Avainsana: Lähetti

  • Bianca

    Vihreä avaruus

    / ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”

    / ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”

    / ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Odina.”

    / Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.

    Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.

    Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

    Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.

    ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”

    / ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”

    / ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”

    / ”Kohde paikannettu.”

    / ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”

    / ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”

    / Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.

    Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.

    Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.

    / ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”

    / ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”

    / ”Avataan tallenne JU-25-12.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”

    / Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/

    / ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”

    / ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”

    / ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”

    ”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”

    Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.

    Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.

    Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”

    / ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”

    / ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”

    / ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.

    Kuilu, Onu-Metru

    Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.

    ”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”

    ”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?

    ”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”

    ”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.

    ”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.

    ”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.

    ”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.

    ”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.

    Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.

    ”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.

    ”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.

    Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.

    ”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.

    ”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…

    ”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.

    Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.

    ”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.

    ”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.

    Matoro kävi läpi varustustaan.

    Ai niin, hän tajusi.

    Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.

    Miksei.

    Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.

    Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.

    Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.

    Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.

    Mutta…

    Siru käteen, Matoro.

    Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.

    Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.

    Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

    Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.

    Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.

    Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.

    ”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.

    Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.

    ”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”

    Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.

    Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.

    ”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”

    Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”

    Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.

    ”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”

    Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”

    ”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”

    ”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.

    ”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”

    ”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.

    ”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”

    Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

    ”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”

    Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.

    ”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”

    Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.

    Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.

    ”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”

    ”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.

    ”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”

    Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.

    Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.

    Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.

    Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.

    ”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”


    Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.

    ”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”

    Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.

    ”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”

    Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.

    Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.

    Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.

    Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.

    ”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”

    Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.

    ”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”

    Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.

    Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.

    Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.

    He olivat astuneet hautaan.

  • Nynrah osa 44: Keetongu nielee ylpeytensä

    Tuntematon huone

    Oli pilkkopimeää.

    Pimeys itsessään ei haitannut keltaista kyklooppia, joka makasi sileällä alustalla. Pelottavampaa oli pimeyden tyhjyys, äänettömyys, passiivisuus. Tongu oli ansassa aivojensa kanssa. Eivätkä ne olleet hiljaa.

    Normaalisti sekään ei olisi haitannut. Tällaisessa tilanteessa hän olisi normaalisti suunnitellut mielessään jotain aluksen prototyyppiä, yhdistellyt kuvitteellisia rattaita tai miettinyt aivosähköstä koostuvia voimansiirtojärjestelmiä.

    Mutta nyt hän oli nähnyt unia. Hirveitä unia. Se takkimies… Feterrat. Sitä kaasua, mitä Guartsu sai köhiä. Tongulla ei ollut hajuakaan aineen nimestä. Se tietämättömyys oli harvoja asioita, jotka olivat nyt hyvällä mallilla.

    Kesti tunti. Ehkä kaksi. Ehkä monta.

    Oli kuin salama olisi iskenyt. Kymmenet kirkkaat loisteputkilamput syttyivät katossa. Tongu peitti äkillisen valaistuksen leimahtaessa ainoan silmänsä toisella kädellään.

    Silmä tottui pikkuhiljaa. Kesti kolme varttia ennen kuin Tongu näki kunnolla.

    Huone oli nelikulmainen, seinät olivat vain hieman Tongua pidemmät. Nurkissa oli hiekkaa. Yhdessä oli ruukusta kasvava palmupuu. Se oli muovia. Huone oli myös hyvin korkea. Seinät olivat panssarilasia, mutta niiden takana oleva laajempi huone oli tyhjä paria pömpeliä lukuun ottamatta.

    Suuremman huoneen ovi avautui. Sisään asteli liiankin tuttu hahmo. Viimeisten päivien aikana Tongu oli oppinut vihaamaan Zorak von Maxtrillian Arstein kahdeksatta melkein eniten kun mitään muuta tässä universumissa. Melkein.

    Arvioimatta sen kummemmin lasin kestävyyttä keltainen jätti nousi ja yritti iskeytyä lasia vasten. Tuhoon tuomittu yritys kuitenkin epäonnistui, kun takeista pitävän Skakdin kädessä oleva pieni kaukosäädin lähetti signaalin Keetongun kehoon asetettuihin pieniin sähköshokkikojeisiin.

    Zap.

    Se sattui.

    Aika lailla.

    Kun Tongu oli jotenkuten toipunut shokista –hän värisi ja huojui yhä- Skakdi painoi säätimensä toista nappia. Tongun häkin (Tai no, kokonsa puolesta vitriinin) katosta aukesi luukku. Sieltä tuli kirkasvärinen rengas, muutaman metrin halkaisijaltaan. Sieltä tuli myös mekaaninen käsi, joka piteli banaania. Se jäi renkaan taakse vähän kykloopin päätä korkeammalle.

    Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.

    Tongu nappasi suurilla kourillaan renkaasta vääntääkseen sen rullalle. Hän ei olisi hovinarri tai koulutettu apina pakonkaan edessä.

    ZAP.

    Tällä kertaa isolla kirjoitettuna. Jättiläisen biomekaaninen pumppu ei kestäisi tällä tahdilla kovinkaan pitkälle. Ei auttanut muu kuin kivuta renkaan läpi. Bio-Klaanin laivaston komentaja ja pääinsinööri tunsi itsensä typeräksi ja voitetuksi, mutta nieli kunniansa. Banaani putosi. Se oli ruskea ja eltaantunut, mutta jätti nieli senkin.

    Hedelmää pitänyt mekaaninen käsi palasi katon sisään. Se palasi sytkäri kädessään ja sytytti sirkusrenkaan palamaan. Uusi banaani. Uusi temppu. Tongu puri hammasta. Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
    Eiväthän elukat ymmärtäneet puhetta.

    Tätä kaikkea jatkui kymmenien minuuttien ajan. Zorak hykerteli itsekseen nähdessään suuren ja mahtavan Keltaisen jättiläisen tottelevan käskyjään. Olkoon, että klaanilaiset olivat voittaneet Nynrahilla. Olkoon, että skakditiedemies oli ensimmäistä kertaa lähellä kuolemaa sitten Zakazin sodan. Välillä työn ja tieteen välissä tarvittiin myös viihdykettä.

    Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VIII kuuli ruosteisen, saranamaisen äänen takaansa ja useita hitaita, onttoja ja lähestyviä askelia, hän tajusi, että viihdykkeen aika oli ohi.
    Vielä lievää jalkakipua poteva Zorak kääntyi kokonaan ympäri. Skakdi-tiedemiehen harmaiden kasvojen hymy laantui, kun hän näki pitkän käytävän päässä seisovan vihreäkaapuisen hahmon.

    Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia kohti Zorakia ja Keetongua. Ruosteinen natina kaikui pitkin huonetta ja olennon nivelet naksahtelivat vanhuuttaan. Jäykästä liikehdinnästään huolimatta hahmo oli kuitenkin muutamassa silmänräpäyksessä aivan Zorakin edessä.
    Skakditiedemies katsoi kaavun sisälle. Sieltä tuijotti takaisin jotain muinaista. Jotain elotonta. Kaksi silmää kiilui eleettöminä tummanvihreän kankaan keskellä. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kasvoille puhaltui jääkylmää, kuolemalta tuoksuvaa ilmaa.

    Zorak katsoi kysyvästi vihreäkaapuisen olennon kiiluviin silmiin. Kesti hetken, että olento sai nostettua skakdista katsottuna vasemman, kaavun hihan peittämän kätensä ja osoitettua sillä suurta keltaista Rahia, joka katseli hämmentyneenä vankisellistään tulijaa. Kaapuhahmon vasen käsi piti noustessaan suuren metallisen jousen virittymisääntä, kunnes pysähtyessään se kuulosti lukittautuvan metallisesti korvia vihloen paikalleen.
    Olennon vasen kämmen valahti esiin ja Zorak vilkaisi sitä vaivihkaa. Kämmen oli osittain tummanvihreä ja osittain musta. Tarkemmalla tutkinnalla Zorakille selvisi, että mustat ja vihreät alueet oli kuin neulottu toisiinsa kiinni groteskisti ruskeilla ompeleilla. Olennon luonnottoman pitkät sormet olivat luisevat ja ruosteen värjäämät. Käsi tärisi hieman.

    Zorak lakkasi hymyilemästä. Hän tiesi täysin, mitä tämä Nukke oli tullut hakemaan. Hän ei tiennyt, miten se oli päässyt sisään hänen huomaamattaan, mutta asiaa olisi tutkittava.
    Ei olisi suotavaa, että Punainen Mies pääsisi Zorakin luo milloin tahansa.

    Zorak huokaisi ja lähti astelemaan kohti omaa huonettaan. Sopimus oli tehty ja hänen olisi luovutettava vangit toisiin käsiin. Pian Feterrat kantoivat kolmea sähkön voimin tainnutettua klaanilaista Nihilistille. Olennolle, joka veisi heidät Avdelle.
    Guardianin henkiinjättämisestä Zorak oli tyytyväinen, mutta hän ei löytänyt tarvetta muille kahdelle. Kukaan ei olisi surullinen, jos se makuta poistettaisiin tästä maailmasta lopullisesti.
    Avde kuitenkin löysi. Hän löysi aina käyttöä kaikelle. Juuri nyt liiketoverin pyyntöihin oli vain myönnyttävä, mutta sitä ei onneksi enää kestäisi kauaa.

    Pimeys
    Lähetti.
    Torni.
    Sotilas.

    Lähetti. Se, joka astuu mustaa tietä. Se, joka on uhmaava mustaa kuningasta.
    Vanha soturi. Sinua tarvitsemme vielä taistelemaan urhoollisesti. Sinua tarvitsemme vielä syötiksi.

    Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
    Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.

    Sotilas.
    Sinua me emme tarvitse nyt.
    Mutta aikasi on koittava. Sillä tulee aika, jolloin astut pelilaudan päähän. Aika, jolloin vapautat täyden potentiaalisi.
    Sinua tarvitsemme vielä.

    [spoiler=* * *]Tongukohdat ovat Tongutuotantoa ja loppu on loletteikinäarvaakukatuotantoa[/spoiler]

  • Jalka Miehen Punaisen

    Bio-Klaanin saari
    Ranta
    Seitsemän kilometriä Nazorak-pesistä

    Sade oli puhdistanut ilman savusta, jonka yöllinen taistelu oli ilmakehään nostattanut. Rantavesi oli tyyntä ja lyhyen hiekkarannan takaa häämöttävä nurmikko alkoi jo kuivata varhaisen aamun auringossa. Kevyt syystuuli alkoi vähitellen yltyä.
    Pieni puinen vene ajelehti rantaveteen täysin varoittamatta. Tummanvihreää kokovartalokaapua kantava luonnottoman pitkä lautturi laski pitkän aironsa veneeseen ja astui hitaasti veneen reunan yli matalaan rantaveteen. Lautturin raajat natisivat ja naksahtelivat ruosteisesti sen kahlatessa kohti hiekkarantaa.
    ”Perillä”, lautturi sanoi pikaista öljyämistä kaipaavalla ja kuihtuneella äänellä.
    ”Kiitos, Nihilisti”, vastasi veneessä vielä istuva sinipunainen matoran.

    Kun Nihilisti ja Avde olivat molemmat astuneet pois veneestä, se upposi.
    Useimmat veneet upposivat joskus. Tästä uppoamisesta teki maininnan arvoista täyden selittämättömyyden lisäksi se, että rantahiekkaan tiukasti ankkuroituneen veneen alla ei ollut vettä, johon upota. Hiekkaan ei myöskään jäänyt jäljen jälkeä puuveneen mystisestä katoamisesta.
    Oli kuin kulkuneuvo ei olisi koskaan ollutkaan tällä rannalla.

    Avde astui vedestä rantahiekkaan kevyesti. Punainen matoran käveli harkitusti ja hitaasti nurmikolle ennen kuin kääntyi hetkeksi kohti vihreäkaapuista lautturiaan.
    Matoranin kasvoilla oli hymy. Hän katsoi Nihilistin kaavun sisään.
    ”Ilmoitan kun tarvitsen sinua”, Avde sanoi lämpimällä äänensävyllä. ”Nyt sinua kuitenkin tarvitaan muualla. Minulla on kolme ystävää, jotka saattavat kaivata kyytiä hyvinkin pian.”
    Vihreäkaapuinen hahmo katsoi hetkeen mestariaan hengittäen hiljaa. Kevyt syystuuli riepotteli hahmon kaapua hieman ja myös hahmo itse huojui hitaasti. Hahmon huojumisesta lähti ääni, joka kuulosti vanhojen saranoiden kitinältä.
    ”Lähetti”, Nihilisti sanoi kysyvästi vuosisatoja vanhalla äänellä. ”Torni. Sotilas?”
    Avde hymyili uskolliselle lautturilleen ja nyökkäsi pitkään. ”He. Käsittele ystäviäni hellävaraisesti.”
    Nihilisti ei vastannut, mutta se ymmärsi.

    Punainen Mies kääntyi ympäri. Jäljelle jäivät vain täysi hiljaisuus ja kevyt syystuuli, joka riepotteli lehtiä rannalla ja hälvensi yöllisen ilmataistelun viimeisiä savuja.
    Vihreäkaapuinen hahmo kääntyi ruosteisesti natisten ja vinkuen kohti tuulen kulkusuuntaa ja katseli kaukana siintävään horisonttiin kuin pohdiskellen hetken olemassaoloaan.
    Silloin kuului hiljainen, vanhalta ovelta kuulostava narahdus ja Nihilisti astui läpi Ikuisen.

  • Hän näkee ja haistaa heikot

    Odinan Linnoitus, The Shadowed Onen muistiinpanot

    Mieli on mielenkiintoinen luomus, mutta yksi mieli useassa ruumiissa on jotain mielenkiintoisempaa. Luomus on muuten täydellinen, mutta oli harmillista että tämä linkki jouduttiin tuhoamaan. Olen istuttanut luomuksen päähän laitteen joka pitää hänet täysin aisoissa, voin tämän avulla jopa puhua hänen kauttaan. Tämä osoittautunee käteväksi tulevaisuudessa. Ilman hillitsijää hän kuitenkin vauhkoontuu, kolme hyvin erilaista verta hänen sisällään tekee hänet hulluksi.

    Miltei viisi tuhatta vuotta tukimustyötä on nyt saatu viimein päätökseen. Suunnitelma on toiminut tähän asti aivan kuten pitääkin, mutta en vieläkään pääse käsiksi teknologian täyteen potentiaaliin. Minä tein osani, palvelijani teki osansa, jopa viholliseni teki osansa. Mutta pelkkä sopimus ei riitä. Mielen täytyy hyväksyä, mielen täytyy sopeutua. Yksi mieli kolmesta on edelleen ristiriidassa. Asia täytyy korjata.

    Muinaisesineen siru osoittautunee hyväksi pelinavaajaksi. Mielenkiintoista aktiviteettia Odinan läheisyydessä on ollut havaittavissa. Pari päivää sitten tuntematon höyrykäyttöinen alus lensi aivan ilmatilamme läheltä. Näin rohkeaa lähestymistä emme ole aikoihin nähneet. Joku tietää sen olevan täällä ja me olemme valmiina ottamaan vastaan kenet tahansa. Etsivät he sitten sirua… tai jotain muuta.

    Luomus nukkuu. Hän harjoitteli tänään vanhojen aseidensa käyttöä. Näyttää siltä että palvelijani muistot ovat säilyneet oletettua paremmin. Olisin melkein halunnut kiittää sitä veden toaa joka teki ison tutkimustyön puolestani, sääli että hän kuoli niin nuorena.

    Tutkimustyön seuraava vaihe koostuu puhtaasta harjoittelusta. Luomuksen kyvyistä tulee ottaa kaikki irti. Listaan seuraavassa raportissani tarkat tulokset.

    Metsästäjien johtaja sulki paksun nahkakantisen kirjansa ja jätti kynänsä sille sivulle minne lopetti kirjoittamisen. Hän asteli ulos huoneesta suureen valtaistuinsaliin, kuullen jonkun odottavan salin ovien takana. Metsästäjien Kummisetä kuitenkin asteli rauhallisesti valtaistuimeensa ja etsi siitä hyvän asennon, ennen kuin tohti kutsua vieraan sisälle.

    Oven takaa paljastui Metsästäjien yksi nopeimmista läheteistä, joka polvistui johtajansa edestä ja ilmoitti asiansa: ”Herrani, siru on suojattu aivan kuten pyysitte. Kenellekään ei ole kerrottu sen olinpaikasta.”

    Kummisetä nyökkäsi alamaiselleen: ”Jatka.”

    ”Öh, lisäksi raportoisin myös… teidän uuden tutkimuskohteenne tappaneen jälleen muutaman asiakkaan torilla. Oletteko varma, että haluatte pitää sen irt-” ”Vaiti!” Lähetti säikähti johtajansa käskystä ja painoi päänsä miltei mustiin siteisiin sidottuihin polviinsa asti

    ”Hän näkee ja haistaa heikot. Jos hän näkee parhaakseen tappaa nämä, se on silloin oikea ratkaisu. Olen kuullut kuinka katujen saastat haukkuvat tätä eläimeksi ja jopa barbaariksi. Hänessä elää tulevaisuus. Kun hänen potentiaalinsa valjastetaan kunnolla, hänen älykkyytensä tulee olemaan ylivertainen.” Lähetti mutisi anteeksipyyntöjään pää edelleen polvissaan tämän johtajansa antaessa viimeisen käskyn:”Poistukaa!”

    Lähetti nousi ylös, kumarsi kerran ja katosi silmänräpäyksessä. ”…hm, nopein ja tehokkain lähetti mitä minulla on koskaan ollut, mutta puhuu liikaa. Seuraa hänen tekemisiään. poikani.”

    Tuolin takaa nouseva valkomusta hahmo nauroi matalalla käheällä äänellään ja kulki mestarinsa ohi kohti salin pääovia: ”Puhuu liikaa, seuraa!”

    Kummisetä ei voinut peittää hymyään.

  • Porakäsi 418

    Mustien Nazorakien maanalainen tukikohta

    Useat valonheittimet ja loisteputkivalot valaisivat suuren, kivisen, ympyräisen huomeen seinistä ja katoista käsin. Kaikkialla huoneen reunoilla oli laatikkomaisia tietokoneita litteine näyttöineen. Mustia Nazorakeja hääräsi pitkin poikin erilaisten laitteiden ja papereiden kimpussa. Huoneen toisessa päässä oli pienempi avonainen tila, jossa siaitsi muutama tunneli, jotka johtivat laajempiin verkostoihin. Erästä pientä mineraaleja kuljettavaa ajoneuvoa ajavaa torakkaa käskettiin viemään lastinsa käsiteltäväksi.

    Lähetti juoksi portaikkoa pitkin huoneen toisessa päässä olevalle tasanteelle. Muuhun huoneeseen verrattuna se oli melko vähänvalaistu. Tasanteen keskellä, kivisellä situimella istui eräs lähes mustan puhuva Nazorak. Tämän vieressä seisoi toinen. Tämä osoitteli sormellaan erilaisia paikkoja pienellä pöydällä olevaa kartastoa. Pieni valaisin päydän reunalla toimi valonlähteenä.

    ”Sortumisvaara on suuri”, seisova assistenttitorakka osoitti punaisella merkittyä pistettä. Kivisellä istuimella oleskeleva torakka hieroi leukaansa. Hän aprikoi.
    ”Keskeyttäkää työt väliaikaisesti. Vahvistakaa tunnelin rakenteet. Myöntäkää käytettäväksi niin paljon teräspalkkeja kuin on tarpeen. Mikä on sektori 17:n tunnelin 34 H:n tilanne?”
    Tasanteelle kavunnut lähettitorakka tömisti jalallaan saadakseen huomiota. Se asettui niin suoraan ryhtiin kuin pysty, tehden kunniaa.

    ”Herra komentaja. Kontaktimme kyseisen tunnelin työläisiin katkesivat eilen. Lähetimme toisen ryhmän tarkistamaan tilannetta. Ryhmä löytyi tunneliverkoston ulkopuolelta. Kuolleina.”
    Komentajatorakka havahtui hieman. ”…kuolleina?” Lähetti nyökkäsi vaimeasti, jatkaen raporttiaan: ”Heidät oli hoideltu melko väkivaltaisesti ja raa’asti. Porayksikkö selvisi lievin vaurioin.”

    Komentaja käänsi katseensa suora eteensä, nousten tuolistaan. ”Etsikää vapaa ryhmä. Myöntäkää kaivuri 5 heidän käyttöönsä suorittamaan kyseisen tunnelin kaivuutyöt päätköseen. Käskekää heidän ottaa myös pari teknikkoa mukaansa huoltotöitä varten. Toimikaa”, komentaja viittoi vasemmanpuoleisen torakan suuntaan.
    Tämä otti pöydällä olevan kartan mukaansa, käärien sen rullalle, astellen pian portaikkoa alas. Komentaja asteli hitaasti tasanteen reunalle. Tämän hieno, krominen poraproteesi kiilsi kattovalojen alla. Proteesilla varustetun oikean käden kyynärvarsi oli lähes kokonaan koneistojen peitossa. Erääseen proteesin paneeliin oli kirjattu kuluneilla kirjaimilla kolme numeroa: ”418”.

    ”Klaanilaisia?”
    ”Mitä ilmeisimmin”, lähetti vastasi komentajalleen tietäväisesti.

    [spoil]Mitä?? 418 on kokonaan Tongun suunnittelema. Proteesia myöten.[/spoil]

  • Trooppinen saari: Allianssin voitto

    Avomeri

    Valkoinen, kasvoton hahmo asteli tyynen meren pinnalla. Sen laihojen jalkojen askeleet eivät aiheuttaneet pintaan edes väreilyä. Merituulikin oli kadonnut. Kaikki tuntui kuin pysähtyneeltä, mutta valkoinen tabula rasa jatkoi hidasta kävelyään kohti horisonttia. Olennon uusi miekka tärähteli lievästi sen selkää vasten kävelyn tahtiin.
    Olennon vasen käsi roikkui löysästi auki sen lantion vieressä, mutta oikea käsi oli kuin lukittunut nyrkiksi. Sormien välistä pilkotti jotain hopeista ja jotain sinistä.

    Olento jatkoi matkaansa pohjoiseen. Kului tunteja. Se kulki mahdollisimman kaukana kaikista lähialueiden saarista ja jatkoi matkaansa vain meriteitse. Sätkynukkemainen hahmo halusi välttää kontaktia kaikkeen elävään.

    Marionetti oli voittanut. Se oli saanut Gamman. Mestari olisi tyytyväinen.
    Lähetti kuitenkin eli vielä. Se saisi elää vielä.
    Marionetti ei taistellut haavoittuneita vastaan. Tämä oli yksi niistä säännöistä, joita se ei antaisi itsensä rikkoa.

    Nukkemainen hahmo jatkoi matkaansa tuulettomalla merellä.

    * *

    Pimeys


    Kyllä.
    Sait sen.

    Tiesin, että pystyisit siihen, poikaseni.

    Tuo se minulle.

    *

    Trooppinen saari, etelä

    Kaksi tummanpuhuvaa torakkaa käveli läpi Nazorakien eteläisen tukikohdan metallisten seinien suojaamia käytäviä. Tukikohdan valot oli sammutetttu, mutta Kädet näkivät silti. Agenttien sinisten, mekaanisten käsien molemmissa kämmenpohjissa hohti kirkkaan sininen ultraviolettivalo, joka täytti käytävät ja sai kaiken epäilyttävän ja ulkopuolisen näkymään erittäin tarkasti.
    Mattamustien visiiriensä läpi agentit 019 ja 020 tutkivat tukikohtaa sentti sentiltä.

    Kun Kenraali oli saanut tietoonsa, mitä trooppisessa tukikohdassa oli tapahtunut, hän ei ollut ollut erityisen tyytyväinen kuulemastaan. Objektiivisesti katsottuna syy tässä tukikohdassa tapahtuneeseen täydelliseen epäonnistumiseen ei voinut olla yksin prikaatinkenraali 457:n, sillä tukikohtaa ei oltu varustettu tällaisia hyökkäysmääriä varten. Paikallisten matoranien äkillinen kapina yhdistettynä tappavan klaanilaistoan hyökkäykseen, raivokkaaseen soturimunkkiarmeijaan ja tuntemattoman kolmannen osapuolen toimiin olivat varmistaneet, että kaikki ei ollut mennyt täydellisesti.

    Nyt 457:tä syötettiin parhaillaan pala palalta Äidille, tukikohdan alemmat upseerit vapisivat kauhusta ja tilanteeseen sotkeutunut Makuta Abzumo yritti valehdella parhaansa mukaan Kenraalille, kuinka epäonnistumisella ei ollut yhteyttä hänen joukkoihinsa. Käsille jäi kaksi tehtävää: ne tutkivat ja puhdistivat.

    * *

    Zakaz, suolakurkkutynnyri Kuolleen Rukin tavernan ulkopuolella

    Skakdi oli huutanut apua kymmenien minuuttien ajan ennen kuin oli tajunnut, että kukaan ei kuunnellut. Tavernaan oli laskeutunut hiljaisuus. Ne, jotka eivät olleet saaneet tuolista päähän ja menettäneet tajuntansa olivat todennäköisesti sammuneet jollekin baaripöydistä.
    Kukaan ei tulisi päästämään tätä skakdia ulos ennen aamua. Ja hän oli allerginen.
    Oli siis aika ottaa oikeus omiin käsiin. Skakdi laittoi kätensä tynnyrin kantta vasten, sormet edellä. Sitten se löi.
    Skakdi parahti kivusta. Kansi ei ollut hievahtanutkaan. Hetken aikaa voivoteltuaan skakdi kuitenkin kasasi itsensä ja yritti uudelleen. Toinen yritys ei ollut yhtään vähemmän tuskallinen, mutta skakdi jatkaisi yrittämistä.

    Sen illan aikana jostain tavernan ulkopuolelta kuultiin monen monta skarrararrrr-karjahdusta.

  • Käsi Miehen Punaisen

    Trooppinen saari

    Marionetti käveli jälleen läpi sademetsän, joka suorastaan väisti valkoista hahmoa. Ensimmäinen tehtävä oli suoritettu. Lähetti oli syöty.
    Lähetin violetti veri erottui selvästi aamuyön pimeydessä nukkemaisen miekkatappajan vitivalkoisesta kehosta. Olento ei vaikuttanut edes huomaavan suurta verkkaisesti valuvaa veriläikkää keskivartalossaan.

    Nyt Marionetti keskittyi uuteen miekkaansa. Olento piti Ämkoon luonnottoman terävää katanaa pitkällä kädellään kasvojensa edessä. Marionetti olisi takuulla tarkkaillut asetta katseellaan, jos sillä olisi ollut edes yksi silmä.
    Jopa ilman silmiä Marionetti kuitenkin huomasi, että kyseessä oli paras katana, johon se oli koskenut. Miekka oli kevyt, mutta sen rakenne oli täydellinen. Tämä katana ei hajoaisi yhtä helposti kuin aikaisempi.

    Marionetti käveli kohti läheistä palmua. Se käänteli miekkaa kädessään testiluontoisesti ennen kuin löi.
    Terä läpäisi puun kuoren ja tuli ulos toiselta puolelta melkein välittömästi. Siististi poikittain katkennut puu alkoi horjua hieman tuulen suuntaan ennen kuin kaatui alas.

    Kuten monet asiat Marionetin ympärillä, katkaistu puu ei totellut painovoimaa. Se pysähtyi ilmassa ja nousi takaisin paikalle, josta se oli leikattu irti. Siistiä viiltoa huolimatta puu oli kuin entinen.
    Marionetti löi uudelleen. Sen jälkeen se kokosi puun taas. Sitten se löi. Tätä jatkui hetken.

    Kun puusta ei ollut enää paljoakaan jäljellä, Marionetti tarkasteli uutta asettaan. Se tulisi hoitamaan tehtävänsä.
    Tehtäviä oli kuitenkin kaksi.

    Marionetti päästi irti miekasta. Se pysähtyi ilmaan, leijui nykivästi valkoisen telekineetikon pään yli ja päätyi sen selän taakse. Marionetin selässä törrötti kaksi valkoista nikamaa. Ne kiertyivät tiukasti kiinni miekan kahvan ympärille. Olento tulisi tarvitsemaan asetta taas pian.

    Marionetin mieleen palautui taas jotain, mitä Syvä Nauru oli sanonut.

    ”Hanki siru.”