarkasti silmällä pimeää viidakkoa. Maasta käsin toimivat torakat valaisivat rannan suurilla valokeiloilla samalla kun jalkaväen sotilaat aseistautuivat. Vihaisten lintujen iskusta huolimatta suuri osa aseteltoista oli vielä pystyssä eikä valloitusarmeija ollut kärsinyt mittavia tappioita.
”Vihollinen iski rantametsiköstä”, yksi torakkakomentajista selvitti kovaan ääneen johtamilleen sotilaille. ”Varustautukaa ampuma- ja lähitaisteluasein ja tutkikaa sitten lähin osa viidakosta. Emme tiedä mikä siellä on meitä vastassa, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Paikantakaa ja tuhotkaa!”
Sotilaat vastasivat käskyyn taktisella käsimerkillä ja lähtivät sitten rivissä kohti lähintä asetelttaa. Vihollisen mielipuolisesta hyökkäystaktiikasta huolimatta torakat eivät osanneet enää olla peloissaan. Pian he olisivat täysissä aseissa, ja torakat osasivat pahimman paikan tullen odottaa taivaalta käsin saatavaa suojatulta. Tämän seikan vallan hyvin tiedostaen lähtivät nazorak-sotilaat hetken kuluttua kohti rannan tuntumassa tiheästi kasvavaa viidakkoa.
Torakat saapuivat metsän tykö. Jossain huusi pöllö. Ja sehän ei toki ollut merkkiääni tai mitään.
Rantametsän puut hajosivat säpäleiksi niiden juurelle asetettujen pommien räjähtäessä yksi kerrallaan hieman loitompana maaston kätköissä piileksivän matoranin painaessa pientä punaista nappulaa. Tumman kankaan kasvojensa peitoksi solminut ninja hymyili omahyväisesti kuunnellessaan räjähdysten seasta kuuluvia tuskaisia huutoja. Torakat olivat kävelleet suoraan ansaan.
Kuin ihmeen kaupalla räjähdyksestä hengissä selvinnyt torakkajohtaja nousi pystyyn räjähdyksen nostattaman tomupilven takaa ja karjui: ”Ne ovat panostaneet metsän! Vetäytykää! Toistan, vetäytykää!”
Pöllö huhuili uudemman kerran.
Torakkakeskittymän suurin varusteteltta räjähti ilmaan. Taivaalta sataneiden lintujen aiheuttaman kaaoksen turvin oli nazorakien rannalle kyhäämään tukikohtaan hiljaa hiipinyt veljeskunnan soturi asentanut teltan alle kiitettävän kasan räjähteitä, ja tällä hetkellä pieni vihreä pahantekijä ihaili kättensä töitä yhden viidakkopuun latvaoksilta käsin. Hih hih, matoran ajatteli.
Kaiken tämän kaaoksen yläpuolella pyörivät nazorak-lentäjät kuin pesästään eksyneet ampiaiset. Kevyin tykein aseistautuneet lentäjät hakivat katseellaan pakonomaisesti viholliseksi tunnistettavaa kohdetta ihan vain päästäkseen iskemään takaisin. Lentäjät näkivät kuitenkin ainoastaan sinne tänne säntäileviä lajikumppaneitaan. Vihollinen tuntui pelaavan äärimmäisen likaisesti.
Alhaalla roihuavat räjähdysten jälkiliekit ja metsän pahaenteiset varjot veivät torakkalentäjien kaiken huomion. Tästä syystä johtuen eivät torakat osanneet reagoida tarpeeksi vikkelästi taivaalta täysin varoittamatta kimppuunsa iskeneeseen hyökkäykseen. Viiden pimeänäkölaseilla ja matoran-ratsastajilla varustetun petolinnun ryhmä viiletti tuulispään lailla taivaan pimennosta kohti äänekkäin lentovermein ilmoja pitkin liikkuvia torakoita. Le-matoranit latasivat syöksyn aikana kukin mukanaan kantamansa jykevän sarjatulivarsijousen. Pian taivas täyttyi nuolista.
Yllätyshyökkäyksen suunnitellut Leiter oli sitä mieltä, että torakat eivät olleet nähneet vielä tarpeeksi räjähdyksiä. Nazorak-sotilaiden huomion siirryttyä taivaalle kipitti asetelttoja kohti parvi räjähdevöin varustautuneita ja hyvin itsetuhoisen näköisiä kiivilintuja. Päästyään perille pitkänokkaiset karvapallot pysähtyivät, katselivat hetken toisiaan ja räjähtivät.
Kauempana viidakossa Ämkoo kuunteli Leiterin tilanneraporttia ja koitti muistella mistä veljeskunnan sairas lintufiksaatio oli saanut alkunsa.